Kun hyväntahtoinen lukija on toipunut siitä hämmästyksestä, mihin
tähänastinen esityksemme on hänet heittänyt, nousee hänen mielessään
epäilys. Hän pudistaa päätään ja huudahtaa: »hullutustahan on tämä puhe
Kalevalasta pyhänä kirjana! Vanhat suomalaisethan olivat uskonnoltaan
animistejä ja manisteja, s.o. luonnon ja vainajainpalvojia, ja heidän
tietäjänsä olivat noitia ja poppamiehiä. Tuosta pakanallisesta
taikauskosta on vasta kristinusko meidän kansamme pelastanut.»
Totta tosiaankin. Uudempi Kalevalaa ja muinaissuomalaisten
elämänkatsomusta käsittelevä tieteellinen kirjallisuus antaa
ehdottomasti tukea lukijan epäilyksille. Ottaaksemme tuoreimman
esimerkin: Kaarle Krohn lausuu toimittamansa »Suomensuvun uskonnot»
-julkaisun alkulauseessa nimenomaan: »vertaileva tutkimus on tullut
siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille
yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien
palvonta.»[6] Saman oppineen mieltäkiinnittävä teos »Suomalaisten
runojen uskonto», joka muodostaa yllämainitun julkaisun ensimäisen osan,
tekee sitten kohta kohdalta selkoa esi-isiemme uskonnollisista
käsityksistä, kuvaten suomalaista tietäjää taikatemppuineen, tuonelaa
asujaimineen, luontoa haltioineen, ja myös laajalti kristillisten oppien
vaikutusta vanhoihin pakanallisiin käsityksiin. Muinaissuomalaisten
henkinen elämä saa täten tieteellisen nimityksensä: se on animismia,
koska suomalaiset elävöittivät luontoa ja ikäänkuin varustivat sitä
sielulla (_anima_), se on manismia, koska he palvoivat vainajain henkiä
(_manes_); lisäksi se on shamanismia, koska he uskoivat, että
yliluonnollisia voimia oli muutamilla valituilla poppamiehillä
(_shamani_). Kuinka näin ollen Kalevala voisi olla pyhä kirja kuten
esim. raamattu? Kalevalassa tietenkin kuvastuu esi-isiemme animismi ja
shamanismi: loitsuja täynnä on Kalevala ja palvovia tunteita luontoa
kohtaan!
Onko nyt tällä vastaväitteellä kumottu meidän alkuperäinen lausuntomme
Kalevalasta? On ehkä kristillismielisten ja materialistein kannalta
katsoen, mutta ei mitenkään omasta mielestämme.
Tämän kirjottaja ei ole mikään Kalevala-oppinut sanan akademiallisessa
merkityksessä. Jos hän rohkenee säilyttää oman kantansa ja lausua julki
mielipiteensä, vaikka hyvin tietää oppineen maailman toistaiseksi
pysyttelevän vastakkaisessa leirissä, ei tämä perustu hänen muka
tekemiinsä laajempiin tieteellisiin tutkimuksiin. Semmoisiin hänellä ei
ole ollut tilaisuutta eikä kykyä. Hänen oma rohkea kantansa perustuu
aivan toisenlaisiin tutkimuksiin; minkälaiset nämä tutkimukset ovat,
käynee tästä kirjasta selville. Sitä hän vain tahtoo painostaa, että hän
on aivan vakuutettu oman kantansa totuudesta, samalla kuin hän uskaltaa
epäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään. Prof. Krohn
esim. uskoo, että Kalevala on syntynyt 700-1100 vaiheilla j.Kr.
Suomessa. Tämä voi korkeintaan pitää paikkansa Kalevalan niin
sanoaksemme muodolliseen syntyyn nähden. Mutta runojen muoto ei ole sama
kuin niiden henkinen sisältö. Muoto on voinut vaihtua aikojen
vaihteessa, sen syntyä voidaan määritellä. Mutta runojen elävä henki on
ikimuinoinen ja muuttumaton, se on kulkenut salassa muodosta muotoon. Ja
tämän kirjottaja epäilee liikaa varmuutta muodollisenkin synnyn suhteen:
ainakin hän uskoo olevan runokatkelmia, jotka ovat tuhansia vuosia
vanhoja. Jääköön siis yhä jatkuvan tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi
vielä valaista runojen muodollista syntyä.
Vaikka pidämmekin silmällä oppineen maailman nykyistä kantaa
Kalevalakysymyksessä, ei tämä millään tavalla järkytä omaa kantaamme.
Varmuutemme pohjana ja perustana on osaksi myös se, että me tutkimme
Kalevalan henkistä sisältöä, jota vastoin tiedemiehet ovat rajottuneet
tutkimuksissaan sen muodolliseen sisältöön ja sen ulkoasuun. Ja kuten jo
edellä olemme sanoneet, ymmärtää meidän näkökantaamme _a priori_
ainoastaan sangen vapaamielinen ihminen.
Ihmiskunnan uskonnollisen elämän ja uskonnonmuotojen alalla vallitsee
sama kehityksen, etenemisen ja taantumisen, laki kuin muualla, ja
tutkijat ovat sen nojalla voineet luokittaa uskonnollisen elämän
ilmiöitä suuriin ryhmiin, joissa kehitys alemmasta ylempään selvästi on
nähtävissä. Kristinuskokin joutuu täten omaan asemaansa toisten
uskontojen rinnalla. »Me emme saa jakaa uskonnoita asettamalla
kristinuskoa toiselle puolelle ainoana oikeana, ja kaikkia muita
toiselle, aivan väärinä; mikään uskonto ei ole meistä paljasta
taikauskoa, emmekä kiellä yhdeltäkään Jumalan johtavaa vaikutusta...
Tämän kehitysperiaatteen valossa voimme löytää jotain hyvää
alhaisimmassakin, ja näemme, että hyvä ja oikea, mieluummin kuin paha ja
väärä, on mitättömimmänkin uskonnonjärjestelmän lopullinen päämäärä»,
sanoo nykyajan valistunut tutkimus.[7] Uskonnonmuotojen luokittelussa
joutuu luonnonpalvonta alimpaan asteeseen, muodostaen villikansojen
alkuperäisen uskonnon kaikkialla ja aina. Myöhempää kehitysmuotoa ovat
kansalliset uskonnot, esim. juutalaisten jahvekultti, ja korkeimman
kehityksen ovat saavuttaneet yleismaailmalliset uskonnot, joita
varsinaisesti luetaan vain kaksi: buddhanusko ja kristinusko.
Meidän näkökantamme ei suinkaan sodi tätä luokittelua vastaan. Myönnämme
kehityksen tapahtuneen ja myönnämme, että muinaissuomalaiset tämän
luokittelun nojalla olivat luonnonpalvojia eli animisteja. Meidän
väitteemme tähtää toisaanne. Ihmiskunnan uskonnollinen kehitys on
_eksoteerista_ eli ulkonaista laatua ja on sosialinen ilmiö; mutta
rinnakkain eksoteerisen uskonnonmuodon kanssa on aina kulkenut
_esoteerinen_ eli sisäinen uskonnollinen pyrkimys, joka on yksilöllinen
ilmiö.
Tämä kaipaa selvittelyä.
Uskontotieteen tutkijat mainitsevat kyllä alinomaa semmoisia sanoja kuin
henkimaailma, näkymätön maailma, jumala, tuonela, haltia j.n.e., mutta
varmaankin monelle nämä ovat paljaita kuolleita käsitteitä: he eivät
usko, että niillä olisi vastaavaisuutensa todellisuudessa; näkymätön
maailma on heille semmoisenaan ratkaisematon asia. Toista on
meikäläisten spiritualistein: meille on näkymätön maailma kaikkine
voimineen ja olioineen sanalla sanoen selviö. Ja koska näkyväisessä
maailmassa vallitsee ehdoton lakisiteisyys, on meidän pakko olettaa,
ettei näkymätön maailmakaan ole kaaos, vaan järjestetty kosmos. Senkin
elämää johtavat järkähtämättömät lait. Ruumiillisen rakenteensa puolesta
ihminen on näkyväisen maailman kansalainen ja samoin sielullisen ja
henkisen olemuksensa kautta henkimaailman jäsen. Ero on vain siinä, että
ihmisen suhde fyysilliseen maailmaan on ulkokohtainen eli objektiivinen,
jota vastoin henkimaailma ei toistaiseksi ilmene hänelle objektiivisena,
vaan subjektiivisena eli sisäkohtaisena todellisuutena.
Mutta kun edellytämme, että näkymätön maailma on lakisiteinen kosmos ja
että ihminen oman olemuksensa kautta on sen jäsen, ei meillä ole
järkisyytä sanoa näkymätöntä kosmosta mahdottomaksi tutkia. Voimme
korkeintaan epäillä ihmisen kykyä sitä tutkia, mutta onko meillä täysin
pätevää syytä edes tähän? Mitä me vielä tiedämme ihmishengen
mahdollisuuksista? Kuinka moni niistä, jotka väittävät, että ihminen ei
saata tutkia näkymättömiä, on edes yrittänytkään niitä toden teolla
tutkia?
Ja jos näin paljon myönnämme, miksi emme myöntäisi, että ihmiselle
sisäisenä henkiyksilönä tämä sama mahdollisuus aina on ollut tarjolla?
Perustuuhan koko uskonnollinen elämä kaihoon ja kaipuuseen: kaipuuseen
päästä oikeaan ja hyvään suhteeseen elämän näkymättömiin voimiin
(jumaliin tai jumalaan), mikä kaipuu itsetietoisena ollen ilmenee
totuuden ja tiedon janona. Muuta ei siis ole tarvittu, kuin että tuo
yleisinhimillinen uskonnollinen kaiho jossakin yksilössä on herännyt
itsetietoisuuteen: kohta hän silloin on oivaltanut haluavansa tietoa
totuudesta, tietoa elämästä ja kuolemasta, tietoa näkymättömän maailman
olioista ja elinehdoista; ja pitkä ei silloin askel ole ollut halusta
toimintaan, totuuden kaipuusta totuuden etsimiseen. Ja »ken etsii, hän
löytää.»
Nyt voidaan kysyä: mistä vanhoina sivistymättöminä aikoina johtui, että
ihmisyksilö sai kiinni tuosta totuudenjanostaan? Harvahan tänä
päivänäkään on sen elähyttämä! Emme väitäkään, että kaikki olisivat
tuota kaihoaan ymmärtäneet: yhtä harvinainen ilmiö se oli silloin kuin
nytkin. Mutta syyt, miksi muutamat yksilöt sen tajusivat, ovat
kahdenlaiset. Ensiksi ihminen aina sisimmän olemuksensa puolesta on
ollut sama; niinikään näkymätön maailma on ollut sama; ei se ole
muuttunut uskontojen mukana; ei kristitty yksilönä ole sen kummemmassa
asemassa jumalaan ja henkimaailmaan nähden kuin muinaissuomalainen
pakana; kaikki muutokset ovat vain ulkonaista laatua tai koskevat
joitakin ihmissielun kykyjä: äly terästyy, tunteet moninaistuvat j.n.e.
kulttuurin mukana, mutta ihmisen itse pysyy samana. Toiseksi oletamme,
että ihminen aina on saanut apua korkeammilta olennoilta; häntä on
opastettu, herätetty, opetettu. Ja niin on kaikkina aikoina ja
kaikkialla ollut yksilöitä, joiden sisäinen suhde jumalaan ja
henkimaailmaan on kehittynyt korkealle yli jokapäiväisten ihmisten
suhteen,--yksilöitä, jotka ovat niin sanoaksemme kulkeneet esoteerista
kaitaa tietä tietoon ja jättäneet jälkeensä uskon lavean eksoteerisen
tien.
Tämmöiset ihmiset ovat todellisia tietäjiä, ja heidän henkiset tietonsa
ovat eksoteeristen uskonnonmuotojen sisäisenä sieluna. Kun he tietoaan
ilmaisevat, pukeutuu se luonnonmukaisesti mytologian, teologian tai
filosofian muotoon riippuen siitä, millä ajalla, missä ympäristössä ja
kenelle he puhuvat.
Kun sanomme Kalevalasta, että siinä kuvastuu esi-isäimme viisaus,
tarkotamme, että sen--olkoonpa vaikka animistisen--muodon sisällä
piilee vanhojen suomalaisten tietäjien mysteriotietoa näkymättömän
maailman salaisuuksista. Heidän tietonsa ovat itsessään
yleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä, mutta tiedot ovat suomalaisten
tietäjien hankkimia ja suomalaisen sielun heijastamia, ja sentähden
niiden viisautta voi kutsua suomalaiseksi.
Kalevala, jolla nimellä laajemmassa merkityksessä käsitämme kaikkea
muinaissuomalaisten mytologista runoutta, on tällöin todellinen
historiallinen muistomerkki esi-isäimme osallisuudesta elämän ikuisiin
mysterioihin.
5.