Aino on Joukahaissielun paras ja hienoin puoli, sitä lapsellista
avuttomuutta, sitä neitseellistä tuoksua, mikä piilee syvällä joka
ihmissielun pinnan alla...
Nyt taiteellisesti herkkä lukija pudistaa päätään: »kuinka Kalevalan
Ainoa ruvetaan vertauskuvallisesti selittämään--tuota ihmeen
luonnollista, runollisen viehättävää Aino-tarua! Sehän on ote elävästä
elämästä, taideteos, eikä mikään symbolisoiva myytti. Etevimmät
runoilijamme ja taiteilijamme ovat siitä saaneet aiheita luomuksiinsa,
ja Kalevalan Aino, tuo elävä todistus Suomen kansan kehittyneestä
kaunotunteesta, etsii vertaistaan maailman kirjallisuudesta.»
Yhdymme sydämestämme tähän lausuntoon, sillä mekin ihailemme tuota
nuorta viatonta tyttöä, jonka sielussa rakkaus ei vielä ollut herännyt,
mutta joka pani niin paljon arvoa omalle runolliselle käsitykselleen
luonnosta ja ihmisyydestä, että hän mieluummin kokonaan luopui
elämästään kuin möi itsensä.
Ja kuitenkin on Aino-runossa eräs piirre, joka meitä ei esteetisesti
koskaan ole tyydyttänyt. Se piirre on Väinämöisen esiintyminen kosijana.
Jos runo tahtoi kuvata Ainoa ja tuoda esiin hänen luonteensa
erikoisuudet, miksi se valitsi Väinämöisen kosijaksi? Olisihan siihen
kelvannut kuka tahansa toinen Ainolle vastenmielinen ja hänen äidilleen
mieluinen kosija. Miksi piti asettaa Väinämöinen, vakaa vanha viisas,
tietäjä iänikuinen, tuohon mahdottomaan tilanteeseen, joka saattoi hänet
säälittäväksi, jopa naurunalaiseksi? Miksi--ellei siinä piile tarkotus
takana. Ja Aino-episodin liittyminen välittömästi Joukahaisen
kilpalaulantaan osottaa, että Aino-tarullakin on oma tarkotuksensa...
Ainossa rohkenemme sentähden nähdä, kuten sanottu, Joukahaissielun
kaikkein pyhimmän. Aino ei ole Joukahaisen korkeampi minä, jonka ääntä
Väinämöinen pikemmin edustaa, vaan kaunein puoli hänen
personallisuudestaan.
Joukahaissielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt
elämän viisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se
viisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin
se viisauden luota poistui. Joukahaistilasta sielu siirtyi Ainotilaan.
Sisar nuoren Joukahaisen
Itse itkullen apeutui,
Itki päivän, itki toisen,
Poikkipuolin portahalla,
Itki suuresta surusta,
Apeasta miel'alasta.
Mutta ruumis (emo) iloitsee. Se vaistomaisesti tietää, että henkinen
kehitys olisi sille helpotukseksi: ainehiukkaset puhdistuisivat, elämä
tulisi kevyemmäksi, niinkuin edellä toistamamme raamatunpaikkakin sanoo:
koko luomakunta huokailee ja odottaa, että jumalan pojat ilmestyisivät.
Sisässä kuuluvana äänenä ruumis puhuu sielulle: mitä sinä pelkäät ja
suret? Jos täytyykin jättää vanha elämä, niin onhan onnea odotettavissa
uudessakin.
Mutta Ainosielu yhä suree. Se kauhistuu viisautta. Viisaus on sen
mielestä vanha ja iloton, vieras ja kylmä; jumalallinen elämä on sille
tyhjyys, pohjaton avaruus, johon se itse sieluna hukkuisi. Kun se
katselee omaa nuoruuttaan ja koreuttaan, kaikkia kykyjensä ja
hyveittensä helmiä ja sormuksia, ristejä ja nauhoja, niin viisauden
kolkko ääni sille puhuu:
Eläpä muille, neiti nuori,
Kun minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!
Silloin valtaa sielun semmoinen tuska, ettei se enää välitä kyvyistään
eikä kauneuksistaan: kaikki mikä ennen sitä ilahutti ja mitä muut
ihailivat kadottaa viehätyksensä. Nyt se heittää harrastuksensa ja on
valmiina tyhjäntoimittajana elelemään ruumiissaan:
»En sinulle enkä muille
Kanna rinnan ristilöitä,
Päätä silkillä sitaise,
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa
Tykönä hyvän isoni,
Kanssa armahan emoni.»
Riisti ristin rinnaltansa,
Sormukset on sormestansa,
Helmet kaulasta karisti,
Punalangat päänsä päältä,
Jätti maalle maan hyviksi,
Meni itkien kotihin,
Kallotellen kartanolle...
Huomautamme tässä välillä, että sielun Ainotila ei ole niinkään tavaton
ilmiö. Lahjakkaat ja taiteelliset ihmiset ovat sitä kyllä kokeneet.
Elämien vieriessä he ovat hankkineet itselleen kauniita kykyjä,
sisäisenä kannustimena kunnianhimo, voitonpyynti, halu tulla
rakastetuksi ja ihailluksi. Niinkauan kuin ovat rauhassa ja uskossa
palvelleet näitä epäjumaliaan, on heidän sielunsa ollut onnellinen.
Mutta sitten on saapunut päivä, jolloin totuuden sana elämän kokemusten
muodossa tai muulla tavalla on näyttänyt heille, kuinka mitätöntä ja
pientä, kuinka itsekästä ja ahdasta heidän työnsä on ollut henkisesti
katsoen,--ja silloin on väsymys heidät vallannut, väsymys ja
tyytymättömyys. Jos yrittävät palvella itseään, loppuu into kesken. Jos
toisten imartelemina ja innostamina ponnistavat, häviää usko heihin
itseensä. Tyhjyys ammottaa heidän ympärillään. Mitä varten he
työskentelisivät? Totuutta eivät tunne, korkeampi itse on heille vieras.
Ketä ja mitä he palvelisivat? Heidän sielunsa vaeltaa Aino-tuskien
ristiriidassa. He peittelevät itseltään ja toisilta, kuinka heidän
laitansa on. Ainoastaan yksin ollen he omalle ruumiilleen tunnustavat
totuuden: »minun sieluni on rikki revitty ja onneton. En tiedä, mitä
tahdon, enkä tahdo, mitä minun pitäisi. Jumala sanoi: palvele minua!,
mutta miten häntä voisin palvella? En häntä tunne, en häntä rakasta.
Elämäni on kuollut.»
Uusi viehätys pitäisi tulla heidän elämäänsä, ettei heidän kävisi
niinkuin Ainon. Onnelliset he, jos heillä on joku omainen, joku ystävä,
jota voivat rakastaa--niin, jota voivat oppia rakastamaan ja
palvelemaan. Sillä tie talangista nerouteen on pitkä. Se on se tie, jota
Aino ei jaksanut kulkea, vaikka hänen luontonsa sitä hänelle neuvoi.
»Elä itke tyttäreni,
Nuorna saamani nureksi!
Syö vuosi suloa voita,
Tulet muita vuolahampi,
Toinen syö sianlihoa,
Tulet muita sirkeämpi,
Kolmas kuorekokkaroita,
Tulet muita kaunihimpi;
Astu aittahan mäelle,
Aukaise parahin aitta,
Siell' on arkku arkun päällä,
Lipas lippahan lomassa,
Aukaise parahin arkku,
Kansi kirjo kimmahuta,
Siin' on kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihamoista,
Ne on Kuuttaren kutomat,
Päivättären päättelemät.»
Näin puhuu emo Ainolle, ruumiin vaisto sielulle. »Mikset ole rohkea? Jos
nyt jätät vanhat unelmasi, jos uskaliaasti otat tuon askeleen pois
omasta itsekkyydestäsi, niin odottaa sinua suuri tulevaisuus. Luuletko,
ettei minulla ole mitään kätkössä sinua varten? Oi, mitä nuo sinun
tähänastiset kykysi ja lahjasi ovat verrattuina niihin, joita vielä
minulta saat! Minun salaisissa kätköissäni piilevät kaikki
mahdollisuudet. Silloin kun minä kasvoin ja kehityin ja sinä et vielä
ollut asuntoasi minuun ottanut, antoivat jumalat minulle lahjaksi kaikki
omat salaisuutensa ja ihanuutensa. Ne minä sinulle annan, ne ovat kaikki
sinun käytettävinäsi, kun vain rupeat niitä etsimään. Nouse siis, käy
työhön ja ole rohkea.»
Mutta Ainosielu ei kuuntele omaa vaistoaan. Se mieluummin elää
unelmissaan. Se ei heikkoudestaan tahdo tietää, ei voimansa
mahdollisuuksista. Se filosofoi omalla tavallaan,--ja suuripiirteisen
suvaitsevainen ja lempeä on Kalevalan viisaus: ei moitteen sanaa.
Päinvastoin: Ainotilan omituinen runollisuus ja viehkeys pääsee
Kalevalan kuvauksessa täyteen oikeuteensa.
Ei tytär totellut tuota,
Ei kuullut emon sanoja,
Meni itkien pihalle,
Kaihoellen kartanolle,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
»Miten on mieli miekkoisien,
Autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
Autuaallisten ajatus,
Kuin on vellova vetonen,
Eli aalto altahassa;
Mitenpä poloisten mieli,
Kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli,
Niinpä allien ajatus,
Kuin on hanki harjan alla,
Vesi kaivossa syvässä...
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta,
Näille päiville pahoille,
Ilmoille ilottomille;
Oisin kuollut kuusiöisnä,
Kaonnut kaheksanöisnä...»
Ja Ainon personallinen suuruus on siinä, että hän mieluummin kuolee...
Itsestään nousee nyt mieleen muisto toisesta nuoresta tytöstä, joka ei
kieltäytynyt menemästä vanhalle miehelle: Mariasta, joka meni Joosefille
ja synnytti Jeesuksen.
Mutta ihmissielun Mariatila onkin korkea ja ylhäinen. Oi kuinka etäällä
se on Ainosta!
Aino-legendan nojalla voimme kuitenkin muodostaa itsellemme kuvan
salaisen totuuden etsimisen ehdoista. Totuutta ei saa etsiä ylpeydellä
niinkuin Joukahainen, ettei sitä lähestyisi pelolla niinkuin Aino.
Nöyrällä mielellä ja puhtaalla sydämellä on totuutta etsittävä,
rakkaudella on sitä lähestyttävä, rakkaudella ja antaumuksella.
21.