Kun totuuteen pyrkijä on solminut pyhän liiton korkeamman minänsä
kanssa, kutsutaan häntä hindulaisissa pyhissä kirjoissa »kodittomaksi
vaeltajaksi» (_parivraadshaka_), joka muistuttaa Jeesuksen sanoja:
»Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta Ihmisen
Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.»[50] Teosofisissa kirjoissa
selitetään tällä tarkotettavan, että ihminen, joka on vihkiytynyt
korkeampaan minäänsä, on todella koditon maan päällä, sillä hänen
varsinainen kotinsa on jo jumalallisen itsensä taivaallisessa tilassa ja
maallisessa elämässään hän on vain kuin lähettiläs, joka »täyttää
taivaallisen Isänsä tahdon». Hänellä ei ole eikä hän halua täällä
»pysyväistä kotia», sillä missä tahansa hän ihmiskuntaa palvellen voi
täyttää Jumalan tahdon, siellä on hänen kotinsa. Hindulainen nimitys ja
Jeesuksen yllä toistetut sanat eivät siis sisällä mitään valitusta, vaan
tuovat ilmi säännön.
Niin totta kuin tämä onkin, voidaan asiaa katsoa myös toiselta kannalta,
ja mielestämme Kalevala kertomuksessaan tuo esille toisiakin puolia
henkisesti vihityn ihmisen psykologiasta. Kalevala kertoo, kuinka
Pohjolan häitten jälkeen nuori pari siirtyy Ilmarisen kotiin, missä
Pohjan neidolle valmistetaan pysyväinen olosija. Vaikka siis toisin
sanoen liitto ylemmän ja alemman välillä solmitaan Pohjolassa eli
sisätajunnassa, valmistetaan ylemmälle varsinainen koti eli sija
Ilmarisen päivätajunnassa. Päivätajunnassaan ihmisen tietysti täytyy
kyetä olemaan yhtä korkeamman minänsä kanssa. Niin onkin alussa laita.
Ensimäiset ajat vihkimyksen jälkeen ihminen elää autuaan onnellisena ja
tuntee itsensä turvatuksi niinkuin se, joka on saanut oman kodin
itsellensä laitetuksi. Mutta sitten tulee katastroofi: korkeampi minä
häviää näkyvistä.
Tämä tapahtuu joko samassa elämässä tahi ainakin ihmisen syntyessä
uudestaan maan päälle. Kun ihminen jälleen ruumistuu, ei hänellä ole
uudessa päivätajunnassaan itsetietoista muistoa vihkimyksestään:
sanomaton kaiho ja ikävä vain, syvä sääli kärsiviä kohtaan ja varma
tunne siitä, että on jotakin kadottanut, joka olisi saatava takaisin.
Kalevala on kuvannut tätä tapahtumaa Pohjan neidin kuolemaksi ja
Ilmarisen siitä aiheutuvaksi suruksi. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että
37 runo alkaa uutta lehteä Ilmarisen elämänkirjassa, että itse asiassa
nyt on kysymys uudesta Ilmarisen inkarnatsionijaksosta:
Se on seppo Ilmarinen
Naista itki illat kaiket,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä,
Aamut aikaisin valitti,
Huomeniset huokaeli,
Kun oli kuollut nuori nainen,
Kaunis kalmahan katettu;
Eipä kääntynyt käessä
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke,
Yhen kuuhuen kululla.
Ihminen on todella tässä tilassa omituisessa asemassa. Hän on uusi
personallisuus, joka ei tiedä vanhoista mitään, mutta hänen
sisätajunnassaan asuva yksilöllinen minänsä on kokenut rakkauden suuren
vihkimyksen ja pyrkii nyt alinomaa osallisuuteen uuden
personallisuutensa päivätajunnasta. Tämä herättää voittamattoman kaihon
jumalalliseen totuuteen, lujan uskon, että totuus on löydettävissä
ihmisen omasta itsestä, ja yhtämittaista, väsymätöntä henkistä
ponnistelua ja työskentelyä. Vaikkei pyrkijä saata eksyä kauas jumalansa
teiltä, vie hänen oma intonsa ja ikävänsä hänet erehdyksiinkin, joista
hänellä on oppimista kärsimysten ja murheiden kautta.
Meillä onkin täysi oikeus kysyä: eikö luonto näin aseta ihmistä samaan
kosintaretkeläisen asemaan, jossa hän oli, ennenkuin oli puhdistuksen
tien kulkenut? Eikö tämä ole taaksepäin kulkua kehityksessä? Eikö se ole
vääryyttä inhimillisesti katsoen? Minkätähden kaikki ponnistukset ja
kaikki saavutukset, jos niiden hedelmä kuitenkin katoaa ihmisen käsistä?
Emme suinkaan tahdo luontoa sokeasti puolustaa. Ulkonaisesti katsoen
ihminen aina menettää jotakin kuolemassa, s.o. levätessään. Kuolema on
yksilön elämässä mitä uni on personallisuuden. Jos taiteilija esim.
valmistelee suurempaa taideteosta, katkaisee lepo joka kerta hänen
työskentelyään eikä hän levon jälkeen heti saa langan päästä kiinni.
Kuta taitavampi hän on, sitä nopeammin käy langan etsintä, mutta
elämässä ja luonnossa vallitsee ajottaisuuden ja periodisiteetin
syyklinen laki, jota ihminen ei voi muuttaa. Kalevalakin on tätä
tosiseikkaa selvästi painostanut. Pohjan neidin omakseen voittaminen
edellyttää, että ihminen on suorittanut määrätyn työn: hän on takonut
mystillisen Sammon. Tämä merkitsee: hänen on onnistunut--joko ennen
varsinaista puhdistustaan taikka sitten ansiotöittensä ohella--päästä
sisätajuntaansa, siis näkymättömään maailmaan, päivätajuisena eli
itsetietoisena, niinkuin Ilmarinen joutui Pohjolaan ensin Väinämöisen
toimesta, myöhemmin omalla taidollaan. Sammon taonta tässä
mystillis-psykologisessa merkityksessä on välttämätön ennen vihkimystä.
Mutta kun onnellisen avioliiton päätyttyä Ilmarinen jälleen astuu
näyttämölle, kerrotaan, että Sampo yhtäkaikki on jäänyt Pohjolaan! Siis
Ilmarisen on täytynyt joko unohtaa, miten takominen käy päinsä, tai hän
on uudestaan ruumistunut maan päälle ja luonnollisista syistä estetty
muistamasta.
Onko tämä nyt luonnon puolelta vääryyttä vai saatammeko katsoa asioita
toiselta kannalta? Toinen näkökanta onkin itse asiassa tarjona.
Vaikka kerran vihittynä on siis Ilmarisen edessä työ, josta hän ei vielä
itsekään ole tietoinen: Sammon hankinta Pohjolasta, eli jos niin
tahdomme sanoa, Sammon takominen uudestaan päivätajunnassa. Se on toisin
sanoen päivätajunnan laajentamista sisätajuntaan päin eli paremmin
sisätajunnan saattamista päivätajuisen itsetietoiseksi yhä suuremmassa
ja suuremmassa määrässä.
Nyt on väärinkäsitys tarjona: voisimme luulla, että sisätajunta
astuessaan vihkimyksessä korkeampana minänä päivätajuntaan olisi sillä
askeleellaan tyhjentänyt itsensä eli kokonaan ilmaissut itsensä
päivätajuiselle minälle; voisimme myös luulla, että sisätajunta
»jumalallisena» minänä on muuttumaton tekijä, joka ei kehity eikä kasva.
Tämä olettamus on erehdyttävä. Vihkimyksessä personoituu päivätajuntaan
ainoastaan osa sisätajunnasta, sillä jumalallinen itse on rajaton. Ja
kaukana siitä, että korkeampi minä ei voisi kehittyä, se onkin
varsinaisesti tämä sisätajunta, joka niittää hedelmän kaikesta
kehityksestä: kuolemattomana olentona sen edessä on rajattoman kasvun
mahdollisuudet. Vihityn itsekasvatus täten ei saa asettaa rajoja
sisäisen minuuden vapaalle kasvamiselle, jota se tekisi, jos se vain
pyrkisi päivätajunnan avulla ilmentämään, mitä se vihkimyksessä on
sisäisestä minästä saanut kiinni. Sentähden on välttämätöntä, että
korkeampi minä vetäytyy piiloon päivätajunnasta, jotta ihminen taas
olisi pakotettu sitä etsimään ja samalla laajentamaan käsityksiään
siitä. Tämä on miltei yleinen sääntö, koska vihityn yksinään on sangen
vaikea ymmärtää asioita edeltäkäsin. Ainoastaan suuren ja viisaan
opettajan läsnäollessa voi kehitys käydä päinsä nopeasti. Mutta
tavallinen sääntö on, että ruumistus kuluu ruumistuksen perästä näissä
ponnistuksissa, ja kehityksen laki täten vaatii, että vihitty kadottaa
tiedon vihkimyksestään ja syntyy uudestaan maan päälle--että Ilmariselta
kuolee Pohjan neiti...
Ensi alussa Ilmarinen ei siis aavistakaan, että häntä odottaa suuri
tehtävä: Sammon hankinta. Hän ei todellisuudessa koko Sammosta mitään
tiedä. Hän vain antautuu surunsa ja kaipauksensa, s.o. yksinäisyyden
tunteen, säälin tunteen ja maailmansurun valtaan. Mutta ei ylen pitkiksi
ajoiksi:
Seppo naisetta elävi,
Puolisotta vanhenevi;
Itki kuuta kaksi, kolme,
Niinpä kuulla neljännellä
Poimi kultia mereltä,
Hopeita lainehilta;
Keräsi kekosen puita,
Kolmekymmentä rekoista,
Puunsa poltti hiililöiksi,
Hiilet ahjohon ajeli.
Jo herää toiminnanhalu Ilmarisessa. Onhan muuallakin surevia. Maailma on
täynnä kärsimyksiä. Ehkä hän voisi oman tuskansa unohtaa, jos hän
ryhtyisi työhön, jos hän jotakin loisi. Ehkä hän löytäisi rauhansa
jälleen, jos hän antaisi kaiholleen muodon, jos hän loisi ihanteensa
itsestään ulos:
Otti noita kultiansa,
Valitsi hopeitansa
Syksyisen uuhen verran,
Verran talvisen jäniksen,
Työnti kullat kuumentohon,
Ajoi ahjohon hopeat,
Pani orjat lietsomahan,
Palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
Palkkalaiset painatteli
Kintahattomin kätösin,
Hatuttoman hartioisen;
Itse seppo Ilmarinen
Ahjoa kohentelevi,
Pyyti kullaista kuvaista,
Hopeista morsianta.
Ja nyt Kalevalassa seuraa tuo omituinen ja tuttu kertomus kultaisen
neidon taonnasta.
Se tietenkin tuo mieleemme kreikkalaisen tarun Pygmalionista, joka oli
kuvanveistäjä ja marmorista veisti itselleen ihanan naisen kuvan:
Galatean. Pygmalion rakastui Galateaansa, ja koska marmoripatasas oli
kylmä ja eloton, rukoili hän jumalilta apua ja elämää kuvalleen. Jumalat
suostuivat, Galatea tuli eläväksi, ja Pygmalion ylen onnelliseksi.
Niin ei kuitenkaan käynyt Ilmariselle ja hänen kultaiselle
morsiamelleen, mutta näemme kohta, että Kalevalan kuvaus on
psykologisesti oikea, sopien täydellisesti mystilliseen kokonaisuuteen,
jota kreikkalainen taru tässä yhteydessä ei tekisi.
Kultainen neito ei heti valmistu. Ensimäisellä kerralla työntäytyy
ahjosta uuden Kalevalan mukaan uuhi eli lammas, vanhan Kalevalan mukaan
miekka; toisella kertaa syntyy pitkän puuhan jälkeen uuden Kalevalan
mukaan varsa, vanhan mukaan ori. Vasta kolmannella kerralla valmistui
kultainen neitonen. Edellisillä kerroilla »muut hyvin ihastuivat»,
muttei Ilmarinen itse, viimeisellä Ilmarinen oli tyytyväinen, muut
»pahoin peljästyivät».
Tässä on mielestämme kuvattu luovan neron toimintaa, taiteen, tieteen,
filosofian, uskonnon, politiikan ja millä alalla tahansa. Ihminen nousee
sotaan maailman vääryyttä vastaan tai hän luo esim. jonkun ihanan
taideteoksen. Tunnustusta ja kunniaa hän saavuttaa maailman puolelta,
mutta tyhjäksi hänen rakastava sydämensä jää, sillä sitä maailma ei
ymmärrä. Lopulta hän luulee keksineensä keinon millä sydäntänsä
tyydyttää: hänen tulee luoda omasta personallisuudestaan semmoinen
täydellinen ihmisolento, joka kuvastaa salattua ihannetta ja jota koko
maailma voi rakastaa. Täydellisyyden vaatimus herää hänen jäsenissään:
»minä tahdon olla täydellinen, vanhurskas personallisuus». Ja hän ryhtyy
jättiläistyöhön:
Siitä seppo Ilmarinen
Takoi kullaista kuvoa,
Takoi yön levähtämättä,
Päivän pouahuttamatta;
Jalat laati neitoselle,
Jalat laati, käet kuvasi:
Eipä jalka nousekana,
Käänny käet syleilemähän.
Takoi korvat neiollensa,
Eipä korvat kuulekana;
Niin sovitti suun sorean,
Suun sorean, sirkun silmät,
Saanut ei sanoa suuhun,
Eikä silmäin suloa.
Työn hedelmä ei tyydytä. Morsian on kaunis, mutta eloton. Pian Ilmarinen
huomaa, että hänen sydämensä jää tyhjäksi, vaikka hänen oma
personallisuutensa on niin moitteettoman siroksi muovaeltu, että sillä
on kaikki siveelliset hyveet:
Siinä seppo Ilmarinen
Heti yönä ensimmäisnä
Kyllä peitettä kysyvi,
Vaippoja varustelevi,
Kahet, kolmet karhuntaljat,
Viiet, kuuet villavaipat
Maata kera puolisonsa,
Tuon on kultaisen kuvansa.
Se oli kylki kyllä lämmin,
Ku oli vasten vaippojansa;
Ku oli nuorta neittä vasten,
Vasten kullaista kuvoa,
Se oli kylki kylmimässä,
Oli hyyksi hyytymässä,
Meren jääksi jäätymässä,
Kiveksi kovoamassa.
Ilmarinen oli siis erehtynyt, suuresti erehtynyt. Ja mikä oli hänen
erehdyksensä? Se sama, josta edellä mainitsimme: hän yritti luoda
muotoa, lopullista muotoa, oman sisäisen tajuntansa elävälle hengelle ja
siis sen upeata kasvua rajottaa. Hän lankesi siihen syntiin, josta
varotetaan käskyssä: älä tee itsellesi kuvia Minusta, sillä Minä olen
sinun jumalasi. Kaikki täydellisyyskuvat, joita ihminen luo, ovat
rajotuksia, ovat epäjumalankuvia. Elämä itse etsii muotonsa ilman
ihmisen koskematta.
Ilmarinen itse säikähti: enhän minä osaakaan mitään tehdä tällä
moitteettomalla personallisuudellani. Mitä, jumalani, minun on tehtävä?
Viepi neien Väinölähän;
Sitte sinne tultuansa
Sanan virkkoi, noin nimesi:
»Oi sie vanha Väinämöinen,
Tuossa on sinulle tyttö,
Neiti kaunis katsannolta...»
Ja viisas, jonka ääni on yhtä Ilmarisen oman sisimmän tunteen kanssa,
sanoo:
»Oi on seppo veikkoseni;
Tunge neitosi tulehen,
Tao kaikiksi kaluiksi...
Ei sovi minun su'ulle,
Ei minullen itselleni
Naista kullaista kosia,
Hopeista huolitella.»
Ei tarvitse elämä eikä elämän Jumala ulkonaisesti täydellisiä
personallisuuksia. Epäjumalankuvat ovat olemassa sitä varten, että niitä
rikottaisiin.
Kylmän kulta kuumottavi,
Vilun huohtavi hopea.
27.