Mysterioviisauden esoteerinen siveysoppi, jota tietäjät kaikkina aikoina
ovat opettaneet, ei ole eilispäivän eksoteerista etiikkaa. Jokapäiväinen
kristillinen moraali esim. määrittelee, miten ihmisen tulee elää ja
ajatella (uskoa), jotta hän tässä elämässä menestyisi ja kauan eläisi ja
haudan tuolla puolen saavuttaisi iankaikkisen autuuden. Sillä on perin
porvarillinen ja personallisesti itsekäs leima. Sen ainoa näköalan
avaruus on taivaallinen autuus, mutta koska tämä autuus rajottuu
jokseenkin älyttömään iloitsemiseen Jumalan valtaistuimen ympärillä, jää
todelliseksi kourintuntuvaksi ihanteeksi eetillisen näköpiirin sisälle
yhteiskunnallinen elämänjuoksu, olletikkin virkaura, mahdollisimman
moitteettomasti, lainkuuliaisesti ja yleisen mielipiteen mukaisesti
suoritettuna. Jokainen ajatteleva ihminen, jokainen totuudenetsijä on
sentähden saanut kokea, että kristillinen siveysoppi juuri
järjestellessään ulkonaista elämän vaellusta jättää ratkaisematta hänen
syvimmän, personallisimman kysymyksensä: miten minun on elämää
ymmärtäminen? miten minun on elettävä?
Toisin on laita esoteerisen moraalin. Se alkaa siitä, mihin eksoteerinen
loppuu. Vasta silloin kun ihminen totuudenetsijänä kysyy, miten hänen on
elettävä, vasta silloin tarjoo sisäinen siveysoppi hänelle kätensä,
vasta silloin hän voi käsittää tietäjäin eetillisiä elämänneuvoja. Vasta
silloin kun ihminen sielunsa koko voimalla kaipaa totuuden tietoa, vasta
silloin hänen korvansa kuulee, kuinka mysterioviisaus kuiskaa:
todellinen inhimillinen siveys on henkistä kehitystä, tiedon kaidalla
tiellä kulkemista.
Matkan päämäärä on jumalallinen tieto elämän ja kuoleman, luonnon ja
luomisen, näkyväisten ja näkymättömien maailmoiden, hyvän ja pahan
mysterioista sekä tiedon kanssa käsi kädessä kulkeva jumalallinen
rakkaus ja jumalallinen valta. Mutta miten tämä tieto on
saavutettavissa? Se ei ole mikään ulkoa opittava läksy, ei toisten
opetuksista eikä paljaalla omalla ajattelemisella hankittava järjen
vakaumus, vaan kokemukseen perustuva ja todella tieteellinen tieto.
Millä tavalla siis tällainen tieto on hankittavissa esim. näkymättömistä
maailmoista ja kuolemantakaisista seikoista? Havaintoihinhan meidän
tietämisemme yleensä perustuu. Havaintoja teemme aistiemme välityksellä;
havainnoista rakennamme itsellemme erilaisten psykologisten prosessien
kautta mielikuvia, käsitteitä ja yleismielteitä. Minkälaisiin ja miten
tehtyihin perustuu nyt yliaistillisen, yliluonnollisen ja jumalallisen
tiedon hankinta?
Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän vapautua muutamasta psykologisesta
harhaluulosta ja samalla luoda itsellemme käsitys avaramman sielutieteen
rikkaammista tietämismahdollisuuksista.
Psykologia tekee eron ulko- ja sisäaistimusten välillä. Ulkoaistimuksia
synnyttävät ruumiin ulkopuolelta tulevat kiihottimet: näemme, kuulemme,
haistamme j.n.e. ympärillämme olevan maailman olioita ja tiloja.
Sisäaistimuksia synnyttävät ruumiin sisäpuolelta tulevat kiihottimet,
esim. kemialliset muutokset ruumiissa: monenlaiset sisäiset aistimukset
aikaansaavat taas yhdessä esim. nälän, väsymyksen, virkeyden, kivun
y.m.s. tunteet. Nämä aistimukset, jotka monella tavalla komplisoituvat
ja moninaistuvat, muodostavat nykyisen psykologian mukaan sielumme
kokeilukentän niin sanoaksemme: ulkoaistimukset välittävät tietomme
objektiivisesta maailmasta, sisäaistimukset taas ilmituovat meille
ruumiimme subjektiivisen tilan ja värittävät käsitystämme
ulkomaailmasta.
Tämä on tietysti sinään totta ja erehdys on vain siinä, että nykyinen
sielutiede luulee sisäaistimusten rajottuvan subjektiivisiin seikkoihin,
että toisin sanoen sisäaistimusten välityksellä emme voi tehdä
muunlaisia havaintoja kuin omaa ruumistamme koskevia. Tämä harhaluulo
johtuu taas siitä, että tieteellinen psykologiamme tuntee fyysillisen
ruumiimme vain personallisen sieluelämämme asunnoksi niin sanoaksemme
eikä siksi makrokosmosta vastaavaksi mikrokosmilliseksi mysterioksi,
mikä ruumiimme todellisuudessa on; ja siitä, että virallinen anatomiamme
ja fysiologiamme ei tunne ruumiimme hienoimpia, eetterimäisiä aineosia,
jotka muodostavat näkyväisen ruumiimme näkymättömän puoliskon, eikä siis
niitä ominaisuuksia ja kehitysmahdollisuuksia, joita tässä
eetterihaahmossa piilee.
Jos sitä vastoin asetumme okkultisen fysiologian kannalle ja oletamme,
että ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin
tarkoin määrättyä alaa fyysillisen kosmoksen sisäisessä koneistossa,
ymmärrämme à priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmoonisen
korrespondensin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän
makrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia
jälkimäisestä, olisi sielumme tietämismahdollisuudet miltei rajattomasti
enentyneet, sen kokeilukenttä silmänkantamattomiin laajentunut.
Ruumiissamme kehittyisi ikäänkuin uusia aisteja, ja ruumis itse
muuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.
Tämä nyt ei ole mikään olettamus salatieteen kannalta. Kaikki tietäjät
tuntevat tämän hypoteesin kokemusperäiseksi tosiasiaksi.
Mysterioviisauden moraali neuvoo juuri, miten totuudenetsijän tulee
sisäisesti puhdistaa ja valmistaa itseään, että hänen oma
personallisuutensa kehittyisi tiedon saavuttamisen välineeksi. Sen
menetelmä perustuu siihen psykofysiologiseen tosiseikkaan, että
ruumiilliset ja sielulliset toiminnot kulkevat rinnatusten, ja se
käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että ruumiillisiin toimintoihin voi
vaikuttaa sielusta päin: herättäessämme itsessämme määrätyn tunteen
esim. saamme aikaan määrätyn muutoksen ruumiimme tilassa. Esoteerinen
etiikka lähtee siitä kohdasta, että ihminen on kutsuttu olemaan itsensä
herra, kasvattamaan ja hallitsemaan itseään. Sentähden se heti alussa
julistaa: _procul profani_--pysykää loitolla te, jotka ette usko omaan
voimaanne.
Päämäärään vieviä teitä on muodollisesti katsoen monta, vaikka ne
hengessä ovat yhtä. Tavallaan jokaisen yksilön tulee kulkea omaa
tietään, joka perustuu hänen inhimilliseen temperamentiinsa.
Vanhat suomalaisetkin tietäjät näkyvät tehneen jonkun verran eroa
erilaatuisten temperamentien välillä, koska meillä Kalevalassa on
jälkikaikuja alkutaipaleilla ainakin kahdesta:
Lemminkäistemperamentista, joka on tunneihmiselle ominainen, ja
Ilmarisluonteesta, joka on järki ja toiminta-ihmisen temperamentia. Emme
puhu erityisestä Väinämöisluonteesta, koska Väinämöinen edustaessaan
ihmisen tahtoa on kaikkien teiden takana. Mainitsimme jo edellä
puhuessamme Logoksen kolminaisuudesta, Väinämöis-, Ilmaris- ja
Lemminkäisvoimista, että Väinämöisvoimat esiintyvät vasta myöhemmin
ihmiskunnan historiassa eli lähemmin määriteltynä vasta yksilöllisen
ihmisen esoteerisessa kehityksessä. Kalevalan kehityspsykologiaa
tutkiessamme on meidän näin ollen muistettava, että samalla tutkimme
juuri Väinämöisvoimien toimintaa. Väinämöinen esiintyykin yhtämittaa
tässä jaksossa Kalevalan kertomuksessa. Vaikka esim. Ilmarinen on
näyttämöllä varsinaisena toimijana, esiintyy Väinämöinen alituiseen
herättäjänä, innostajana, neuvonantajana ja lopputaipaleilla
toimijanakin.
On näet tullut tavaksi erottaa kaksi taivalta tiedon tiellä. Toinen on
valmistavan puhdistuksen, toinen tiedon hankkimisen. Puhdistuksen tiellä
ihminen virittää ruumiillista koneistoaan ainakin alkeelliseen
käyttökuntoon, jotta hän sitten varsinaisella tiellä voisi sitä käyttää
ja eteenpäin kehittää maailmaa tutkiessaan.
Kalevalakin tekee selvän eron näiden kahden taipaleen välillä.
Valmistavaa tietä se kuvaa _kosintaretkissä_, varsinaista tietä
_samposikermässä_. Rafael Engelberg, joka suurella taidolla
esteettispsykologiselta kannalta on syventynyt Kalevalan sisältöön, on
huomannut tämän kahtiajaon[45] ja kutsuu Kalevalan edellistä osaa (runot
1-25) nimellä: »Sampo menetetään Pohjolaan», toista (runot 26-50)
nimellä: »Sampo taistellaan takaisin.» Tietysti hänen jakoperusteensa on
toinen kuin meidän eikä hän ole osannut aavistaakaan, mitä Kalevala
okkultisesti sisältää. Mutta koska hänen valitsemansa otsikot sangen
sattuvasti kuvaavat salaisen tien kahta taivalta, tulimme asiasta
maininneeksi. Saattaa todella sanoa puhdistuksen tiestä, että sitä
kulkiessa »Sampo menetetään Pohjolaan.» Sampo on okkultinen tieto ja
valta: valmistavalla tiellä ihminen pääsee tietoiseksi siitä, että
salainen viisaus on olemassa, hän ikäänkuin takoo Sammon; Sammon hän
kuitenkin heti menettää, mutta saapi Pohjan neidon, s.o. tietoa ja
valtaa hän ei saavuta, ainoastaan oman sielunsa. Sampo menetetään
Pohjolaan: okkultinen tieto asuu hänen ruumiissaan. Vasta tämän jälkeen
alkaa toinen jakso tiellä, kun Sampo taistellaan takaisin ja tieto ja
valta, joka on ruumiiseen kätkettynä, saatetaan päivän valoon.
Etsiessämme Kalevalasta osviittoja elämän salaisista teistä avaamme
runojen sisällön erityisellä avaimella, n.k. okkultispsykologisella.
Olemme jo ennen huomauttaneet siitä, ettemme saa odottaa ominaisnimillä
ja asioilla olevan ehdottomasti saman merkityksen, avattakoon runot
millä avaimella tahansa. Päinvastoin merkitys voi vaihtua ja merkityksiä
on useampia. Puhuessamme Kalevalan mysteriotiedoista käytimme
toisenlaisia avaimia, kosmillisia ja teogonisia. Tässä taas on kysymys
yksilöllispsykologisesta asiasta, ja ominaisnimien merkitys muuttuu
avaimen mukaan. Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka edellisessä osassamme
olivat jumalia, astuvat nyt ihmisinä maan päälle ja tarkottavat totuutta
ja salaista viisautta etsiviä vihkimyskokelaita. Väinämöinen taas, kuten
huomautimme, astuu nyt vasta näyttämölle jumalallisten Väinämöisvoimien
edustajana ja voimme häntä ymmärtää ihmisen sisässä puhuvaksi
jumalalliseksi hengen ääneksi, mutta myös--ja varsinkin tien
alkutaipaleilla--ihmisolennoksi (tietäjäksi, mestariksi), jossa
Väinämöisvoimat ovat ruumistuneina.
19.