Ennenkuin ihminen voi itsetietoisesti astua puhdistuksen tielle, täytyy
hänen sielunsa olla viritettynä totuudenetsijän vireeseen. Hänen täytyy
olla valmis antamaan itsensä lunnaiksi totuudelle. Tätä hengen lakia
Kalevala terottaa mieleemme kuvaamalla dramatisen vaikuttavasti,
minkälainen sielumme tila ei saa olla. Kun sen kuvaus näin ollen on
negatiivinen, on se lähempänä jokapäiväistä elämää, realistisempi ja
tutumpi, eikä jätä meitä minkäänlaiseen epätietoon siitä, minkälainen
totuudenetsijän sieluntila tulee olla. Kuvauksensa Kalevala antaa
runojensa runollisimmassa jaksossa: Aino-sikermässä, jossa on kaksi
osaa: Joukahaisen kilpalaulanta ja Väinämöisen kosinta ynnä sitä
seuraava Ainon itsemurha.
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
Se kävi kylässä kerran,
Kuuli kummia sanoja,
Lauluja laeltavaksi,
Parempia pantavaksi
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
Kuin mitä itseki tiesi,
Oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui,
Kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi,
Paremmaksi itseänsä...
Ja Joukahainen päättää lähteä »voitteloille» Väinämöisen kanssa
huolimatta vanhempainsa kielloista ja varotuksista. Hän valjastaa
tulisen ruunansa kultaisen korjan eteen, istuu rekeen ja ajaa Väinölän
ahoille. Väinämöinen on niinikään ajelemassa, ja kolmantena päivänä
Joukahainen ajaa vastatusten Väinämöisen kanssa, niin että aisa tarttuu
aisaan ja länget länkiin. Väinämöinen kysyy, kuka niin tuhmasti ajaa, ja
Joukahainen vastaa: »minä olen nuori Joukahainen, mutta kuka kurja sinä
olet?»
»Kun liet nuori Joukahainen,
veäite syrjähän vähäisen,
Sie olet nuorempi minua!»