Ennen kaikkea: mitä on pyhä kirja? Onko niin sanoaksemme teknillistä
määritelmää pyhästä kirjasta, määritelmää, joka ei ole häilyväin
ominaisuuksien luettelemista, vaan kohdalleen sattuva ja täsmällinen?
On. Mutta ennakkoluuloinen uskovainen tai piintynyt materialisti ei sitä
ymmärrä. Ainoastaan sanan tosi merkityksessä vapaamielinen ihminen
ymmärtää pyhän kirjan teknillisen määritelmän.
Missä suhteessa näet uskovainen ja materialisti voivat ottaa toisiaan
kädestä? Siinä, että molemmat asettavat inhimilliselle tiedolle rajoja.
Molemmat myöntävät, että ihmisen tietopiiri ulottuu laajalle
aineellisessa ja näkyväisessä maailmassa: avaruuksia hän on
kaukoputkellaan mitannut ja mikroskopillaan hän on silmälle näkymätöntä
pienoismaailmaa tutkinut; ei ole rajaa hänen tiedoillaan maapallon
näkyväisestä elämästä eikä hän usko olevan paljon salattua järkensä
silmältä ihmisen sielumaailmassakaan. Mutta molemmat ovat yhtä mieltä
siitä, että vissien rajojen toiselle puolelle ihmisen tietämiskyky ei
ulotu. Ei kykene ihminen ratkaisemaan kuoleman arvotusta, ei tutkimaan
näkymätöntä maailmaa, ei kasvoista kasvoihin puhuttelemaan elämän
antajaa ja luojaa. Ero on vain siinä, että uskovainen sanoo: Jumala on
kieltänyt meitä tutkimasta niitä, joita emme voi tietää, kun sitävastoin
materialisti halkaisee gordilaisen solmun yhdellä iskulla ja huudahtaa:
näette nyt, ettei mitään solmua ollut! Ei ole tutkittavaa kuoleman
tuolla puolen eikä näkymättömässä maailmassa, sillä näkymätöntä maailmaa
ei ole ja kuoleman tuolla puolen irvistää tyhjyys.
Ei huomaa korskea materialisti, että hän ennenaikaisesti tempaa tiedon
valtikan käteensä ja väittää suurimman salaisuuden tietävänsä, kun hän
kuolemalta elämän kieltää, eikä huomaa sokea uskovainen, että hän ehdoin
tahdoin pitää silmänsä ummessa elämän tiellä kulkiessaan, vaikka ehkä
olisi tilaisuudessa niitä selko selälleen avaamaan.
Sentähden ihmisen täytyy olla todella vapaamielinen voidakseen myöntää,
että ihmisen tieto mahdollisesta saattaa ulottua kauemmas kuin mitä se
jokapäiväisissä oloissa ulottuu. Ainoastaan henkisesti vapaa ihminen
saattaa tunnustaa: kukaties--niin, luultavasti ihmisen tieto voi
käsittää asioita, jotka tuntuvat yliluonnollisilta. Sanoohan apostoli:
ihmisen henki, joka kaikkia tutkistelee, Jumalan syvyyksiäkin.
Ymmärtääksemme, mitä pyhä kirja on, täytyy meidän asettua tälle kannalle
ja myöntää, että ihminen ehkä voi saavuttaa yliluonnollista tietoa.
Mitä syytä meillä on semmoiselle kannalle asettua? Selvä historiallinen
syy. Kaikilla tunnetuilla kansoilla on ollut henkiset jättiläisensä,
arvotuksentapaiset ihmisensä, jotka ovat väittäneet tietävänsä enemmän
kuin tavalliset kuolevaiset: suuret filosofit ja ajattelijat, suuret
runoilijat ja profetat, suuret jumalanpojat ja vapahtajat. Jos
Jeesuksesta on tehty jumala, ei syy ollut hänen; ihmisen pojaksi hän
itseään kutsui. Jos Jeesuksen olemassaoloa epäiltäisiin, on Buddhan
elämä historiallisesti varma. Ja Buddha sanoi, niinkuin sanoi
evankeliumein Jeesus, niinkuin opettivat Indian viisaat: seuratkaa
minua, sillä minä tiedän totuuden.
Kun näiden suurten tietäjäin elämä on silmäimme edessä, ei meillä ole
oikeutta epäillen sanoa: mistä tiedämme, että he tiesivät? Vapaina
ihmisinä saamme korkeintaan sanoa: niin, ehkä he tiesivät, mutta kuinka
me voimme tietää, että he tiesivät? Ovatko jälkeensä jättäneet mitään
todistajaa?
Tämä kysymys vie meidät silloin pyhien kirjojen ääreen. Pyhät kirjat
ovat tietäjien todistuskappaleita. Millä tavalla? Siten, että niihin on
kätkettynä tietäjien viisaus. Mutta miten sen voimme tietää? Me näemme
sen, kun tieto herää meissä itsessämme.
... Kun tieto herää meissä itsessämme? Tämähän on rohkea väite. Voiko
siis ihminen meidänkin päivinämme saavuttaa yliluonnollista tietoa?
Tottakai. Ja millä tavalla? Miten hän tietoon voi päästä? Kulkemalla
sitä tietä, jota pyhissä kirjoissa neuvotaan.
Tämä todistelumme näyttää todella käyvän kehässä. Ja kuitenkin se on
aivan loogillinen. Jos ihminen etsii totuutta sillä tavalla kuin
jossakin pyhässä kirjassa opetetaan, hän pääsee totuuden tietoon. Ja kun
hän on päässyt tietoon, hän näkee, että pyhä kirja todella on pyhä,
koska siihen oli elämän ja kuoleman viisautta kätketty. Ja koska pyhään
kirjaan on viisautta kätketty, on alkuperäisinä viisauden tallettajina
ollut viisaita tietäjiä. Siis tietäjiä on ennenkin ollut olemassa.
Kuinka nyt määrittelisimme pyhää kirjaa? Pyhä kirja on kirja, johon on
kätkettynä elämän ja kuoleman jumalallisia mysterioita, kirja, joka osaa
neuvoa totuuden etsijälle tien näennäisesti yliluonnolliseen tietoon.
Jos nyt Kalevala olisi pyhä kirja, missä merkityksessä tämä on
ymmärrettävä? Ei suinkaan sillä tarkotettane, että Kalevalan joka
lauseessa, ehkäpä joka sanassa on kätkettyä viisautta? Ei suinkaan, pois
semmoinen oikeaoppisuuden koneellisen inspiratsionin teoriaa muistuttava
käsitys pyhästä kirjasta. Ei kirjain ole pyhä, ei muoto ole ikuinen.
»Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Pyhiä ovat kirjassa
vissit suurenmoiset mieli- ja ajatuskuvat. Muoto, joka niitä verhoo, on
milloin alkuperäisen puhdas, milloin lisäyksillä kirjailtu. Ajatuskuvat
ovat kotoisin mysterioista ja ilmituovat samaa ikuista viisautta kuin
toistenkin pyhien kirjojen ajatuskuvat.
Olettakaamme nyt, että Kalevala tässä merkityksessä on pyhä kirja.[3]
Mitä Kalevala silloin todistaa?
Se todistaa silloin, että Suomen kansassa joskus ennen--tai
myöhemmin--on elänyt tietäjiä. Se todistaa, että Suomen kansa
on--ainakin ollut--henkisesti sivistynyt kansa, koska sen keskuudessa
tietäjiä on voinut syntyä. Se todistaa, että Suomen kansalla on
menneisyyttä takanaan. Mitättömäksi häipyy olettamus, etteivät Kalevalan
sankarit olisi olleet suomalaisia. Kalevalan runollinen muoto on aito
suomalainen. Mutta kuinka Suomen kansa olisi saattanut lahjottaa muodon
vieraille mielikuville ja säilyttää niitä muistissaan? Kansan omassa
sydämessä on tiedon kukka puhjennut ja kansan oma kieli on sen
ihanuudesta kertonut, niinkuin Kalevala itse laulaa Väinämöisestä:
Vaka vanha Väinämöinen
Elelevi aikojansa
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
Laulelevi virsiänsä,
Laulelevi, taitelevi.
Lauloi päivät pääksytysten,
Yhytysten yöt saneli
Muinaisia muisteloita,
Noita syntyjä syviä,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla.
3.