Kun hän soitteli kotona,
Huonehessa honkaisessa,
Niin katot kajahtelivat,
Permannot pemahtelivat,
Laet lauloi, ukset ulvoi,
Kaikki ikkunat iloitsi,
Kiukoa kivinen liikkui,
Patsas patvinen pajahti.
Tämä kuvaus on esteettisesti niin luonnollinen, että tekisi mieli sanoa
runolaulajan vain tahtoneen osottaa, kuinka elottomatkin esineet omalla
tavallaan ottavat osaa soiton synnyttämiin ääniaaltoihin. Mutta kun
tuntee Kalevalan aatepiirin, tietää hyvin, että runo todella tarkottaa
kallioiden ja kivien, kattojen ja permantojen, ikkunoiden ja ovien
yhtyneen yhteiseen iloon. Okkultisesti katsoen tämmöinen näkökanta ei
olekaan mikään hyppäys todellisuudesta ulos. Mitä edellä on sanottu
kasvimaailmasta, pitää hieman muutettuna paikkansa elottomankin luonnon
suhteen. Kivikuntakin tuntee, vaikka hitaammin ja heikommin.
Elottomatkin esineet osaavat iloita ja rakastaa, vaikka ne suuremmassa
mitassa kuin elävä luonto vain heijastavat sitä myötätuntoa ja
hellyyttä, jota me olemme niihin upottaneet. Kuinka hienoilla siteillä
saatamme esim. kiintyä työ- ja huonekaluihimme, kirjoihimme,
taideteoksiimme, koko elottomaan kotiimme! Kun niistä pidämme hellää
huolta, hyväilemme ja puhuttelemme niitä, kohtelemme niitä kuin lapsia
tai ystäviä, niin nekin ovat hyvällä ja kiitollisella mielellä,
näyttävät iloisilta ja hyväntuulisilta, palvelevat meitä mielellään,
lohduttavat meitä, kun olemme alakuloisia, neuvovat meitä, kun olemme
epäröivä. Minkä seurapiirin ihminen voi luoda itselleen kotinsa
»elottomista esineistä»! Runoilijat tähän kykenevät, ja jokapäiväiset
ihmiset ovat tietämättömyydessään liian alttiit hymyilemään säälien
haaveilijoille.
Ovathan tiedemiehetkin jo havainneet, että metallit voivat väsyä, ja
jokainen ihminen tietää tämän kokemuksestaan. Ei kenenkään partaveitsi
ole aina yhtä hyvä, vaikka sitä säännöllisesti terotetaan; sillä on omat
tuulensa. Partureilla kuuluukin olevan sananpartena: »tämä veitsi on nyt
väsynyt. Antaa sen levätä aikansa, niin se taas toimii erinomaisesti.»
Me kutsumme sitä väsymykseksi--kukaties veitset itse tehdessään
psykologisia tutkimuksia nimittävät ilmiötä toisella nimellä. Tosiasia
on vain, että metallit ovat milloin virkeitä, milloin väsyneitä.
Entä koneet! Kysykäämme vain koneenkäyttäjiltä, ovatko koneet kuolleita
kappaleita, niin saamme kuulla totuuden. »Vai kuolleita! Eläviä ne ovat,
eläviä ja sangen oikullisia olentoja. Jos vieras minun koneeseeni
koskee, se heti pahastuu ja laskeikse epäkuntoon.» Veturit rautateillä
esim. ovat aina liitossa omien kuljettajiensa kanssa eivätkä siedä
henkilömuutoksia. Niidenkin täytyy silloin tällöin saada levätä, muuten
kulkevat huonosti eivätkä jaksa vetää...
Ihmeellisen syvälle on Kalevala kurkistanut luonnon sieluelämään. Tämä
selviää siitäkin, että muinaissuomalaiset tietäjät eivät ainoastaan ole
nähneet sielua ja tajuntaa näkyväisessä luonnossa, vaan vielä havainneet
näkymättömässä sielumaailmassa elonilmauksia ja olentoja, joilla ei ole
fyysillistä vastinetta ollenkaan. Materialisti pitää näitä paljaan
mielikuvituksen tuotteina, mutta totuudenetsijä ei, sillä eläähän tänä
päivänä ihmisiä, joille näkymättömän maailman asujaimet ovat yhtä
todellisia kuin näkyväisen.
Kalevalan runo luettelee näitä monenlaisia, ja kaikki ne kokoontuvat
Väinämöisen ympärille hänen soittoansa kuuntelemaan.
Tapiolan tarkka ukko,
Itse Metsolan isäntä,
Ja kaikki Tapion kansa,
Sekä piiat jotta poiat
Kulki vuoren kukkulalle
Soittoa tajuamahan;
Itseki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo
Sinisukkahan siroikse,
Punapaulahan paneikse,
Loihe koivun konkelolle,
Lepän lengolle levahti
Kanteloista kuulemahan,
Soittoa tajuamahan...
Itse ilman Luonnottaret,
Ilman impyet ihanat
Iloa imehtelivät,
Kanteloista kuuntelivat,
Mikä ilman vempelellä,
Taivon kaarella kajotti,
Mikä pienen pilven päällä,
Rusoreunalla rehotti...
Tuo Kuutar korea impi,
Neiti Päivätär pätevä
Pitelivät pirtojansa,
Niisiänsä nostelivat,
Kultakangasta kutoivat,
Hope'ista helskyttivät
Äärellä punaisen pilven,
Pitkän kaaren kannikalla.
Kunpa saivat kuullaksensa
Tuon sorean soiton äänen,
Jo pääsi piosta pirta,
Suistui sukkula käestä,
Katkesihe kultarihmat,
Helkähti hopeaniiet...
Ahto aaltojen kuningas,
Ve'en ukko ruohoparta
Ve'en kalvolle veäikse,
Luikahaiksi lumpehelle,
Siinä kuunteli iloa...
Itseki ve'en emäntä,
Ve'en eukko ruokorinta
Jopa nousevi merestä,
Ja lapaikse lainehista...
Tuota ääntä kuulemahan,
Soitantoa Väinämöisen...
Se siihen sikein nukkui,
Vaipui maata vatsallehen
Kirjavan kiven selälle,
Paaen paksun pallealle.
Nämä ovat niitä maan, ilman, veden ja tulen haltioita, joiden
olemassaolo sokean sivistyksen silmissä on satua, mutta joita
muinaissuomalainen viisaus tunsi yhtä hyvin kuin kaikkien kansojen ja
aikojen kokemus, yhtä hyvin kuin keskiaikaisten satujen alkuperäiset
laatijat ja keskiaikaiset alkemistit ja salatieteilijät, jotka luonnon
haltioita kirjotuksissaan mainitsevat ja luokittelevat. Onhan Paracelsus
nykyaikaisen lääketieteemme isä, olihan hän havaintojen tekijä ja
monessa suhteessa aivan nykyaikaisen tieteellinen katsantokannoiltaan;
kuitenkin hän uskoi luonnonhenkiä olevan ja luettelee niitä neljä lajia
kuten Kalevalakin: _gnoomit_ eli Tapion väet, jotka asuvat maassa,
_sylfit_ eli Luonnottaret ja ilman immet, jotka asuvat ilmassa,
_undiinit_ eli Ahdit ja Sotkottaret, jotka asuvat vedessä, ja
_salamanderit_ eli Kuuttaret ja Päivättäret, jotka tulessa asuvat.
Muinoin ihmiset elivät läheisemmässä suhteessa näidenkin näkymättömien
olentojen kanssa kuin nykyään. Koska haltioilla on enemmän ja
välittömämpää valtaa luonnon ja luonnonvoimien yli kuin meillä
ihmisillä, on luonnollista, että kansat ja yksilöt ennen rukoilivat
niiden apua, etsivät niiden suosiota, tekivät ystävyysliittoja niiden
kanssa j.n.e. Koko se »pelkoon ja tietämättömyyteen perustuva
luonnonvoimain palvonta», joksi tiedemiehemme nimittävät tätä
esi-isäimme kaunista suhdetta haltioihin, saa tosiasiain valossa aivan
toisen värityksen. Pikemmin me nykyajan ihmislapset olemme tietämättömiä
ja taikauskoisia, jotka luulemme, että maapallo on luotu yksin meitä
varten emmekä näe, että tätä ihmeellistä kiertotähteä käyttävät kotinaan
ja koulunaan miljonat ja biljonat olennot, joilla ei ole mitään
suoranaista tekemistä meidän tuntemiemme luonnonvaltakuntain kanssa.
Emme tässä yhteydessä tahdo puhua haltioista tarkemmin. Sen vain
tahdomme sanoa, että Kalevalan veljellinen, demokratinen ja ylevä henki
näkyy mielestämme siinäkin, että se aina puhuessaan salaisen ja
näkymättämän maailman olennoista--olkoot ne korkeita tai alhaisia
arvoasteeltaan--esittää niitä perin tuttavallisesti ja luonnollisesti,
ihmisten vertaisina, kaikkien olentojen vertaisina, veljinä ja sisarina
Jumalan suuressa luomistossa.