»Tuonelan joutsenen ampuminen» tuli tuhoisaksi Lemminkäiselle.
Ymmärtääksemme tämän ja ymmärtääksemme samalla, miksi Ilmarinen
yrityksessään onnistui, tahdomme hieman tarkastaa tuota salattua
sisäaistimusten tajuntaa ja sen suhdetta fyysilliseen ruumiiseemme.
Okkultisen psykologian mukaan jaetaan sielulliset ilmiöt kolmeen
luokkaan: 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet, 2) vaihtelevat, mutta
pysyväisemmät tunteet, mielialat, tunnelmat, mielikuvat, ideat, ihanteet
ja 3) pysyvät ja luonteenomaiset vaistot, vietit, tavat, kyvyt,
ominaisuudet, intohimot. Tämä jako suhtautuu suoranaisesti edellä
esitettyyn tajunnantilajakoon, niin että 1) hetkelliset ajatukset ja
tunteet kuuluvat varsinaisesti päivätajuntaan, vaikka päivätajuntaan
tietysti vaikuttavat ikäänkuin merestä nousseina jumalattarina tai
hirviöinä 2) ja 3) alla mainitut sieluelämän ilmaukset; 2) unitajuntaan
varsinaisesti kuuluvat tunteet, tunnelmat, mielialat j.n.e., vaikka
tietysti siihenkin heijastuvat päivätajunnan aistimusten herättämät
ajatukset ja tunteet ja vaikuttavat sisätajunnan tavat ja vaistot; ja 3)
tavanomaiset vaistot, kyvyt j.n.e. kuuluvat varsinaisesti sisätajuntaan,
johon vaikutus toisista tajunnantiloista on sangen heikko.
Samalla näiden tajunnantilojen suhde ihmisen (formaliseen) minään ja
hänen ruumiiseensa luonnollisesti on seuraava: 1) päivätajunta on
lähinnä hänen personallista minäänsä ja minän valta on täten välittömin
ajatuksiin ja tunteihin, jotka varsinaisesti kuuluvat päivätajuntaan;
päivätajunta on samalla kauimpana ruumiista ja ikäänkuin vähimmin
riippuvainen ruumiista; 2) unitajunta on askel etäämpänä personallisesta
minästä ja minän valta sen yli on suhteellisesti pienempi samalla kuin
unitajunta on askel lähempänä ruumista; 3) sisätajunta on kaikista
kauimpana personallisesta minästä ja aivankuin riippumaton siitä samalla
kuin se ollen toimintansa puolesta kätkettynä eetterihahmoon on ruumista
lähimpänä. Sentähden ihmisen on miltei mahdoton muuttaa tapojaan,
luonteenominaisuuksiaan, kykyjään j.n.e., sillä hänestä--aivan
oikein--tuntuu, niinkuin hänen pitäisi saada aikaan muutoksia omassa
ruumiissaan. Ja jos sanomme, että päivätajunta toimii isojen aivojen
välityksellä, unitajunta pienien aivojen, selkäytimen ja sympatisen
hermoston ja sisätajunta ruumiin salaisten voimakeskusten, on selvä,
että jos tahdomme päivätajuntamme ulottumaan alitajuntoihimme, tulee
meidän niin sanoaksemme kaivautua yhä syvemmälle ruumiimme sisään.
Ja kuitenkin tämä on puhdistustyössä tapahtuva, ei tietysti millään
täydellisellä tavalla, ei siten, että ihmisellä olisi vapaasti
käytettävänään sisätajuntansa yliaistillisia ja maagillisia
voimia--kaukana siitä, ne kuuluvat vasta salaisen tiedon tiehen,--vaan
siten, että hän on puhdistanut ruumiinsa vaarallisista tavoista ja
vaistoista, ennen kaikkea vihasta, rakkaudettomuudesta,
välinpitämättömyydestä, kylmyydestä, tunteettomuudesta,
omanvoitonpyynnöstä ja muista itsekkyyden silmiinpistävistä merkeistä.
Tämä on Kalevalan runojen kolmas ansiotyö, joka on mahdoton suorittaa
ilman toisten ansiotöiden antamaa apua. Olemme jo viitanneet siihen,
että mietiskelyn avulla harjotettu ajatusten ja tunteiden puhdistus
vaikuttaa itsestään pysyväisiin mielialoihin, ja voimme nyt lisätä: siis
myös vaistoihin ja tapoihin, vaikka tämä vie aikaa. Kolmannessa
ansiotyössä on vain keksittävä positiivinen tausta niin sanoaksemme,
joka antaa päivätyön käteen mietiskelytyön tulokset.
»On ammuttava Tuonelan joutsen», sanoo Kalevala, »Tuonen mustasta
joesta, pyhän virran pyörtehestä.» Näillä sanoilla, jotka lukijamme
mielestä ehkä tuntuvat tekaistuilta ja etsityiltä--sillä mitä tekemistä
on tottumuksillamme ja tavoillamme Tuonen s.o. kuoleman kanssa?--osottaa
runo itse asiassa, että sillä on syvälliset okkultiset tiedot.
Ensinnäkin ovat tapamme, varsinkin pahat tapamme, sangen läheisessä
suhteessa kuolemaan, koska ne--paitsi että henkisen kehityksen kannalta
itse ovat tuomitut kuolemaan--saattavat meidätkin kuolemaan ja syntymään
uudestaan. Mutta toiseksi ne ovat aivan erityisellä tavalla tekemisissä
Tuonelan joen kanssa, kuten kohta näemme.
Mikä on nimittäin »Tuonen musta joki»? Kuten kreikkalaisten Styx se on
raja ja samalla juopa kahden maailman välillä: elävien ja kuolleitten.
Kuolleet asuvat siinä näkymättömässä maailmassa, jota meidän fyysilliset
ulkoaistimme eivät kykene meille paljastamaan, mutta jonka yhteyteen me
voimme päästä sisäaistiemme välityksellä. Niinkuin päivätajunta välittää
yhteytemme meitä ympäröivän fyysillisen maailman kanssa, niin
sisätajuntamme välittää yhteytemme meitä ympäröivän näkymättömän
maailman kanssa. »Tuonen joki» on siis samalla raja ja juopa
valvetajuntamme (ynnä unitajunnan) ja salatajuntamme välillä; se on
»musta», koska se on pimeä eli tajuton. Jos esim. päivätajunnasta
äkkiä--ulkonaisesta tai sisäisestä syystä--syöksymme sisätajuntaan,
sanotaan, että olemme »tainnoksissa», emmekä mitään herätessämme muista;
samaten jos nukkuessamme siirrymme sisätajuntaan, sanotaan, että nukumme
syvää unetonta unta. (Poikkeustapauksia tietysti ovat esim. haltiotilat,
profetalliset valvenäyt ja unienteet.) Itse tilamme luonnollisesti ei
ole ollut tajutonta--ainoastaan matka eli ylimeno sisätajunnasta
valvetajuntaan kulkee tavallisesti tajuttomuuden merkissä eli »Tuonen
mustan joen» yli.[46]
Koska nyt tottumukset ja tavat, luonteemme heikkoudet ja viat samoinkuin
sen hyveet ja kyvyt asuvat sisätajunnassamme, ovat ne eristettyinä
tietoisesta itsestämme ja aivankuin suojassa meiltä. Etua tästä on
hyville ominaisuuksillemme--emme pääse niitä muitta mutkitta tuhrimaan
ja tappamaan,--mutta vaikeutta siitä on meille, kun pahoista tavoistamme
ja ominaisuuksistamme tahtoisimme vapautua: emme liioin välittömästi
saata niitä muuttaa, parantaa tai tappaa. Olemme nähtävästi pakotetut
vain turvautumaan esim. siihen mietiskelymenettelyyn, joka vähitellen
itsestään sivistyttää tapojamme ja luonnettamme.
Mutta Kalevala sanoo: on ammuttava Tuonelan joutsen »yhellä yrittämällä,
yhen nuolen nostamalta» ja vielä: on saatava suuri suomuhauki »ilman
nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä». Tällä Kalevala ilmeisesti
viittaa siihen, että on keksittävä keino, millä ruumiin kätkössä asuvia
tapoja ja vaistoja voisi kasvattaa ja muuttaa, ja samalla keino, millä
tajuntansa tietoisesti voisi siirtää sisäiseen maailmaan. Eikä Kalevala
ainoastaan viittaa siihen, että tämmöisen keinon keksiminen on
välttämätön. Se myös nimenomaan keinon mainitsee. Eikä meidän ole vaikea
ymmärtää, mitä keinoa Kalevala tarkottaa.
Minkätähden näet Lemminkäinen ei onnistunut ansiotyössään? Sentähden
tietysti, että hän ei tätä keinoa keksinyt. Ja kun tarkemmin ajattelemme
hänen historiaansa, huomaamme epäonnistumisen syyn. Lemminkäisen tappaa
Tuonelan joella se »märkähattu karjanpaimen», jonka hän Pohjolaan
tullessaan oli jättänyt laulamatta ulos Pohjolan tuvasta, jota hän oli
sanoillaan solvannut ja joka siitä lähtien oli miettinyt kostoa
Lemminkäiselle. Mikä ominaisuus se siis Lemminkäiselle niin
kohtalokkaaksi muodostui? Hänen oman sydämensä ylpeys, viha ja
ylenkatse. Kuinka voisi ajatella, että Lemminkäinen osaisi muuttaa
luonnettaan, kasvattaa ja puhdistaa vaistojaan ja tapojaan, niin että ne
taivaalliselle morsiamelle kelpaisivat, ennenkuin hän olisi oman
sydämensä läpeensä puhdistanut? Ja vaikka osaisikin, mitä olennaista
hyötyä siitä olisi, jos sydämessä vielä asuisi ylpeyden ja vihan ja
ylenkatseen mahdollisuudet?
Lemminkäisen epäonnistuminen osottaa, kuten jo edellä huomautimme, että
hän todellisuudessa ei ollut suorittanut kahta ensimäistäkään
ansiotyötä. Olisihan hänen muuten pitänyt ymmärtää, että Tuonelan
joutsenen ampuminen tarkotti juuri jotakin menetelmää sydämen suhteen,
joka olisi tehnyt luonteen uudestaan luomisen vastaisuudessa
mahdolliseksi ja antanut hänen käteensä keinon siirtyä tajunnassaan
sisämaailmaan. Nyt hän ei tätä ymmärtänyt, sillä hänen sydämessään ei
vieläkään asunut sääli eikä myötätuntoa uhkuva rakkaus.
Me voimme ymmärtää, mikä tuo menetelmä on. »Ampua Tuonelan joutsen»
merkitsee: upottaa tajuntansa sydämeen ja elähyttää se voimakeskus, joka
sydämessä piilee ja se voimakanava, joka sydämestä kulkee aivoihin. Kun
tämä on tehty, on ihmisen sydän uusi ja koko ihminen kuin
uudestasyntynyt: hän on hyvä, hän on säälivä, hän on myötätuntoinen.
Lemminkäisluonteelle se olisi ollut helppo tehdä, ellei samassa
sydämessä olisi asunut hänen suurin vihollisensa. Kuinka kauniisti
Kalevala kuitenkin kuvaa hänen kohtaloansa. Rohkaisuksi kaikille
etsijöille--tulisieluille varsinkin--se terottaa mieleen
jälleensyntymisen suuren totuuden. Onhan meillä kaikilla niinkuin
Lemminkäisellä luonto-äiti, joka aina säälii ja rakastaa ja antaa meidän
uudestaan yrittää. Kun taistelussa kaadumme, herättää äiti meidät
uudelleen eloon, antaa meille uuden ruumiin ja uuden personallisuuden,
ja vieläpä paremmin varustettuina kuin edellisellä kerralla käymme
uudestaan sfinksin arvotusta ratkaisemaan.
Ilmarisen ansiotyössä »hauki» niinikään merkitsee sydäntä. Ilmarinen
oivaltaa, mistä on kysymys ja rientää Pohjan neidiltä neuvoa saamaan. Ja
morsian auttaa:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Ellös olko milläskänä!
Taop' on tulinen kokko,
Vaakalintu valke'inen!
Sillä saanet suuren hau'in,
Liikkuvan kalan lihavan
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta.»
Eikö tämä ole niinkuin hänen korkeampi minänsä neuvoisi ja lohduttaisi:
»älä pelkää, sinä, että sydämesi tekee sinulle haittaa. Sinä olet
toiminnan mies. Suorita vain enemmän semmoisia tekoja, joista sinulle
muodostuu apua kriitillisenä hetkenä. Tee rakkauden ja laupeuden töitä,
ole avulias ja palvelevainen. Tämä ei ole luonnollesi vaikeata.»
Ilmarinen noudattaa neuvoja ja kiitää siten hyvien töittensä siivillä
oman sydämensä portille. Hänen hyvä karmansa--kuten buddhalaiset
sanovat--auttaa häntä vaikeuksia voittamaan ja häviää sitten taivaaseen
Jumalan luo, mutta Ilmarisen itsensä on onnistunut elähyttää sydämensä,
joka hänen vaatimattoman arvostelunsa mukaan on vain hauinpään veroinen
(19: 185-318).
Ilmarinen on nyt kaikki ansiotyöt suorittanut, jonka tähden ryhdytään
viettämään hänen häitään Pohjan ihanan immen kanssa.
25.