Kun Anton lähti hänen luotansa, kohtasi hän Lenoren oven edessä.
"Minä olen odotellut teitä täällä", huudahti neiti sukkelaan hänelle
vastaan. "Tulkaa mukaani, Wohlfart; niin kauan kuin vielä olette
täällä, te kuulutte kokonaan minulle!"
"Jos sananne olisivat vähemmän sydämelliset", vastasi Anton, "niin
epäilisinpä teidän kaikessa salaisuudessa iloitsevan siitä, että
pääsette minusta eroon. Sillä, rakas neiti, minä en ole pitkään
aikaan nähnyt teitä noin reippaana. Pää pystyssä ja punoittavin
poskin te astutte vastaani, ja kadonnut on yksin se musta pukukin."
"Tämä puku oli päälläni silloin kuin yhdessä teimme rekiretken, ja
silloin se oli teidän mieleenne. Minä olen turhamainen", hän huudahti
ja koetti surkeasti hymyillä; "minä tahdon että viimeinen vaikutelma,
mikä teille minusta jää, olisi iloinen. Anton, nuoruuteni ystävä,
mikä kirous pakottaakaan meidät eroamaan toisistamme ensimmäisenä
suruttomana päivänä, jonka pitkästä aikaa saan elää? Tilamme on
myyty, tänään hengitän taas keveästi. -- Mikä hirvittävä elämä
meillä olikaan viime vuosina; aina kiusan ja ahdistuksen alaisina,
ystäväin ja vihamiesten nöyryyttäminä, aina jotakin velassa, milloin
rahaa, milloin kiitollisuutta -- se oli kauheata! Ei kuitenkaan
teihin nähden, Wohlfart. Te olette minun nuoruudenystäväni, ja jos
te jolloinkin joutuisitte onnettomuuteen tai hätään, niin olisin
onnellinen jos te huutaisitte minuakin avuksenne ja sanoisitte: nyt
minä vuorostani tarvitsen sinua, käy tänne luokseni, sinä hurja
Lenore! -- En minä enää tahdo olla hurja. Minä tahdon ajatella
kaikkea, mitä te olette minulle puhunut." Hän puheli kiihtyneesti,
sanat sinkosivat hänen suustaan virtanaan, ja hänen silmänsä
loistivat. Hän riippui Antonin kainalossa, mitä hän ei ollut koskaan
ennen tehnyt, ja kuljetti häntä ympäri karjapihaa. "Tulkaa, Wohlfart,
tehkäämme viimeinen kierros täällä karjakartanossa, joka tähän asti
oli meidän", hän huudahti. "Tämän laukkipään lehmän me ostimme
yhdessä. Te kysyitte minun mieltäni kauppaa tehdessänne, ja sekös
teki minulle hyvää."
Anton nyökkäsi. "Me emme kumpikaan olleet oikein perillä asiasta, ja
Karlin täytyi ratkaista se."
"Niin kai! Tehän maksoitte rahat, ja minä annoin sille ensimmäisen
heinätukun, siis se kuuluu meille molemmille. -- Katsokaappas vielä
kerta tuota mustaa vasikkaa! Se on kerrassaan suloinen. Herra
Sturm uhkaa maalata sen korvat punaisiksi, jotta se näyttäisi ilmi
paholaiselta." Hän kyyristyi vasikan viereen, paineli sitä rintaansa
vastaan ja ruopi sitä korvan takaa; sitten hän yht'äkkiä kavahti
pystyyn ja huudahti: "En tiedä miksi minä sitä enää hyväilisin,
eihän se enää ole minun omani vaan kuuluu toiselle." Mutta hänen
suuttuneista sanoistaan tuikki veikeä veitikkamaisuus esiin.
Hän veti Antonia kauemmaksi. "Nyt mennään Ponyn luo, eikö niin?"
hän pyyteli. "Se rakas pikku eläin parka! Vanhaksi se on jo käynyt
siitä päivästä lähtien, jolloin vanhassa puistossamme ratsastin sillä
teidän takananne."
Anton hyväili pikku hepoa, ja pony käänteli päätään vuoroon häneen
vuoroon Lenoreen päin.
"Tiedättekös kuinka silloin oikein kävi, kun yhdytin ponylla teidät?"
kysyi Lenore äkkiä hevosen selän yli Antonilta. "Ei se pelkkä sattuma
ollut. Minä olin jo nähnyt teidät, kun istuitte pensaan juurella --
nyt sen rohkenen jo kertoa teille -- ja ajattelin silloin mielessäni:
kas veitikkaa, siinäpä on pulska poika, sitä meidän täytyy vielä
saada katsella. Ja niin sitten kävi kuin kävi."
"Niin", sanoi Anton, "sitten tuli mansikkakestit ja sitten
soutelumatka lammella. Minä seisoin sangen nolona edessänne ja
ahmin poskeeni mansikoita, vaikka minulla oli itku kurkussa;
mutta yli kaiken täytti mieleni kuitenkin ilo teistä, nähdessäni
teidät edessäni niin ihanana ja majesteetillisena. Vieläkin näen
teidät siinä liehuvassa lyhythihaisessa hameessanne ja valkealla
käsivarrella kultainen rannerengas."
"Missä se rannerengas nyt onkaan?" kysyi Lenore totisesti ja kallisti
päänsä hevosen kaulalle. "Tehän sen möitte, paha Wohlfart!" --
Kyyneleet vierivät hänen silmistään; molemmin käsin hän kurottihe
ponyn selän yli tarttuakseen ystävän käteen. "Anton, me emme
voineet pysyä iäti lapsina." Sitten hän silitti kädellään Antonin
poskea ja huudahti; "Sydämeni ystävä, jääkää hyvästi; hyvästi, te
tyttöunelmat, hyvästi, sinä hilpeä kevätaika; minun täytyy oppia nyt
ilman tukea kulkemaan tietäni maailmassa. -- Minä en tule tekemään
teille häpeätä, rakas oppimestarini", hän jatkoi levollisemmin;
"koetan aina olla järkevä, koetanpa myöskin hoitaa hyvin taloutta.
Alan jo huomenna, nyt menen Babetten avuksi keittiöön; kyllä minä
tiedän, mikä on teille mieleen. Ja minä rupean säästämään. Minä
rupean jälleen pitämään talousmenoista kirjaa, jossa on kolme pitkää
sareketta joka sivulla, siihen merkitsen kaiken muistiin. Ja meidän
tarvitsee olla säästäväisiä pienissäkin asioissa, Wohlfart. Ah, äiti
parkani!" Hän väänteli käsiään ja näytti jälleen hyvin murheelliselta.
"Lähtekää kanssani kävelemään", pyysi Anton. "Jos teille sopii, niin
lähdemme metsään."
"Ei metsään, ei metsänvartijan luo", sanoi Lenore juhlallisesti;
"mutta uuteen ulkokartanoon minä lähden mielelläni teidän kanssanne."
Molemmat oikaisivat peltojen poikki vievää polkua.
"Teidän täytyy taluttaa minua tänään", sanoi Lenore, "minä en päästä
teistä irti."
"Lenore, tahdotteko te tehdä minun eroni täältä oikein raskaaksi?"
"Käykö se teille niin raskaaksi?" kysyi impi mielissään, mutta
pudisti kohta päätään. "Ei, Wohlfart, niin ei ole laita, te olette
monestikin itseksenne ikävöinyt päästä minusta eroon."
Anton katseli häntä suurin silmin.
"Tiedänhän minä sen", laverteli neitonen tuttavallisesti ja likisti
hiljaa hänen käsivarttaan, "tiedän sen oikein hyvin. Silloinkin kuin
te olitte kahdenkesken minun kanssani, ei sydämenne aina ollut minun
luonani. Oli kyllä monesti; silloin rekiretkellä se oli; mutta paljon
useammin se oli kaukana täältä. Aina kuin tuli eräitä kirjeitä, jotka
te ahmitte niin kiiruusti -- mikä sen herran nimi olikaan, joka niitä
lähetti?"
"Baumann", vastasi Anton pahaa aavistamatta.
"Kiikkiin nyt kävitte!" huudahti Lenore ja likisti jälleen hänen
käsivarttaan. "Tiedättekös, että ne kirjeet tekivät minut aikanaan
hyvin onnettomaksi? Minä olin silloin hupsu lapsi. -- Nyt me olemme
viisastuneet, Wohlfart, nyt olemme molemmat vapaita ihmisiä, ja
siksipä voimme kävellä toistemme käsivarressa -- oi, te rakas ystävä!"
Heidän tultua uuteen ulkokartanoon sanoi Lenore voudin emännälle:
"Hän lähtee nyt pois meidän luotamme. Hän on kertonut minulle, että
te valmistitte hänelle ensimmäisen ilon tällä tilalla poimimalla
hänelle kukkakimpun. Tuokaa nyt hänelle viimeinenkin kimppu. Minulla
itselläni ei ole yhtään kukkia, ne eivät viihdy minun hoidossani.
Täällä teidän latonne takana kukkii viimeiset jätteet siitä, mitä
kartanossa ennen oli puutarhakukkia."
Voudin emäntä sitoi jälleen kokoon pienen kimpun, ojensi sen niiaten
Antonille ja sanoi surumielin: "Kaikki tuntuu nyt aivan samanlaiselta
kuin vuosi takaperin."
"Mutta hänhän lähtee nyt pois!" huudahti Lenore, kääntyi poispäin ja
painoi nenäliinan silmilleen.
Vouti ja lampuri puristelivat hartaasti Antonin kättä.
"Ajatelkaa minua rakkain muistoin, te kelpo miehet!" huudahti Anton
sydämensä kyllyydestä.
"Te olettekin aina osoittanut meille pelkkää ystävyyttä", virkkoi
voudin emäntä.
"Ja jakanut auliisti muonaa ihmisille ja elikoille", jatkoi lampuri
kiitospuhetta ja otti hatun päästään; "ja kaikissa toimissanne te
olette osottanut viisasta harkintaa ja järjestystä."
"Teidän tulevaisuutenne on turvattu", sanoi Anton; "te saatte
isännän, joka on minua kykenevämpi." Viimeksi Anton vielä suuteli
voudin kähärätukkaista pikku poikaa, käski tämän noutamaan
säästölippaansa pirtin kaapista ja pani sinne muistokolikon. Lapsi
piteli kiinni hänen takinliepeestään eikä tahtonut päästää irti.
Paluumatkalla Anton sanoi: "Jos mikä keventää eroani täältä, niin se
on ajatus, että kartanoa odottaa nyt parempi tulevaisuus. Ja hyvä
aavistus saa minut toivomaan, että teidänkin elämässänne sellaiset
asiat saavat onnellisen ratkaisun, jotka vielä ovat epävarmoja."
Lenore kulki ääneti hänen vierellään; vihdoin hän virkkoi: "Saanko
puhella teidän kanssanne vähän siitä miehestä, joka nyt on tämän
talon isäntä? Tahtoisin tietää, miten teistä tuli hänen ystävänsä."
"Siihen oli alkuaiheena sellainen seikka, että minä en hyvällä
taipunut kärsimään vääryyttä, jonka hän kerran minulle teki. Meidän
ystävyytemme on sitten juuri sen kautta käynyt niin lujaksi, että
minä annoin hänelle kernaasti perään kaikissa pikku asioissa, mutta
suuremmissa pysyin jäykästi omalla kannallani. Hän pitää korkeassa
arvossa kaikkea voimaa ja itsenäisyyttä, missä sellaista vain tapaa;
mutta käy helposti kovaksi, kun kohtaa tiellään arvostelukyvyn ja
tahdon heikkoutta."
"Kuinka nainen voi pysyä lujana sellaista persoonallisuutta kohtaan?"
kysyi Lenore masentuneesti.
"Hm", tuumi Anton mietiskellen, "naiselle, joka intohimoisesti
hänelle antautuu, se tulee käymään sangen vaikeaksi. Mikä hänestä
vain näyttää uhkamielisyydeltä ja itsepäisyydeltä, sen hän musertaa
tylysti, eikä hän sääli voitettua. Mutta missä hän kohtaa arvoisensa
ja itseään hillitsevän mielenlaadun, niin sellaista hän kunnioittaa.
Ja jos minulla jolloinkin olisi tilaisuutta antaa neuvoa hänen
tulevalle puolisolleen, niin kehoittaisin häntä juuri miehensä
suhteen pidättymään kaikesta, mikä naiselle tuntuu liika rohkealta ja
miesmäiseltä. Mikä häntä ehkä vieraassa naisessa miellyttää, koska se
sallii hänen joutuisasti päästä tämän läheiseksi tuttavaksi, juuri
sitä hän omassa puolisossaan kaikkein vähimmän kunnioittaisi."
Lenore likistäytyi lujemmin häneen kiinni ja notkisti päänsä
rinnalle. Sitten palasivat molemmat aivan ääneti verkalleen linnaan.
Iltapäivällä Anton lähti Karlin keralla vielä kerran kiertelemään
peltoja ja metsää. Aina oli hänestä elämänsä täällä tuntunut vain
vierailulta muukalaisessa maassa; mutta nyt, kun hänen piti erota
täältä, tuntui kaikki niin tutulta ja kotoiselta. Kaikkialla hän näki
jotakin, joka vuoden mittaan oli ollut hänen huolenpitonsa esineenä;
peltosarkoihin, talousrakennuksiin, eläimiin ja maanviljelyskaluihin
liittyi paljon hänenkin työtänsä. Hän oli ostanut vehnän, jota
kasvoi noilla palstoilla, hän oli hankkinut nuo uudet aatrat,
joilla hänen pestaamansa rengit paraikaa kyntivät. Tuolla hän oli
katattanut uudestaan rikkinäisen katon, täällä korjannut särkyneen
sillan. Ja kuten jokainen, joka uutena tulokkaana joutuu johonkin
toimeen, oli hänkin vastahankkimansa ammattituntemuksen perustalle
luonut kaikenlaisia mieluisia suunnitelmia; kaikkiin tilan osiin hän
oli ajatellut toivoa ja onnea lupaavia parannuksia ja uudistöitä.
Aina hän oli valitellut olevansa liian vähän valmistautunut niihin
toimiin, jotka hän oli niin arvelematta ja hätiköiden ottanut
urakakseen; mutta nyt, erotessaan niistä, hän tunsi vain, miten
rakkaiksi ne olivat käyneet hänelle.
Metsänvartijan tuvassa hän istui vielä kotvan aikaa kelpo vanhuksen
parissa. Muualla heitteli syksy lehtiä puista maahan ja riisti
värin luonnon helakalta vihannuudelta. Mutta täällä vanhuksen tuvan
ympärillä viheriöi soikea männikkö ikuisessa vehmaudessaan, ja täynnä
kypsyneen miesiän uhmaavaa voimaa oli tuo harmaja metsähiisi itsekin.
Hyvästiä heitellessä veräjällä sanoi metsänvartija vieraalleen: "Kun
te ensi kerran laskitte kätenne tälle portinrivalle, en osannut
ajatella, että puut täällä vielä tulisivat niin vankkoina nuokkumaan
päämme päällä, ja että minäkin miespaha vielä kerran alkaisin elää
toisten ihmisten parissa. Te olette vanhalle miehelle tehnyt eron
tästä elämästä sangen vaikeaksi, herra Wohlfart."
Tuli erojaishetki. Anton kävi sanomassa lyhyet ja muodolliset
jäähyväiset vapaaherralle tämän huoneessa; Lenore oli sulaa
liikutuksesta, ja Fink oli hänelle sydämellinen kuin veli. Kun Anton
seisoi hänen vierellään ja katseli heltyneenä Lenorea, sanoi Fink
hänelle: "Ole levollinen, ystäväni, tässä suhteessa ainakin koetan
olla sama, mitä sinä olit tähän asti."
Fink ja Lenore seurasivat poislähtevää ystävää vaunujen luo; vielä
viimeisen kerran Anton katseli linnaa, joka tänä harmaana syyspäivänä
kohosi hänen edessään lakeudella yhtä synkkänä kuin hänen ensi kertaa
tänne tullessaan. Sitten hän hypähti vaunuihin; vielä viimeinen
kädenpuristus, viimeinen "Jumalan haltuun"; sitten Karl tarttui
ohjaksiin, he ajoivat ladon nurkitse kylätielle, ja kohta oli linna
kadonnut näkyvistä. Kurjain kylämökkien rivin, puron yli vievän
sillan, metsänreunan maantien varrella -- kaikki ne Anton näki
viimeistä kertaa pitkiksi ajoiksi. Metsän loppuessa, lähellä maatilan
rajaa, Karl pysähdytti hevoset. Pieni joukko miehiä seisoi rajapyykin
vierellä, Ne olivat kaikki vanhoja tuttuja -- tilan alustalaisia,
metsänvartija, vouti ja lampuri, sitten Kunaun seppä eräiden
naapuriensa kera ynnä Neudorfin kylän voudin poika.
Iloissaan Anton hypähti vaunuista alas ja puristeli asetoverien käsiä.
"Isä laittoi teille terveisiä", sanoi kylänvoudin poika. "Hänen
haavansa alkavat jo parata, mutta hän ei pääse vielä tuvasta ulos."
Ja Kunaun seppä huusi hänelle viimeisiksi jäähyväisiksi: "Viekää
terveisiä maanmiehillemme siellä Saksan puolella ja sanokaa, etteivät
ne saa koskaan unohtaa meitä."
Ääneti, kuten vuosi takaperin näille maille tullessaan, matkasi Anton
uskollisen seuralaisensa kera maantietä Rosminiin päin. Nyt hän oli
vapaa mies; vapaa lumouksesta, joka oli hänet tänne houkutellut,
vapaa monista entisistä ennakkoluuloista; mutta hänen vapautensa
oli kuin lintusen taivaan alla. Hän oli ahertanut ja raastanut
vuosikauden, ja nyt täytyi hänen erkautua kaikesta, mikä tähän asti
oli vaatinut hänen päiviensä työn ja öittensä levottomat huolet;
hän oli luopunut elämänsä suoralta polulta toimiakseen hänelle
vieraiden ihmisten hyväksi, ja nyt hän lähti etsimään itseänsä
varten uutta työtä, joka hänen oli alettava juuresta lähtien. Ja
epävarmaa oli vielä, oliko tuo toimen ja huolten vuosi lujentanut vai
heikontanut hänen omaa tulevaisuuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan,
mikä arvo varmalla, terveellä ja itsenäisen toiminnan täyttämällä
elämällä on; ja hän tunsi, että tuo päämäärä nyt kumotti hänelle
paljon kauempana kuin vuosi takaperin. Hän tajusi, että hän oli
liika rohkeasti viskannut miesvoimansa hurjaan uhkapeliin, ja tunto
tästä henkäsi kylmää huurua hänen sielunsa kuvastimeen, josta hän
katseli äskeisen menneisyyden henkilöitä ja asioita. Mutta eipä hän
sittekään katunut tuota rohkeuttaan. Hän oli kärsinyt tappioita,
mutta oli myöskin voittanut; hän oli vienyt perille, tehnyt
todellisiksi hämärät unelmansa, sillä karussa maaperässä viheriöi
nyt hänen ponnistuksestaan uuden elämän oraat; hän oli tahollansa
auttanut luomaan uutta siirtolaa kansalleen; hän oli rakastamilleen
ihmisille uurtanut tien turvattuun tulevaisuuteen; hän tunsi itsensä
kypsyneemmäksi, kokeneemmaksi, miehistyneemmäksi ja levollisemmaksi.
Ja tämän tuntien hän silmäsi hevosten päitten yli kaukaisen
kotiseudun suuntaan ja sanoi itselleen: "Eteenpäin! Minä olen vapaa,
ja minun tieni on nyt selvä."
2.
Antonin kotihaltia, nahanväriseksi maalattu kipsikissa, istua
kyyrötti surullisena alustallaan. Kokonainen vuosi täynnä harmia,
katkeruutta, pauhua ja vihaa oli vierinyt ohi, mutta siitä ei kissa
tiennyt mitään. Pää kumarassa se katseli eteensä tyhjään huoneeseen.
Akkunaverhot olivat alhaalla, niin ettei ainutkaan päivänsäde
lämmittänyt sen pieniä korvia. Eikä huoneessa ollut minkäänlaista
liikettä, lukuunottamatta ilmassa pyörivää tomua, kun ilmanveto
kuljetti sitä akkunoita kohti, joista se pyörähti takaisin kissan
korvallisille ja sitten vaipui turhasta puuhastaan uupuneena sen
kipsiselälle, kirjoituspöydälle ja lattiamatolle. Mennyt vuosi
oli ollut ylen kurja kissalle, ja se olisi orpoudessaan varmasti
menehtynyt, jollei se joskus iltaisin olisi saanut vieraita luokseen.
Hiljaisina iltoina näet kultasi kiertelevän lampun lempeä hohde
kissan viiksikarvoja. Pehmyt kätönen hyväili sen köyryistä selkää;
avattiinpa joskus akkunatkin neljännestunniksi raittiin ilmavirran
sisääntulla; kuutamo valoi hopeaista loistettaan huoneeseen, ja
ketteräin piikatyttöjen sienet ja harjat tekivät äkkilopun pölyn
hirmuvallasta permannolla ja huonekaluilla. Silloin kissa kehräsi
hiukan, mutta kohta se muisti uudelleen orpoutensa ja hyljätyn
tilansa ja kivettyi jälleen jähmettyneeseen suruunsa.
Tänään on kirkas kuutamoyö, kaikki nukkuvat talossa eikä kukaan
ajattele että _hän_ on kotimatkalla, joka jo lapsuudestaan asti
on tämän ison talon kasvatti, jopa siitä lähtien kuin hänen vanha
isänsä musta samettinen patalakki korvallisellaan heijaili pikkusta
polvellaan. Kukaan ihminen koko talossa ei tuota ajattele, ja kukapa
tietää, tokko monet sitä toivovatkaan. Mutta iso talo itse tietää
sen; ja tänä yönä on kaikissa sen nurkissa kuhinaa, seinälaudoitus ja
portaat naksahtelevat, käytävissä käy kumma humina, seinäkomeroista
kuuluu kohinaa ja ritinää, kuutamo luo hopeitaan porrasakkunoista
sisään, ja syrjäisimmissäkin sopissa värähtelee valjua valoa.
Joka tänä yönä saisi nähdä keltaisen kissan vehkeet, hän varmasti
joutuisi kummiinsa. Se pesee ja sukii ahkerasti karvaansa, ojentelee
jäykistyneitä jalkojaan ja heilahduttaa häntänsä hilpeästi pystyyn.
Vihdoin se hypähtää alas kirjoituspöydältä ja painaa yhtämittaa
ovesta ulos pihalle. Juhlamielin se tassuttelee pitkin talon kaikkia
käytäviä ja sopukoita. Ja minne vain se tulee, siellä alkaa elämä
viritä, ja kaikki pienet kotihaltiat, joita sellaisesta isosta ja
vanhasta talosta ei koskaan puutu, alkavat kihertää ja kuhista
kiihkeästi keskenään. Harmaita, varjomaisia ukkosia pujahtaa esiin
uuninaukoista ja kirjoituspöytien alta, ne käyvät sutimaan portaat
ja käytävät puhtaiksi ja terhentelevät ison Pluton ympärillä, joka
torkkuvan talonrengin vierellä vartioi pihaa, niin että koira
vanhus ei saa enää unesta kiinni, vaan karsaasti muristen ja hiljaa
haukuskellen katselee pienten miekkosten touhua.
Ja kissa tassuttelee vartiokäynnillään Sabinenkin makuuhuoneen oven
ohitse ja naukaisee hiljaa, niin hiljaa ettei mikään ihmiskorva sitä
kuule; mutta se tonttu, joka pitää asuntoaan Sabinen lampunkuvussa,
ei tulekaan ulos, vaan pudistelee yrmeästi päätänsä ja mutisee
itsekseen: "Emme me vain semmoisesta iloitse!" Ja samaa hyväntahdon
puutetta on kauppiaan itsensäkin kamarissa, ei sielläkään iloita
kaukomaille kadonneen pojan kotiatulosta, ja siellä asuva haltiaväki
on koppavana ja toruu avaimenreiästä kutsumatonta herättelijää. Mutta
kissa ei anna sen itseään häiritä; eikä anna muu talokaan. Isolla
vaa'alla on koolla runsaslukuinen ja iloisa seura. Mitä talossa
vain on kotihaltioita -- ja eiköpäs niitä niin uutterassa talossa
ole paljonkin -- on keräytynyt yhteen pitämään suurta perhejuhlaa
kuun kirkkaassa valossa; ja keskellä piiriä istuu keltainen kissa
kehräten ja iskien karvoistaan säkeniä, ja ketterimmät vierasparvesta
kapuavat vaa'an käsivarsille ja irvistelevät ylhäiseltä asemaltaan
kiusoittelevasti isännän akkunoita kohti, jopa Sabinenkin, vaikka
tämä muuten onkin niiden lemmikki.
Kukaan ihminen koko talossa ei tiedä, että hän palaa kotia, mutta
vanha kauppiaskoti itse aavistaa sen; ja se koristautuu kuin juhlaan
ja avaa ovensa selälleen ottaakseen vastaan kaivatun ystävän.
Iltapuolella seuraavana päivänä Sabine seisoo aarrekammiossaan
avattujen kaappien edessä, järjestää hyllyille pesusta vasta tulleita
liinatavaroita ja kiinnittää jälleen ruusunpunaiset numeroliput
kunkin lajin ympärille. Luonnollisesti hänkään ei tiedä mitään eikä
aavista mitään. Hänen valkeat damastiliinansa välkkyvät tänään
kuin hopea ja atlassi, hiottu lasikupu, jonka hän nostaa vanhan
perhepokaalin päältä, helähtää iloisesti kuin joulukello, ja vielä
kauan värähtelee sen sointi ison kaapin vanhoissa seinälaudoissa.
Kaikki käsinmaalatut päät hänen posliinilautasissaan näyttävät tänään
niin käsittämättömän veitikkamaisilta, tohtori Martinus Luther ja
salaisoppien tietomies Faust virnistelevät ja vilkuttavat hänelle
silmää, yksinpä arvokas Goethekin hymyilee, ja vanha Fritz [Fredrik
Suuri] se vasta on pakahtua nauruun. Kaikissa kaapin lokeroissa
vilkkuu ja kuhisee, kaikki vanhat posliini- ja lasiastiat kilisevät
maanitellen ja ilakoiden; mutta Sabine yksistään ei huomaa mitään,
talon viisaalla valtiattarella, ei ole aavistustakaan siitä, minkä
kaikki pienet kotihaltiat jo tietävät.
Vai aavisteleeko hän sittenkin jotain? Kuulkaappas -- hän laulaa!
Pitkään aikaan ei laulunääntä ole kuulunut hänen huuliltaan, mutta
tänään hänen sydämensä tuntuu niin ihmeen keveältä; ja kun hän
katselee uljasta lasi- ja hopeakatujen riviä astiakaapissa, niin
puikahtaa hiukan niiden iloisesta hohteesta hänenkin sieluunsa;
hänen huulensa liikahtelevat, ja hiljaa kuni metsälinnun liritys
helähtää huoneessa lapsuudessa opittu laulunsävel. Ja kaapilta käy
impi akkunapieleen, jonka vierellä riippuu äiti vainajan kuva;
sädehtivin silmin hän katselee rakkaita kasvoja ja laulaa äidille
saman lastenlaulun, jota tämä itse oli laulellut pikku Sabinea
heijaillessaan.
Silloin käy portista sisään turkkiin kääriytynyt mieshahmo. Avoimessa
varastoholvissa seisoo Balbus, joka nykyään on ison vaa'an ja mustan
siveltimen herra ja valtias; hän katsahtaa pikaisesti ohimenevää
vierasta ja mutisee vähän ihmeissään: "Tuohan näytti hiukan kuin
Antonilta." Makasiinirengit naulailevat tavaralaatikkoa kiinni,
vanhin heistä käännähtää sattumalta ympäri ja näkee seinällä lampun
luoman miehenvarjon; hän pysäyttää vasaransa kesken iskua ja sanoo:
"Luulinpa melkein nähneeni herra Wohlfartin varjon." Ja pihan perältä
kuuluu kovaa haukkumista ja koiran hyppelemistä, ja Pluto tulla
törmähtää renkien luo ollen aivan suunniltaan, pieksää vimmatusti
hännällään, haukkuu ja nuolee heidän käsiään ja kertoo heille omalla
tavallaan koko jutun. Mutta makasiinirengitkään eivät tiedä mistään,
ja joku heistä virkkaa: "Aave se varmaankin oli, eihän nyt näy enää
mitään."
Sitten aukenee Sabinen aarrekammion ovi. "Tekö se olette, Franz?"
kysyy impi ja keskeyttää työnsä. Kukaan ei vastaa. Hän käännähtää
ympäri ja silmää tarkkaan ja hätäisesti kynnyksellä seisovaa
mieshahmoa. Silloin vapisee neidon käsi ja tarttuu kiivaasti
tuolinselkään; mutta hän terästää tahtoaan ja pysyy pystyssä; ja mies
rientää hänen luokseen, ja intohimonsa ja liikutuksensa lumoissa hän,
tietämättä itsekään mitä tekee, lankee polvilleen tuolin viereen,
jolle immen on täytynyt istahtaa, ja painaa päänsä hänen syliinsä.
Antonhan se on! Kumpikaan ei virka sanaakaan. Kuten suloista
unikuvaa katselee Sabine edessään polvistuvaa ystävää ja laskee
kätensä hänen olalleen. Ja huoneessakos nyt vasta alkaa vilkkua ja
helähdellä; lamppu valaa kaikkein leppoisinta loistettaan vanhan
talon ja kauppaliikkeen molempien lapsien ylle, ja seinällä riippuvan
emäntävainajan kuva katselee lempein silmin allansa istuvaa sievää
ryhmää.
Impi ei kysellyt, minkä vuoksi mies palasi ja oliko hän jo vapaa
lumouksesta, joka oli hänet täältä temmannut pois. Eikä hänen
tarvinnutkaan kysellä -- kun hän katseli polvistuvan miehen
rehellisiin silmiin, jotka tuskallisesti ja hellästi etsivät hänen
katsettaan, silloin hän tajusi, että ystävä palasi takaisin kotiin,
veljen luo, hänen itsensä pariin.
"Niin kauan te olitte poissa täältä", hän valitti, mutta autuas hymy
kirkasti hänen kasvonsa.
"Aina kuitenkin olin hengessäni täällä", huudahti Anton tulisesti.
"Jo samana hetkenä, jolloin erosin tästä talosta, aavistin luopuvani
kaikesta, mikä elämälleni lupasi rauhaa ja onnea. Nyt ajaa
vastustamaton pakko minua lähelle teitä; minun täytyy sanoa teille,
mitä sielussani tunnen. Teitä minä olen palvonut kuin pyhimyskuvaa,
niin kauan kuin elin teidän läheisyydessänne. Teidän muistonne oli
vieraalla maallakin minun paras aarteeni. Se suojeli minua yksin
ollessani, rajun ja melskeisen elämän keskellä, se varjeli minua
suuren kiusauksen tullessa. Teidän armas kuvanne asettui pelastavaksi
enkeliksi minun ja toisen naisen väliin. Usein näin teidän silmänne
katselevan minua, kuten silloin kuin anoin teiltä apua omaa itseäni
vastaan; usein te kohotitte kättänne viitataksenne minulle ja
varoittaaksenne vaarasta, joka minua houkutteli. Etten ole kadottanut
itseäni, siitä saan kiittää teitä, Sabine."
Kotitalon säännöllisessä ja yksitoikkoisessa elämässä on impi jo
monet vuodet tuntenut sydämellistä taipumusta Antoniin. Tämän
poislähdettyä hän tiesi rakastavansa häntä; ääneti hilliten
surunsa hän piilotti rakkautensa sydämeensä. Ei kukaan tässä
vireässä liiketalossa ole pannut merkille hänen lempeään eikä hänen
surumielistä kieltäymystään. Tuskinpa ainoallakaan katseella, ei
ainakaan sanalla tai kasvojen ilmeellä hän ole paljastanut sydämensä
tilaa; hän on ollut ja elänyt niinkuin tuleekin suuren kauppaliikkeen
lapsen; eihän tässä talossa saa ottaa laskuun sydämen herkkiä
tunteita, ihmiset ovat pelkkiä numeroita sen suuren tilikirjan
lehdillä. Mutta nyt, jälleennäkemisen ensi hurmauksessa, murtautuu
intohimon hehku pitkän pidättymisen kuoresta. Hän nousee pystyyn
loistavin silmin eikä ilossaan huomaa, että Antonin kalpeilla
kasvoilla värähtelee toisenkinlainen tunne. Lemmitty mies on löytänyt
lempensä esineen, mutta ainoastaan kadottaakseen hänet iäksi.
Yhä vielä pitelee Sabine Antonia kädestä ja vetää häntä lasikäytävää
pitkin veljen työhuonetta kohti.
Mitä sinä oikein ajatteletkaan, Sabine? Onhan tämä kelpo talo,
kerrassaan mainio talo, mutta ei täällä ole tilaa runollisille
tunteille ja sydämen äkkinäisille ailahduksille, jotka panevat sylin
nopeasti avautumaan ja sulkemaan sisälleen äkkiä tulla tölmähtäneen
ystävän, vaikka häntä olisi kuinka kaivattu. Tämähän on järkevän ja
arkipäiväisen toimen talo! Kuivin sanoin täällä esitetään vaatimukset
ja epuut. Ja ylpeä ja ankara talo se on! Muistappas sitä, Sabine! Ei
mikään sydämellinen vastaanotto odota ystävääsi, jota sinä onnesta
vapisten talutat talon isännän luo.
Sen tajusi jo Sabinekin, ja hänen jalkansa epäröi jatkaakseen,
ennenkuin hän avasi oven. Mutta hän teki ripeän päätöksen, ja yhä
pitäen kiinni Antonin kädestä hän veti tämän mukanaan kynnyksen yli,
ja ilosta rusottavin kasvoin hän huudahti veljelle: "Tässä hän on,
hän on jälleen palannut meidän luoksemme!"
Kauppias oikaisi selkäänsä kirjoituspöytänsä ääressä, mutta jäi
edelleen istumaan; ja ensi sanoikseen hän lausui levollisesti,
kylmästi ja käskevään sävyyn: "Päästäkää irti sisareni kädestä, herra
Wohlfart."
Sabine peräytyi taaksepäin, ja Anton jäi yksin seisomaan keskelle
huonetta ja katseli järkytettynä entistä isäntäänsä. Tuon miehen
voimakas varsi oli viime vuoden kuluessa paljon vanhentunut, tukka
oli käynyt harmaaksi ja kasvojen rypyt vielä syvemmiksi. Ei voinut
olla vähäinen se kamppailu, joka oli voinut hänet niin muuttaa.
"Kun saavun eteenne kenties kaikkea muuta kuin tervetulleena
vieraana", lausui Anton, "todistanee se kuitenkin teille, kuinka
hartaasti ikävöin nähdä jälleen teitä ja vanhaa toimipaikkaani. Jos
kerran nostatin teissä tyytymättömyyttä minua kohtaan, niin älkää
antako minun sitä tuntea tänä hetkenä."
Kauppias kääntyi sisarensa puoleen. "Jätä meidät kahdenkesken,
Sabine. Mitä minulla on puhuttavaa herra Wohlfartille, se ei tarvitse
todistajia."
Sabine riensi joutuisin askelin veljensä luo ja seisoi pää pystyssä
hänen edessään. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kirkkaasta
katseestaan voi lukea lujan päätöksen, jota ei veljen rypistetyt
kulmatkaan voineet järkähdyttää. Sitten hän lähti yhtä ääneti
huoneesta.
Kauppias katseli synkästi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Antonia
kohti. "Mikä teidät jälleen tuo meidän luoksemme, Wohlfart?" hän
kysyi. "Ettekö te maalaisoloissa saavuttanutkaan sitä, mitä nuorekas
intonne tavoitteli, ja palaatteko nyt etsimään porvaristalosta sitä
onnea, joka kerran tuntui teistä liian vaatimattomalta? Olen kuullut
että ystävänne Fink on saavuttanut varman jalansijan vapaaherran
tilalla; onko hän teidät nyt lähettänyt kotia, koska olitte siellä
hänen tiellään?"
Antonin otsa kävi pilveen. "En palaa seikkailijana enkä onnenonkijana
teidän kasvojenne eteen. Te olette väärässä kun lausutte sellaisen
epäluulon, eikä minun sovi sitä rauhallisesti kuulla. Oli aika,
jolloin te arvostelitte minua ystävällisemmin; tätä aikaa muistelin,
kun pyrin luoksenne, ja sitä nytkin ajattelen kyetäkseni antamaan
loukkaavat sananne anteeksi."
"Te sanoitte minulle kerran", jatkoi kauppias, "että minun
liikkeessäni ja tässä talossa tunsitte olevanne kuin kotona. Ja
teillä olikin täällä kotinne, Wohlfart, meidän sydämissämme ja
liiketoimissamme. Tyhjän tunnekuohahduksen takia te luovuitte meistä,
ja me olemme tehneet saman teidän suhteenne, vaikka murhemielin
ja raskain sydämin. Miksi te tänne palasittekaan? Vento vieras
ette voi meille olla, sillä me olemme pitäneet teitä rakkaana,
ja persoonallisesti olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa.
Mutta te ette voi enää olla meille vanha ystäväkään, sillä itse
olette väkivaltaisesti ratkonut sen siteen, joka kiinnitti teidät
tänne. Te olette hetkenä, jolloin minä kaikkein vähimmän sellaista
voin odottaa, muistuttanut minulle, että pelkkä muodollinen
palvelussopimus pidätti teitä konttorissani. Mitä te nyt täältä
etsitte? Tahdotteko jälleen paikan konttorissani, vai tavoitteletteko
jotain enempää, kuten olin huomaavinani?"
"Minä en tahdo mitään", huudahti Anton ylikuohahtavin sydämin,
"en mitään muuta kuin päästä sovintoon teidän kanssanne. Minä en
tahdo täältä konttoripaikkaa enkä mitään muutakaan. Sinä hetkenä,
jolloin lähdin vapaaherran tilalta, oli luja päätökseni että tänne
saavuttuani ensi tieni täytyi viedä teidän taloonne ja seuraavan
jälleen ulos sieltä etsimään itselleni työpaikkaa muualta. Mitä
kaikkea kuluneena vuotena olen menettänytkin, niin itsekunnioitustani
en kuitenkaan ole kadottanut; ja jos olisitte ystävällisin tuntein
astunut vastaani, niinkuin minua sydämeni veti teidän luoksenne, niin
olisin jo ensi sanoikseni sanonut saman, minkä nyt tahdotte kuulla
minulta. Minä tiedän itsekin, etten voi jäädä tänne. Sen tunsin
jo muukalaismaassa ollessanikin, aina kuin ajattelin tätä taloa
Senjälkeen kuin olen astunut sen sisään ja nähnyt jälleen sisarenne,
tiedän etten voi enkä saa jäädä tänne menettelemättä kunniattomasti."
Kauppias kävi akkunaan ja katseli pimeään yöhön. Kun hän jälleen
kääntyi vieraaseen päin, oli kova ilme kadonnut hänen kasvoiltaan,
ja tutkivin katsein hän silmäili Antonia. "Tuo oli rehellisesti
puhuttu, Wohlfart", hän sanoi viimein, "ja tahdon toivoa, että se
oli rehellisesti ajateltukin. Samalla tahdon myös lausua, että
minua vieläkin surettaa teidän äkkilähtönne meiltä. Minä tunsin
teidät niin hyvin kuin vain harvoin vanhempi mies tuntee nuoremman;
silmieni alla te kasvoitte ja miehistyitte minun liikkeessäni,
minä sain luottaa teidän tunteidenne puhtauteen, minä tiesin että
sielussanne ei asunut ainuttakaan kunniatonta ajatusta. Nyt, rakas
Wohlfart, te olette käynyt minulle vieraaksi. Suokaa anteeksi, että
sanon sen teille suoraan. Riihoton halu houkutteli teitä syöksymään
päätäpahkaa olosuhteisiin, joiden kaiken sen mukaan, mitä tiedän,
täytyi olla turmioksi jokaiselle, joka on joutunut niissä elämään.
Te olette hoitanut rappiolle mennyttä tilaa ja taloutta sellaisessa
maanääressä, jossa omantunnon täytyy pakostakin käydä paljon
väljemmäksi kuin täällä ja jossa ihmisten suhteet toisiinsa ovat
irrallisemmat kuin muualla; te olette olleet sellaisen vararikkoisen
velallisen uskottu mies, joka tosin saattaa olla säilyttänyt montakin
kelpo miehen ominaisuutta, mutta joka sekauduttuaan kehnoihin
liikeasioihin tunnottomien ihmisten kanssa on kadottanut sen hyveen,
jota meillä sanotaan liikemieskunniaksi. Kernaasti oletan, että
rehellisyytenne on estänyt teitä siellä sekautumasta sellaisiin
toimiin, jotka ovat olleet vastoin vakaumustanne; mutta, Wohlfart,
minä toistan nyt saman, mitä aikaisemminkin olen teille sanonut:
kaikki jatkuva toiminta heikkojen ja kehnojen ihmisten parissa vie
kunnian mielienkin vaaraan. Vähitellen ja itse sitä huomaamatta hän
tottuu sietämään sellaista, josta toinen varmemmassa asemassa oleva
pysyttäytyy kaukana, ja välttämättömyyden pakko saa hänet suostumaan
toimenpiteisiin, joista hän muualla olisi jyrkästi kieltäytynyt.
Olen vakuutettu siitä, että te olette pysyneet sinä, mitä maailma
sanoo kunniantuntoiseksi liikemieheksi; mutta oletteko te jaksanut
säilyttää liikemieskunnianne ylvästä puhtautta, jota tosin monet
meidänkin liikemaailmassamme valitettavasti pitävät joutavana
saivarteluna, sitä en tiedä. Ja että minun tänä jälleennäkemisen
hetkenä täytyy sitä epäillä ja lausua epäilykseni julki, se
surettaa minua itseäni syvästi ja tekee tämän yhtymisemme minulle
tuskalliseksi."
Anton valahti valkeaksi kuin nenäliina, jota hän piteli kädessään,
ja hänen huulensa vapisivat kun hän vastasi: "Jo riittää, herra
Schröter! Että te ensi hetkenä sanotte minulle katkerinta mitä vain
vihamiehelleen voi sanoa, se osoittaa minulle että tein väärin
astuessani enää jalallani tähän taloon. Niin, oikeassa te olette,
koko tänä aikana ei minua ole jättänyt rauhaan tunto siitä, että
mainitsemanne vaara tosiaankin pälvi ympärilläni. Koko vuoden mittaan
tunsin suurimmaksi onnettomuudekseni, ettei toimialani sallinut minun
kunnioittaa sitä miestä, jonka hyväksi tein työtä. Mutta teille
minun täytyy vastata, yhtä ylpeänä kuin te itse, että sellaisen
miehen puhtaus, joka arkaillen karttaa kiusausta, ei ole minkään
arvoinen; ja jos minun oli onnistunut pelastaa edes jotakin tänä
alituisista loukkauksista ja mieliharmista katkerana vuotena, niin on
se juuri ylpeyteni siitä, että minua itseäni on koeteltu ja vaa'alla
punnittu, ja etten enää toimi pojan tavoin pelkästä vaistosta ja
totutusta tavasta, vaan kypsyneenä miehenä vakaitten periaatteiden
mukaan. Kuluneena vuonna olen saavuttanut itseluottamuksen, jommoista
minulla ei ennen ollut; ja koska olen oppinut kunnioittamaan itseäni,
niin sanon teille nyt, että varsin hyvin tosin käsitän teidän
epäilyksenne, mutta että sittekuin olette sen julkilausunut, minäkin
puolestani pidän sitä sidettä iäksi ratkenneena, joka vieraalla
maallakin ollessani kiinnitti minut teidän taloonne. Minä lähden nyt,
enkä koskaan enää palaa tänne. Jääkää hyvästi, herra Schröter."
Anton kääntyi lähteäkseen, mutta kauppias riensi hänen jälkeensä ja
tarttui häntä olkapäähän.
"Ei niin hätäisesti, Wohlfart", sanoi isäntä leppeästi. "Se mies,
joka torjui puolalaissapelin iskun pääni päältä, ei saa lähteä
talostani loukkausta ja suuttumusta tuntien."
"Älkää muistuttako meille kummallekaan menneisyyttä", Anton vastasi,
"se ei mitään hyödytä. En minä, vaan te itse olette syypää siihen,
että jälleennäkemisemme hetkeen liittyy loukkauksia ja suuttumusta.
Ja teidän kätenne, eikä minun, on tuhonnut ne siteet, jotka meitä
vanhastaan yhdistivät toisiimme."
"Ei niin, Wohlfart", lausui kauppias. "Jos olen sanoillani loukannut
teitä kipeämmin kuin tarkoitin, niin katsokaa harmautuneita hiuksiani
ja sydämeeni, joka on vuosikausien mittaan ollut kukkuroillaan huolta
ja surua, huolta teidänkin takianne. Me emme enää tapaa toisiamme
samanlaisina kuin olimme erotessamme, ja jos kahdella miehellä
on sydämissään kaunaa toisiaan kohtaan, niin heidän pitää purkaa
se rehellisesti jälleennäkemisen hetkellä, jotta heidän välinsä
jälleen selkenisivät. Jos te olisitte ollut minulle vähemmän rakas
kuin olitte, niin minä olisin hyvinkin voinut pidättyä lausumasta
arvelujani, ja tervehdykseni olisi ollut kohteliaampi. Mutta nyt
lausun teidät tervetulleeksi. Lyökää tuohon käteen."