Musikaalisesti kauneimpia, lennokkaimpia, mahtavimpia kohtia Kalevalassa
on Väinämöisen soiton kuvaus 41 runossa ja sen toisinto 44 runon
säkeissä 231-334. Siinä niin selvästi astuu näkyviin muinaisen Suomen
kansan syvä kunnioitus luontoa kohtaan. Luonto ei ole sille kuollut eikä
vieras. »Elottomatkin» kappaleet ovat täynnä tajuntaa ja tunnetta ja
yhtä läheisiä ihmiselle kuin elävät olennot. Ihminen onkin vain rengas
suuressa luomisen ketjussa, veli ja vertainen luonnon kaikkien olioiden
kanssa. Vaikka Kalevalassa yhtä mittaa tapaa esimerkkejä tästä
muinaisuomalaisten »luontoa elävöittävästä ja personoivasta»
katsantokannasta, on tämä katsantokanta aivankuin kokonaisuudessaan
esitettynä Väinämöisen soiton kuvauksessa. Väinämöinen lumoo soitollaan
koko luonnon ja kaikki elävät olennot, ja vaikka F.A. Hästesko
pitäessään kohtausta »leikillisen ja vapaan mielikuvituksen luomana»[41]
sanoillaan toisikin ilmi yleisen mielipiteen, on tällä kuvauksella mitä
ylevin siveellinen ja totuudenmukainen sisältö sille, joka ymmärryksellä
osaa sitä lukea. Itse asiassa se avaa meille vielä uusia näköaloja sen
henkisen taustan yli, josta kalevalaisten tietäjäin totuudenetsintä niin
elävänä erittyy.
Väinämöinen esiintyy tässä soittaessaan suurena ja täydellisenä
tietäjänä. Häntä ei voi enää pitää tavallisena totuudenetsijänä,
huimaavan korkealle hän kohoo yli muun ihmiskunnan, josta ei yksikään
yksilö kykene koskettelemaan hänen kanteleensa kieliä (40: 259-332).
Julius Krohn sanoo tästä Väinämöisen etevämmyydestä: »Yksityiset
onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki
ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle» (eli »yhteiselle asialle», kuten
Rafael Engelberg huomauttaa[42]). Hän--Väinämöinen--on miltei
saavuttanut inhimillisen täydellisyyden, hän on kansansa esikoinen ja
ikäänkuin isä, kuten runossakin mainitaan:
... Tehessä isän iloa,
Soitellessa Väinämöisen.
Hänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa
kuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät
käsittivät--miten he kokemuksesta tiesivät, että ihanneihmisen ja muun
maailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan
suurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei
rajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä
pelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan, kauneuden ja
totuuden voimalla on hän vallottanut luonnon sydämen ja voittanut sen
myötätunnon. Elolliset ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen,
kuuntelevat häntä ja tottelevat sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta
ennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi
ihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla
luottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen, salaamatta enää rakkauttaan
ja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä
kohtaan.
Tarkastakaamme tätä yksityiskohtaisemmin. Runo kertoo ensinnäkin, kuinka
eläimet kaikki kokoontuvat kuuntelemaan Väinämöisen soittoa:
... Ei ollut sitä metsässä
Jalan neljän juoksevata,
Koivin koikkelehtavata,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän...
Mi oli ilman lintujaki,
Kahen siiven sirkovia,
Ne tulivat tuiskutellen,
Kiiätellen kiirehtivät
Kunnioa kuulemahan,
Iloa imehtimähän...
Ei sitä oloista ollut,
Ei ollut ve'essäkänä,
Evän kuuen kulkevata,
Kalaparvea parasta,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Ja runo mainitsee nimenomaan kaikkinaisia villitilassa olevia eläimiä:
oravat, kärpät, hirvet, ilvekset, sudet, karhut, kokot, haukat, allit,
joutsenet, peipposet, sirkut, leivot, hauit, lohet, siikaset, säret,
ahvenet, mujeet. Kaikki tottelivat tietäjän kutsua, kaikkien sydän
ilosta ailahti.
Eikö siinä ole annettu merkillinen viittaus ihmisille? »Katsokaa», sanoo
vanha suomalainen viisaus, »muutamia eläinlajia olette te ihmiset
kesyttäneet ja tehneet niistä itsellenne ystäviä ja palvelijoita, mutta
metsä on täynnä, ilma ja vesi ovat täynnä eläviä olentoja, joita vastaan
taistelette tai joita pakotatte itseänne palvelemaan! Kuinka kaukana
vielä olette päämäärästä! Täydellinen ihminen, tietäjä, ei ole
sotajalalla yhdenkään eläimen kanssa, kaikkia hän rakastaa ja kaikki
häntä rakastavat. Niin teidänkin tulee oppia kaikkia eläimiä
kesyttämään, ennenkuin täydellisyyden saavutatte.» Ja todella tuntuu,
niinkuin toinen viisas tietäjä, kristitty Paavali, olisi tarkottanut
samaa ja viitannut samaan tulevaisuuteen kirjottaessaan nuo tunnetut
sanansa: »Sillä hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan lasten
(poikain) ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden
alle--ei omasta tahdostaan, vaan sen tahdosta, joka sen alisti, toivon
varaan, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltumuksen
orjuudesta Jumalan lasten (poikain) kirkkauden vapauteen. Sillä me
tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on ahdistuksessa aina
tähän asti.[43]»
Eikä tämmöinen tulevaisuuden kuvaus, jommoisen Kalevala ja raamattu
antavat,[44] ole tuulesta temmattu. Jos vähänkään saamme luottaa ihaniin
keskiaikaisiin legendoihin ja matkustajain kertomuksiin itäisiltä
mailta, on todellisuus monta kertaa vastannut pyhien kirjojen kuvauksia.
Indiassa on tapana sanoa: kun pyhä joogi istuu mietiskelyssään, ei
yksikään eläin häntä pelkää; vapaasti taivaan linnut häntä lähentelevät;
metsän pedotkin tuntevat vetäymystä hänen läheisyyteensä; tiikerit ja
käärmeet ryömivät hänen jalkainsa juureen ja kylpevät siinä rakkauden
paisteessa, joka säteilee hänen olemuksestaan.
Ja miksi kutsuisimme legendoja vain lapsellisen mielikuvituksen
tuotteiksi? Piileehän niissä aina todellisuudesta tuotu ydin, jonka
ympärille ovat kutoutuneet, ja usein niihin on kätketty enemmän totuutta
kuin n.k. historialliseen kuvaukseen. Ken ei tuntisi keskiajan
pyhimystaruja esim. Fransiskus Assisilaisesta? Mainitkaamme niistä pari,
jotka osottavat, mikä suloinen valta hänellä oli eläinten yli. Kerran
hänen saarnatessaan kedolla lukuisalle ihmisjoukolle, tuli pääskysparvi
lentäen ja viserrellen ja piti niin kovaa ääntä, että Fransiskuksen
sanat hukkuivat kuulijoilta. Tämän huomattuaan Fransiskus rauhallisesti
kääntyi lintujen puoleen ja sanoi: »rakkaat sisareni pääskyset, vaietkaa
nyt ja olkaa hiljaa sen aikaa kun minä puhun ja selitän; kuunnelkaa
tekin!» Heti pääskysparvi vaikeni ja leijaili hiljaa ihmisjoukon
yläpuolella, eikä yksikään niistä lentänyt pois, ennenkuin Fransiskus
oli saarnansa lopettanut.
Toinen kertomus on sudesta. Kerran tullessaan muutamaan syrjäkylään
Fransiskus kuuli kerrottavan suuresta, peljättävästä sudesta, joka teki
hirmuisia tuhoja kylälle, vaatien harva se ilta ateriakseen lampaan,
kanan tai muun elävän. Fransiskus meni illalla kylän ulkopuolelle sutta
odottamaan. Suuri harmaa susi tuli, nälkäisenä ja julmana, mutta
pelkäämättä eläinten suuri ystävä häntä lähestyi, puhutteli ja tarjosi
kättä. Ja susi antoi käpälänsä ja nyökkäsi päätänsä ymmärtävästi, kun
Fransiskus lempeästi nuhdellen sanoi: »veli susi, miksikä näin olet
valinnut köyhäin ihmisten asuinsijan ruokapaikaksesi ja miksikä hätyytät
heidän kotieläimiään? Ei se ole oikein tehty, ei sinun niin pidä
menetellä. Lupaa nyt minulle, että jätät kylän rauhaan.» Ja legenda
kertoo, että susi lupasi, ja että kylä jäi rauhaan...
Mutta Kalevala ei kerro yksistään eläimistä, että he ihastuivat
Väinämöisen soittoon. Myöskin kasvikunta otti osaa yhteiseen iloon:
... Petäjät piti iloa,
Kannot hyppi kankahilla.
Ja ikäänkuin samalla osottaakseen, ettei Väinämöisen soitto ollut mikään
erikoinen sattuma eli satunnainen tapaus, vaan läpinäkyvänä lankana
hänen silloisessa elämässään, Kalevala edelleen kertoo:
Kun hän kulki kuusikossa,
Vaelti petäjikössä,
Kuusoset kumartelihe,
Männyt mäellä kääntelihe,
Käpöset keolle vieri,
Havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossa,
Tahi astahti aholla,
Lehot leikkiä pitivät,
Ahot ainoista iloa,
Kukat kulkivat kutuhun,
Vesat nuoret notkahteli.
Kasvikuntakin esitetään siis elävänä, tajuisena maailmana, joka osaa
tuntea ja rakastaa, iloita ja surra. Ja vaikka me ihmiset yleensä vähän
tunnemme kasvimaailman sieluelämää, vaikka monet meistä ovat valmiit
nauramaan paljaalle otaksumalle, että kukat ja puut olisivat--omalla
alkuperäisellä tavallaan--sielullisia olentoja, niin kysykäämmepä niiden
ajatusta, jotka paljon ovat tekemisissä kasvien kanssa, puutarhurein,
kukkien kasvattajain, huonekasvien hoitajain j.n.e., ja varmasti saamme
kuulla, että eri puut ja eri kukat ovat eriluontoisia, että kasvit
saattavat olla hyvällä ja pahalla tuulella, että varsin hyvin tuntevat,
rakastetaanko niitä vaiko ei j.n.e. Miksikä ihminen on kiintynyt
synnyinseutuunsa, miksi hän ikävöi siihen takaisin? Suomalaisessa
luonteessa varsinkin elää syvällä kalvava koti-ikävä. Kun suomalainen on
vieraalla maalla, kummittelee hänen mielessään kotoinen luonto, sen
kuuset ja koivut, sen kummut ja kukkulat, sen järvet ja joet. »Oma maa
mansikka, muu maa mustikka.» Tai niinkuin Kalevalassa sanotaan (7:
285-288):
Parempi omalla maalla
Vetonenki virsun alta,
Kuin on maalla vierahalla
Kultamaljasta metonen.
Mistä tämä johtuu? Siitäkö yksin, että lapsuuden vaikutelmat ovat
voimakkaimmat? Ei siitä yksin. Lapsuuden vaikutelmat ovat voimakkaat,
sillä sydän on puhdas ja ympäristölle altis, mutta rakkaus ei ole yksin
ihmisen puolella: luontokin lasta rakastaa. Meidän kiintymyksemme
synnyinseutuun riippuu yhtä paljon sen seudun rakkaudesta meihin kuin
meidän rakkaudestamme siihen. Tunteet ovat molemminpuolisia, ja meillä
suomalaisilla on synnynnäinen taipumus ymmärtää luontoa. Omassa
rakkausluonnossamme on jotakin mykkää, sanoin selittämätöntä, joka
vastaa puiden ja kasvien äänettömiä tunteita.
Aikain viisauden kannalta kasvikunta ei olekaan mikään tajuton
organismi, vaan ikäänkuin suuri oppiluokka tajunnan
kehitysjärjestelmässä. Luonnon valtakunnat kivikunnasta ylöspäin ovat
mahtavia portaita, joita elävä tajunta hitaasti nousee ihmiseksi
yletäkseen. Vasta ihmisen muodossa tajunta yksilöityy. Sitä ennen se
ilmenee laji- eli joukkotajuntana, tavotellen korkeimmissa eläimissä
personallista yksilöllisyyttä. Salatieteen kannalta on täten kieltämätön
tosiseikka, että luonto on täynnä sielua ja tunnetta. Kun ajattelematon
poika kulkee keppi kädessä piiskaten ruohoa ja kukkia, tallaten allensa
mitä eteen sattuu, silloin luonto kärsii mykkää tuskaansa. Mutta kun
elonleikkaaja syksyllä niittää tuleentuneen viljan, silloin vainiot
ilosta vavahtavat. Onhan ihminen kutsuttu ottamaan osaa luonnon suureen
kasvatustyöhön. Mutta huonosti hän velvollisuutensa täyttää, jos hän
sitä julmasti tai kylmästi tai välinpitämättömästi kohtelee. Ottakoon
Kalevalasta oppia jokainen suomalainen, minkälaiseen ihanaan suhteeseen
hyvä ja hellä ihminen voi joutua rakastavaan, vaikka mykkään luontoon.
Eikä Kalevala syvässä luonnontuntemuksessaan pysähdy n.k. elolliseen
luontoon: elotonkin on sille tajuinen ja tunteva, sekin iloitsee
Väinämöisen, tietäjä-ihmisen mahtavasta soitosta. Kun hän ulkona soitti,
niin
Vuoret loukkui, paaet paukkui,
Kaikki kalliot tärähti,
Kivet laikkui lainehilla,
Somerot vesillä souti.