"Minä haistan ihmisiä", kajahti viimein mahtava ääni, "täällä täytyy

olla jokin vieras, ovesta tulee ulkoilmaa sisään. Kuka täällä on,

ilmoittakoon itsensä!"

"Herra Sturm!" huusi Anton kynnykseltä.

Usvapallot joutuivat äkkiä kiertävään liikkeeseen ja pimensivät

valolähteen.

"Kuulittekos?" huudahti äskeinen ääni, "täällä on ihminen kuin onkin!"

"On tosiaan", Anton vastasi, "ja lisäksi talon vanha ystävä."

"Tuon äänen minä tunnen!" kuului pöydän takaa pikainen karjahdus.

Anton kävi lähemmäksi valoa, lastaajat nousivat pystyyn ja huutelivat

kovaa hänen nimeään. Ukko Sturm siirtyi lavitsan äärimmäiseen laitaan

ja ojensi Antonille molemmat kätensä.

"Kuulin jo tovereiltani, että te olette palannut tänne takaisin", hän

tervehti. "Ja arvaattekos kuinka oli mieleni hyvä, kun te palasitte

tervennä ja ehjin jäsenin tuosta viitakemiesten ja tyhjänkirkujain

maasta, jossa talon ylpeytenä pidetään tuvannurkassa seisovaa

hapankaalitynnöriä."

Antonin käsi joutui ensin vanhan Sturmin ruhjottavaksi, vaikka tämä

tosin kohta silitteli sitä anteeksipyytelevästi, sitten viiden muun

jättiläisen, kunnes viimein palasi takaisin niin punoittavana,

turvonneena ja joka niveleessä arkana, että Anton työnsi sen joutuin

turvaan takkinsa taskuun. Sittekuin lastaajat olivat vuoron mukaan

lausuneet tervehdyssanansa, kysyi Sturm äkkiä: "Milloin Peukaloiseni

palaa?"

"Oletteko te sitten kirjoittanut hänelle, että hänen pitäisi palata?"

kysyi Anton.

"Kirjoittanut?" toisti Sturm päätään pudistellen, "ei, sitä en ole

tehnyt, eihän se kävisi laatuun hänen voudinasemansa takia. Sillä

jos minä kirjoitan hänelle: tule! niin hän kohta lennähtäisi tänne,

vaikka miljoona viitakemiestä marssisi väliin; mutta häntähän

voitaisiin tarvita siellä herraskartanossa. Ja senvuoksi hän ei saa

tulla, jollei hänellä itsellään ole halua."

"Hän tulee keväällä", sanoi Anton ja katseli tarkkaan isää.

Mutta vanhus pudisti päätään; "Keväällä hän ei tule, ei ainakaan

minun luokseni; mahdollista on, että pikku kääpiöni tulee tänne,

mutta ei enää isänsä luokse." Hän kohotti olutkipon huulilleen ja

otti pitkän siemauksen, löi kannen kiinni ja rykäsi voimakkaasti ja

painoi nyrkkinsä kuin sinetin pöytään. "Viisikymmentä ajast'aikaa",

hän lausui; "kahden viikon päästä ne täyttyvät."

Anton laski kätensä vanhuksen olalle ja katseli kysyvästi silmiin

toisia miehiä, jotka sikaria poltellen seisoivat ryhmässä istujain

ympärillä kuten muinaiskreikkalainen kuoro murhenäytelmän aikana.

"Katsokaappas nyt, herra Wohlfart", aloitti kuoronjohtaja,

joka ihmiseksi tosin oli iso, mutta jättiläiseksi kovin pieni

päällysmieheensä verrattuna, "minä selitän teille tuon asian. Tämän

miehen ajatusmeininki on semmottinen, että hän käy yhä heikommaksi

ja heikommaksi, ja että kohta on se päivä käsissä, jolloin me

lastaajat saamme ottaa sitruunan käteemme ja pistää mustan hännän

roikkumaan hatuistamme. Se ei ole meidän tahtomme." Kaikki toisetkin

pudistelivat päätään ja katselivat paheksuvasti päämieheensä. "On

näet vanha kiista hänen ja meidän kesken noista viidestäkymmenestä

vuodesta. Nyt hän inttää olevansa oikeassa, siinä koko juttu, mutta

meidän ajatusmeininkimme on se, että hän ei ole oikeassa. Hän on

käynyt heikommaksi, saattaahan siinä olla perää. Monasti on ihmisellä

enemmän voimia, monasti vähemmän. Mutta mitä miehen senvuoksi

tarvitsee hätäillä, että hänen olisi täältä erottava? Tahdonpa

sanoa teille, herra Wohlfart, mitä se tuommoinen on, se on pelkkää

huikentelua hänen puoleltaan."

Kaikki jättiläiset vahvistivat ankaralla päänhuojutuksella puhujan

väitteen todeksi.

"Sitä tuntee yhtäällä ja sitä tuntee toisaalla", puuttui kiistan

esine itsekin puheeseen; "sitä leijuu ilmassa, se iskee vähitellen

ihmisen kimppuun, syö ensin voimat häneltä, sitten hengenvedonkin. Ja

jaloista se alkaa ja siirtyy sitten ylemmäksi." Hän osotti kädellään

turvonneita jalkojaan.

"Käykö ylhäällä oleminen teille vaikeaksi?" kysyi Anton.

"Siinäpä se miksi juuri onkin", vastasi jättiläinen, "ylhäällä olo

käy minulle päivä päivältä yhä happamammaksi. Ja sen minä sanon

sinulle, Wilhelm", hän jatkoi äskeiseen puhujaan kääntyen, "kahden

viikon perästä lakkaa sekin; silloin ei muu ole hapanta kuin teidän

sitruunanne ja toivoakseni myöskin teidän naamanne parin tunnin ajan

tai iltaan saakka. Silloin pitää teidän jälleen tulla tänne ja istua

tämän pöydän ympärille. Minä pidän huolta, että olutkannu seisoo

taas samalla paikalla kuin nyt; ja silloin te voitte puhella ukko

Sturmista kuten ainakin toverista, joka on käynyt levolle eikä enää

koskaan nostele raskaita kuormia; sillä minun arveluni mukaan siinä

paikassa, mihin me täältä joudumme, ei mikään ole raskasta."

"Siinä sen nyt kuulette", virkkoi Wilhelm huolestuneena, "kuinka

huikentelevainen hän taasen on."

"Mitä lääkäri sanoo teidän sairaudestanne?" tiedusti Anton.

"Niin, tohtoriko?" kysyi ukko Sturm. "Jos häneltä kävisi kyselemään,

niin olisi hänellä kai paljonkin sanomista; mutta häneltäpä ei

kyselläkään. Meidän kesken sanoen ei noihin lääkäreihinkään ole

yhtään luottamista. Saattavathan ne tietää, mitä monenkin ihmisen

sisässä on vikaa, en sitä kiellä;, mutta mistä ne tietäisivät, mitä

meikäläisen sisässä on? Eihän niistä yksikään kykene nostamaan

tynnöriä!"

"Jollei teillä ole muuta lääkäriä, hyvä herra Sturm, niin minäpä

tahdon olla teidän lääkärinne ja aloitan nyt heti", huudahti Anton,

riensi akkunan luo ja avasi sen molemmat puoliskot selälleen. "Jos

hengitys käy teille vaikeaksi, niin tämä sakea ilma on teille

kerrassaan myrkkyä, ja jos jalkojanne särkee, niin te ette saa enää

juodakaan." Hän kantoi olutkannun toiselle pöydälle.

"Katsoppas, katsoppas vain", sanoi Sturm seuraten Antonin touhua,

"tarkoituksenne on hyvä, mutta ei siitä ole apua. Vähäläntäinen

savu pitää huoneen lämpöisenä, ja olueen me lastaajat olemme kerta

kaikkiaan tottuneet. Kun istun koko päivän yksinäni tällä lavitsalla,

ilman työtä ja ilman ihmiskasvoja ympärilläni, niin on minulle

iloksi, että toverini iltaisin pitävät minulle seuraa. He tarinoivat

silloin kanssani, ja minä kuulen heidän äänensä niinkuin ennenkin ja

kuulen jotain liikkeestäkin ja muusta maailmanmenosta."

"Mutta teidän itsenne pitäisi ainakin luopua oluesta ja välttää

tupakansavua", sanoi Anton. "Oma poikanne sanoisi teille saman, ja

kun hän ei ole täällä, niin sallikaa minun olla hänen sijassaan." Hän

kääntyi toisiin lastaajiin. "Minä todistan hänelle itselleen että hän

on väärässä, jättäkääppä vain puoleksi tunniksi minut kahdenkesken

hänen kanssaan."

Jättiläiset poistuivat, Anton istahti sairasta vastapäätä ja rupesi

puhelemaan siitä aiheesta, mikä enimmän ilahuttaa jokaista isää,

hänen pojastaan.

Sturm unohti synkät aavistuksensa ja tuli mitä onnellisimmalle

tuulelle. Vihdoin hän katsahti Antoniin silmiään suistellen ja sanoi,

kumartuen lähemmäksi häntä: "Yhdeksäntoistasataa taaleriahan niitä

oli, niin! Hän kävi sitten vielä kerran jälestäkinpäin täällä."

"Ettehän te vain hänelle mitään antanut?" kysyi Anton huolissaan.

"Kysymys oli vain sadasta taalerista", sanoi vanhus

anteeksipyydellen. "Nyt hän on kuollut, se nuori herra parka; hän

näytti niin veikeältä pienessä nyöritakissaan. Niin kauan kuin

ihminen vielä on poika, hän ei saisi kuolla, sillä siitä tulee isälle

suuri sydänsuru."

"Saamisestanne olen puhunut herra von Finkin kanssa", Anton ilmoitti;

"hän pitää huolta, että rahat maksetaan teille."

"Ei minulle vaan Karlille", oikaisi vanhus ja katseli ympärilleen

huoneessa. "Ja te, herra Wohlfart, ottanette kai huoleksenne jättää

Karlin käsiin, mitä minulla on tuossa rauta-arkussa, jos minun itseni

ei ole enää sallittu nähdä pienokaistani."

"Jollette heitä tuollaisia ajatuksia, Sturm", huudahti Anton, "niin

minusta tulee teidän vihamiehenne ja minä tulen tästä lähtien

menettelemään aivan säälimättömästi teitä kohtaan. Huomenaamulla

tulen jälleen tänne ja tuon mukanani herra Schröterin lääkärin."

"Saattaahan hän olla hyvä mies", vastasi Sturm; "ainakin saavat hänen

hevosensa runsaasti rehua, sillä ne ovat lihavat ja vahvat, mutta ei

hänestäkään ole minulle apua."

Seuraavana aamuna lääkäri kävikin potilasta katsomassa.

"En minä vielä pitäisi hänen tilaansa vaarallisena", hän sanoi

jälkeenpäin Antonille; "hänen jalkansa ovat tosin turvonneet, mutta

sekin saattaa parata; mutta, tuo toimeton istuva elämä on hänen

vahvalle ruumiilleen niin epäterveellinen ja hänen oluennauttimisensa

siksi liiallinen, että ne voivat sangen pian kehittää hänen

sairautensa vaaralliseen käänteeseen."

Anton kirjoitti tästä heti Karlille ja lisäsi: "Näissä olosuhteissa

minua huolettaa suuresti isäsi luja usko siihen, ettei hän jää

viisikymmenvuotisen syntymäpäivän jälkeen elämään. Parasta olisi, jos

itse voisit tulla tänne niiden päivien ajaksi."

* * * * *

Sittekuin Anton oli Karlille kirjoittanut, oli kulunut useita päiviä,

joiden kuluessa hän oli ahkeraan käynyt sairasta katsomassa. Sturmin

terveydentilassa ei ollut tapahtunut mitään huomattavaa muutosta,

mutta hän pysyi sitkeästi päätöksessään, että viisikymmentä vuotta

täytettyään hän siirtyisi toiseen elämään. Eräänä aamuna tuli talon

palvelija Antonin huoneeseen ja ilmoitti, että lastaaja Sturm tahtoi

heti saada tavata häntä.

"Onko hän käynyt huonommaksi?" kysyi Anton säikähtyen. "Minä lähden

oitis hänen kotiinsa."

"Hän on itse täällä, istuu vaunuissaan portin edessä", sanoi

palvelija.

Anton kiiruhti kadulle. Siellä korottivat portin edessä isot

rahtivankkurit; pajuista kudotun vaunukorin ylle oli viritetty

isoja tynnörinvanteita ja niille levitetty valkoinen palttinapeite.

Peitteen reuna heilahti edestä syrjään ja isä Sturmin hirmuiseen

karvalakkiin peitetty pää pistihe ulos. Vanhus silmäili korkeudestaan

Antoniin ja ympärille keräytyneihin makasiinirenkeihin kuten sadun

Ruprecht jättiläinen peljästyneisiin pikku lapsiin. Mutta hänen omat

kasvonsa näyttivät hyvin huolekkailta, kun hän kurotti Antonille

paperilehden. "Ottakaappa tuo, herra Wohlfart, ja lukekaa se.

Semmoisen kirjeen olen saanut Karl paralta. Minun täytyy heti lähteä

hänen luokseen. -- Rosminin takapuolelle", hän lisäsi selittävästi

rotevalle ajomiehelle, joka seisoi vaunujen vierellä, Anton silmäsi

kirjeeseen, joka oli metsänvartijan tökeröä käsialaa, ja luki

ällistyneenä seuraavaa:

"Rakas isä, minä en voi tulla sinun luoksesi, koska viitakemies

hakkasi kädestäni irti loputkin sormet. Senvuoksi pyydän sinua

heti tämän kirjeen saatuasi matkustamaan poloisen poikasi luo.

Hanki itsellesi isot vaunut ja aja niillä Rosminiin saakka. Siellä

seisautat Punaisen hirven kievarin eteen. Hirven pihalla odottavat

sinua toiset vaunut ja eräs tämän tilan rengeistä. Hän ei osaa saksan

sanaakaan, mutta on muuten kelpo mies, ja hän tuntee sinut kohta.

Matkaa varten ostat isot turkit ja turkissaappaatkin; saappaiden

pitää mennä polvien yläpuolelle ja olla teristä nahalla päällystetyt.

Jollet isoihin koipiisi löydä sopivan suuruisia saappaita, niin saa

kummisetä turkkuri vielä yön tienoona kuroa kokoon nahkoja sinun

sääriesi ympärille. Tervehdi herra Wohlfartia. Uskollinen poikasi

Karl."

Anton piteli kirjettä kädessään eikä aluksi tiennyt mitä uskoa.

"Mitäs te sanotte tuosta uudesta onnettomuudesta?" kysyi jättiläinen

murheellisena.

"Joka tapauksessa teidän täytyy oitis lähteä poikanne luo", vakuutti

Anton.

"Tietenkin minun täytyy", nyökkäsi vanhus. "Mutta tuo onnettomuus

koskee minuun kovasti, varsinkin juuri nyt, kun ylihuomenna täyttyvät

ne viisikymmentä ajast'aikaa."

Nyt älysi Anton jo asianlaidan. "Oletteko sitten myöskin

varustautunut, niinkuin Karl tahtoo?"

"Olen maar", sanoi jättiläinen ja löi palttinapeitteen kokonaan

syrjään. "Kaikki on reilassa, turkit ja saappaatkin."

Suureen sudennahkaturkkiin kiedottuna Sturm täytti vankkurien koko

takatilan. Sudennahkoja oli neulottu hänen jalkojensakin ympärille;

niin että jos hän koskaan oli näyttänyt hirviöltä, niin nyt ainakin.

Hänen korkea karvalakkinsa kohotti kattopeitettä kupuralle, ja

hänen sääripylväänsä täyttivät koko etu- ja takaistuinten välisen

tilan. Mitä tyhjää tilaa vaunuihin vielä jäi, siihen oli ahdettu

eväsmyttyjä, joita toverit olivat taidokkaasti köytelleet kokoon;

pieniä nassakoita ja arkkusia oli sullottu hänen ympärilleen,

ja kattovanteesta heilui hänen kasvojensa kohdalla savustettu

makkarapötky ja kookas matkapullo. Siten hän istui eväittensä

ympäröimänä kuin mikäkin alkuaikojen luolakarhu talvivarojensa

keskellä. Kupeelle oli vyötetty mahtava sapeli. "Niiden

viitakemiesten varalle", hän sanoi ja puristeli sitä tuimasti. --

"Nyt minulla olisi vielä suuri pyyntö teille tehtävänä", hän jatkoi.

"Taloni avain on Wilhemin hallussa, ja tämän lippaan pyydän teidän

säilyttämään; siinä on kaikki, mitä oli vuoteeni alla olevassa

rauta-arkussa. Säilyttäkää se Karlia varten."

"Minä jätän lippaan herra Schröterin huostaan", vastasi Anton; "hän

on lähtenyt asemalle, mistä hänen pitäisi aivan pian palata."

"Sanokaa hänelle minulta terveisiä", pyysi jättiläinen, "hänelle

ja neiti Sabinelle; ja sanokaa molemmille, että minä kiitän heitä

sydämellisesti kaikesta ystävällisyydestä, jota he koko elämäni

ajan ovat osoittaneet minulle ja Karl pikkuiselle." -- Liikutetuin

mielin hän katseli hämärään porttiholviin. "Monta hauskaa vuotta

olen tuolla sisällä nostellut taakkoja; jos sentnerinpunnustenne

kädensijat ovat kuluneet kirkkaiksi, niin ovat minunkin käteni

siihen rehellisesti myötävaikuttaneet. Mitä kaikkea tämä liike on

saanut kokea kolmenkymmenen ajast'ajan kuluessa, sen minäkin olen

kokenut mukana, iloista ja surullista; mutta voinen sanoa hyvillä

mielin, herra Wohlfart, että aina heiluivat meidän kätemme. --

Minä en enää tule vierittelemään teidän tynnöreitänne", huusi hän

makasiinirengeille, "ja toinen mies saa nostaa teille tikapuut

rahtikuormia vastaan. Muistelkaa joskus ukko Sturmia, kun köyttelette

sokeritynnöreitä vaunuihin. Ei mikään kestä ikuisesti tämän pahaisen

maan päällä, väkevällekin lähestyy hänen loppunsa; mutta tämän

kauppaliikkeen, herra Wohlfart, pitää pysyä pystyssä ja kukoistaa,

niin kauan kuin sillä on johtaja sellainen kuin nykyinen, ja miehiä

konttorissa sellaisia kuin te, ja rehellisiä käsivarsia häärimässä

ison vaa'an ympärillä. Se on minun sydämeni toivomus." -- Hän risti

nyrkkinsä sylissään, ja isot kyynel karpalot vierivät hänen turpeille

poskilleen. "Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun, herra Wohlfart,

antakaa minun puristaa kättänne." Hän veti hirmuisen varsikintaan

kourastaan ja kurotti kätensä ulos vaunuista. "Ja tekin, Peter,

Franz, Gottfrid ja keitä täällä on makasiinimiehiä, jääkää hyvästi

ja muistelkaa suopeasti minua." -- Sabinen koira tuli häntäänsä

viuhtoen vaunujen luo ja hyppeli lähtijää vastaan. "Siinähän on

vanha Plutokin!" huudahti Sturm ja silitti koiran päätä. "Hyvästi,

Pluto!" Koira nuoli hänen kättään. "Hyvästi kaikki, hyvästi! -- Nyt

Rosminia kohti, ajuri!" Sitten hän vetäytyi takaisin vaunutelttaansa.

Vankkurit vierivät kolisten katukivityksellä; hetken perästä avautui

palttinapeite vielä kerran takaapäin, Sturmin mahtava pää pisti esiin

ja hän heilutti kättään portilla seisoville.

Anton oli monen päivän mittaan hyvin huolissaan vanhan Sturmin

kohtalosta. Viimein toi posti hänelle kirjeen Karlilta.

"Rakas herra Wohlfart", kirjoitti tämä, "te olette ehkä jo

arvannutkin, minkävuoksi lähetin sellaisen kirjeen Goljatilleni.

Hänen täytyi lähteä ulos huonepöksästään, ja minun täytyi jollakin

tapaa voittaa hänen härkäpäisyytensä syntymäpäivänsä suhteen.

Senvuoksi sepitin hädissäni kokoon pienen hätävalheen. Se luonnistui

seuraavasti.

"Hänen syntymäpäivänsä aattona odotteli meidän renkimme häntä

Punahirvessä Rosminissa. Itse olin ratsastanut kadun toisella

puolella olevaan kapakkaan nähdäkseni miten isä tuli ja miltä hän

näytti. Puolenpäivän tienoissa jyryyttelivätkin hänen vankkurinsa

verkalleen määräpaikkaan. Ajomies auttoi isän alas niistä, ja

sekös oli ukille vaikea urakka, niin että kävin ihan hätiini hänen

säärilaitoksistaan; mutta syy oli enemmän hänen raskaissa turkeissaan

ja vaunujen tärinässä, joka oli pannut isän jäsenet turroiksi.

"Kadulle päästyään ukki kaivoi kirjeeni käteensä ja luki siitä jotain,

sitten hän asettui hajasäärin meidän Joschin eteen, joka myöskin oli

tölmähtänyt vaunujen luo ja oli olevinaan täysi ummikko, joka ei

ymmärtänyt sanaakaan saksaa. Isä viittilöi hänelle käsillään ja teki

monenlaisia merkkejä ja hirvittäviä liikkeitä. Hän piteli kättään

parin jalan korkeudella maasta, ja kun renki yhä pudisteli päätään,

kyyristyi ukki itse perin matalaksi. Sen piti mukamas merkitä,

että hän tahtoi 'kääpiönsä' luo, mutta tuotahan ei Josch saattanut

arvata; silloin koppasi isä hänen molemmat kätensä ranteista toiseen

kouraansa ja heilutti toisella kirjettä niin kiivaasti Joschin nenän

edessä, että renkiparka, joka muutenkin oli kovin säikähtynyt noin

isoa miestä, reuhtoi kaikista voimistaan päästäkseen pakoon. Vihdoin

saatiin ukki kuitenkin kaikkine tavaroineen siirretyksi meidän

kuomuvaunuihimme, sittekun hän ensiksi oli kiertänyt niitä muutamaan

kertaan ja nuuskinut niitä hyvin epäluuloisesti. Sitten lähdettiin

matkaan. Rengille olin sanonut, että hän ajaisi suoraa tietä

metsänvartijan asuntoon, ja metsänvartijan kanssa olin sopinut asiat

valmiiksi.

"Minä ratsastin edeltä metsäpolkua pitkin, ja kun vaunut iltapuoleen

tulla kolisivat, hyppäsin metsänvartijan sänkyyn ja annoin sitoa

käteni kiinni peiton alle, jotta en ilon remakassa vetäisi sitä

esiin. Kun ukki astui vuoteeni viereen, oli hän niin liikutettu että

itki, ja minun teki sydämessäni julman pahaa, kun minun täytyi vetää

häntä nenästä. Kerroin hänelle että vointini oli jo parempi ja että

lääkäri oli luvannut, että jo huomenissa saisin nousta vuoteesta.

Sitten hän kävi levollisemmaksi ja sanoi hyvin tärkeän näköisenä,

että sekös oli hänelle mieleen, sillä huomenna oli hänellä suuri

päivä, ja silloin minä vuorostani saisin istua hänen vuoteensa

ääressä. Ja sitten alkoi se vanha järjetön pajatus uudelleen. Mutta

eipä aikaakaan kun hän jälleen tuli iloiselle päälle; metsänvartija

yhtyi seuraamme ja me söimme minun sänkyni laidalla, mitä armollinen

neiti oli lähettänyt linnasta. Meidän oluttamme ukkeli morkkasi

huonoksi; sitten valmisti metsänvartija totia ja me ryyppäsimme

aika rohkeasti, isä hukuttaakseen piinallisia ajatuksiaan,

minä vaimentaakseni muka poikkihakatun kädentynkäni tuskia ja

metsänvartija vain seuran vuoksi.

"Pitkästä matkasta, lämpimästä pirtistä ja väkevästä todista ukkia

rupesi pian nukuttamaan. Minä olin toimittanut metsänvartijan

pirttiin ison sängyn. Isä suuteli minua päähän toivottaessaan hyvää

yötä, silitteli peitettäni ja sanoi: 'Huomenna se siis tapahtuu,

Peukaloiseni.' Ja kohta kun hän oli käynyt vuoteeseen, veteli hän

jo raskaita unia. Eikä siitä unesta tahtonut tulla loppuakaan! Minä

nousin metsänvartijan sängystä ja valvoin koko yön hänen vieressään

pirtissä; ja aika tuskallinen yö se olikin, minun täytyi vähän päästä

kuuristua kuuntelemaan hänen hengitystään. Vasta myöhään seuraavana

aamuna hän heräsi.

"Kohta kuin vanhus rupesi narisuttamaan vuodettaan, tuli

metsänvartija pirttiin, ja jo kynnyksellä hän löi kämmenensä

yhteen ja huuteli huutelemistaan: 'No mutta herra Sturm, kuinka te

olette saattanutkaan!' -- 'Mitäs tässä sitten on saatettu aikaan?'

kysyi ukki vielä puoleksi unenpöpperössä ja katseli ällistyneenä

ympärilleen oudossa huoneessa. Metsänvartijan linnut pitivät aika

melua, ja kaikki muukin komento tuntui hänestä niin merkilliseltä,

ettei hän oikein tiennyt oliko hän vielä tässä maailmassa vai

jo tulevassa. 'Missäs minä oikein olenkaan?' hän älähti, 'eihän

tämmöisestä paikasta puhuta raamatussa mitään.' Mutta metsänvartija

jatkoi vain päivittelyään: 'Enpä tällaisesta ole vielä koskaan

kuullut!' -- kunnes ukki kävi oikein hätiinsä ja kysyi hirmustuneena:

'Mitä sitten on oikein tapahtunutkaan?' -- 'Mitäkö on tapahtunut!'

huusi metsänvartija; 'te olette nukkunut yhtäpäätä yhden yön ja

yhden päivän ja vielä yhden yön!' -- 'Maltappa, maltappa, kuoma',

sanoi isä, 'tänäänhän on kolmastoista päivä, ja se on keskiviikko.'

-- 'Eipäs olekaan', väitti metsänvartija, 'tänään on neljästoista

päivä ja torstai.' Ja siitäkös heille riitti kiistelyä. Viimein

metsänvartija nouti allakkansa, johon hän oli vetänyt paksun viivan

ohi menneiden päivien ja myöskin nykyisen keskiviikon yli; ja hän

oli tiistain kohdalle kirjoittanut reunaan: 'Tänään kello 7 tuli

vouti Sturmin isä tänne, julman iso mies, ja sietää paljon totia',

ja keskiviikon kohdalle: 'Tänään tuo isä on nukkunut yhtämittaa

koko päivän.' Hän piti allakkaa ukkelin nenän edessä, tämä katseli

siihen ja joutui viimein aivan pyörälle päästä: 'Oikein! Tässähän se

on kirjallisesti. Tiistaina kello 7 minä tänne tulin; iso koko ja

toti, se käy yhteen; keskiviikko, se on kuitattu; ja tänään on meillä

torstai, neljästoista päivä.' Hän laski allakan kädestään ja istui

vallan ymmällään vuoteensa laidalle. 'Missä on poikani Karl?' huusi

hän vihdoin jyrähtävällä äänellä.

"Nyt astuin minäkin makuuhuoneesta pirttiin, käteni olin köyttänyt

kiinni takin alle, ja sitten minä teeskentelin niinkuin

metsänvartijakin, kunnes ukkini lopulta huudahti: 'Tämähän on

kuin loihdittua, en tiedä mitä minun oikein pitää ajatella.' --

'Etkö sinä huomaakaan', minä sanoin, 'että olen jo pystyssä? Eilen

keskiviikkona, sinun nukkuessasi, kävi lääkäri täällä ja lupasi että

saisin tänään nousta ylös. Nyt olen jo niin vahva, että jaksan nostaa

tämän tuolin suoralla kädellä.' -- 'Älä nostele mitään raskasta',

pyysi ukki hädissään. 'Ja sinunkin vuoksesi puhuin tohtorin kanssa',

minä puhelin edelleen; 'hän on hyvin viisas mies ja sanoi: Joko

-- tahi; joko hän heittää henkensä tahi nukkuu hän vaarallisen

ajankohdan ohi. Jos hän saa nukutuksi koko päivän, niin hän on

pelastettu. En kiellä hänen tilansa vaarallisuutta, sellaista sattuu

joskus ihmisille.' -- 'Meille lastaajille eritoten', tokasi ukkeli.

"Sitten me saimme hänet viimeinkin nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan.

Ja sitte hän olikin aika pirteällä tuulella. Mutta koko päivän minä

pidin hänestä vaarin enkä väistynyt hänen viereltään. Ulos hän ei

saanut pistää lainkaan nokkaansa. Ja sittekin uhkasi koko juonemme

mennä myttyyn, kun ulkokartanon vouti tuli minua tapaamaan. Onneksi

oli metsänvartija kuitenkin lukinnut veräjän ja ehätti pihalle häntä

vastaan sekä neuvoi miten hänen piti puhua. Kun vouti tuli sisään,

huusi isä jo kaukaa hänelle vastaan: 'Mikä päivä tänään on, toveri?'

-- 'Torstaihan tänään on', vouti vastasi, 'neljästoista päivä.'

Silloin nauroi isä koko naamallaan ja huusi: 'No nyt se ainakin on

varma, nyt sen uskon!' Vielä yhden yön hän nukkui metsänvartijan

luona, kunnes oli tykkänään päässyt syntymäpäivätuskistaan.

"Seuraavana päivänä vein isän vaunuissa kartanoon ja saatoin hänet

minun huonettani vastapäätä olevaan kamariin, jossa niittymestari

oli asustanut. Sen olin aika joutua sisustanut asuttavaan kuntoon,

herra von Fink oli lähettänyt linnasta tukevia huonekaluja, minä olin

vienyt isälle vanhan Blücherin kuvan seinälle ja punatulkkuhäkin

akkunalaudalle, asettanut sinne höyläpenkin ja vähän muuta

tarvekalua. Ja sisään käytyämme sanoin hänelle: 'Tämä on nyt sinun

asuntosi, isä. Sinun täytyy jäädä tänne minun luokseni.' -- 'Ohoo',

sanoi ukki, 'ei se vain niin helposti käy päinsä, Peukaloiseni.' --

'Käymän sen pitää', minä sanoin, 'minä tahdon sen, herra von Fink sen

tahtoo, herra Wohlfart sen tahtoo ja herra Schröter sen tahtoo. Nyt

saat vain kauniisti taipua. Me emme enää eroa toisistamme, niin kauan

kuin kumpikin olemme täällä maan päällä.'

"Ja sitten minä otin sidotun käteni esiin takin alta ja pidin hänelle

ankaran nuhdesaarnan, kuinka epäterveellistä elämää hän tähän asti

oli viettänyt ja kuinka hän hupsujen päähänpistojen takia oli aikonut

erota minusta; ja tällaista paukutin hänen korviinsa, kunnes ukki

kävi vallan pehmeäksi ja lupasi minulle sen seitsemän hyvää ja

kahdeksan kaunista. Sitten tuli herra von Fink linnasta ja alkoi

haastella isän kanssa hupaiseen tapaansa, ja iltapäivällä tuli

neitikin ja talutti itseään herra paroonia. Sokea herra mielistyi

mainiosti isään, tämän jyrähtelevä ääni oli hänelle hyvin mieleen,

ja vähän päästä hänen täytyi hyppysillään tunnustella kuinka iso

minun ukkini oikein oli; ja poislähtiessään hän sanoi tätä ihan

mieleisekseen mieheksi. Ja perää siinä lieneekin, sillä herra tulee

joka iltapäivä isän luo tämän pikku kamariin ja kuuntelee kuinka hän

veistelee ja paukuttaa.

"Vielä on isä hyvin ihmeissään kaikesta mitä hän täällä näkee;

siitäkään päivästä, jonka ohi hän muka nukkui, hän ei ole vielä

oikein selvillä, vaikka jotain petkutusta hän arvaileekin; sillä

monesti hän tarinoidessamme pyörittää minun päätäni ja haukkuu

veijariksi. Tätä sanaa hän nyt kai rupeaa käyttämään entisen

'kääpiön' asemasta, vaikka se on vielä paljon pahempi kartanon voudin

asemassa olevalle miehelle. Hän aikoo vasituiseksi työkseen ruveta

valmistamaan rattaanpyöriä; tänään hän jo nikarteli kaplaspuita.

Pelkään vain, että hänen pyöränsä tulevat liika jykeviä ja raskaita.

-- Olen oikein iloinen kun sain hänet tänne, ja että kaikki luisti

sentään sikseenkin siloisesti; kun hän nyt vain pääsee tämän talven

yli, niin panen hänet juoksemaan heikkouden pois sääristään. Pikku

talonsa siellä kaupungissa hän tahtoo myydä, mutta ainoastaan

jollekin lastaajalle. Hän pyytää teitä tarjoamaan sitä Wilhelmille,

jolla on vuokra-asunto; hän saa sen huokeammalla kuin jokin vieras."

6.

Muutamia päiviä Hippuksen salaperäisen katoamisen jälkeen Anton

istui huoneessaan ja kirjoitti Finkille. Hän kertoi tälle, että

nurkkasihteerin ruumis oli löydetty kaupungin alapuolella virrasta

tokeen luota, mutta että kuolemansyystä ei oltu selvillä. Muuan lapsi

siitä talosta, jossa vainaja oli asunut, oli kertonut että tämä oli

kotitarkastuspäivän illalla tullut häntä vastaan kadulla lähellä

taloa; sen jälkeen häntä ei oltu enää nähty. Näin ollen ei itsemurha

ole mahdoton. Poliisivirkamies oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä,

että silmille lyöty hattu todisti vieraan käden olleen pelissä

mukana. Asuntoa läpikotasin tarkastettaessa ei mitään papereita

löydetty. Poliisin jatkuvista toimenpiteistä ei myöskään ole ollut

mitään tulosta. Hänen yksityinen mielipiteensä tuosta hirveästä

tapahtumasta on, että Itzigillä oli siinäkin jotain osaa.

Silloin avautui hänen huoneensa ovi, galizialainen kauhtanamies

astui sisään ja laski sanaakaan sanomatta vanhat rillit, joissa oli

ruostuneet terässangat, Antonin eteen pöydälle. Anton katsahti miehen

vääristyneisiin kasvoihin ja hypähti pystyyn.

"Hänen rillit!" kuiskutti Tinkeles käheästi, "mie löysin ne veden

vierest'. Aaprahamin Jumala sentään, ett' ihmisen pittä koke

semmottinen säikähdys!"

"Kenen rillit ne ovat, ja mistä te ne löysitte?" kysyi Anton. Hän

aavisteli sitä, mitä reppurilla ei ollut voimaa eikä rohkeutta sanoa.

"Tulkaahan toki tolkuillenne, Tinkeles, ja puhukaa." Hän itsekin

katseli arastellen noita himmeitä laseja.

"Se ei voi pysyä salass', se huutaa ihan taivasse ast'!" parkasi

galizialainen väkevän mielenliikutuksen valtaamana. "Te saa kuulla

nyt kaikki, miten juttu kävi. Kaks' päivää sen jälkeen kuin mie

puhuin teidän kanss' niist' sadast' taalerist', mie menin illalla

Löbel Pinkuksen luo nukkumaan. Juur' kuin mie astun sissä taloon,

tölmähtää pimeess' yks' mies mua vastaan. Mie aattelen, oleeko se

Itzig vai eikö ole? Mie sanon itsellen, se maar on Itzig; noin

se juoksee, kun sill' on kiiru. Kun mie sitt' tulen ylös isoon

vierastuppa, on siell' kaikki tyhjää, ja mie istun pöydän viereen ja

kattelen läpi miun lompakon. Ja kun mie siinä istun, niin käy ulkon'

kova tuuli ja jokin koputtaa parvekkeell', ja koputtaa ja koputtaa

yht'mittaa, aivan kuin olis siell' ulkon' joku, joka tahtoo päästä

sissä eik' saa ovea auk'. Mie julmast' säikähdin ja pistin kiiruust'

miun kirjeet lompakkoon ja huusin: jos siell' kuka on, niin huutamas,

ett' mie tiedän! Ei kuka ikin' vastaa, mut koputtaa vain yht'mittaa

oveen. Silloin mie rohkaisin miun sydämein ja otin lampun kätte ja

menin ulos parvekkeell' ja syynäsin joka nurkan. Vaan eihän siell'

kettä ollut. Ja jälleen se koputtaa ihan miun nenän edess', niin ett

miun polvet tutisemaan rupes'; sitt' lennähti auki yks' ovi, joka

ei koskaan oo auki, ja ovelt' vei traput alas vette. Kun mie sitt'

lampun kanss' kattelin trappujalas, niin mie näin ett' yks' märkä

jalk' on tallannut trappujja noussut ylös; samoj' jalanjälkki näkyi

myös parvekkeell' ja aina sissä tuppa asti, märkki jälkki pitkin

permantoa. Ja mie sit' kovast' ihmettelin ja sanoin miull ittellen:

Schmeie, olenko mie sanonut, kuka se yöll' on noussut vedest' tänne

tuppa asti ja jättänyt jälestään oven auk' kuin mikä kummituinen? Se

ei sinuun kuulu yhtä mittä, mie sanon miull' ittellen, se ei ole siun

asia. Ja mie pelkkäsin juur' julmast'.

"Ja ennenkuin mie sulke oven, mie viel' kerran kattelin lampun

valoss'. Ja mie rohkaisin taas miun mielt' ja astuin alas yks' trappu

ain' kerrassaan; ai vai, herra Wohlfart, se oli yks' hirmuinen

urakka! Tuuli ulisi ja koetti puhaltaa miult' lampun sammuksiin, ja

se tie trappuj' alas oli just' niin pimee kuin ois hypännyt alas

kaivoon. Ja mitä mie sielt' alhaalt sitte löysin, oli just' nämät",

-- hän viittasi silmälaseihin -- "samat klasit, kuin se vainaa piti

nokallans' niin kauan kuin eli."

"Mistä te tiedätte, että juuri nämä ovat vainajan silmälasit?" kysyi

Anton jännitettynä.

"Ka mie tunnen ne tuost' niveleest', kuin on sidott' kiinni mustall'

langall'. Mie näin sen vainaan monest' ennen Pinkuksen pirtiss',

just' nämä klasit nenäll'. Sitt' mie pistin klasit taskuun ja

ajattelin itteksen', etten mie puhu yhtä mittä niist' Pinkukselle,

vaan vien Hippukselle ittellens ja saan hänelt' vähän vaivoistan'.

Ja mie oon kantanut noit' klasei taskussan' aina tähän päivään ast'

ja ootellut Hippusta; ja kun hänt' ei kuulunut, niin mie kysyin

Pinkukselt', että missä se mies viipyy, ja Pinkus vastas' miulle:

'Ka mistä mie tietä, miss' se viipyy.' Mut tänään puoliselt', kun

mie jälleen menin majataloon, juoksee Pinkus miun vastaan ja sanoo:

'Schmeie', sanoo, 'jos sie tahto puhua Hippuksen kanss', niin mene

vette ja hae sielt'; hän hukkui sinne vette.' Ja miull' tuli niin

julmast' paha olla kuin olis joku ampunut miun sydämen läpi, kun

hän sanoi: Mene vette ja hae sielt'. Ja minun piti pidellä kiinni

seinäst'."

Anton riensi pöytänsä ääreen ja kirjoitti muutaman rivin

poliisivirkamiehelle, joka vast'ikään oli ollut hänen vieraanaan,

soitti palvelijaa ja käski tämän mitä joutuisimmin toimittamaan

kirjeen perille.

Sillävälin oli Tinkeles aivan murtuneena miehenä lysähtänyt tuolille,

tirkisteli pöydälle ja supisi käsittämättömiä sanoja.

Miltei yhtä järkytettynä Anton alkoi astella edestakaisin huoneessa.

Kaamea hiljaisuus vallitsi. Vain kerran sen keskeytti galizialainen,

kun hän muutti mutinansa selviksi sanoiksi kysyen: "Luuleeks' herra

Wohlfart, ett' nuo klasit maksaa ne sata taalerii, kuin te säilyttää

miun hyväks' teidän pöytälaatikoss?"

"En tiedä vielä", vastasi Anton kuivasti ja aloitti jälleen astelunsa.

Schmeie vaipui äskeiseen tympeyteensä, huokaili ahkeraan, löi joskus

värisevät kämmenensä yhteen ja päästeli kaameita kurkkuääniä.

Vihdoin hän jälleen katsahti arastellen ylös ja sanoi: "Tai ainakin

viisikymment' taalerii?"

"Lopettakaa jo tuo kurja tinkimisenne!" ärähti Anton tuimasti.

"Kuinka miun pittä lopetta?" parkasi Tinkeles hirmustuneena; "miun

pittä kestää julmat tuskat ja peikot, eikä siit' makseta yhtä mitta?"

ja jälleen hän vaipui murheelliseen mutinaansa.

Tämä surkea seuranpito päättyi, kun poliisimies saapui. Tuo älykäs

mies antoi reppurin toistaa vielä kerran juttunsa, jonka hän merkitsi

lyhyesti muistiin, pisti silmälasit taskuunsa, tilasi ajurinvaunut

itselleen ja vastaanhangoittelevalle Tinkelekselle sekä lausui

poislähtiessään Antonille: "Olkaa varma siitä, että juttu kehittyy

nopeasti ratkaisuunsa. Saanko minä tahtoni perille, se on vielä

epätietoista; mutta teillä on nyt ainakin hiukan toivoa saada

käsiinne etsimänne asiakirjat."

"Ja mihin hintaan!" huudahti Anton järkytettynä.

* * * * *

Ehrenthalin talossa olivat kaikki huoneet kirkkaasti valaistut;

alaslaskettujen akkunaverhojen läpi kumotti himmeää tuiketta ulos

tiheään vihmasateeseen, jota purkautui usvapilvistä kaduille.

Huoneitten väliovet olivat auki, niin että näki asunnon päästä

päähän, raskaita hopeisia kynttilänjalkoja seisoi vähin kaikkialla,

koreita posliinimaljakoita ja muita näkyesineitä oli ladottu esiin;

permanto oli uudestaan vahattu, yksin keittäjätärkin oli vaihtanut

iäti ryppyisen päähineensä vastasiloitettuun myssyyn; koko talo

hohteli puhtoisuuttaan ja kirkkauttaan.

Kaunis Rosalie seisoi keskellä kaikkea tätä komeutta puettuna

keltasilkkiseen hameeseen ja koristettuna purppuranpunaisilla

kukilla, ihanana kuin paratiisin huuri ja yhtä valmiina kuin nämäkin

käymään valittua miestä vastaan. Äiti silitteli hänen raskaan pukunsa

poimuja, katseli ilosta säteillen kättensä työtä ja sanoi äkillisen

äidinlemmen puuskassa: "Kuinka kaunis sinä oletkaan tänään, Rosalie,

minun ainokainen lapseni!"

Mutta Rosalie oli siksi tottunut äitinsä kehumisiin, ettei hän niistä

piitannut nytkään, vaan askarteli äkeissään rannerenkaalla, joka ei

ottanut pysyäkseen lukossa hänen täyteläisellä käsivarrellaan.

"Aivan sopimatonta oli, että Itzig osti minulle turkooseja; olisihan

hänen pitänyt tietää, etteivät ne ole nyt muodissa."

"Niillä on kuitenkin hyvä kehys", sanoi äiti tyynnytellen, "se on

raskasta kultaa, ja kaiverrustyö on ihan uusimman maun mukaista."

"Ja missä se Itzig nyt viipyykin? Tänään hänen toki pitäisi tulla

oikeaan aikaan; koko perhe on koolla, mutta sulhanen puuttuu", jatkoi

Rosalie äkäilemistään.

"Hän joutuu kyllä parahiksi", vastasi Itzigin suojelijatar;

"tiedäthän kuinka hän puuhaa ja ahertaa, jotta sinä voisit viettää

loistavaa elämää. Sinä olet tosiaankin onnellinen", sanoi hän

huoahtaen. "Nyt astut omin jaloin elämään, ja sinusta tulee kaikkien

kunnioittama rouva. Te lähdette kohta vihkimisen jälkeen ensin

muutamiksi viikoiksi maan pääkaupunkiin, missä Itzig esittelee sinut

rouvanaan minun sukulaisilleni ja missä te saatte elää kahdenkesken

rauhassa kuherruskuukautenne. Sillävälin minä järjestän teille nämä

huoneet asunnoksi ja muutan itse yläkertaan. Loppuelämäni saan

hoidella Ehrenthalia ja istua hänen kanssaan tyhjässä tuvassa."

"Pitäisikö isän tulla tänään toisten seuraan?" kysyi Rosalie

huolestuneena.

"Täytyyhän hänen toki olla mukana perheen arvon vuoksi; hänen pitää

lausua teidän päittenne yli isällinen siunauksensa."

"Hänestä on meille pelkkää häiriötä, kun hän rupee taas

laskettelemaan järjetöntä loruaan", kivahti lapsellinen tytär.

"Minä olen painanut hänelle mieleen mitä hänen pitää sanoa", äiti

vastasi, "ja hän nyökkäsi minulle merkiksi että ymmärsi puheeni."

Kuului soitettavan, ovi aukeni ja sukulaisia alkoi saapua. Kohta

täyttyivät kaikki huoneet. Naisia kahisevissa silkkihameissa, raskaat

kultakäädyt kaulassa ja säkenöivät timantit korvissa, istui isossa

sohvassa ja pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla. Kaikki olivat

enimmäkseen hyvin täyteläisiä, joukossa jokunen oikea kaunotarkin,

uhkuvia punahuulia ja polttavan mustia silmiä. Piirissä istuessaan

he muistuttivat koreaa tulpaanilavaa. Pikku ryhminä pitkin

seinävieriä seisoivat miehet, älykkäät naamat viekkaassa irvessä ja

kädet housuntaskuissa, paljon vähemmän juhlatuulella kuin naiset.

Näin odotteli sukulaispiiri ikävystyen sulhasta, jota ei ottanut

kuuluakseen.

Tulipa hän sentään vihdoin, tuo onnekas mies, jolle arpa oli

langennut kauneimmassa. Karsaasti kierteli hänen katseensa pitkin

seuraa, arastellen soinnahti hänen tervehdyksensä morsiamelle. Hän

ponnisti sielunsa voimia äärimmäiseen saakka keksiäkseen jonkin

arkipäiväisen kohteliaisuuden, jonka hän voi heittää tuolle kauniille

tytölle kuin koiralle luun; ja itsensä hänen olisi tehnyt mieli

nauraa omalle sisälliselle tyhjyydelleen. Hän ei nähnyt morsiamensa

loistavia silmiä, ihanaa kaulaa ja kukoistavaa ruumista; astuessaan

tämän luo hänen täytyi yht'äkkiä ajatella jotain muuta -- samaa, mitä

hän nykyisin alituisesti ajatteli.

Hän pyörähti nopeaan Rosalien viereltä ja kävi herrain joukkoon,

jotka kävivät paljon puheliaammiksi hänen tultuaan. Ensin kuului

nuorempain suusta välinpitämättömiä huomautuksia: "neiti Rosalie

näyttää tänään vallan hurmaavalta", ja: "tulleekohan Ehrenthal

tänään mukaan?" ja: "tämä nykyinen usvasää on sietämätöntä, se on

epäterveellistä, täytyy pitää villapaitaa ihoa vastaan"; kunnes

jonkun suusta kajahti taikasana: "neljä ja puoli prosenttia." Silloin

lakkasivat kaikki turhanpäiväiset kyselyt ja huomautukset; yleisesti

mielenkiintoinen puheenaihe oli tavoitettu. Itzig oli kaikkein

äänekkäimpiä ja hän huitoi käsillään vallan vimmatusti. Puhuttiin

kursseista, villanhinnoista ja erään liikemiehen onnettomuudesta,

joka oli pistellyt nimiään liian ahkerasti pitkiin papereihin, kunnes

välttämätön kuperkeikka tuli. Naiset oli tykkänään unohdettu; mutta

tottuneina sellaiseen kohteluun he pitelivät teekuppeja juhlallisesti

kämmenillään, silittelivät hameittensa poimuja ja liikuttelivat

sirosti kaulojaan ja käsivarsiaan, jotta käädyt ja hohtokivet oikein

kimaltelisivat kynttiläin valossa.

Silloin häiriytyi puhelu vähäksi aikaa, kun ovi aukeni ja yleinen

hiljaisuuden vallitessa raskas pyörätuoli työnnettiin saliin.

Tuolissa istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka, paksut

turvonneet kasvot, kaksi jäykästi eteensä tuijottavaa mulkosilmää,

kumarainen ryhti ja hervottomat kädet riippuen käsinojien yli. Se oli

entinen Hirsch Ehrenthal, nyt tylsämielinen äijä parka. Kun tuoli

oli pyörinyt keskelle lattiata, katseli vanhus hitaasti ympärilleen,

nyökkäili seuralle ja sanoi hänelle opetetut sanat: "Hyvää iltaa,

hyvää iltaa."

Hänen vaimonsa kumartui hänen olkansa yli ja huusi kovaa hänen

korvaansa: "Tunnetko sinä tätä herrasväkeä, joka on täällä koolla? Ne

ovat kaikki sukulaisia."

"Tiedän mä, tiedän", nyökkäsi hervoton ihmiskuva, "nythän on

illanvietto. -- Te olette kaikki menneet suureen illanviettoon ja

jättäneet minut yksin kamariini. -- Ja minä istuin hänen vuoteensa

vieressä. Missä onkaan minun Bernhardini, kun hän ei tule vanhan

isänsä tykö?"

Läsnäolijat, jotka olivat kokoutuneet nojatuolin ympärille,

peräytyivät hämillään takaisin, ja emäntä huusi jälleen vanhuksen

korvaan: "Bernhard on matkustanut pois, mutta tyttäresi Rosalie on

täällä."

"Matkustanut pois?" kertasi vanhus murheellisesti; "minnekä hän on

voinut matkustaa? Minähän tahdoin ostaa hänelle hevosen, jotta hän

saa ratsastaa, tahdoin ostaa hänelle maatilankin, jotta hän voi elää

säädyllisenä ihmisenä, jollainen hän on aina ollutkin. -- Nyt minä

tiedän", hän parahti äkkiä isoon ääneen, "kun viimeksi näin hänet,

makasi hän vuoteessaan, ja hän kohotti nyrkkinsä ja heristi sitä

isäänsä vastaan." Hän lyyhistyi kokoon tuolissaan ja vaikeroi hiljaa.

"Rosalie, tule tänne!" huusi äiti, hätäytyneenä heikkomielisen

kuvitteluista. "Kun isäsi näkee sinut, lapseni, tulee hän toisiin

ajatuksiin."

Tytär polvistui isän tuolin viereen, levittäen ensin nenäliinan

alleen. "Tunnetko minut, isä?" hän huusi.

"Tunnen minä sinut", puheli vanha mies, "nainenhan sinä olet.

Miksi tarvitsee naisen maata polvillaan maassa? Antakaa minulle

rukousvaippani ja lausukaa rukouksia. Minä tahdon polvistua sinun

sijastasi ja rukoilla, sillä meidän ylitsemme on tullut pitkä yö.

Mutta kun se on kulunut ohi, sytytämme nyt kynttilät palamaan ja

syömme juhla-aterian. Silloin on aika pukea päällemme kirjavat

vaatteet. -- Miksi sinä nyt kannat kirjavia vaatteita, kun Herra on

vihastunut seurakuntaansa?" -- Hän rupesi jupisemaan rukouksia ja

vaipui jälleen kokoon.

Rosalie nousi närkästyneenä, ja hänen äitinsä sanoi hyvin hämillään

vieraille: "Tänään hänen tilansa on huonompi kuin koskaan ennen.

Minä tahdoin, että isän piti olla mukana tyttärensä kunniapäivänä,

mutta huomaan ettei hän kykenekään toimittamaan isännän tehtäviä.

Siksi minä käyn nyt äitinä ilmoittamaan arvoisalle seuralle iloisen

uutisen." Hän tarttui juhlallisesti tyttärensä käteen ja virkkoi

sulhaselle: "Käykää lähemmäksi, Itzig."

Itzig oli tähän saakka seisonut syrjässä toisten joukossa ja

tuijottanut heikkomieliseen vanhukseen. Hän oli välisti kohautellut

hartioitaan ja pudistellut päätään pahoitellakseen sairaan järjetöntä

lörpöttelyä, koska arveli sen kuuluvan asiaan hänen suhteessaan

perheeseen. Mutta hänen silmiensä edessä väikkyi toinen ihmishahmo;

hän tiesi paremmin kuin muut läsnäolijat, kuka se täällä oikeastaan

voihkaili; hän tiesi myös, kuka oli kuollut hänelle anteeksi

antamatta. Näistä mietteistä hänet havahdutti tulevan anoppinsa ääni.

hän astui vitkalleen tämän viereen, yhäti tirkistellen sairaaseen.

Vieraat ympäröivät kehänä hänet ja Rosalien, äiti tarttui hänen

käteensä.

Silloin rupesi vanhus nojatuolissaan jälleen pakisemaan. "Olkaa

hiljaa", hän sanoi käsitettävästi, "tuolla hän seisoo, se näkymätön

mies. Me palaamme kotia hautajaisista, ja hän tanssii naisten

joukossa. Ketä hän vain katselee, sen jäsenet hän lyö halvauksella.

Tuolla hän seisoo!" hän parkasi kovaa ja koetti nousta tuolistaan.

"Tuossa. -- Tuossa. -- Kumotkaa vesiastianne ja paetkaa sisään

huoneisiin. -- Sillä hän, joka tuossa seisoo, on kirottu Herran

edessä. Kirottu!" hän karjasi ja pui nyrkkiään ja hoipperoi kuin

raivohullu Itzigiä kohti.

Itzigin kasvot valahtivat kelmeiksi, hän yritti nauraa, mutta hirveä

hätä ja kiukku vääristi hänen kasvonsa rumaan irveen. Silloin

tempaistiin ovi joutuin auki, ja hänen konttoripoikansa kurkisti

hätäisesti sisään. Itzigin tarvitsi vain kerran katsahtaa poikaan,

tietääkseen mitä tällä oli hänelle asiaa. Hänet oli keksitty; vaara

kulki hänen kintereillään. Hän törmäsi ovelle ja katosi näkyvistä.

* * * * *

Ulkona oli pimeä yö, sakean ilman läpi tihkui kylmää vihmasadetta, ja

kaduilla kävelijöiden ihoa karmi paksujen syysvaatteidenkin alla.

Itzig juoksi portaita alas. Perästään hän kuuli vielä vapisevan

äänen toimittavan: "Poliiseja on sisällä konttorissa, niitä seisoo

pihalla, niitä väijyy rappusissa, ne murtavat perähuoneen oven auki!"

Sitten hän ei kuullut enää mitään, ja hirvittävä pelko tärisytteli

hänen sieluaan. Raivoisata vauhtia kiertelivät ajatukset hänen

aivoissaan. Pakoon, pyri päästä pakoon huuteli kaikki hänen sisässään

ja ympärillään. Hän tunnusteli povitaskuaan, jossa hän viime viikosta

lähtien säilytti osan omaisuudestaan. Hän ajatteli pakoa rautateitse,

mutta tähän aikaan ei lähtenyt mitään junaa merenrannalle. Ja

kaikilla asemilla väijyi varmastikin vainoojia, joita oli pantu hänen

kintereilleen.

Siten hän juoksi kuin mieletön, ilman päätä ja määrää, yön ja sateen

halki kapeita katuja ja kujia pitkin syrjäisiin kaupunginosiin. Missä

palava katulyhty sattui häntä vastaan, siellä hän kavahti säikkyen

takaisin. Yhä horjuvammaksi kävi hänen kulkunsa, yhä sekavammiksi

hänen ajatuksensa. Viimein olivat hänen voimansa tyyten lopussa,

hän kyyristyi portin soppeen ja puristeli nyrkkejään päätänsä

vastaan pakottaakseen ajatuksensa pysymään koossa. Silloin hän kuuli

yövartijan puhaltavan kumeasti torveensa aivan hänen lähellään; mies

seisoi vain muutaman askeleen päässä hänestä, ja hänen pertuskansa

kolahteli vyöllä riippuvaa avainkimppua vastaan. Pakolainen kyyristyi

miltei maahan asti, tuska ja hätä rutisti hänen rintaansa kokoon,

niin että hänen täytyi ähkyä ääneen, vaikka tiesi henkensä olevan

kysymyksessä. Täälläkin väijyi häntä vaara.

Jälleen syöksyi hän pimeän selkään, haparoi tietänsä seinävieriä

pitkin kohti sitä ainoaa paikkaa, joka vielä selvästi kuvasteli hänen

sielussaan, joka kammotti häntä kuin kuoleman kita, mutta johon

häntä kuitenkin viehti kuin ainoaan piilopaikkaan, mitä maan päällä

enää oli olemassa hänen kaltaiselleen miehelle. Tullessaan lähelle

vanhaa majataloa hän näki tumman varjon oven edessä. Siinä oli tuo

pieni vanhus monesti seisonut iltahämärässä odotellen Veiteliä kotiin

palaavaksi. Tänäänkin hän seisoi siinä ja vartoi Veiteliä. Onneton

mies kavahti taapäin ja läheni jälleen, sillä varjo oli kadonnut ja

tie oli vapaa. Hän haparoi kädellään salaista ponninta, ovi aukesi ja

hän puikahti sisään. Mutta hänen takanaan kohosi jälleen tuo uhkaava

varjo esiin mustasta kellarinaukosta, liukui hänen perästään ovelle

ja jäi siihen seisomaan liikkumatonna kuin kivikuva.

Pakolainen riisui oven luo tultuaan saappaat jaloistaan ja hiipi

portaita ylös. Hän tunnusteli pimeässä ovenripaa, löysi sen, avasi

oven vapisevalla kädellä ja haparoi seinältä avainkimppua. Sen

kera hän riensi vierastuvan läpi ulkoparvekkeelle; kuin kaukaa

matkan päästä hän kuuli tuvanlattialla nukkuvain ihmisten raskasta

hengitystä. Hän seisoi vesiportaiden ovella. Ankara puistatus

värisytti hänen jäseniään, kun hän alkoi hoiperrellen laskeutua

portaita alas, porras portaalta, askel askeleelta. Pistäessään

jalkansa veteen hän kuuli vaikeroivaa ähkimistä. Hän piteli molemmin

käsin kiinni kaidepuusta, niinkuin se toinenkin oli pidellyt, ja

kurkisti alas virtaan. Jälleen kuului liikutusta ja ähkinää kuin

kuolemanhädässä olevalta; ja kauhukseen hän huomasi, että tuo ääni

lähti hänen omasta rinnastaan, kun hän veti henkeä keuhkoihinsa.

Jalallaan hän tunnusteli vanhaa jalkapolkua vedestä. Vesi oli viime

viikosta paljon noussut, se kohosi korkealle polven yli; mutta hän

oli tavannut pohjan ja seisoi vedessä.

Kolkko ja pimeä oli yö; yhä vielä tihkui sadetta raskaan ilman läpi,

sumu peitti virranvartiset talot ja parvekkeet, jokunen tukipylväs

tai jyrkkä kattopääty vain erottui silmään keinuvasta mustanharmaasta

usvasta. Vesi patoutui vanhoja rantapaaluja, vesiportaita ja talojen

nurkkia vastaan ja piti yksitoikkoista lorinaa. Se oli ainoa ääni

tänä kaameana yönä, ja se kajahti ukkosenjylinänä onnettoman

miehen konnin. Kaikki kadotuksen vaivat hän tunsi raastavan

sieluaan, kun hän kahlaten ja käsillään hapuillen etsi itselleen

pelastustietä veden ja sateen ja pimeän läpi. Hän tarrautui kiinni

limaskaisiin rantapaaluihin jottei uppoisi. Jo pääsi hän naapuritalon

vesiportaiden luo, hän tunnusteli avainkimppua taskussaan; vielä

pyörähdys nurkan ympäri, ja hänen jalkansa koskettaisi alimmaista

porrasta. Mutta kun hän aikoi kääntyä nurkan ympäri, peräytyi hän

voimatonna takaisin, kohotettu jalka vaipui veteen -- edessään

virrasta kohoavan paaluston harjalla hän näki tumman, kumaraisen

hahmon. Hän voi erottaa rähjäisen hatturisan ulkopiirteet, hän tunsi

pimeänkin läpi nuo tutut, rumat kasvot. Liikkumatonna seisoi tuo

aavenäky hänen edessään. Hän sipaisi kädellä silmiään ja huitoi ilmaa

kuin pyyhkäistäkseen olemattomiin tuon harhakuvan. Mutta mikään

harhakuva se ei ollut; kummitus istui ilmielävänä vain muutaman

askeleen päässä hänestä. Jo kurotti se hirveätä kättänsä tarttuakseen

Itzigin rintaan.

Parkaisten horjahti murhamies takaperin, hänen jalkansa luiskahti

polun kovalta pohjalta ja hän vajosi kaulaansa myöten veteen. Siten

hän seisoi virrassa, hänen yllään ulisi tuuli, hänen korviensa

tasalla kohisi vesi yhä uhkaavammin, yhä uhkaavammin. Hän piteli

käsiään korkealla, ja hänen silmänsä tuijottivat yhäti rannalla

kykkäilevään kummitukseen. Verkalleen irroittautui outo haamu

rantapaaluista, kuului veden roisketta saman polun kohdalta, jota

hän äsken oli itse kulkenut; jo läheni aave häntä ja kurotti taasen

kättänsä häneen yltääkseen. Hän hoiperteli kauhistuneena yhä kauemmas

keskivirtaan.

Vielä kerran horjahdus, kova huuto, hukkuvan ihmisen lyhyt kamppaus;

ja kaikki oli ohi. Virta vyöryi eteenpäin ja kuljetti hengetöntä

ruumista mukanaan.

Rannalla syntyi eloa ja liikettä, pikisoihtuja välkkyi

virranpartaalla, ja niiden valossa kimalteli aseita ja univormuja.

Kuului etsivien ihmisten huutoja; ja vesiportailta kahlasi muuan mies

pitkin paaluriviä ja luikkasi rannalla oleville: "Se pääsi menemään

virran mukana, ennenkuin sain hänestä kiinni; huomenna löydämme hänen

ruumiinsa tokeen luota."

7.

Löbel Pinkuksen majatalo tutkittiin perusteellisesti ja

naapuritalossa oleva salainen tavarakätkö otettiin sisällyksineen

takavarikkoon; ja kun sieltä löytyi paljon saalista monilukuisista

varhemmin ja aivan nykyisin tehdyistä varkauksista, työnnettiin

arvoisa majatalon isä itsekin tyrmään. Varastettujen esineiden

joukossa oli myöskin vapaaherran tyhjä lipas; eräästä kätköpaikan

lukitusta seinäkomerosta löydettiin vapaaherran kunniasanalliset

sitoumukset ynnä velkakirjat ensimmäisistä ja viimeisistä

kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitysveloista. Itzigin asunnosta

tavattiin edelleen Pinkuksen kirjallinen vakuutus siitä, että Veitel

Itzig oli ensimmäisen kiinnityksen haltija. Pinkuksen jäykkä mieli

murtui vankilan yksinäisyydessä; hän tunnusti, kun näki jatkuvan

kieltelemisen turhaksi, olleensa vain Itzigin kätyri lainauspuuhissa,

ja että vapaaherra itse asiassa oli saanut tältä ainoastaan

kymmenentuhannen taalerin paikkeille. Sen kautta parooni Rothsattel

voitti takaisin oikeutensa puoleen ensimmäistä kiinnitystä.

Pinkus tuomittiin pitkälliseen vankeusrangaistukseen. Hiljainen

majataloliike nukahti vielä hiljaisempaan kuolemaan; ja Tinkeles,

joka oli vaatinut ja saanut toisen satasensa Antonilta heti Itzigin

kuoleman jälkeen, kantoi tästälähin reppunsa ja kauhtanansa toiseen

lymylään. Hänen Schröterin liikettä kohtaan tuntemansa mielisuosio

kävi viimeisten tapausten johdosta niin lämpimäksi, että konttorin

täytyi olla erityisen varuillaan hänen suhteensa ja jäykästi hyljätä

moniaita suurisuuntaisia liikeyrityksiä, joita Tinkeles tahtoi

väenväkisin solmita sen kanssa. Luonnollisena seurauksena tästä

jäisestä kylmyydestä oli, että reppuri rupesi tuntemaan vieläkin

hartaampaa kunnioitusta liikkeen herrain älykkäisyyttä kohtaan,

ja hän oli edelleen ahkera vieras konttorissa. -- Pinkuksen talo

myytiin, ja sinne muutti muuan rehellinen värjäri; ja vanhalta

ulkoparvekkeelta, jonka kaiteen yli muinen nuori Itzig oli unelmoiden

nuokkunut, riippui tästälähin sinisiksi ja mustiksi värjättyjä

lankavyyhtejä syvälle murheelliseen virtaan asti.

Pitkien neuvottelujen jälkeen suruun sortuneen Ehrenthalin perheen

asiamiehen kanssa sai Anton sovintotietä takaisin vapaaherran

kunniasitoumukset ja viimeisen kiinnekirjan maksamalla alkuperäisen

velkamäärän kaksikymmentätuhatta taaleria.

Tällävälin läheni sukutilan pakkomyyntipäivä. Sen edellisinä

päivinä kävi Antonin puheille eräs ostaja, jonka kanssa Anton

lakimiehensä avustuksella ja vapaaherran suostumuksella sai aikaan

sopimuksen, että ostaja myyntitilaisuudessa tarjoisi tilasta ainakin

sellaisen hinnan, jolla paroonille pelastettaisiin viimeinenkin

Ehrenthalin nimelle kirjoitettu kiinnitys. Suurempaa summaa ei

tilanhintain nykyisin ollessa perin alhaalla käynyt toivominen; ja

huutokauppatilaisuudessa, jonka loppu piti Antonia arvaamattomassa

jännityksessä, puheenaoleva ostaja todella saikin tilan haltuunsa

sovitusta hinnasta.

Huutokaupan jälkeisenä päivänä Anton kirjoitti paroonittarelle,

liittäen kirjeen mukana vapaaherran velkakirjat ja oman

valtakirjansa. Kirjettä sinetöidessään hänellä oli se iloinen tunto,

että hän oli onnistunut lopullisesta haaksirikosta pelastaa Lenorelle

lähes kolmekymmentä tuhatta taaleria perintöosaksi.

* * * * *

Vanhan slaavilaisen kartanon kattoa peitti taasen valkoinen lumi,

johon parkuvat varikset painelivat puumerkkejään. Talven hohtava

juhlapuku peitti lakeuttakin ja metsiä, hiekkainen maaperä uinui

horroksessaan, paimenkoiran haukkua ei kuultu pelloilla, aatrat

törröttivät aisat pystyssä karjapihan katoksessa.

Ja kuitenkin voi kartanossa havaita salaperäistä elämänvirkeyttä;

yli avaran karjapihan juoksenteli touhukkaita miehiä mittapuut ja

sahat käsissä. Uusille talousrakennuksille kaivettiin perustuksia;

renkituvissa, jopa ulkosallakin päivänpaisteessa askaroi ahkera parvi

kaupungista tuotettuja käsityöläisiä, salvumiehiä, puuseppiä ja

rattaantekijöitä. Vähin joka paikassa virisi tilalla uutta voimaa,

uutta elämää ja uutta toivoa, ja kun lähestyvä kevät sulattaa

hanget, käy työläisparvi nostattamaan puolalaisesta maaperästä esiin

voimaperäisen viljelyksen hedelmiä.

Lämpöisessä kamarissaan istui isä Sturm höyläpenkkinsä ääressä

katosta riippuvien tynnörinvanteiden ja -kimpien alla, puskien

mahtavasti talttaansa sitkeään tammilautaan. Ja häntä vastapäätä

huoneen ainoassa nojatuolissa kyyrötti sokea vapaaherra, nojaten

käsiään koukkukeppiinsä ja kuunnellen vanhan Sturmin taltan helskettä.

"Eikö teitä jo väsytä, Sturm?" kysyi vapaaherra.

"Mitä vielä", vastasi jättiläinen, "käsistä ei vielä ole ollenkaan

hätää. Tästä pitäisi syntymän pieni sammio sadevettä varten, ja se on

vain lastentyötä."

"Hänelläkin oli kerran pieni sammio, johon hän juuttui kiinni",

puheli vapaaherra puolittain itsekseen. "Hän oli silloin heikko

lapsi, hoitajansa oli pannut hänet istumaan sammioon, ja hän oli

köyristänyt selkänsä ja ponnistanut polvillaan vastaan etupuolelta,

niin että hän ei enää päässytkään irti. Minun täytyi lyöttää vanteet

poikki, jotta poika saatiin kirvoitetuksi vankilastaan."

Jättiläinen rykäsi kämmeneensä. "Oliko ne rautavanteita?" hän kysyi

osanottavasti.

"Hän oli minun poikani", sanoi vapaaherra ja hänen kasvolihaksensa

värähtelivät.

"Niin, komea mies hän oli, kerrassaan kaunis mies", virkkoi Sturm

hiljaa, "oli oikein iloista kuulla kuinka hänen sapelinsa kolahteli

portaissa, ja nähdä kuinka hän väänteli pieniä viiksiään." -- Ah,

saman hän oli jo monesti sanonut sokealle isälle ja joka päivä hän

sai sen toistaa, kun vapaaherra istui häntä vastapäätä!

"Se oli Jumalan tahto", huokasi vapaaherra ja risti kätensä.

"Niin oli", toisti vanha Sturm, "Herramme tahtoi korjata hänet

luokseen, juuri kuin hän oli parhaimmassa työssään. Kunniakas oli

hänen kuolemansa, eikä kukaan ihminen voi sen kauniimmin erota tästä

maailmasta. Isänmaansa ja omien vanhempainsa puolustukseksi hän

lähti taisteluun sievässä nyöritakissaan, ja hän peri voiton ja ajoi

puolalaisia edellään kuin heinäsirkkoja, kunnes Herramme huusi häntä

nimeltä ja pani hänet omaan kaartiinsa."

"Mutta minun täytyi jäädä tänne jälelle", valitti vanha isä.

"Ja minun on mieleni iloinen, että vielä sain nähdä meidän nuoren

herramme näillä silmilläni", jatkoi Sturm lämpimän kaunopuheisesti,

"sillä tiedättehän, että hän silloin oli meidän nuori herramme. Te

uskoitte luottavaisesti Karl pojalleni koko tilanne hoidon, ja siksi

minäkin tunsin suureksi kunniaksi, kun sain osoittaa luottamustani

teidän pojallenne."

"Mutta väärin oli, että hän tuli teiltä lainaamaan rahaa", sanoi

vapaaherra päätään pudistellen. Ja näin hän sanoi joka kerta, koska

oli jo monesti kuullut Sturmin lohdullisen vastauksen ja tahtoi sen

aina kuulla uudelleen.

Jättiläinen laski taltan kädestään, sipasi tukkaansa ja koetti

tehdä oikein kevytmielisen vaikutuksen aloittaessaan ymmärtävän

maailmanmiehen sävyyn: "Tiedättekös mitä, sellaisia nuoria herroja

ei ole lyötävä sormille kaikista pikku asioista. Nuoret tahtovat

riehua aikansa. Kuinkas moni ei lainailekaan rahaa nuorina

päivinään, varsinkin kun yllä on niin korea takki hopeanyörineen

ja kultatupsuineen. Emmehän mekään olleet mitään visukinttuja,

herra parooni", hän jatkoi pyytelevästi ja taputteli sokeaa herraa

hiljaa polvelle talttaraudallaan. -- "Ja kun tuo herra upseeri tuli

luokseni, oli hän niin ihmeen kohtelias, ja luulenpa hänen vähän

ujostelleenkin. Ja kun annoin hänelle rahat, voin hyvin huomata

kuinka tukalata hänestä oli, että hän niitä lainkaan tarvitsi.

Sitä mieluummin minä ne hänelle annoin. Ja kun autoin hänet

ajurinvaunuihin ja hän kumarsi minulle istuimeltaan, niin oli hän

aivan liikutettu ja koppasi molemmilla pienillä käsillään minun ison

nyrkkini saadakseen vielä kerran sitä puristaa. Ja kun hän sitten

istui, lankesi katulyhdyn valo hänen kasvoilleen. Ne olivat sinä

hetkenä niin herttaisen ja ystävällisen näköiset, vähän niinkuin

teidän omat kasvonne ja vielä enemmän rouva paroonittaren kasvot, sen

verran kuin niitä olen saanut nähdä."

Sokeakin kurotti käsiään eteenpäin ja etsi lastaajan isoa nyrkkiä.

Sturm työnsi höyläpenkin tieltä, tarttui oikealla kourallaan paroonin

molempiin käsiin ja silitteli niitä vasemmalla. Siten istuivat

molemmat vanhukset hetken ääneti vastatusten.

Vihdoin aloitti vapaaherra murtuneella äänellä: "Te olitte viimeinen

ihminen, joka osoititte ystävyyttä Eugenilleni hänen eläessään --

minä kiitän teitä siitä, kiitän kaikesta sydämestäni. Sen sanoo

teille onneton ja maahanmuserrettu mies. Mutta niin kauan kuin

minun pitää vielä elää täällä maan päällä, olen aina rukoileva

teille Korkeimman siunausta. Ei ollut sallittu, että minun poikani

olisi saanut jäädä vanhoilla päivilläni tukemaan minun horjuvia

askeleitani, mutta teille on taivas säilyttänyt hyvän pojan. Mitä

olisin toivonut rauhaa ja onnea Eugen raukalleni, sitä rukoilen

Jumalan antamaan teidän poikanne osaksi."

Sturm pyyhkäsi silmiään ja otti jälleen vapaaherran kädet isoon

kouraansa. Sitten istuivat vanhat isät ääneti vastatusten, kunnes

vapaaherra huoahtaen rupesi tekemään lähtöä. Varovaisesti tarttui

Sturm häntä kainaloon ja talutti hänet karjapihan ja laitumen yli

linnan ylöskäytävälle. Sillä nyt on korkealle pääovelle luotu ajotie,

jota saartaa mahtavista kivijärkäleistä pystytetty etumuuri. Ja Sturm

vetää soittokellon nuorasta, vapaaherran palvelija rientää ulos ja

auttaa isäntäänsä valtaportaita ylös, sillä Sturm ukolle on niiden

nouseminen jo työläs urakka. --

Karjapihalle vieri tällävälin vaunut. Karl kiirehti huoneestaan

ottamaan kunnioittavasti vastaan uuden tilanomistajan.

"Hyvää päivää, kersantti!" huusi Fink. "Mitä linnaan ja kartanoon

kuuluu? Mitä neiti hommaa ja rouva paroonitar?"

"Kaikki hyvin", ilmoitti Karl; "ainoastaan rouva paroonitar käy yhä

heikommaksi. Me olemme odotelleet teitä kotiin jo parisen viikkoa.

Linnan herrasväki on joka päivä kysellyt, eikö teiltä ole tullut

mitään tietoa."

"Minua pidätettiin ties kuinka monessa paikassa", sanoi Fink;

"ja tuskinpa olisin vielä nytkään päässyt tulemaan, jollei viime

lumisade olisi peittänyt monet kartanot ihan huppuun. -- Olen ostanut

Dobrowican."

"Kuulkaahan kummia!" huudahti Karl iloissaan.

"Mainio maaperä", jatkoi Fink, "viisisataa auranalaa lehtimetsää,

jossa on lihavata lehti- ja risulantaa melkein jalan korkuiselta.

Läheisessä puolalaispesässä, jota siellä sanotaan muka

piirikaupungiksi, rupesi tuo rääsyläiskansa kuhisemaan kuin

muurahaiset keossaan saatuaan kuulla, että tästälähtien meidän

kannuksemme tulevat joka päivä kilahtelemaan heidän torinsa yli.

Mutta te, vouti, tulette vasta mieliinne, kun saatte nähdä tuon uuden

tilan. -- Mitä teillä on kädessä? Kirjekö Antonilta? Antakaas tänne

se."

Hän avasi kirjeen nopeasti. "Onko neiti nyt linnassa?" hän kysyi.

"On, herra von Fink."

"Hyvä. Tänä iltana lähtee täältä lähetti Neudorfin pastorin luo." Ja

nopein askelin hän lähti astumaan linnaan päin.

Lenore istui huoneessaan neulomassa, ympärillään palasiksi

leikeltyjä liinakankaan kappaleita. Ahkeraan hän pisteli neulaa

jäykkään kankaaseen, laski välistä työnsä syliin, silitti neuletta

sormustimella ja katseli sitten epäluuloisesti yksityisiä pistoksia,

olivatko ne kyllin pienet ja säännölliset.

Silloin kuului käytävästä tuttu, nopea astunta; hän kavahti pystyyn

ja haamasi suonenvedontapaisesti kangaspalaset käteensä. Mutta sitten

hän voitti ponnekkaasti ahdistuksensa ja kävi jälleen työhönsä

käsiksi. Ovelle koputettiin. Tumma puna läikähti immen kaulalle

ja poskille, ja hänen värisevä kutsunsa "sisään!" tuskin kuului

tulijan korvaan. Sisäänastuessaan Fink katseli uteliaasti ympärilleen

koruttomassa huoneessa, jonka sisustuksena oli vain kaikkein

välttämättömimmät huonekalut ja muutamia Lenoren hiilipiirustuksia

seinällä. Pieni pantterintaljasohvakin oli kadonnut.

Finkin kumarrettua Lenorelle kysyi tämä näköjään välinpitämättömästi:

"Onko jokin ikävä asia pidättänyt teitä niin kauan? Me olimme kaikki

hyvin huolissamme viipymisestänne."

"Muuan maatila, jonka äsken ostin, aiheutti viipymiseni. Mutta

nyt tulen kaikella kiiruulla ilmoittautumaan valtiattarelleni.

Samalla tuon teille postikäärön, jonka Anton on lähettänyt rouva

paroonittarelle. Jos armollisen rouvan vointi sallii hänen ottaa

minut puheilleen, niin kernaasti haluaisin käydä häntä tervehtimässä."

Lenore otti kirjeen vastaan ja sanoi: "Minä lähden oitis äidin

luo, suokaa anteeksi että poistun." Notkistaen päätänsä hän yritti

pujahtaa vieraansa ohi.

Fink pidätti hänet kädenliikkeellä ja pani leikiksi: "Näinpä teidän

askaroivan täällä oikein emäntämäisesti neuloin ja saksin. Kenen

onnellisen hyväksi te kurotte kokoon noita kiilamaisia kangaspalasia?"

Lenore punastui. "Se on naisentyötä, eikä herrain ole sallittu

sellaista udella."

"Enpä tiennyt, että sormustin ennen nautti teidän erityistä

mielisuosiotanne. Onko sitten niin perin välttämätöntä, että te

ehdoin tahdoin turmelette silmiänne, rakkahin neiti?"

"On, herra von Fink", vastasi Lenore lujasti, "se on ja tulee olemaan

välttämätöntä."

"Oh, oh!" huudahti Fink päätään pudistellen ja nojautui ryntäilleen

tuolinselkää vastaan. "Luuletteko te, etten minä jo kauan sitte ole

pannut merkille teidän salaisia kamppailujanne neulan ja saksien

kera? Ja lisäksi teidän kovin vakavan kasvonilmeenne ja sen todella

loistavan ryhdin, jolla te käytte nujertamaan minua röyhkeätä

poikanulikkaa! Missä se kissasohvaki nyt on? Missä on se veljellinen

avomielisyys, jota minä viime aselepomme jälkeen rohkenin toivoa

osakseni teidän puoleltanne? Te olette hyvin huonosti noudattanut

sopimustamme. Huomaan selvästi, että hyvä ystäväni ja toverini

mielii hyljätä minut ja vetäytyä säädyllisyyden kaikkien vaatimusten

mukaisesti takaisin kuoreensa. Mutta sallikaa minunkin puolestani

huomauttaa, että siitä teille tuskin on suurtakaan hyötyä. Ette te

pääse minusta eroon."

"Olkaa ylevämielinen, herra von Fink", keskeytti Lenore hänet

ankarasti liikutettuna; "älkää tehkö sitä minulle vielä raskaammaksi,

mitä minun on pakko tehdä. Niin, totta se on, minä valmistaudun

eroamaan täältä, eroamaan myöskin teistä."

"Te kieltäydytte siis koettamasta kestää oloa täällä minun

luonani?" sanoi Fink otsaansa rypistäen. -- "No hyvä, minä palaan

uudestaan ja yhä uudestaan pyytelemään teitä niin kauan, kunnes

otatte pyyntöni korviinne. Jos karkaatte käsistäni, niin juoksen

perästänne, ja jos leikkaatte poikki kauniit kutrinne ja pakenette

luostariin, niin karautan ratsuni sen porttien eteen ja ryöstän

teidät väkisin. Enkö ole urotöilläni kosinut teitä, niinkuin sadun

Tuhkimo kaunista kuninkaantytärtä? Teidät voittaakseni, ylpeä Lenore,

olen muuttanut hiekkanummet niityiksi ja oman itseni kunnialliseksi

maalaisisännäksi. Näistä ihmetöistä te olette vastuussa. Siksipä,

sydämeni valtiatar, olkaa tekin kiltimpi, älkääkä kiusatko meitä

molempia tyttömäisillä oikuillanne."

"Oi, kunnioittakaa näitä oikkuja!" huudahti Lenore ja purskahti

itkemään. "Näinä yksinäisinä viikkoina olen joka hetki kamppaillut

tuskani kanssa. Minä olen köyhä tyttö parka, jonka velvollisuutena

nyt on elää yksinomaan kärsivien vanhempaini hyväksi. Minulla olisi

myötäjäisiksi teille vain sairautta, murhetta ja avuttomuutta."

"Nyt erehdytte", keskeytti Fink hänet vakavasti. "Yhteinen ystävämme

on huolehtinut asemanne parantumisesta. Hän on ajanut kaksi heittiötä

veteen hukkumaan ja maksanut isänne velat; vapaaherralle jäi sievä

omaisuus, kaikesta hädästä ja puutteesta on tullut loppu; ja te

itsekään, pikku uhmailija, ette suinkaan ole mikään köyhä morsian,

jos siihen seikkaan panette arvoa. Kädessänne oleva kirje kumoaa koko

viisaan järkeilynne."

Lenore tuijotti kirjekuoreen ja heitti sen sitten kädestään.

"Ei!" hän huudahti aivan suunniltaan ollen. "Kun vaikeroiden ja

sydän raadeltuna lepäsin povellanne, silloin te kehoititte minua

kokoamaan voimaa teitä itseännekin vastustaakseni. Mutta joka päivä

tunnen, ettei minulla ole vähintäkään voimaa käyttääkseni teitä

vastaan, ei mitään sydämen vakaumusta eikä lujaa tahtoa. Mitä te

sanotte, se tuntuu minusta todelta, ja minä unhotan kaiken mitä

ennen olen itsekseni ajatellut; minun on pakko tehdä kaikki, mitä

te vain minulta vaaditte, vastustelematta kuin orjatar. Mutta sen

naisen, joka käy teidän vierellänne elämän halki, pitää olla teidän

vertaisenne henkevyydessä ja luonteenvoimassa, ja hänen pitää

tuntea itsensä varmaksi omassa vaikutuspiirissään. Mitä minä olen

-- oppimaton, avuton tyttö raiska vain! Typerän intohimon puuskassa

tulin ilmaisseeksi teille, että voin uskaltaa teidän puolestanne

vaikka miten rajuja uhkatekoja, joita nainen ei koskaan saisi

uskaltaa. Te ette löydä minussa niin mitään, jolle voisitte myöntää

kunnioituksenne. Te minua vain suutelisitte... ja sietäisitte!" --

Lenoren kädet kävivät nyrkkiin ja hänen silmänsä leimusivat. Hän

seisoi uljaana rakastetun miehen edessä, ja koko hänen ruumiinsa

vavahteli ylpeyden ja lemmen kamppauksesta.

"Kaduttaako teitä sitten niin kovasti, että te minun takiani

lennätitte luodin tuon murhamiehen olkaan?" kysyi Fink synkästi.

"Mitä teissä nyt huomaan, se pikemminkin tuntuu vihalta kuin

rakkaudelta."

"Minäkö vihaisin teitä!" huudahti impi ja kätki kasvot käsiinsä.

Miesi irroitti kädet hänen silmiltään, painoi hänet rinnalleen ja

suuteli hänen huuliaan. "Luota minuun, Lenore!"

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Lenore tempoen itseään irti,

mutta hänen huulensa painautuivat jälleen kuumina miehen huulia

vastaan, hän likistäytyi häneen kiinni, ja luotuaan hänen silmiinsä

katseen täynnä tulista intohimoa ja arkaa pelkoa hän liukui lattiaan

toisen jalkoihin.

Järkytettynä kumartui Fink nostamaan hänet ylös. "Minun sinä olet,

ja minä pidän sinusta lujasti kiinni!" hän huudahti. "Kiväärillä ja

lyijyllä olen sinut voittanut saaliikseni, sinä myrskyinen sydän.

-- Samassa hengenvedossa sinä annat minulle kirveleviä pistoksia ja

rakkauden hunajaa. -- Tuhat tulimmaista, olenko minä sitten sellainen

orjavouti, että urhean tytön täytyy peljätä astuessaan minun ikeeni

alle? Sellaisena kuin sinä aina olet, Lenore, päättäväisenä, uljaana,

oikein intohimoisena pikku paholaisena, juuri sellaisena tahdon sinut

omistaakin. Olemmehan olleet aseveljiä, ja sellaisina me pysymmekin

koko elämämme iän tässä maassa. Voi jälleen tulla päivä, jolloin

me molemmat saamme omassa talossamme nostaa pyssyn poskellemme, ja

ympärillämme asuva kansa vaatii meiltä sellaista uhkamieltä, joka

kernaammin antaa kuin sietää iskuja. Ja jollet sinä koskaan olisi

ollut sydämeni halu, ja jos olisit mies kuin minäkin, niin juuri

sinunlaisesi toverin ja ystävän tahtoisin itselleni elinkaudekseni.

Sillä sinä, Lenore, et tule olemaan ainoastaan rakastettu vaimo,

vaan myöskin uljas ystävä, ajatusteni ja tekojeni tuttava, kaikkein

uskollisin toverini."

Lenore pudisteli päätänsä, mutta likistäytyi entistä lujemmin

lemmityn syliin. "Minusta tulee sinulle vain talosi emäntä", hän

valitti.

Fink silitteli hyväillen hänen kutrejaan ja suuteli polttavaa otsaa.

"Tyydy osaasi, rakas sydän", hän sanoi hellästi. "Se on suurempi

kuin arvaatkaan. Me olemme yhdessä istuneet tulessa, joka oli

kyllin väkevä kypsyttämään meissä suuren tunteen ilmoille. Ja mehän

tunnemme toisemme hyvin. Meidän kesken puhuen saamme ehkä monestikin

nähdä vihuripään pyörivän talossamme. Minä en ole mikään mukavasti

pideltävä veikkonen, varsinkaan naiskäsille, ja sinä kyllä taas

piankin löydät oman vapaan tahtosi, jonka menettämistä nyt niin

surkuttelet. Ole rauhassa, rakkaani, sinusta tulee jälleen sama

pieni tuittupää mikä ennenkin olit, sentakia ei sinun ole tarvis

murehtia. Sonnusta siis itsesi vastaanottamaan joitakin kotimyrskyjä,

mutta niiden ohella myöskin lämmintä rakkautta ja iloista elämää.

Sinä tulet jälleen nauramaan, Lenore, sen takaan. Minun paitojani

sinun ei tarvitse ommella; jollet tahdo pitää talouskirjaa, niin

voit sen huoleti heittää. Ja jos joskus innoissasi lämmitätkin

poikaveitikoittesi poskia, niin se ei pilaa meidän vesojamme. Arvelen

siis, että antaudut hyvällä."

Lenore oli vaiti, mutta puristautui lujasti miehen rinnoille, Fink

veti hänet mukaansa. "Nyt äidin luokse!" hän huusi.

Fink ja Lenore kumartuivat sairaan vuoteen yli. Äidin kalpeille

kasvoille lennähti kirkas loiste, kun hän laski siunaten kätensä

miehen pään päälle.

"Hän on vielä taipuisa ja lapsellinen", sanoi hän sulhaselle. "Teidän

vallassanne on, rakas poikani, tehdä hänestä hyvä vaimo."

Hän karkoitti lapsensa huoneestaan. "Käykää isän luo", hän pyysi,

"tuokaa hänet sitten tänne ja jättäkää meidät kaksin."

Kun vapaaherra istui vaimonsa viereen, nosti tämä hänen kätensä

huulilleen ja sanoi hiljaa: "Tänään tahdon kiittää sinua, Oskar,

monista onnen vuosista ja kaikesta rakkaudestasi."

"Vaimo parkani!" jupisi sokea vanhus.

"Mitä sinä olet saanut kokea ja kärsiä", jatkoi paroonitar, "sen olet

kokenut ja kärsinyt minun ja poikani hyväksi, ja molemmat me jätämme

sinut yksin tänne ilottomaan maailmaan. -- Sinulle ei ollut suotu

sitä onnea, että nimellesi olisi kasvanut jatkajia. Suvussasi olet

viimeinen, joka kannat Rothsattelin nimeä."

Vapaaherra ähkyi tuskallisesti.

"Mutta jälkimaineemme pitää olla tahraton, niinkuin koko elämäsi on

ollut -- lukuunottamatta kahta epätoivon sumentamaa tuntia."

Hän antoi sokean tunnustella kädellään kirjekimppua ja repi sitten

jokaisen erikseen pieniksi palasiksi, soitti palvelijaa ja antoi

tämän viskata uuniin jok'ikisen palasen. Liekki leimahti korkealle

ja loi punaista kajastusta huoneeseen, ratisi ja kohisi, kunnes

kaikki oli palanut tuhaksi. -- Iltahämärä täytti huoneen, ja sairaan

vaimonsa vuoteen vieressä kyyrötti sokea vanhus, painaen päänsä

peitettä vastaan, ja sairas piti käsiään ristissä hänen päänsä

päällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa rukoillen.

Harmajassa aamuhämärässä pitävät varikset ja naakat vilkasta elämää

linnan lumisella katolla. Nuo mustat linnut kiertelevät raskain

siiveniskuin torninhuippua, sitten ne rääkäisten lepattavat peltojen

yli metsään ja kertovat serkuksilleen, että linnassa on sekä morsian

että vainaja. Muukalaismaasta tänne tullut kalpea rouva on kuollut

yöllä, ja sokealla puolisolla, joka suruunsa sykertyneenä makaa

tyttärensä sylissä, on ainoastaan se lohdullinen tunto, että hänkin

pian pääsee seuraamaan elämäntoveria, joka jo on rauhan löytänyt.

Ja nuo pahanonnen linnut parkuvat jokaiseen ilmansuuntaan, että

kaikkikin nuo vieraat siirtolaiset tulevat kohta sortumaan sen vanhan

slaavilaisen manauksen kiroihin, joka muinen on lausuttu linnan ja

sen maakamaran yli.

Mutta sitä miestä, joka nyt on linnassa käskijänä, huolettaa varsin

vähän, naakkako hänen päänsä päällä kirkuu vai leivonenko livertää;

ja jos vanha kirous rasittaa hänen maatansa, niin hän nauraen

puhaltaa sen ilmaan. Hänen elämänsä tulee olemaan herkeämätöntä

taistelua tämän maanäären synkeitä valtoja vastaan; mutta vanhasta

slaavilaislinnasta putkahtaa ajan myötä parvi voimakkaita vesoja,

reippaita poikia, ja uusi saksalainen sukupolvi, terve ja vankka

ruumiin ja sielun kyvyiltä, leviää maanäären yli, kokonainen

sukukunta uudisraivaajia ja valloittajia.

* * * * *

Muutamin sydämellisin sanoin Fink ilmoitti ystävälleen kihlauksestaan

ja paroonittaren kuolemasta. Kirjeen sisällä oli toinen sinetöity

kirje Sabinelle.

Oli ilta, kun postinkantaja toi kirjeen Antonin huoneeseen. Kauan

istui Anton pää käden varassa kirjeen yli; vihdoin hän otti Sabinelle

osotetun kirjeen ja lähti kadunvartiseen rakennukseen.

Hän tapasi kauppiaan tämän työhuoneessa, kertoi hänelle saamansa

uutiset ja jätti Sabinen kirjeen. Kauppias huusi kohta sisarensa

sisään.

"Fink on kihloissa, tässä on sinulle siitä ilmoituskortti!"

Sabine löi iloissaan kätensä yhteen ja riensi Antonin luo, mutta

puolitiessä hän pysähtyi punastuen, meni lampun viereen ja avasi

kirjeensä. Monta sanaa ei siinä liene ollut, sillä lukeminen päättyi

oitis; hän koetti pysyä totisena, mutta suu ei totellut, eikä hän

kyennyt tukahduttamaan kirkasta hymyä huuliltaan. Antonia olisi

jonakin toisena aikana tämä lemmityn hilpeä mieliala ihastuttanut,

mutta tänään hän sitä tuskin huomasikaan.

"Jäättehän nyt toki illalliselle meidän kanssamme, rakas Wohlfart?"

kysyi kauppias.

"Tahdoin juuri itsekin pyytää teitä suomaan minulle moniaita

minuutteja ajastanne", vastasi Anton. "Minulla olisi hiukan

puhuttavaa teille." Hän katsahti levottomasti Sabineen.

"Antakaahan kuulua! -- Jää sinä vain, Sabine!" huudahti kauppias

sisarelleen, joka ymmärrettyään Antonin ajatuksen aikoi pujahtaa

pois. "Olettehan te molemmat hyviä ystäviä, niin että herra Wohlfart

ei suinkaan pahastu sinun läsnäolostasi. Puhukaa suunne puhtaaksi,

rakas ystävä; voinko ehkä olla teille joksikin avuksi?"

Anton puri huulensa yhteen ja vilkaisi jälleen lemmittyyn, joka

ovipieleen nojautuen katseli eteensä lattiaan. "Saanko kysyä, herra

Schröter", hän viimein aloitti väkinäisesti, "oletteko jo löytänyt

minulle sen paikan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte hankkia?"

Sabine liikehti levottomasti, ja kauppias katsahti ihmeissään

Antoniin. "Luulenpa tosiaankin, että minulla olisi teille jotain

tarjona, mutta onko asialla nyt niin tulinen kiire, rakas Wohlfart?"

"On", vastasi Anton juhlallisesti. "En saa menettää enää päivääkään.

Suhteeni Rothsattelin perheeseen on nyt täydellisesti lopussa; ja

viime viikkojen hirvittävät tapaukset, jotka aiheutuivat minun

toimintani johdosta, ovat järkyttäneet terveyttänikin. Minä kaipaan

lepoa. Säännöllinen työ jossain vieraassa kaupungissa, missä ei

mikään muistuta minua ikävästä menneisyydestä, on minulle nyt tosi

tarve."

Jälleen Sabine liikehti, mutta veljen vakava katse pidätti hänet

paikallaan.

"Ja ettekö te tuota lepoa, jota minäkin mielelläni soisin teille, voi

löytää täällä meidän luonamme?" kysyi kauppias edelleen.

"En", vastasi Anton soinnuttomalla äänellä. "Pyydän teitä suomaan

anteeksi, jos vielä tänään otan teiltä jäähyväiset."

"Jäähyväiset!" huudahti isäntä. "En voi ymmärtää, miksi te niin kovin

pidätte kiirettä. Meidän luonamme teidän pitää virkistyä, naistemme

on pidettävä teistä parempaa huolta kuin tähän asti. Kuuletkos,

Sabine, Wohlfart valittaa teidän takianne. Hän näyttää todellakin

kalpealta ja rasittuneelta. Sinä ja täti ette saa sellaista kärsiä."

Sabine ei vastannut mitään.

"Minun täytyy lähteä, herra Schröter", sanoi Anton lujasti; "huomenna

matkustan pois."

"Ettekö edes tahdo sanoa ystävillenne, minkä vuoksi tämän pitää

tapahtua niin äkisti?" kysyi kauppias vakavasti.

"Tehän tiedätte, minkävuoksi. -- Minä olen tehnyt lopputilin

entisyyteni kanssa. Tähän asti olen huonosti pitänyt huolta

tulevaisuudestani, sillä minun on pakko vieraassa paikassa alkaa

aivan alusta ja palkattuna palvelijana koettaa ensin hankkia

itselleni tulevain työnantajaini luottamusta ja mielisuosiota. --

Ystävistäkin olen käynyt hyvin köyhäksi. Kaikista ihmisistä, joita

pidän rakkaina, täytyy minun nyt pysyttäytyä erossa vuosikausia,

arvaamattoman ajan. Minulla on jonkin verran aihetta tuntea oloni

yksinäiseksi, ja kun elämäni kuitenkin asettuu uudelle kannalle,

niin on parempi että alku tapahtuu niin pian kuin mahdollista; sillä

jokainen päivä, jonka täällä vietän, menee hyödyttömästi, vähentää

voimiani ja tekee välttämättömän eron sitä vaikeammaksi."

Hän oli syvästi liikutettu; hänen äänensä värähteli, mutta levollista

ryhtiään hän ei siltä kadottanut. Hän kävi Sabinen luo ja tarttui

hänen käteensä. "Tänä viimeisenä hetkenä tunnustan teille veljenne

läsnäollen jotain, minkä kuunteleminen ei voi loukata teitä, koska

olette sen jo kauan tiennyt. -- Ero teistä surettaa minua enemmän

kuin kykenen sanomaankaan. Jääkää hyvästi!" Nyt valtasi liikutus

hänet kokonaan, hän kääntyi nopeasti poispäin ja kävi akkunaan.

Hetken vaitiolon perästä kauppias aloitti: "Että te niin kiireesti

lähdette luotamme, rakas Wohlfart, on sisarestanikin hyvin tukalaa.

Sabine aikoi juuri pyytää teiltä ritaripalvelusta, jollaista

kauppiaan sisar voi vaatia kauppiaalta. Minäkin toivon hartaasti,

ettette vastaa kieltävästi hänen pyyntöönsä. Sabine näet haluaa, että

te hänen kanssaan tarkastaisitte muutamia lehtiä ja vaarinottaisitte

hänen etuaan minua vastaan."

Anton voitti väkinäisesti haluttomuutensa ja kumarsi myöntymyksen

merkiksi.

"Mutta ensin on teidän saatava tietoonne eräs seikka, jota ehkä

ette vielä tunne", kauppias jatkoi. "Sabine on näet isäni kuoleman

jälkeen ollut minun salainen yhtiötoverini; hänen neuvoaan ja hänen

tahtoaan on liikkeessämme seurattu useammin kuin arvaattekaan. Hän on

ollut teidänkin salainen esimiehenne, rakas Wohlfart." Hän nyökkäsi

sisarelleen ja lähti huoneesta.

Hämmästyneenä katseli Anton vaaleahameista nuorta esimiestään. Monet

vuodet hän oli tietämättään totellut lemmityn käskyjä ja ahertanut

tämän eduksi. Ja kuten ennen muinoin panssaripukuinen vasalli

kumartui nuoren läänitysherrattarensa edessä, niin notkistui hänenkin

päänsä nyt tahtomattaan syvään tuon neitseellisen hahmon edessä, joka

punoittavin poskin astui hänen luokseen.

"Niin on laita, Wohlfart", sanoi impi arastellen. "Minullakin on

pieni osuus ja oikeus teidän elämäänne. Minä se olin, joka lupasin

isällenne pitää teistä huolta täällä meidän luonamme. Olin itsekin

silloin kokematon lapsi, ja vieraan kestiystävän luottamus teki minut

hyvin onnelliseksi. Teidän isänne, se kunnianarvoisa vanha herra, ei

tahtonut millään muotoa panna päähänsä samettista patalakkiaan, joka

viipotti hänen taskustaan, kunnes minä vedin sen esiin ja painoin

hänen valkeille kiharoilleen; silloin ihmettelin mielessäni, että

olikohan uudella liikeoppilaallammekin yhtä kauniit kiharat. Ja kun

te tulitte meille ja olitte kaikkien mieleen, ja veljeni sanoi teitä

parhaaksi kaikista konttorin nuoremmista herroista, silloin olin niin

ylpeä teistä kuin vain oma isänne olisi voinut olla."

Anton nojautui pulpettiin ja peitti kädellään silmänsä.

"Ja koska aina tunsin, että te kuuluitte hiukan minullekin, pyysin

veljeäni että hän ottaisi teidät mukaansa sille vaaralliselle

matkalle; silloin tiesin teidän olevan hänen parissaan enkä

tuntenut olevani aivan erossa hänestä. Minunkin hyväkseni te

silloin työskentelitte siellä muukalaismaassa, ja minun tavarani te

pelastitte tuona kauhun yönä, kun pyssyjen paukkeessa ja miekkojen

kalskeessa puolustitte kuormiamme. Ja sen vuoksi, rakas ystäväni,

tulen nytkin kauppiaana pyytämään apuanne, että vielä kerran

tekisitte pienen palveluksen minulle. Teidän pitää tarkastaa eräs

tili minun hyväkseni."

"Sen kyllä teen, neiti", sanoi Anton yhä pois kääntyen, "mutta en

juuri tällä hetkellä."

Sabine kävi seinäkaapille ja toi sieltä pulpetille kaksi

kultareunaista ja vihreisiin nahkakansiin sidottua tilikirjaa.

"Tulkaahan sentään katsomaan minun debetiäni ja kreditiäni."

[Vastattavaa ja vastaavaa. Tästä kirjan saksalainen nimi "Soll und

haben".] Hän avasi ensimmäisen kirjan. Siroilla koukerokirjaimilla

oli sen ensi lehdelle piirretty: "Jumalan avulla. T. O. Schröterin

salakirja."

Anton kavahti säikähtäen taapäin. "Sehän on liikkeen salakirja!" hän

huudahti: "Tässä on tapahtunut erehdys."

"Ei ole mitään erehdystä", vakuutti Sabine. "Minä haluan, että

tarkastatte sen."

"Se on mahdotonta, rakas neiti," huudahti Anton. "Eihän veljenne

ettekä te itsekään voi sitä täydellä todella tahtoa. Jumala

varjelkoon, että kukaan toinen rohkenisi katsahtaa tuohon kirjaan

kuin liikkeen isännät. Niin kauan kuin mikään liike pysyy pystyssä,

ei näihin lehtiin saa kurkistaa muut kuin isäntä itse ja hänen

kuoltuaan lähimmät perilliset. Joka tämän kirjan on nähnyt, se tietää

mitä syrjäinen ei koskaan saisi tietää. Ja tämän kirjan suhteen on

uskollisinkin ystävä syrjäinen vieras. Kauppiaana ja rehellisenä

miehenä en voi täyttää pyyntöänne."

Sabine tarttui lujasti hänen käteensä. "Vilkaiskaahan nyt kuitenkin

siihen", hän pyyteli, "katsokaa edes nimilehteä." Hän löi kannen

jälleen auki. "Tässä kirjassa on toiminimenä: T. O. Schröter" -- hän

selaili lehtiä kädellään.

"Siinä on enää vain harvoja tyhjiä sivuja; kirja päättyy vuoden

loppuessa." Sitten hän avasi toisen kirjan. "Tämä kirja on vielä

aivan tyhjä; mutta siinä on toinen toiminimi. Mitä siihen on

kirjoitettu?"