Ansiotöitä on kolme. Ilmarisen tehtäväksi määrätään kyntää kyinen pelto,
suistaa Tuonen karhu ja tuoda Tuonelan hauki Tuonelan joesta,
Lemminkäisen taas hiihtää Hiiden hirvi, suistaa Hiiden ruuna ja ampua
Tuonelan joutsen. Ansiotyöt ovat molemmilla samat ja tarkottavat, kuten
edellä sanoimme, alemman minän eli personallisuuden puhdistumista ja
»häihin valmistautumista», ja tässä minuudessa on kuten olemme nähneet,
kolme »taloa» eli tajunnantilaa: päivätajunta, unitajunta ja
sisätajunta. Näitä kolmea on puhdistettava--ja siinä ansiotyöt ovat.
Ensimäinen ansiotyö on päivätajunnan puhdistus. Kuinka se käy päinsä?
Hiihtämällä Hiiden hirvi eli kyntämällä kyinen pelto, vastaa Kalevala.
Mitä tämä kuvaa? Sen ymmärrämme, jos muistamme, mikä on päivä- eli
valvetajuntamme oleellisin, niin sanoaksemme itsetietoisin, itseämme
lähinnä oleva ominaisuus: mikä muu se olisi kuin järkemme,
ymmärryksemme, ajatuksemme! Ja kyllä ajatuksemme on kuin Hiiden hirvi,
kyllä loogillinen ymmärryksemme korkeammalta kannalta kuin kyinen pelto.
»Hiihtää Hiiden hirvi» merkitsee oppia ajatustaan hillitsemään. Hiiden
hirvi on nopsajalkainen--mikä on ajatusta nopeampi? Se on hiihdettävä,
maisema on siis talvinen--kuinka kylmä ja välinpitämätön, kuinka
sydämestä riippumaton ajatus saattaa olla! Se on myös »Hiiden» hirvi,
koska ajatus on altis palvelemaan pahaa ja itsekkyyttä. Ensimäisen
innostuksen puuskassa sen herraksi ei pääse, sitä Lemminkäinen sai kokea
(13: 31-270). Vasta kun hän nöyrtyy, rukoilee apua sekä luonnolta että
Jumalalta ja ryhtyy »hiljalleen hiihtelemään», taipuu ajatus ja antautuu
käskettäväksi (14: 1-270).
Ilmarisen ensimäisen ansiotyön määrittelee Pohjan akka näillä sanoilla:
»...Kun sa kynnät kyisen pellon,
Käärmehisen käännättelet
Ilman auran astumatta,
Vaarnojen värisemättä;
Senpä Hiisi ennen kynti,
Lempo varsinki vakoili
Vaarnaisilla vaskisilla,
Auralla tuliterällä,
Oma poikani poloinen
Heitti kesken kyntämättä.»
»Kyinen pelto» on loogillinen ymmärrys, sillä sen on »Hiisi ennen
kyntänyt», se on alussa ollut itsekkyyden ja pahan palveluksessa ja
saanut siltä kasvuvoimansa; sitten on kyllä Pohjan »oma poika», ihmisen
personallinen minä sitä »kyntänyt», koettanut sitä hyötyyn ja hyvään
päin kasvattaa, mutta heittänyt työnsä kesken, koska ei ole kyennyt sitä
loppuun viemään. Tämä pelto on nyt kynnettävä »ilman auran astumatta»,
ymmärrys puhdistettava niin ettei jälkiäkään näy, ja voima siis ylhäältä
otettava.
Ilmarinen ei ole neuvoton. Hän on tavannut korkeamman itsensä, hän
saattaa vedota siihen niinkuin ihminen, joka uskoo ja tietää, että hän
voi hengessään keskustella Jumalansa kanssa; hän kysyy heti Pohjan
neidiltä: mitenkä nyt kyinen pelto on kynnettävä? Eihän meidän tarvitse
välttämättä ajatella, että hänen oma intuitsioninsa yksin keksii
keinoin: hän on saattanut kuulla siitä tietäjiltä. Mutta hänen herännyt
intuitsioninsa sanoo hänelle heti, että keino on tepsivä ja että sitä on
noudatettava. Näin kuuluu neuvo:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen!
Aura kultainen kuvoa,
Hopeinen huolittele!
Sillä kynnät kyisen pellon,
Käärmehisen käännättelet.»
»Tao kultainen aura», s.o. muodosta itsellesi ajatustyön ja mietiskelyn
avulla selväpiirteinen maailmankatsomus parhaimmista käsitteistä ja
tiedoista, mitä voit itsellesi hankkia. Tällä tavalla puhdistat realisen
minäsi ajatussisältöä, ja kun mietiskelyssä uskosi kultaisella auralla
kynnät ymmärryksesi peltoa, saat ihmeeksesi nähdä, kuinka paljon on
nostettava »kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle». Mutta pukeudu
samalla rehellisyyden rautapaitaan ja totuuden teräsvöihin, ettet itsesi
kanssa joudu ristiriitaan ja siten harhojen ja valheiden saaliiksi; ja
valjasta intosi ja tarmosi tulinen ruuna, ettet väsy ja heitä
mietiskelyä kesken (19: 59-74).
Ilmarinen ajatustyöhön tottuneena suorittaa menestyksellä vaikean
tehtävän. Hän huomaa puhdistaneensa mielensä ja päässeensä ajatuksensa
herraksi. Ja Pohjolan emäntä antaa hänelle toisen tehtävän:
»...Kun sa tuonet Tuonen karhun,
Suistanet suen Manalan
Tuolta Tuonelan salosta,
Manalan majan periltä;
Sata on saanut suistamahan,
Tullut ei yhtänä takaisin.»
»Suistaa suuri ruuna, Hiien ruskea hevoinen, Hiien varsa vaahtileuka
Hiien nurmien periltä»--kuuluu sama ansiotyö Lemminkäiselle annettuna.
Tämä on nyt toisen »talon» eli unitajunnan puhdistamista ja sen herraksi
pääsemistä. Minkähän tähden sitä kutsutaan suureksi tuliseksi hevoseksi
ja karhuksi eli sudeksi, joka on monta tappanut? Sentähden että
unitajunta on mielikuvituksen ja tunteiden tajunta, jonka voima on
pelättävän suuri. Siihen on luettava osa siitä tajunnasta, jota
tiedemiehemme kutsuvat alitajunnaksi, nimittäin se osa, jonka sivistynyt
ihminen pitää aisoissa tai ainakin salassa maailmalta, mutta joka
ruumiin nukkuessa pääsee vapaasti valloilleen. Okkultisesti katsoen
siitä näkyy ihmisen siveellinen tila, ja kuinka moni onkaan, niinkuin
Kalevala sanoo, siihen kompastunut. Ihmisen intohimot ovat todella kuin
raatelevat pedot. »Älä karhua vitsalla lyö», sanoo sananlaskukin, johon
voisimme lisätä: »silloin kun se nukkuu.» Ja kuitenkin tämän tajunnan
puhdistaminen ja hallitseminen on välttämätön sisäisen tien kulkijalle.
Tunteiden ja intohimojen voittaminen käy yhtäkaikki verrattain helposti
mietiskelyyn tottuneelta, sillä jo mietiskelyä harjottaessaan hän on
mielikuvitustaan ohjannut ja puhdistanut.
Kun Ilmarinen kysyy neitoseltaan neuvoa, vastaa tämä empimättä:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen!
Teräksestä tehkös suitset,
Päitset rauasta rakenna
Yhellä vesikivellä,
Kolmen kosken kuohumilla,
Niillä tuonet Tuonen karhut,
Suistanet suet Manalan.»
Asiantuntija oivaltaa tämän neuvon pätevyyden. Ajatuksissa on luotava
koski, s.o. mielikuva jostakin tunteesta täydessä kuohussaan, ja kivellä
keskellä koskea tehtävä teräksestä suitset, toisin sanoen oppia näkemään
se järkiperäinen ajatus, joka kuvitellun tunteen asettaa. Kun
tämmöisillä teräskirkkailla ja teräskovilla totuudenajatuksilla on
kuviteltuja tunteita tottunut asettamaan, alkavat ne itsestään hillitä
todellisiakin tunteita. Ja kun menettelyn siirtää unitilan alalle lujan
päätöksen avulla ennen nukkumista, säilyttää tajunta lujuutensa
unimaailmassakin ja oppii siinäkin petoja hillitsemään näiden pahaa
aavistamatta, kuten Ilmarisesta kerrotaan (19: 135-143).
Jälellä on sitten vielä kolmannen talon haltuunotto eli itse
sisätajunnan herraksi pääseminen. Tästä kolmannesta ansiotyöstä sanotaan
Lemminkäisestä kerrottaessa:
»...Kun ammut joutsenen joesta,
Virrasta vihannan linnun,
Tuonen mustasta joesta,
Pyhän virran pyörtehestä,
Yhellä yrittämällä,
Yhen nuolen nostamalta.»
Samansuuntaisena se Ilmariselle annettuna kuuluu:
»...Kun saat suuren suomuhau'in,
Liikkuvan kalan lihavan
Tuolta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta
Ilman nuotan nostamatta,
Käsiverkon kääntämättä;
Sata on saanut pyytämähän,
Tullut ei yhtänä takaisin.»
Tämä on nyt viimeinen ansiotyö. Ken sen onnellisesti suorittaa, hän on
niin sanoaksemme oppinut Sampoa takomaan, hänet vihitään Pohjan ihanalle
immelle.
24.