Kysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan
tavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme
heti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta
mielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa.
Tulemme sitten kirjassamme pitkin matkaa selvittämään ja puolustamaan
mielipidettämme, ja jätämme hyväntahtoisen lukijan arvosteltavaksi,
onnistuuko meidän vakuuttaa häntä sen oikeudesta vai jääkö hän yhä
ihmettelemään ja kukaties paheksumaan ylen outoa kantaamme.
Ennenkuin annamme oman vastauksemme kysymykseen, mitä Kalevala on,
tahdomme parilla sanalla muistuttaa lukijan mieleen, mitä meillä yleensä
on Kalevalasta arveltu ja mikä tieteellisten tutkijain kanta
kysymyksessä on.
Kalevalan suuri »esille-uneksija» Elias Lönnrot uskoi, että Kalevalassa
kuvastui esi-isäimme muinainen permalainen sivistys. Sen runoista astui
elävänä esiin kuva Suomen kansan menneisyydestä, tämän kansan uskonnosta
ja elämistavoista, sen pyrkimyksistä, ihanteista ja sankareista.
Lönnrotin usko tarttui toisiin: Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen
kansan muinaisuuden tutkimiselle sekä kotona että ulkomailla. Kalevalan
mukana levisi ympäri sivistyneen maailman Suomen kansasta maine ja
kaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni
korpikansa, joka on luonut eepoksen, jommoisia on harvoja maailmassa.
»Mikä runollinen kansa», kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten,
»mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien
ja tietäjäin kansa!»
Tämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuosisataisesta unestaan.
Suomalaiset tunsivat itsensä yhtenäiseksi kansaksi, koska heillä oli
yhteinen menneisyys ja tuon yhteisen menneisyyden mahtava muistomerkki.
Kuinka luonnollista, että tätä ensimäistä uskonnollis-runollista
heräymystä seurasi toinen, Snellmanin valtiollis-kielellinen. Suomen
kansa oppi itsensä tuntemaan ja tiesi paikkansa maailman näyttämöllä.
Aleksanteri I:sen profetalliset sanat olivat toteutuneet: Suomen kansa
oli noussut kansakuntien joukkoon.
Nyt elämme toisessa ajassa. Innostus on laimennut. Kalevala ei ole enää,
mitä se oli ennen. Kyllä sitä pidetään kansallisena eepoksena ja kyllä
sitä kouluissa luetaan, mutta tieteellisellä taholla se on kadottanut
pätevyytensä historiallisena lähdekirjana. Kalevalassa ei kuvastukaan
vanha permalainen sivistys. Lönnrotin usko oli Suomen suuren Eliaan
unelmaa vain.
Kalevalassa ei kerrota mistään kadonneesta kulta-ajasta. Kalevala on
runokokoelma. Se kertoo kansamme onnen haaveista, siitä kesämaasta, joka
eli kansamme mielikuvituksessa. Se todistaa vain, mikä voimakas, mikä
kuolematon laulunhenki aina on ollut Suomen kansalle ominainen.
Tätä nykyistä kantaansa tieteelliset tutkijamme perustelevat sillä, että
Kalevala, kuten sanottu, on runokokoelma, ei yhtenäinen eepos, joka
semmoisena olisi säilynyt kansan muistissa. Kansa on lukuisissa
toisinnoissa, eri paikoissa, eri aikoina, laulanut Väinämöisestä,
Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja niiden urotöistä; toinen laulaja on
toisesta asiasta kertonut, toinen toisesta. Elias Lönnrot kokoili ja
keräili näitä runolauluja; hän oli ensimäinen, joka väsymättömällä
innolla ja uskolla samoili Karjalan laulumaita, sai sanan sieltä, toisen
täältä, sommitteli kuulemansa yhteen ja rakensi runoista kokonaisuuden.
Mitä ennen häntä Porthan, Lencqvist, Ganander, Becker, Topelius vanhempi
y.m. olivat tehneet, oli ollut enimmäkseen hajanaista valmistustyötä.
Mutta Lönnrotin jälkeen on tehty uusia keräilymatkoja ja tieteellisesti
tarkattu Lönnrotin käsikirjotuksia ja muistiinpanoja ja päästy siihen
lopulliseen selvyyteen ja varmuuteen, mikä nyt on vallalla
Kalevala-tutkimuksessa. Lönnrot oli itse viimeinen suuri runojen
laulaja. Hän oli niin kalevalaisen hengen läpäisemä, että hän kykeni
siihen, mihin ei kukaan ennen häntä ollut kyennyt: luomaan miltei
yhtenäisen eepoksen hajanaisista runokatkelmista. Hän uppoutui Suomen
kansan henkeen, itsensä unohtaen, siinä määrin, että hän--Eino Leinon
sanoilla--oli »silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki».[1]
Kalevala oli sentähden hänen työtänsä, vaikkei hän ollut runojen tekijä.
Tarkempi tutkimus on myös paljastanut, että Kalevalan runot eivät ole
yhtä vanhoja, eivät samalta alkuajalta. Toiset ovat pakanallisia, toiset
kristityltä ajalta; viimeinen--50:s runo--esim. on varmasti
kristillinen. Näin ollen on mahdotonta pitää Kalevalaa kaukaisen
menneisyyden historiallisena muistomerkkinä. Tietysti siinä näkyy
piirteitä Suomen kansan elämästä ja ennen kaikkea selviä piirteitä
kansan uskonnollisesta eli paremmin sanoen taikauskois-runollisesta
elämänkatsomuksesta, mutta nämä piirteet eivät kuvasta puhdasta
pakanallista aikaa, vaan kuuluvat pakanuuden ja kristinuskon
vaiheaikaan, niin että mitä Kalevalassa ihailemme, se on tutkimuksen
valossa katsottuna »runollisesti verhottua kristinuskoa», kuten prof. K.
Krohn sanoo.[2]
Onpa äskettäin lausuttu semmoinenkin väite, ettei Kalevalan sisällys
oikeastaan ole Suomen kansan hengen tuotetta, vaan germanilaista
lahjatavaraa. Lännestä päin tuli tänne kuninkaita ja sankareita. He
toivat mukanaan runoja ja lauluja muinaisista tietäjistä, ja heistä
itsestään sepitettiin runoelmia. Kalevalan sankarit täten eivät ole
olleet suomalaisia, vaan vieraita viikinkejä, ja Suomen kansan
tietäjähaaveet ovat muualta kotoisin, ei kansamme sydämestä.
Kas siinä lyhyesti esitettynä tieteellisen tutkimuksen tähänastiset
saavutukset. Jos ne todella pitäisivät paikkansa, olisi Lönnrotin työ
syvemmin katsottuna tehty jotenkin tyhjäksi. Jälellä olisi hänen
Kalevalastaan vain runokokoelman kaunis muoto ja taiteellinen
sommittelu, ja Kalevalan kansallinen merkitys kuuluisi jo menneisyyteen:
se teki tehtävänsä viime vuosisadan herätystyössä, nyt se voidaan
asettaa hyllylle muinaismuistojen joukkoon.
Mitä tästä sanoisivat Kalevalan todelliset ihailijat ja Suomen
kansallisaatteen ystävät? Mihin joutuisivat heidän ihanat näkynsä Suomen
kansan muinaisesta kulttuurista, mihin heidän haaveensa ja heidän
toivonsa Suomen tulevaisuudesta? Vaikeroiden saisi heidän kansallinen
sydämensä huutaa: »kuka enää kykenee haavojani parantamaan? onko miestä
missään, joka loisi minuun uutta uskoa?»
Nyt on meidän vuoromme astua näyttämölle. Nyt me, jotka näemme
Kalevalassa semmoista, mitä toiset eivät vielä ole aavistaneet, jotka
uskomme Kalevalasta sitä, mitä se itse Väinämöisestään uskoi, nyt me
saamme korottaa äänemme ja huutaa--omallekin sydämellemme: »ole
rauhassa! Mitään ei ole menetetty, sillä mitään ei ole vielä ollut
löydettynäkään. Eivät edes tieteelliset saavutukset vielä ole lopussa.
Vielä tullaan tekemään huomioita ja löytöjä, jotka kumoovat nykyisiä
johtopäätöksiä. Mutta mitä niistä! Kalevalan todellinen arvo on
toisaalla. Sen todellinen arvo on sen omassa salatussa sisällyksessä.»
Ja kun nyt tahdomme esittää uuden ja oudon mielipiteemme Kalevalasta,
saatamme syystä kysyä, ajatellen tutkimuksen kansalliseen sydämeemme
iskemiä haavoja: tarvitaanko miestä niitä parantamaan? Eikö Kalevala
itse kelpaa lääkäriksi? Eikö taudin parantajaa voisi löytää sieltä,
mistä itse tautikin on keksitty? Jos Kalevala tieteellisesti
analysoituna kumoaa kansalliset haaveemme, ehkä se toisella tavalla
analysoituna paljastaa meille totuuden haaveiden takaa! Ehkä Kalevala on
kokonaan toisenlainen kirja kuin miksi tiedemiehet ovat sitä luulleet.
Ehkä se on verrattavissa niihin kirjoihin maailmankirjallisuudessa,
joita kutsutaan pyhiksi. Ajatelkaamme vähäsen. Jos Kalevala tämmöisenään
olisi ollut olemassa pakanallisena aikana, minkähänlaisessa arvossa
Suomen kansa olisi sitä pitänyt? Eikö kansa siinä olisi nähnyt itseään
kuin kuvastimessa, nähnyt paraimmat pyrkimyksensä, ikuisimman itsensä?
Eikö se Kalevalasta olisi hakenut mielelleen lohdutusta ja neuvoa,
sydämelleen iloa, tunnolleen rauhaa? Epäilemättä. Kalevala olisi ollut
sille kallein aarre, isien pyhä perintö. Kalevala olisi ollut sille
raamattu, pyhä kirja.
Ja jos niin olisi ollut silloin, miksi emme nyt saisi asettua samalle
kannalle? Miksi emme nyt lähestyisi Kalevalaa pyhänä kirjana? Miksi emme
nyt sitä tutkisi toisella tavalla kuin tavallista kirjaa?
Onhan uudesta testamentista väitetty, että sen historiallinen pätevyys
on kovin hatara. Jeesuksen olemassaoloakin on epäilty. Mutta onko tämä
vähentänyt uuden testamentin henkistä arvoa? Onko se syössyt
kristikunnan epätoivoon? Ei ollenkaan. Kristikunta ei ole uskossaan
järkkynyt. Se uskoo Jeesukseen, koska uusi testamentti hänestä todistaa.
Ja miksi uusi testamentti hänestä todistaa? Siksi että se on elävä
kirja. Paras vastamyrkky on lukea uutta testamenttia. Kun sitä lukee--
ei niinkuin nenäkäs kriitikko, joka etsii historiallisia heikkouksia,
vaan--ihmisenä, joka vilpittömästi etsii totuutta, minkä kirja
mahdollisesti voi antaa, silloin uusi testamentti itse puhuu puolestaan.
Silloin kristitty tunnustaa sydän riemua uhkuen: testamentti on pyhä,
sillä se avaa henkisen näköni; Jeesus on elävä, sillä hän herättää
minussa elämän.
Entä jos nyt Kalevalan laita olisi sama? Jos sekin olisi pyhä kirja
sille, joka oikeassa hengessä osaisi sitä lukea?
Niin,--niin meidän tekisi mielemme väittää, ja sitä seikkaa olisi hieman
tarkastettava. Olisi saatava selville, missä merkityksessä Kalevala
voisi olla »pyhä kirja».
2.