Ilmarinen on Kalevalan sankareista se, jonka alkuperäiseen jumaluuteen
tiedemiehetkin uskovat. Tänäpäivänä votjakit kutsuvat kristittyä Jumalaa
Inmariksi, joka äänteellisesti vastaa Ilmaria, ja sekä Inmar että Ilmari
ovat alkuaan olleet ilman jumalia. Vanhassa merimiesloitsussa rukoillaan
Ilmariselta myötätuulta, ja eräässä lappalaisessa noitarummussa kuvataan
Ilmaris-nimistä haltiaa myrskyä ja kovaa ilmaa aikaansaavana.
Luetellessaan hämäläisten jumalia Mikael Agricola mainitsee, että
Ilmarinen Rauhan ia ilman tei
Ia matkamiehet edheswei.
Kalevala kertoo Ilmarisen »taivoa takoneen ja ilman kantta
kalkutelleen.» Tulen syntyrunossa hän myös esiintyy salaman iskijänä
yhdessä Väinämöisen kanssa:
Iski tulta Ilmarinen,
Välähytti Väinämöinen,
Sakarilla vaskisella,
Miekalla tuliterällä,
Päällä kuuen kirjokannen,
Päällä taivosen yheksän.
(Vanha K. 26: 36-41).
Prof. Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti
historiallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään
Ilmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän
realistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä
riveistä. »Ilmarinen on tyyppi», hän sanoo, »eli runollinen perikuva,
jonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita
suomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää.» Ja aivankuin
tarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof.
Krohn vielä myöntää, että Ilmarinen täten ymmärrettynä »on
historiallisesti todellinen paljon korkeammassa katsannossa kuin minkään
yksityisen Suomessa eläneen sepän jälkimaine.»[26]
Aivan oikein on sanoa, että Ilmarinen ennen muita kuvaa suomalaista
luonnetta. Hän on jörö ja hidas ja ilman alotekykyä. Hän on hieman tyhmä
ja syrjästä katsoen näyttää kylmältä ja tunteettomalta. Mutta kun toinen
häntä työhön innostaa, on hän erittäin taitava ja tunnollinen, ja kun
hänen verensä kerran on liikkeelle saatu, on hän intohimoisen
toiminnanhalunen. Sekin, että häntä on verrattain helppo vetää nenästä,
riippuu enemmän hänen lapsellisesta upporehellisyydestään kuin
suorastaan tyhmyydestä. Kalevala kuitenkin kuvaa Ilmarisessa suomalaista
luonnetta vain näennäisesti. Kun Kalevala avataan jollain
yleisinhimillisellä tai kosmillisella avaimella, edustaa Suomen kansa
luonnollisesti ihmiskuntaa yleensä, ja sentähden Ilmarinenkin
suomalaista luonnetta kuvatessaan edustaa ihmiskunnan sieluelämässä
jotakin olennaisesti inhimillistä. Ja mitä muuta tämä olennaisesti
inhimillinen voisi olla kuin ihmisen järki?
Kieltämättä edellä mainitut ominaisuudet sattuvasti soveltuvatkin sille
Kalevalan sankarille, joka edustaa älyn prinsiippiä ihmiskunnan
sieluelämässä. Sama Ilmarisvoima, joka myöhemmin ilmenee älykkyytenä ja
nerokkuutena, se kehityksen alkutaipalilla pukeutuu tyhmyyden ja
saamattomuuden muotoon. Ja että älynvoimat sinänsä ovat tunteista
riippumattomia ja siis kylmiä, on psykologisesti ja metafyysillisesti
yhtä totta kuin se, että intohimoja ja tunteita saattaa miltei
rajattomiin kiihottaa ajatuksen ja älyn avulla.
Kieltämättä järki eli äly niinikään on inhimillinen perusominaisuus
ennen muita. Ilman järjen prometeista tulta ihminen ei olisi muuta kuin
eläin. Järki se kohottaa ihmiskunnan yli muun luonnon, se nostaa ihmisen
jumalien tasalle ja avaa hänelle loppumattoman kehityksen
mahdollisuuden. Vanhat kansat sen tiesivät. Indialaisten ihmisnimi
_manu_ ja _manusha_ johtuu sanskritinkielisestä rungosta _man_, joka
merkitsee ajatella. _Manu_--»ihmistyyppi»--on täten »ajattelija».
Samasta juuresta johtuvat englantilainen sana _man_, saksalainen _
Mensch_, ruotsalainen _människa_, jotka kaikki merkitsevät ihmistä.
Samaa alkuperää on niinikään latinalainen _mens_, »mieli», josta
yleisesti käytetty _mentalinen_, »ajatusta koskeva», »älyperäinen», on
johtunut. Mens-sanasta mieltä kiinnittävä johdannainen on _mentiri_,
»valehdella», johon tietenkään älytön olento ei kykenisi.
On olemassa sana, jota ei mikään olento voi käyttää, ennenkuin hän on
ihmisen tasalle kohonnut. Tämä sana on _minä_. Suomalaisen minä-sanan
sointu kajahtaa myös sanasta _ihminen_. Eiköhän nyt voisi löytää
yhteyttä suomalaisen minä-sanan ja indoeuroppalaisen man-rungon välillä?
Ja jos ihminen-sanan vartalo on ihmis, on muistettava, että s esiintyy
sanoissa _mens_ ja _manas_ (sanskr. »mieli, järki»). Että ihminen-sanan
ensimäinen tavu _ih_ puolestaan muistuttaa saksalaista _Ich_-sanaa, joka
on sukua kreikkalaislatinalaiselle sanalle _ego_ ja sanskritinkieliselle
_aham_ (»minä»), lienee oppineiden mielestä paljaaksi sattumaksi
luettava. Kuitenkin suomalaisistakin sanoista »minä» ja »ihminen»
tuoksahtaa ikimuinoinen ajattelemisen ja järjellisen toiminnan
rauhallinen henki.
Niille, joilla on »korvat kuulla», todistaa tämä jokapäiväisten sanojen
johto ja merkitys, että ihmistä on alkuperäisesti käsitetty
»ajattelevaksi ja järjelliseksi olennoksi». Kun nyt vanhojen
suomalaisten mytologiassa Ilmarinen edustaa älyn voimia, on tämäkin nimi
esoteerisesti oikein valittu, sillä elementti »ilma» vastaa älymaailmaa
eli »älytasoa», kuten on tapana sanoa nykyisessä teosofisessa
kirjallisuudessa, samaten kuin »vesi» kuvaa tunnemaailmaa, »maa»
fyysillistä ja »tuli» korkeamman järjen ja hengen maailmaa. Ilmarinen
merkitsee täten »ajatusmaailman herra ja hallitsija».
Teosofisessa kirjallisuudessa, kuten jokainen asiantuntija tietää, on
tullut tavaksi puhua ihmisminän kaksinaisuudesta, ylemmästä ja alemmasta
minästä ja järjestä. Tämä jako, joka muuten käytännöllisyytensä ja
kuvaavuutensa nojalla on pujahtanut jokapäiväiseen puhekieleemme ja
kirjallisuuteenkin, perustuu osaksi psykologiseen havaintoon, osaksi
salaiseen kehityshistorialliseen tietoon.
Goethe asettaa Faustin suuhun nuo siivekkäät sanat: »kaksi sielua mun
rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa
rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo
korkeiden esi-isien tasoille.» Jokainen ihminen saa todeta, kuinka hyvä
ja paha, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, kaunis ja ruma, puhdas ja
saastainen, ylhäinen ja alhainen taistelevat ylivallasta hänen
tajunnassaan. Eikä siinä kyllin, että vastakohdat viihtyvät vieretysten
hänen sielussaan. Hän ei aina itsekään tiedä, missä on oikeus, missä
vääryys, sillä hänen ymmärryksensä puolustaa molempia. Itsekkyyden,
ruumiilliselle ihmiselle luonnollinen, vaisto viekin usein voiton
korkeamman järjen heikommilta voimilta.
Sielutieteelliset käsikirjat puhuvat tästä ristiriidasta vain ohimennen,
mainitsevat puhtaan järjen olemassaolon, mutta kiinnittävät huomionsa
sieluelämän erittelyyn sinänsä. Muisti, loogillinen ymmärrys,
mielikuvitus j.n.e., josta niissä puhutaan, ovat kaikki alemman minän
eli järjen ominaisuuksia, heijastuksia ylemmän olemuksesta. Niinpä
muistia ja havaintoa vastaa ylemmän järjen näkevä tieto, loogillista
ymmärrystä järjen kosmillinen luonne (järki = Logos), mielikuvitusta
järjen luova voima. Ylempi minä palvelee luonnostaan totuutta, mutta
alempi minä oppii vasta kokemuksen koulussa irtautumaan itsekkäiden
tunteiden ja himojen vallasta. Jokaiselle filosofiselle ihmiselle on
kuitenkin muitta mutkitta selvää, ettei voitaisi puhua mistään alemman
minän asteettaisesta kehityksestä, ellei pysyväisenä taustana pitkin
matkaa olisi se ajattelija, se muodollinen eli formalinen minä, jonka
silmien edessä realinen minä--käyttääksemme modernia nimityksiä--alati
muuttuu.
Aikain viisaus on aina puolustanut ylemmän minän oikeuksia ja selittänyt
niitä. Ei mikään uskonto alkuperäisessä puhtaudessaan ole pahaa,
itsekkyyttä, syntiä oikeaksi nimittänyt. Kaikki ne ovat neuvoneet
ihmistä sitä vastaan taistelemaan ja sitä voittamaan. Tämä muinaisen
viisauden kanta on perustunut tarkkaan tietoon ihmisminän synnystä ja
kehityskulusta.
Mikä on nim. tämä merkillinen minä, joka pakenee suurimpienkin
filosofein kuten Hume'in ja Kantin analysoivaa katsetta, mistä se on
kotoisin, miten se on syntynyt?
Salainen tieto yksin tuntee vastauksen: ihmisen minä on syntyisin
Jumalasta. Ei ole maailmassa kuin yksi itsetajunta: Jumalan. Ihmisen
minä on sirpale suuresta jumalallisesta itsestä, ihmisen järki osa ja
pienoiskuva Logoksen mahtavasta nerosta. Ja miten ihmisminä on syntynyt
ja muodostunut? Kun alemmat luonnonvoimat aikakausia kestäneen
kehitystyön jälkeen olivat saaneet ihmismäisen eläimen valmiiksi,
laskeutui tähän muotoon maailman valo, jumalallinen järki, Logoksen
itsetajunta--ja inhimillinen minä syntyi hengen ja aine-elämän
kosketuksesta. Maan tomusta on ihminen, ja jumalan henki on häneen
puhallettu! Taivaisesta kodistaan maan päälle muuttanut on järjen poika
ihmisen haahmoon. Todellakin kahtia jaettu jo syntymästään on ihmisen
minä: toisella kädellä kiinni pitäen maisesta majastaan, toisella
taivaan sineä tavotellen. Eläimessä syntyi ihmisen minä ja kuitenkin se
Jumalasta polveutui.[27]
Voisimme sanoa filosofisesti: järjen korkein ilmennys on siinä, että se
käsittää itsensä Järjeksi, s.o. Jumalasta lähteneeksi, ja tämä on
mahdollista ainoastaan rajotetun yksilöllisen tajunnan, toisin sanoen
minuuden avulla. Kuten jo Väinämöisestä ja maailman luomisesta
puhuessamme huomautimme, on ihmisminän synty ja kehitys niin tärkeä
kohta maailmankehityksessä, että sitä kutsutaan »toiseksi luomiseksi».
Tämä »toinen luominen» annetaan Kalevalassa Ilmarisen tehtäväksi.
Ilmarinen suorittaa sen, mihin muut eivät kykene. Ilmarinen on
Kalevalassa mitä merkillisin olento. Tarkastakaamme siis Ilmarista ja
hänen työtään.
13.