Kalevala ei kuvaa sankareitaan kosintarunoissa täydellisiksi olennoiksi.
Vaikka he--siinä merkityksessään, josta meillä on puhe--edustavat
jumalallisia voimia, kuvaa Kalevala heitä perin inhimillisiksi, vieläpä
heikoiksikin. Väinämöinen, joka on vakaa ja vanha, viisas ja kokenut,
jolla on tahtoa ja valtaa hallitsemaan luontoa ja itseään, hän esiintyy
samalla mielestämme merkillisen epäviisaana ja osottautuu odottamattoman
kokemattomaksi, ryhtyessään kosimaan nuorta tyttöä; niin, hänen
rakkautensa nuoreen Ainoon ei saata heikkoudessaan ja ilmeisessä
järjettömyydessään olla muuta kuin traagillinen. Lemminkäinen, kaunis
Kaukomieli, jonka koko olemus uhkuu intoa ja uskoa, runoutta ja
rakkautta, kuvataan samalla kiivaaksi, riitaisaksi soturiksi ja
huikentelevaksi lemmenseikkailijaksi. Ilmarinen, seppo iänikuinen,
sammon takoja, kykenevä, nerokas, taitava, on samalla hieman hidas,
laiska, juro, melkeinpä lapsellisen yksinkertainen.
Tehden tällä tavalla inhimillisiksi sankarinsa, jotka suorittavat
yli-inhimillisiä tekoja, Kalevala tuo ne niin lähelle meitä, että miltei
unohdamme heidän jumalallisuutensa. Ja kuitenkin meistä näyttää, että
Kalevala juuri sillä menettelyllään on erityisesti tahtonut painostaa
kunkin sankarinsa perusominaisuutta. »Katsokaa», se sanoo, »mikä
kussakin on parasta, se kehittyy ja kasvaa. Kuollut vain jää liikkumatta
paikalleen, elävän mieli on eteenpäin.»
Tämä kehitysperiaate kulkee punaisena lankana Lemminkäisen historiassa.
Lemminkäinen, joka edustaa ihmiskunnan povessa riehuvia tunnevoimia,
esittää elämänkulussaan näiden tunteiden eri kehitysasteita. Tämän
todistaa muodollisesti sekin seikka, että Lemminkäisrunoihin--kuten
prof. K. Krohn näyttää[21]--on koottu erilaisia aineksia, kertomuksia
eri henkilöistä, Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta, Pätöisestä pojasta
j.n.e., jotka kansan ja runolaulajain mielikuvituksessa jo ovat
kuuluneet yhteen ja olleet ikäänkuin saman olennon toisintonimiä.
Kaukamoisen ja Ahti Saarelaisen nimellä Lemminkäinen rakastelee Saaren
tyttöjä ja vie Kyllikin vaimokseen, Lemminkäisenä hän kosii Pohjan
neitoa, ja kertomus hänen kuolemastaan on alkuperäisin Pätöisen pojan
runosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot oikealla psykologisella silmällä on
antanut Kaukamois-episodin tapahtua Lemminkäisen nuoruudessa, ennen
hänen varsinaista esiintymistään Pohjan neidon kilpakosijana, sillä
Kyllikkiruno kuvaa itse asiassa varhempaa kautta ihmiskunnan
Lemminkäisvoimien kehityshistoriassa.
Ahtina Lemminkäinen »kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa» ja
hänestä
Tuli mies mitä parahin,
Puhkesi punaverinen,
Joka päästänsä pätevi,
Kohastansa kelpoavi.
Yksi oli hänellä vain vikana:
Ain' oli naisissa eläjä,
Yli öitä öitsilöissä,
Noien impien iloissa,
Kassapäien karkeloissa.
Runo viittaa tähän Lemminkäisen heikkouteen miltei ivahymyllä, niinkuin
se yleensä käyttää pientä huumoria kuvatessaan sankarinsa
elämänvaiheita. Kalevalaa okkultisesti tulkittaessa tämä piirre on
huomioonotettava. Lemminkäistä kehutaan ja hänen voimaansa ja taitoansa
ylistetään: lauluillaan ja loitsuillaan hän lumoo. Mutta kuitenkin runon
mielestä pieni pilkka on paikallaan. Kuinka tämä on ymmärrettävä?
Siinä kuvastuu vanhan suomalaisen viisauden myöhempi,[22] arvosteleva
katsantokanta. Se tuntee tosiasiat. Se tietää, että tunne on--ainakin
toistaiseksi--suurin voima ihmiskunnan rinnassa, että tunteen
lapsellinen itsekkyys ja huolettomuus paisuu tärisyttäväksi ja
lumoovaksi luonnonvoimaksi, kun se määrättyyn kohteeseen kohdistuu, että
tunteen kannustamana ihmiskunta tosiaankin suorittaa suurimmat
sankaritekonsa ja ihmetyönsä; ja kuitenkin se samalla sitä epäilee,
niinkauan kuin ei ihmiskunta ole omien Lemminkäisvoimiensa herra. Kuinka
sattuvasti tämä on tuotu esiin Lemminkäisen ylimielisessä ja
halveksivassa käytöksessä märkähattu karjanpaimenta kohtaan! Juuri
voittonsa hetkellä hän antaa tunteensa itseään pettää--ja siitä on
seurauksena hänen traagillinen loppunsa. Tunteen juuret ovat niin
syvällä ihmisen aineellisessa luonnossa, että syystä niitä saa pelätä,
ennenkuin ihminen on tyystin »sydämensä puhdistanut».
Mikä näet on ilmenneen tunteen Lemminkäisvoimien alku ja juuri? Ihmisen
sukupuolinen olemus. Hänen tajuntansa rakkauskyvyssä piilevät tunteen
mahdollisuudet, mutta hänen aineellinen sukupuolisuutensa herättää ne
eloon ja antaa niille muodon. Aivan oikein sanoo sentähden Kalevala:
tunne on erinomainen asia, mutta sen heikkous on, että se imee voimansa
sukupuolesta.
Kun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on
hiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn
esineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei
kuitenkaan vielä ole puhdistunut--ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se
vaatii valoja ja vannoo valoja. (11: 289-314.) Ja sentähden sen on määrä
hukkua.
Vasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä
voittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja
kaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen
vapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä
rakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien
kehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys
nöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen
tempperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää
kaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla
Lemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä
rakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:
Oi emoni kantajani,
Vaivan nähnyt vaaliani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
Miss' on poikasi poloinen,
Tokipa rientäen tulisit,
Avukseni ennättäisit...
Ja kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa
Pohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:
Tuollapa syämmykseni,
Tuolla tuntoni makaapi
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä,--
joissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.
Syventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme
suurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen
tunne-elämän historiassa:
1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva,
ajattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä
toiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla
ja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen
miehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman
vastaavia ponnistuksia ja voittoja.
Yksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä
tilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan
sokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä
unohtunut Kalevalan kuvauksesta?
Nähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen
viitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12:
443-473), heittää hän yhden laulamatta: »karjan paimenen pahaisen, ukko
vanhan umpisilmän.» Tämä »Pohjolan sokea» »märkähattu karjan paimen»
kysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta.
Lemminkäinen vastaa:
Siksi en sinuhun koske,
Kun olet katsoa katala,
Kurja koskemaisittani;
Vielä miesnä nuorempana,
Karjan paimenna pahaisna
Turmelit emosi tuoman,
Sisaresi siuvahutit,
Kaikki herjasit hevoiset,
Tamman varsat vaivuttelit
Suon selillä, maan navoilla,
Ve'en liivan liikkumilla.
Sokea karjanpaimen on symbolina siitä ajasta, jolloin äsken syntynyt
ihmiskunta sekaantui eläimiin ja josta esim. H.P. Blavatsky mainitsee
Salaisessa Opissaan. Järjen valo oli ihmisissä vielä niin himmeä,
etteivät he muuta tainneet kuin matkia eläimiä ja suin päin syöstä
heräävän sukuvietin valtaan. Tämä alkuperäinen lankeemus, johon
paratiisikertomukset viittaavat, onkin laskenut perustan ihmiskunnan
myöhemmille kärsimyksille. Sukuvietti se aina on ollut ihmiskunnan
kohtalokkaana vitsana, joka sille tuskia on tuottanut. Sama ihmiskunta,
joka nyt näyttelee osaksi Ahti Saarelaisen, osaksi kauniin Kaukomielen
osaa, on ennen esiintynyt näyttämöllä vietistä sokaistuneena
karjanpaimenena ja niittää nyt elämänsä tragediassa karmalliset
seuraukset alkuperäisestä »synnistään».
Teosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että salatiede puhuu
ihmiskunnan juuriroduista: kaksi ensimäistä olivat ylifyysillisiä ja
vasta kolmas oli ensimäinen fyysillisellä ruumiilla varustettu
ihmisrotu, jonka asuinpaikkana oli Tyynen Valtameren syvyyteen uponnut
manner, jolle luonnontutkija P. L. Sclater antoi nimen Lemuria. Tässä
kolmannessa rodussa tapahtui edellämainittu »syntiinlankeemus» ja sen
perästä rotu »tuli mustaksi synnistä.» (Sanotaan, että neekerirotu on
ruumiillisesti siitä polveutunut.)
Neljäs rotu oli atlantilainen, punainen ja keltainen rotu, joka asui
Atlantin mereen vajonneella manterella (»Atlantis»). Plato kertoo sen
viimeisestä jätteestä, Poseidonis-nimisestä saaresta, ja Kalevalan »Ahti
Saarelainen» ja »Saarella» asuva Kyllikki kuuluvat sekä nimiensä että
psykologisen sisältönsä puolesta varsinaisesti atlantilaiseen
kehityskauteen. (Ahti = Vellamo viittaa myös tunnemaailmaan eli
»astralitasoon», jonka vertauskuvana aina on käytetty vettä.)
Ihmiskunta elää nykyään Salaisen Opin mukaan viidennessä eli
arjalaisessa juurirodussa ja paras vähemmistö ihmiskuntaa on sentähden
tunne-elämässään varsinaisen Lemminkäisen tasalla, mutta suurin osa yhä
vielä jatkaa Kaukamoisen elämää.
Vasta vielä syntymättömät kuudes ja seitsemäs juurirotu puhdistavat
ihmiskunnan Lemminkäisvoimia niin pitkälle, että ihmiset alkavat
käytännössä käsittää ja toteuttaa Kristusrakkautta.
Jumalallinen pelastustyö näkyy asteettaisessa tunnekehityksessä. Sen
huippukohta saavutetaan, kun personalliset tunteet, sekä »hyvät» että
»huonot» hukkuvat suuren jumalallisen rakkauden valtamereen.
Lemminkäinen edustaa siis korkeimmassa ja syvimmässä merkityksessään
ihmiskunnan Kristusvoimaa.
11.