Lukiessaan Kalevalan kauniita runoja (14 ja 15) Lemminkäisen kuolemasta
ja ylösnousemuksesta tulee teosofiseen maailmankatsomukseen perehtynyt
ajatelleeksi muuatta vanhaa oppia, joka hänelle on elämänongelman
ratkaissut ja joka muuten muistuu hänen mieleensä kristillistäkin
ylösnousemusta miettiessään. Tämä vanha oppi on reinkarnatsioni- eli
jälleensyntymisaate, joka ensi kuulemalta tuntuu niin oudolta.
Se sisältää, että ihminen ei ole ensimäistä kertaa maan päällä eikä
viimeistä. Hän syntyy tänne uudestaan ja uudestaan. Hänen sielunsa ei
ole kotoisin vanhemmistaan eikä ole Jumalan luoma nykyisen elämänsä
alkaessa, vaan on ollut olemassa ennen syntymistään. Missä?
Näkymättömässä henkimaailmassa, johon aina palaa ruumiillisen elämän
loputtua. Ihmisen sielu on tavallaan kuin vieras vaeltaja tämän maan
päällä. Hän saapuu tänne syntymisen portista ja lähtee täältä kuoleman
porttien läpi.
Jälleensyntyminen ei suinkaan ole tulokseton, hyödytön, merkityksetön.
Koko kehityksen aate siinä piilee. Muuten ei kehitystä olisikaan. Elämä
kulkisi ainaisessa ympyrässä eikä siirtyisi paikaltaan, jos yksilöiden
saavutukset aina katkaistaisiin kuolemassa. Mutta kun on
jokin--sielu,--joka kokemuksien kentältä korjaa elon aittaansa, silloin
on olemassa jatkuvan kehityksen mahdollisuus. Paljas fyysillinen
perinnäisyys ei jaksa esim. taata neron säilymistä--luovia neroja on
harvoin monta samassa suvussa,--mutta jälleensyntyminen sen takaa. Kun
ihmissielu on kehityksessään saavuttanut neron asteen, hän neronsa
säilyttää ja siitä nousee. Tämä on mahdollista ainoastaan sen nojalla,
että ihminen on sielu, joka elää näkymättömässä maailmassa ja syntyy
maan päälle kokeakseen ja koulua käydäkseen, työtä tehdäkseen ja
tehtäviä suorittaakseen.
Lemminkäisrunossa Kalevala mielestämme niin kauniisti painostaa tätä
elämän valtaa kuoleman yli. Lemminkäisen elämäntyö jää kesken. Hän
sortuu kesken yrityksiään. Olkoon, että syy on hänessä itsessään.
Katkeralta ja kovalta kuitenkin tuntuu meistä ihmisistä, kun lupaava
elämänjuoksu katkaistaan ennenaikaisesti.
Se oli loppu Lemminkäisen,
Kuolo ankara kosian
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.
Niin meistä tuntuu: »se oli loppu». Mutta elämä ei olekaan niin katkera
ja kova. Jälleensyntymisaate haihduttaa kuoleman pelon. Ihminen ei
ikuisiksi ajoiksi siirry pois tästä kokemuksien, kärsimysten, töitten ja
tehtävien maailmasta. Hänen äitinsä--luonto--herättää hänet kuolleista
ylös, ja Kalevala on omistanut pitkän runon tälle äidin rakkaudelle ja
sen toiminnalle ikäänkuin terottaakseen mieleemme, ettemme vain kuolemaa
pelkäisi. Kalevala edustaa täten samaa optimismia kuin muut vanhat
maailmankatsomukset, joihin jälleensyntymisusko on sisältynyt, esim.
Indian ja Egyptin.
Tieteellisten lukijain mielestä on varmaankin liian hätäinen
tämänkaltainen johtopäätös muinaissuomalaisten jälleensyntymisuskosta.
Eihän siitä missään puhuta selvin sanoin, ja epätieteellistä on kaivaa
runojen sanoista esille semmoista mitä niissä ei ole! Saattaa olla,
vastaamme tähän, mutta älkäämme unohtako, että pitkin matkaa koetamme
juuri kaivaa sanoista enemmän sisältöä kuin niissä näennäisesti on.
Siinä ei ymmärtääksemme ole mitään epätieteellistä. Ainoastaan tapamme
kaivaa esille saattaa olla joko järjetön ja epätieteellinen taikka
järjellinen ja järkisyihin perustuva. Siinä on luonnollisesti
velvollisuutemme menetellä kriitillisesti.
Nyt meillä tosin on omat sisäiset syymme, minkätähden olemme lujasti
vakuutetut siitä, että suomalaiset tietäjät tunsivat ja itse uskoivat
jälleensyntymisen elämän järkähtämättömäksi laiksi. Emme siis omasta
puolestamme kaipaa mitään ulkonaisia todistuksia siitä. Mutta emme
myöskään pidä vääränä etsiä mikäli mahdollista jälleensyntymisuskon
jälkiä Kalevalasta y.m. vanhoista runoista. Vieläpä uskomme, että jos
runojen ja loitsujen kerääjät olisivat ottaneet näitä mahdollisuuksia
lukuun, heidän satonsa olisi ollut sitä runsaampi. On vieläkin kansan
seassa tietäjiä, jotka omasta kokemuksestaan tuntevat jälleensyntymisen.
Muuten on nähdäksemme toisiakin kohtia Kalevalassa, jotka viittaavat
jälleensyntymiseen. Semmoinen kohta on koko Lemminkäisen elämänhistoria
selvine jaksoineen ja toisintonimineen. Olemme jo edellä puhuneet
tästä[35] ja huomautamme nyt vain, että nuo kehitysjaksot sopivat
mainiosti myös kuvaamaan jonkun ihmisyksilön jälleensyntymistä.
Kutsukaamme tätä yksilöä eli sielua Lemminkäiseksi: silloin on
märkähattu karjanpaimen viittaus Lemminkäisen varhaisiin ruumistuksiin,
Ahti Saarelainen tyypillinen kuva myöhemmästä ruumistusten sarjasta.
Lemminkäinen sitä seuraavasta ja Pätöinen Poika loppunäytelmistä.
Toinen jälleensyntymiseen viittaava kohta on Väinämöisen sisältörikas
lupaus palata takaisin:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa
Eikä ilmaista iloa...»
Kuten muinaisten uskontojen tai nykyaikaisen teosofian tuntijat
tietävät, on eräs toinen oppi mitä läheisimmin liittynyt
jälleensyntymisaatteeseen. Tämä toinen on oppi syyn ja seurauksen eli
syysuhteen laista, jota buddhalaiset nimittävät _karma_-nimellä. Karma
se reinkarnatsionin yhteydessä määrää, minkälainen yksilön ruumistus
kulloinkin on. Ihmisen synnynnäiset ruumiilliset ja henkiset kyvyt ovat
karman »lahjoja», s.o. seurauksia ihmisen omasta menneisyydestä, hänen
itsensä hankkimia ja kehittämiä; perhe ja ympäristö, johon ihmissielu
syntyy, ovat niinikään karman määräämiä, samoin »kohtalon iskut», jotka
ihmisiä elämän aikana kohtaavat. Karmaa miettimällä paraiten selviää,
missä määrin ihmisen tahto on »vapaa».
Suomen kansa on aina lujasti luottanut »kohtaloon» eli »luojaan». »Se on
niin sallittu», on usein ainoa lohdutus murheen hetkenä. Ja monta on
sananlaskua, jotka eri puolilta kuvaavat tätä »fatalismia». Mainitsemme
muutamia:
Eteen tehty kiertää.
Minkä taakseen panee, sen edestään löytää.
Ei sitä sanaa sanota, jonka kannoilla ei ajeta.
Tiellä pitkä kanto kaskessa.
Tulee rikkaastakin köyhä, kerjäläisestäkin kentraali.
Vuoroon vettä soudetaan.
Autuas toisen vahingosta viisastuu, vaivainen omastaan.
Jos minulla olisi entinen aikani ja nykyinen mieleni!
Olen ollut orjanakin, olen orjoa pitänyt.
Enemmän tiedät, kun tänne tulit.
Vahingosta viisaaksi tullaan, ei voikakosta.
Oma vaiva opettaapi toisen vaivaa tuntemahan.
Kun nyt luja sallimususko kestääkseen järjen tulessa miltei vaatimalla
vaatii täydennyksekseen käsityksen jälleensyntymisen laista, tuntuu
luonnolliselta olettaa, että Suomen kansaa on ennen kasvatettu
jälleensyntymisuskon avulla luojaansa ja kohtaloonsa luottamaan, vaikka
toinen puoli kasvatuksesta ja opetuksesta myöhemmin, kristillisellä
ajalla, on joutunut unohduksiin. Edellä mainitut sananlaskutkin saavat
heti laajemman ja kirkkaamman sisällön, jos niitä ajattelee
reinkarnatsionin kannalta. Eihän rikkaasta aina köyhä tule eikä
kerjäläisestä komea sotaherra samassa ruumistuksessa: mutta eri
ruumistuksissa osat todella vaihtelevat niinkuin näyttelijän
näyttämöllä. Kuinka moni ihminen huokaakaan myöhemmin elämässään:
olisipa minulla entinen aikani ja nykyinen mieleni,--jospa saisin niin
kokeneena kuin nyt olen elää elämäni uudestaan, kylläpä silloin
tietäisin, kuinka eläisin. Jälleensyntymisaatteen kannalta tämä uusi
tilaisuus tarjoutuu.
Onhan ihmisiä, joiden mielestä tämä maallinen elämä on vain musta
murheen laakso. He eivät jaksa ajatellakaan, että heidän uudestaan
pitäisi syntyä tänne. Luulemme kuitenkin, että heidän pessimisminsä
johtuu enemmän väärästä katsantokannasta kuin todellisesta kokemuksesta.
Onhan selvää, että maallinen elämä ei tarjoa paljon sille ihmiselle,
joka siltä odottaa nautintoa ja riemua ja onnea. Ihminen, joka semmoista
elämältä odottaa, hän lähtee väärästä edellytyksestä, ja kun elämä ei
tarjoa hänelle nautintoa ilman tuskaa, ei riemua ilman surua, ei onnea
ilman pettymystä, on luonnollista, että hänen »särkynyt (itsekäs)
sydämensä» houkuttelee älyä pessimismin kuiluun. Mutta jos ihminen
lähtee siitä edellytyksestä, minkä jälleensyntyminen tarjoaa, silloin
hänen katsantokantansa muuttuu perin toiseksi ja hän saavuttaa
mielenrauhan, jota ei ole helppo järkyttää.
Jälleensyntymisen kannalta näet ihminen on oman onnensa seppä. Me saamme
sen, minkä itsellemme hankimme. Meidän on tehtävä työtä onnemme
puolesta. Meidän on maksettava joka ilo ja joka nautinto. Elämä antaa
meille lahjaksi vain elämän ja kyvyn tuntea, iloita, olla onnellinen.
Kaiken muun saamme itse hankkia. Niin, peruskykyjämmekin tulee meidän
kasvattaa ja kehittää.
Jos nyt näyttää siltä, että emme saavuta mitä tavottelemme, että
kaikista ponnistuksistamme huolimatta elämä ei toiveitamme täytä, on
tämä tosiaan vain näennäistä. Kun edellytämme, että synnymme tänne
jälleen ja että olemme ennen täällä olleet, ymmärrämme, että olemme nyt
saavuttaneet valmiina sen, minkä ennen olemme halunneet ja että jossain
tulevassa ruumistuksessa varmasti saavutamme mitä nykyään toivomme. Ja
yhtäkaikki meidän ei tarvitse katsoa näin kauas! Ihminen, joka on
vakuutettu elämän puolueettomuudesta ja sen kyvystä vastata meidän
pyyntöihimme, saa omassa elämässään kokea, että hän todella niittää mitä
kylvää. Mitä sadossa on puolinaista ja epätäydellistä, ei ole elämän
aiheuttamaa. Ihmisen oma ihanne on ontunut, hän on itse heikko ja
tietämätön, ja kaikki näkyväinen saavutus on ajasta ja paikasta
riippuvainen! Älyllisesti tasapainoinen ihminen ei odota liikaa, ei
elämältä, eikä itseltään.
Tätä aito suomalaista tasapainoa kasvattaa jälleensyntymisusko. Sen
suuri siveellinen vaikutus on siinä, että se kokonaan muuttaa
käsityksemme kärsimyksestä ja pahasta.
Koska täällä käymme koulua ja elämä on suuri opettajamme, ei kärsimys
olekaan mikään ehdoton paha. Kärsimys on luonnon vastaus meidän
erehdyksiimme. Ei Jumala meille mitään kärsimyksiä lähetä, ei elämä
meitä kärsimyksillä ahdista. Mutta kun me emme ymmärrä käyttää
järkeämme, kun emme kuuntele sydämemme ja omantuntomme ääntä, vaan
annamme vallan eläimellisille vaistoillemme, silloin kutsumme esiin
kärsimyksen ja tuskan jumalattaret inhimillisen olemuksemme syvyyksistä.
»Eteen tehty kiertää». Me itse itseämme rankaisemme, ja elämä meitä
opastaa ja kasvattaa. »Vahingosta viisaaksi tullaan». Kärsimys on vain
näennäinen paha--aistillinen paha, ei henkinen. Kärsimyksellä on
puhdistava voima, herättävä voima, nostava voima, jollei ihminen
toivotonna heittäydy sen tallattavaksi.
Paha ei ole se mitä kärsimme, vaan paha on se mitä teemme. Kärsimys on
pahan sovittamista, mutta paha on se itsekäs tekomme, joka kärsimystä
maailmaan tuo. Tämä on suomalaista viisautta.
16.