Kristityn mielestä voi tuntua miltei pyhän häväistykseltä, kun vanha
pakanallinen lemmensankari, suomalainen Don Juan, asetetaan rinnatusten
Kristuksen pyhän ja puhtaan majesteetin kanssa. Olkoon. Tarkotuksemme ei
olekaan väittää, että Kalevala yhtä ylevästi ja kauniisti kuin uusi
testamentti olisi kuvannut jumalallisen rakkauden mysteriota
ihmissielussa. Kalevalan viisaus on kotoisin toisesta ajasta kuin uuden
testamentin; sen ulkonainen puku on luonnollisesti toisenlainen.
Tarkotuksemme on vain painostaa, että Kalevalan viisaus on ytimeltään
sama, että se tunsi samat tosiseikat ihmissielun kehityksestä ja
päämäärästä kuin esim. uusi testamentti. Sillä on oma tapansa kuvailla
tunne-elämän asioita ja arvostella niitä, se kallistuu ihailussaan
järjen toiminnan ja viisauden puolelle, mutta se tietää, että tunne
itsessään on suurin maagillinen voima ja ihmissielun uudestisynnyttäjä.
Kuinka ylevän ja liikuttavan esimerkin se tästä antaa kertoessaan
Lemminkäisen äidin uhrautuvasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka
kirkkaudessaan kuolemankin voittaa!
Tämä Kristuksen ylevyyden ja Lemminkäisen näennäisen jokapäiväisyyden
välinen ristiriita onkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että
Kristuksessa on kuvattu yksistään lopullista päämäärää, tunnevoimien
viimeistä kehitysastetta, jota vastoin Lemminkäinen kuvaa niiden koko
kehitystä, pitäen ennen kaikkea silmällä varhaisempia asteita, mutta
silti unohtamatta vielä saavuttamatonta päämäärää. Kalevala itse johtaa
meitä etsimään Lemminkäisestä vastinetta Kristuksellekin.
Juuri Lemminkäisen äidille elävänä ihmisenä omistettu tärkeä sija
todistaa puolestaan, että Lemminkäinen jumalallisessa pelastustyössä
vastaa kolminaisuuden toista personaa eli Poikaa. Väinämöisen äiti ei
esiinny inhimillisenä olentona ollenkaan ja Ilmarisen äiti vain
sivuhenkilönä Kalevalassa. Mutta jokaisessa vanhassa
viisausjärjestelmässä vapahtajan äidillä on tärkeä sija elävänä
ihmisenä: Kristuksen äidillä (Maria), Buddhan äidillä (Maajaa), Krishnan
äidillä (Deevaki) j.n.e., joten yhtäläisyys Lemminkäisen kanssa on
silmiinpistävä.[23]
Kalevalan kolmesta pääsankarista Lemminkäinen niinikään on ainoa, jonka
kuolemasta kerrotaan; sitäpaitsi hänen toisintonimenään kuolemarunoissa
käytetään nimeä Kalevan poika, Pätöinen poika, joka vastaa Jumalan
poikaa eli Logoksen poikaa. Samaten jokainen vapahtaja vanhoissa
järjestelmissä tapetaan ja joutuu tuonelaan. Julius Krohn on
huomauttanut siitä merkillisestä yhtäläisyydestä, mikä vallitsee
skandinavilaisen Balder-tarun ja Lemminkäis-tarun välillä. Ylijumalan
Odinin poika Balder on valon jumala, ja paha Loke viettelee sokeata
Hodria--tämän kättä ohjaten--ampumaan Balderin kuoliaaksi. Balder joutuu
Helin luokse manalaan, josta hän 40 päivän perästä nousee jälleen ylös,
vaikkei hänen äitinsä kykenekään häntä pelastamaan; tässä kohden siis
Balder-taru poikkeaa Lemminkäis-runosta. Kaarle Krohn mainitsee tarujen
yhtäläisyyden, mutta selittää sen johtuvan siitä, että molemmat ovat
kristillisperäisiä legendoja. Historiallisesti alkuperäinen lienee hänen
mielestään kertomus Jeesuksesta, joka surmataan ja astuu alas manalaan
ja kolmantena päivänä nousee ylös kuolleista.[24]
Tässä johtopäätöksessään prof. Krohn kerrassaan erehtyy. Torjuessaan
pakanallisia yhtäläisyyksiä Kristustarun kanssa yksinomaan Balder-taruun
viittaamalla osottaa hän asian tuntemattomuutta, Balder-taru on vain
esimerkki monesta. Joskin sitä keskiaikaisten kirjotusten nojalla kävisi
selittäminen kristillisperäiseksi--mikä asiallisesti on sangen vähän
luultavaa,--on tämmöinen selittämistapa mahdoton todistettavasti
vanhempien legendojen suhteen, kreikkalaisten, egyptiläisten,
indialaisten j.n.e.
Ottaaksemme pari esimerkkiä: Muinaishindulainen vapahtaja Krishna sai
surmansa metsästäjän nuolesta, kun hän istui puun alla metsässä
mietiskelyyn vaipuneena. Niin kertoo vanha kirja Bhagavata Puraana, ja
hindulaiset laskevat viisi tuhatta vuotta kuluneen Krishnan kuolemasta.
Kuolemansa jälkeen Krishna astui manalaan ja nousi jälleen kuolleista.
Egyptiläisessä tarustossa Osiriksen tappaa hänen vihollisensa, pahan
käärme Tyfon; mutta Osiris nousee kuolleista Horuksena ja surmaa
vuorostaan Tyfonin. Osiris tulee nyt »haudantakaisen elämän herraksi» ja
»kaikkien sielujen tuomariksi». Niinhän Jeesuskin saa surmansa
taistellessaan pahaa vastaan, mutta ylösnousseena vie voiton »vanhasta
käärmeestä»; ja Ilmestyskirja sanoo hänestä, että hänellä on »helvetin
ja kuoleman avaimet» (1: 18), samoinkuin Apostolein Teoissa väitetään,
että »hän on Jumalalta säätty elävien ja kuolleitten tuomariksi» (10:
42). Babylonian vapahtajahenkilö Tammuz oli kolme päivää tuonelassa
kuoltuaan, mutta nousi sitten jälleen kuolleista, ja hänen kuolemansa ja
ylösnousemisensa muistoksi vietettiin vuosittain suurta murhe- ja
riemujuhlaa, jossa jälkimäisessä pappi näkyy sanoneen: »luottakaa te
Herraanne, sillä hänen kärsimänsä tuskat ovat teille pelastuksen
hankkineet.» Muuan babylonialainen legenda kertoo Ishtarjumalattaren,
Tammuzin äidin, astuneen alas manalaan elämän vettä noutamaan, millä
herättäisi henkiinsä kuolleen poikansa.
Kreikkalainen myytti Bakkhoksesta (Zagreoksesta eli Dionysoksesta)
muistuttaa kaikista lähimmin Lemminkäistarua, sillä kun Titaanit ovat
Bakkhoksen surmanneet, leikataan hänet palasiksi. Kolme päivää hän
nukkuu haadeksessa, jonka jälkeen Jupiter herättää hänet eloon ja Pallas
tuo hänelle sydämen. Ylösnousemisensa jälkeen hän astuu taivaaseen.
Muuan taru, joka esittää Dionysoksen Deemeterin poikana, kertoo, että
äiti kerää yhteen ja asettaa paikoilleen silvotut ruumiinosat ja tekee
pojan nuoreksi jälleen, menetellen siis aivan samalla tavalla kuin
Lemminkäisen äiti.
Nämä esimerkit, joiden lukua voisimme vielä lisätä syyrialaisilla,
meksikkolaisilla y.m. taruilla, riittänevät todistamaan, että käsitys
vapahtajasta, joka tapetaan, astuu manalaan ja nousee ylös kuolleista,
on perin vanha ja yleinen. Kristillinen kertomus on tässä kohden vain
»pakanallisten» alkumuotojen jäljennös. On siis aivan tarpeetonta ja
mieletöntä koettaa todistaa Lemminkäistarua kristillisperäiseksi; yhtä
hyvällä syyllä--jollei paremmalla--sitä voi väittää kreikkalaiseksi tai
egyptiläiseksi alkuperältään. Ja miksi emme näin ollen saisi pitää
kertomusta Lemminkäisen kuolemasta, hänen äitinsä uhrautuvasta
rakkaudesta ja hänen ylösnousemisestaan yhtä »pyhänä» ja korkeana kuin
vastaavaa kertomusta Jeesuksesta?
Psykologisesti ymmärrettynä taru kätkeekin päivänselvän tosiasian.
Logoksen toinen persona, Poika eli toisin sanoen jumalallinen
tunnevoima, joka itsessään on yksi ja jakamaton, nim. rakkaus, on
ihmiskunnassa aivankuin tapettu ja kappaleisiin leikattu: jokaisessa
ihmisyksilössä on siitä palanen,[25] mutta mikä irvikuva tämä
jumalallisen tunnevoiman osanen useinkaan on! Rakkaus on muuttunut
itserakkaudeksi, vihaksi toisia kohtaan ja kaikkinaisiksi itsekkyyden ja
paheen ilmennyksiksi. Vasta »ylösnousseessa», »uudestisyntyneessä»
ihmisessä on jumalallinen rakkaus saavuttanut takaisin alkuperäisen
voimansa, puhtautensa ja eheytensä ja kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan
eläviä ja kuolleita.
Tämä »ylösnousemus» on tietenkin yksilökohtainen ja siis esoteerinen
asia. »Kuolleista nousseita» ovat psykologisessa merkityksessä
ainoastaan tietäjä-ihmiset, jotka ovat suorittaneet pitkän ja
vaivaloisen henkisen kehityksen. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on vielä
kaukana päämäärästään eikä se sitä koskaan yhdellä kertaa saavuta.
Yksitellen ihmiskunnan yksilöt omien ponnistustensa kautta joutuvat tien
päähän, ja vasta sitten, kun nykyisen ihmiskunnan kaikki yksilöt ovat
henkisesti uudestisyntyneet, voidaan sanoa, että jumalallinen vapahtaja,
jumalan poika, joka ihmiskunnan sielussa on ristiinnaulittu, on
kuolleista ylös noussut ja vapaaehtoisesta kärsimyksestään vapautunut.
Siihen saakka hän tosiaan vaeltaa kuoleman valtakunnassa, saarnaten
vangituille sieluille pimeydessä.
Eikä hän kuolleista nousisi ilman äitinsä, suuren luonnon ja elämän
apua! Elämän koulu se ihmisiä kasvattaa. Elämä on kuin kärsivällinen,
rakastava äiti. Mihin ihmissielu joutuisi tunteittensa heittelemänä,
ellei luonto, ellei elämä itse sitoisi hänen haavojaan, lohduttaisi
häntä, valaisi häneen uutta eloa? Kun hänen personallinen tunne-elämänsä
kärsii haaksirikkonsa, ei jumalallisen rakkauden siemen hänen sielussaan
yksin kykenisi häntä uudesti luomaan. Pätöisen pojan avuksi rientää
silloin luonto-äiti, ja vasta äidin hellävaroinen käsi herättää pojan
kuolleista.
12.