Tieteelliseltä taholta on tapana sanoa, että siihen saakka kun Kant
rupesi luonnontieteellisillä perusteilla pohtimaan maailmansyntyä,
nojattiin tätä kysymystä selitettäessä ainoastaan filosofisiin
spekulatsioneihin eli arveluihin. Mutta kun ranskalainen tähtitieteilijä
Laplace viime vuosisadan alussa oli täydentänyt ja kehitellyt
saksalaisen filosofin huomioita ja johtopäätöksiä, oli kosmogoniakin
tullut tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja saanut sijansa tieteiden
joukossa astronomian eli tähtitieteen haaraosana.
Kant-Laplace'n teoria selittää kuten tunnettu, että aurinkokunnat saavat
alkunsa tähtiusvasta eli nebulosasta, jossa syntyy kiertoliike tiheämmän
keskustan ympäri. Aurinko on alkuaan suunnaton akselinsa ympäri pyörivä
kaasupallo, jonka pintamassasta erkanee vastakkaiseen suuntaan kiertäviä
pienempiä palloja; nämä pienemmät muodostuvat keskusaurinkoa kiertäviksi
planetoiksi.
Tämä hypoteesi, joka oli vallalla läpi viime vuosisadan ja jota vastaan
m.m. H.P. Blavatsky Salaisessa Opissaan turhaan teki painavia
huomautuksia, ei nyt enää ole täysin pätevä tieteellisesti. On tehty
havaintoja, jotka kumoavat erinäisiä kohtia Kant-Laplace'n teoriassa, ja
on esitetty uusia kosmogonisia selityskokeita, mutta vielä ei mikään
teoria ole saavuttanut yleistä tunnustusta. Laplace'n ylpeä sana
Napoleonille, kun tämä kuultuaan tähtitieteilijän maailmanselityksestä
hämmästyneenä kysyi, mihin sitten jumala joutui: »emme enää tarvitse
tätä olettamusta»--on kaatunut omaan tyhjyyteensä; tiedemiehet eivät ole
kyenneet ratkaisemaan maailman arvotusta puhtaasti
koneellismaterialistisella tavalla. Jumala on sittenkin tarpeellinen,
maailman järki, tahto, ensimäinen liikuttaja. Vanhat tietäjät, jotka
kansottivat avaruuden jumalilla ja elävillä olennoilla, olivat lähempänä
totuutta kuin oppineet, mutta henkisesti sokeat aineeseenuskojat.
Meillä ei ole mitään syytä pitää kansojen vanhoja uskonnollisia
maailmansyntyoppeja lapsellisina joutavuuksina. Niiden muoto saattaa
meistä tuntua lapselliselta ja »epätieteelliseltä», mutta kun saamme
silmiimme muodon takana piilevän mysteriokuvan, näemme, kuinka
yhtäpitäviä ne ovat, ja ymmärrämme, että ne paljastavat seikkoja
maailmoiden synnyn suhteen, joihin tieteellinen tutkimus nykyisillä
keinoillaan ei yletykään. Vanhat kosmogoniat eivät kuvaa meille niitä
näennäisesti koneellisia prosesseja, joiden kautta aurinkokunta
fyysillisesti syntyy, vaan niitä näkymättömän maailman seikkoja, jotka
fyysillisen synnyn aiheuttavat: ne toisin sanoen kuvaavat meille
maailman alkua ja kehitystä jumalan, ei ihmisen kannalta katsottuna. Ja
ken muu kuin totuuden pyhän hengen elähyttämä tietäjä uskaltaisi jumalan
syvyyksiä tutkia?
Maailman syntyä on sentähden aina kutsuttu »maailman luomiseksi».
Luominen on toimintaa ja edellyttää toimijaa eli luojaa. Koko prosessi
on elävän luojan työtä.
Mutta tämä työ ei ole järjelle käsittämätöntä eikä järjenvastaista
tyhjästä loihtimista. Tyhjästä ei synny mitään. Kaikki mitä on, on ollut
ja on oleva. Aine alkuolevaisena on yhtä ikuinen kuin henki eli tajunta,
ja molemmat ovat olemukseltaan yhtä ilmenemättömässä absolutisessa
jumaluudessa. Luominen on jumalallisten älyolentojen työskentelyä
näkemyksiensä ja inspiratsioniensa toteuttamiseksi niiden luonnonvoimien
avulla, joita yhteisellä nimellä kutsumme materiaksi eli aineeksi.
Luominen on taiteellista työtä. Katsokaamme nyt, millä tavalla
suomalaiset tietäjät ovat kuvanneet luomistyötä; samalla näemme silloin
jumalallisen kolminaisuuden ilmenevän luojan eli Logoksen
kolmiyhteydessä, s.o. hänen taiteellisen luomistyönsä kolmessa asteessa.
Seuraamme uuden Kalevalan tekstiä ja näemme heti, että luominen
jakaantuu kolmeen jaksoon: 1) konseptsioni, 2) raskauden tila ja 3)
varsinainen luomistyö. Koska koko luominen on Logoksen eli Väinämöisen
toimintaa, on mielessä pidettävä, että muut esiintyvät olennot ovat vain
Väinämöisen toisintonimiä, jotka ilmaisevat eri puolia hänen
olemuksessaan. Ilmattaren sijasta voimme siis puhua Väinämöisestä (vrt.
veen emonen = Väinämöinen).
»Yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja», kertoo Kalevala, ja nämä
sanat paljastavat jo kokonaisen maailman salaista tietoa. Vanhassa
Kalevalassa on vielä sanat »yöllä syntyi Väinämöinen, päivällä meni
pajahan». Väinämöinen eli Logos oli siis vanha jo syntyessään--viisas,
ikuisten salaisten tietojen tietäjä (»ikirunoja»). Lyhyesti on näissä
sanoissa kuvattu sitä seikkaa, että luoja oli ennen elänyt, ehkäpä
kaukaisessa menneisyydessä kehittynyt ja viisastunut, menneisyydessä,
joka oli käynyt ennen sitä toimettomuuden tilaa, missä hän nyt oli
aikansa viettänyt ja joka ilmenee alkusäkeissä:
Piti viikoista pyhyyttä,
Iän kaiken impeyttä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Tasaisilla tanterilla.
Luoja, Väinämöinen, oli jonkun edellisen työn loputtua levännyt puhtaan
tajunnan ilmenemättömässä maailmassa. Siinä olotilassa hän vähitellen
Ikävystyi aikojansa,
Ouostui elämätänsä,
Aina yksin ollessansa,
Impenä eläessänsä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.
Heräsi taas luomisenhalu. Syttyi luojan sydämessä aatos uuden maailman
luomiseksi, tapahtui luojan taiteellinen konseptsioni, syntyi n.k.
»ensimäinen Logos» eli Maailmantahto.
Jop' on astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille,
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle.
Kun kerran vastaisen maailman kuva on ensimäisen inspiratsionin hetkenä
jumalallisessa mielikuvituksessa nähty, tapahtuu »laskeutuminen
aineeseen» puhtaan tajunnan maailmasta. Logos ympäröi itseään
absoluutissa uinuvalla alkukaaoksella, jota kosmogonioissa usein
»mereksi» nimitetään.[18] Tajunnan maailmassa syttynyt aatos ja
keräämänsä ainekset, joiden tulee aatokselle muoto antaa, saattavat
luojan raskauden tilaan. Hän on nyt kaksinainen, sisällisessä tuskassa
ja työssä, etsiessään hengessään muotoa luomisaatokselleen. Inspiroiva
aatos on saanut hänessä rakkauden liikkeelle. Isästä, tahdosta, on
syntynyt äiti, tunne, ja äiti on nyt vuorostaan synnytystuskissa.
Vieri impi Väinämöinen,
Uipi iät, uipi lännet,
Uipi luotehet, etelät,
Uipi kaikki ilman rannat,
Tuskissa tulisen synnyn,
Vatsan vaivoissa kovissa;
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Mikä verraton psykologia! Inhimillinenkin luoja--runoilija, taiteilija,
keksijä--joutuu ensimäisen autuaallisen näkemyksen jälkeen tähän tuskan
tilaan, kun hän näkemystään tahtoo toteuttaa. Kuinka moni ajattelee
tässä tilassa niinkuin Väinämöinen (Ilmatar):
Parempi olisi ollut
Ilman impenä eleä...
ja rukoilee sisäistä jumalaansa, että »päästäisi piian pintehestä,
vaimon vatsan vääntehestä». Luomisen tunnelma ei vielä ole kyennyt
muuttumaan luomisen järjeksi, ja tätä kutsutaan »toiseksi Logokseksi»,
Maailmantunteeksi, joka olemukseltaan on miesnaisellinen, henkeä ja
ainetta.
Apu on tarpeessa, ja apu tulee. Työ alkaa ja tuska unohtuu. Väinämöisen
vieriellessä aineen aalloilla
Tuli sotka suora lintu,
Lenteä lekuttelevi,
Etsien pesän sioa,
Asunmaata arvaellen,
ja Väinämöinen
Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän siaksi,
Asunmaaksi armahaksi.