Anton laski kätensä kauppiaan käteen ja sanoi: "Jääkää hyvästi."

Mutta kauppias ei laskenutkaan hänen kättään irti, vaan sanoi

hymyillen: "Ei hätäillä; minä en laske teitä vielä lähtemään. --

Muistakaappas, että kaikkein vanhin tuttavanne pyytää teitä jäämään",

hän lisäsi totisempaan sävyyn, kun Anton vielä epäröi ovella.

"Minä jään täksi illaksi, herra Schröter", sanoi Anton ryhdikkäästi

Kauppias vei hänet sohvaan istumaan. "Paljon olen kyllä

kuullut teidän seikkailuistanne, mutta tahtoisin kuulla niistä

seikkaperäisesti omasta suustanne. Ja teidänkin mieltänne kiinnittää

kuulla, miten meillä on eletty; aletaanpa siitä ensiksi." Hän rupesi

kertomaan asiainkulusta kauppaliikkeessä sillä aikaa kuin Anton oli

poissa. Ei hän mitään iloista kuvaa luonut Antonille, mutta hänen

kertomuksensa sulatti tämän sydämestä ainakin osan siitä kylmyydestä,

jonka johtajan tyly vastaanotto oli kasannut siihen; sillä Anton

käsitti, kuinka suurta luottamusta kauppias sanoillaan hänelle

osoitti. Hän mainitsi paljon sellaista, jota liikemies enimmäkseen

salaa parhailta ystäviltäänkin, kaikki tärkeämmät liikeasiat,

vähäiset voitot ja suuret tappiot.

Huomaamattaan Anton siirtyi ajatuksissaan takaisin vanhaan

liikkeeseen, nopeasti hän eli mielessään läpi kaikki kuluneen vuoden

tunnelmat ja kireät jännitykset; jälleen punoittivat hänen poskensa,

silmiin syttyi uusi tuli, ja tahtomattaan hän rupesi puhumaan

kauppaliikkeen asioista kuten olisi vielä kuulunut jäsenenä siihen.

Sen huomatessaan kauppias jälleen ojensi alakuloisesti hymyten

hänelle kätensä, johon Anton reippaasti löi omansa; täydellinen

sovinto oli tehty vanhain ystäväin kesken.

"Ja nyt puhelkaamme teistä, rakas Wohlfart", jatkoi kauppias. "Kerran

te rupesitte antamaan minulle toimistanne vapaaherran hyväksi

tietoja, jotka silloin kärsimättömästi torjuin; nyt pyydän teitä

kertomaan minulle kaikesta, mistä teillä on lupa puhua."

Mitä Anton nyt kertoi, ei ollut enää mikään salaisuus; jännittyneenä,

jopa hätäytyneenäkin kuunteli kauppias, mitä Antonilla oli

mainittavana vapaaherran asioista ja omista toimistaan. Anton puheli

pidättyvästi, sillä hänen ylpeytensä ei mielellään kärsinyt toisen

tarkkaa kyselemistä. Mutta siksi paljon hän kuitenkin ilmaisi

kokemuksistaan kauppiaalle, että tämä voi tulla lohdulliselle

mielelle.

"Sallikaa minun puhua teidän omasta tulevaisuudestannekin", virkkoi

isäntä viimein ja nousi tuoliltaan kävelemään. "Niiden viittausten

jälkeen, jotka minulle tuonaan teitte, en vaadi teitä lähivuosiksi

palaamaan minun liikkeeseeni, niin arvokas kuin teidän apunne juuri

nykyhetkenä minulle olisikin. Mutta minä pyydän teitä jättämään

minun huolekseni hankkia teille paikka, joka paraiten sopii teille.

Me mietimme asiaa yhdessä, emmekä hätiköi siinä liikoja. Sillävälin

pyydän teitä jäämään lähiviikoiksi meille. Huoneenne on tyhjä, eikä

siellä ole mitään muuteltu. Mainitsitte juuri, että teillä sitäpaitsi

on vielä näiden kuukausien kuluessa muuan sitoumus suoritettavana.

Siitähän voitte paikkaa odotellessanne selviytyä. Ja jos teillä on

aikaa ja halua autella ohella vähin minuakin konttorissa, niin se

olisi minulle sangen tervetullut apu. -- Mitä suhteeseenne minun

perheeseeni tulee", hän jatkoi vakavampaan sävyyn, "niin luotan

teihin täydellisesti. Minä tunnen tarvetta todistaa teille tämän, ja

senkin vuoksi tein äskeisen ehdotukseni."

Anton katseli vaieten lattiaan.

"En minä pyydä teiltä mitään tuskaannuttavaa rasitusta", sanoi

kauppias; "tehän tiedätte kuinka meillä eletään, monesti täytyy ihan

etsimällä etsiä tilaisuutta päästäkseen toisen kanssa puheisiin.

Sabinelle ja teille minä haluan muutaman viikon kestävää yhdessäoloa

vanhaan tapaan ja sitten, kun se aika tulee, rauhallista eroa. Minä

toivon sitä sisarenikin vuoksi", painosti hän vilpittömästi.

"Siinä tapauksessa minä jään", Anton vastasi.

Tällävälin Sabine asteli huoneessaan levottomasti edestakaisin

ja kuunteli tuskallisen jännitetysti ääntä tai risahdusta veljen

työhuoneesta. Mutta vaikka raskaita ajatuksia työntyikin hänelle

mieleen, eivät ne tänään kuitenkaan jaksaneet juurtua siihen. Tuli

ratisi uunissa, ja tarkasti kuunteli impi kellon tikitystä, mutta

mäntyhalot räiskyivät ja paukkuivat tänään niin ihmeen iloisesti

ja pitivät vallan merkillistä melua. Lakkaamatta sinkoili uunista

pieniä iloraketteja tulisiimoina keskilattialle. Sabine ei voinut

tulla surulliselle päälle eikä hän kyennyt hätäilemäänkään, sillä

väsymättömästi säesti vanha kello hänen omia ajatuksiaan: hän on

tul-lut, hän on tääl-lä!

Ovi aukeni ja täti tylleröi sisään. "Mitä minä kuulenkaan!" hän

huudahti. "Onko se mahdollista? Franz väittää että Wohlfart on

veljesi puheilla."

"Hän on tääl-lä", toisti Sabine kellontikitystä, katsellen syrjään.

"Mitä merkillistä salamyhkäisyyttä tämä taas on!" puuskahti täti

perin tyytymättömänä. "Miksi ei Traugott tuo häntä tänne? Ja hänen

huonettaan ei ole vielä laitettu kuntoon! Kuinka sinäkin saatat istua

kököttää siinä niin levollisesti, Sabine? En minä sinua nyt ollenkaan

käsitä."

"Minä odotan", sanoi Sabine hiljaa, mutta hänen täytyi tarttua

toisella kädellä toisen ranteeseen ja puristaa lujasti, niin kovin ne

vapisivat.

Silloin läheni miehen askeleita huoneen ovea, kauppias kävi sisään

Antonin kanssa ja huusi jo kynnykseltä: "Tässä on meidän vieraamme!"

Ja kun täti ja Anton iloisesti tervehtivät toisiaan, jatkoi isäntä:

"Herra Wohlfart jää asumaan meille muutamiksi viikoiksi, kunnes

löydän hänelle mieleiseni paikan."

Suu avoinna kuunteli täti sellaista päätöstä, ja Sabinen täytyi

helisyttää rajusti lautasia salatakseen levottomuuttaan. Mutta

kumpikaan naisista ei ruvennut tekemään vastaväitteitä, ja innokas

keskustelu illallispöydässä auttoi peittämään mielenliikutusta,

jonka mainingit vielä värisyttivät jokaisen sydäntä. Itsekullakin

oli paljon kyseltävää ja paljon kerrottavaa, sillä kaikille oli

kulunut vuosi sisältänyt paljon suuria ja tärkeitä tapahtumia.

Tosin voi Antonin ryhdissä ja puheensävyssä huomata väkinäisyyttä,

kun hän kertoili elämästään muukalaismaassa, Finkistä ja pienestä

saksalaissiirtolasta, joka oli tilalle vakinaisesti asettunut. Ja pää

kumarassa ja alas katsellen kuunteli Sabine hänen sanojaan. Mutta

kauppias tuli yhä hilpeämmälle tuulelle; ja kun Anton nousi pöydästä

lähteäkseen huoneeseensa, oli isännän kasvoilla miltei sama leppoisa

myhäily kuin ennen vanhaan, hän puristi voimakkaasti Antonin kättä ja

laski leikkiä: "Nukkukaa hyvin ja pankaa merkille, mitä ensimmäisenä

yönä täällä uneksitte; sanotaan että sellainen unennäkö käy aina

toteen."

Ja kun Anton oli poistunut, veti kauppias sisarensa pimeään

sivuhuoneeseen, suuteli siellä häntä otsalle ja sanoi hiljaa

hänen korvaansa: "Hän on pysynyt kelpo miehenä, sitä toivon nyt

kaikesta sydämestäni!" Ja kun hän jälleen astui Sabinen kera

ruokasaliin, loisti jotain kosteata hänen silmissään, ja hän rupesi

kiusoittelemaan tätiä tämän salaisesta ihastuksesta Wohlfartiin, niin

että kunnon tädin täytyi lyödä kämmenensä yhteen ja huudahtaa: "Tuo

mieshän on tänään ihan pilalla!"

Väsyneenä ja järkytettynä Anton viskausi vuoteeseensa. Ilottomana

kuvastui hänelle tulevaisuus, ja muisto illan katkerista kokemuksista

ja ajatus lähiviikkojen hiljaisista kamppauksista painoi raskaasti

hänen sydäntään. Ja sittenkin tuli uni hänelle pian ja rauhallisesti.

Ja vanhassa kauppiastalossa kävi kaikki jälleen hiljaiseksi. -- Se

oli arkipäiväinen, kylmän järkevä talo, jossa oli paljon nurkkia ja

monia salaisia komeroita. Se ei ollut sellainen paikka, jossa intoisa

haaveilu ja leimuavat intohimot viihtyvät. Mutta se oli vankka ja

kelpo talo, joka soi varman turvan kaikille sen seinien sisällä

nukkuville.

Ja jälleen oli pienillä kotihaltioilla tänä yönä paljon askaretta.

Ne hälisivät ja puuhasivat tuuppien vimmatusti toisiaan, ne

lörpöttelivät ja nauraa rähisivät keskenään, ja joka huoneessa

hymisi suuri sanoma, että liikkeen kasvatti oli palannut kotia; ja

alustaltaan katseli kipsikissa omistajan oikeutetulla ylpeydellä

nukkuvaa Antonia, nosti juhlallisesti häntänsä köyryyn ja kehräsi

ahkerasti läpi koko yön.

3.

Seuraavana aamuna Anton kiiruhti Ehrenthalin luo. Mutta sairaan

puheille ei häntä lainkaan laskettu, ja talon naiset ottivat hänet

niin vihamielisesti vastaan, että hän piti parhaana olla heille

mainitsematta asiastaan. Senvuoksi hän antoi oikeusneuvos Hornin

kautta vielä samana päivänä ilmoittaa Ehrenthalin asiamiehelle,

että kaksikymmentä tuhatta taaleria pidettiin valmiina Ehrenthalin

samansuuruisen saamisen maksamiseksi; muihin vaatimuksiin nähden,

joista Ehrenthal oli -- olematta siihen oikeutettu -- ruvennut

käräjöimään vapaaherran kanssa, jäätiin odottamaan oikeuden päätöstä.

Velkojan asiamies kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan. Heti antoi

Anton ryhtyä toimenpiteisiin, että Ehrenthal oikeudellista tietä

pakotettaisiin ottamaan rahat ja luopumaan vaatimuksistaan mainittuun

saamiseensa.

Illan tullen Anton veti vanhan konttoritakin ylleen ja lähti

kiireisin askelin Löbel Pinkuksen taloon. Hän tapasi arvoisan

majatalon isän tiskinsä takana ja kysyi häneltä lyhyeen

kauppiassävyyn: "Herra T. O. Schröter käski tiedustamaan, onko

Schmeie Tinkeles Brodysta saapunut tänne tai odotetaanko häntä

saapuvaksi. Hänen pitää tultuaan heti joutua konttoriimme erään

liikeasian takia."

Pinkus vastasi varovaisesti, ettei Tinkeles ollut kaupungissa ja

ettei hänellä ollut tietoa, milloin tämä tulisi. Tinkeles kävi

kyllä toisinaan hänen puheillaan, toisinaan ei, joten hän ei voinut

vakuuttaa mitään Tinkeleksen puolesta, mutta lupasi toimittaa asian

jos mies näyttäytyisi.

Jo seuraavana päivänä avasi talon palvelija Antonin huoneen oven, ja

Schmeie Tinkeles pujahti sisään. "Tervetuloa, Tinkeles!" huusi Anton

tulijalle vastaan ja katseli alakuloisesti hymyillen kauhtanapukuista

miestä.

Reppuri oli ilmeisesti perin ymmällään, kun huomasi joutuneensa

Antonin luo. Hänen luihuille kasvoilleen lennähti varjo, ja hänen

sisällinen levottomuutensa purkautui hurjaan viittilöimiseen ja

sekavaan sanatulvaan, joiden muka piti ilmaista hänen iloaan

odottamattomasta tapaamisesta.

"Oikke Jumalan ihme, ett' mie näke teidät viel' elävänä! Monest mie

jo tiedustin teit' Schröterin konttorisi', mut en koskaan saanut

tietää minne te olitte mennyt. Aina mie teki mielellän kauppoj'

teidän kanssa, ja monta kaunist' kauppaa me ollaankin tehty yhdess'."

"Ja joskus käyneet sotaakin keskenämme, Tinkeles", huomautti Anton

väliin.

"Ei nyt puhuta siit', se oli huono kauppa", sanoi Tinkeles vältellen;

"ja huonost' on nyt kaiken kaupan kanssa, ruoho kasvaa pitkin

maanteitä. Paha aika on ollut koko maass'. Paraskin mies ei tiedä

maata panness', vieläkö jalat kestää huomenna ylösnousta."

"Olettepa te sentään jaksanut pysyä jaloillanne, Tinkeles, enkä luule

että ajat ovat teille olleet kovinkaan huonot. Istukaahan, minulla on

vähän puhumista teille."

"Miksi istumas'?" kysäsi juutalainen epäluuloisesti, kun näki Antonin

menevän ovelle ja panevan sen säppiin. "Ei liikeasioiss' oo aikaa

istua. Anteeks', miks' te telkemäs ovi? Ei tarvis mitä telki kun

kauppoj' tekemäs, ei meit' kukaan tääll' häiri."

"Tahdon puhua kanssanne kahdenkesken ja luottamuksessa", vastasi

Anton ja astui juutalaisen eteen; "eikä se ole suinkaan teidän

vahingoksenne."

"No, puhukaa sitt'", sanoi Tinkeles, "mut avamas ensin ovi."

"Kuulkaa nyt tarkoin mitä sanon", Anton aloitti. "Muistanette vielä

viime keskustelumme, silloin kuin matkalla tapasimme toisemme."

"En mie muista yhtä mittä", tokasi reppuri päätään pudistellen ja

katseli karsaasti ovelle päin.

"Te annoitte minulle silloin hyvän neuvon, ja kun tahdoin kuulla

teiltä enemmän asiasta, olitte jo kadonnut koko kaupungista."

"Ne on kaikki vanhoj' juttuj'", vastasi Tinkeles yhä karsaammin.

"En mie enää muista yhtä mittä, mull' on tääll' markkinoill'

muutenkin niin paljon tekemist'. Mie luulin teidän meinaavan jotain

kaupantekoa."

"Kaupanteosta nyt onkin kysymys, ja siitä voi teille tulla hyväkin

kauppa", sanoi Anton merkitsevästi. Hän kävi kirjoituspöytänsä luo

ja otti sen laatikosta rahakäärön, jonka laski pöydälle Tinkeleksen

eteen. "Nämä sata taaleria kuuluvat sille miehelle, joka voi antaa

minulle tarvitsemani tiedon."

Tinkeles vilkaisi syrjäkarin kääreeseen ja vastasi: "Sata

taalerinrahaa on kaunis summa, mut mie en voi antaa mittä tietoj',

mie en tiedä yhtä mittä, en mie jaksa muistaa, en ajatella mittä.

-- Joka kerta kuin teidät tapaan, te rupia puhumaan pelkist'

kiusallisist' asjoist'", äyskähti hän ärtyneesti; "ei ole miull'

mikkä onni sattua yhteen teidän kanss', aina mie perin siit' pelkät

harmit ja murehet."

Anton palasi vaieten pöydän luo ja otti toisen rahakäärön, jonka

laski edellisen viereen. "Kaksisataa taaleria", hän sanoi ja piirsi

liidulla pöydänlevyyn neliön molempain rahakääröjen ympärille. "Noin

paljon te saatte, jos voitte antaa minulle haluamani tiedon."

Galizialaisen silmät paloivat haikeasti neliön puoleen. Anton

seisoi vieressä ja osotti vaieten sormellaan ruutua. Reppuri kävi

kovaa sisällistä kamppailua, katsahti varkain Antonia silmiin ja

veti naamansa viattomaan irveeseen; sitten hän koetti teeskennellä

välinpitämättömyyttä ja silmäili näköjään huolettomasti ympäri

huonetta; mutta alati palasi hänen katseensa Antonin ojennettuun

etusormeen ja valkoiseen ruutuun. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan,

ja sittekin kävi molempain miesten kesken sangen kaunopuheinen ja

kiihkeä ajatustenvaihto. Yhä kirkkaammin välkkyivät galizialaisen

silmät, yhä hermostuneemmaksi kävi hänen viittilöimisensä; hän nyki

olkapäitään, kohotteli kulmakarvojaan ja koetti kaikin voimin päästä

eroon rahojen lumouksesta, joka kahlehti hänet pöydän viereen.

Vihdoin hän yritti naamaista rahat pöydältä.

"Ensin puhutaan", sanoi Anton ja peitti rahat kädellään.

"Miks' te olette niin kova minua kohtaan!" valitti Tinkeles.

"Kuulkaa nyt, Tinkeles", sanoi Anton. "Minä en vaadi teiltä mitään

väärää asiaa, en mitään sellaista, jota rehellinen mies voisi

kieltäytyä antamasta toiselle. Tosin ehkä voisin haastattaa teidät

oikeuteen kuulusteltavaksi ja saada varmat todisteet ilman mitään

kuluja; mutta vanhastaan tunnen teidän vastenmielisyytenne kaikkea

oikeudenkäyntiä kohtaan, ja senvuoksi tarjoan teille rahaa. Jos

te ymmärtäisitte toisenlaista, puhetta, niin ehkä itsestännekin

kertoisitte minulle mitä tiedätte, kun sanon teille että muuan

perhe on sortunut onnettomuuteen sentakia, että te ette aikaisemmin

kertonut minulle kaikkea. Mutta sellaista puhetta ei teille

hyödyttäisi pitää."

"Ei, ei se hyödytä mittä", myönsi Tinkeles rehellisesti. "Anta mie

katton ensin rahoj', jotka te miull' lupaatte. Onkos siin' ihan

varmast' kakssata taalerii?" hän jatkoi tuijotellen rahakääröihin.

"Hyv' on, mie näke ett' siin' on oikke. Kysykää nyt, mitä te tahto

tietää?"

"Te kerroitte minulle aikanaan", aloitti Anton, "että Itzigin,

Ehrenthalin entisen kirjanpitäjän, nimenomaisena aikomuksena oli

saattaa vapaaherra von Rothsattel perikatoon."

"Eikös niin käynyt kuin mie sanoin?" kysyi Tinkeles. "Minulla on

syytä otaksua, että te ennustitte oikein. Te mainitsitte silloin

kahdestakin miehestä, jotka olivat tuon juonen takana; kuka se toinen

on?"

Reppuri epäröi ja joutui tuskaan; Anton kävi jälleen käsiksi

rahakääröihin.

"Antakaa olla, älkää koskeko", hätäili Tinkeles ja nosti syrjään

Antonin käden. "Sen toisen nimi on Hippus, kuten mie oon kuullut. Se

on vanha mies ja asunut kauan Löbel Pinkuksen luona."

"Onko hänkin liikemies?" kysyi Anton.

"Ei hän meidän kansaa oo, eikä mikä liikemies; hän on kristitty ja

ollut ennen asianajaja."

"Oletteko te ollut missään liikeasioissa Itzigin kanssa?" kyseli

Anton edelleen.

"Vanhurskas Jumala varjelkoon mua joutumast' tekemisiin sen miehen

kanss'!" huusi Tinkeles. "Jo ensi päivänä kuin hän tuli kaupunkiin,

hän yritti murtautua miun kaappiin, joss' oli kaikki miun tavarat.

Miull' oli tuska ja vaiva estää sitä miestä ottamast' miun vaatteit'.

Hän kiskoo vaatteet elävän ihmisen päältä. En mie tahto olla missä

tekemisiss' semmottisen miehen kanss'!"

"Sen parempi itsellenne", sanoi Anton. "Ja nyt kuunnelkaa minua

tarkasti. Vapaaherralta on varastettu lipas, jossa säilytettiin

tärkeitä asiapapereita. Varkaus tapahtui Ehrenthalin konttorissa.

Oletteko te ehkä sattumoisin kuullut puhuttavan tuosta varkaudesta,

tai onko teillä ehkä epäluuloja, ken varas saattaisi olla?"

Galizialainen vilkuili rauhattomasti ympäri huonetta ja sitten

Antoniin ja rahakääröihin; viimein hän sanoi päättäväisesti ja

ummistaen silmänsä: "En mie tiedä mittä."

"Ja juuri tätä asiaa minä tahdon teiltä tietää; ja nämä rahat ovat

sitä miestä varten, joka voi antaa minulle tietoa siitä."

"No, jos miun pittä puhua", sanoi reppuri, "niin puhumas pittä.

Mie kuulin kerta kun se ihminen, jonka nimi on Hippus, kovasti

juovuksiss' huusi ja mekasti, ja silloin se sanoi: 'nyt meill' on se

punahäntä kiikiss', hän on hukass', paperitten takia hän on hukass'".

"Ja muuta ette tiedä?" kysyi Anton tuskallisen jännityksen valtaamana

"Ei sitt' niin yhtä mittä muuta", vakuutti galizialainen innokkaasti.

"Siit' on jo pitkä aika sitt', ja mie voin silloin vain perin vähän

ymmärtää, mitä ne haasteli keskenäns'."

"Te ette ole kyennyt ansaitsemaan rahoja, jotka ovat tässä pöydällä",

Anton virkkoi hetken vaiti oltuaan; "mitä te tiesitte minulle kertoa,

oli tuiki vähän. Mutta jotta näette, kuinka tärkeätä minun on saada

teidän kauttanne tietoja, annan nyt teille nämä sata taaleria; toiset

sata saatte kohta kuin voitte johdattaa minut varastetun lippaan

jäljille tahi hankkia takaisin siinä olleet paperit. Ehkä se ei ole

teille aivan mahdotonta."

"Ei se ole mahdollist'", sanoi galizialainen jyrkästi, punniten

saamaansa rahakääröä kädessään ja vilkuillen toiseen pöydälle

jääneeseen. "Mihin Itzig ryhtyy, sen hän tekee niin, ettei kukaan

pääse hänen jäljillens'; ja miehän oon tääll' vain muukalainen enkä

tee koskaan asjoit' veijaritten kanss'."

"Koettakaa kuitenkin päästä edes joillekin jäljille", pyysi Anton.

"Kohta kuin saatte jotain vainuunne, niin tulkaa kertomaan minulle;

minä säilytän nämä rahat teitä varten. Eikä minun tarvinne kehoittaa

teitä olemaan hyvin varovainen ja kaikin mokomin välttämään, ettei

Itzig eikä hänen apurinsa saa aihetta epäluuloihin. Älkää edes

kertoko kellekään että tunnette minut."

"En mie ole mikä pikku laps'", vastasi Tinkeles päätään nyykäyttäen;

"mut mie pelkään vain, etten mie voi enää auttaa teitä täss' asjass'."

Galizialainen lähti tiehensä, työnnettyään rahakäärön kauhtanansa

takataskuun.

Anton oli kuitenkin saanut kuulla sen miehen nimen, joka kenties

oli syyllinen itse varkauteen. Hänelle kävi mahdolliseksi jatkaa

tutkisteluja tähän nimeen nojautuen. Mutta yhä vaikeammaksi kävi

samalla saada puuttuvat asiakirjat takaisin ilman viranomaisten apua.

Tässä pulassa hän teki päätöksen, joka ennemminkin pisti kauppiaan

päähän kuin virkamiehen. Se oli rohkea askel, mutta suotuisessa

tapauksessa sen kautta kukaties voi mahdollisimman pian ja huomiota

herättämättä palauttaa paperit paroonin käsiin.

Hän tahtoi päästä tekemisiin Itzigin itsensä kanssa, ja käyttäen

hyväkseen sitä vähää tietoa, jonka hän juuri oli saanut

galizialaiselta reppurilta, koettaa pakottaa tuon kavalan ja

tunnottoman miehen antamaan perään. Tosin hän hyvin tiesi, kuinka

epävarma se askel oli, ja että häntä perillä odotti kova ottelu

Itzigin kanssa. Jos hän olisi arvannut, mitä kaikkea tuolla

yritteliäällä liikemiehellä juuri nykyisin oli mielessä, niin olisi

hän arvellut vielä kauemmin, ennenkuin lähti ottamaan sen askeleen.

* * * * *

Itzigin luihunaamainen konttorinulikka avasi oven. Anton seisoi

vastatusten muinaisen koulutoverinsa kanssa. Itzigillä oli jo

tiedossa että Anton oli palannut kaupunkiin Rosminin läheiseltä

tilalta, ja hän oli varustautunut tähän vieraskäyntiin.

Kotvan aikaa molemmat miehet katselivat toisiaan, kumpikin koettaen

lukea vastustajansa kasvonilmeistä ja ryhdistä toisen ajatukset

ja varustautua alkavaan kamppailuun. Molemmille oli monivuotinen

varovainen seurustelu ihmisten kanssa ja liikeasiain varteenottaminen

antanut hiukan samanlaista ryhtiä. Molemmat olivat tottuneet

säilyttämään näennäisen kylmäverisen levollisuutensa kiusallisissakin

tilanteissa ja salaamaan päämäärän, johon pyrkivät; molemmat olivat

tottuneet punnitsemaan nopeasti, puhumaan varoen ja päättämään

ripeästi; molemmilla oli yksin puheessaan ja eleissäänkin sitä

sävyä, jonka kauppiasmainen seurustelu kauppiaitten kanssa lyö

jokaiseen liikemieheen; ja molemmat olivat tänään ankaran sisällisen

jännityksen vallassa, joka nosti veret Antonin poskille ja antoi

hiukan väriä Veitelinkin kelmeille poskipäille.

Mutta Antonin kirkkaan katseen kohtasi vastustajan silmä levottomana

ja luimistellen, hänen karskia vakavuuttaan vastasi toisen ryhdissä

merkillinen sekoitus uhkamielisyyttä ja nöyristeleväisyyttä;

molemmat tajusivat jo ensi silmäyksellä, että edessä oli vaarallinen

vastustaja, jota oli vaikea voittaa, ja siksi kumpikin kokosi kaiken

voimansa.

Taistelu alkoi. Itzig aloitti sen hänelle ominaisella tavalla. "Onpa

oikein hupaista nähdä teidät kerran luonani, herra Wohlfart", hän

sanoi väkinäisen ystävällisesti; "siitä onkin jo sangen kauan sitten

kuin minulla viimeksi oli ilo tavata teidät. Minä olen kumminkin aina

suurella mielenkiinnolla seurannut teidän vaiheitanne. Yhdessähän

me kävimme kouluakin, samana päivänä saavuimme tänne, ja molemmat

olemme päässeet eteenpäin maailmassa. Olin jo kuullut että te olitte

lähtenyt Amerikkaan. Ihmiset lörpöttelevät niin paljon perätöntä.

Toivon että nyt jäätte pysyväisesti tänne pääkaupunkiin. Ehkä te

jälleen liitytte herra Schröterin liikkeeseen; hänen sanotaan kovasti

pahoitelleen teidän poislähtöänne." -- Sanat juoksivat virtanaan

hänen huuliltaan, mutta hänen katseensa koetti joka taholta puhkaista

Antonin jäykkää ulkokuorta päästäkseen näkemään, missä asioissa hänen

vieraansa oli tullut.

Hän oli kuitenkin paljastanut erään heikon kohdan omassa

panssarissaan, kun hän teeskenteli tietämättömyyttä siitä, missä

Anton oli viime aikoina oleskellut. Se seikka, että hän tyystin

vältti mainitsemasta Rothsattelin nimeä, vahvisti Antonin vakaumusta

siitä, että tuolla miehellä oli jotain aihetta sellaiseen tavattomaan

varovaisuuteen juuri tämän nimen mainintaan nähden.

Käyttäen tätä Veitelin erehdystä hyväkseen Anton aloitti puhua niin

kylmästi, kuin olisi toinen äsken haastellut pelkille seinille: "Minä

tulin, herra Itzig, puhumaan kanssanne eräästä liikeasiasta. Teillä

on tiedossanne parooni von Rothsattelin sukutilaa koskevat asiat,

joka tila kohdakkoin pitäisi myytämän julkisella pakkohuutokaupalla."

"Tunnen vain ylimalkaisesti noita asioita", vastasi Itzig ja

painautui päättäväisesti sohvan nurkkaan, "kuten yleensä tunnen

senlaisia asioita. Olen kuullut niistä tosiaan yhtä toista."

"Te olette Ehrenthalin konttorissa vuosikausia johtanut hänen

liikeasioitaan paroonin kanssa, jotka kaikki koskivat tilan

velkarasituksia, joten teillä täytyy olettaa olevan niistä tarkat

tiedot. Kun Ehrenthalin sairaus tätänykyä tekee mahdottomaksi asettua

mihinkään liikeyhteyteen hänen kanssaan, niin pyydän teiltä joitakin

tarvitsemiani tietoja."

"Mitä minä ehkä olen kirjanpitäjänä Ehrenthalin konttorissa saanut

tietooni", sanoi Itzig venytellen, "niin se on uskottu minulle

luottamuksessa, joten en voi siitä kertoa syrjäisille. Ihmeekseni

käy, että te sellaista minulta vaadittekaan", hän lisäsi, muljauttaen

ilkeästi vastustajaansa. Anton vastasi kylmäverisesti: "Minä en

vaadi teiltä mitään, mikä voisi loukata velvollisuudentuntoanne,

josta mainitsitte. Minun on vain tärkeää tietää, kenen käsissä ne

kiinnitykset nykyään ovat, jotka tilaa rasittavat."

"Sen te olisitte voinut saada helposti tietoonne pyytämällä otteen

hypoteekkiluettelosta", sanoi Veitel, teeskennellen mainiosti

välinpitämätöntä sävyä.

"Olette ehkä kuullut", jatkoi Anton järkkymättä, "että jotkut noista

kiinnityksistä ovat viime kuukausien kuluessa kierrelleet tässä

kaupungissa kädestä käteen; joka tapauksessa ei niiden nykyisiä

haltijoita ole merkitty hypoteekkiluetteloon. Voi olettaa, että

kiinnekirjat on ostettu siinä mielessä, että sen kautta joko

helpotetaan tai ehkä myöskin vaikeutetaan ostonhaluisia tekemästä

tarjouksiaan pakkomyyntitilaisuudessa."

Tähän saakka oli keskustelu ollut jokapäiväistä varustautumista

vakavaan kamppailuun, jokseenkin samantapaista kuin ensimmäiset

shakkisiirrot tai kilpa-ajojen alkuvauhti. Itzigin kärsimättömyys

joudutti sitten asiainmenoa hyvän askeleen eteenpäin.

"Oletteko te saanut asiaksenne ostaa tuon tilan?" hän kysyi äkkiä.

"Otaksukaa että olisin saanut sen tehtävän", Anton vastasi, "ja

että haluaisin sitä varten teidän myötävaikutustanne. Voitteko te

mahdollisimman pian hankkia minulle tuon tarvitsemani tiedon? Ja

tahdotteko ryhtyä tarvittaviin neuvotteluihin lunastamista varten?"

Itzig punnitsi tilannetta. Voihan olla mahdollista, että Anton tuli

vain senvuoksi, että saisi pakkohuutokaupassa varatuksi tilan joko

paroonille tai ystävälleen Finkille. Siinä tapauksessa uhkasi häntä

itseään se vaara, että hänen pitkän salaisen työnsä ja hirveän

uhkayrityksensä kallis hedelmä yht'äkkiä riistettäisiin hänen

käsistään. Jos Fink kattoi omaisuudellaan vapaaherran velat, niin

Itzig menetti tilan. Silloin hänen täytyi ryhtyä toisiin keinoihin

kiristääkseen paroonilta rahoja. Pohtiessaan tätä pulmaa kovan

sisällisen kiihotuksen vallassa hän huomasi Antonin katselevan häntä

hyvin tutkivasti. Siitä hänen pahan omantuntonsa terävänäköisyys teki

nopeasti sen johtopäätöksen, että Anton oli päässyt jonkin verran

hänen juoniensa perille ja että tämä vielä tahtoi jotain muutakin

häneltä. Todennäköisesti koko tarjous oli tehty vain silmäinlumoksi.

Hän kiiruhti senvuoksi mitä alttiimmin lupaamaan myötävaikutustaan ja

lausui toivovansa, että hänen ehkä hyvinkin onnistuisi saada oikeaan

aikaan selville kiinnitysten nykyiset haltijat.

Anton ymmärsi, että tuo konna oli arvannut hänen aikeensa ja oli nyt

varuillaan. Hän vaihtoi hyökkäysmenetelmäänsä.

"Tunnetteko te erään Hippuksen?" hän kysyi yht'äkkiä ja katsoi

terävästi vastustajaa silmiin.

Haihtuvan hetkisen värähtivät Itzigin silmänluomet, ja valju puna

kohosi jälleen hänen poskipäilleen. Vitkastellen, kuin koettaisi

etsiä muististaan tuota nimeä, hän viimein vastasi: "Kyllä minä

tunnen hänet. Hän on rappiolle joutunut ja aivan mitätön mies."

Anton huomasi satuttaneensa oikeaan kohtaan. "Ehkä muistanette,

että puolitoista vuotta sitten Ehrenthalin konttorista varastettiin

vapaaherralle kuuluva asiakirjalipas, jonka sisällys oli sangen

tärkeäarvoinen lippaan omistajalle?"

Itzig istui levollisena; ainoastaan hänen silmänsä pälyilivät

hermostuneesti ympäri huonetta. Kukaan häntä tuntematon ei olisi

tuota katsetta arvannut pahan omantunnon merkiksi, mutta Anton näki

muuttuneessa ilmeessä ilmi elävästi vanhan ostraulaisen koulutoverin

kierot kasvot -- saman naaman, jota Veitel nulikka oli näyttänyt

joutuessaan pinteeseen kynän tai paperiarkin näpistyksestä. Itzig

siis tiesi kadonneista asiakirjoista; hän tiesi niiden varkaudestakin.

Vihdoin liikemies vastasi välinpitämättömästi: "Kuulinhan minä

tuosta lippaasta, se tapahtui vähän ennen kuin erosin Ehrenthalin

liikkeestä."

"No niin", jatkoi Anton, "varastetuilla papereilla ei voinut olla

varkaalle itselleen minkäänlaista arvoa. Mutta on syytä otaksua,

että ne ovat jollain tavalla joutuneet jonkin kolmannen tällä

paikkakunnalla asuvan henkilön käsiin."

"Sekään ei ole mahdotonta", sanoi Itzig; "mutta en pidä

todennäköisenä, että kukaan säilyttää arvottomia papereita niin kauan

hallussaan."

"Mutta minä tiedän", lausui Anton painokkaasti, "että paperit ovat

edelleen vielä olemassa, ja tiedänpä senkin, että niitä aiotaan

käyttää kiristääkseen paroonilta jollain tapaa rahallista etua."

Itzig liikehti levottomasti sohvassaan; hän katseli jäykästi eteensä,

ja punainen pilkku hänen poskipäillään kävi yhä tummemmaksi; mutta

hän vaikeni itsepäisesti, eikä Antonkaan hiiskunut sanaakaan.

Viimein kävi vaikeneminen kumminkin Itzigille sietämättömäksi; hän

teki ripeän päätöksen, oikaisi selkänsä ja pakottautuen katselemaan

vastustajaansa kasvoihin hän kysyi käheällä äänellä: "Miksi tuota

asiaa minulle mainitsette?"

"Teidän ei pidä jäädä epätietoisuuteen minun tarkoituksestani",

Anton vastasi. "Minä tiedän että paperit ovat täällä, ja minulla

on syytä otaksua, että teidän taitavuutenne onnistuu saada selvää

niiden säilyttäjästä; voittehan juuri tuon Hippuksen kautta hankkia

itsellenne kaikki tarvitsemanne tiedot, jotka teiltä vielä puuttuvat."

"Miksi juuri hänen kauttaan?" kysyi Veitel nopeasti.

"Hän on todistajain läsnäollessa lausunut sanoja, joiden perusteella

voi varmasti otaksua, että hän tarkoin tuntee noiden paperien

sisällyksen."

Itzig puri hampaansa yhteen, ja niiden välistä kuului käheä murahdus,

joka sanoiksi vahvennettuna olisi kuulunut likipitäen: "Se juoppo

sika!"

Anton jatkoi levollisesti: "Vapaaherra on jo lunastanut itselleen

takaisin ne oikeudet, jotka Ehrenthalilla on ollut varastettuihin

velkakirjoihin, tallettamalla vastaavan rahamäärän tuomioistuimen

huostaan. Lipas ja sen sisällys ovat siis vapaaherran omaisuutta.

Jos paperit voidaan hankkia takaisin teidän avullanne ja jättää

vapaaherran tai hänen valtuutettunsa käsiin, niin olisi vapaaherra,

jolle varkaan kiinnisaaminen on vähemmän tärkeää kuin paperien

takaisinperiminen, halukas maksamaan avustajalle sopivan palkkion."

Tässä tarjouksessa oli Itzigille kylläkin paljon houkuttelevaa;

olihan hän itse koko ajan tuntenut ahdistavaa painostusta rikoksensa

takia, ja yhä yltyvällä vastenmielisyydellä hän oli sietänyt alati

humalaisen Hippuksen röyhkeää toveruutta. Jos vierasta rahaa tuli

paroonin avuksi, jos hänen itsensä täytyi luopua toivosta nähdä

maatila koskaan omanaan, niin nyt oli hetki käsissä, jolloin hän

voi hyvää korvausta vastaan luovuttaa nuo kohtalokkaat paperit

vapaaherran käsiin. Mutta olipa tarjouksella vaaransakin, jos Anton

saatuaan paperit haltuunsa vielä aikoi jatkaa varkaan takaa-ajoa. Sen

vuoksi Itzig kysyi: "Koska paroonille näyttää olevan niin tärkeää

saada lippaansa takaisin, niin minkävuoksi sen katoaminen aiheutti

niin vähän melua paroonin itsensä ja Ehrenthalin puolelta? En ole

kuullut siitä edes ilmoitetun poliisillekaan, eikä perästäpäinkään

ole mitään tutkisteluja toimitettu."

Tuo röyhkeys suututti Antonia. Ärtyneenä hän vastasi: "Varkauteen

liittyi seikkoja, joiden penkominen teki tutkistelut Ehrenthalille

kiusallisiksi; lipashan katosi hänen lukitusta konttoristaan, ja

ehkäpä siitä syystä luovuttiin kaikesta virallisesta tutkimuksesta."

Tähän Itzig huomautti: "Jollen väärin muista, väitti Ehrenthal siihen

aikaan tuttavilleen, että tutkisteluista luovuttiin paroonin takia."

Anton tunsi syvästi tuon konnan viime iskun. Hän ajatteli Lenorea,

muisteli mitä monia hirveitä nöyryytyksiä onneton perhe oli viime

vuosina saanut kokea; ja töintuskin onnistuen säilyttämään näennäisen

levollisuutensa hän vastasi: "Ehkä paroonilla oli siihen aikaan

muitakin, syitä jättää asia lepäämään."

Nyt tunsi Veitel olonsa turvalliseksi. Antonin vaivoin hillitystä

ärtyisyydestä hän heti huomasi, kuinka innokkaasti tämä pyrki

suojelemaan vapaaherraa; hänen äskeinen tarjouksensa oli tehty

täydellä todella: parooni pelkäsi varasta. Ja tästä silmänräpäyksestä

lähtien hän saavutti jälleen täyden levollisuutensa, hänen

ryhtinsä ja sävynsä muuttui niin kylmäksi ja varmaksi, että Anton

tajusi joutuneensa alakynteen ja että hänen liukas vastustajansa

luiskahtaisi tyyten hänen käsistään.

Siitä vakuutti häntä jo Itzigin seuraava lausunto: "Mikäli minä

Hippusta tunnen, on hän epäluotettava ihminen, joka usein juo itsensä

päihdyksiin. Jos hän humalapäissään on sanonut jotain, niin pelkäänpä

ettei se meitä paljonkaan auta paperien takaisinhankkimisessa.

Onko hän edes antanut teille joitakin varmoja ilmoituksia, joiden

perusteella voisimme tehdä hänelle rahallisia tarjoomuksia?"

Nyt oli Antonilla vuorostaan syytä olla varuillaan. "Hän on

todistajain kuullen lausunut viittailuja, joista varmasti voi

päätellä hänen hyvin tuntevan nuo paperit, että hän tietää niiden

nykyisen säilytyspaikan ja että hän aikoo käyttää niitä johonkin

määrättyyn tarkoitukseen."

"Ehkä siinä on tarpeeksi aihetta lakimiehelle, mutta ei

liikemiehelle, jotta sen perusteella kannattaisi käydä neuvottelemaan

hänen kanssaan", virkkoi Veitel; "tiedättekö te varmasti, mitä hän on

oikein sanonut?"

Anton väisti iskun ja antoi viholliselle vastaiskun sanoessaan:

"Hänen lausuntonsa ovat minun ja monien muiden henkilöiden

tarkkana tietona; ja ne ovatkin aiheena, että olen saapunut teidän

puheillenne."

Itzigin täytyi jo välttää tätä vaarallista puheenaihetta. "Entä

minkä summan parooni tahtoo uhrata saadakseen paperinsa takaisin?

Tarkoitan kysyä", hän korjasi sanontansa, "että onko se sellainen

liikeasia, johon toisen kannattaa tuhlata aikaa ja vaivaa? Minulla on

tätänykyä paljon muutakin tekemistä. Ettehän voi vaatia, että minä

parin kultarahan vuoksi kulutan aikaani nuuskimalla sellaista, millä

itsessään on niin vähän arvoa, mutta jota on kuitenkin niin vaikea

tavoittaa -- tarkoitan jonkun tahallaan piilottamia papereita."

Monta vuotta takaperin, kun molemmat miehet, jotka nyt seisoivat

vastatusten vihollisina, yhdessä matkasivat pääkaupunkiin, oli

juutalaispojan sydämenaivoituksena ollut saada käsiinsä joitakin

papereita, joiden hän lapsellisessa hupsuudessaan uskoi perustavan

hänen tulevaisen onnensa. Silloin hän oli ollut halukas ostamaan

Antonille vapaaherran tilan. Ja nyt oli toinen heistä vuorostaan

lähtenyt etsimään salaperäisiä papereita, toinen riiteli nyt

vapaaherran tilaa itselleen, ja hänestä itsestään oli jo tullut

salatietoinen mies. Hän oli löytänyt tuon loihtuvoimaisen resehdin,

hän piteli riidanalaista tilaa lujasti kädessään, ja hänen kohtalonsa

läheni täyttymystään. Molemmat miehet ajattelivat tänä tuokiona

muinaista yhteistä kaupunkimatkaansa.

"Minä olen valtuutettu sopimaan kanssanne tuon rahasumman

suuruudesta", vastasi Anton; "mutta minun täytyy huomauttaa, että

asialla on kiire. Senvuoksi pyydän teitä ennen kaikkea ilmoittamaan,

oletteko halukas hankkimaan huostaamme parooni von Rothsattelin

asiakirjat ja avustamaan meitä kiinnityskirjojen lunastamisessa."

"Minä hankin itselleni tarvittavia tietoja ja punnitsen niiden

perusteella, voinko teitä palvella", vastasi Veitel kylmästi.

"Paljonko aikaa tarvitsette ratkaisuanne varten?" kysyi Anton samaan

sävyyn. "Kolme päivää."

"Minä voin myöntää teille ainoastaan neljäkolmatta tuntia", lausui

Anton päättävästi, "Jollen niiden kuluessa saa teiltä suostumusta,

niin tulen vapaaherran edun vuoksi käyttämään kaikkia keinoja, yksin

äärimmäisiäkin, saadakseni paperit käsiini tahi vakuuttautuakseni

siitä, että ne ovat täydellisesti hukassa. Ja kaikesta, mitä tiedän

niiden nykyisestä kätköpaikasta ja niiden aiotusta käyttämisestä,

otan mahdollisinta hyötyä saadakseni selville rikoksen tekijät."

Hän otti kellonsa esiin ja näytti sen numerotaulua: "Huomenna tähän

aikaan tulen saamaan vastauksenne."

Siten päättyi kohtalokas keskustelu. Kun Anton oli painanut oven

kiinni jälestään, oli Itzigillä päätöksensä selvänä. Hän katsahti

vielä kerran karsaasti poistuvan perään, mielessä kiehuvaa vihaa ja

pelkoa. Hänen vanhasta koulutoveristaan oli tullut hänen vaarallisin

vihollisensa. Nyt hän tiesi, kuinka pitkälle Anton aikoi mennä

vapaaherran etuja puolustaessaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että

Antonin suhde paroonin perheeseen oli alkanut tuona päivänä, jolloin

aatelismiehen kaunoinen tytär oli soutanut hänet lammikon yli ja hän

itse oli sitä maantieltä katsellut. Hän oli taipuvainen otaksumaan,

että Anton pyrki saman tilan omistajaksi käyttämällä vallan toisia

teitä kuin hän itse.

Mutta kaikki hänen itsekkäässä sydämessään asuva uhkamielisyys

kohotti jälleen harjaansa ja teki hänen mielensä lujaksi. "Vielä

on viikon päivät kihlaukseeni Rosalien kanssa", hän mutisi. "Ja

seuraavana päivänä minä keksin kuin sattumoilta velkakirjat

jostakin Ehrenthalin konttorin sopesta. Silloin saavat Rothsattel

ja hänen ystävänsä tyytyä pakkosopimukseen, jonka ehdot minä heille

sanelen. Pelkästään uhkaamalla, että jätän riidan tuomioistuimen

ratkaistavaksi ja saatan paroonin menettelyn kaikkien liikemiesten

tietoon, pakotan tuon pahuksen Wohlfartin alistumaan tahtooni. Vain

viikon päivät enää! Niin kauan voin häntä kyllä pidätellä, ja sitten

on voitto minun!"

* * * * *

Kun Anton neljäkolmatta tuntia myöhemmin saapui Itzigin asuntoon,

tapasi hän oven lukittuna. Hän palasi sinne vielä kahdesti samana

iltana, mutta ketään ei ollut kotona. Seuraavana aamuna hänet otti

vastaan tuo luihunaamainen nulikka ja vastasi Antonin kysymykseen:

Herra Itzig oli lähtenyt matkoille; mahdollista oli, että hän palaisi

aivan pian, mutta yhtä mahdollisesti vasta moniaiden päiväin päästä.

Tuosta tarinasta Anton ymmärsi pojalle annetun sanat suuhun.

Itzigin ovelta Anton lähti erään virkamiehen luo, jota pidettiin

etsivän poliisin kaikkein toimekkaimpana jäsenenä. Hän kertoi tälle

varovaisin sanoin lippaan varkaudesta ja sen sisältämistä papereista

ja pyysi virkamieheltä neuvoa. Hän sanoi epäilevänsä, että varkauden

oli tehnyt entinen asianajaja Hippus raha-asioitsija Itzigin tieten,

eikä hän salannut myöskään arvoisalta Tinkelekseltä saamiaan

vajavaisia varoituksia.

Virkamies kuunteli tarkasti Antonin kertomusta ja lausui viimein:

"Siitä riittämättömästä ainehistosta, jonka olette voinut minulle

antaa, on Hippuksen nimi minulle mielenkiintoisin. Hän on perin

vaarallinen olio, jota en kuitenkaan ole vielä tähän asti saanut

oikein kiikkiin. Huijauksistaan ja pikku petoksistaan häntä on jo

monesti rangaistu, ja edelleenkin hän on poliisivalvonnan alaisena.

Toiseen mainitsemaanne henkilöön nähden ei minulla tosin ole samoja

oikeuksia kuin tuohon vintiöön. Muuten ovat teidän antamanne

viitteet niin mitättömät, että niiden perusteella tuskin voidaan

ryhtyä viralliseen tutkimukseen. Eihän edes itse varkauttakaan ole

vielä ilmoitettu viranomaisille, vaikka siitä on jo kulunut yli

vuosikauden."

"Neuvotteko te siis minua", kysyi Anton, "kaiken sen jälkeen mitä

tiedätte tuosta Hippuksesta, kääntymään hänen puoleensa ja koettamaan

ehkä sovinnollisesti saada takaisin kadonneet asiakirjat?"

Virkamies kohautti hartioitaan vastatessaan: "Omalta kannaltani en

voi tuollaista neuvoa antaa, ja pelkään myöskin ettei sellaisesta

askeleesta ole mitään hyötyä. Sillä jos epäluulonalainen mies on

anastanut paperit jonkun toisen käytettäväksi, niin ne eivät enää ole

hänen hallussaan. Ja tuskinpa ainakaan toistaiseksi voi otaksua, että

hän kävisi kavaltamaan rikostoveriansakaan."

"Onko teidän siis aivan mahdoton nykyisissä olosuhteissa antaa

minulle apuanne paperien takaisinhankkimisessa?" kysyi Anton allapäin.

"Koska ensimmäisenä edellytyksenä minun toimeenryhtymiselleni

täytyy olla, että varkaudesta on tehty virallinen ilmoitus ja

siinä lueteltu mahdollisimman tarkoin varastettujen esineiden

laatu ja tunnusmerkit, niin en vielä tätänykyä voi antaa teille

etsiskelyissänne mitään suoranaista apua. Mutta kun te olette

valinnut vainoomisenne esineeksi juuri tuon Hippus herran, jota

kohtaan minulla on persoonallista mielenkiintoa, niin tahdon tehdä

kaiken minkä voin. Minä toimitan vielä tänään kotitarkastuksen hänen

luonaan. Sanon teille jo ennakolta, ettemme tule sieltä löytämään

yhtään mitään. Edelleen olen valmis uudistamaan saman tempun muutaman

päivän päästä, vaikkakin maineeni taitavana nuuskijana sen kautta

joutunee naurunalaiseksi kunnon Hippuksen silmissä. Sillä temppu

pelottaa varkaita pintapuolisilla kotitarkastuksilla tehoaa tosin

vast'alkajiin, mutta tuollaiseen vanhaan veijariin se ei enää vaikuta

muuta, kuin että hän mahdollisesti rupeaa halveksimaan minua ja

menetelmiäni. Ja aivan varmaa on, ettemme toisessakaan tarkastuksessa

keksi mitään."

"Mitä hyötyä tuollaisesta toimenpiteestä sitten voisi olla minulle?"

kysyi Anton masentuneena.

"Paljon enemmän kuin luulettekaan. Koska te olette jo käynyt

neuvottelemaan asioitsija Itzigin kanssa, niin juttu voi meidän

asiaanryhtymisemme johdosta käydä teille helpommaksi. Sillä

kotitarkastuksesta on yleensä se seuraus, että asianomainen hätäytyy.

Ja vaikkakaan en osaa varmasti arvailla, miltä kannalta Hippus itse

tulee sellaisen koetuksen ottamaan, niin uskonpa kuitenkin hänen

rupeavan tuntemaan asemansa jossain määrin tukalaksi. Siitä voi olla

hyötyä teidän ponnistuksillenne. Pidänpä hyvää huolta siitä, että

ensimmäinen kotitarkastus toimitetaan mahdollisimman taitamattomasti

ja suurella melulla. Onneksi on hänellä jälleen vakituinen asunto,

jossa hän on saanut jonkun aikaa olla meiltä rauhassa, joten hän

tuntee olonsa turvalliseksi. Myöskin olen kuullut hänen paljon

vanhentuneen ja käyneen kivuloiseksi, jotka seikat voivat olla teille

eduksi pyydystäessänne miestä paulaanne."

Siihen tietoon ja lupaukseen sai Anton tyytyä.

4.

Oli kolkko marraskuun ilta; sumu lainehti yli koko kaupungin,

täytti kaikki vanhat kadut ja torit ja tunkeutui avoimista ovista

sisään huoneisiin. Se takertui katulyhtyjen ympärille, joiden

liekit lepattelivat punertavan usvapallon keskellä eivätkä kyenneet

valaisemaan kolmea askelta ympärilleen. Se leijui virran yllä ja

tanssi tiheinä pilvirykelminä, jotka törmäilivät toisiaan vastaan.

Pitkä sarja harmaita usvahaamuja veteli pitkiä laahuksiaan mustan

veden pinnalla, yli vanhojen rantapaalujen, ali siltain kumaraisten

holvien -- oikea aavesaattue myrkyllisiä usmia! Ne vyöryivät

vesiportaita ylös, tarrautuivat parvekkeiden hirsikannattimiin ja

pitivät ahkeraa häärinää keskenään. Silloin tällöin voi nähdä läikän

mustaa vettä, joka vyöryi ihmisasumusten ohi kuin mikäkin maanalainen

tuhovirta.

Kadut olivat tyhjinä; vain harvoin näki jonkin haamun sukeltuvan

näkyviin katulyhdyn valokehässä ja sitten jälleen uppoavan hämärään.

Tällainen haamu oli myös muuan pikkuinen, kokoonkyyristynyt

miespahanen, joka hoiperrellen pyrki eteenpäin ja aina tultuaan

lyhtyjen valopiiriin koetti harpata tavallista pitempiä askeleita,

sikäli kuin epävakaiset jalkansa antoivat myöten. Eräästä

porttikäytävästä hän solahti pihaan, jonka varrella Itzigin konttori

oli, ja katseli ylös tuttavansa akkunoihin. Niiden verhot olivat

lasketut alas, mutta raoista vilkkui valoa. Pikku mies koetti

pysytellä tanakasti pystyssä, tuijotti jäykästi akkunoihin ja

kirouksia mutisten heristi nyrkkiään niitä kohti. Sitten hän haparoi

portaita ylös ja käytävään päästyään helisti kiivaasti soittokelloa,

kerran, kahdesti, kolmasti.

Vihdoin kuului sisältä hiipiviä askeleita, ovi avautui ja pikku mies

sujahti sisään ja juoksi yhtä vauhtia etuhuoneeseen, jonka oven Itzig

sulki hänen perästään. Hippus ei ollut koskaan ollut mikään miehisen

kauneuden ihanne, mutta tänään hän näytti kerrassaan kamalalta.

Hänen poskensa olivat painuneet syville kuopille, rumat piirteet

ilmaisivat merkillistä hätäytymisen ja uhkamielisyyden sekoitusta, ja

veristyneet tihrusilmät luimistelivat usvan himmentämien rillien yli

salakavalasti entiseen oppilaaseen. Varmasti hän oli juovuksissakin,

mutta kuumeinen pelko ja hätä oli piristänyt hänen kohmeloisia

ajatuksiaan ja tuokioksi työntänyt syrjään viinanmyrtymyksen.

"Nyt ne ovat minun niskassani!" hän huusi ja hypisteli sormiaan

avuttomasti ilmassa. "Ne haeskelevat minua!"

"Kuka teitä haeskelisi?" kysyi Itzig rauhallisesti, vaikka hyvin

tiesi keitä hakijat olivat.

"Poliisit, senkin roisto!" äyskäsi pikku vanhus. "Sinun takiasi istun

nyt kiikissä. En uskalla enää mennä kotia, sinun pitää piilottaa

minut."

"Niin pitkällä ei sentään vielä olla", vastasi Itzig niin

kylmäverisesti kuin taisi. "Mistä te tiedätte että poliisipalvelijat

ovat kintereillänne?"

"Lapset kadulla juttelivat siitä keskenänsä", huusi Hippus; "kadulla

minä sen kuulin, kun yritin ryömiä luolaani. Ihan onnenkauppaa

oli etten ollut vielä kerinnyt kotiin. Niitä seisoo kadulla talon

edustalla, niitä seisoo portailla, ja ne odottavat että tulen kotia.

Sinun pitää piilottaa minut, kuuletkos; ja rahaa sinun pitää antaa

minulle ja auttaa minut rajan yli. Tänne minun ei auta enää jäädä,

koeta toimittaa minut näkymättömiin!"

"Näkymättömiin?" toisti Veitel synkästi. "Ja minne sitten?"

"Minne poliisi ei vain pääse perässäni; rajan yli, Amerikkaan!"

"Entäpä jollen tahdo auttaa", murahti Itzig äreästi ja mietiskellen

uutterasti itsekseen.

"Kyllä saat tahtoa, mörökölli! Oletko sinä vielä semmoinen tölliskö

ettet tiedä, mitä minä tulen tekemään, jollet auta minua tästä

kiikistä, sen tuhattäytinen? Kyllä ne rikosoikeudessa ottavat

tarkkaan korvaan kaiken, mitä minä sinusta tiedän."

"Ettehän toki ole niin kehno, että menette kavaltamaan vanhan

ystävän", sanoi Itzig sävyyn, jota hän turhaan koetti saada

tunteelliseksi. "Katselkaahan nyt vähän tyynemmin asiaintilaa; mitäpä

vaaraa siinä nyt muuten onkaan, vaikka ne teidät pidättäisivätkin?

Kuka kykenee todistamaan mitään teitä vastaan? Niiden on pakko laskea

teidät jälleen vapaaksi. Tunnenhan minäkin lain yhtä hyvin kuin joku

noista lakituvan herroista."

"Soo!" karjasi vanha mies myrkyllisesti; "vai sinä arvelet että

minun pitäisi ryömiä vankityrmään sinun takiasi, mokomankin narrin

ja ilvehtijän takia? Että minun pitäisi istua vedellä ja leivällä,

sill'aikaa kuin sinä täällä lapat maaruusi hanhipaistia ja nauraa

hohotat aasimaiselle Hippus ukolle? Ei siitä tule mitään, munsyöri;

minä tahdon pimitä täältä, ja siihen asti kunnes pääsen pimiämään,

saat piilotella minua."

"Mutta ettehän voi tännekään jäädä", vastasi Veitel nyreästi. "Täällä

ei ole varmuutta teille eikä minullekaan; Jakob tuolla eteisessä

antaa teidät ilmi, ja talonväki piankin keksii että lymyilette täällä

minun luonani."

"Sinun huolesi on, minne saat minut kätketyksi", ärähti vanhus;

"mutta sen vaadin sinulta, että autat minut selville vesille tästä

kiipelistä taikka..."

"Tukitkaa suunne", huusi Itzig, "ja kuulkaa mitä sanon. Vaikka minä

antaisinkin teille rahaa ja pitäisin huolta, että pääsette junalla

Hampuriin ja sieltä merelle, niin se ei käy kädenkäänteessä enkä

minä voi siihen mieskohtaisesti sekautua. Teidät pitää saattaa yötä

myöten jollekin parin peninkulman päässä olevalle pikku asemalle:

myötyrihevosta en uskalla teille hankkia, koska sen kautta pakonne

tulisi kohta ihmisten tietoon, ja tuommoinen kurja raukka kuin te

olette ei jaksaisi sitä matkaa jalankaan tehdä. Minun on koetettava

saada teidät tielle jollain toisella keinolla, mutta sellainen on

minun ensin saatava tietooni. Siksi aikaa minun täytyy saada teidät

johonkin toiseen kätköön, jossa poliisi ei keksi minua kun teitä

sinne seuraan, sillä pelkään että ne haeskelevat teitä minun lähetty

viitani. Jollette nyt saavu kotianne, niin ne tulevat etsimään teitä

minun luotani, ehkä jo tänä yönä. Minä lähden katselemaan, mitä tietä

teidät saisin matkaan, ynnä paikan, jonne teidät siksi aikaa voi

piilottaa. Sillävälin pysytelkää täällä perähuoneessa, kunnes palaan

takaisin."

Hän avasi perähuoneen oven, ja herra Hippus livahti siitä kuin

säikähtynyt yölepakko. Veitel tahtoi teljetä oven ulkopuolelta, mutta

tuo vanha rähjys likisti ruumiinsa väliin ja parkui täyttä kurkkua:

"En tahdo olla täällä pimeässä kuin nakkiin käynyt rotta, toimita

valoa tänne. Valoa minä tahdon, kuuletkos, sinä saatana!" hän karjui.

"Mutta alhaalta pihalta näkee, että kamarissa on valoa; siten

joudumme ilmi."

"Mutta minä en tahdo istua pimeässä!" vaikeroi vanhus.

Kiroten sieppasi Veitel lampun etuhuoneen pöydältä ja vei sen

vieraalleen. Sitten hän sulki oven ja kiiruhti ulos kadulle.

Varovaisesti hän lähestyi Löbel Pinkuksen taloa. Siellä oli kaikki

aivan rauhallista; porttikäytävässä hän katsahti kapakkahuoneen

pienestä luukkuakkunasta sisään, missä Pinkus ja pari vierasta

istui viinapullon ympärillä hyvän omantunnon turvallisuudessa.

Veitel hiipi hiljaa portaita ylös entiseen asuinhuoneeseensa, etsi

jostakin salakolosta käsiinsä kimpun ruostuneita avaimia, kurkisti

sitten vierastupaan ja näki ilokseen, että se oli pimeä ja tyhjä.

Hän kulki varpaisillaan ulkoparvekkeelle. Siellä hän jäi tuokioksi

seisomaan ja katselemaan vyöryviä usvapalleroita ja mustaa virtaa.

Hetki oli hänelle suotuisa, ja hänen piti käydä kiireesti käyttämään

sitä hyväkseen, sillä yötaivaalla näkyi jo levotonta liikehtimistä,

usvapilvet hajoilivat ja lentelivät kuin repaleiset vaaterääsyt

virran pintaa pitkin; kohta hajoittaisi tuuli ne kokonaan ja

paljastaisi näkyviin virrankin, talojen hahmopiirteet ja katulyhdyt,

jotka nyt vilkkuivat punaisina pilkkuina katujen kulmissa.

Itzig riensi parvekkeen toiseen päähän ja työnsi yhden ruosteisista

avaimista sen oven lukkoon, joka salasi pääsytien vesiportaille.

Naristen ovi lennähti auki, hän laskeusi aivan vedenrajaan ja

tarkasteli nousuveden korkeutta. Kumeasti kurlutti virta portaiden

alla ja huuhteli sen alimmaisia portaita. Se oli peittänyt allensa

jalkapolun, joka muuten oli miltei läpi vuoden näkyvissä talorivin

juurella virran matalassa rantahiekassa. Vain muutamia askeleita

täytyi kahlata vedessä päästäkseen näiltä portailta naapuritalon

vastaaville portaille. Veitel tuijotti virtaan kuin kivettyneenä;

sitten hän työnsi jalkansa sen jääkylmään veteen koetellakseen,

kuinka syvälle piti työntää pohjaan ylettyäkseen. Niin tarkkaa huolta

hän piti vanhan miehen pelastamisesta, ettei hän edes tuntenut

säärtänsäkään kylmäävän, vaikka vesi ulottui polveen saakka. Vielä

viimeisen kerran hän silmäsi lähitaloihin. Kaikkialla oli pimeätä,

haudanhiljaista; ainoastaan virta ja tuuli uikuttivat valittavasti.

* * * * *

Sillävälin koetteli Hippus lukon taakse jäätyään kaikin keinoin

laittaa oloaan niin viihtyisäksi kuin voi. Siunattuaan poislähtevää

Veiteliä hänen matkalleen kamalilla kirouksilla ja nyrkkiään

heristellen hän kävi tutkistelemaan vapaaehtoista vankeuspaikkaansa.

Hän hoiperteli matalalle seinäkaapille, väänsi lukossa istuvaa

avainta ja etsi virkistävää pisaraa, joka palauttaisi hänelle

vaipuvaa rohkeutta ja viillyttäisi kuivaa kurkkua. Hän löysi

rommipullon, tyhjensi sen sisällyksen olutlasiin ja hörppäsi juoman

suuhunsa niin nopeaan kuin tuima myrkky salli. Kylmä hiki kihosi

oitis miespoloisen otsalle; hän haami taskustaan risaisen nenäliinan

ja pyyhkieli innokkaasti naamaansa. Sitten hän asteli hajasäärin

juopuneen askelin pitkin lattiaa, ja tuntien rohkeutensa jälleen

kohoavan hän alkoi lallatella kovaan ääneen.

"Lurjus ja konna hän on, haiseva ja pelkuri jänis, kurja kitupiikki

koko mies; jos minä tahdon myydä hänelle tämän nenäliinarisan, niin

hänen on pakko ostaa se, se kuuluu hänen luontoonsa, ei hän siitä

mihinkään pääse; surkea kuvatus ja ihmisten hylkiö hän on! Ja minuako

se raukka uskaltaa uhitella, minut muka työntää tyrmään, ja itse

kellotella tällä sohvalla ja ryypätä rommia, se kelmi!"

Hän sieppasi tyhjän rommipullon ja viskasi sen sohvaan, niin että

se helähti pirstaleiksi puista käsinojaa vastaan. "Mikä hän alkuaan

olikaan?" hän jatkoi yksinpuheluaan yhä kiukkuisemmin. "Reppua

kantava narri! Minun avullani hän on päässyt siksi mikä nyt on;

minä sen hölmön opetin pilliä puhaltamaan. Ja kun minä puhallan

pilliini, täytyy hänen tanssia; minä olen linnustaja, hän vain

minun syöttini. Minä olen sinun herrasi ja mestarisi, kumarra

minua, mokoma ränsistynyt linnunpelätin!" -- Äijä koetti viheltää

säveltä: "Iloitkaat elämästä", nosteli jalkojaan ja yritti hypähdellä

hiprakkaa. Mutta jälleen kihosi kylmä hiki hänen otsalleen, jälleen

hän veti risan taskustaan ja hankasi puolittain tiedottomasti

kasvojaan.

"Ei se enää palaakaan tänne!" hän parkasi äkkiä; "antaa minun

vain istua täällä satimessa, ja kohta tulevat nuuskijat ja

löytävät minut." Hän hoipperoi ovelle ja rämisytti sitä ankarasti.

"Teljennyt se paholainen on minut tänne salpojen taa, senkin kapinen

juutalaiskoira!" hän älähti valittavasti. "Minun täytyy isota ja

janota tässä tyrmässä. Oh, oh, oh! Kehnosti hän on minua kohdellut,

huonosti palkinnut hyväntekijäänsä, se kiittämätön korpinpoika."

Ja hän pillahti itkemään. "Minä häntä hoitelin, kun se lurjus oli

kipeänä, minä hänelle temput opetin ja tein hänestä miehen, ja tällä

lailla hän kostaa vanhan miehen vaivat." Äijä itki ääneen ja väänteli

käsiään. Mutta äkkiä hän jäi seisomaan peilin eteen, jonka pinnalle

lampusta lankesi kirkas valo, ja säikähtyneenä hän tuijotti eteensä

kuvastuvaan kurjaan mieshahmoon.

Yhä vihaisemmaksi kävi hänen katseensa, yhä syvemmäksi otsan rypyt,

kun hän peilinlasista silmäsi kullattuun kehykseen. Hän työnsi

kakkulat kohdalleen ja kuljetti päätänsä alaspäin tarkastellen

kehystä. Peili tuntui hänestä tutulta. Oliko sattuma vienyt tämän

hänen muinaisen loistavan elämänsä todistajan Pinkuksen salaiseen

romusäiliöön ja sieltä Itzigin asuntoon, vai pettikö humalaista vain

satunnainen samannäköisyys. Joka tapauksessa tuo hänen menneisyytensä

muisto sai hänet vihan vimmoihin. "Sehän on minun peilini", hän

ulvahti, "minun oma peilinihän se on, jonka tuo roisto on raahannut

tänne varkaanpesäänsä!" Aivan hullautuneena hän tanssi ympäri

huonetta, sai käsiinsä tuolin ja lennätti sen hirmuisella voimalla

peiliä vastaan. Kilahtaen särkyi lasilevy pirstoiksi, mutta siitä

välittämättä sieppasi humalainen vanhus jälleen tuolin ja paukutteli

sillä peilin takalautaa, huudellen kuin raivohullu: "Minun salissani

se ennen riippui, tuo kirottu konna on varastanut minun peilini,

kaiken onnen hän on vienyt minulta -- alimmaiseen helvettiin hänen

pitää joutua kärvennettäväksi!"

Samassa törmäsi Veitelkin sisään. Jo etuhuoneeseen hän oli kuullut

hurjaa melua ja pelkäsi pahinta. Kun äijä näki isäntänsä, harppasi

hän tuoli koholla tätä vastaan ja karjui: "Sinä olet syössyt minut

kurjuuteen, nyt saat maksaa kestit!" Ja hän koetti iskeä tuolilla

Itzigiä päähän. Tämä sai tuolista kiinni, viskasi sen lattialle

ja kävi sitten paljon vahvemmilla voimilla vanhuksen kimppuun.

Hippus rimpuili ja reuhtoi hänen käsissään kuin villi metsäkissa ja

sinkautti kaikki osaamansa kiroukset vangitsijaansa vastaan. Veitel

painoi hänet väkisin sohvannurkkaan ja yhä pidellen hänestä kiinni

sähisi hänen korvaansa: "Jollette tule järkiinne, vanha aasi, niin

on loppunne käsissä!" Vanhus näki Itzigin kamalasti tuijottavista

silmistä, että hänellä oli syytä peljätä pahinta suuttuneen puolelta;

hänen raivokohtauksensa meni ohi, hän lysähti hervotonna kokoon ja

uikutti hiljaa, koko ruumiissaan vapisten: "Nyt se tappaa minut, nyt

se lopultakin tappaa minut!"

"Sitä en tee, te juopunut narri, jos pysytte siivolla. Mikä piru

teidät sai tällä tapaa mellastamaan minun huoneessani?"

"Se tappaa minut", ähki vanha herra, "kun löysin peilini hänen

huoneestaan."

"Oletteko te ihan pyörällä?" huusi Veitel ja pudisteli äijän rähjää

kiivaasti; "tulkaa nyt viimeinkin tolkuillenne. Tänne te ette saa

jäädä, teidän täytyy paikalla lähteä pois; minä olen jo löytänyt

teille hyvän piilopaikan."

"En minä lähde sinun mukaasi", penäsi vanhus, "sinä otat kuitenkin

minut hengiltä."

Veitel päästi kauhean kirouksen, painoi Hippuksen hatturisan tämän

päähän, tarttui häntä niskaan ja huusi: "Nyt teidän täytyy lähteä tai

olette hukassa. Poliisi tulee hakemaan teitä täältä ja saa teidät

kynsiinsä, jos vielä vikuroitte vastaan. Paikalla matkaan, tahi

täytyy minun nujertaa niskanne!"

Humalaisen äijän vastustusvoima oli murtunut, hän hoiperteli

seisaalleen, Veitel tarttui häntä kainaloon ja laahasi

vastaanpanematonta miestä mukanaan. Hän kuljetti tätä portaita alas

pihalle ja tähysteli hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan heitä

huomaisi. Mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kylmä ilma palautti vähän

tietoisuutta Hippuksen sumuisiin aivoihin ja hän rupesi reuhtomaan

käsivarttaan irti, mutta Veitel sähisi hänen korvaansa: "Pysykää

aivan hiljaa ja seuratkaa mukaani, minä vien teidät korjuuseen."

"Hän vie minut korjuuseen", sammalteli äijä ja alkoi harppailla

kumppaninsa vierellä. Kun he tulivat lähemmäksi majataloa, hiljensi

Veitel askeleitaan, veti saatettavansa pimeään porttiholviin ja

kuiskutti hänelle: "Tarttukaa käteeni ja nouskaa hiljaa perässäni

portaita ylös." Sitten he pääsivät isoon vierastupaan, jonka

he tapasivat yhtä tyhjänä kuin Veitelin äsken siellä käydessä.

Helpotuksesta huoahtaen sanoi Veitel: "Viereisessä talossa on hyvä

piilopaikka, sinne teidän täytyy mennä."

"Sinne minun täytyy mennä", toisti vanhus hänen sanojaan.

"Seuratkaa minua!" huudahti Veitel ja veti vanhusta perässään

parvekkeelle ja siitä katettua porraskäytävää alaspäin.

Hippus hoipperoi epävakaisesti portaita alas ja takertui lujasti

saattajansa päällystakkiin, niin että Veitelin oli puolittain

kannettava hänet alas. Siten he laskeusivat porras portaalta,

kunnes tulivat alimmalle, jota nousuvesi vielä huuhteli. Veitel

kävi siekailematta edeltä veteen, kunnes se ylettyi hänelle polviin

saakka, ja kiskoi vanhusta mukaansa.

Tuntiessaan veden nousevan saapasvarsistaan sisään Hippus seisahtui

kuin naulattu ja parkasi: "Vettä!"

"Olkaa hiljaa!" sähisi Itzig kiukkuisesti, "ei sanaakaan, muuten

olette hukassa!"

"Vettä!" parkui vanhus edelleen. "Apuun, se tahtoo hukuttaa minut!"

Veitel iski parkujaan kiinni ja pani kätensä hänen suulleen; mutta

kuolemankauhu oli vielä kerran herättänyt elonkipinän vanhassa

juopporatissa; hän sai jalkansa alimmalle porraslaudalle ja

takertui kaikista voimistaan kiinni kaidepuuhun ulvoen koko ajan

hengenhädässä: "Apuun, hyvät ihmiset, joutukaa apuun!"

"Kirottu konna!" kirskui Veitel, jonka toisen sitkeä vastustus

oli saanut aivan suunniltaan; hän iski vanhusta päähän, niin että

hattunsa valahti syvälle silmien yli, tarttui häntä sitten kaulukseen

ja viskasi äijän kaikella voimallaan virtaan. Vesi räiskähti

korkealle, kuului putoavan kappaleen kohahdus ja kumeata kurinaa;

sitten oli jälleen aivan hiljaista.

Lyijynharmaista usvaröykkiöistä, jotka pitkin laahuksin pyyhkivät

vedenpintaa, pisti vielä kerran näkyviin tumma, kiinteä hahmo, jota

virta kuljetti alaspäin. Kohta oli se jälleen kadonnut. Sumupeikot

peittivät sen liepeisiinsä, virta painoi sen upoksiin. Laineet

iskivät valittaen päänsä murskaksi rantapaaluihin, ja ylhäällä ulisi

yötuuli yksitoikkoista joiuntaansa.

Murhamies seisoi hetkisen pimeässä kuin halvattuna, takertuen

kaidepuuhun. Sitten hän kiipesi verkalleen portaita ylös. Noustessaan

hän tunnusteli vaatteitaan, nähdäkseen kuinka korkealle hän oli

kastunut. Hän ajatteli tunnustellessaan, että hänen täytyi kuivata

vaatteitaan uunivalkean ääressä, vielä tänä yönä; hän näki valkean

rattoisasti räiskivän huoneessaan ja itsensä istuvan yötakissaan sen

edessä, kuten hänen tapansa oli liikeasioitaan miettiessään. Hän

tunsi selvästi, kuinka väsyksissä hän nyt oli, ja kuinka ihanata

oli päästä nukahtamaan lämpöisen uunin edessä lojuen. Näissä

hämäräunelmissaan hän jäi hetkiseksi seisomaan ja tunsi silloin

outoa, tympäisevää painetta jossain sisässään, jonkinlaista kipua,

joka ahdisti henkeä ja kiristi hänen rintaansa kuin rautavanteisiin.

Silloin hän muisteli tuota surkeaa kääröä, jonka hän äsken oli

nakannut virtaan, näki sen sukeltuvan pinnan alle ja kuuli veden

räiskähtävän korkealle; ja silloin hän muisti, että viimeinen näky

hukkuvasta miehestä oli ollut hänen hatturisansa, jonka murhaaja

oli iskenyt kasvojen yli; vallan merkillinen, pyöreä kapine. Hän

näki hatun vielä selvästi silmiensä edessä, lieri riipotti siitä

puoleksi irrallaan, ja kuvussa oli ollut kaksi vanhaa rasvatahraa.

Kurja hattu kerrassaan! Tätä muistellessaan Veitel huomasi, että

hän voisi vielä nauraakin jos vain tahtoisi. Mutta häntä ei

naurattanut. Sillä aikaa kuin hänen sielunsa puolittain horroksessa

vielä viipyi murhapaikalla, josta se ei mitenkään olisi tahtonut

luopua, olivat hänen jalkansa kantaneet hänet yläkertaan. Kun hän

sulki porraskäytävän oven perästään, vilkasi hän vielä kerran

portaiden mustaan kuiluun, josta tuonaan kaksi miestä oli laskeutunut

alas veteen, mutta nyt vain yksi palannut ylös. Hän näki palasen

harmaata vedenpintaa kuilun alapäästä, ja jälleen hän tunsi tuota

tympeätä painoa rinnassaan. Hän kiiruhti joutuin vierastuvan läpi

ulkoportaille; porttikäytävässä hän oli törmätä johonkin majatalon

satunnaiseen asukkaaseen. Molemmat miehet riensivät kiiruusti

toistensa ohi, virkkamatta sanaakaan.

Tuo kohtaus käänsi kotiaan palaavan murhamiehen ajatukset toiseen

suuntaan: Oliko hän turvassa? Vielä leijaili sumu paksuna kaduilla;

kukaan ei ollut nähnyt hänen käyvän vanhan nurkkasihteerin kanssa

majatalossa; kukaan ei ollut häntä tuntenut hänen siitä poistuessaan.

Mutta jos vanhuksen ruumis löydettäisiin virrasta, silloin alkaisivat

tutkistelut. Oliko hän silloinkin turvassa?

Kaikkea tuota murhamies ajatteli niin välinpitämättömästi, kuin

olisi hän sen lukenut jostakin kirjasta. Välistä juolahti hänelle

mieleen, että olikohan hänellä sikarikotelonsa mukana ja miksi ei

hänellä ollut palavaa sikaria suussa. Tuota hänen täytyi pohtia

pitemmältä, ja niissä mietteissä hän viimein saapui asuntoonsa, Hän

avasi ulko-oven; kun hän viimeksi oli sen avannut, oli perähuoneesta

kuulunut kauhea melu. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja kuunteli,

kuuluisiko vieläkin samaa melua. Hän tahtoi väkistenkin saada kuulla

sitä. Eihän hän ollut vielä kauankaan sitten täältä poistunut --

miksi ei sitä vielä kuuluisi! Oh, mitä hän olisi antanutkaan, ettei

näitä viime hetkiä olisi lainkaan ollut olemassa! Jälleen tunsi hän

tuota tympeätä kipua, mutta tällä kertaa väkevämmin, yhä väkevämmin.

Hän astui perähuoneeseen; siellä paloi lamppu yhä, rommipullon

pirstaleet makasivat sohvalla ja sen jaloissa, peilin elohopea

loisteli lattialla kuin kirkkaat hopeataalerit. Veitel kumartui

vaivaloisesti poimimaan lasipalaset lattialta ja kätki ne seinäkaapin

soppeen. Peilin kehyksen hän nosti seinältä ja asetti sen nurinpäin

huoneen nurkkaan. Sitten hän otti lampun ja lasin, jossa hänen oli

tapana pitää juomavettä yöksi; mutta kun hän koski lasiin, kävi hänen

ruumiinsa läpi kylmä puistatus, ja hän laski lasin takaisin. Hän,

jota ei enää ollut olemassa, oli siitä viimeksi juonut. Hän kantoi

lampun yöpöydälle vuoteensa viereen ja rupesi riisuutumaan. Märät

housut hän kätki kaappiin ja otti esiin toisen parin, joiden lahkeita

hän hieroi saappaisiin, kunnes ne likautuivat. Sitten hän sammutti

lampun, ja kun sen liekki vielä kerran tuikahti korkealle ennenkuin

sammui, johtui hänen mieleensä -- sattumoilta kuin jokin vähäpätöinen

asia -- että ihmiselämää joskus verrattiin lampunliekkiin. Hän oli

juuri sammuttanut tuollaisen liekin. Ja jälleen tunsi hän kipua

rinnassaan, mutta tällä kertaa hyvin epäselvästi; hänen voimansa

olivat tyyten rauenneet, hermojännitys laukesi lopultakin, ja hän

nukahti. Murhamies nukkui!

5.

Paitsi Antonin kirjoituspöydällä kyyröttävää kipsikissaa, tunsivat

eräät elävätkin olennot vanhassa kauppiaskodissa hiljaista

voitonriemua. Ken tunsi niin hyvin tämän talon ja sen ihmiset kuin

esimerkiksi täti, hän ei antanut johtaa itseään harhaan, vaikka

jotkut toiset yrittivätkin pettää itseään ja muita. Merkilliseltä

tosin näytti, että Anton istui sanatonna ja kelmein poskin

konttorissa eikä koskaan muulloin ilmestynyt isäntäväen pariin kuin

päivällispöytään; että Sabinella nykyään oli aina taipumusta punastua

veljensä läsnäollessa, vaikka hänellä ei ollut koskaan ennen ollut

sellaista tapaa, ja että hän voi istua tuntikausia puhumatonna työnsä

ääressä ja sitten äkkiä hypähdellä läpi koko talon, vallattomana

kuin kissanpoikanen, joka leikkii lankakerällä; ja että isäntä itse

aina pöydässä vilkuili Antoniin, puhuipa tämä tai istui tuppisuuna,

ja että hänen mielialansa kävi päivästä päivään yhä hilpeämmäksi,

niin ettei hän tahtonut malttaa lakatakaan tätiä kiusoittelemasta;

niin -- todellakin hyvin merkilliseltä tuo kaikki tuntui. Mutta

ken jo pitkästä kokemuksesta tiesi, mitä ruokaa kaikki nuo ihmiset

mieluimmin söivät, ja mitä heidän eteensä sai korkeintaan kerran

kuukaudessa panna; ja ken itse oli paikannut heidän sukkansa ja

omakätisesti kiillottanut heidän kauluksensa, kuten täti oli tehnyt

ainakin kahdelle noista kolmesta ilvehtijästä -- niin totta tosiaan

sen ihmisen täytyi päästä perille heidän vehkeistään. Ja tietysti

täti pääsikin.

Kadunvartisen rakennuksen yläkerros oli jo monet vuodet ollut

tyhjillään. Kauppias itse oli siellä asunut vanhempainsa eläessä

nuoren vaimonsa kera. Mutta sitten kun hän oli peräkkäin kadottanut

vanhempansa, vaimonsa ja pienen poikansa, oli hän muuttanut kerrosta

alemmaksi, ja aniharvoin hän oli sen jälkeen enää noussut yläkertaan.

Harmaat verhot riippuivat läpi vuoden sen akkunoissa, huonekalut,

seinätaulut ja kattokruunut oli kaikki verhottu harmaisiin

päällisiin. Koko huonekerros oli kuin prinsessa Ruususen lumottu

linna, ja tahtomattaan astuivat talon naiset varpaillaan, kun heidän

täytyi käydä tuon uinuvan asunnon lävitse.

Nytpä sattui tädillä olemaan sinne asiaa. Loppumattomissa

taisteluissaan itsepintaisen Pixin kanssa hän oli saanut

pelastetuksi vain pienoisen nurkan pesuvaatteiden kuivaamista

varten. Portaita ylös kiivetessään hän ajatteli katkerin mielin,

kuinka yhteiskunnallinen asema voi muuttaa ihmisen luonnetta, sillä

Pixin seuraaja Balbus, jonka vaatimattomasta olemuksesta täti

oli toivonut itselleen suuria voittoja, olikin uudessa virassaan

osoittautunut yhtä taipuvaiseksi vallananastuksiin kuin konsanaan

hänen edeltäjänsä. Jälleen täti tapasi suuren kasan sikarilaatikoita

niiden kolmen säiliön ulkopuolella, jotka Pix oli omavaltaisesti

rakennuttanut hänen valtapiiriinsä. Juuri oli hän aikeissa palata

alas ja julistaa sodan herra Balbusta vastaan, kun hän kauhukseen

äkkäsi erään yläkerran kamarinoven olevan selki selällään.

Täti ajatteli ensi hädässään varkaita ja yritti jo huutaa väkeä

alhaalta apuun, kun hän sai järkevän aatteen tutkia ensin tarkemmin

tuota merkillistä seikkaa. Hän hiipi varpaisillaan harmaalla

verhottuun huoneeseen. Mutta hän oli äkkiä kivettyä suolapatsaaksi

kuin Lotin vaimo huomatessaan kauppiaan ypö yksin seisovan entisessä

asunnossaan. Tuo mies, joka vaimonsa kuoltua oli vältellyt näitä

suojia, seisoi nyt vainajan kuolinhuoneessa yksin, käsivarret

ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin vaipuneena ja katseli taulua,

joka kuvasi hänen vaimoaan morsiamena, valkeassa atlassipuvussa

ja myrttiseppele tukassa. Täti ei voinut pidättää myötätuntoista

huokausta. Hämmästyneenä kauppias käännähti ympäri.

"Minä aion kannattaa tuon kuvan alas omaan huoneeseeni", hän sanoi

vienosti.

"Mutta onhan sinulla siellä jo toinen kuva Mariasta, ja tämä on aina

saanut sinut niin surulliselle mielelle", väitti täti.

"Vuodet lieventävät suruja", vastasi kauppias, "ja täällä alkaa aikaa

myöten uusi elämä."

Tädin silmät paloivat kuin tulikipunat, kun hän toisti kysyvästi:

"Uusi elämä?"

"Se oli nyt vain tuollainen päähänpisto", sanoi kauppias

välttelevästi ja lähti astelemaan huoneriviä pitkin, katsellen

tarkastelevin silmin ympärilleen. Ylpeänä ja hengessään niskojaan

heitellen käveli täti hänen perässään. Vehkeilkööt nuo ihmiset vain

ja teeskennelkööt kuinka tahtovat, ei se enää mitään auttanut!

Ja varovaiselle Sabinelle kävi yhtä hullusti.

Anton oli päivällispöydässä istunut nykyisen tapansa mukaan

tuppisuuna tädin rinnalla. Kun hän nykäsi tuolinsa taapäin ja nousi

lähteäkseen, näki täti kuinka Sabinen katse seurasi hiukeavan

huolekkaasti Antonin kalpeita kasvoja ja kuinka kyyneleet kihosivat

hänelle silmiin. Antonin poistuttua nousi Sabinekin pöydästä ja kävi

pihanpuoliseen akkunaan. Täti hiipi hänen taakseen ja kurkisteli

akkunaverhon läpi. Sabine katseli hyvin jännitettynä pihalle, ja

yht'äkkiä hän hymyili iloisesti ja näytti aivan kuin kirkastetulta.

Varovaisesti hiipi täti vielä lähemmäksi ja katseli hänkin alas

pihalle. Mutta muutapa siellä ei ollut nähtävänä kuin Anton, joka

käänsi selkänsä akkunaan ja hyväili Plutoa. Hän antoi koiralle

leivänpalasia, ja Pluto hyppi iloisesti hänen ympärillään ja haukkui

hurjasti.

"Ohoo", arveli täti itsekseen, "Pluton vuoksi ei tyttö itke ja naura

yhtähaavaa."

Ja aivan kohta jälkeenpäin, kun kauppias avasi naistenhuoneen oven,

näki täti eteisessä miehen, jolla oli iso tavarakäärö sylissä.

Hänen terävä silmänsä tunsi miehen oitis erään kangaskaupan

lähetiksi. Kauppias huusi sisarensa viereiseen huoneeseen; täti kävi

kuuntelemaan oven takaa. Ensin puhui veli, sitten sisar, mutta aivan

hiljaa; sitten täti oli kuulevinaan jonkinlaista mutinaa, joka aivan

muistutti hillittyä nyyhkytystä. "Mikä itkusuu siitä tytöstä on

tullutkaan!" ajatteli täti ihmeissään. Hän aikoi juuri käydä hänkin

viereiseen huoneeseen, kun ovi aukeni ja sisarukset astuivat yhdessä

ulos.

Sabine riippui veljensä käsivarresta, hänen poskensa ja silmänsä

punoittivat ankarasti, ja kuitenkin hän näytti ylen onnelliselta

ja olevan vähän kuin häpeissään. Kun täti oli malttanut mielensä

niin kauan kuin säädyllisyys vaati, teki hänkin asiaa viereiseen

huoneeseen ja näki tuon ison tavarakäärön tuolilla. Hän hipasi sitä

kuin sattumoilta kädellään, ja kun sidelanka oli jo irroitettu,

niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin että käärö meni hajalle ja

tädin silmäin eteen levisi uhkeita huonekalukankaita ja niiden alla

vielä jotain muutakin, mikä järkytti niin väkevästi tädin tunteita,

että hänen täytyi istahtaa ja vuodattaa pari kirkasta kyynelhelmeä.

Sillä alinna oli käärössä valkea naispuku kaikkein raskaimmasta

silkkikankaasta, puku sellainen, jota nainen kantaa vain kerran

elämässään, päivänä joka on täynnä itkua ja iloa ja värisyttävää

hartautta.

Tästälähtien täti kohteli lähintä ympäristöään perheenemännän

varmalla ja itsetietoisella sävyllä, joka kernaasti suo toisille

anteeksi heidän tilapäisen hupsuutensa tietäessään, että

tuollaisen hupsun menon välttämättömänä loppuna tulee olemaan

tulinen touhu hänen omalla toimialallaan, keittiön puolella, pitkä

ruokalista, suuri verisauna kanakopissa ja ankarat hyökkäykset

hillopurkkienkimppuun. Nyt kävi tätikin vuorostaan salamyhkäiseksi.

Kaikki hillopurkit ja muhennusruukut joutuivat yht'äkkiä ylimääräisen

tarkastuksen alaisiksi, ja päivällispöytään ilmestyi toisinaan

uusien kokeilujen mainioita tuloksia. Sellaisina päivinä tuli

täti keittiöstä palavissaan ja oli hyvin ärtyinen, jollei uusi

ruokalaji ollut jokaisen mieleen, vaikka hän joka kerta mainitsi

kuin ohimennen: "Se on vain keittäjättären satunnaista kokeilua."

Mutta samalla hän mulkoili kauppiaaseen ja Sabineen niin veikeästi ja

sisäisen ylevämmyyden viekkaalla ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa:

"Ähä kutti, arvasinpas teidän vehkeenne!" niin että kauppiaan täytyi

rypistää kulmiaan ja katsahtaa tätiin vallan ankarasti.

Mutta kauppias ei itsekään muuten näyttänyt niin totiselta ja

ankaralta kuin ennen. Sabinen ja Antonin käydessä päivä päivältä yhä

hiljaisemmaksi ja sulkeutuessa yhä enemmän itseensä, muuttui hän

aivan silmissä hilpeämmäksi. Hän oli nyt puhelias kuin ennen vanhaan

nuoren kotionnensa päivinä, ja päivällispöydässä hän koetti väsymättä

vetää Antonia mukaan keskusteluun. Hän pakotti hänet kertomaan

kokemuksistaan muukalaismaassa ja kuunteli jännitettynä joka sanaa

hänen huuliltaan. Ensi viikkoina hän konttorissa usein tutkivasti

katseli Antonin askaretta pulpettinsa ääressä, mutta pian oli hän

liikeasioissakin Antonin kanssa entisissä luottavaisissa väleissä.

Vielä oli tosin kaupan alalla monia vaikeuksia voitettavana, mutta

se ei tuntunut häntä paljonkaan huolettavan. Kun herra Braun,

maaseutuasiamies, purki hänelle raskautetun sydämensä huolia ja

huonoja aavistuksia, nauroi johtaja hänelle vain ja päästi jonkin

kokkapuheen.

Anton yksin ei huomannut noita muutoksia. Konttorissa

työskennellessään hän istui puhumatonna herra Baumannia vastapäätä ja

koetti keskittää ajatuksensa edessä oleviin liikekirjeisiin. Iltansa

hän enimmäkseen vietti yksin huoneessaan, nuokkuen jonkin Finkin

hänelle lahjoittaman kirjan yllä ja pyrkien kaikin voimin pakenemaan

synkkiä ajatuksiaan, jotka uhkasivat aivan sortaa hänet.

Kauppaliikettä hän ei enää tavannut siinä kukoistavassa kunnossa,

jossa se oli ollut hänen poislähtiessään. Monet vuodet oli liikekanta

täällä ollut vakava ja aina edistykseen pyrkivä, mutta nyt horjui

kaikki huolestuttavalla tavalla. Monet kauppahuoneen vanhoista

kiinteistä liikeyhteyksistä olivat ratkenneet, paljon uusia,

toistaiseksi vielä tietymättömiä oli solmittu. Hän tapasi uusia

asiamiehiä, uusia kauppatuttuja, paljon uusia tavaralajeja ja uusia

työntekijöitä.

Myöskin pihan perällä olevassa rakennuksessa oli elämä käynyt

hyvin hiljaiseksi. Lukuunottamatta takakonttorin vallanpitäjiä,

Lieboldia ja Purzelia, jotka eivät olleet koskaan olleet yhteiskuntaa

kuohuttavia aineksia, tapasi hän täällä vanhoista tuttavistaan

ainoastaan uskollisen Baumannin ja intoisan Spechtin; ja nämäkin

olivat aikeissa erota liikkeestä.

Baumann oli kohta Antonin palattua mennyt johtajan puheille ja

tunnustanut, että hänen täytyi vihdoinkin tulevana kevännä noudattaa

sisällistä kutsumustaan; ja Antoninkin vakavat maanittelut eivät

tällä kertaa pystyneet järkähyttämään tulevan pakanainapostolin

jäykkää päätöstä. "Minä en mitenkään voi enää lykätä eroani", hän

sanoi; "omatuntoni on muutenkin jo hirveässä ahdistuksessa. Minä

lähden täältä vuoden päiviksi Lontooseen lähetyskouluun ja sieltä

sitten, minne minut lähetetään. Myönnän itse, että oma haluni veisi

minut Afrikkaan. Siellä on moniaita pakanakuninkaita" -- hän mainitsi

muutamia vaikeasti lausuttavia nimiä --"joita en pidä niinkään

kehnoina ihmisinä. Siellä voisi käännytystä ajatella voitavan

toimittaa melkoisella menestyksellä. Heillä on vielä niin ylen kurjat

olot. Pakanallisesta orjakaupasta toivon voivani heidät vieroittaa.

Hehän voivat käyttää tuota väkeä kotonakin viljelemään sokeriruokoa

ja riisiä. Parin vuoden päästä lähetän teille Lontoon kautta ensi

näytteet istutusmailtamme."

Ja myöskin herra Specht tuli purkamaan sydämensä Antonille. "Te

olette aina osoittanut minulle hyvää ystävyyttä, Wohlfart. Tahtoisin

kysyä nyt teidän mieltänne. Aion mennä naimisiin; morsiameni on

erinomainen tyttö, hänen nimensä on Fanni ja hän on C. Pixin rouvan

sisarentytär."

"Älkäähän", sanoi Anton, "ja rakastatteko te tosiaan tuota nuorta

neitiä?"

"Rakkauteni liekki on ylen hehkuva", huudahti Specht tulisesti.

"Mutta seikka on nyt semmoinen, että minun pitäisi naituani myöskin

liittyä Pixin liikkeeseen, ja sen asian johdosta tahdon kuulla

mieltänne. Lemmitylläni on hiukan varoja, ja Pixin mielestä ne voisi

parhaiten sijoittaa hänen liikkeeseensä. Tehän tunnette miehen; Pix

on itse asiassa kelpo luonne, mutta jokin toinen yhtiötoveri olisi

minulle sittekin mieleisempi."

"Minä en ole samaa mieltä, hyvä Specht", sanoi Anton. "Te olette

luonteeltanne hiukan liiaksi intomielinen, ja senvuoksi on teille

hyväksi kun saatte varman ja vakavan yhtiötoverin. Pix pakottaa

teidät alistumaan hänen tahtoonsa ja siitä ei teille ole vahinkoa,

vaan päinvastoin hyötyä."

"Ehkäpä", arveli Specht, "mutta ajatelkaas, minkälaisen liikealan

hän on valinnut! Kukaan ihminen ei olisi voinut uskoa, että meidän

Piximme alentuisi semmoiseen?"

"Mitä hänellä sitten on myytävänä?" kysyi Anton.

"No jos jotakin", huudahti Specht, "johon hän ei ennen olisi

katsahtanutkaan; paitsi nahkoja ja vuotia jos minkälaisia

turkistavaroita, soopelista aina myyrään saakka, ja sen ohella

huopaa ja sen semmoista, karvoja ja harjaksia, mikä ennen oli aivan

vasten hänen luontoaan. -- Joukossa on meidän kesken sanoen aivan

kauheatakin tavaraa, Wohlfart."

"Älkää olko noin lapsellinen", Anton sanoi; "naikaa te vain sievä

tyttönne, rakas poikaseni, ja alistukaa tulevan lankomiehenne

holhouksen alaiseksi, ei se teidän vahingoksenne ole."

Seuraavana päivänä saapui Pix itsekin Antonin luo. "Olen saanut

teidän tervehdyskorttinne, Wohlfart", hän sanoi "ja tulen nyt

kutsumaan teidät sunnuntaiksi meille kahville. Kuppi Kubaa ja

Manilla-sikari. Teidän pitää tulla tuntemaan minun vaimoni."

"Ja te aiotte ottaa Spechtin liiketoveriksenne?" kysyi Anton

hymyillen. "Ennenhän teillä oli aina suuri vastenmielisyys kaikkea

yhtiötoveruutta kohtaan."

"En minä ketään toista ottaisikaan kuin hänet. Meidän kesken puhuen

minä tunnen itseni hiukan syylliseksi tuota miesparkaa kohtaan, ja

minä voin liikkeessäni hyvin käyttää ne kymmenentuhatta taaleria,

jotka hän saa vaimonsa myötäjäisinä. Oman vaimoni mukana sain

vastaanottaa turkkuriliikkeen, kelvottomia tavaroita kerrassaan,

joihin hautaannun kaulaa myöten. Mutta Spechtille siitä tulee huvia.

Hän saa joka päivä liehitellä naisväkeä, jota tulee puotiin turkiksia

katselemaan, ja joka talvi vetää niskaansa uudet turkit. Ja enemmän

hyötyä tulee hänestä siellä olemaan kuin täällä konttorissa."

"Kuinka te juuri tuollaisen liikkeen valitsitte?" kysyi Anton.

"Minun täytyi", vastasi Pix. "Edeltäjäni jäleltä oli vielä iso

tavaravarasto, ja sangen surullisessa tilassa, sen vakuutan. Ja

sitten tapasin seurapiireissä yht'äkkiä ihmisiä, joiden mielestä

jäniksennahoilla ja sianharjaksilla oli kauppa-arvoa."

"Ei suinkaan tuo seikka yksistään saanut teitä taivutetuksi", virkkoi

Anton nauraen.

"Ehkäpä siinä oli jotain muutakin", myönsi Pix. "Tähän kaupunkiin

minun täytyi jäädä, se oli vaimoni tahto; ja ymmärrättehän te, Anton,

että kun olen kaiken ikäni toiminut tässä talossa maaseutuosaston

johtajana, niin en mitenkään voinut täällä antautua samalle alalle.

Minä tunnen koko maaseutukaupan paljon paremmin kuin johtaja itse, ja

kaikki pienet maalaiskauppiaat tuntevat minut paremmin kuin johtajan.

Vaikka varani ovatkin vähäisemmät, olisin tehnyt aika hallaa

Schröterin liikkeelle; olisin helposti päässyt jo ensi hetkestä

hyviin kauppasuhteisiin, mutta tämä liike olisi siitä kärsinyt. Siksi

minun täytyi yrittää jotain muuta. Minä menin oikopäätä Schröterin

puheille, kohta kun olin päätökseni tehnyt, ja puhuin asiat selviksi

hänen kanssaan. Ainoastaan yhdellä alalla tulen kilpailemaan teidän

kanssanne, hevosenjouhista, ja sillä alalla minä lyön teidät

laudalta. Sanoin sen johtajalle itselleenkin."

"Sen tappion tämä liike jaksaa kärsiä", virkkoi Anton ja puristi

harjaskauppiaan kättä.

* * * * *

Mutta ei ainoastaan konttorissa, vaan suuren vaa'an valtapiirissäkin

Anton huomasi muutoksia tapahtuneen. Ukko Sturm, kauppaliikkeen vanha

ystävä, uhkasi jättää iäksi liiketalon ja tämän kääpiöitten maailman.

Ensi töikseen kotia palattuaan Anton oli kysellyt isä Sturmia. Mutta

tämä oli jo moniaita viikkoja ollut huonovointinen eikä lähtenyt

huoneestaan ulos. Hyvin huolestuneena Anton toisena iltana tulonsa

jälkeen kiiruhti tapaamaan jättiläistä tämän kotona.

Jo kadulle hän kuuli sieltä merkillistä matalaa ääntenhumua, aivan

kuin olisi parvi jättiläismehiläisiä valinnut tuon ruusunväriseksi

sivellyn pikku talon asuinpaikakseen. Hänen eteiseen tultuaan

tuo humina yltyi kuin jonkin leijonaperheen etäiseksi murinaksi.

Kummissaan hän koputti ovelle, mutta kukaan ei vastannut koputukseen.

Kun hän itse avasi oven, täytyi hänen seisahtua kynnykselle,

sillä ensi katseella hän ei nähnyt huoneessa muuta kuin paksua,

harmaata, läpitunkematonta savua, jonka keskeltä lekotti pieni

keltainen valonliekki. Savuun totuttuaan hän erotti usvasta

vähitellen moniaita tummia, jykeviä palloja, jotka piirittivät

valonliekkiä kuten kiertotähdet aurinkoa, ja toisinaan liikahti

jotakin, mikä saattoi olla miehen käsivarsi, mutta pikemminkin

muistutti norsunsäärtä. Vihdoin sai avoimesta ovesta käyvä veto savun

liikehtimään, ja tulijan onnistui pilvien raoista katsella vähän

tarkemminkin ympärilleen. Koskaan ei liene ihmisasumus ollut niin

suuresti kyklooppien luolan kaltainen. Pöydän ympärillä istui koolla

kuusi kauhean kookasta miestä, kolme lavitsalla, kolme tammisilla

tuoleilla, kaikilla sauhuavat sikarit suussa ja edessään pöydällä

olutkipot. Tuo kumahteleva murina oli heidän puhettaan, jota he

koettivat hillitä parhaansa mukaan, koska tiesivät sen soveliaaksi

ollessaan sairaan luona.