"Kaivolle emme nyt pääse", jatkoi vanhus, "mutta mitähän olisi,
jos lähettäisimme jonkun naisista purolle? Naisväelle eivät vahdit
tehne mitään; ehkäpä ne hyvinkin sallivat niiden tuoda tänne jonkun
sangollisen vettä."
"Jonkun sangollisen", virkkoi Anton, "siitä ei olisi meille
paljonkaan apua."
"Olisihan kuitenkin rohkaisuksi mielille", sanoi vanhus, "ja vesi
jaettaisiin hyvin tarkasti kaikkein kipeimpään tarpeeseen. Jospa se
lipeväkielinen Rebekka olisi täällä, niin ei hätää, hän kyllä meille
vettä hankkisi. Nyt täytyy meidän panna joku toinen matkaan. Nuo
penteleen peijuonit tuolla alhaalla eivät ole ilkeitä naisia kohtaan,
kun näillä vain on tarpeeksi rohkeutta. Jos teillä ei ole vastaan,
niin käyn valitsemaan jonkun hemppusistamme."
Metsänvartija kävi pohjakerrokseen ja huusi keittiönovelta sisään:
"Suska!" Pieni puolatar hypähti ketterästi kuin varpunen esiin
kellarisuojasta.
"Kuuleppas nyt, Suska", virkkoi metsänvartija harvakseen, "kun
herra parooni nyt aamulla herää, niin hän vaatii itselleen raitista
pesuvettä. Mutta nyt on vesi linnasta lopussa, kurkun kastikkeeksi on
meillä olutta ja viinaa kyllä tarpeeksi, mutta kuka kristitty ihminen
semmoisilla aineilla pesee kasvonsa ja kätensä? Otappa sukkelaan
ämpärit käteesi ja käy noutamassa vettä, juokse alas tuonne purolle;
sinä kyllä selviät helposti noista naapureistamme. Mutta älä jää
kauaksi lörpöttelemään niiden kanssa, muuten me kaikki saamme ankarat
torat armolliselta herralta. -- Ja kuulehan vielä, kysy naapureilta,
mitä ne seipäineen enää täällä tekevät, kun niiden ratsuväki on jo
puittinut tiehensä. Sano ettei meillä ole mitään vastaan, vaikka
jalkaväkikin laputtaa matkoihinsa."
Kuuliaisesti tarttui puolalaistyttö vesisankoihin, metsänvartija
avasi hänelle takaportin ja Suska juoksi alas purolle. Levottomin
katsein Anton seurasi hänen menoaan. Tyttö pääsi esteettömästi
rannalle saakka, välittämättä yhtään puolalaisesta vahtimiehestä,
joka parinkymmenen askeleen päässä katseli uteliaasti hänen
hommaansa. Vihdoin meni viitakemies hänen luokseen, tyttö laski
sangot maahan, löi käsivarret ristiin rinnalleen, ja molemmat
alkoivat tarinoida rauhallisesti keskenään. Vihdoin tarttui
viitakemies sankoihin, kumartui itse puron yli täyttämään niitä ja
ojensi kukkuraiset vesiastiat tytölle. Varovaisesti tämä kantoi
kallisarvoisen taakkansa linnaan, metsänvartija avasi hänelle jälleen
portin ja sanoi myhäillen: "Mainiosti sinä teitkin urakkasi, kelpo
Susanna! Mitä se vahti sinulle pajattikaan?"
"Pelkkiä tyhmyyksiä", vastasi tyttö punastuen. "Se käski minun
avaamaan portin hänelle ja hänen tovereilleen, kun he jälleen tulevat
linnan luo."
"No, tuopa ei ollut varsin vaarallista, jos hän ei muuta sanonut",
virkkoi vanhus viekkaasti; "ne siis aikovat jälleen pyrkiä linnaan?"
"Niin aikovatkin; ratsumiehet lähtivät Rosminiin saksalaista
sotaväkeä vastaan. Kun ne sieltä palaavat, niin tekevät ne kaikki
yhdessä uuden rynnäkön linnaa vastaan, sanoi vahtimies."
"Tuskin me sentään niitä päästämme sisään", arveli metsänvartija. "Ei
tästä portista pääse muut puolalaiskoivet vilahtamaan kuin sen sinun
henttusi tuolta alhaalta puron varrelta. Lupasithan sinä toki sen
hänelle, kun hän tulee yksin yön aikaan?"
"Kaikkea vielä", kivahti Susanna närkästyneenä, "mutta enhän minä
rohjennut suuttuakaan sille veitikalle."
"Entäpä jos yritettäisiin vielä toisenkin kerran?" sanoi
metsänvartija ja vilkutti silmää Antonille.
"En luule kannattavan", vastasi tämä. "Tuolla ratsastaa jo muuan
upseeri vahtimiehen luo, ja minä pelkään että se poika parka saa
ritarillisuutensa palkaksi hyvin karkean aamutervehdyksen. Mutta
käydäänpä nyt jakamaan tämä vesitilkkanen säästeliäästi. Toisesta
sangosta annetaan puolet herrasväelle, puolet meille miehille; toinen
jälleen käytetään naisten ja lasten aamuvelliin."
Hän kaatoi itse veden eri astioihin ja pani sepän niiden vartijaksi.
Kaataessaan hän sanoi metsänvartijalle: "Tämä on tukalin työ, mitä
meillä on ollut koko piirityksen aikana. Enpä tiedä, kuinka jaksamme
kestää tämän päivän."
Koitti kirkas kevätpäivä, aurinko nousi karjakartanon takaa
pilvettömälle taivaalle, ja pian lämmittivät sen lempeät säteet
yökostean ilman. Pakolaiset etsivät itselleen paikat pihamaan
aurinkoisella puolella; pienissä ryhmissä istuivat miehet vaimoineen
ja lapsineen kovalla kivityksellä, ja kaikkien mielet tuntui
täyttävän lohdullinen toivo. Anton kävi heidän joukkoonsa ja sanoi:
"Meidän täytyy säilyttää kärsivällisyytemme puoleenpäivään, kenties
iltapäiväänkin asti, silloin tulevat sotamiehet meille avuksi."
"Jolleivät nuo laitumella seisoskelevat junkkarit käy parempaan
toimeen kuin nyt, niin hätäkös meidän on tässä istuskella", huomautti
Kunaun seppä. "Nehän seista kököttävät liikkumatta paikoillaan kuin
maahan isketyt aitapylväät."
"Niiltä meni eilen illalla kaikki rohkeus alas housunlahkeisiin",
virkkoi eräs toinen virnistellen.
"Se rohkeus paloi niiden pahnakupojen keralla, jotka seppä viskeli
hajalle vankkureista; nyt ei niillä ole enää jälellä pahnoja eikä
rohkeutta!" huusi kolmas.
Seppä löi käsivarret ristiin rinnalleen ja myhäili ylpeästi, ja
hyvillä mielin katseli hänen vaimonsa häntä.
Nyt alkoi elämä herätä jo yläkerrassakin; parooni soitti kelloa ja
vaati tietoa viime tapahtumista. Anton riensi kertomaan illan ja
yön menosta hänelle ja naisille; sitten hän meni Finkin puolelle ja
herätti ystävänsä, joka vielä oli sikeässä unessa.
"Huomenta, Tony", haukotteli Fink ja venytteli raajojaan. "Jos sinä
kyökkituttavuuksiesi avulla onnistuisit hankkimaan minulle vähän
pesuvettä, niin olisinpa totta vie sinulle sangen kiitollinen."
"Minä noudan sinulle pullollisen viiniä kellarista", vastasi Anton;
"tänään saat pestä naamasi jalolla viinillä."
"Huih!" vihelsi Fink ällistyneenä, "onko niin hullusti laita? Kunhan
et vain tuo punaviiniä!"
"Ei meillä monta pulloa enää olekaan jälellä", huomautti Anton.
"Sinähän olet tänään oikea kovanonnen korppi", virkkoi Fink, etsien
saappaitaan sängyn alta. "Sitä enemmän täytyy olutta löytyä teidän
kellarissanne."
"Juuri sen verran, että miehet saavat kunnollisen aamuryypyn. Pieni
ankkurillinen paloviinaa on nyt meidän suurin aarteemme."
Fink vihelsi Dessaulaismarssia. "Näetkös nyt, poikaseni, että sinun
hempeämielisyytesi naisia ja lapsia kohtaan oli hiukan kuin poikki
teloin? Jo näen hengessäni, kuinka sinä paidanhihat ylöskäärittyinä
käyt vanhalla tunnollisuudellasi teurastamaan tuon laihan lehmä paran
ja työnnät lihat pureksittuina paloina nälkäisen joukon suihin. Sinä
keskellä, ja viisikymmentä ammottavaa kitaa ympärilläsi. Sidohan
varalta yksin tein tusinan verran koivunrieskoja, sillä kohta
kohoaa nälistyneiden kakarain kotkotus taivasta kohti, ja sinun on
pakko, kaikesta ihmisystävyydestäsi huolimatta, suomia selät koko
ulvojasakilta. -- Muuten en luule, että me eilen pidimme varsin
huonosti puoliamme; nyt olen huilannut väsymykseni ja arvelen, että
selviämme kunnolla tämänkin päivän urakasta. Ja katsastakaammepa nyt
vähän vihollistammekin."
Ystävykset nousivat torniin, Anton kertoi Suskan seikkailusta
purolla, Fink tarkasteli huolellisesti puolalaisvahtien ketjua ja
katseli kiikarilla peltoteiden heleitä nauhoja pitkin, kunnes ne
hävisivät tumman metsän pimentoon. "Asemamme on tätänykyä liiaksikin
rauhallinen ollakseen meille oikein lohdullinen", hän sanoi viimein
ja työnsi kiikarin kokoon.
"Ne aikovat nälkiinnyttää meidät", virkkoi Anton totisesti.
"Uskon tosiaan niiden vekkulien olevankin siksi viisaita, eivätkä ne
siinä kehnosti päättelekään, sillä meidän kesken sanoen minä epäilen
vahvasti, tokko voimme odottaa tänne minkäänlaista apua."
"Sturmiin me ainakin voimme luottaa", koetti Anton rauhoitella
ystäväänsä.
"Niin myös minun raudikkooni", vastasi Fink; "mutta voihan olla
hyvinkin mahdollista, että hepo parkani juuri tällä hetkellä saa
ikävikseen kantaa jonkin kapinallisen ruhoa selässään. Etteikö
mestari Karl ole onnettomuudekseen törmännyt jonkin puolalaisjoukon
käsiin, joita varmastikin parveilee ympäri tätä seutua, vai onko
hänen onnistunut päästä säännöllisen sotaväen luo; onko tällä
edelleen halua marssia meidän avuksemme, onko se lopuksi kyllin
älykäs joutuakseen tänne oikeaan aikaan, ja loppujen lopuksi, onko
se kyllin vahva kyetäkseen hajoittamaan vastassaan terhentelevät
vihollisparvet -- nuo kaikki ovat kysymyksiä, joita tosin on helppo
tehdä, mutta minä puolestani lappaisin mieluummin poskeeni kaikki
maailman karhunmarjat kuin uskaltaisin suoraapäätä vastata niihin
lohdullisesti."
"Voisimmehan yrittää uloskarkausta, vaikka se tosin käyneekin
veriseksi", ehdotti Anton.
"Siitä vähät! Mutta pahempi on, että sellaisesta ei olisi meille
mitään hyötyä. Yhden lauman me ehkä saisimme hajalle, mutta
seuraavassa tuokiossa olisi jo toinen vastassamme. Ainoastaan
ylivoimainen apujoukko voi pelastaa meidät tästä pinteestä. Ja niin
kauan kuin pysymme isäntinä näiden muurien sisällä, me pysymme
vahvoina, mutta aukealla kentällä kykenee tusinan verta ratsumiehiä
polkemaan meidät nais- ja lapsiparvinemme jalkoihinsa."
"Jääkäämme siis odottamaan", sanoi Anton synkästi.
"Järkevästi puhuttu, poikaseni; elämän koko viisaus loppujen lopuksi
onkin siinä, ettei tee itselleen eikä toisille kysymyksiä, joihin
ei kukaan pysty vastaamaan. Mutta alkaapa tämä odotuskin jo maistua
puulta."
Sitten ystävykset laskeutuivat jälleen alas; ja tunnit kuluivat
toisensa jälkeen tympäisevässä toimettomuudessa. Milloin katseli
Anton, milloin Fink kiikarilla metsänaukeamaa, mutta paljonpa
merkillistä sieltä ei näkynyt. Vihollispartioita tuli ja meni,
aseellisia maalaisparvia kulki kylään ja lähetettiin pian jälleen
matkaan eri tahoille, vahtiketjua tarkastettiin säännöllisesti ja
sen miehet vaihdettiin aina kahden tunnin päästä. Piirittäjillä
oli toimena tutkia koko seutu läpikotaisin ja korjata kaikki aseet
talteensa, käydäksensä sitten viimeksi kaikilla voimillaan jälleen
linnan kimppuun. Saksalaiset olivat saarretut kivitaloonsa kuin
kontio pesäänsä, ja metsästäjät vartoivat rauhallisesti hetkeä,
jolloin nälkä tai tuli ja heidän aseensa pakottaisivat saaliin ulos
tantereelle.
Sillävälin Fink koetti pitää väkeä toimessa; miesten täytyi puhdistaa
ja kiillottaa kiväärit ja muut aseensa, joita hän itse huolellisesti
tarkasteli; sitten jaettiin ruutia ja lyijyä, luoteja valettiin ja
patruunia valmistettiin. Naisten työksi Anton antoi siivota talon ja
pihamaan, sikäli kuin se kävi päinsä ilman vettä. Näistä hommista oli
se hyvä seuraus, että piiritetyt eivät joutuneet muutamaan tuntiin
vaipumaan apeuteen.
Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja lähimmästä kylästä toi tuulenhenki
ruokakellon hiljaisen kilinän linnanväen korviin. "Meille tulee
sangen niukka aamiainen", sanoi Anton toverilleen, "perunat on ollut
pakko paistaa tuhassa, liha ja läski ovat lopussa, eikä keittäjätär
kykene leipomaankaan, kun vesi on taasen lopussa."
"Niin kauan kuin meillä on se sinun lypsylehmäsi tallissa",
virkkoi Fink, "on meillä vielä aarre jälellä, jota voimme näytellä
nälkäiselle väelle. Sitten jää turvaksemme linnan rotat ja kaikkein
viimeiseksi saappaamme. Kenen on onnettomuudekseen ollut pakko syödä
tässä maassa valmistettua pihvipaistia, se kykenee hyvin sulattamaan
saapasvarsiakin."
Metsänvartija keskeytti tämän rattoisan tarinanpidon ilmoittamalla:
"Karjapihalta päin lähestyy muuan yksinäinen ratsumies linnaa kohti,
ja hänen perässään seuraa jalan jokin vaimonpuoli. Panenpa vaikka
pääni pantiksi, että se on kapakan Rebekka."
Ratsastaja lähestyi eteishallin ovea, valkoista nenäliinaa
heilutellen; viljavaunujen palaneiden jäännösten luo tultuaan hän
seisahdutti hevosensa ja jäi katselemaan yläkerran akkunoihin. Se oli
sama rauhanhieroja kuin eilispäivänäkin.
"Älkäämme olko niin epäkohteliaita, että antaisimme vieraan vartoa",
sanoi Fink, työnsi salvat syrjään ja astui aseettomana oviaukkoon.
Puolalainen tervehti ääneti, Fink nosti lakkiaan.
"Eilen illalla sanoin teille", aloitti ratsastaja, "että tänään
minulla olisi huvi jälleen nähdä teitä."
"Ahaa", vastasi Fink, "tehän olettekin sama herra, joka laittoi
meille hiukan savua sisään. Sääli on noita viljavaunuja."
"Te estitte eilen miehiänne ampumasta minua", jatkoi puolalainen,
murtaen saksaa kovalla korostuksella; "siitä olen teille
hyvin kiitollinen ja tahtoisin kernaasti tehdä teille pienen
vastapalveluksen. Olen kuullut että tässä talossa oleskelee
vallasnaisiakin, ja tämä tyttö tuo heille maitoa. Tiedämme näet
teiltä tykkänään puuttuvan vettä, enkä tahtoisi että vallasnaistenne
olisi pakko kärsiä janoa meidän riitaisuuksiemme takia."
"Kuulehan sitä rakkaria", mutisi metsänvartija partaansa.
"Jos sallitte minun maidostanne antaa teille muutaman pullon viiniä
kellaristamme, niin otan lahjanne vastaan", vastasi Fink. "Otaksun
näet, ettei teilläkään kyläkapakassa ole liiemmaksi sellaisia
virvokkeita."
"Hyvä on", sanoi puolalainen hymyillen. Rebekka riensi
maitoruukkuineen takaportille, luovutti maidon ja sai murahtelevalta
metsänvartijalta viinipullot vastaan. Sillävälin puolalainen jatkoi
puhettaan: "Vaikka teillä onkin viiniä, ette voi kuitenkaan käyttää
sitä veden asemasta. Puolustusväkeä teillä on melkoinen määrä ja,
kuten olen kuullut, myöskin paljon naisia ja lapsia."
"Me emme pidä erikoisena onnettomuutena", vastasi Fink, "että naiset
ja lapset juovat meidän miesten kera muutamia päiviä viiniä, siksi
kunnes teette meille sen mielihyvän, jota jo eilen teiltä pyysin,
että poistutte tältä tilalta ja jätätte kaivonkin jälleen meidän
haltuumme."
"Älkää sitä toivoko", sanoi puolalainen vakavasti; "me tulemme
käyttämään kaikkia väkivaltaisia keinoja riisuaksemme teidät aseista.
Nyt tiedämme varmasti, ettei teillä olekaan tykistöä, joten meidän
on minä hetkenä hyvänsä mahdollista vallata itsellemme pääsy tähän
taloon. Mutta te olette taistelleet kuten urhoolliset miehet ainakin,
emmekä me halua mennä pitemmälle kuin meidän on pakko mennä."
"Sangen varovaisesti ja järkevästi ajateltu", nyökkäsi Fink.
"Siksipä teen teille ehdotuksen, joka ei loukkaa teidän
kunniantuntoanne. Te ette voi odottaa tänne mitään apuvoimia. Teidän
sotaväkenne ja tämän kylän välillä seisoo vahva armeijakunta meidän
joukkojamme, ja molempain vihollisarmeijain yhteentörmääminen
tapahtuu lähipäivinä muutaman peninkulman päässä täältä; sen
johdosta on saksalaisten komentajain mahdoton lähettää väestään
hajaparvia minnekään. Tätä en sano teille minään äkkiuutisena, sillä
tiedättehän itsekin sen yhtä hyvin kuin me. Ja siksi minä takaan
teille ja kaikille tässä talossa oleskeleville kunniasanallani vapaan
poislähdön, jos luovutatte aseenne ja linnan meidän haltuumme. Me
olemme valmiit saattamaan aseellisella joukolla teidät ja talon
vallasnaiset mihin suuntaan itse haluatte ja niin kauas kuin
valtapiirimme ulottuu."
Fink vastasi vakavampaan sävyyn kuin hän tähän asti oli puhunut:
"Saanko kysyä, kenen suusta tuo minulle juuri tarjottu kunniansana
tulee?"
"Olen eversti Zlotowsky", vastasi ratsastaja keveästi kumartaen.
"Teidän ehdotuksestanne, herrani, on meidän velvollisuutemme kiittää.
Minä en vähintäkään epäile teidän tarjouksenne vilpittömyyttä, ja
otaksun myös että teillä on tarpeeksi vaikutusvaltaa seuralaisiinne,
jotta nämä pitävät antautumisehtoja kunniassa. Mutta kun itse en ole
tämän talon isäntä, niin minun täytyy ilmoittaa ehdotuksenne hänelle."
"Minä odotan", vastasi puolalainen ja ratsasti kolmisenkymmenen
askeleen päähän ovesta, kääntäen sitten hevosensa jälleen linnaan
päin.
Fink sulki oven ja sanoi Antonille: "Nyt joutuin vapaaherran luo!
Mikä sinun ajatuksesi on?"
"Kestää edelleen", sanoi toveri. He tapasivat vapaaherran tämän
huoneessa istumassa pää käsien varassa, ja kasvot murheen
vääristäminä -- oikeana kärsimyksen ja hermostuneen levottomuuden
kuvana. Fink kertoi hänelle puolalaisen tarjouksesta ja pyysi häntä
ratkaisemaan asian.
Vapaaherra vastasi: "Minä olen tähän asti kärsinyt kukaties enemmän
kuin yksikään niistä urheista miehistä, jotka tässä talossa ovat
panneet henkensä alttiiksi. On hirvittävää tuntea itsensä avuttomaksi
ja istua tyhjin toimin, kun kunnia kutsuu taistelemaan etummaisessa
rivissä. Mutta se, joka ei kykene asetta käyttämään, ei myöskään ole
oikeutettu päättämään, milloin aseista pitää luovuttaman. Minullahan
tuskin on edes oikeutta lausua teille mielipidettänikään, koska
pelkään että ylevämielisyydessänne ehkä annatte sanaini vaikuttaa
ratkaisevasti päätökseenne. Sitäpaitsi minä poloinen mies en edes
tunne puolustajianikaan, enkä voi arvostella heidän mielialaansa
ja voimaansa. Minä jätän tuon kaiken teidän asiaksenne ja uskon
luottavaisesti perheeni kohtalon teidän käsiinne. Taivas palkitkoon
teille, mitä teette minun hyväkseni. Ei kuitenkaan minun hyväkseni,
Jumalan tähden, ei minun hyväkseni, se uhraus olisi liian suuri!"
huudahti kiihoittunut vanhus, kohotti ristissä olevat kätensä ylös ja
tuijotti näkemättömillä silmillään korkeuteen. "Älkää ajatelko mitään
muuta kuin sitä asiaa, jonka edestä täällä taistellaan."
"Jos tahdotte osottaa meille niin ylevää luottamusta", vastasi
Fink ritarillisella ryhdillä, "niin me olemme päättäneet pitää
linnaanne hallussamme niin kauan kuin meillä on vähintäkin toivoa
avunsaannista. Mutta sitä odottaessa saattaa sattua vakavia
tapahtumia -- joko miehemme kieltäytyvät taistelemasta pitemmältä,
tahi voi vihollinen väkirynnäköllä tunkeutua sisään."
"Vaimoni ja tyttäreni pyytävät niinkuin minäkin, ettette tällä
hetkellä ota laisinkaan heitä lukuun. Lähtekää, hyvät herrat",
huudahti vapaaherra, kurottaen kätensä eteenpäin, "vanhan sotilaan
kunnia lepää käsissänne." Molemmat miehet kumarsivat syvään sokealle
vanhukselle ja lähtivät huoneesta. "Onpa noilla ihmisillä sentään
kunniantuntoa jälellä", sanoi Fink mennessä ja nyykäytti hyväksyvästi
päätään. Halliin tultua hän avasi ulko-oven; vihollisupseeri ratsasti
lähemmäksi.
"Vapaaherra von Rothsattel kiittää tarjouksestanne, mutta hän on
lujasti päättänyt puolustaa taloaan ja niiden omaisuutta, jotka
ovat luottaneet hänen varjelukseensa, teidän hyökkäyksiänne vastaan
viimeiseen saakka. Me emme suostu ehtoihinne."
"Kantakaa sitten itse seuraukset", huusi ratsastaja vastaan, "ja
edesvastuu kaikesta, minkä nyt täytyy tapahtua."
"Minä otan tuon edesvastuun hartioilleni", sanoi Fink. "Mutta teille
mieskohtaisesti on minulla vielä muuan pyyntö. Paitsi maalaisten
vaimoja ja lapsia on tässä linnassa kaksi vallasnaista, vapaaherra
von Rothsattelin puoliso ja tytär; jos sattuma sittekin tekisi teille
mahdolliseksi päästä sisään tähän taloon, niin suljen sen turvattomat
asukkaat teidän ritarilliseen suojelukseenne."
"Minä olen puolalainen!" vastasi ratsastaja ylpeästi ja suoristautui
satulassaan. Hän nosti lakkiaan ja laski lyhyttä laukkaa takaisin
karjakartanoon.
"Tuo näytti rohkealta ja kelpo veitikalta", sanoi Fink ja kääntyi
miesten puoleen, jotka olivat vahtituvasta rientäneet kuulemaan
neuvottelua. "Mutta, hyvät miehet, jos meidän on valittava joko
luottaminen vihollisen lupaukseen tahi tähän pieneen rautaputkeen,
niin omasta puolestani olen sitä mieltä, että paraiten tekee
luottaessaan siihen mitä pitää kädessään." Hän pudisti kivääriään.
"Puolalainen lupaa meille vapaan poislähdön tietäessään, että
parin tunnin päästä meidän sotaväkemme hajoittaa heidän laumansa.
Olisimmepa me niille tosiaankin hyvä suupala -- kolmisenkymmentä
kivääriä! Ja kun omat husaarimme tulisivat eivätkä tapaisi
talossa enää meitä, jotka kutsuimme heitä avuksemme, vaan nuo
hirtehiset sammakkoatraimineen, niin lähettäisivätpä he tottakin
tuhattulimmaiset meidän peräämme ja me saisimme kaiken ikämme kantaa
sitä häpeätä."
"Tarkoittihan se täyttä totta lupauksillaan?" kysyi muuan miehistä
epäröiden.
Fink tarttui tuttavallisesti kysyjää takinkaulukseen. "Luulen hänen
kyllä totta tarkoittaneen, poikaseni; mutta minäpä kysyn teiltä
kaikilta, kuinka pitkälle noiden puolalaisten kuuliaisuus ja sotakuri
kestää? Emme olisi vielä kerinneet edes tuon metsänreunan taakaan,
kun jo toinen joukkio karkaisi niskaamme, ja te saisitte nähdä
vaimojanne rääkättävän ja omaisuuttanne ryöstettävän omien silmienne
edessä. Ja senvuoksi minä arvelen että teemme viisaimmin, kun
edelleen vain näytämme niille hampaitamme."
Vilkkaita suosionhuutoja kajahti, ja linnan nuorille herroillekin
hurrattiin.
"Kiitoksia vain", sanoi Fink; "ja nyt joka mies paikalleen, sillä
voi sattua että ne tulevat uudestaan puskemaan päänsä verille näihin
muureihin. -- Tuo jälleen rohkaisee meidän miehiämme tuntikaudeksi",
hän jatkoi Antonin puoleen kääntyen. "En usko puolalaisten käyvän
hyökkäämään päivän aikaan, mutta parempi on miestemme seista
vartiopaikoillaan kuin ruveta järkeilemään yhdessä. Ja kaiken
kaikkiaan olikin harmillista, että he ollenkaan saivat kuunnella
äskeistä neuvottelua."
Eikä todella voinut ollakaan huomaamatta, että epäröinti ja epätoivo
alkoivat hiipiä puolustajain mieliin. Keskipäivällä nuo myrtymyksen
puuskat eivät tosin vielä olleet vaarallisia, sillä suurin osa
miehistöä odotteli kivääri kädessä joka hetki vihollisen hyökkäystä.
Mutta kun aurinko rupesi tekemään laskuaan ilman, että mitään
tapahtui, ja ilman että tornissa oleva tähystäjä ilmoitti minkään
apuvoiman lähestymistä, silloin alkoi jännitys laueta ja hetkelliset
kärsimykset tunnettiin syvemmin kuin ne ansaitsivatkaan.
Päivällisruoka oli kurja, puoleksi hiiltyneitä perunoita ja
niille vähän suolaa särpimeksi. Luonnollisesti rupesi väkeä siitä
taas janottamaan; jälleen tulivat naiset parkuen ja voivotellen
valittamaan Antonille hätäänsä. Ja miestenkin keskuuteen alkoi hätä
nälästä ja janosta ampua myrkkynuoliaan. Anton oli jakanut kaikille
kaksinkertaiset paloviina-annokset, mutta siitäkään ei ollut paljon
apua. Miehet eivät käyneet kapinallisiksi, siksi paljon oli heissä
yhteishenkeä ja kurintuntoa, mutta heidät valtasi alakuloisuus ja
yleinen heikkous. Fink katseli halveksivasti hymyillen tuollaisia
oireita, jotka olivat käsittämättömät hänen omalle joustavalle
hengelleen ja teräshermoilleen. Mutta Anton, jolle kaikki purkivat
huolensa ja hätänsä, tunsi sitä tuskallisemmin näiden hetkien
masennuksen. Jotakin täytyi tapahtua, jotakin täytyi tehdä
karkoittaakseen tuota mielialaa, muuten oli kaikki menetetty.
Hän lähti pihalle päättäen uhrata silmäteränään pitämänsä
lypsylehmän. Hän taputteli sitä kaulalle ja puheli: "Liisa, eläin
parka, nyt on sinun vuorosi!" Taluttaessaan sitä nuorasta tallista
pihaan hänen silmänsä sattui tyhjään vesisammioon, ja siitä hän
sai onnellisen ajatuksen. Pihamaa ei ollut paljonkaan korkeammalla
puronpintaa, ja koko seutu oli hyvin rikas lähteensilmistä; hyvin
luultavaa, jopa todennäköistäkin oli, että vettä tapaisi missä
hyvänsä muutaman jalan syvyydestä. Linnan miehistölle oli helppo
tehtävä käydä kaivamaan kuoppaa pihamaalle. Ja jos ylöskaivettu
hiekka ja multa luotiin aitausta vastaan ja poljettiin kovaksi, niin
saatiin sekin turvasuojus entistä paljon vankemmaksi. Ja pääasia oli,
että kaikki joutilaat kädet joutuivat työhön, joka voi kestää tunti-,
ehkäpä päiväkausia. Varhaisemmista kokeistaan Anton tiesi, että
linnan ympäristöltä saatava vesi oli liejuista ja tavalliseen aikaan
mahdotonta sellaisenaan käyttää, mutta tänään saisi sekin kelvata.
Hän katsahti aurinkoon; minuuttiakaan ei enää saanut päästää menemään
polusta.
Hän huusi maanviljelysteknikon pihalle, ja kun tämä ilomielin
kannatti hänen suunnitelmaansa, pantiin kaikki linnan joutilaat
kädet työhön, myöskin naiset ja isommat lapset. Työkaluja kannettiin
paikalle, ja kohta heiluivat kuokat ja lapiot kymmenkunnan miehen
käsissä, jotka alkoivat kaivaa keskelle pihamaata suurta kuoppaa,
jonka seinät laskeutuivat loivasti alaspäin; naisten ja lasten täytyi
kaataa ylöskaivettu maa aitauksen juurelle ja polkea se lujaan
teknikon valvonnan alaisina. Muutamia miehiä ja mitä naisista vielä
oli joutilaina Anton huusi teurastamaan ja paloittelemaan lehmä
parkaa, jota vielä kerran näytettiin elävänä väelle, ennenkuin se
uhrattiin heidän vatsojensa viihdyttämiseksi.
Kaikkialla vallitsi mitä innokkain hyörinä. Kuoppa, joka pinnalta
oli paljon avarampi kuin tavalliseksi kaivonaukoksi olisi tarvittu,
syveni ihan silmissä, ja lauta-aitaa vastaan kohosi maavalli
korkeuteen niin nopeaan, kuin olisivat maahiset taikavoimallaan
nostaneet sen maan uumenista ilmoille. Väki ahkeroi kiivaammin
kuin kenties koskaan ennen elämässään; kilvassa lensivät lapiot
miesten käsissä, paljaat jalkapohjat, puukengät ja niinivirsut
tanssivat kiireen vilkkaa vallia polkiessaan. Jokainen tahtoi olla
työssä mukana, pihalle oli kokoontunut enemmän työvoimia kuin
siellä mahtui kunnolla liikkumaankaan. Kaikki äskeinen apeus oli
kadonnut, iloisia leikkipuheita singahteli ristiinrastiin. Fink tuli
tuota ihmettä katselemaan ja sanoi Antonille: "Sinähän olet oikea
pakanain apostoli, ymmärrätpä tosiaankin huolehtia seurakuntasi
sieluparhaasta."
"Seurakunta on tyytyväinen kun saa tehdä työtä", vastasi Anton
iloisemmalla mielellä kuin oli tuntenut viimeisten neljänkolmatta
tunnin aikana.
Kaivonkuoppa kävi pian niin syväksi, että tarvittiin pienet
tikaportaat sinne laskeutuakseen, ja maaperä muuttui niin veteläksi,
että lopulta lieju ei enää pysynyt lapiossa vaan piti nostettaman
sangoilla ylös. Mutta väki tungeksi kilvan sitä kantamaan, sangot
lensivät ketjussa kädestä käteen. Ilakoiden kuin pikkulapset he
tervehtivät jokaista mutaläiskää, joka räiskähti liian kärsimättömäin
vaatteille. Maavalli kohosi jo jalkaa ylemmäksi lauta-aitaa, ja
turpeen puutteessa iskettiin sen sisäloivaan halkoja ja kiviä niin
voimakkaasti, että pinta kävi kivimuurin kovuiseksi. Tuskin sai Anton
pidetyksi kapean syrjäportin aukon vapaana.
Puronvartisessa vahtiketjussa voitiin huomata levotonta
liikehtimistä, ratsastajia kiiti pitkin sen rintamaa tarkastellen
huolestuneina uuden pihalinnoituksen kohoamista; välistä rohkeni
joku uskalikko tulla lähemmäksikin kurkkailemaan, mutta sai
äkkilähdön kun metsänvartija nosti kiväärinsä vallinharjalle. Siten
kului tunti toisensa jälkeen, aurinko painui metsänreunan taa ja
iltaruskon puna levisi taivaalle. Pihalla askartavat ihmiset eivät
joutuneet siitä piittaamaan; alhaalla kaivonkuopassa ahertavat miehet
seisoivat vyötäisiään myöten vedessä. Se oli sakeata ja likaisen
kellanväristä, mutta siihen tuijotettiin kuin olisi kuopan pohjasta
kummunnut esiin sulamatilassa oleva kultasuoni. Vihdoin kun illan
varjot yhä tummenivat ja kuopassa kävi aivan pimeäksi, käski Anton
miesten nousta ylös kaivannosta. Iso lakana hankittiin linnasta
ja viritettiin vesisaavien yli, ja sille ammennettiin kuopasta
liejuvettä siivilöitäväksi kankaan läpi.
"Ensimmäinen ryyppy minun hevosilleni!" huusi muuan renki ja sieppasi
ensimmäisen sangon janoisille juhdilleen.
"Kun sakka on asettunut pohjaan, niin vesi on yhtä hyvää kuin
purovesi", sanoi seppä hyvillä mielin; toiset eivät väsyneet
maistelemaan oliko väitteessä perää, ja jokainen myönsi tuon
arvossapidetyn miehen sanat tosiksi. Vallinharjalle, joka tällävälin
oli kohonnut lähes linnan yläkerroksen permannon tasalle, Anton antoi
lyödä uusia paaluja ja pystyttää niiden pönkiksi perunavankkurien
vankat sivulaudat. Kun yöpimeä tuli, oli koko suuri työ
loppuunsuoritettu. Naiset olivat väsymättömiä siivilöidessään vettä
saaveihin, isoja lihakappaleita teurastetusta lehmästä kannettiin
keittiöön, jonka liedellä räiskyi mahtava tuli, ja iloinen toive
vankasta illallisesta vuodatti virkeyttä ja rohkeutta piiritettyjen
mieliin.
Mutta silloinpa pärähti ulkona laitumella jälleen vihollisrumpu,
ja vihellyspillin kimakka ääni halkoi ilmaa linnan sisällä.
Hetkisen seisoivat pihamaalla vetelehtivät miehet kuin turtuneina
säikähdyksestä -- viime tunteina he eivät olleet paljonkaan
ajatelleet vihollista, sitten syöksyivät kaikki vahtitupaan ottamaan
kiväärinsä. Sukkelaan asetettiin alikertaan kaksinkertainen miehistö;
metsänvartija riensi vahvan osaston kera pihalle ja kiipesi uuden
vallin harjalle.
"Ratkaisu lähestyy", sanoi Fink hiljaa Antonille; "viime tuntien
kuluessa on kylään samonnut vahvoja vihollisparvia ja ihan
iltahämärissä joukko ratsumiehiäkin. Me emme enää kykene kestämään
toista samanlaista yötä kuin viime yö oli. Nyt ne käyvät kimppuumme
joka taholta yht'aikaa, ja viidellä- tai kuudella kymmenellä
tikaportaalla varustettuina ne sen vietävät voivat tunkeutua
väkirynnäköllä sisään. Ja sen ne tietävät itsekin -- katsoppas vain,
jokainen ruotu, joka kylästä lähestyy, on varustettu kirveillä ja
tikkailla. Ottakaamme nyt vain iloisin mielin vastaan, mitä enää
ei käy välttäminen; sinun on ansio, jos sorrumme miehinä emmekä
tuikuttelevina ämminä. Minä kävin vast'ikään vapaaherran luona; sekä
hän että naiset ovat valmistautuneet kohtaloonsa, he pysyttelevät
yhdessä hänen huoneessaan. Jos sinulla on vielä ääntä kurkussasi, kun
joku noista rääsyniekka-kavaljeereista astuu ylitseni, niin muistuta
heille naisista. Jumalan haltuun, Anton; minä otan osalleni pihamaan,
sinä etusivun."
"Minusta tuntuu mahdottomalta, että me nyt sortuisimme", huudahti
Anton. "Koskaan ei minulla vielä ole ollut niin iloista toivoa kuin
tällä hetkellä."
"Avunko toivoa?" kysyi Fink hartioitaan kohauttaen ja osoitti
kädellään akkunasta vihollislaumaa; "ja vaikkapa apu jolloinkin
tulisikin, niin joutuu se liian myöhään. Sittekuin Rebekan kanuuna
haihtui kuplana ilmaan, olemme annetut noiden lurjusten käsiin,
niinpian kuin ne täydellä todella ajattelevat väkirynnäkköä. Ja sen
ne nyt uskaltavatkin tehdä. Ei ole hyvä antautua harhakuvittelujen
valtaan, jotka eivät kiilu sen pitemmälle kuin tuli sikarintuhassa.
Tuohon käteen, rakas poikaseni, jää hyvästi!"
Hän puristi voimakkaasti Antonin kättä, ja entinen ylpeä hymyily
loisti jälleen hänen kasvoillaan. Molemmat ystävykset seisoivat
hetken vastatusten, katsellen toisiaan lemmekkäästi silmästä silmään,
epätietoisina tokko enää koskaan näkisivät toisiaan. "Jää hyvästi!"
huusi Fink vielä kerran ja nosti pyssyn olalleen, irroittaen kätensä
ystävän puristuksesta; mutta hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja
kuunteli kulmiaan rypistäen, sillä vihollisen rummunpärinän ja
lähestyvien laumojen melun yli kajahti yöilman halki heleä ääni,
hilpeästi raikahteleva torventoitotus, ja siihen vastasi kylästä
sinne marssivan jalkaväkijoukon täsmällinen rummunpärrytys, sitten
voimakas yhteislaukaus kivääreillä ja etäinen hurraahuuto.
"Nyt ne tulevat!" kiljuttiin linnan joka sopesta, "meidän sotaväkemme
saapuu!" Metsänvartija syöksähti eteishalliin. "Punalakit tulevat!"
hän huusi; "ne ratsastavat puron vartta ylöspäin sillalle, ja
taempana kylässä rientää jalkaväki pikamarssissa tänne."
"Kaikki miehet ulos pihaan!" huusi Fink. "Nyt me puolestamme käymme
ryntäämään; miehet, mars eteenpäin!".
Portin salvat kiskaistiin auki, ja koko miehistö oli seuraavassa
silmänräpäyksessä vallituksen ulkopuolella, niin että Anton
töintuskin sai häädetyksi niittymestarin ynnä muutamia renkejä
takaisin pihaan talon varusväeksi. Metsänvartija astui pitkin
toisten rintamaa ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Fink
tarkasteli kiikarillaan taistelun menoa. Jalkaväkikolonni tunkeutui
voitollisesti kylään, taukoamaton kiväärinrätinä tiesi kertoa
kamppailun katkeruudesta, mutta ammunta läheni verkalleen yhä
lähemmäksi, vihollisten täytyi väistyä, ja jopa nähtiin niistä monien
pakolaisten tulevan näkyviin karjapihan tältä puolen. Sillävälin
ravasi osasto husaareja puron yli linnaa vastapäätä ja ajoi pientä
parvea piirittäjiä edellään. Fink vei aseellisparvensa talon ympäri
ja asetti sen kylää lähinnä olevalle nurkalle.
"Säilyttäkää malttinne", hän huusi miehilleen, "ja kun johdan
teidät rynnäkköön, niin älkää unohtako sotahuutoanne, muuten teidät
yönpimeässä sotketaan hevosten jalkoihin niinkuin nuo vihollisemme
tuolla." Vain mitä suurimmalla vaivalla saatiin kärsimättömimmät
pidätetyiksi rivissä.
Puron varrelta kiiti yksinäinen ratsastaja heitä kohti. "Hurraa,
Rothsattel!" hän huusi jo kaukaa. -- "Sturm!" kajahti vastaan
kymmenkunta ääntä; Anton syöksyi rivistä uskollista ystävää vastaan.
"Meillä on vihollinen kiikissä", huusi Karl; "sen jalkaväki oli
miehittänyt Rosminin tien, mutta minä kuljetin meidän miehet
kiertoteitä metsän halki."
Kylän viimeisten talojen takaa tuli näkyviin tumma joukko,
ratsumiehiä karautti siitä esiin; vihollisparvet pysähtyivät ja
kokoutuivat karjapihaan. Siellä pako ja kamppailu hetkiseksi asettui,
ja päälliköt kävivät uudelleen johtamaan miehiään järjestettyyn
taisteluun.
"No nyt on meidänkin vuoromme!" huusi Fink. Pikamarssissa
kiiruhti linnalaisten parvi laitumen poikki, asettui tiensivuun
ensimmäisen ladon vierelle ja lähetti viidestäkolmatta kivääristä
yhteislaukauksen vihollisen kylkeen. Se aiheutti hämminkiä
puolalaisten tiheään sullotussa laumassa, joka rupesi liikehtimään
äkkinäisesti kuin puhuripään kuohuttama aallokko ja lopulta hajautui
hurjaan pakoon lakeudelle. Jälleen raikahti linnan takaa hilpeä
torventoitahdus, täyttä laukkaa ryntäsivät husaarit esiin sapelit
ojossa ja kävivät hakkaamaan maahan pienoista kapinallisparvea,
joka vielä pysyttelihe alallaan. Karl käänsi hevosensa taistelevien
joukkoon ja katosi heidän vilinäänsä. Sitten ajettiin vihollista
hurjaa vauhtia aukeata pitkin.
Mutta kylästä päin karahuttivat paenneiden sijaan puolalaiset
ratsumiehet, etunenässä äskeinen sovinnonhieroja, joka kovaa huutaen
vei väkensä husaareja vastaan.
"Rothsattel!" huusi heleä ääni hevosen selästä aivan Antonin
viereltä, ja pienen husaariparven etunenässä ryntäsi hoikka upseeri
puolalaisia ratsureita vastaan. Fink ojensi pyssynsä puolalaista
everstiä kohti.
"Minä kiitän teitä!" huusi tämä, horjahtaen satulassaan luodin
tapaamana, mutta laukaisi viimeisiä voimiaan ponnistaen pistoolinsa
husaariupseerin rintaan, juurikuin tämä heilutti sapeliaan hänen
päänsä päällä. Rinta lävistettynä putosi husaari maahan; puolalaisen
ruumista jalustimissa raastaen karkasi tämän ratsu tiehensä
surmapaikalta.
Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu
vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä
oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat
voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.
Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan
kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa
tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi
osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset
ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta
miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös
linnaan.
Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen,
molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki
haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo,
jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen;
silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.
"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei
vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.
"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen
suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan,
ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.
Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen
armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen
vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut
siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä
eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi
valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime
tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja
sammuvan sydämen.
Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky
oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti
kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät
maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki
iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä,
katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi?
Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on
linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää
kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja
pergamenttilehtiä rapisuttaessasi -- sydämenlyöntejä ainoan poikasi,
Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!