Pohjolan komeille häille ja Ilmarisen kotiintulolle nuoren emäntänsä
kera omistetaan Kalevalassa kokonaista kuusi runoa (20-25), mutta vaikka
se mystillinen kokemus, jota tässä tarkotetaan, on valtaava ja
suurenmoinen, on ilmeistä, että kuvauksen laajuus johtuu yksinomaan
siitä, että runo on ottanut esittääkseen ulkonaisia kansanomaisia
tapoja, joilla ei ole suoranaista yhteyttä runon mystillisen sisällön
kanssa. Niinpä meistä näyttää, että ainoa kohta, joka varsinaisesti
liittyy mystillisen avioliiton kuvaukseen, on se, missä kerrotaan häiden
valmistuksista (20 runo), olletikin seuraavat säkeet:
Silloin Pohjolan emäntä
Pani kutsut kulkemahan,
Airuhut vaeltamahan,
Ise tuon sanoiksi virkki:
»Ohoh piika pikkarainen,
Orjani alinomainen!
Kutsu rahvasta kokohon,
Miesten joukko juominkihin,
Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
Sokeatki, vaivaisetki,
Rammatki, rekirujotki,
Sokeat venehin soua,
Rammat ratsahin ajele,
Rujot re'in remmätellös!
Kutsu kaikki Pohjan kansa,
Ja kaikki Kalevan kansa,
Kutsu vanha Väinämöinen
Lailliseksi laulajaksi,
Elä kutsu Kaukomieltä,
Tuota Ahti Saarelaista!»
Nämä ovat merkillisiä säkeitä, sillä ne tuovat pyytämättä mieleemme
Jeesuksen vertauksen kuninkaan pojan häistä. Samoinkuin Pohjolan emäntä
lähettää kutsun ympäri maita ja kyliä, kun ei ollut häissä »laaullista
laulajata, kunnollista kukkujata», samoin kuningas pahastuu siitä,
etteivät kutsutut häävieraat tule, ja käskee palvelijalleen: »mene
kiireesti kaupungin kaduille ja kujille ja tuo tänne sisälle köyhät ja
rammat ja sokeat ja ontuvat» ja vielä uudelleen: »mene teille ja
aitovierille ja pakota ketä löydät tulemaan sisälle, jotta minun taloni
täyttyisi.»[47] Ja samoinkuin Pohjolan emäntä kieltää kutsumasta
Lemminkäistä häihin, samoin kuningas käskee heittämään ulos vieraan,
joka ei ollut häävaatteisiin puettu.[48] Yhtäläisyydet ovat niin
silmiinpistäviä, että heti ymmärtää saman mystillisen totuuden piilevän
molempien vertausten takana.
Pohjolan häissä Ilmarinen, totuuden etsijä, vihitään pyhään liittoon
Pohjolan neidon, korkeamman minänsä kanssa. Ihmisen »korkeampi minä» on
hänen jumalsyntyisen itsensä minätajunta, josta »alempi» eli
»personallinen minä» on heijastuma aivoihin.[49] Tavallinen
»uudestasyntymätön» ihminen ei tunne tätä sisätajuntansa minuutta; hän
on vain kuolevainen personallinen olento, jota vastoin korkeampi eli
»yksilöllinen» minä on kuolematon. Vasta valmistavalla tiellä kulkija
eli »kosintaretkeläinen» käyttääksemme Kalevalan nimitystä saa joskus
tuntea jumalallisen itsen läsnäoloa sielussaan--silloin nim., kun
sisätajunnasta hetkeksi virtaa vaikutus päivätajuntaan. Mutta vasta se
kosintaretkeläinen, joka Ilmarisen tavalla onnistuu kaikissa
ansiotöissä, vihitään erottamattomasti sisäiseen minäänsä. Tämä ei nyt
merkitse, että ihminen siitä lähtien tuntisi päivätajuisena olentona
kuolemattoman minänsä kokonaan, kaikkia sen ominaisuuksia ja kykyjä;
päinvastoin voi melkein sanoa, ettei hän vielä tunne varsinaista itseään
ollenkaan. Mutta rikkomaton silta on rakennettu ylemmän ja alemman
välille, ikuinen »yhteys Jumalan kanssa» on saatu aikaan, joka tekee
hänelle nyt mahdolliseksi toden teolla »tutkia Jumalan hengen
syvyyksiä», uppoutua oman itsensä valtamerisalaisuuksiin. Nyt vasta,
kuten olemme sanoneet, avautuu hänen eteensä tiedon ja vallan tie--ja
samalla aavistamattomien erehdysten ja murheitten tie.
Tehkäämme itsellemme vielä kerran selväksi, mitä vihkiytyminen
korkeampaan minään käytännöllisesti katsoen merkitsee, mitä Ilmarinen
totuudenetsijänä Pohjolan häissä voittaa.
Ennen tätä vihkimystä ihminen helposti erehtyy luulemaan, että hänen
todellinen itsensä on tämä hänen fyysillinen ruumiinsa tai nämä hänen
moninaiset tunteensa tai ajatuksensa, toisin sanoen se »realinen minä»,
josta sielutiede puhuu. Mutta puhdistuksen tiellä hän aste asteelta
oppii erottamaan itsensä ruumiillisista tavoistaan ja taipumuksistaan,
tunteistaan ja ajatuksistaan; kosintaretkeläisenä hän oppii astumaan
realisen minänsä ulkopuolelle, hän oppii näkemään, että ajatukset, joita
hän voi hallita ja ohjata, eivät ole häntä itseään, että himot ja halut,
tunteet ja tuulet, joita hän voi hillitä, eivät ole häntä itseään, että
tavat ja taipumukset, joita hän voi muuttaa ja kasvattaa, eivät ole
häntä itseään. Siten kehittyy hänessä »formalinen minä»
subjektikäsitteestä eläväksi odottavaksi olennoksi, joka vihkimyksessä
saa sisältönsä.
Ennen vihkimystä ihminen voi uskoa ja rakennella itselleen minkälaisia
teorioja tahansa elämästä; hänen olemuksessaan voi piillä itsekkyyttä ja
pahuutta, jota hän ei ollenkaan aavista, mutta joka kriitillisinä
hetkinä astuu näyttämölle; hän voi uskoa rakkauden voimaan ja ihailla
sitä, mutta viha voi myös asua hänen omassa sydämessään. Kuinka toisin
on totuudenetsijän laita silloin, kun hän on korkeampaan minäänsä
vihitty! Nyt ruumiillisen elämän tarkotus on hänelle paljastettu: hän
tietää, että rakkaus on ainoa jumalallinen elämänlaki; mikään paha
hänessä itsessään ei saa pysyä salassa hänen silmiltään, sen täytyy
tulla päivänvaloon ja hänen täytyy se voittaa; vihalla ei ole sijaa
hänen sydämessään, joka uhkuu lämpöä ja rakkautta kaikkia eläviä
kohtaan. Kaiken tämän hän on itselleen taistellut kosintaretkeläisenä ja
voiton seppeleenä hän on sen saavuttanut Pohjolan häissä.
Kuinka siis Lemminkäistä voitaisi häihin kutsua? Kuinka kuninkaan pojan
häissä voisi olla mukana vieras, jolla ei ole häävaatteita? Kaikki
muistokin onnistumattomista yrityksistä, omista tuulentuvista ja pikku
teorioista pyyhitään mielestä pois. Mutta köyhät ja kurjat, sokeat,
vaivaiset ja rammat kutsutaan pitoihin, sillä laadullista laulajaa ei
ole eikä alkuperäiset kutsuvieraat saavu. Vanhat säädylliset käsitykset
elämästä, ulkoa opittu vanhurskaus, moitteettomuus, hyveellisyys, joita
ihminen on uskonnon, sivistyksen ja tieteen kautta lahjaksi saanut ja
joita odottaisi häissä näkevänsä, loistavat kaikki poissaolollaan, sillä
yksikään niistä ei pysty laulamaan elämän todellista laulua. Sitä
vastoin ihmisen synnit ja heikkoudet, hänen virheensä ja
puutteellisuutensa ottavat hääiloon osaa, sillä hänen sydämensä
ylivuotava sääli ja rakkaus pukee hetkeksi häävaatteihin ja antaa hänen
ymmärtää niiden opettaman läksyn; ja kaikki säädyllisten ihmisten
silmissä hulluilta ja mielettömiltä näyttävät elämänkäsitykset, vanhat
taikauskot ja ihanteet kutsutaan häihin, sillä niiden pohjalla piilee
totuutta ja ne kestävät kuunnella, kun vanha Väinämöinen eli ikiviisaus
häälaulua laulaa:
Siinä lauloi Väinämöinen,
Pitkin iltoa iloitsi,
Naiset kaikki naurusuulla,
Miehet mielellä hyvällä
Kuuntelivat, kummeksivat
Väinämöisen väännätystä,
Kun oli kumma kuulianki,
Ime ilmanki olian.
Voiko sanoin kuvatakaan sitä autuutta ja riemua, mikä ihmissielun
valtaa, kun hän korkeampaan minäänsä yhtyen saa tuntea jumalallisen
rakkauden rajatonta voimaa ja viisautta? Mestari-ihmisen, tietäjän ääni
kaikuu hänen olemuksessaan, niin nöyränä ja samalla niin taikavoimaisen
mahtavana, että hän tuntee ja tietää itsekin kerran kohoutuvansa
luojaksi, jonka sanaa olemisen voimat hänessä itsessään ja avaruuksien
olennot tottelevat, niin että kaikki muuttuu hyväksi ja hyödylliseksi.
Kuinka vaatimattoman vaikuttavasti tätä tunnelmaa on ilmituotu
Väinämöisen häävirren loppusäkeissä:
»Mitäpä minusta onpi
Laulajaksi, taitajaksi,
En minä mitänä saata,
En kuhunkana kykene;
Oisi luoja laulamassa,
Suin sulin sanelemassa,
Luoja laulun lauleleisi,
Lauleleisi, taiteleisi.
Laulaisi meret mesiksi,
Meren hiekat hernehiksi,
Meren mullat maltahiksi,
Suoloiksi meren someret,
Lehot laajat leipämaiksi,
Ahovieret vehnämaiksi,
Mäet mämmikakkaroiksi,
Kalliot kanan muniksi.
Lauleleisi, taiteleisi,
Saneleisi, saatteleisi...
Annap' ainaki Jumala,
Toisteki totinen luoja,
Näin näissä elettäväksi...
Näissä Pohjolan tuvissa...
Jotta päivin lauleltaisi,
Illoin tehtäisi iloa
I'ällä tämän isännän,
Elinajalla emännän!»
Kun totuuden etsijä on läpikäynyt Pohjolan häiden valtavan kokemuksen,
ei hän enää voi epäillä elämän tarkotusta eikä hän voi olla jumalaansa
uskomatta. Hän on saanut tuntea oman jumalallisuutensa ja hän tietää,
että sama jumalallisuus on kätkettynä jokaisen ihmislapsen sieluun.
Mutta sumuun voi hänen järkensä peittyä, ja hän voi unohtaa olevansa
yhtä jumalallisen minänsä kanssa.
26.