1.
Linnaan koitti surullinen aika, vaikea jokaisen kantaa, joka eli
sen muurien sisällä. Suru ja sairaus olivat iskeneet hampaansa
vapaaherran perheeseen kalvaen siitä elinvoimaa, niinkuin
viljankorteen tunkeutunut tuhotoukka. Sen synkeän hetken jälkeen,
jolloin kuoleva poika oli kannettu isän eteen, ei vapaaherra
enää lähtenyt huoneestaan. Mitä hänellä vielä oli vähän voimia
ollutkin, ne olivat nyt lopen murtuneet; murhe kulutti enemmän hänen
henkeään kuin ruumistaan, hän istui päivät pitkät hiljaa itsekseen
suruansa hautoen, eivätkä Lenoren rukoukset, ei halu puolisonsa
läheisyyteen saaneet häntä liikkeelle. Kun onnettomuudenviesti
vietiin paroonittarelle, pelkäsi Anton vapisten, että se hienoinen
lanka nyt lopultakin katkeisi, joka vielä kiinnitti elonkipinän
heiveröiseen ruumiiseen, ja viikkomääriin ei Lenore poistunut
äitinsä sairasvuoteen äärestä. Mutta kaikkien kummaksi kävikin
päinvastoin. Huoli puolisonsa tilasta antoi naisparalle niin paljon
ajattelemista ja askartelemista, että hän tuntui aivan unohtavan
oman tuskansa ja heikkoutensa. Hän näytti jopa vahvemmaltakin kuin
ennen; ollakseen puolisoaan lähellä ja tarkatakseen hänen hoitoaan
hän pakottihe istumaan joka päivä tuntikaudet tämän lepotuolin
vieressä. Lääkäri tosin pudisteli päätänsä ja sanoi Antonille, että
noin äkilliseen virkoamiseen ei ollut luottamista. -- Lenorea sai
tuskin kukaan nähdä ensimmäisinä viikkoina veljen kuoleman jälkeen.
Jos hän jolloinkin astui ulos vanhempainsa sairashuoneesta, niin
se tapahtui vain vastatakseen kyselyihin sairaitten tilasta tahi
pyytääkseen Antonia kutsuttamaan lääkäriä näiden luo. Sillävälin
kului hurja sotakevät loppuun ja yhtä myrskyinen kesä seurasi. Tosin
ei vapaaherran tilan tarvinnut enää peljätä kansalaissodan kauhuja.
Mutta kartanonhoitoa sen raskas taakka yhä edelleenkin rasitti.
Tuolla ennen niin hiljaisella metsäsaarekkeella raikui nyt päivittäin
rummun pärinä tai torvimiehen toitahdukset. Kylään ja linnaan oli
majoitettu vakituisesti sotaväkeä, jota usein vaihdettiin. Anton oli
upota työhön hankkiessaan suojaa ja muonaa miehistölle ja hevosille.
Pian olivat linnan vähäiset rahavarat tyyten lopussa; ilman Finkin
etukäteen maksamaa maanvuokraa ei olisi mitenkään päästy tämän ajan
yli. Myöskään talonhoidossa ei häiriöistä tahtonut tulla loppua.
Moni auranala peltoa oli piirityksen aikana sotkeutunut pilalle
hevoskavioiden ja raskaiden saappaiden alla, eikä niitä nyt päästy
uudestaan kyntämään, kun sotaväki tarvitsi tilan kaikki ajojuhdat
rahteihinsa, ja ihmiset itsekin tyyten villiytyivät tänä levottomana
aikana ja kadottivat kaiken halun säännölliseen työntekoon. Mutta
kaikesta huolimatta saatiin kuitenkin jonkinmoinen järjestys
ylläpidetyksi, ja peltotöitä tehtiin niinkuin kyettiin keväällisen
suunnitelman mukaan.
Vielä paremmin menestyivät Finkin uudisraivaustyöt uudella
niittymaalla. Kaikki hänen tuomansa työmiehet eivät tosin viihtyneet
loppuun saakka, mutta niiden sijaan ilmoittautui runsaasti uutta
väkeä. Harmaatakkisten lukumäärä itse asiassa lisäytyikin, ja
"herra von Finkin kaarti" oli ympäristössä uhkamielisen urosjoukon
maineessa, jonka kimppuun ei ollut hyvä käydä. Fink itse oli
nykyään usein poissa kotoa, hän oli tehnyt tuttavuutta monien
upseerien kanssa ja uudisti vanhoja tuttavuuksia; hän kierteli
ympäri maakuntaa, seurasi innokkaasti sotatoimien kehitystä ja otti
vapaaehtoisena osaa erääseen kahakkaan moniaan peninkulman päässä
kartanosta, jossa kapinalliset saivat pahoin selkäänsä. Hänen
pontevuutensa linnan puolustamisessa oli tehnyt hänet lähiseuduilla
peljätyksi henkilöksi, jota vihollispuolue yhtä hartaasti vihasi kuin
ystävät ihailivat.
Oli kulunut muutamia viikkoja linnan ihmeellisestä pelastuksesta,
kun Lenore ensi kerran astui pihanportille, jonka edustalla Anton
keskusteli metsänvartijan kanssa. Lenore katseli pihamaata, jossa
kaivonkuopan kohdalla nyt seisoi uudenaikainen pumppulaitos, ja
aitauksen yli, jonka edestä maavalli oli jo korjattu pois, ympäröivää
maisemaa joka loisteli alkukesän heleässä vihannuudessa. Vihdoin hän
sanoi huoahtaen: "Nyt on tullut kesä, Wohlfart, emmekä me huomaa
siitä mitään."
Anton silmäsi huolestuneena neidin kalpeisiin kasvoihin. "Tuolla
metsässä on nyt oikein kaunista; minä kävin eilen metsänvartijan
luona. Viime sateen jälkeen puut ja pensaat oikein rehoittavat
vehmauttaan. Kunpa te vain kerrankin ottaisitte sinne mennäksenne."
Lenore pudisteli torjuvasti päätään. "Mitäpä minä sellaisesta enää
välittäisin!" hän huudahti katkerasti.
"Mutta kuulkaahan kuitenkin tärkeä uutinen, jonka metsänvartija juuri
toi minulle", jatkoi Anton taivutteluaan. "Se mies, johon teidän
luotinne osui, oli tuo kelvoton Bratzky. Mutta te ette ole häntä
surmannut. Jos se on painanut mieltänne, niin tämän surun voin nyt
ainakin kirvoittaa sydämeltänne."
"Jumalan kiitos!" huudahti Lenore ja risti kätensä.
"Jo silloin, kuin metsänvartija tuona piiritysyönä tuli luoksemme
linnaan, oli hän nähnyt sen roiston istuvan kapakassa käsi siteessä.
Eilen veivät sotamiehet hänet vangittuna Rosminiin."
"Niin on laita", sanoi metsänvartija käyden lähemmäksi; "luoti ei
pysty lopettamaan sellaista, jonka on määrä kuolla korkeammalla." Hän
huitasi kädellään kaulansa ympäri osoittaakseen hirressä killumista.
"Tuo ajatus kidutti minua yötä päivää", sanoi Lenore hiljaa
Antonille. "Minä tunnuin itsestäni kuin kadotukseen tuomitulta;
pimeässä minua peloittivat hirveät kummitusnäyt, niin että havahduin
huutaen unestani; aina olin näkevinäni tuon miehen edessäni, miten
hän heristi minulle nyrkkiään, veren virratessa hänen olkapäästään.
Voi sentään, Wohlfart, mitä kaikkea me olemme saaneetkaan kokea!" Hän
nojautui porttiin ja tuijotti kyynelettömin silmin eteensä maahan.
Turhaan koetti Anton tyynnytellä häntä, neito tuskin kuulikaan hänen
sanojaan.
Hevoskavioiden kopinaa kuului pihankivitykseltä; Finkin raudikko
talutettiin ulos.
"Minne hän nyt taas ratsastaa?" kysyi Lenore nopeaan. "En tiedä",
Anton vastasi; "hän on nykyään alituiseen ulkosalla, monesti en näe
häntä päiväkausiin."
"Mitä hän meillä enää tekeekään?" huudahti Lenore. "Tämä kovanonnen
talo ei ole hänelle sopiva paikka."
"Kunpa hän edes pitäisi vähän varaansa", virkkoi metsänvartija.
"Tarowin väki on täynnä sappea ja myrkkyä häntä vastaan; ne ovat
vannoneet lennättävänsä luodin hänen jälkeensä kun vain hänet
näkevät, ja aina hän ratsastaa aivan yksin ja yösydännä."
"Ei hyödytä yhtään häntä varoitella", sanoi Anton. -- "Olehan nyt
kerrankin järkevä, Fritz!" hän huudahti ystävälleen, joka ilmestyi
portaille. "Älä ratsasta niin yksinäsi, älä ainakaan Tarowin aukean
yli."
Fink kohautti hartioitaan. "Ah, meidän neitimmekin on täällä! Meille
ei ole pitkään aikaan suotu iloa nähdä teitä, niin että täällä on jo
alkanut käydä vähän ikäväksi."
"Totelkaa ystävänne varotusta", vastasi Lenore tuskissaan, "ja
varokaa noita ilkeitä ihmisiä."
"Mitä varten?" sanoi Fink. "Mistään vakavasta vaarasta ei enää
voi olla kysymystä, ja miltä hyvänsä typerältä lurjukselta, joka
lymyttelee puun takana, ei tällaiseen aikaan kukaan voi varjella
itseänsä; silloinhan tuntisi joka askelella pakkopaidan yllänsä."
"Jollette sitä tee oman itsenne vuoksi, niin tehkää se edes
ystäväinne hädän takia", pyysi Lenore hartaasti.
"Onko minulla sitten vielä ystäviäkin?" kysyi Fink nauraen. "Monesti
minusta tuntuu, kuin ne olisivat käyneet uskottomiksi. Minun hyvät
ystäväni kuuluvat siihen ihmisluokkaan, joka osaa visusti säilyttää
rauhallisuutensa. Tämä arvoisa Wohlfartimme tässä työntänee
ehkä puhtaan nenäliinan lakkariinsa ja ottaa naamalleen parhaan
sunnuntai-ilmeensä, jos minulle sattuisi hullusti käymään, ja eräs
toinen sotatoveri lohduttautuisi kenties vielä helpommin. -- Hei,
hevonen tänne!" hän huusi, hypähti satulaan ja nyökäyttäen toisille
päätään laski täyttä ravia tiehensä.
"Hän painaa suoraan Tarowia kohti", sanoi metsänvartija, katsellen
hänen jälkeensä ja pudistellen päätään. Lenore palasi ääneti
vanhempainsa huoneeseen.
Mutta iltamyöhään, kun kaikki valot oli jo hyvän aikaa sitten
sammutettu linnasta, liikkui vielä kauan muuan valkea akkunaverho,
ja sen takana seisova naishahmo kuunteli tuskallisesti, eikö tieltä
kuuluisi lähenevän ratsun kavionkopsetta. Tunti kului toisensa
jälkeen; vasta aamupuoleen yötä sulkeutui akkunanpuolisko, kun
ratsastaja seisahdutti hevosensa linnanportilla ja hyräillen iloista
säveltä itse talutti sen talliin. Koko yön valvottuaan Lenore hautasi
pahoin kivistävän päänsä vuoteen pieluksiin.
* * * * *
Siten kului moniaita kuukausia. Vihdoin ilmestyi vapaaherrakin,
tyttärensä käsivarteen ja vankkaan keppiin nojautuen, taas joskus
ulkosalle. Silloin hän istui joko vaieten linnanmuurin siimeksessä
tahi kuunteli ärtyneenä kaikenlaisia pikkuasioita, jotka sallivat
hänen purkaa sisuaan syrjäisille. Sellaisina hetkinä kartanonväki
kernaasti kiersi häntä laajassa kaaressa, jotta sen ei tarvinnut
tulla häntä lähelle; ja kun Anton ei alistunut häntä väittelemään,
joutui hän monestikin sairaan vanhuksen juonikkaisuuden uhriksi.
Molempien miesten välit kävivät pian niin kireiksi, että ainoastaan
miltei rajaton kärsivällisyys voi vielä toistaiseksi estää niiden
täydellistä rikkoutumista. Joka päivä täytyi vapaaherran kuulla,
miten työmiehet hänen kuulustellessaan heitä puolustautuivat
sanomalla: "herra Wohlfart on sen käskenyt" tai "herra kirjanpitäjä
on niin tahtonut". Oikein mielihalulla hän koetti päästä
sotkemaan Antonin miehille antamia tehtäviä; kaikki kauna, kaikki
matalamielinen äreys, mikä viime vuosina oli sakoutunut tuon
miespoloisen sielunpohjalle, purkautui nyt säälittävänä vihanpitona
hänen valtuutettuaan kohtaan.
Fink välitti nykyään varsin vähän vapaaherrasta; nähdessään tämän
äkäilevän Antonille hän kohotti vaieten kulmakarvojaan tai sanoi
korkeintaan: "Arvasinhan että noin tulee käymään."
Parhaiten sieti parooni Karlia. Tämä ei koskaan puhutellut häntä
muuten kuin "herra ratsumestariksi", ja ilmoitellessaan hänelle
asioita hän löi joka kerta soturimaisesti kantapäänsä yhteen;
sen kuuli vanha herra ja tuli hyvilleen. Ja ensimmäinen merkki
inhimillisestä osanotosta, jota vapaaherra omisti toisten ihmisten
voinnille, tuli kartanonvoudin osaksi. Muuan puutarhatuoli oli
rapistunut auringonpaisteessa ja uhkasi hajota käsiin; Karl sieppasi
sen ohimennessään ja iski nyrkillään mäsäksi.
"Ettehän vain lyödessänne käytä oikeaa kättänne, hyvä Sturm?" kysyi
vapaaherra.
"Miten sattuu, herra ratsumestari", Karl vastasi.
"Niin ette saisi tehdä", varoitti sokea; "sellaista vammaa pitää
säästää, tai saa monesti potea siitä vuosikausia. Ette voi
olla lainkaan varma, ettettekö vast'edes vielä joudu kärsimään
menetyksestä."
"Kun on reilusti elänyt, niin perii autuaan lopunkin", vastasi Karl
hilpeästi; "en minä yhtään haikaile tulevia päiviä."
"Hän on kerrassaan kelpo mies", virkkoi vapaaherra tyttärelleen
voudin poistuttua.
Viljojen heilimäaika oli ohi, avarat vainiot lainehtivat
kullankeltaisina, raskaat tähkät nuokkuivat kypsyyttään ja iloinen
leikkuuhälinä alkoi pelloilla. Kun ensimmäiset elovankkurit ajoivat
pihaan, seisoi Anton aitan nurkalla ja valvoi kuorman purkamista.
Silloin kävi Lenore hänen luokseen ja kysyi: "Millainen sato saadaan?"
"Mikäli meidän on sallittu tänä vuonna korjata, niin eivät toiveet
tunnu huonoilta. Ainakin lyhteiden lukuun oli Karl tyytyväinen; se
näyttää tulevan suurempi kuin osasimme edeltäpäin arvioidakaan."
"Siis on teillä edes jotakin iloa täällä, Wohlfart", sanoi Lenore.
"Iloa siitä on joka sielulle kartanossa, sen näette tuolla
pellolla väen mieluisasta touhuisuudesta. Nahjuskin ahertaa tänään
kaksinkertaisella innolla. Mutta mikä minua erityisesti ilahduttaa,
oli tuo teidän osanottavainen kysymyksenne. Te olette niin
vierautunut talonpidosta ja kaikesta mikä kartanonhoitoon kuuluu."
"Mutta en toki teistä, rakas ystävä", vastasi Lenore katsellen maahan.
"Te käytte varmastikin sairaaksi tuollaisesta yhtämittaisesta
sisällä istumisesta", jatkoi Anton innoissaan. "Jos rohkenisin, niin
ihan haukkuisin teitä senvuoksi, että te koko tänä aikana olette
niin vähän ajatellut itseänne. Pikku ratsunne on aivan jäykistynyt
tallissa seisoessaan, ja Karlin on usein pakko ratsastuttaa sitä,
jottei se unohda juoksutaitoaan."
"Käyköön senkin niinkuin kaiken muun", huudahti Lenore haikein
mielin, "en minä enää koskaan istu sen selkään. Säälikää te edes
minua, Wohlfart, minusta tuntuu monesti kuin ihan kadottaisin
järkeni; kaikki tässä maailmassa on käynyt minulle niin vieraaksi ja
välinpitämättömäksi."
"Miksi niin kovia sanoja, neitiseni?" kuului ivallinen ääni hänen
takaansa. Lenore säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Fink, joka
oli taas ollut matkoilla enemmän kuin viikon päivät, astui heidän
luokseen. "Pidä huolta, että Blasius saa potkut täältä", sanoi hän
Antonille, välittämättä enää yhtään Lenoresta. "Se vintiö on jälleen
juovuksissa ja ruoskii hevosiaan, niin että eläinparkain kupeet ovat
_täynnä_ naarmuja. Minulla oli hyvä halu antaa hänen hevosilleen
tyydytystä ja suomia tuon lurjuksen selkää niiden nähden."
"Koeta kärsiä häntä elonteon loppuun asti", vastasi Anton; "meidän on
nyt mahdoton hankkia toista miestä hänen tilalleen."
"Eikö hän muuten ole varsin hyväluontoinen ihminen?" kysyi Lenore
arastellen.
"Hyväluontoisuus on mukava peite kaikenlaiselle saamattomuudelle ja
epäkelpoisuudelle", vastasi Fink. "Miehissä niitä vikoja sanotaan
hyväluontoisuudeksi ja naisissa herkkätunteisuudeksi." Hän katsahti
Lenorea silmiin. "Mitä syntiä tuo pony parka nyt onkaan tehnyt, kun
ette enää tahdo sillä ratsastaa?"
Lenore punastui vastatessaan: "Ratsastamisesta minä saan
päänkivistystä."
"Ohoo", ivaili Fink, "ennenhän teillä oli se ansio muun sukupuolenne
edellä, että kärsitte vähemmän hermoistanne; enkä voi sanoa, että
tämä hempeämielinen olotila olisi teille sen siedettävämpi, ette te
ainakaan pääse päänkivistyksestänne niin kauan kuin sitä kestää."
Lenore kääntyi alakuloisena Antonin puoleen ja kysyi. "Joko
sanomalehdet ovat tulleet? Tulin hakemaan niitä isälle."
"Palvelija vei ne rouva paroonittaren huoneeseen."
Lenore kumarsi miehille ja lähti takaisin linnaan.
Fink katseli hänen jälkeensä ja sanoi Antonille: "Musta puku ei sovi
hänelle lainkaan, hän näyttää siinä aivan surkastuneelta. Hänellä
on sellaiset kasvot, jotka vain terveinä ja pyöreinä miellyttävät
silmää."
Anton silmäsi synkästi ystäväänsä. "Sinun käytöksesi neitiä kohtaan
on viime viikkoina ollut niin merkillinen, että olen monesti ollut
suuttua sinuun. En tiedä teetkö sen tahallasi, mutta sinä kohtelet
häntä niin välinpitämättömästi, että se loukkaa toisiakin kuin vain
häntä itseään."
"Muiden muassa sinuakin, mestari Wohlfart", tokaisi Fink ja katseli
otsaansa rypistäen suuttunutta ystävää. "Enpä tiennyt sinun olevan
tuon neidin lapsenpiikakin."
"Naljaile mitä naljailet", vastasi Anton levollisemmin. "Minä
olen oikeassa kun huomautan sinulle, että kohtelet kehnommin kuin
pelkästään tylysti rehellistä sydäntä, jolla juuri nykyisin on oikeus
vaatia osakseen entistä suurempaa hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä
jokaisen puolelta."
"Suvaitse itse osoittaa hänelle tuota kehumaasi hienotunteisuutta
äläkä huolehdi vähääkään minun sävystäni", vastasi Fink karsaasti.
"Fritz", huudahti Anton, "en ymmärtänyt lainkaan sinun olemustasi,
sinähän olet törkeä ja häikäilemätön..."
"Oletko sinä saanut sitä kokea?" keskeytti Fink hänet.
"En", vastasi Anton; "millainen sinä olet ollutkin toisia kohtaan,
niin minulle olet aina paljastanut sydämesi, joka on ylevämielinen ja
osanottavainen. Mutta juuri senvuoksi pahoittaa mieltäni enemmän kuin
osaan sanoakaan, että sinä olet niin tyyten muuttunut käytöksessäsi
Lenorea kohtaan."
"Jätä se minun asiakseni", sanoi Fink; "jokaisella on oma tapansa
nujertaa linnulta niskat. Sivumennen salli minun vain sanoa
sinulle, että jollei neiti Lenorea ravisteta hereille tuosta hänen
sairaaloisesta elämäntavastaan, niin paras puoli hänessä menee hyvin
pian auttamattomasti hitoille. Pony ei siihen yksin pysty, sen kyllä
tiedän, mutta et sinäkään, poikaseni, alakuloisella säälilläsi saa
sitä aikaan. Ja siksipä me annamme asiain mennä menojaan. -- Minä
lähden tänään vielä Rosminiin, onko sinulla sinne mitään asiaa?"
Tämä keskustelu ei tosin kylmentänyt ystävysten välejä, mutta
ainakaan Anton ei kyennyt sitä unhottamaan. Hän harmitteli mielessään
toisen korskeata sävyä ja vaarinotti levottomasti Finkin jokaista
satunnaista yhtymystä talon neidin kanssa. Fink ei etsinyt eikä
vältellyt Lenorea. Entisiä perheiltoja ei enää pidetty, ei edes
syksynkään tullessa. Kun Fink oli kotosalla, söi hän yhdessä Antonin
kanssa omalla puolellaan, ja vain ulkosalla hän toisinaan tapasi
neidin. Silloin voi tämän käytöksessä huomata väkinäistä pakkoa, ja
Fink kohteli häntä äskenkerrotun keskustelun jälkeen kuin jotakin
vierasta henkilöä.
* * * * *
Anton sai kohta ruveta miettimään omaakin asemataan talossa. Vaikka
hän parhaansa mukaan koetti välttää ilmoittamasta isännälleen mitään
tälle epämieluisia asioita, niin oli näiden joukossa sellaisiakin,
joita hän ei enää voinut salata vapaaherralta -- luutnantti-vainajan
tekemäin velkain järjestäminen. Sillä kohta nuoren Rothsattelin
kuoleman jälkeen oli linnaan tullut monilukuisia velkavaatimuksia.
Lenore oli jättänyt ne Antonille, ja Anton oli lähettänyt kaikki --
joukossa oli ollut myöskin ukko Sturmin velkakirja -- oikeusneuvos
Hornille ja pyytänyt tätä rehellistä miestä tarkastamaan paperit ja
antamaan niistä lausuntonsa. Tuo lausunto oli nyt tullut. Lakimies
ei salannut häneltä, että luutnantin lastaajalle antama tunnuste
oli muodollisesti niin virheellinen, että se oikeudessa pikemminkin
käsitettäisiin vain kuittaukseksi vastaanotetusta rahasummasta.
Niinmuodoin ei vapaaherraa voitaisi laillisesti pakottaa maksamaan
poikansa velkaa. Muuten oli velkojen kokonaismäärä niin suuri, että
niiden hetikohtaista suoritusta ei käynyt ajatteleminenkaan. Ja Anton
oli itsekin lainannut tuolle nuorelle huvittelijalle enemmän kuin
kahdeksansataa taaleria. Sillä summalla hänen turhamaisuutensa oli
lunastanut hänelle pääsön tämän perheen keskuuteen. Ja mitä hyötyä
hänellä oli ollutkaan tuosta kaupasta? Silloin oli hänestä tuntunut
kunnianasialta auttaa ylhäistä ystäväänsä pulasta, mutta nyt hän
tajusi selvästi, kuinka hänen hädikkö anteliaisuutensa oli vain
totuttanut tuon kevytmielisen tuhlaajan hankkimaan helpolla tavalla
rahaa. Apein mielin hän lukitsi velkakirjansa jälleen pöytälaatikkoon.
Raskain sydämin hän sitten pyysi pääsöä vapaaherran puheille.
Jo hänen ensi kerran mainitessaan Eugenia joutui vanhus ankaran
liikutuksen valtaan; ja kun Anton kiireissään nimitti vainajaa vain
ristimänimeltä, pursusi ärtyneen isän sappi kuohuksiin. Hän keskeytti
kiivaasti Antonin esityksen: "Minä kiellän teitä mainitsemasta niin
tutunomaisesti poika vainajaani. Elävänä tai kuolleena hän on teille
aina vapaaherra von Rothsattel."
Anton koetti pidätellä harmiaan vastatessaan: "Herra Eugen,
vapaaherra von Rothsattel, on eläissään tehnyt velkoja jonkin verran
yli neljän tuhannen taalerin."
"Se on mahdotonta!" keskeytti vapaaherra hänet jälleen.
"Oikeiksi todistetut jäljennökset hänen velkatunnusteistaan ja
vekseleistään ynnä alkuperäisten paperien perusteellinen tarkastus,
jota oikeusneuvos Horn on vaatinut, tekevät tosiasian itsessään
päivänselväksi. Suurimpaan velkaerään, tuhanteen yhdeksäänsataan
taaleriin nähden voi täyden velkasumman saantia sitä vähemmin
epäillä, kun velanantaja, joka on kartanomme voudin Sturmin isä, on
tunnettu perin rehelliseksi mieheksi. Lisäksi vainaja itse minulle
lähettämässään kirjeessä tunnustaa nimenomaan tämän velan."
"Te olette siis tiennyt noista veloista", äyskähti vapaaherra yhä
kiukkuisempana, "ja olette salannut ne minulta! Siinäkö se teidän
kehuttu rehellisyytenne onkin?"
"Älkää jatkako sen pitemmältä, herra parooni", huudahti Anton
kuohahtavin mielin. "Ainoastaan sääli avuttomuuttanne kohtaan
estää minua vastaamasta teille tavalla, jonka tänä hetkenä hyvin
ansaitsisitte. Kuinka suuri tuo saalini on, sen huomannette siitä,
että koetan pyrkiä unohtamaan sananne, ja että nyt pyydän teiltä
seuraavaa selitystä: Tahdotteko te tunnustaa vainajan tekemät velat,
ja tahdotteko nimenomaan lastaaja Sturmille tai hänen pojalleen,
omalle voudillenne, tämän tunnustuksenne kautta antaa jonkinlaisen
vakuuden, vai ettekö sitä tahdo tehdä?"
"Mitään en tahdo tehdä", karjasi vapaaherra ollen aivan suunniltaan,
"jota te vaaditte minulta mokomalla sävyllä!"
"Silloin ei maksa vaivaa puhua kanssanne tämän pitemmältä. Minä
pyydän teitä, herra parooni, vielä kerran miettimään asiata,
ennenkuin lausutte lopullisen päätöksenne, josta kunnioittavimmin
pyydän saada tiedon ennen tämän päivän iltaa. Toivon että
oikeamielisyytenne siihen mennessä voittaa hermostuneisuutenne, jonka
esineeksi en enää toista kertaa halua joutua."
Näin sanoen Anton lähti huoneesta ja kuuli kuinka vapaaherra
äkeissään paiskasi tuolin kumoon ja survi huonekaluja. Tuskin hän oli
vielä kunnolla ennättänyt huoneeseensa, kun talon vanha palvelija
saapui sinne ja vaati vapaaherran käskystä käsiinsä kaikki viralliset
asiapaperit ja tilikirjat, joita Anton oli tähän saakka säilyttänyt
luonaan. Vaieten ojensi Anton vaaditut tavarat säikähtyneelle
miehelle.
Hän oli saanut potkut, eron toimestaan, mitä törkeimmässä muodossa;
hänen rehellisyyttään oli epäilty; välit olivat korjaamattomasti
rikki. Tosin voi vapaaherra tulla toiselle päälle, ja Anton arvasi,
että naisten nuhteet ja taivuttelut saattaisivat sairaan vanhuksen
ehkä piankin muuttamaan mieltänsä; mutta hänelle itselleen ei ollut
enää paluutietä, hänen täytyi poistua täältä. Mihin velvollisuuksiin
hän olikin sitoutunut paroonittareen ja Lenoreen nähden, niin oli
hänellä velvollisuuksia itseänsäkin kohtaan, ja ne puhuivat nyt
äänekkäämpää kieltä. Katkera oli tämä hetki Anton paralle. Jo nyt,
kun hän suutuksissaan harppaili edestakaisin huoneessaan, hän tunsi
että vast'ikään kärsimänsä loukkaus oli hänelle samalla myöskin
rangaistus. Hänen tahtonsa oli ollut puhdas, nuhteeton oli hänen
toimintansa täällä, mutta häntä tänne johtaneet intoisat tunteet
eivät olleet kyenneet laskemaan hänen ja vapaaherran suhteille
sellaista siveellistä perustusta, jonka aina täytyy olla olemassa
työnantajan ja työntekijän välillä. Ei molempain vapaa tahto eikä
järkevä päätös ollut sitonut heitä toisiinsa, vaan hämärien,
epävarmojen olosuhteiden kiireinen pakko ja hänen oma nuorekas
haavemielensä. Ne asettivat hänelle itselleen vaatimuksia, jotka
olivat suuremmat kuin hänen asemansa talossa; ja isännän ne panivat
painon alaiseksi, joka sai tämän tuntemaan olonsa ahtaaksi ja
heikoksi.
Hänen tätä mietiskellessään koputettiin ovelle hätäisesti, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä Lenore syöksähti sisään. "Äitini haluaa
puhua teidän kanssanne", hän huudahti. "Mitä nyt aiotte tehdä,
Wohlfart?"
"Minun täytyy lähteä täältä", sanoi Anton totisesti. "En ikinä olisi
itsekään pitänyt mahdollisena, että minun täytyisi jättää teidät
tällaisessa tilanteessa, tulevaisuutenne ollessa näin epävarma. Eikä
mikään olisi voinut taivuttaa minua eroamaan täältä, ennenkuin voisin
jättää tilan hallinnon väkevämpiin käsiin kuin omani ovat, ei mikään
muu kuin yksi ainoa seikka. Ja tuo seikka on nyt käynyt pakottavaksi
syyksi."
"Lähtekää te vain", huudahti Lenore aivan suunniltaan mielipahasta;
"kaikki sortuu päittemme päälle, meille ei ole mitään apua, ette
tekään edes kykene meitä enää pelastamaan! Lähtekää vain täältä ja
irroittakaa oma elämänne meistä hukkuvista!"
Antonin astuessa paroonittaren huoneeseen makasi sairas sohvalla.
"Istukaa tähän viereeni, herra Wohlfart", sanoi hän hiljaa; "nyt
on tullut hetki, jolloin minun täytyy ilmaista teille se, josta
itseni tähden olen tähän saakka pysynyt vaiti. Tällaisena hetkenä,
viimeisenä yhdessäolon hetkenä, puhutaan asiat aina avomielisimmin
ystävien kesken. Vapaaherran on hänen sairautensa saattanut siihen
tilaan, että hän ei enää ymmärrä arvostaa teidän uskollista apuanne.
Niin, jopa pelkkä teidän läsnäolonne huonontaa päivä päivältä
hänen onnetonta tilaansa. Ärtymyksensä vallassa hän on loukannut
teidän hienotunteisuuttanne niin syvästi, etten minäkään pidä
sovintoa enää mahdollisena. Teidän läsnäolonne nöyryyttäisi häntä
tästälähtien todellisuudessakin, eikä vain hänen sairaalloisessa
mielikuvituksessaan. Me naisetkin käsittäisimme sen uhrauksen, jonka
teidän täytyisi tästä päivästä lähtien kantaa hyväksemme, niin
ylenmääräiseksi, ettemme voisi ottaa sitä vastaan, vaikka te itse
tahtoisittekin unohtaa kaiken."
"Minä aionkin lähipäivinä lähteä täältä", vastasi Anton.
"Mitä mieheni on rikkonut teitä vastaan, sitä en voi hyvittää, mutta
minä haluan antaa teille tilaisuuden kostaa vapaaherralle tavalla,
joka todella on teidän arvoisenne. Vapaaherra on loukannut teidän
kunniaanne; minä, hänen vaimonsa, tarjoan teille apuani kostoon,
jonka kautta voitte pelastaa hänen oman kunniansa."
Hän oli tähän saakka puhunut rauhallisesti, sanat olivat soluneet
hänen huuliltaan sulavasti kuin isossa seurapiirissä haastellessa;
mutta nyt hän pysähtyi ja etsi epäröiden sanoja. "Vuosia takaperin
hän lupasi kunniasanallaan täyttää erään sitoumuksen, ja
epätoivoisena hetkenä hän rikkoi kunniasanansa. Todistukset siitä
ovat epäilemättä lähtöisin halpamielisten ihmisten kädestä, jotka
voivat, käyttää tietoaan hyväkseen syöstäkseen hänet perikatoon.
Että minä ilmoitan tämän teille juuri tänä hetkenä, olkoon teille
todistuksena siitä, missä arvossa pidän teidän suhdettanne meidän
perheeseemme." Hän otti pieluksen alta esiin rypistyneen kirjeen.
"Tämän kirjeen keralla lasken teidän käteenne hänen ja meidän
kaikkien tulevaisuuden; jos kuka ihminen voi suojella meitä sen
varalta, että hänen vainoojansa käyttäisivät tätä asetta häntä
vastaan, niin olette te se ihminen; jos vielä on mahdollista antaa
hänen hämmentyneelle hengelleen takaisin jonkun verran mielenrauhaa,
niin te yksin voitte sen tehdä." Hän ojensi kirjeen Antonille.
Anton kävi akkunan luo ja tunsi ällistyksekseen Ehrenthalin käsialan.
Kahdesti hänen täytyi lukea kirje läpi, ennenkuin hän käsitti sen
tarkoituksen. Vapiseva käsi ja matala henki oli viskannut nuo
rivit paperille. Jonain valoisampana hetkenä oli tuolle lapseksi
muuttuneelle vanhukselle muistunut mieleen hänen aikaisempi
suhteensa aatelismieheen. Hätäytyneenä rahojensa menetyksestä hän
muistutti tätä varastetusta velkakirjasta ja vaati uhaten takaisin
rahojaan. Ja uhkausten välillä oli vaikerruksia omasta heikkoudesta
ja toisten ihmisten ilkeydestä. Mikä ei käynyt selväksi sekavasta
kirjeestä, sen ilmaisi tajuttavasti velkatunnusteen jäljennös, joka
todennäköisesti oli kirjoitettu Ehrenthalin ja vapaaherran yhdessä
laatiman luonnoksen mukaan, sillä Ehrenthal mainitsi kirjeessään,
että alkuperäinen oli vapaaherran kirjoittama ja että hän tulisi sitä
käyttämään tätä vastaan.
Anton taivutti kirjeen jälleen kokoon ja sanoi: "Ainakaan niistä
uhkauksista, joita hän laskettelee myötälähettämänsä jäljennöksen
yhteydessä, ei teidän tarvitse antaa mielenne häiriytyä,
rouva paroonitar; luonnoksen alla ei ole lainkaan vapaaherran
nimikirjoitusta, eikä Ehrenthal ole sellainen mies, joka olisi
unohtanut liittää mukaan allekirjoituksen, jos sellainen olisi
olemassa, vaikka hänen kirjeensä muuten onkin ylen sekava. Myöskään
se rahasumma, jonka tämä yksi ainoa tunnuste voisi pakottaa
vapaaherran maksamaan, ei ole siksi suuri, että sen maksaminen veisi
hänet vararikkoon."
"Ja luuletteko te, että kirje puhuu totta?" kysyi paroonitar.
"Minä luulen niin", sanoi Anton. "Tämä kirje selvittää minulle
paljon, jota en tähän saakka ole kyennyt ymmärtämään."
"Minä tiedän sen puhuvan totta", lausui paroonitar niin hiljaa,
että Anton tuskin erotti hänen sanansa. "Mutta kuinka siitä pääsin
vähitellen varmuuteen, se ei kuulu tähän." Vieno punoitus nousi hänen
kalpeille poskilleen.
"Ja te, herra Wohlfart, tahdotteko te ottaa hankkiaksenne meille nuo
varastetut paperit takaisin?" hän kysyi ja kohosi istualleen.
"Tahdon", vastasi Anton vakavasti. "Mutta minulla on perin vähän
toiveita. Varastettuihin tunnusteihin ei vapaaherralla tätänykyä
ole vähintäkään oikeutta, ne kuuluvat Ehrenthalille, joten ennen
kaikkea on päästävä sovintoon hänen kanssaan. Ja se tulee käymään
vaikeaksi. Sitäpaitsi en vielä voi saada tarkkaa yleiskäsitystä
kaikista näistä asioista ja pelkään, että minun täytyy, vielä vaivata
teitäkin ilmoittamaan minulle kaiken, mitä ehkä tiedätte varkaudesta
itsestään."
"Minä koetan kirjoittaa teille tietoni", vastasi paroonitar.
"Kirjoittakaa te minulle lyhyet ja tarkat kysymykset kaikesta
mitä teidän täytyy tietää, niin saatte minulta vastaukset niin
täydelliset kuin pystyn antamaan. Ja mikä menestys vaivannäöllänne
tulee olemaankin, niin kiitän teitä jo ennakolta kaikesta sielustani.
Kuinka paljon te jo olettekin täällä tehnyt meidän hyväksemme,
niin suurimman hyväntyön te nyt vasta voitte meille tehdä. Velkaa,
johon perheemme on joutunut teille, emme kykene milloinkaan teille
maksamaan. Mutta jos kuolevan naisen siunaus voi luoda jotakin valoa
teidän tulevaisuutenne tielle, niin ottakaa se myötänne."
Anton nousi pystyyn.
"Me emme enää koskaan näe toisiamme", sanoi sairas, "tällä hetkellä
me lausumme toisillemme jäähyväiset iäksi. Jääkää hyvästi, Wohlfart,
viimeistä kertaa täällä maan päällä näen teidän kasvonne."
Hän ojensi Antonille kätensä, tämä kumartui sitä suutelemaan ja lähti
syvästi liikutettuna sairaan luota.
Niin, häntä kelpasi todellakin sanoa aatelisnaiseksi! Aatelinen
oli hänen mielenlaatunsa, koskaan hän ei arvostellut pikkumaisesti
toisia ihmisiä, ja ylhäinen oli se tapa, jolla hän palkitsi Antonin
innokkaita palveluksia. Todellakin ylhäinen! Anton olikin aina hänen
silmissään kantanut muinaisaikaisen kavaljeerin puuteroitua peruukkia
ja hopeaisia polvisolkia.
* * * * *
Illalla kilahtivat Finkin kannukset portaissa, ja seuraavassa
tuokiossa hän jo paiskasi ystävänsä oven auki.
"Halloo, Anton! Mikä hittolainen täällä on nyt päässyt irralleen?
Johann hiipii niin arkana ympärinsä kuin olisi särkenyt talon
suurimman posliinimaljakon, ja vanha Babette väänteli itkusuin
käsiään kun näki minut!"
"Minun täytyy erota tästä talosta, rakas ystävä", sanoi Anton
synkästi; "minulla on tänään ollut hyvin kiusallinen kohtaus
vapaaherran kanssa." Hän kertoi, mitä aamupäivällä oli tapahtunut,
sekä keskustelunsa paroonittaren kanssa, mikäli hän voi sen tehdä
liikoja ilmaisematta, ja päätti puheensa sanoen: "Milloinkaan vielä
ei tämän perheen tilanne ole ollut niin epätoivoinen kuin juuri
nyt! Se tarvitsee jälleen vapaata käyttöoikeutta enempään kuin
kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin voidakseen pelastua uudesta
onnettomuudesta!"
Fink heittäytyi istumaan tuolille. "Ennen kaikkea toivon, että sinä
olet niin vähän kuin mahdollista käyttänyt tätä kaunista tilaisuutta
harmitellaksesi. Itse tuosta kohtauksesta ei meidän kannata vaihtaa
ainuttakaan sanaa, eihän vapaaherra enää ole syyntakeinen mies. Ja
meidän kesken sanoen, koko tapaus ei tule minulle minään yllätyksenä.
Voihan jo kauan sitte arvata jotain sellaista tulevaksi; koko kesän
olen odotellut, ettet sinä jaksaisi enää kauempaa viihtyä tuossa
hempeämielisessä suhteessasi talon väkeen. Toiselta puolen on
yhtä päivänselvää, että sinä olet välttämätön mies täällä naisten
rippi-isänä ja perheen luotettavana asiainhoitajana. Ja että sinun
äkkiarvaamaton poismenosi on minunkin aikeilleni ja suunnitelmilleni
monella tapaa häiriöksi, sitä minun ei tarvitse sinulle sanoakaan.
Ensiksi siis kysymys: mitä sinä itse aiot tehdä?"
"Minä matkustan täältä niin pian kuin pääsen pääkaupunkiimme", Anton
vastasi. "Siellä tulee minulla olemaan vielä muutaman kuukauden ajan
puuhaa Rothsattelien asioissa. Palvelussitoumukseni täällä on tästä
päivästä lähtien purkautunut; hetikuin vapaaherran sukutila on myyty,
pidän myöskin siveellisen sitoumukseni, johon olen tämän perheen
hyväksi alistunut, täydellisesti purkautuneena."
"Hyvä", sanoi Fink, "sitä myöten asia on siis laidallaan. Jos sinä
ylipäänsä enää koskaan tahdot käyttää kynääsi noiden ihmisten
hyväksi, niin voit tehdä sen ainoastaan vapaana miehenä ja pelkästä
myötätunnosta ja säälistä heitä kohtaan. Toinen juttu on, että
Rothsattel on oman hulluutensa kautta takertunut täällä uuteen
kiipeliin. Sillä ilman sinua ei tilanhoito voi jatkua edes neljää
viikkoakaan entiseen tapaan. Nyt nousee kysymys, mestari Anton, miten
täällä pitää elettämän ja hallittaman?"
"Sitä minä itsekin olen miettinyt koko päivän", vastasi Anton, "mutta
asia ei ole minulle kirkastunut. On vain yksi mahdollisuus olemassa:
että sinä itse otat huolehtiaksesi osasta minun toimiani, joita Karl
ei voi hoitaa."
"Kiitoksia paljon", sanoi Fink, "hyvästä luottamuksestasi ja
ylipäänsä koko ystävällisestä tarjouksestasi. Käydä hoitamaan
hupsun asioita, jota ei vielä ole pantu holhouksen alle, sehän on
samaa kuin itse ruveta hupsuksi. Älä tuota ota pahaksesi. Sinä
olet ollut tuommoinen hyväluontoinen hupsu, mutta minussa ei ole
ainesta sellaiseksi. Viikon perästä joutuisin jo siihen tukalaan
tilanteeseen, että minun täytyisi pieksää oma isäntäni vaivaiseksi.
Etkö tiedä mitään muuta neuvoa?"
"En mitään", huudahti Anton apein mielin. "Jollet sinä käy kaikista
voimistasi hoitamaan tätä tilaa, niin menee piloille kaikki mitä tänä
vuonna olemme saaneet täällä toimeen, ja saksalainen siirtolamme
häviää järkiään. Tila joutuu todennäköisesti edellisen omistajan
etäisille sukulaisille, joilla on siihen suurimmat kiinnitykset, ja
vanha puolalainen taloudenpito alkaa jälleen."
"Niin tulee käymään", nyökkäsi Fink.
"Ja sinutkin, Fritz", jatkoi Anton, "on ystävyytesi minua kohtaan
houkutellut sijoittamaan tänne rahojasi, ja sinäkin joudut vaaraan
menettämään ne."
"Oikein puhuttu", sanoi Fink, "aivan kuin kirjasta paukutettu. Sinä
laputat matkoihisi ja jätät minut kaartineni tänne puolalaisvekkulien
keskelle. -- Tiedätkös mitä, odotahan minua täällä hetkinen, minä
tahdon ensin puhua muutaman sanan Lenoren kanssa."
"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" huudahti Anton ja piteli poistuvaa kiinni.
"En tällä kertaa mitään rakkaudentunnustusta", vastasi Fink nauraen
ja riuhtasi itsensä irti, "luota siihen, poikaseni." Hän soitti
palvelijaa ja käski tämän pyytämään neiti Lenorea yksityiseen
keskusteluun seurusteluhuoneeseen.
Kun Lenore saapui sisään, itkettynein silmin ja vaivoin ponnistautuen
säilyttämään mielenmalttinsa, astui Fink kohteliaasti häntä vastaan
ja talutti hänet sohvaan istumaan. "Minä en käy sanallakaan
arvostelemaan tämänpäiväisiä tapahtumia", hän aloitti. "Otaksukaamme,
että ystäväni läsnäolo pääkaupungissa on vielä tärkeämpi teidän
perheenne asiain vuoksi kuin hänen jäämisensä tänne. Ja kaikesta
päättäen, mitä olen saanut kuulla, onkin niin laita. Wohlfart
matkustaa täältä ylihuomenna."
Lenore kätki kasvot käsiinsä. Fink jatkoi kylmäverisesti: "Näin ollen
vaatii oma etuni, että minä koetan hankkia itselleni jonkinlaista
vakuutta täkäläisissä sekavissa olosuhteissa. Minä olen elänyt
täällä useita kuukausia ja hankkinut itselleni oikeudet osaan näistä
tiluksista. Senvuoksi pyydän teitä olemaan minun airueni ja viemään
herra isällenne erään ilmoituksen, jonka nykyhetkenä kaikkein
mieluisimmin lähetän juuri teidän kauttanne. Minä olen halukas
ostamaan vapaaherralta tämän tilan itselleni."
Lenore hätkähti ja lensi pystyyn sohvasta. Käsiään väännellen hän
huudahti: "Jo toistamiseen!"
"Suvaitkaa kuunnella minua rauhallisesti", jatkoi Fink. "Minun
tarkoitukseni ei suinkaan ole esiytyä minään pelastuksen enkelinä
vapaaherra von Rothsattelia kohtaan; minulla on vähemmän rottinkia
selkärangassani kuin ylen kärsivällisellä Antonillamme; enkä minä
tunne, lainkaan halua ja aihetta tehdä teidän herra isällenne
tarjousta, joka kevytmielisesti panisi omat etuni vaaraan. Pitäkää
minua tällä hetkellä vastustajananne ja tarjoustani pelkästään oman
etuni kannalta tehtynä, niinkuin se onkin. Tarjoukseni on seuraava.
Tämän tilan kauppahinta, jos vapaaherra laskisi sen siten ettei
itse joudu kärsimään vahinkoa, nousisi nykyisen arvon mukaan yli
sadaksi kuudeksikymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Minä tarjoan siitä
korkeimman hinnan, mikä tilasta nykyoloissa minun arvioinani mukaan
voidaan maksaa: kartanoon kiinnitettyjen velkojen siirron ostajalle
sekä kaksikymmentä tuhatta taaleria maksettavaksi vapaaherralle
neljänkolmatta tunnin kuluessa; tämän määräajan perästä tila joutuu
minun haltuuni. Ensi pääsiäiseen saakka toivon teidän asuvan linnassa
ja, jollei siitä kummallekaan puolelle koidu hankaluutta, kernaasti
pitäisin itseäni siihen saakka edelleenkin teidän vieraananne.
Enimmäkseen tulen olemaan poissa kotoa enkä ole suureksikaan
rasitukseksi teille."
Lenore katsahti tuskallisesti noihin hänen ylitseen kumartuviin
kasvoihin, jotka tänä hetkenä näyttivät kovilta ja kalseilta kuin
aito Amerikan jenkin. Viime rahtunenkin hänen vaivoin säilyttämäänsä
itsehillintää murtui ja hän purskahti raivoiseen itkuun.
Fink nojautui levollisesti tuolinsa selkää vastaan ja panematta
lainkaan merkille neidin kiihtynyttä mielentilaa jatkoi kylmästi:
"Kuten huomaatte, tarjoon teille itsellenne tappiota; se, minkä aion
anastaa teiltä, on todennäköisesti puolet teidän perintöosastanne,
ja minusta on paikallaan että sen menetätte. Vapaaherra on ollut
liiaksi hädikkö sijoittaessaan omaisuutensa tähän tilaan, eikä käy
välttäminen, että hänen perheensä saa maksaa hänen varomattomuutensa.
Sillä minun tarjoustani korkeampi ei tilankauppahinta sen nykyisessä
kunnossa varmastikaan ole. Menettelisin epärehellisesti jos
salaisin teiltä, että tila voi järkiperäisellä hoidolla moniaiden
vuosien päästä saada kahta vertaa suuremman arvon; mutta minun
luja vakaumukseni on, ettei se vapaaherran hoidossa koskaan sitä
saisi. Jos Anton olisi pysynyt täällä, niin ei hänkään, vaan kenties
olosuhteet itsessään olisivat tehneet mahdolliseksi hankkia teille
tuon arvonkorotuksen. Mutta nyt on sekin toivo teiltä mennyt. En
myöskään tahdo salata teiltä, että Wohlfart vast'ikään vaati minua
astumaan hänen tilalleen."
Lenore teki nyyhkien kädellään torjuvan eleen.
"Minua ilahduttaa nähdä", jatkoi Fink, "että edes siinä asiassa
olemme samaa mieltä. Minäkin torjuin sangen päättävästi ja ikiajoiksi
tuon ehdotuksen."
Sitten hän vaikeni ja katseli tutkivasti edessään istuvaa tyttöä,
jonka sydämen hänen tylyt sanansa olivat raastaneet verille.
Tylysti todellakin puhui tuo mies neidolle, joka saadakseen häneltä
ystävällisen hymyn, suopean katseen, olisi tehnyt mitä hyvänsä.
Huonosti salatulla ylenkatseella hän puhui hänen isästään; hänen
sanansa olivat jäykän egoistin haastelua. Ja sittenkin -- kun
noiden jämeiden sanojen kaiku oli soinnahtanut kuulumattomiin,
tajusi impi sydämessään, että tuon miehen tarjous ehkä olisi
pelastus hänen omasta avuttomasta tilastaan. Ja lempivän sielun
kaukonäköisyydellä hän aavisti tarjouksen takana ajatuksen, jota
hän ei vielä jaksanut käsittää, mutta joka helotti etäisenä
toivonsäteenä kesken hänen syvää tuskaansa. Kuinka Fink sovittikin
sanojensa sävyn, ei niistä kuitenkaan kuvastunut mikään matala mieli.
Neidon suonenvedon tapainen nyyhkytys suli ankaraksi itkuksi; hän
yritti nousta sohvasta, mutta jalat eivät kannattaneet häntä ja hän
vaipui lattialle. Siten hän makasi Finkin tuolin vieressä ja nojasi
päätänsä sen käsinojaan, kärsivän alistuvaisuuden ja antaumuksen
ruumiillistuneena kuvana. Ja kyynelten yhä tulviessa silmistään hän
sanoi: "Älkää koettako harhaannuttaa minua, tehkää meidän suhteemme
mitä itse tahdotte."
Silloin lennähti vanha ylpeä hymy miehen kasvoille, hän kumartui
immen puoleen, kietoi käsivartensa tämän pään ympärille, painoi
suudelman hänen kutreilleen ja lausui: "Kelpo asetoverini, minä
tahdon että te tulette vapaaksi." Lenoren pää solahti hänen
povelleen, neito itki sille surunsa, ja mies kannatti häntä
käsivarrellaan. Vihdoin hän tarttui Lenoren käteen ja puristi sitä
sydämellisesti. "Me molemmat tahdomme tästälähtien ymmärtää toisemme
oikein. Teistä pitää tulla vapaa, Lenore, vapaa minun suhteeni ja
vapaa kaikesta muusta, mikä teitä täällä raskauttaa ja tukehduttaa.
Te menetätte miehen, joka on osoittanut teille veljen uhrautuvaista
hellyyttä, ja minusta on vallan paikallaan, että hän erkanee teistä.
Tänään en kysy teiltä, tahdotteko te vaimonani yhdistää elämänne
minun elämääni. Sillä nyt ette ole vielä vapaa päättämään siitä
sydämenne taipumuksen mukaan. Teidän ylpeytenne ei saa vastata
kieltävästi, eikä myöntymisenne saa nöyryyttää itsetuntoanne. Kun on
purkautunut se kirous, joka vielä lepää huoneenne yllä, ja kun olette
täysin vapaa joko jäämään minun luokseni tahi lähtemään täältä,
vasta silloin noudan teidän vastauksenne. Siihen saakka vallitkoon
rehellinen ystävyys meidän välillämme, asetoveri." Lenore nousi
pystyyn.
"Ja nyt me emme enää saa ajatella muuta kuin tätä tilaamme", sanoi
Fink muuttaen äänensä sävyä. "Kuivatkaa toki kyyneleet, joita minun
on sangen ikävä nähdä teidän suurissa silmissänne, ja saattakaa asian
virallinen puoli vapaaherran ja myöskin äitinne tiedoksi. Jollei
ennen, niin pyydän saada vastauksen huomenna tähän aikaan."
Lenore astui ovelle; kynnyksellä hän jäi seisomaan, kääntyi vielä
kerta takaisin ja ojensi toiselle ääneti kätensä.
Vitkalleen palasi Fink Antonin huoneeseen. Hän astui ystävänsä luo,
joka kädet ristissä rinnalla seisoi akkunan ääressä ja katseli
vainioille, joille kuutamo valoi kelmeätä loistettaan.
"Muistatko vielä, Anton, mitä sinä minun tännetuloni päivänä
haastelit isänmaanrakkaudestasi?"
"Onhan siitä ollut monesti jälkeenpäinkin puhetta", vastasi Anton
alakuloisesti.
"Olen tuon itsekin pannut merkille", sanoi Fink. "Tämä tila ei saa
jälleen joutua jonkin herra Bratzkyn valtikan alle. Minä ostan sen
herruuden, jos vapaaherra suostuu."
Anton käännähti ällistyneenä ympäri. "Entä Lenore?" hän kysyi nopeaan.
"Hän jakaa vanhempainsa kohtalon; olemme juuri sopineet siitä
keskenämme." Hän kertoi ystävälle tekemästään tarjouksesta.
"Nyt on toivoa, että kaikki tulee käymään hyvin", huudahti Anton.
"Odottakaamme, niin saamme nähdä", vastasi Fink. "Tuolla yläkerrassa
korvennetaan paraikaa muuatta vaivaista syntistä kiirastulessa, ja
mieleeni on, ettei minun tarvitse kuulla hänen vaikerrustaan."
* * * * *
Varahin seuraavana aamuna vapaaherran palvelija toi ystävyksille
kummallekin kirjeensä; ne olivat Lenoren käsialaa, ja hänen isänsä
oli vapisevalla kädellä piirtänyt alle nimensä. Antonin saamassa
kirjeessä vapaaherra valituin sanoin pyysi anteeksi sairaaloisessa
kiihtymyksessä tekemäänsä loukkausta ja kiitti Antonia hänen
tähänastisesta uskollisesta palveluksestaan; Finkille lähettämässään
hän hyväksyi ostotarjouksen ja pyysi ostajaa vapauttamaan hänet
mahdollisimman pian kaikesta huolesta, jota tilan hallinta aiheutti
hänelle, sairaalle ja kykenemättömälle miehelle. Ääneti ystävykset
vaihtoivat saamansa kirjeet toistensa lukea.
"No nyt se on ratkaistu!" huudahti Fink viimein. "Minä olen juosta
laputtanut halki puolen maailmaa ja joka paikassa löytänyt jotain
morkattavaa -- ja kaikki siihen kostoon, että nyt kaivaudun tähän
hiekkakuoppaan, jossa saan joka yö polttaa vartiotulta puolalaisten
susien pelättimeksi. Mutta sinä, Anton, kohota reippaasti pääsi
ja kulje taiten tietäsi eteenpäin, sillä jos minulle nyt on suotu
vakituinen koti, niin palaat sinäkin takaisin sinne, minne jätit
parhaan osan sydämestäsi tänne tullessasi. -- Ja siksipä, poikaseni,
pohtikaamme vielä kerta yhdessä lähintä urakkaasi. Sinun asianasi on
koettaa saada selvää joistakin varastetuista papereista. Ajattele
myöskin toista tehtävääsi. Pidä huolta siitä, että Rothsattelien
vanha maatila saa pakkomyynnissä sellaisen hinnan, joka kattaa
kaikkien kiinnityksenhaltijain vaatimukset. Sinun täytyy lähteä
täältä, en pyydäkään sinua enää viipymään, mutta tiedäthän, että
missä hyvänsä minä asunkin, siellä sinäkin olet aina kotonasi.
-- Ja vielä eräs asia. Minä en kernaasti menettäisi nykyistä
kartanonvoutia; käytä sinä kaikkea kaunopuheisuuttasi, jotta
uskollinen Sanchosi [Sancho Pansa, Don Quijoten uskollinen asemies]
jää tänne ensi talven yli."
"Vielä ei kukaan tiedä", sanoi Anton nousten pystyyn, "että minä
lähden pois täältä; hänen täytyy olla ensimmäinen, joka saa siitä
kuulla. Minä käyn paikalla hänen puheilleen."
Sen törkyisen tuvan, jossa kavaltaja Bratzky aikoinaan oli
asustanut, olivat Karlin toimekkaat kädet muuttaneet viihtyisäksi
huoneeksi, jota vain haittasi tilanahtaus, se kun oli täpösen
täynnä kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä. Karl oli itse sivellyt
seinät kauniilla ruusunvärillä; peräseinällä riippui ukko Blücherin
kuva kultakehyksissä ja sen vierellä runsas kokoelma sodan ja
rauhan tarvekaluja, pyssy ja ruutisarvi, kirves ja saha, viivoitin
ja kulmamitta. Akkunapieleen oli asetettu pieni höyläpenkki;
akkunalaudalla pyrisi punatulkkuja häkissään, ja koko huone lemusi
vahvasti liimalta. Usein oli Anton täällä levähtänyt ja saanut
virkistystä Karlin alati reippaasta elämänhalusta, kun elämä oli
hänelle itselleen viime kuukausien aikana käynyt ylen raskaaksi.
Kun hän tänään näki nuo tutut seinät, tunsi hän kurkussaan raskaan
palan ajatellessaan, että hänen nyt täytyi erota vaatimattomasta ja
uskollisesta työtoveristaan.
Hän nojautui höyläpenkkiin ja sanoi: "Panehan tilikirjasi syrjään,
Karl, ja puhellaan vähäsen keskenämme."
"No nyt se tulee!" huudahti Karl. "Kauan olen aavistellutkin, että
jotain on ollut tekeillä; ja nyt näen kasvoistanne, että pommi on
räjähtänyt."
"Minä lähden täältä pois, rakas ystävä."
Karl pudotti kynän kädestään ja tuijotti sanattomana toisen
totisiin kasvoihin.
"Fink ottaa tilan haltuunsa, hän on tänään ostanut sen itselleen."
"Eläköön!" huusi Karl. "Jos herra von Fink on se mies, joka... no
niin, kaikki on hyvin. Minä onnittelen sydämestäni", hän sanoi
puristaen Antonin kättä, "että asiat kävivät näin. Keväällä minulla
jo oli vähän toisia typeriä ajatuksia... Mutta nyt on kaikki jälleen
reilassa. Ja meidän talonpitomme on pelastettu."
"Sitä minäkin toivon", sanoi Anton hymyillen. "Mutta entä te itse?"
jatkoi Karl, ja hänen iloinen naamansa vetäytyi huolestuneihin
ryppyihin.
"Minä palaan takaisin vanhaan kaupunkiimme", Anton vastasi; "siellä
on minulla vielä eräitä asioita toimitettavana vapaaherran hyväksi,
ja sitten etsin itselleni tuolin jossakin konttorissa."
"Ja me kun olemme täällä yhdessä ahertaneet kokonaisen vuoden",
virkkoi Karl hyvin pahoillaan. "Teillä on ollut tuska ja vaiva, ja
toinen saa korjata siitä sadon!"
"Minä palaan sinne, minnekä kuulunkin. Mutta, Karl rakas, ei minun
vaan sinun omasta tulevaisuudestasi on nyt kysymys."
"Minä lähden tietenkin teidän kanssanne!" huudahti Karl.
"Minä tulin vartavasten pyytämään, ettet niin tee. Jos me molemmat
yhdessä voisimme aloittaa jonkin liikeyrityksen, niin koettaisin
tietysti kaikin voimin pysyttää sinut vierelläni. Mutta se on
mahdotonta. Minun täytyy hankkia itselleni palveluspaikka. Minulla ei
ole koskaan ollut tilaisuutta koota sen verran varoja, että pystyisin
itsenäisenä luomaan itselleni aseman. Osa vähistä säästöistäni on
mennyt kaiken maailman tietä, enkä minä täältä lähde sen rikkaampana
miehenä kuin olin tänne tullessani. Siksipä täytyisi meidän tiemme
erota, kohta kuin olisimme jälleen kotona."
Karl istui pää kumarassa ja mietiskeli ankarasti. "Herra Anton",
hän sanoi vihdoin, "tuskinpa rohkenen teille puhua sellaisesta,
mistä en itsekään ole paljon perillä. Te olette minulle jonkun
kerran maininnut, että isä ukkoni on vanha kitupiikki, joka istuu
rahasäkkiensä päällä. Mitenkähän olisi...?" hän epäröi jatkaa ja
vuoleskeli ahkeraan taltalla tuolinselkää. "Jollei teille ole liian
vähän, mitä siinä rauta-arkussa säilytetään... niin ottakaa se
vastaan; ja jos ehkä rupeisitte tekemään kauppaa maalaistuotteilla...
liian rohkeatahan taitaa olla sellaista esittää... mutta ehkäpä
minusta silloin voisi yhtiötoverinanne olla teille vähän hyötyä.
Tämä on nyt vain äkkinäinen päähänpisto, ettekä te saa panna siitä
pahaksenne."
Anton vastasi liikutettuna: "Katsoppas, Karl, sinun kaltaiseltasi
epäitsekkäältä mieheltä voi tuollaista tarjousta odottaakin; mutta
väärin olisi minulta tehty, jos siihen myöntyisin. Rahat kuuluvat
sinun isällesi, ja vaikka hänkin antaisi suostumuksensa -- ja uskon
että hän sen tekisikin -- niin oma tulevaisuutesi kävisi kuitenkin
epävarmemmaksi kuin se nyt on. Joka tapauksessa isäsi varat voivat
hankkia sinulle siinä ammatissa, johon nyt olet perehtynyt, paremman
aseman kuin jossain toisessa, johon sinä mieltymyksestä minuun
antautuisit, aloittaen siinä jälleen aivan alusta. Siksipä on sinulle
suuremmaksi hyödyksi, ystäväiseni, että me nyt eroamme toisistamme."
Karl otti nenäliinansa ja ryki siihen ankarasti, ennenkuin jatkoi:
"Ja ettekö te edes yksinännekään tahtoisi käyttää rahojamme? Te
maksaisitte niistä meille vaikka hyvää korkoakin."
"Se on aivan mahdotonta", vakuutti Anton.
"Sitten minäkin palaan ukkini luo ja hautaan pääni johonkin
heinäsuovaan omalla seudullamme", huudahti Karl harmissaan.
"Niin et saa tehdä", Anton sanoi. "Sinä olet oppinut tuntemaan
tämän tilan paremmin kuin kukaan toinen; väärin olisi, jos sinun
asiantuntemuksesi menisi hukkaan. Juuri Fink tarvitsee nyt sinun
kaltaistasi miestä, eikä talonhoito täällä voi mitenkään tulla
toimeen ilman sinua ensi kesään saakka. Kun me tulimme tänne, niin ei
tarkoituksemme ollut katsoa omaa etuamme, vaan toimia uudisraivaajina
tässä poloisessa maanääressä. Minun työni on nyt lopussa, mutta sinun
on vielä kesken. Teet vääryyttä itsellesi ja omalle työllesi, jos nyt
eroat täältä." Karl joutui jälleen kallelle kypärin.
"Mikä minua välistä täällä huoletti, oli sinun nauttimasi niukka
palkka, mutta sekin asia korjautuu nyt."
"Älkäämme siitä puhuko", sanoi Karl ylpeästi.
"Siitä sopii hyvinkin puhua", Anton vastasi, "sillä ihminen tekee
väärin, jos hän kuluttaa parhaat voimansa työhön, joka ei palkitse
riittävästi hänen vaivojaan. Siitä käy elämä kituliaaksi ja ihminen
joutuu siihen vaaraan, että tuntee koko olemassaolonsa ja toimintansa
epävarmaksi. Usko minun sanojani. Siksipä pyydän nyt sinua jäämään
tänne ainakin tulevaan kesään asti, jolloin kartanonhoidon suuresti
laajentuessa kokenut pehtori voi astua sijaasi."
"Ja silloinko minunkin pitää lähteä?" kysyi Karl.
"Fink kyllä kernaasti kiinnittäisi sinut tänne ainiaaksi; mutta
jos haluat lähteä, Karl, niin ajattele sitä, mistä me tämän vuoden
kuluessa olemme niin usein puhelleet keskenämme. Sinä olet tottunut
elämään vierasrotuisten keskuudessa, sinulla on kaikki edellytykset
uudismaan raivaajaksi. Jollei mikään tärkeämpi velvollisuus aja
sinua muuanne, niin sinun elämäntehtäväsi on pysyä tässä maanääressä
yhtenä meistä, saksalaisena siirtolaisena. Jos eroat tältä tilalta,
niin osta itsellesi oma tila vierasrotuisten keskeltä. Mikään helppo
elämä ei sinua tosin silloin odota, ja monista mukavuuksista saat
kieltäytyä, mutta emmehän me nyt eläkään sellaisena aikana, jolloin
kelpo mies saa istua rauhassa kotinurkillaan ja leikata rauhallisesti
lyhteitään. Sinulla on uljas sydän, sinä et ole tottunut nauttimaan
valmiista, vaan hankkimaan ja luomaan uutta. Aurankurjessakin
sinä täällä pysyt saksalaisena soturina, joka siirtää kielemme ja
tapojemme rajapyykkiä hyvän harppauksen eteenpäin vihollismaahan." --
Hän viittasi kädellään itää kohti.