Jos nyt Ilmarinen Kalevalan kuvakielessä edustaa ihmiskunnan älyllisiä
voimia, miksikä Ilmarista kuvataan sepäksi, miksi hän alituiseen on
tekemisissä raudan ja tulen kanssa, ja miksi Sampokin taotaan?
Puhumattakaan siitä, että »seppä» on sattuva ahkeran tekijän ja toimijan
määritelmä, että toiminta on älyn oleellinen tunnusmerkki ja että vielä
tänä päivänä käytetään esim. lausetapaa »järjen valo», on sillä selvät
okkultiset syynsä. Ilmarisen kuvaaminen sepäksi, joka puuhaa raudan ja
tulen kanssa, todistaa sille, jolla on »silmät nähdä», että vanhat
suomalaiset tietäjät tunsivat sekä asian oikean tilan että yleisiä
sovinnaisia traditsioneja ja nimityksiä.
Älynvoimien synty ja vaikutus ihmiskunnassa esitetään Kalevalassa ennen
kaikkea kolmessa tapahtumassa Ilmarisen elämässä: tulensyntyrunossa,
raudansyntysanoissa ja Sammon taonnassa.
Tulensynnyssä annetaan niin sanoaksemme eetillinen yleiskuva
älynvoimien, jumalallisen järjen ja viisauden valon laskeutumisesta
pimeydessä vaeltavaan ihmissukuun. Olemme jo viime luvussa vanhasta
Kalevalasta toistaneet ne säkeet, joissa kerrotaan Ilmarisen tulta
iskeneen. Uudessa Kalevalassa Ilmarisen nimi on muutettu »ilman Ukoksi»,
mutta merkityksen samaisuus on silmiinpistävä. Ilmarinen, älymaailman
herra ja järjen jumala, on se Prometeus, joka ihmissuvulle pyhän tulen
antaa.
Niin kauan kuin ihmiskunta uskollisesti hoitaa taivaallista tulta, käy
kaikki hyvin. Ihmiskunnan sielu on silloin kuin Vestan neitsyt
tottelevaisessa viattomuudessaan:
Neiti pitkän pilven päällä,
Impi ilman partahalla
Tuota tulta tuuitteli,
Valkeaista vaapotteli
Kultaisessa kätkyessä,
Hihnoissa hopeisissa.
Tämä on se paratiisi-tila, josta vanhoissa mytologioissa kerrotaan.
Korkeamman minän pyhä tuli valaisee nuorta ihmissukua, joka sisäistä
valoansa totellen ei paljoakaan tiedä ulkonaisesta maailmasta.
Viattomana elää nuori Aatami, ja luonto on hänen kuuliainen
palvelijansa. Mutta liian lyhyt on tämä onnen ja autuuden aika Lemurian
paratiisissa. Sitten tunteiden ja himojen Lemminkäisvoimat syttyvät
ihmiskunnassa, joka on jakautunut kahteen sukupuoleen, Aatamiin ja
Eevaan, ja hengen pyhä tuli kadottaa kirkkautensa. Onnettomuus tapahtuu,
niinkuin runo kertoo:
Impi tulta tuuitteli,
Vaapotteli valkeaista,
Tulta sormilla somitti,
Käsin vaali valkeaista:
Tuli tuhmalta putosi,
Valkea varattomalta,
Kätösiltä käänteliän,
Sormilta somittelian.
Ja silloin tuli muuttuu polttavaksi salamaksi, joka taivaasta syökse
maahan tuhoa tuottaen, kärsimyksiä, kipuja ja tuskia aikaan saaden (47:
173-312). Niinhän juuri järki ja ajatus tunteeseen yhtyessään on kaiken
siveellisen pahan ja luonnonlakien rikkomisesta aiheutuvan kärsimyksen
luova syy (_causa efficiens_). Lucifer, valontuoja, joka taivaisessa
kodissaan on sama kuin Kristus (Logos), muuttuu langetessaan maahan
kirotuksi saatanaksi, joka Kristusta vastustaa. Puhdas järki puolustaa
totuutta ja epäitsekkyyttä, mutta himojen pauloihin langennut ymmärrys
asettuu itsekkyyden ja vääryyden puolelle. Tarvitaan todella Väinämöisen
ja Ilmarisen apua, niinkuin Kalevalassa kerrotaan, jumalallisten tahdon-
ja älynvoimien myötävaikutusta, ennenkuin ihmiskunta nostetaan
lankeemuksestaan. Ja suuri on työ noiden jumalsyntyisten veljesten
edessä! Sitä tulensyntyruno monisanaisesti mieleemme terottaa.
Viime tingassa tarvitsevat hekin apua. Ja apu ilmestyy:
Pikku mies merestä nousi,
Uros aalloista yleni...
Tämä »pikku mies» on Päivän poika, siis auringon eli jumalan poika,
toisin sanoen Kristus ihmisen sielussa. Kollektiivinen draama muuttuu
nyt yksilölliseksi. Pikku mies, joka »nousee merestä», on Pätöiseksi
pojaksi kasvanut Lemminkäinen, tunteiden aallokosta syntynyt
jumalallinen rakkaus. Tämä uusi ihminen on pienistä pienin ja kuitenkin
hänen voimansa on suurista suurin. Hän on jumalan poika ja hänen isänsä
häntä auttaa:
Vieri veitsi taivosesta,
Puukko pilvistä putosi,
Pää kulta, terä hopea,
Vieri vyölle Päivän pojan.
Tällä taivaasta pudonneella puukolla hän hauin halkaisee, joka tulen on
niellyt, ja tuli pääsee taas vapaaksi. Samaten Kristus, Pätöinen poika
ihmisen rinnassa murtaa lopullisesti eläimellisyyden ja itsekkyyden
kahleet ja vapauttaa jumalallisen järjen. Mutta tämä, kuten sanottu, on
jo esoteerista ja yksilöllistä psykologiaa.
Kaikki vanhat kansat ovat tulta pyhänä pitäneet ja viettäneet juhlia
taivaallisen valon ja tulen kunniaksi. Helavalkea sytytettiin keväällä
ei ainoastaan keväisen valon vaan myös sen järjen ja viisauden pyhän
tulen kunniaksi, jonka vuodattamista kristikuntakin helluntaina
muistelee. Antautumatta kielitieteelliseen väittelyyn tekisi mielemme
kysyä, eikö sanalla »hela» ole yhteyttä vanhojen germaanien pyhän
Elms-tulen kanssa ja eivätkö molemmat ole sukua kreikkalaisten
Hermes-tulelle (Hermes-Merkurius oli jumalien sanansaattaja ja viisauden
jumala)?
Raudansynty-runo valaisee taas älynvoimien inhimillistä historiaa
toiselta, voisimme sanoa alemmalta, realistiselta kannalta. Lukiessamme
ensin tätä runoa eli loitsua emme näe siinä muuta kuin esityksen eli
arvelun raudan alkuperästä; korkeintaan »rauta» voi tarkottaa
fyysillistä ainetta yleensä, kuten alkusäkeissä:
Ilma on emoja ensin,
Vesi vanhin veljeksiä,
Rauta nuorin veljeksiä,
Tuli kerran keskimäinen.
Jos »ilma» tässä edustaa ajatusmaailmaa yleensä ja »vesi» tunnemaailmaa,
jää »rauta» nähtävästi fyysillisen maailman edustajaksi. Mutta koska
raudansynnyssä Ilmarinen näyttelee pääosaa[28] ja Ilmarisen avain on jo
löydetty, on selvää, että rauta yhtä hyvin kuin tuli symbolisoi jotakin
älynvoimien tuotetta eli ilmennystä. Pitäkäämme kiinni siitä »tulen»
merkityksestä, josta vastikään on ollut puhetta: tuli on taivaasta, tuli
on järjen puhdas tuli, se jumalallinen valkeus, josta Johanneksen
evankeliumi puhuu (1: 4); silloin helposti ymmärrämme, mitä »rauta» on.
Rauta, sanoo runo, on tulen nuorempi veli, läheistä sukua hänelle:
Olipa aikoa vähäinen,
Rauta tahteli tavata
Vanhempata veikkoansa,
Käyä tulta tuntemahan.
Mitä muuta rauta siis voisi olla kuin puhtaan järjen nuorempi veli, s.o.
alempi ymmärrys, logiikka, jota usein kutsutaan rautaiseksi,
raudankovaksi? Rauta on todella pimeä verrattuna tuleen, niin on myös
maallinen järkemme verrattuna taivaalliseen, korkeampaan järkeemme, ja
oikein on sanottu evankeliumissa, että »valkeus paistaa pimeydessä,
mutta pimeys ei valkeutta käsitä» (Joh. 1: 5), vaikka pimeys ja
tietämättömyys aina ikävöi valoa, niinkuin Kalevalakin sanoo raudan
tekevän. Vanhat kansat puhuivatkin yleisesti pimeästä »rautakaudesta»,
jossa ihmiskunta nykyään elää, ja muistelivat ikävällä sitä varhaista
»kultakautta», jolloin korkeamman minän hengen tuli vapaana loisti vielä
synnittömässä ihmiskunnassa.
Raudansynty-runossa on heti alussa huomattava piirre: rauta on
synnytetty--tosin Ilmarisen toimesta,--ennenkuin Ilmarinen syntyy. Niin
on salaisen tiedon valossa ihmiskunnankin kehityksessä tapahtunut.
Ennenkuin järjen Ilmarisvoimat varsinaisesti ruumistuivat, oli jo
käynnissä ajatusta tavotteleva, mutta alhaalta päin alkanut
»luonnollinen evolutsioni». Silloisessa eläinkunnassa eli eläinkuntaan
vielä kokonaan kuuluvassa ihmiskunnassa oli alkeellinen ajatuskyky jo
herännyt. Ei saattanut puhua yksilöllisestä ajatuksesta eli
järjenjuoksusta, mutta joukkotajunnassa pyrki jo ilmenemään
itsetietoisuuteen viittaavia vivahduksia: matkimishalua, ihailua,
kiintymystä, uskollisuutta--samoja tajunnanmuotoja, joita näemme
nykyisessäkin eläinkunnassa runsaasti esiintyvän. Ymmärryksen itu oli
täten jo laskettu ihmissielun maaperään--rauta kätketty suohon ja
vuoreen, kuten Kalevala sanoo,--ennenkuin se ihmisten ilmoille pääsi.
Vasta tämän perästä siirtyy runo kertomaan Ilmarisen synnystä eli
korkeampien järjenvoimien heräämisestä:
Syntyi seppo Ilmarinen,
Sekä syntyi, jotta kasvoi,
Se syntyi sysimäellä,
Kasvoi hiilikankahalla,
Vaskinen vasara käessä,
Pihet pikkuiset piossa.
Yöllä syntyi Ilmarinen,
Päivällä pajasen laati.
Tämä ei ollut mitään evolutsionia alhaalta päin. Ilmarinen ei ollut
niinkuin vastasyntynyt, joka ei mihinkään kykene. Hän oli »seppo
iänikuinen», valmis jo syntyessään. Yöllä syntyi, päivällä laati pajan.
Hän oli toisen maailman vanha kansalainen, joka maan päällä pukeutui
näkyväiseen haahmoon. Kun vanhassa Kalevalassa Louhen lähettämä lintu
kysyy Ilmariselta, minkätähden tämä on niin »kovin osaava, varsin
taitava takoja», vastaa Ilmarinen:
Siksi, olen kovin osaava,
Varsin taitava takoja:
Kauan katsoin luojan suuhun,
Partahan jalon jumalan,
Ennen taivoa takoissa,
Ilman kantta kalkuttaissa.
Tässä on siis selvästi kysymys hengen yläilmoista laskeutuneesta,
taivaallisesta järjen tulesta, joka ihmiskuntaan on ottanut asuntonsa.
»Se oli totinen valkeus, joka valistaa kaikki ihmiset, jotka maailmaan
tulevat.» (Joh. 1: 9). Ymmärrys oli luonnollisen evolutsionin avulla
alkanut herätä, mutta vasta kun korkeamman järjen pyhät Ilmarisvoimat
ymmärrykseen yhtyivät, syntyivät inhimilliset yksilöt.
Luonnontieteilijät eivät yleensä tahdo uskoa tämmöiseen
»yliluonnolliseen» myötävaikutukseen, mutta eräs heistä, Darwinin
tunnettu työtoveri A.R. Wallace myöntää, että hänen on mahdoton muulla
tavalla käsittää ihmishengen alkuperää kuin juuri tällaisen
yliluonnollisen involutsionin välityksellä.
Nyt on luonnollisesti raudansyntyrunossa historiallinen aukko. Siinä ei
kerrota mitään siitä onnellisesta kulta-ajasta, jolloin korkeampi hengen
valo oli ylivallalla ja rauta vielä »makasi suossa». Raudansynnyssä
ryhdytään heti kertomaan siitä, miten »syntiin lankeemuksen» jälkeen
Ilmarisvoimat saavat tehtäväkseen hakea loogillisen ymmärryksen rauta
päivänvaloon ja ryhtyä sitä takomaan. Ja kyllä todella rauta silloin
tulta pelkää:
Rauta raukka säpsähtihe,
Säpsähtihe, säikähtihe,
Kun kuuli tulen sanomat,
Tulen tuimat maininnaiset.
Mutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:
Ellös olko milläskänä,
Tuli ei polta tuttuansa,
Herjaele heimoansa!
Kun tulet tulen tuville,
Valkean varustimille,
Siellä kasvat kaunihiksi,
Ylenet ylen ehoksi,
Miesten miekoiksi[29] hyviksi,
Naisten nauhan päättimiksi.[30]
Maallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden
tulessa--se rukoilee pois »tuskista tulen punaisen»,--mutta Ilmarinen
huomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa
kulkea omin tein:
Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat,
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.
Ymmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio
tehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja
muovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin
ymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:
Viel' oli pikkuista vajalla,
Rauta raukka tarpehessa:
Eipä kiehu rauan kieli,
Ei sukeu suu teräksen,
Rauta ei kasva karkeaksi
Ilman veessä kastumatta.
Tunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen
kasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja
hyvää (9: 207-230). Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajata
pyytää, pettää hänen toiveensa:
Lenteä hyrähtelevi,
Viskoi Hiien hirmuloita,
Kantoi käärmehen kähyjä,
Maon mustia mujuja,
Kusiaisen kutkelmoita,
Sammakon salavihoja,
Teräksen tekomujuihin,
Rauan karkaisuvetehen.
Tunteet eivät olleetkaan kauniita! Kun alempi ymmärrys joutuu
eläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja
koko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi raudan kirottuun
veteen,
Sai siitä teräs pahaksi,
Rauta raivoksi rupesi,
Petti vaivainen valansa,
Söi kuin koira kunniansa,
Veisti raukka veljeänsä,
Sukuansa suin piteli,
Veren päästi vuotamahan,
Hurmehen hurahtamahan.
Raudansynty-runo päättyy tähän dramaattisessa realismissaan oivalliseen
kuvaukseen ihmiskunnan älyllisestä tilasta, joka osittain jatkuu vielä
tänäpäivänä, vaikka Ilmarisvoimat kulttuurin muodossa jo ovat paljon ja
kauvan ponnistelleet ihmiskunnassa.
14.