Pelastustyöksi kutsutaan uskonopissa sitä jumalallista toimintaa, jonka
kautta syntiin langennut ihmiskunta jälleen saatetaan yhteyteen jumalan
kanssa. Tämä tapahtuu tavallisesti kolmiyhteyden toisen personan eli
Pojan välityksellä, jota silloin pidetään ihmiskunnan »vapahtajana»,
kuten kristinuskossa Kristus, hinduismissa Krishna (Vishnu), Egyptissä
Horus j.n.e., mutta tietenkin jumalallinen kolminaisuus
kokonaisuudessaan ottaa pelastustyöhön osaa. Niinpä esim. kristinuskossa
Pyhä Henki johtaa kirkkoa ja kuljettaa yksityistä ihmistä Kristuksen
luo, Isä taas rakastaa maailmaa niin, että hän antaa ainokaisen Poikansa
kuolla maailman syntien sovitukseksi.
Jos mitä opinkappaletta uskovaiset kristityt mustasukkaisesti rakastavat
omanaan, on se juuri tämä oppi jumalallisesta vapahtajasta. »Sitä ei ole
pakanoilla ollut. Eivätpä tiedä luonnonkansat Jeesuksesta Kristuksesta»,
huudahtavat he riemussaan. Ja me vastaamme: epäilemättä pakanat eivät
ole tunteneet »Jeesus Kristus» nimistä vapahtajaa, mutta toinen kysymys
on, eivätkö ole tunteneet vapahtajaa ollenkaan. Maailma on »seisonut»
paljon kauvemmin kuin 6.000 vuotta ja meidän mielestämme on »jumalan
pilkkaamista», jos ajattelee, että satoja tuhansia, ehkä miljonia vuosia
vanhan ihmiskunnan elämä olisi ollut pimeydessä vaeltamista, kadotukseen
kulkemista siihen saakka, kunnes isä jumala pari tuhatta vuotta sitten
loi katseensa maahan ja päätti, että jotakin olisi tehtävä ihmiskunnan
hyväksi. Pois se. Jumalallinen pelastustyö ei ole historiallinen
hetkentyö, vaan kautta aikojen ja ikuisuuksien ulottuva väsymätön
kasvatus- ja kehitystoiminta. Pimeyttä on olemassa tänään niinkuin
kymmenen tuhatta vuotta sitten. Valo on sama tänään kuin se oli miljona
vuotta sitten. Pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä, kunnes valo
yksilössä voittaa. Pelastustyö ei ole eksoteerista, vaan esoteerista
laatua.
Sentähden emme arkaile sanoa, että vanhat suomalaiset tunsivat
jumalallisen pelastussuunnitelman yhtä hyvin kuin toisetkin vanhat
kansat, kun vain muistamme, että muodot vaihtelevat, mutta henki pysyy.
Muodollisesti katsoen »pakanoilla» ja luonnonkansoilla oli toinen kuva
ihmiskunnan elämästä ja tehtävästä kuin kristityillä, mutta hengen
silmällä arvosteltuna pakanallisen tosi tietäjän ja kristillisiin
mysterioihin vihityn elämäntieto on sama.
Kun nyt käymme tarkastamaan muinaissuomalaisten tietäjien käsityksiä
ihmiskunnan kehityksestä ja pelastuksesta, emme saa unohtaa, että
vanhoissa vertauskuvastoissa nimiä ja sanoja käytetään eri
merkityksissä, riippuen siitä, mistä asiasta kulloinkin on puhe. Nämä
eri merkitykset eivät ole mielivaltaisia; punainen lanka on aina
huomattavissa; on enemmän kysymys niin sanoaksemme saman merkityksen eri
vivahduksista, eri rajotuksista, kuin suorastaan eri merkityksestä.
Mutta mielessä on aina pidettävä, että asioita esitettäessä ei muinoin
käytetty nimien ja sanojen valinnassa samanlaista tieteellistä
tarkkuutta kuin meidän päivinämme: koko esitystapa oli toisin sanoen
runollista.
Edellä huomautimme, että nimi Kaleva arvatenkin mysteriokielessä
tarkotti Logosta. Sittemmin näimme, että luomisrunossa »Väinämöinen»
käytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut
tosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia. Kuitenkin tiedämme,
että Kalevala toisissa paikoin kutsuu Väinämöistä »Kalevan pojaksi».
Tämä ei herätä meissä hämmästystä, kun ajattelemme, että Logosta yleensä
myös kutsutaan »jumalan pojaksi». Mutta samalla se viittaa siihen, että
jonkun erikoismerkityksen kannalta Väinämöinenkin on vain määrätty puoli
Logoksen eli Kalevan tajunnasta.
Tarussa kerrotaan Kalevalla olleen kaksitoista poikaa. Jos joskus
saadaan selville näiden kaikkien nimet, on samalla löydetty vanhat
mysterionimet niille kahdelletoista hierarkialle, jotka edustavat
Logoksen eri olemuspuolia ja joiden astronomisena symbolina on n.k.
zodiaki eli eläinrata. Seitsemän näistä nimistä voivat sitäpaitsi kuvata
niitä seitsemää pääenkeliä, jotka ovat lähinnä jumalan valtaistuinta ja
joiden astrologisina edustajina ovat seitsemän pyhää planetaa. Ja kolme
nimistä kuvaavat niitä Logoksen kolmea tajuntapuolta, jotka suurin
piirtein ilmaisevat hänen olemuksensa ja joita sentähden kutsutaan hänen
kolmiyhteytensä kolmeksi personaksi eli naamioksi. Nämä kolme nimeä ovat
meille Kalevalassa säilyneet muutamien toisten ohella, mutta nämä kolme
selvinä ja varmoina.
Mitkä ne ovat? Kalevalan kolme pääsankaria: Väinämöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen.
Kun tahdomme syventyä Logoksen psykologiaan, on meidän tutkittava
Väinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä jumalallisten voimien edustajina.
Nämä voimat ilmenevät ihmiskunnan sielullishenkisessä kehityksessä ja
ihmisyksilön sisäisessä elämässä. Mahtavia näköaloja avautuu tutkivan
katseemme eteen, kun näihin seikkoihin syvennymme.
Edellä olemme maininneet, että Logoksen psykologinen kolmiyhteys vastaa
inhimillisen psykheen eli sielun kolmea olemuspuolta, niin että
ensimäinen Logos eli Isä on se valta eli mahti (kruunu, kether), joka
vastaa ihmisen tahtoa, toinen Logos eli Poika on se kaikkivoittava
rakkaus eli viisaus, joka vastaa ihmisen tuntoa, ja kolmas Logos eli
Pyhä Henki on se toimiva jumalallinen nero eli totuuden valo, joka
vastaa ihmisen tietoa eli järkeä. Kun nyt näihin käsitteihin sijotamme
kalevalaiset nimitykset, saamme, että Väinämöinen kuvaa jumalallista
tahdon mahtia, Lemminkäinen jumalallista rakkauden valtaa ja Ilmarinen
jumalallista ajatuksen voimaa. Viitaten tähän jumalalliseen
kolminaisuuteen sanotaan vanhassa Kalevalassa nimenomaan Väinämöisestä:
Min' olin miesnä kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivaan kaarta kantamassa,
Taivoa tähittämässä.
Ryhdymme kohta tarkastamaan Lemminkäistä ja Ilmarista yksitellen, mutta
väitteemme, joka ehkä ensi kuulemalta tuntuu tuulesta temmatulta, käy
heti uskottavammaksi ja ymmärrettävämmäksi, jos muistamme, mitä Kalevala
yleissilmäyksellä katsoen pääsankareistaan kertoo. Mitä Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen Kalevalan mukaan puuhaavat, mikä on heidän
toimintansa vaikutin ja päämäärä? Ainakin alussa se on Pohjolan tyttären
omakseen saaminen.
Kiinnittäkäämme huomiomme tähän. Kalevalan sankarit kosivat kaikki
Pohjan tyttöä, jokainen heistä tahtoisi Pohjan tytön omakseen.
»Mitä jumalallista siinä on?», kysyy lukija. Ja me vastaamme: siinä
juuri ilmenee heidän jumalallinen toimintansa.
»Kosiminen», »avioliitto», yleensä sanat, jotka kuvaavat korkeinta
maallista lempeä ja rakkautta, ovat mysteriokieltä, jotka tietäjälle
paljastavat suurta psykologista totuutta. Ajatelkaamme vain, kuinka
kristinuskossa, esim. Paavalin kirjeissä, Kristusta kuvataan yljäksi ja
seurakuntaa, kirkkoa tai yksityistä ihmissielua hänen morsiamekseen.
Onpa niinkin hehkuvan realistista runoelmaa kuin on »Rakkauden korkea
veisu» selitetty tällä tavalla symbolistiseksi kirjotukseksi.
Kristityille on myös tuttu tuo Mooseksen 1 kirjassa esiintyvä lause:
»Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä
vaimoikseen.» Ja ken ei tuntisi kaunista kreikkalaista tarua Amorista
(rakkaudesta) ja Psykheestä (sielusta)?
Mitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan
tulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin »jumalallinen
pelastustyö». Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen
tajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se
pyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa,
Kalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin
sanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä
päin Pohjan tyttöä kosimaan.
Pohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan
tyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysillinen
maailma, tämä »surun ja murheen laakso»? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin
ihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön
kannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysillinen elämä, hänen
ruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka
ruumiissa asuu.
Kalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä
jumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta
pyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkätähden häpeäisimme Kalevalan
esitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia
mysterioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa
kieltä ja puhuessamme »jumalan rakkaudesta», »Kristuksen rakkaudesta
morsiameensa» j.n.e.?
Muinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se,
että he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan
jumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että
ihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan
viisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä
jumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat
ihmissielua kohtaan. »Niin rakasti jumala maailmaa», kuiskaa
kristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se
luulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen
aamusta saakka.
Ja mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla
jumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei
voita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan
Ilmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio
että elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen
tajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko
sinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua
taipuakseen muitta mutkitta »jumalan tahdon alle». Entä tunne sinään?
Ei. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen »jumalan
rakkauteen» tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa--ainakin alussa--
jumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa
hurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.
Ilmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen
Pohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa?
Ilman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta »uppiniskaisuuteen»,
»syntiin» ja »pahaan», joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi
jumalien käsissä, tiedoton »jumalan kuva», täydellinen, mutta ansioton.
Ilmarisvoimat ne sentähden ensimäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan
elämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta
tahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä
me tahdoksi kutsumme, on--niinkuin modernit sielutieteilijät
huomauttavat--helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä.
Todellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain
tietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin »tietäjä
iänikuinen», joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin
muut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja _par préférence_, ja
hänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista
laatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan
myöhemmillä kehitysasteilla.
10.