»Minä uskon kolmiyhteiseen jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen»,
sanoo kristitty ja arvelee, että tämä hänen uskontunnustuksensa on ainoa
laatuaan, erikoisen henkevä ja syvä. Hänelle on suuri yllätys, kun
vertailevan uskontotutkimuksen taholta hänelle selitetään, että
kolminaisuusoppi ei ole erikoisesti kristillinen oppi, vaan on
tavattavissa useissa »pakanallisissakin» uskonnoissa.
Veeda-uskonnon aikana puhuttiin muinaisessa Indiassa kolminaisjumalasta
Indra-Varuna-Agnista, joista Indra oli taivaan, Varuna veden ja Agni
tulen jumala; toinen senaikuinen kolminaisuus oli Vaaju (ilma), Agni
(tuli) ja Suurja (aurinko). Myöhemmin, kun filosofinen ajattelu
järjesteli käsitteitä, sanottiin kolmiyhteyttä _trimurti_ksi eli
»kolmikasvoiksi» ja kolmiyhteyden eri jumalpersonia nimillä Brahmaa,
Vishnu ja Shiva (luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä). »Opi, oi hurskas,
ettei ole todellista eroa meidän välillämme; mikä sinulle niin
näyttäytyy, on vain näköä. Ainoa olevainen esiintyy kolmessa muodossa,
mutta hän on yksi», sanotaan Indiassa.
Tunnettu egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris-Isis-Horus, mutta vanhassa
Egyptissä oli toisiakin kolminaisuuksia, jotka vaihtelivat ajan ja
paikan mukaan. Thebessä palveltu kolminaisuus oli Amon, Mut ja Khonsu.
Varsinainen egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris, Knef ja Ptah. Ptah'ta
palvottiin erityisesti Memfiissä ja muodosti siellä Nefer Tuumin ja
Sekhetin kanssa pyhän kolminaisuuden.
Vanhassa Kaldeassa oli suurin jumalainen kolminaisuus Anu, Bel ja Ea ja
toinen Samas, Sin ja Ishtar (aurinko, kuu ja iltatähti). Vanhassa
Kiinassa oli hallitsijain tapana joka kolmas vuosi uhrata »Hänelle, joka
on yksi ja kolme». Ja muuan sananparsi kuului: »Fo on yksi persona,
mutta hänellä on kolme muotoa.» Vanhojen skandinaavein jumalkolminaisuus
oli Odin, Tor ja Freja ja toinen Odin, Freja ja heidän poikansa Balder.
Juutalaiset kabbalistit puhuivat kolmesta korkeimmasta sefirothista,
jotka olivat Kether (kruunu), Khokhmah (viisaus) ja Binah (ymmärrys),
jotka kaikki olivat En Sof'ista syntyneet ja siinä yhtä.
Nämä esimerkit, joita voisi luetella useampia, riittänevät osottamaan,
että kolminaisuusaate ei ole kristillistä alkuperää. Selvä johtopäätös
tästä tosiseikasta on, että jos pakanalliset opit ovat taikauskoa, on
kristinoppikin; mutta jos itse kolminaisuusopissa on perää, jos sillä on
vastaavaisuutensa luonnon ja elämän todellisuudessa, silloin ovat
pakanalliset opit kotoisin samasta tiedosta ja viisaudesta kuin
kristillisetkin. Että meidän kantamme kallistuu jälkimäisen olettamuksen
puolelle, on tuskin tarvis mainitakaan.
Muuan kolminaisuusopin merkitys on muitta mutkitta selvä jokaiselle.
Yksinkertaisenkin kansan mielikuvitus käsittää kolminaisuuden, joka
ilmaistaan sanoilla isä, äiti ja poika, kuten Egyptissä oli tavallista.
Maailman alkuperää pohtiessaan sai kansa tyydyttävän vastauksen siitä
opista, että maailma oli poika, jonka jumalallinen isä ja äiti yhdessä
olivat synnyttäneet. Eikä tarvinnut syvemmin ajattelevan muuta kuin
filosofisesti käsittää sanoja »isä» ja »äiti» saadakseen hänkin täysin
pätevän selityksen maailman synnystä. Kun hän »isän» sijasta ajatteli
tajuntaa ja »äidin» sijasta »ainetta», oli »poika» eli maailma todella
tulos näiden kahden alkuperusteen yhteistoiminnasta. Tajunta on
itsessään kuin äärettömyyden ja ikuisuuden periaate ja aine kuin
rajotuksen mahdollisuus. Mutta maailma on kuin haihtuviin muotoihin
kahlehdittu ikuinen ja ääretön elämä. Saattaako filosofia sen
järkevämmin ymmärtää ilmenneen olemassaolon alkusyntyä?
Kolminaisuusopilla on kuitenkin toinen merkitys, joka on älyperäisempi
ja salatieteellisempi. Siinä on nimittäin annettu palanen jumalallista
psykologiaa, ja sen valossa käy nimitys kolmiyhteys tajuttavaksi.
Kolminaisuus kuvaa silloin yhtä ainoata jumalallista joukkotajuntaa eli
»olentoa» sen kolmessa eri toimintamuodossa eli »personassa», kuten
kristillinen teologia sanoo.
Tutkiessaan sisäisiä maailmoita tietäjä näet lopulta tapaa Olennon, joka
isänä ja luojana sulkee syliinsä koko aurinkokunnan. Tämä mahtava
personallisuus ei ole koko avaruuden ja olemassaolon alku ja juuri; hän
on ilmennyt jumala, meidän aurinkokuntamme korkein hallitsija, mutta
vain yksi niistä lukemattomista jumalista, jotka avaruuden kansottavat;
hänen veljiänsä ovat toisten aurinkokuntain korkeimmat olennot. Hänen ja
hänen heimolaistensa takana on se ikuinen avaruuden isä, se salattu
jumaluus, josta, kuten edellä sanottiin, ei mitään voi tietää.
Johanneksen evankeliumin alku kuvaa tätä suhdetta yksinkertaisen
kauniisti; sen mukaan teosofisessa kirjallisuudessa on ruvettu kutsumaan
ilmenneitä aurinkojumalia logoksiksi. »Alussa oli Logos (sana eli
järki), ja Logos oli Jumalan tykönä, ja Logos oli Jumala. Hän oli alussa
Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä
ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt.» Jumala on tässä ääretön
salattu elämä, joka itsessään kätkee sekä tajunnan että aineen
mahdollisuudet. Logos on se ilmennyt, niin sanoaksemme yksilöllinen
järki eli tajunta, joka käyttämällä hyväkseen Jumalassa piilevän aineen
eli rajotuksen mahdollisuuden luo maailman.
Tämä Logos eli ilmennyt jumala on kolmiyhteinen, ja kolmiyhteys on ennen
kaikkea psykologinen tosiseikka. Viisaat ovat aina olleet yhtä mieltä
siitä, että ihminen on mikrokosmos eli maailma pienoiskoossa eli
»jumalan kuvaksi luotu». Tutkimalla omaa henkeään saattaa ihminen
sentähden tutkia ja ymmärtää jumalankin syvyyksiä, kuten Paavali sanoo.
Nyt on jokainen ihminen sieluelämässään kolmiyhteinen olento.
Europpalainen sielutiede on kuvannut tätä sanoessaan, että
ihmistajunnassa on kolme tekijää: tieto, tahto ja tunto. Myöhempi
psykologia on kyllä analysissaan osaksi keksinyt useampia tekijöitä,
osaksi havainnut tahdon olemattomaksi, mutta tämä ei mitenkään kumoa
vanhaa jakoa, sillä kysymys näyttää olevan enemmän nimistä kuin
tosiseikoista.[12] Että jako sinään ei ole käsitteellinen, vaan
realistinen tosiseikka, näkyy esim. ihmisen sisäisistä ristiriidoista,
jolloin hänen oma minätajuntansa jakautuu, niin ettei hän tiedä, »mitä
hän tahtoo» tai »mitä olisi valittava». Hän voi kuitenkin ihanteena
kuvitella sieluelämää, jossa tieto eli järki, ajatus, aina kulkisi käsi
kädessä tunteen kanssa ja tahto eli toiminta aina olisi sopusoinnussa
ajatuksen ja tunteen kanssa, ja kaikki kolme yhdessä palvelisivat
korkeinta jumalallista päämäärää.
Ymmärtääksemme vaillinaisella tavallamme ilmenneen jumalan eli Logoksen
psykologiaa täytyy meidän mielessämme kuvitella tämmöistä täydellisen
sopusointuista sieluelämää. Jumalakin on tahtova, tunteva ja tietävä
olento, ja hänessä nämä ominaisuudet eli olemuspuolet ovat korkeimpaan
potenssiin kehittyneet. Jumalan tahto on kuin erityinen persona, jumalan
tunne ja järki samoin, voimmepa vielä puhua kollektiivisesta tajunnasta
ja sanoa, että Logos on kokoamus suurista taivaallisista hierarkioista
eli lukemattomien yksilötajuntain elävä summa, mutta samalla on
muistettava, että kaikki personat ja hierarkiat ovat pohjaltaan yhtä
tajuntaa, itsetietoista, ylevää, mahtavaa.
Logosta tahtona, luovana tahtona, kutsuu kristillinen teologia »isäksi»,
Logosta tuntona, rakastavana tunteena se kutsuu »pojaksi» ja Logosta
tietona, toimivana ajatuksena, järjestävänä järkenä »pyhäksi
hengeksi».[13] (Hindulaisessa kosmogoniassa esim. Brahmaa vastaa pyhää
henkeä, Vishnu poikaa ja Shiva isää, sillä uutta luova tahto on samalla
vanhan hävittäjä.)
Millä kannalla oli nyt vanhojen suomalaisten viisaus tässä kysymyksessä?
Tiesivätkö he Logoksesta ja hänen kolmiyhteydestään? Mitä Kalevala
meille tässä suhteessa opettaa?
Logoksen kolminaisuus ilmenee hänen toiminnassaan. Katsokaamme siis,
mitä Kalevala opettaa maailman luomisesta ja sen täydelliseksi
saattamisesta eli »jumalan pelastustyöstä», kuten kristillinen teologia
sanoo.
7
»NEITSEESTÄ SYNTYNYT».
Jos ensin otamme jumalallisen kolminaisuuden merkityksessä tajunta, aine
ja näiden synnyttämä muoto eli maailma, näemme, että Kalevala
luomiskertomuksessaan antaa paikkansa näille kolmelle tekijälle.
Luomiskertomus on tällöin kertomus Väinämöisen synnystä, kuten R.
Engelberg aivan oikein huomauttaa[14], vaikkakin toisessa mielessä, ja
meidän tulee yksinomaan pitää silmällä tätä merkkitapahtumaa, sillä
Väinämöinen edustaa tässä ilmennyttä elämää eli maailmaa.
Molemmissa Kalevala-laitoksissa mainitaan Väinämöisen emo, vanhassa
ohimennen, uudessa seikkaperäisesti, mutta vanhassa ei mainita mitään
Väinämöisen isästä, joka uuden Kalevalan mukaan on tuuli. Tässä meillä
nyt on alkuperäinen kolminaisuus: tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja
Väinämöinen poikana. Tuuli kuvaa tajuntaa eli henkeä, Ilmatar eli »veen
emonen» ainetta ja Väinämöinen kuten sanottu maailmaa, ja koko kuvaus
tuo mieleemme jehovistisen kosmogonian Mooseksen 1 kirjan alussa, jonka
mukaan »jumalan henki liikkui vetten päällä»:
Tuli suuri tuulen puuska,
Iästä vihainen ilma,
Meren kuohuille kohotti,
Lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli,
Aalto impeä ajeli
Ympäri selän sinisen,
Lakkipäien lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.
Kun sitten Väinämöisen äiti synnytystuskissaan kääntyy Ukko Ylijumalan
puoleen apua rukoillen, on tämä aivan kuin viittaus siihen, että
kaikkien luovien voimien ja kaikkien tajullisten olentojen takana on
salainen jumaluus, josta ei sen enempää Kalevalassa puhuta.
Prof. Krohn ja hänen koulunsa selittää kyllä mitättömäksi koko
luomisrunon ja Väinämöisen syntymisen, löytäen sen alkuperäisiä aineksia
tautien syntyrunoista, kiikkulauluista ja ties mistä.[15] Tämä saattaa
olla muodollisesti oikein--en kykene asiaa arvostelemaan,--mutta ei
koske runon henkeä. Runon hengessä ilmenee niin selvä alkuperäinen
mysteriokuva, ettei se voi olla minkään sattuman aiheuttama. Ja koko
tässä kuvauksessa on piirre, joka selvästi todistaa runon hengen olevan
tiedon mystillisistä maailmoista kotoisin.
Kun hieman tarkemmin ajattelemme tätä maailmanluomiskertomuksissa
ilmenevää kolminaisuutta, huomaamme, että »pojan» selittäminen
maailmaksi on liian ylimalkainen ja pintapuolinen. Tajunnan ja aineen
yhtymisestä ei muitta mutkitta synny maailma. Hengen äärettömyys ja
aineellisen rajotuksen mahdollisuus yhtyvät siinä niin sanoaksemme
yksilöllisessä tajunnassa, jota kutsutaan luojaksi eli Logokseksi.
Alkuperäinen kolminaisuus ei niin muodoin ole tajunta, aine ja maailma,
vaan tajunta, aine ja ilmennyt luoja, joka taas puolestaan on maailman
alku ja perusta.
Aivan oikein »poikaa» sentähden kuvataan eläväksi personallisuudeksi,
Väinämöiseksi, joka vuorostaan maailman luo. Väinämöinen on se »suuri
ihminen», Adam Kadmon, Makroprosoopos (»suuret kasvot»), jonka »kuvaksi»
ihminen on luotu; hän on se maailmanjärki eli Logos, jonka mietiskelyn
ja laulun tuote ilmennyt kosmos on. Uusi Kalevala antaa Väinämöisen
astua ulos emonsa kohdusta vasta maailman luomisen jälkeen, mutta vanha
Kalevala, jonka mukaan Väinämöinen ensin on syntynyt ja sitten ottaa
osaa maailman luomiseen, pysyttelee tältä kannalta katsoen lähempänä
alkuperäistä mysteriokuvaa.[16]
Se piirre, joka nyt tässä kuvauksessa on todistusvoimaisin, on
Väinämöisen äidin neitseellisyys ja hänen muodollinen isättömyytensä.
Äiti näet kuvataan eläväksi personalliseksi olennoksi, jota vastoin
»tuuli» samoinkuin »pyhä henki» tekee aivan abstraktisen vaikutuksen.
Mahtavat ovat Kalevalan kuvauksen alkusanat:
Yksin meillä yöt tulevat,
Yksin päivät valkeavat,
Yksin syntyi Väinämöinen...
Prof. Krohn väittää, että kaksi ensimäistä säettä ovat muualta otetut ja
että kolmas säe on Lönnrotin lisäämä.[17] Olkoon. Lönnrot on silloin
menetellyt kuin todellinen runolaulaja, kuin tietäjä ainakin. Hänen
inspiratsioninsa--koska tuskin saanemme puhua hänen tiedostaan--osui
oikeaan. Hän kuvasi noilla säkeillä »jumalan ainokaisen, s.o.
yksisyntyisen (_monogenees_) pojan» syntymistä. Niissä kuuluvasti kaikuu
vanha mysterioruno Logoksen synnystä, joka tapahtuu »yksin» sekä siinä
merkityksessä, että hän ajan alussa on ensimäinen ja ainoa ilmennys,
että siinäkin merkityksessä, että hän on syntynyt yliluonnollisella
tavalla yksin äidistä.
Krohnin koulun väite, että Kalevalan kertomus Väinämöisen
neitseellisestä äidistä on laina kristinuskosta, on etsitty ja turha,
sillä vanhoissa uskonnoissa tapaamme aina tämän mysterioista polveutuvan
käsityksen neitsytsyntymästä.
Osiris Egyptissä oli syntynyt taivaallisesta äidistä, neitseestä, jonka
nimi oli Neith, ja Horus samaten oli Isis-neitseen poika. Babylonissa
Eridun aurinkojumala Tammuz oli jumalatar Ean »ainoa poika»; Ean
toisintonimenä esiintyy Ishtar, Astarte, Mylitta. Persiassa Zoroaster
oli siinnyt jumalallisen järjen säteestä, ja hänen äitinsä oli neitsyt.
Vanhassa Meksikossa Quetzalcoatl niinikään oli syntynyt neitsyt
Chimalmasta ja Yucatanissa vapahtajana palvottu Bacab neitsyt
Chiribiriaasta; sama oli laita aztekilaisen aurinkojumalan
Huitzilipochtlin. Indiassa Krishnan äiti Deevaki oli neitsyt ja samoin
Gautama Buddhan äiti Maajaa, niinkuin myös Jeesus Kristus oli syntyisin
neitsyt Maariasta. Tietysti nämä kertomukset ovat puhtaita legendoja
ilman vastinetta todellisuudessa kun on kysymys historiallisista
henkilöistä, mutta kun henkilöiden nimet seisovat symboleina,
jumalallisten voimien edustajina, silloin neitsytsyntymä on kuvaava ja
runollinen esitys mahtavasta henkimaailman tosiseikasta. Onhan Kristus
kristillisessä teologiassa myös sama kuin Logos eli Sana, jonka kautta
maailma luotiin. Samaten Krishnaa Indiassa pidetään toisen jumalpersonan
Vishnun avataarana eli ruumistumana ja kutsutaan Hariksi, s.o. (syntien)
poistajaksi. Hänen äitinsä Deevaki puhuttelee häntä sanoilla »sinä
jumalien jumala, joka olet kaikki kaikessa». Egyptissä Osirista ja
Horusta kutsuttiin »kuninkaitten kuninkaaksi» ja »herrojen herraksi»,
Osirista myös »koko maan herraksi». Historiallisena henkilönä
Väinämöinen tietysti oli syntynyt ihmisten tavalla, mutta Väinämöinen
jumalana ja aurinkologoksena oli ilman korean immen poika.
8.