Alkoi luoa luomiansa,
Saautella saamiansa...
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi j.n.e.
Tämän jälkeen on hypättävä Kalevalan toiseen runoon Isosta Tammesta,
joka jatkaa luomiskertomusta, siirtyen nyt aurinkokunnasta maahan.
Samoinkuin Mooseksen 1 kirjan luomiskertomuksessa vesi kokoontui
mereksi, niin että kuiva näkyi, ennenkuin maa rupesi puita kasvamaan,
kerrotaan Kalevalassakin, että luoja (Väinämöinen) eli »monta vuotta»
Saaressa sanattomassa,
Manteressa puuttomassa.
Vasta tämän jälkeen »Pellervoinen, pellon poika», joka on vaikkapa
muualta tullut orgaaninen elämä,
Kylvi maita kyyhätteli,
Kylvi maita, kylvi soita,
Kylvi auhtoja ahoja,
Panettavi paasikoita.
Maa vihannoi ja kasvoi kaikenlaisia puita, mutta ei vielä kasvanut se
»jumalan puu», jonka jälkeen vasta maanviljelys saattoi alkaa. Tämä
jumalan puu eli iso tammi oli, kuten Julius Krohn oikein arvelee,[20]
suuri pilvi, joka peitti auringon ja kuun näkyvistä ja jonka vasta pieni
mies (auringonsäde) sai puhkeamaan. Kuvaus vain ei tarkota yksityistä
tapausta, vaan sitä aikaa maapallon ilmastollisessa kehityksessä,
jolloin kosteus ja alinomaiset sateet olivat vallitsevana ilmiönä
luonnossa. Vasta kun tämä yhtämittainen kosteus oli poistunut ja aurinko
rupesi paistamaan,
Kasvoi maahan marjanvarret,
Kukat kultaiset keolle,
Ruohot kasvoi kaikenlaiset,
Monenmuotoiset sikesi...
Ja vasta tämän jälkeen alkoi maan viljeleminen. Väinämöinen löytää meren
rannalta »kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä» ja rupeaa kylvämään. Samaten
salaiset traditsionit kertovat, että vehnän siemenet alkuaan tuotiin
maan päälle toisesta tähdestä.
Siirrymme nyt takaisin ensimäiseen runoon, jonka heitimme kesken, ja
tulemme sangen merkilliseen kohtaan. Luoja eli Väinämöinen on näet koko
ajan ollut toimessa ja työssä, mutta vielä hän ei ole »syntynyt».
Jo oli saaret siivottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu,
Kirjattu kivihin kirjat,
Veetty viivat kallioihin,
Viel' ei synny Väinämöinen,
Ilmau ikirunoja.
Kalevalaa lukiessa erehdyttää tietysti se, että Väinämöisen sijasta on
käytetty nimi Ilmatar. Mutta kun muistaa, että ne ovat yhtä, tulee
kysyneeksi, miksi Väinämöinen nyt vasta alkaa syntyä. Vanhassa
Kalevalassa hän onkin ennen syntynyt (ja se oli ennen esitetyn
kolminaisuusopin merkityksen kannalta paikallaan). Onko nyt uuden
Kalevalan runo harhaan joutunut, sillä Väinämöinen kolmiyhteisenä
Logoksena on jo esiintynyt kuvauksemme mukaan? Tähän vastaamme: ei
suinkaan, sillä uudessa Kalevalassa viitataan siihen merkilliseen
seikkaan, jota kutsutaan »toiseksi luomiseksi».
Mitä näet luomisesta vielä puuttuu, vaikka maailmat jo ovat muovailtuna?
Puuttuu ihminen, puuttuu »jumalan kuva». Eikä meidän tarvitse ajatella,
ettei eläviä olentoja olisi: onhan maailma täynnä elämää, saattaa olla
ihmismuotojakin. Mutta ennenkuin luojan voimat pääsevät muodossa
tajuisiksi, ei Väinämöinen, ei Logos vielä ole päässyt vapaaksi emonsa
kohdusta. Vasta kun ihmisessä järki herää, kun herää inhimillinen äly,
ajatus ja sieluelämä, vasta silloin Väinämöinen syntyy.
Mitä luomistyö on muuta kuin luojan pyrkimystä itsensä esilletuomaan?
»Minä tahdon nähdä oman kuvani.» Ja kuva kuvan jälkeen hyljätään: »ei
ole tämä minä itse». Vasta ihmisessä luoja alkaa katsella itseään. Ja
syvällä ihmisen sielussa asuu luojan tahto nähdä itsensä
täydellisyydessään. Sentähden ei ihminenkään rauhaa löydä, ennenkuin hän
ymmärtää tämän sisimmän jumalallisen kaipuunsa ja alkaa pyrkiä sitä
täydellisyyttä kohti, jota varten hän on luotu. Rukoilee jumalan ääni
hänen sisällään:
Saata maalle matkamiestä,
Ilmoillen inehmon lasta,
Kuuta taivon katsomahan,
Päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
Tähtiä tähyämähän!
Ja omin voimin jumala ihmisen muodossa syntyy:
Liikahutti linnan portin
Sormella nimettömällä,
Lukon luisen luikahutti
Vasemmalla varpahalla,
Tuli kynsin kynnykseltä,
Polvin porstuan ovelta.
Oman kolmiyhteytensä on luoja ihmiselle lahjottanut. Ja tämä on toinen
luominen.
Koko maailmansynty on tietäjän kannalta suuren taiteilijan luovaa työtä.
Se on tuskaa ja se on riemua, ja sen kuvaamisessa Kalevala on mestari.
Kuinka tyyneesti Kalevalan luomiskertomus vaikuttaa
yksinkertaisuudessaan. Siinä ei ole tavallisia inhimillisiä, siinä on
suurempia tunteita, suurempaa voimaa, jumalallisia ajatuksia ja
jumalallista tahtoa. Se nousee eteemme ylevänä, majesteetillisenä.
9.