Kumpi on tieolta parempi,
Muistannalta mahtavampi,
Sep' on tiellä seisomahan,
Toinen tieltä siirtyköhön...
ja koska lienet vanha Väinämöinen, niin ruvetkaamme kilpaa laulamaan!»
Väinämöinen ensin estelee--»mitäpä minusta laulajaksi, joka aina olen
elänyt näillä kotipellon pientarilla ja kotikäkeä kuunnellut»--, mutta
suostuu ja pyytää Joukahaista kertomaan, mitä hän yli muiden tietää.
Joukahainen rupeaa latelemaan kaikenlaisia muistitietoja luonnon- y.m.
tieteiden aloilta, mutta Väinämöinen keskeyttää: »lapsen tieto, naisen
muisti... Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!»
Nyt Joukahainen laulaa muistitietojaan filosofisemmista asioista, mutta
kun hän uskaltaa kerskailla omilla tiedoilla, saa Väinämöinen hänet
kiinni valheesta. Silloin Joukahainen turvautuu miekkaansa ja kutsuu
Väinämöistä kaksintaisteluun, ja kun Väinämöinen kunniasta kieltäytyy,
uhkaa laulaa Väinämöisen siaksi. Mutta nyt Väinämöinen suuttuu ja häpeää
ja rupeaa itse laulamaan.
Ei ole laulut lasten laulut,
Lasten laulut, naisten naurut,
Ne on partasuun urohon...
Ja huonosti käy Joukahaisen. Väinämöisen laulu upottaa hänet suohon.
Joukahainen
Jaksoitteli jalkoansa,
Eipä jaksa jalka nousta,
Toki toistakin yritti,
Siin' oli kivinen kenkä...
Kuinka elävästi tämä kertomus tuo eteemme sen inhimillisen sieluntilan,
jota Joukahaisessa kuvataan: »minä olen vanhemmilta ihmisiltä paljon
oppinut, olen lukenut paljon ja suorittanut tutkintoja yliopistoissa ja
akademioissa. Minä tunnen tieteitä ja taiteita ja voin sanoa olevani
kaiken nykyaikaisen tiedon tasalla; mitä sivistys tähän saakka on
saavuttanut, se on minussa aivankuin olennoituna. Jos suoraan puhun--ken
saattaa olla minua oppineempi ja taitavampi?» Ja kuitenkin tälle
itsekylläiselle, turhamaiselle ja materialistiselle mielelle on kohtalo
niin suopea, että se puhuu: »älä usko, veikkonen, että sinun tietosi on
korkeinta ja laajinta mitä olla voi! On sitä muutakin tietoa: on vanhaa
viisautta, on muinaisaikuista mysteriotietoa, jonka rinnalla sinun
oppisi on lapsen lorua. On olemassa henkinen kehitys, joka vie aivan
toisiin saavutuksiin kuin sinun oppisivistyksesi.»
Tätä ei Joukahaissielu ota uskoakseen, mutta samalla näkyy syy, miksi
kohtalo rupesi sille puhumaan. Sillä Joukahaissielu ei ole niin
umpimaterialistinen, että se vain nauraisi. Joukahaissielu pahastuu:
»jos niin on, tahdon nähdä sitä, joka on minua oppineempi ja
viisaampi--kyllä sitten hänelle näytän.» Sen oma luonto kuiskaa emona
sille, että varovaisuus on paikoillaan, sillä syvempää tietoa saattaa
ehkä olla ..., mutta Joukahaissielu uhmailee kohtaloaan: »näyttäköön
elämä vain minulle!»
Ja elämä näyttää. Väinämöinen tulee Joukahaisen tielle. Nöyryyttävinä
tulevat uudet kokemukset nuorelle sielulle: suohon ne sen heittävät,
surujen, tuskan ja kärsimysten suohon. Mihin jäivät sen ylpeät tiedot,
kun kohtalon rautakoura siihen rupesi? Maailma mustenee silmissä eikä
kiintopistettä enää tunnu olevan. »Mitä on elämä, mitä on ihminen? Onko
Jumalaa olemassakaan?»
Jo nyt nuori Joukahainen
Jopa tiesi, jotta tunsi,
Tiesi tielle tullehensa,
Matkallen osannehensa,
Voittelohon, laulelohon
Kera vanhan Väinämöisen.
Ja silloin hädissään sielu nöyrtyy:
Oi on viisas Väinämöinen,
Tietäjä iänikuinen,
Pyörrytä pyhät sanasi,
Peräytä lausehesi,
Päästä tästä pälkähästä,
Tästä seikasta selitä,
Panenpa parahan makson,
Annan lunnahat lujimmat!
Niin on ihmissielu valmis elämälle jotakin lupaamaan: »minä ymmärrän
nyt, että on olemassa tietoa, jota en ole saavuttanut, salaisuuksia,
joita en ole ratkaissut, kykyjä, joista minulla ei ollut aavistusta. Kun
vain pääsen takaisin entiseen onneeni ja tasapainooni, luovun mielelläni
jostakin, joka minulle on rakasta, mutta jota sinä, elämä, et soisi
minulla olevan.» Sielu on valmis luopumaan pikku nautinnoistaan ja
käymään käsiksi omaan elämäänsä vakavammalla tavalla.
Mutta elämä ei huoli sielun pikku synneistä, ei synneistä eikä hyveistä.
Väinämöinen laulaa Joukahaisen yhä syvemmälle suohon.
Oi on viisas Väinämöinen,
Tietäjä iänikuinen...
Kun pyörrät pyhät sanasi,
Luovuttelet luottehesi,
Annan Aino siskoseni,
Lainoan emoni lapsen
Sulle...
»Minä annan ainoan siskoni, toisen puolen itsestäni, annan sinulle
itseni!» Ja silloin totuuden henki vastaa: »nyt valitsit oikein; nyt
teit oikean päätöksen. Sinut minä tahdon, sinut itsesi, että saisin
sinua kasvattaa ja kehittää itseni auttajaksi, viisauteni perijäksi.»
Siitä vanha Väinämöinen
Ihastui iki hyväksi,
Kun sai neion Joukahaisen
Vanhan päivänsä varaksi.
Joukahainen pääsi pälkähästä, sielu vapahtui ahdinkotilastaan ja elämän
Väinämöisääni lakkasi kuulumasta. Taas oli sielu oma itsensä--eikä
kuitenkaan oma entinen itsensä. Se oli kokenut, se oli kokenut ja nyt
elämä siltä jotain odotti. »Olen nähnyt vilaukselta elämän majesteetin
ja heikkouteni hetkenä lupasin sille itseni. Nyt minun täytyy itseni
muuttaa, nyt täytyy minun pyhittää paras itseni totuuden palvelukseen...
Voi minua.»