Kalevalan sankareita ovat tutkijat pitäneet milloin jumalina, milloin
ihmisinä. V. 1551 ilmestyneessä psalttarin suomennoksen esipuheessa
Mikael Agricola luettelee »hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia»,
mainiten sekä Ahdin että Äinemöisen (Väinämöisen), Ilmarisen ja Kalevan
pojat. Hänen näkökantansa jäi ainoana vallalle viime vuosisadan alkuun
saakka, jolloin vasta alettiin epäillä, että Ilmariset, Väinämöiset
j.n.e. olivatkin olleet ihmisiä. Lönnrotkin, samoinkuin Gottlund, oli jo
vakiintunut mielipiteessään, että Väinämöinen oli historiallinen henkilö
eikä tarunomainen jumala. Kalevalan ilmestyttyä jakaantuivat tiedemiehet
kahteen leiriin, joista toiset, kuten Collan ja Castrén, myöhemmin
Donner ja E. Aspelin, puolustivat Kalevalan sankarien jumaluutta, toiset
taas Ahlqvistin tapaan etsivät niiden inhimillistä alkuperää. Nyttemmin
ollaan yleensä sitä mieltä, että Kalevalassa mainitut tietäjät,
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y.m. ovat olleet historiallisia
henkilöitä, vaikka legenda on punonut niiden ympärille kaikenlaisia
jumaltarullisia aineksia.
Meidän oma kantamme asiassa ei ole ristiriidassa näiden tieteellisten
mielipiteitten kanssa. Iloitsemme jokaisesta tieteen voitosta. Olemme
vakuutetut siitä, että Kalevalan sankarit ovat olleet historiallisia
henkilöitä; vieläpä uskomme, että nimet ovat _geneerisiä_ eli
jonkunlaisia sukunimiä, niinkuin Hermes (Thot) Egyptissä ja Zarathustra
Persiassa, toisin sanoen, että on ollut eri aikoina eläneitä
Väinämöisiä, Ilmarisia j.n.e. Samalla olemme kuitenkin vakuutetut siitä,
että nimet alkuaan ovat kuvanneet--ei »epäjumalia», kuten Agricola
sanoo, eli siis jumalolentoja, vaan jumalallisia voimia, luovia
hierarkioita eli »taivaallisia sotajoukkoja». Tämmöinen nimien ja
käsitteiden sekaannus on henkisten liikkeiden historiassa tavallinen
asia.
Onhan tieteellinen tosiseikka esim. islantilaisen Eddan suhteen, että
jotkut mytologiset nimet alkuaan olivat historiallisten henkilöiden
nimiä; niinpä runouden jumalan nimi _Brage_ oli tunnetun islantilaisen
runoilijan nimi. Toiselta puolen taas esim. juutalaisten yleinen
_messias_-nimi ja kreikkalainen verbali-adjektiivi
_khristos_(»voideltu»), samoinkuin suomalainen sana »vapahtaja», on
tullut määrätyn henkilön tunnusnimeksi, niin että kun kristityt puhuvat
Messiaasta, Kristuksesta tai Vapahtajasta, tarkottavat he sillä
yksinomaan Jeesus Natsarealaista.
Meidän väitteemme kalevalaisten nimien suhteen on siis, että Väinämöinen
esim. tarkottaa määrättyä jumalallista hierarkiaa, vaikka samalla on
ollut historiallisia henkilöitä nimellä Väinämöinen; kumpiko nimenkäyttö
on alkuperäisempi, ei vaikuta asiaan. On luultavaa, että Väinämöinen
samoinkuin esim. Kristus on kuvannut määrättyä jumalallista voimaa ja
sitten nimenä omistettu henkilöille, joissa tuo samainen voima
erityisesti on ilmennyt. On myös mahdollista--tämä olkoon sanottu
lohdutukseksi niille, joiden mielestä edellinen teoria on fantastinen,
vaikka me pidämme sitä oikeana,--että Väinämöinen on ensin ollut
henkilönimi ja että sillä myöhemmin on kuvattu semmoista jumalallista
ominaisuutta eli toimintaa, josta nimen alkuperäinen kantaja oli
tyypillinen esikuva.[8]
Kun tahdomme oppia tuntemaan Kalevalan henkistä taustaa, niitä
mysteriokuvia, joita sen runoissa piilee, täytyy meidän ennen kaikkea
päästä selville siitä, mitä jumalallisia voimia Kalevalan pääsankarit ja
ominaisnimet edustavat. Kalevalan maailmankatsomus ei ole esitetty
filosofiseen tapaan selvin sanoin, vaan on se puettu runopukuun ja
kuvakielen konkretisiin muotoihin. Meidän huomiomme ei tällöin saa
kiintyä realistisiin pikku seikkoihin, vaan on sen etsittävä suuria
piirteitä ja laajoja näköaloja. Meidän tulee löytää niitä punaisia
lankoja, jotka kulkevat lukuisain runojen läpi.
Ensimäinen luonnollinen kysymyksemme on: puhuuko Kalevala meille
Jumalasta, ja mitä Kalevala meille Jumalasta puhuu? Kristillismieliset
lukijat kiiruhtaisivat heti tähän vastaamaan, ettei Kalevala
tietystikään Jumalasta puhu, sillä eivät vanhat pakanalliset suomalaiset
mitään tienneet monoteismin yhdestä ainoasta Jumalasta. Pinnalta katsoen
saattaa siltä näyttääkin. Kalevala ei puhu Jumalasta kristillisessä
merkityksessä. Mutta onko silti sanottu, että Kalevala ei mitään
Jumalasta tiedä?
Ajatelkaamme vähäsen. Jättäkäämme kerskaileva ja monisanainen »usko»
syrjään ja kysykäämme: mitä me sitten tiedämme Jumalasta? Mitä tiedämme
kaiken elämän ja olemisen alkuperästä? Mitä tiedämme siitä isästä ja
luojasta, joka maailmat syliinsä sulkee? Uskomme saattaa kuiskata »hän
on rakkaus», mutta järkemme on pakotettu tunnustamaan, ettemme tiedä
hänestä muuta kuin mitä hän on itsestään maailmassa ilmottanut. Me
näemme häntä hänen töissään. Koko Siperiassa vallitsi ennen se käsitys,
että ylintä jumalaa ei ihmisen ollut mahdollista rukouksillaan
lähestyä.[9] Ei kukaan filosofi ole kyennyt häntä tyydyttävästi
kuvaamaan, sillä hän on kaikkien kuvien yläpuolella. Vanhat indialaiset
vedaantistit, jotka nousivat filosofisen ajattelun huipulle, sanoivat,
että ehdotonta Parabrahmania ei käynyt millään määritteleminen; ainoa
mitä Jumaluudesta saattoi lausua oli _neeti, neeti_, »ei se ole niin
eikä se ole näin». Ainoastaan ilmennyttä luojaa eli Brahmaata kykeni
ihminen jonkun verran ymmärtämään, kuvaamaan ja palvomaan.
Mitähän jos Kalevalakin on asettunut samalle kannalle, jos senkin
viisaus ilmenee juuri sen äänettömyydessä? Sekään ei puhu Jumalasta
sinään, koska Jumalasta järkemme ei kykene mitään lausumaan, koska
Jumala on se elämä, jota ainoastaan elämän avulla voi oppia tuntemaan;
sekin rajottuu kuvaamaan Jumalan ilmennyksiä maailmassa, s.o.
näkymättömässä maailmassa, niinkuin henkinen tieto ainakin. Kalevala ei
puhu Jumalasta sanoin, koska Kalevala itse on jumalallisen
mysteriotiedon ilmaus.
Mitä sana Kalevala merkitsee?
Substantiivina tietysti »Kalevan koti», mutta jos sekin on alkuaan ollut
laatusana, niinkuin esim. »jumala» myöhempäin tutkijain mielestä, niin
se on saattanut merkitä »Kalevan ominaisuuksilla varustettu». (Vertaa:
vetelä sanasta vesi.) Entä Kaleva? Lönnrot arveli Kalevan merkitsevän
»jotain hirviätä, surmaavaista, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma,
kallo, kalu (ensis), kuolen».[10] Sittemmin hän katsoi sen johtuvan
venäläisestä sanasta _golovaa_, »pää». Castrén taas vertasi sitä
turkkilaiseen sanaan _aalep_, »sankari». Nykyään kielimiehet Ahlqistin
tavalla yhdistävät sitä liettualaiseen sanaan _kálvis_, joka merkitsee
»seppä». Virolainen sana _kalev_ merkitsee herrasmiehen vaatekangasta.
Tämän jälkimmäisen selityksen mukaan sanassa Kaleva siis on sepän ja
herran kaiku. Pitämällä siitä kiinni kysymme: minkä seppä ja minkä herra
on Kaleva mysterionimenä? ja vastaamme: epäilemättä maailman. Maailman
herraa ja luojaa (seppää) kutsuttiin Kalevaksi.[11] Puhuttiinhan
»Kalevan tulesta» (salamasta) niinkuin nykyään puhutaan Herran tulesta,
ja siitä puhuen ymmärrämme Lönnrotinkin selityksen. »Kalevan puu» oli
pyhä puu. Niittyvillaa kutsutaan »Kalevan pojan hiuksiksi» ja tämä
selitetään muistoksi muinaisesta vapaasukuisten oikeudesta pitää pitkää
tukkaa. Miksei se myös voisi muistuttaa sitä seikkaa, että muinaiset
vihityt profetat eli »jumalan pojat» (esim. juutalaisten nasiirit)
antoivat tukkansa vapaasti kasvaa?
Kalevala adjektiivina merkitsisi silloin »luojan eli herran (jumalan)
ominaisuuksilla varustettu» eli yksinkertaisesti »jumalallinen» ja
substantiivina »luojan eli herran koti», tarkottaen korkeimpia
elämäntasoja eli näkymättömän maailman ylempiä vyöhykkeitä, joten siis
Lönnrot todella muinaissuomalaisen hengen inspiroimana valitsi
kirjalleen nimen, joka muistuttaen Danten Divina Commediaa on täynnä
lupauksia sille, joka lähestyy Kalevalaa pyhänä kirjana.
Sillä nimestäänkin päättäen Kalevala puhuu jumalallisista mysterioista.
6.