Lemminkäinen on nyt siis totuuden etsijä.
Hän on tunteellinen ja kuohuileva idealisti luonteenlaadultaan. Ainakin
vanhemmissa ruumistuksissaan hän on ollut intohimoinen rakastaja, jopa
rakastelija. Vähitellen on hänen sielussaan muodostunut ihanne
uskollisesta rakkaudesta, rakkaudesta, joka ei petä, ei epäile ja jonka
sana on ehdottomasti luotettava,--ja rakkauden esineestä, joka ei
kyllästyttäisi, ei väsyttäisi, vaan aina tuoreudellaan viehättäisi.
Semmoinen rakastettu ja semmoinen rakkaus puhdistaisi ja kasvattaisi,
saisi ihmisen vapaudessaan nousemaan! Ja Kyllikin kanssa reessä
ajaessaan talvisen taivaan alla Lemminkäinen luulee saavuttaneensa
rakkautensa ihanteen:
Siitä vannoivat valansa,
Laativat ikilupansa
Eessä julkisen Jumalan,
Alla kasvon kaikkivallan,
Ei Ahin sotia käyä,
Eikä Kyllikin kyleä.
Kuinka katkera sitten on pettymys, kun todellisuus ei vastaa ihannetta:
Lemminkäinen piti valansa, Kyllikki söi omansa. Pettymys on näennäisesti
pieni, mutta sisäisesti ratkaiseva. Lemminkäisen usko ja luottamus on
mennyt. Selittelyt, anteeksipyynnöt eivät mitään auta. Sotaan lähtee nyt
Lemminkäinen; vanha luonto on noussut, mutta miehekkäämpänä,
päättäväisempänä.
Eikä se sota ole enää tavallista sotaa. Ei se tapahdu aineen himosta:
»Jos markan soasta saanen,
Parempana tuon pitelen,
Kun kaikki kotoiset kullat,
Auran nostamat hopeat.»
Se on taistelua ihanteen puolesta, sillä Lemminkäinen on ihmeitä kuullut
ja ihmeitä aavistaa:
»Mieleni minun tekevi,
Aivoni ajattelevi,
Itse korvin kuullakseni,
Nähä näillä silmilläni,
Onko neittä Pohjolassa,
Piikoa Pimentolassa,
Jok' ei suostu sulhosihin,
Mielly miehi'in hyvihin.»
Lemminkäinen on kuullut viisaitten väittävän ja hänen oma olemuksensa
hänelle kuiskaa, että rakkauden kaiho on pohjaltaan Itsen etsimistä:
»niin kauankuin et ymmärrä etsiä Itseä itsestäsi, etsit sitä toisista,
ja pettymyksien kautta kulkee tiesi. Lakkaa siis toisiin uskomasta ja
ala uskoa Itseesi. Kun löydät Itsesi, löydät iankaikkisen rakkauden.»
Tämä Itse on Pohjan tyttö, joka ruumiin kätkössä asuu.
Lemminkäissielu on aikoja sitten jättänyt Aino-tilansa arkuuksineen ja
epäilyksineen. Se ei kaipaa kehotusta eikä kannustusta emoltaan eli
ruumiiltaan. Päinvastoin ruumis kieltää ja varottelee: »matkalla on
monta vaaraa, ja kuinka sinä, poikani, ilman tietoa ja taitoa uskallat
Pohjolaan yrittää» (12: 129-142). Mutta Lemminkäinen ei hetkeksikään
epäröi. Hän tietää, ettei rauhaa eikä onnea ole hänellä enää elämässä:
nyt tai ei koskaan on Itse etsittävä, on totuus tiedettävä. Ja hän
varustaikse matkalle.
Muistakaamme: tämä matka ei ole maallista matkaa; se on oman itsensä
tutkimista, se on omaan olemukseensa syventymistä, se on ikuisen elämän
etsimistä omasta itsestään. Hyvin varustettu on etsijä oleva: rehellinen
ja vilpitön itsensä edessä, totuuden rautapaitaan puettu ja suorien
sanojen tuliteräiseen miekkaan. Tuntea hänen täytyy, mitä vanhat ovat
neuvoneet, mitä entiset etsijät ovat opettaneet, ettei hän harhoihin ja
valheisiin sortuisi. Ja ken häntä työssään tukisi, ken hädässä auttaisi,
ken voiman antaisi, ellei Jumala itse, taatto vanha taivahinen! Jumalan
puoleen kääntyy hänen ajatuksensa ja rukouksensa viimeiseksi ennen
matkalle lähtöä (12: 217-296).
Ja matka Pohjolaan alkaa. Kahdessa talossa käy Lemminkäinen (12:
311-368), ennenkuin määräpaikkaan saapuu. Kun hän ensimäisessä talossa
kysyy, joko siinä hänen matkansa loppuisi, vastaa »lapsi lattialta,
poika portahan nenästä», ettei ole siinä talossa hänen rinnuksensa
riisujaa.
Mikä tämä talo on? Se on totuuden etsijän päivätajunta. »Voinko tällä
jokapäiväisellä tajunnallani nähdä ja käsittää korkeampaa itseäni? Onko
järkeni niin valistunut, että se siihen pystyy?» »Ei, ei», vastaa
kokemus, »minä olen vain lapsi vielä ja minun ymmärrykseni on lapsen
ymmärrystä. Et löydä totuutta, jos nyt jo rupeat minuun turvaamaan.»
Ja matka käy toiseen taloon. »Onko tässä rinnukseni riisujaa?» kysyy
Lemminkäinen. Ja akka kiukaalta vastaa: »kyllä tässä talossa on niitä
vaikka satoja. Saat semmoisen kyydin, että olet kotona ennen
auringonlaskua.»
Tämä toinen talo on mielikuvituksen unitajunta. »Eikö etsijä voi löytää
korkeamman minänsä unista ja ilmestyksistä? Kolmannen osan elämäänsä hän
viettää unien maailmassa, hänen tajuntansa siirtyy toiseen ympäristöön,
ajatuksille ja tunteille herkempään ja alttiimpaan maailmaan, miksei
sitä tutkimalla voisi saada itsestään kiinni? Hukkaan mennyttä se
olotila muuten olisi, ja kertovathan tietäjät, kuinka paljon oppia siitä
maailmasta voi ammentaa!» »Ei vielä, ei vielä», vastaa kokemus, »etkö
sinä näe, että minä olen vanha noita-akka? Mitä sinä vielä olet tässä
maailmassa kokenut? Kaikkea turhaa ja kaikkea rumaa. Jos
päivätajunnassasi olet itsesi itseltäsi salannut, niin unitajunnassasi
olet vapaasti ollut oma alempi itsesi. Katso, minkälainen minä olen:
semmoiseksi olet minut luonut. Ja sinä luulet, että minusta voisi tulla
korkeampi itsesi, Pohjan ihana immyt! Erehdyt, erehdyt. Saat nähdä
vaikka satoja harhakuvia--kyllä niitä täällä on--mutta totuutta et.» Ja
oikein tekee etsijä päätellessään:
»Oisi akka ammuttava,
Koukkuleuka kolkattava.»
Vasta nyt tulee vastaan Pohjola. Salaa pitää Lemminkäisen tupaan päästä,
loitsulla on koiralta suu tukittava, ja pihalle tultuansa Lemminkäinen
Lyöpi maata ruoskallansa,
Utu nousi ruoskan tiestä,
Mies pieni u'un seassa;
Sepä riisui rinnuksia,
Sepä aisoja alenti.
Nyt Lemminkäinen salaa kuuntelee ja kurkistaa tupaan. Tupa on täynnä
laulajia, soittajia ja tietäjiä, jotka »Hiien virttä vinguttavat».
Silloin Lemminkäinen astuu tupaan läpi seinän. Pohjan akka itse kulkee
lattialla ja ihmettelee, kuinka vieras on sisään tullut »haukkujan
havaitsematta». Lemminkäinen selittää, että hänkin on tietäjä, ja rupeaa
laulamaan ja loihtimaan. Hänen laulunsa on niin voimakas, hänen
loitsunsa niin mahtava, että tupa väestä puhdistuu, ainoastaan
märkähattu karjanpaimen jää, sillä häneen Lemminkäinen ei viitsi koskea.
Ja tämän voimannäytteen perästä laulaja pyytää Pohjan akkaa tuomaan
hänelle tyttärensä.
Mikä on nyt tämä kolmas talo? Se on ihmistajunnan salattu puoli, milloin
ali-, milloin ylitajunnaksi kutsuttu. Se on sisäisten aistimusten suuri
ja tutkimaton maailma. Se on Pohjola, jonka kätköissä on immyt ihana,
etsijän korkeampi itse. Odottamatta ja äkkiarvaamatta on
Lemminkäissielun tajunta haltiotilassa joutunut kosketukseen tämän
salaisen maailman kanssa. Hänen ulkonaiset aistimensa ovat
horroksissa--koira ei hauku--ja eri tajuntatiloja erottava sumu nousee
kuin piiskanlyönnillä hänen eteensä. Mutta vaikka hänen kokemuksensa on
vasta-alkajan--kuin pieni mies,--hän tietää nyt joutuneensa oikeaan
paikkaan--rinnukset riisutaan. Hän on ennen voittanut materialistisen
valvejärkensä ja niinikään haaveellisen ja epäluotettavan
uniymmärryksensä, ja nyt hänen käytettävänään on kirkkaampi järki,
terävämpi katse, selvänäköisempi silmä. Hän kokee sitä tajuntaa, jossa
korkeampi minä piilee, vaikkei hän tämän katsetta vielä kohtaa. Ja hän
näkee, että siinä tajunnassa piilee paljon tietoa, että sillä on
menneisyyttä takanaan, vaikka sitä vielä hallitsee sama Pohjan akka
harvahammas, joka oli toisessakin tajunnassa. Tämä aikakausien luoma
inhimillinen pahuus ja tietämättömyys, jonka huostaan hän on ruumiinsa
heittänyt, se nyt kohtaa rohkeata etsijää ikäänkuin kysyen, mitä hänellä
täällä on tekemistä. Ja silloin osottaa etsijä, että hän on oikealla
tolalla, että hän on oikeasta päästä alottanut. Hän ei säpsähdä eikä
pelästy. Koko sielunsa voiman hän kerää yhteen ja laulaa ilmi ikuisen
kaipuunsa. Mahtava on hänen laulunsa. »Minä olen ihminen, minä olen se
mikä minä olen. Pois kaikki heikkous, epäröiminen, synti!» Koko hänen
tajuntansa puhdistuu. Hiiden väki poistuu. Paha häipyy hänen
muististaan. Sankarina hän siinä seisoo, voittajana, tietäjänä. Mitä hän
tuosta yhdestä raukasta välittää? Mikä se alhainen pahe on? Ei hän
semmoista itsessään muistakaan. Halveksittava se on, ylenkatsottava.
Pois hän inhoten siitä silmänsä kääntää. Ja voitonvarmana hän
hurmostilassaan huudahtaa: nyt itseni nähdä tahdon.
22.