Mutta Ilmarinen on myös totuudenetsijäsielu, vaikka hänen itsetietoinen
etsimishalunsa herää myöhemmin kuin Lemminkäisen. Hän on toiminnan ja
terveen järjen mies, realisti, vapaa tunteellisuudesta ja
turhamaisuudesta. Hänen ilonsa on aina ollut tehdä työtä, ja hänen jalo
kunnianhimonsa tehdä hyvää työtä. Muita ihanteita hänellä ei ole ja
sentähden hän onkin vailla omaa initiatiivia; ulkoapäin on häntä
yllytettävä uusiin yrityksiin, vaan silloin hän osottautuukin
kunnolliseksi ja kykeneväksi.
Koittaapa vihdoin hänelle kohtalon päivä. Väinämöinen saapuu hänen
luokseen ja kertoo siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa meidän
kuolematon itsemme asuu:
»Onp' on neiti Pohjolassa,
Impi kylmässä kylässä,
Jok' ei suostu sulhosihin,
Mielly miehi'in hyvihin,
Kiitti puoli Pohjan maata,
Kun onpi kovin korea:
Kuuhut paistoi kulmaluilta,
Päivä rinnoilta risoitti,
Otavainen olkapäiltä,
Seitsentähtinen selältä.»
Ja sitten hän kehottaa Ilmarista neittä noutamaan:
»Kun saatat takoa sammon,
Kirjokannen kirjaella,
Niin saat neion palkastasi,
Työstäsi tytön ihanan.»
Väinämöinen tässä viittaa Sammon takomiseen, ja me ymmärrämme, että
sillä lausetavalla on nyt personallisempi merkitys, kun luemme Kalevalaa
okkultispsykologisella avaimella, ja myöhemmin tulemme seikkaperäisesti
selvittämään, mitä Sammolla tarkotetaan ihmisen salaisessa kehityksessä.
Tässä yhteydessä, josta nyt on puhe, Sammon takominen selvästi
merkitsee, että kykenee itse omin neuvoin irtaantumaan päivätajunnastaan
ja tietoisesti siirtymään sisätajunnan maailmaan. Lemminkäinen ei tähän
kyennyt. Hänen tajuntansa nousi haltioihinsa itsestään ja äkkiarvaamatta
(kuten aina alussa käykin). Kykeneekö nyt siihen Ilmarinen? Tuskin,
runosta päättäen. Mutta Ilmarinen on kuullut, että asia on vaarallista
laatua, että ihmisen voi käydä hullusti, jos hän tajuntansa
salamaailmoihin yrittää. Sentähden hän ei tunne halua lähteä Pohjan
neittä kosimaan, vaan vastaa melkein pilkallisesti Väinämöiselle:
»Ohoh vanha Väinämöinen,
Joko sie minun lupasit
Pimeähän Pohjolahan
Oman pääsi päästimeksi,
Itsesi lunastimeksi!
En sinä pitkänä ikänä,
Kuuna kullan valkeana
Lähe Pohjolan tuville,
Sariolan salvoksille,
Miesten syöjille sioille,
Urosten upottajille.»
Mutta Väinämöinen ei hellitä. Sillä hänen kauttansa toimii Ilmarisen
kohtalo. Hän ikäänkuin kääntää puheen muuanne ja herättää Ilmarisen
uteliaisuuden:
»Viel' on kumma toinen kumma,
Onp' on kuusi kukkalatva,
Kukkalatva, kultalehvä
Osmon pellon pientarella;
Kuuhut latvassa kumotti,
Oksilla otava seisoi.»
Kun Ilmarinen ei ota tätä uskoakseen, ryhtyy Väinämöinen todisteluihin
ja panee liikkeelle toisen mielikuvituksen. Saatuaan täten Ilmarisen
tajunnan ja huomion keskitetyksi ja samalla käteensä on tietäjän
verrattain helppo »pyörremyrskyn avulla» siirtää se hetkeksi pois
fyysillisestä ympäristöstä sisäiseen maailmaan. Kun Ilmarinen sitten
selviää ja tulee tajuihinsa, huomaa hän olevansa Pohjolan pihalla. Hänen
on käynyt samoinkuin Lemminkäisen: koirat eivät ole haukkuneet. Louhi
tulee vastaan ja ihmettelee, kuka hän on, jota eivät koirat hauku, ja
Ilmarinen, joka on sangen ällistynyt ja hämillään, ei osaa muuta vastata
kuin ettei hän ole tänne tullutkaan koirien haukuttavaksi. Mutta kun
keskustelussa selviää, kuka Ilmarinen on, ja Louhi häntä kohtelee
kunnioittavasti, palaa Ilmarisen itseluottamus ja itsetietoisuus ja hän
ilmottaa kyllä osaavansa takoa Sammon. On aivankuin Ilmarinen ajattelisi
itsekseen: jollei Sammon taonta ole tämän vaikeampaa, niin kyllä minä
tähän pystyn.
Ja hän sai nähdä Pohjan tytön.
Huomaamme eron Ilmarisen ja Lemminkäisen välillä. Lemminkäinen on
tulisielu, hän etsii kiihkolla, hän tempaa väkivallalla itselleen
taivaan, hän tahtoo ja himoitsee ja kompastuu omaan
valmistumattomuuteensa. Ilmarinen taas on kylmä, hän on luonnostaan
epäitsekkäämpi, hän ei pyydä itselleen mitä ei tiedä ansainneensa, ja
sentähden kohtalo pitää huolen siitä, että hän ajallaan saa, mitä
hänelle tulemaan pitää.
Eihän Ilmarinenkaan omin neuvoin Pohjolaan joutunut. Vaan se, että
Ilmarista auttoi kohtalo Väinämöisen personassa, osottaa, että Ilmarinen
oli valmistunut, että hänen aikansa oli tullut. Lemminkäinen ryösti
itselleen sen, mikä Ilmariselle annettiin, ja sentähden
hän--Lemminkäinen--ei osannut sitä pitää. Että Ilmarinen henkisesti
katsoen oli valmistunut uutta kokemusta vastaanottamaan, näkyy siitäkin,
että vaikkei hän päivätajunnassaan takonut Sampoa, hän kuitenkin
haltiotilassaan oli sen tekevinään. Tajuntansa salatilassa ollen hän
järkiperäisesti selvittää itselleen, mikä avain on sisäaistimusten
maailmaan, mutta hän ei tuo sitä tietoa yli päivätajuntaansa. Kun hänen
herätessään Väinämöinen kysyy, onko Sampo laadittu, vastaa Ilmarinen
muistonsa nojalla, että laadittu se on ja ruumiin kätköissä se on,
mukana hänellä sitä ei ole. (18: 495-510).
Ei Ilmarinen myöskään ole saanut Pohjan neittä. Siinä suhteessa hän on
samassa asemassa kuin Lemminkäinen, vaikka muuten on neidon nähnyt. Ja
moneksi aikaa unohtuu nyt Ilmariselta hänen kohtalokas kokemuksensa.
Vasta myöhemmin hänessä herää kaiho uudelleen eloon--se kaiho, joka ei
voi sammua, ennenkuin päämäärä on voitettu ja korkeampi itse
löydetty,--ja silloin hän omasta halustaan lähtee Pohjan neitiä
kosimaan. Mutta vaikka hänen onnistuukin päästä Pohjolaan, ei silti
ihana impi heti suostu hänelle tulemaan. »Suorita ensin ansiotyöt, että
näen, rakastatko minua.» »Ansiotyöt» ovat okkultiskäytännöllisesti
katsoen tavallaan samaa kuin Sammon takomisen oppimista. Mutta niillä on
samalla laajempi ja monipuolisempi tarkotus. Ennenkuin näet korkeampi
minä suostuu tekemään ikuisen liiton alemman kanssa, täytyy alemman
valmistamalla ja puhdistamalla itseään osottaa ja todistaa, että se
tulee liittoa pyhänä pitämään. Samaa vaaditaan Ilmariselta kuin
Lemminkäiseltä!
On kuitenkin huomattava, että Ilmarinen se ansiotyöt suorittaa.
Alkuperäisesti ei liene Lemminkäisestä kerrottukaan, että hän kaikkia
ansiotöitä olisi suorittanut. Koska runo Lemminkäisen personassa esittää
etsijää, jonka ei onnistu voittaa taivaallinen puoliso, on otaksuttava,
että Lemminkäinen tulisella luonteellaan heti ryhtyy vaikeimpaan
ansiotyöhön käsiksi ja siihen sortuu, kuten hänen kohtalonsa eli
karmansa onkin. Kalevala kyllä kertoo Lemminkäisestäkin, että hän
onnistuu kahdessa ensimäisessä ansiotyössä, mutta on samalla antanut
sattuvan värityksen Lemminkäisen puuhille, joissa hänen hätäinen ja
uhmaileva luontonsa koko ajan pistää näkyviin (13: 31-270 ja 14: 1-372).
Ilmarinen taas, joka ei hätäile eikä häikäile, suorittaa tyynesti ja
rehellisesti kaikki ansiotyöt, ja nostaa sitten palkkansa niistä.
Nyt tehtäväksemme jää tutkia, mitä nämä »ansiotyöt» ovat.
23.