Mitä vanhojen suomalaisten viisaus on sanonut kuolemasta ja
kuolemanjälkeisestä elämästä? Materialistejä he eivät olleet, sen kaikki
tutkijat myöntävät, käsitystä heillä oli elämän jatkumisesta kuoleman
jälkeen, mutta heidän kuvauksensa tuonelasta ovat synkkiä ja harmaita.
Matti Varonen sanoo väitöskirjassaan: »Usko ihmishengen
kuolemattomuudesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen samanlaisena
kuin se on ollut täällä maan päällä, tavataan kaikkien maailman kansojen
pakanuususkonnon enimmän yhtäpitävänä kohtana, ja siitä johtunut luulo
vainajain henkien liikkumisesta täällä maan päällä, sekä niiden
kunnioittaminen on pakanuususkonnon perusoppeja, jotka ovat kansoihin
varsin syvälle juurtuneet ja niin lujassa pysyneet, että vielä
kristinopin levittyäkin tapaamme näitä hämäriä käsitteitä siihen
sekottuneina».[36] Kaarle Krohn sanoo teoksessaan »Suomalaisten runojen
uskonto»: »Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän
kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne
viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki
kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin
Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee
niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja
niiden asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli
Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.»[37]
Itse asiassa meidän ei tarvitse kirjottaa mitään uutta tutkielmaa
muinaissuomalaisten kuolemattomuususkosta ja heidän käsityksestään
vainajain elämästä,--sen tutkimuksen tiedemiehemme jo ovat suorittaneet,
ja hyvällä syyllä saatamme suosittaa lukijoillemme edellämainittuja
teoksia. Meidän tehtäväksemme jää vain muutamalla sanalla osottaa, mikä
totuus piilee noiden vanhojen käsitysten takana, jotka tiedemiesten
mielestä ovat niin tuiki taikauskoisia. Tieteelliset tutkijat näet
asettuvat aivan kielteiselle kannalle: kaikki »kummitusjutut» saavat
alkunsa taikauskoisesta tietämättömyydestä ja kristillisen sivistyksen
valo »karkottaa vainajain sielut maan päältä». Vainajain palvominen,
joka on yleinen vanhoilla kansoilla, johtuu siitä, etteivät tunne
totista Jumalaa.
Meidän tulee siis asettua muinaisten tietäjien kannalle ja katsella
kuolemanasioita heidän silmillään. Tämän osaamme tehdä, jos annamme
teosofisen maailmankatsomuksen lyhyesti kertoa meille, mitä aikain
viisaus perustuen lukemattomain tutkijain yliaistillisiin kokemuksiin ja
tutkimuksiin opettaa ihmisen haudantakaisesta elämästä.[38]
Tämä elämä, jonka ihminen viettää henkimaailmassa kahden fyysillisen
ruumistuman välillä, jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen jaksoon eli
periodiin. Ensimäinen on sieluntuskien periodi, jossa ihminen oppii
tuntemaan oman pahuutensa, mikäli sitä hänessä on ilmennyt äsken
päättyneen elämänsä aikana: hänen muistonsa elävöityvät, hän kohtaa tai
on kohtaavinaan niitä ihmisiä, joille hän on kärsimyksiä aiheuttanut, ja
hän tuntee nyt itsessään heidän kärsimyksensä, ymmärtää ja katuu; häntä
neuvotaan, opetetaan ja ohjataan oikealle tielle; tätä tilaa eli
maailmaa kutsutaan tuonelaksi, kaamalookaksi (»himola»), kiirastuleksi,
joka puhdistaa, astralimaailmaksi y.m. Toinen jakso on ylevän ilon ja
autuuden taivaallinen periodi, jossa ihminen jatkaa maallista elämäänsä
siinä määrin, missä tämä oli onnellinen, kaunis ja viaton; hän ikäänkuin
kuolee pois tuonelasta ja syntyy uudestaan maailmaan, jossa ei ole
kärsimystä eikä pahaa; hänen ihanimmat unelmansa toteutuvat: mitä
tahansa hän on onnesta kuvitellut, se nyt elävänä nousee hänen eteensä;
kaikki rakastamansa ihmiset ja elävät olennot häntä ympäröivät; tätä
tilaa eli maailmaa kutsutaan taivaaksi, deevakhaaniksi (»jumalien
maaksi»), paratiisiksi, älymaailmaksi y.m. Kolmas periodi on
valmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja
kiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta,
jossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia
hyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman
henkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus
häipyy unholaan, haihtuu; kun sitten »laskeutuminen aineeseen» jälleen
tapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen
minä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen
maailmaan.
Nyt on huomattava, että tämän maailman ja tuonelan rajalla on olemassa
välitila, eetterinen, puoliaineellinen, jonka läpi normaalivainaja
kulkee tajuttomana ja joka erottaa hänet fyysillisestä maailmasta, kun
hän kerran tuonelaan on joutunut. Mutta jos vainaja syystä tai toisesta
tuntee vetäymystä maalliseen elämään, saattaa hän jäädä tähän
puoliaineelliseen välitilaan tai palata siihen ajoittain tuonelasta.
Kummassakin tapauksessa hän silloin joutuu kosketukseen fyysillisen
maailman kanssa ja voi seurustella elävien kanssa joko kummittelemalla
tai mediumein välityksellä.
Että muinaissuomalaiset tietäjät tunsivat näitä luonnon tosiseikkoja,
näkyy selvästi jo Kalevalasta, jonka 16 ja 17 runoissa kerrotaan
Väinämöisen matkasta tuonelaan ja Antero Vipusen luo. Väinämöinen ei ole
mikään vainaja, vaan elävä totuudenetsijä, joka omasta alotteestaan
lähtee manalaan kolme puuttuvaa sanaa etsimään, samoinkuin
kreikkalaisten Orfeus laskeutui tartarokseen Eurydikeänsä etsimään. Ja
vaikka Kalevala ei paljon kerro Väinämöisen havainnoista tuonelan elämän
suhteen, antaa se hänen kuitenkin lausua nuo varottavat sanat:
»Elkätte imeisen lapset
Sinä ilmoisna ikänä
Tehkö syytä syyttömälle,
Vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan
Tuolla Tuonelan koissa:
Sia on siellä syyllisillä,
Vuotehet viallisilla,
Alus kuumista kivistä,
Palavoista paateroista,
Peitto kyistä, käärmehistä,
Tuonen toukista kuottu!»
Näiden sanojen seikkaperäinen totuus käy edellisestä selville. Ne
kuvaavat ytimekkäällä tavalla, kuinka paha saa palkkansa manalassa.
Kun ei Väinämöinen löydä etsimiänsä sanoja tuonelasta, saa hän
muutamalta paimenelta neuvon lähteä Antero Vipusen luo:
»Saat tuolta sata sanoa,
Tuhat virren tutkelmusta
Suusta Antero Vipusen,
Vatsasta vara-väkevän...»
Matkan vaikeudet eivät pelota Väinämöistä, joka saapuu vanhan
jättiläistietäjän luo ja herättää hänet kuolonunestaan. Jättiläinen
nielaisee Väinämöisen ja jos Väinämöinen olisi ollut tavallinen
kuolevainen, olisi hänen käynyt, niinkuin Vipunen itse ilmottaa toisten
käyneen:
»Jo olen jotaki syönyt,
Syönyt uuhta, syönyt vuohta,
Syönyt lehmeä mahoa,
Syönyt karjua sikoa,
En ole vielä mointa syönyt,
En tämän palan makuista...
Mi sinä lienet miehiäsi,
Ja kuka urohiasi,
Jo olen syönyt sa'an urosta,
Tuhonnut tuhannen miestä,
Enpä liene mointa syönyt,
Syet suuhuni tulevat,
Kekälehet kielelleni,
Rauan kuonat kulkkuhuni.»
Mutta Väinämöinen on tietäjä itse, viisas totuudenetsijä, joka
hillitsemällä itseään käy pelkäämättä kohti päämääräänsä. Hän ei
hellitä, ennenkuin Antero Vipunen suostuu jakamaan hänelle tietojansa:
Silloin virsikäs Vipunen,
Tuo vanha vara-väkevä,
Jonk' oli suussa suuri tieto,
Mahti ponnetoin povessa,
Aukaisi sanaisen arkun,
Virsilippahan levitti,
Lauloaksensa hyviä,
Parahia pannaksensa,
Noita syntyjä syviä,
Ajan alkuluottehia,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla.
Kuka nyt on Antero Vipunen tai mitä tämä tietorikas jättiläinen kuvaa?
Mitä muuta kuin juuri sitä luonnon tajuntaa eli maailmaa, jossa vainajat
taivastilaansa viettävät! Vipunen nukkuu: niin on tosiaan taivasta
verrattu unennäöksi, rauhalliseksi levoksi. Vipunen syö kaikki: niin
tosiaan vainajat taivastilan päättyessä ovat kadottaneet personallisen
itsetietoisuutensa. Vipunen manaa pois Väinämöistä, joka hänelle
häiriötä ja tuskaa tuottaa: niin tosiaan kärsimys ja paha ei saa ylettyä
taivaaseen. Mutta kun Vipunen on voitettu, avaa hän Väinämöiselle
tietonsa aarteet: niin todella käy sille ihmiselle, joka Väinämöisen
tavalla osaa säilyttää itsetajuntansa keskellä taivasmaailman mahtavia
pyörteitä; luonnon muisti hänelle avautuu ja hän saa lukea sitä »elämän
kirjaa», joka säilyttää muiston kaikesta mitä on tapahtunut maailman
alusta saakka.[39] Antero Vipunen kuvaa sitä suurta, salaista
luonnonkirjaa, jota lukemalla yksin voi tietäjäksi kohota. Jokainen
vainaja joutuu sitä lukemaan--sekä tuonelassa että taivaissa; mutta
useimmat eivät osaa siitä muuta lukea kuin oman menneen elämänsä.
Onnellinen Väinämöinen ja hänen kaltaisensa etsijät, joita ei oman
itsensä ajatteleminen häiritse, vaan jotka vapaasti saattavat tutkia ja
vaatia luonnolta sitä tietoa, mikä epäitsekkäälle olennolle kuuluu.
Näemme siis, että kun Kalevalaa ymmärryksellä luemme, puhuu se meille
selvästi kuolemanjälkeisestä elämästä. Tuonelassakäynti-runossa se vielä
todistaa meille seikkaperäisesti tuntevansa sitä puoliaineellista
välitilaa, joka erottaa tuonelan fyysillisestä maailmasta. Kun näet
Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan venettä, että hän »pääsisi yli
salmen», kieltäytyy tyttö, koska Väinämöinen ei ole kuollut:
»Vene täältä tuotanehe,
Kuni syy sanottanehe,
Mi sinun Manalle saattoi
Ilman tau'in tappamatta,
Ottamatta oivan surman,
Muun surman musertamatta.»
Väinämöinen koettaa ensin salata syyn ja väittää tytön ahdistamana, että
Tuoni--rauta--vesi--tuli on hänet manalle saattanut. Mutta »lyhykäinen
Tuonen tytti, matala Manalan neiti» vastaa joka kerran ilkkuvan
moittivasti:
»Jopa keksin kielastajan!
Kunp' on Tuoni tänne toisi,
Mana mailta siirteleisi,
Tuoni toisi tullessansa,
Manalainen matkassansa,
Tuonen hattu hartioilla,
Manan kintahat käessä...
Kun rauta Manalle saisi,
Teräs toisi Tuonelahan,
Verin vaattehet valuisi,
Hurmehin hurahteleisi...
Jos vesi Manalle saisi,
Aalto toisi Tuonelahan,
Vesin vaattehet valuisi,
Helmasi herahteleisi...
Jos tuli Manalle toisi,
Valkeainen Tuonelahan,
Oisi kutrit kärventynnä,
Partaki pahoin palanut.»
Tuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että
eetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on
kuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun,
jonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen. Sentähden vainajatkin,
ilmestyessään kuolinhetkellään tai myöhemmin jollekulle omaiselleen tai
muuten herkälle henkilölle, ovat samannäköisiä kuollessaan: hukkuneista
valuu vesi, murhattujen haavasta virtaa veri, taudin tappamat ovat
laihat ja kalpeat.
Väinämöinen on vain tyyppi tietäjästä, joka kuolleitten valtakunnassa
kulkee. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, kuten Tuonen tytin
loppumoitteesta näkyykin:
»...Parempi sinun olisi
Palata omille maille;
Äijä on tänne tullehia,
Ei paljo palannehia.»
Väinämöinen kuului niihin ihmisten paljouteen nähden harvoihin
valittuihin, jotka elävinä käyvät tuonelassa ja sieltä itsetietoisina
palaavat, mutta näitä harvoja on monenlaisia, alimmista poppamiehistä ja
mediumeista--kuten nykyään sanomme--ylimpiin tietäjiin ja viisaihin
saakka. Kaarle Krohn sanoo ennenmainitussa teoksessaan aivan
oikein--vaikkei hän sanoillaan kuvaakaan korkeimmanlaatuista tietäjää:
»Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista,
vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä
uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta
ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli
lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun
tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa
voi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti
noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihottautua
hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi
vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.»[40]
Ja jos kysymme syytä, minkätähden vanhojen kansojen tietäjät yleensä
kuvasivat haudantakaista elämää synkäksi ja sisällöttömäksi, voimme
senkin ymmärtää, kun muistamme, että joukkojen älyperäinen sieluelämä
kasvaa ihmiskunnan kehityksen mukana ja että ennen muinoin harjotettiin
noituutta pahassa merkityksessä paljon enemmän kuin nykyään. Taivastila
näet muuttuu sisältörikkaammaksi, värikkäämmäksi ja pitemmäksi, kuta
enemmän ihmisen sisäinen, älyllinen ja henkinen sieluelämä kehittyy ja
kasvaa: nykyisten sivistyskansojen taivaat ovat sentähden paljon
mieltäkiinnittävämpiä kuin luonnonkansojen. Noituus ja pahuus--kuten
paha omatunto nytkin--synnyttää taas harjottajissaan kuolemanpelkoa,
koska kuolema on tilinteon päivä, ja sentähden monet ennen (ja jotkut
vielä nytkin) koettivat erilaisilla loitsu- y.m. keinoilla edes pitentää
sitä puoliaineellista välitilaa, joka kaikessa harmaudessaan kuitenkin
tuntui olevan lähempänä rakasta fyysillistä elämää kuin tuonelan kauhut.
Verrattain suurissa joukoisssa luonnonkansojen vainajat jäivät ikäänkuin
riippumaan taivaan ja maan välille, tarrautuen kaikella voimallaan
kiinni siihen puoliaineelliseen haahmoon, joka, vaikka se oli
fyysillisen ruumiin näköinen ollen itsekin hienointa fyysillistä
ainetta, oli käyttövälineeksi kelpaamaton ja vangitsi sielun elottomaan
ja harmaaseen toimettomuuteen. Tietysti he ajan kuluttua olivat
pakotetut siitä luopumaan ja heittäytymään sen tajuttomuuden turviin,
jonka takana odotti tuonelatilan pelottava kosto maallisen elämän
pahuudesta, mutta luonnollista on, että alemmanlaatuiset välittäjät ja
noidat--joita tietysti aina oli enemmistössä--eivät muuta nähneet
haudantakaisesta elämästä kuin että se oli joko tuota varjoelämää Kalman
valtakunnassa tai kärsimystilaa Tuonen mailla. Ja vaikka jaloimmat
tietäjät Väinämöisen tavalla tunsivat taivaselämän eli Antero Vipusen
suuremmat salaisuudet, oli luonnollista, etteivät he kehittymättömälle
rahvaalle saattaneet siitä paljoakaan muuta kertoa, kuin että se oli
onnellista unta ja lepoa niille, jotka maan päällä hyvin olivat eläneet.
Niinkuin sananlaskutkin sanovat:
Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.
Kuollut se on nukkunut.
Se ihminen on kuollessaan, kuin on eläissäänkin.
Tallella lapsi taivaassa.
Kuolee missä kuolee: yksi mitta taivaaseen.
Päässyt kuollut vuorostansa.
Rauha eläville, lepo kuolleille.
17.