Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä

paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt

vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin

tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan,

antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai

vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan.

Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se

vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä

pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin

jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi

Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi

vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja

totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.

Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja,

joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille.

Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka

se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti

Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka

kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten

saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan

pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja

lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa

nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet

luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta

kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea

yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen

seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä,

vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.

Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi

levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat

istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen

kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.

Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen

vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä

varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli

iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain

tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina

ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar

oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen,

että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen

läheisyydessään. -- Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että

paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties

jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen

sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän

näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä,

ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää

jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä,

oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli

kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut

sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia

silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä

haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän

jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin

tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin

tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.

Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren

sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista

heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä,

ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore

ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä

hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti

teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina

iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä,

mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän

tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti

horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin

antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä

hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille

edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta

vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin,

Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat

tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon

kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.

* * * * *

Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia

ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi

se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja

ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset

olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink

hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen

ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja

kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä

ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava

lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli

tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.

Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka

sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.

"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille,

"ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät

kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja

renkien kanssa edeltä."

Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa

itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet

merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki

yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa

kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä,

ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.

Metsään tultuaan he vasta oikein panivat merkille, kuinka painostava

helle todellisuudessa oli; ei edes hevosten raisu liikuntokaan

jaksanut kohottaa tuota epämieluista tunnetta. "Katsokaappas,

kuinka levottomia eläimet ovat", sanoi Karl; "minun hevoseni

heristää korviaan, täällä metsässä mahtaa olla jotain." Ratsastajat

pysähtyivät kaikki. "Tuolla viidakossa laskee joku täyttä ravia,

tuolla paukkuvat puiden oksat." Karlin hevonen kurotteli päätään

viidakkoon päin ja hirnahti kovaa.

"Se on joku tuttava, joku meidän omaa väkeämme", virkkoi Fink

katsellen hevosen elkeitä.

Nuoren männikön lehvät aukenivat, ja aukosta ratsasti Lenore esiin

pienellä kimollaan, asettuen poikkipuolin ratsastajain eteen. "Seis,

kuka siellä?" hän huusi nauraen.

"Katsos mokomaa, neitihän se on!" huusi Karl.

"Tunnussana!" komensi Lenore sotaisesti.

Fink ratsasti hänen luokseen, tervehti sotilaallisesti ja sanoi

hiljaa: "No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie."

Lenore punastui ja purskahti nauramaan. "Saatte jatkaa", hän sanoi,

"ja minä lähden mukaan."

"Luonnollisesti", huudahti Fink, "nyt eteenpäin vain!" Pony viskeli

minkä kykeni jalkojaan pysyäkseen Finkin ison konkarin rinnalla.

Siten he saapuivat Kunauhun ja seisattuivat hälytyslaitteen kohdalle.

Sinne oli kylän suojeluskuntakin asettunut, ja sen johtajana toimiva

seppä tuli murhemielin vieraita vastaan.

"Ne, jotka metsässämme piileskelevät, ovat kehnoa irtolaisväkeä",

hän huusi, "asestettuja puolalaisrosvoja. Tänään kirkkaalla

keskipäivällä tuli niitä kymmenhenkinen liuta pyssyineen Leonhardin

pihalle, joka on lähinnä metsänreunaa; siellä ne miehittivät portin

ja veräjät, sitten kävi päällikkö sisään tupaan, missä väki istui

juuri päivällispöydässä, ja vaati rahaa ynnä vasikan navetasta. Se

oli oikein ilkeän näköinen renttu miehekseen, pitkä pyssy kädessä,

riikinkukonhöyhen hatussa ja punaiset nyörit takissa. Leonhard

kieltäytyi antamasta rahoja, silloin ne ojensivat pyssyn hänen

ohimolleen, kunnes hänen vaimonsa hädissään juoksi arkulle ja nakkasi

siitä rahapussin roistoille. Sen jälkeen ne kiskoivat vasikan ulos

navetasta ja sieppasivat pihalta vielä neljä hanhea ja lähtivät

sitten saaliineen painamaan takaisin metsään. Neljä pyssymiestä

jätettiin pihalle vahtimaan, ettei kukaan päässyt tuvasta ulos,

ennenkuin rosvot olivat saaneet saaliin viedyksi piiloon. Loppujen

lopuksi nuo neljä ampua pamauttivat pyssyistään latingit tuvan

kattoon ja lähtivät hekin laputtamaan metsään. Katto rupesi kytemään,

mutta onneksi saimme sen sammutetuksi."

"Siitä on jo kulunut monta tuntia", sanoi Fink; "rosvot ovat jo

tipposen tiessään."

"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän

ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka,

jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos

metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki

vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri

niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä

oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo

hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet

sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä

tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin.

Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain

tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."

"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan

metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa

ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin

kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan

ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän

vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää

liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja

kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle,

"minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne

läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin

ketju teihin."

Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti

Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä

meidän tiemme erkanevat." -- Lenore oli vaiti.

Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo

veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan

meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä,

niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää

harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."

"Sitten minäkin lähden metsään", sanoi Lenore päättäväisesti.

"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää

mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."

"Antakaa minun lähteä mukaan", pyysi Lenore, katsahtaen häntä silmiin.

"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän

ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne

ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"

Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti

kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän

tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään

ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki

Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti

yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa

suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin

joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa

kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin.

Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle,

linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat

ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.

"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink

seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme

näe kymmentä askelta eteemme."

Metsä kävi yhä tiheämmäksi, päivänvalo himmeni tyyten, niin että

sivustalla kulkevain oli vaikea erottaa miesriviä. Maaperä kävi niin

liejuiseksi, että Lenore vajosi siihen nilkkojaan myöten. "Kunhan

ette vain saa yskää", nauroi Fink.

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Lenore urheasti, mutta metsäkävely ei

hänestä enää tuntunut niin huvittavalta kuin tuonaan.

Finkin viereinen mies jäi seisomaan, hänen hiljainen kuiskauksensa

kulki miehestä mieheen ketjua pitkin, kunnes koko rivi seisattui

odottamaan kunaulaisia. Yhä mustemmaksi tummeni taivas puunlatvojen

yllä, yhä pimeämmäksi kävi metsä. Etäällä jyrähti ukkonenkin, sen

ääni kumahti kuin jymeä rummutus havunneulakaton alla. Miehet

seisoivat miltei hievahtamatta lähes neljännestunnin; sitten kuului

hämäryydestä hiljainen huuto että naapurikylän miehet olivat

tulossa. Varoitus: "Vierusmies katsokoon oikealle ja vasemmalle!"

kulki riviä pitkin, sitten lähti koko ketju jälleen liikkeelle,

molempain kyläin johtomiehet astuivat etummaisina, Fink ja Lenore

heidän kintereillään. Silloin räjähti voimakas ukkosenjyrähdys metsän

yli, ilmassa vihelsi ja ratisi ja tuima sadekuuro tulla kohisi

alas. Ensin sade tapasi vain lehvistöä, mutta pian ropisi raskaita

pisaroita maahankin. Yhä kovemmin pieksi ukkoskuuro puunlatvoja,

yhä tiuhempaan tippui pisaroita alas oksilta, kunnes sadetta tuli

virtanaan taivaalta suoraan maaperään; joka runko, jokainen alaspäin

taipunut oksa, jokainen havunneulaskimppu muuttui vettä syytäväksi

saderänniksi. Tiheänä harsona peitti sade kulkijoilta kaiken

näköalan. Miehet huutelivat toisilleen hillityin äänin, jotta eivät

kadottaisi suuntaansa.

Silloin solahti Lenoren jalka, juuri kuin hän katsahti sivulleen

Finkiin, kiemuraiseen puunjuureen; hän tukahdutti tuskanhuutonsa,

mutta vaipui polvilleen. Fink juoksi häntä auttamaan.

"Nyt en jaksa enää kauemmas", sanoi tyttö, koettaen väkisin vaimentaa

tuskaansa; "jättäkää minut tähän, sitä pyydän mitä hartaimmin, ja

noutakaa minut sitten palatessanne."

"Ettäkö jättäisin teidät tähän tilanteeseen!" huudahti Fink.

"Silloinhan olisin raakalainen, jonka rinnalla yksin ihmissyöjäkin

olisi aika rattoisa toveri. Kyllä te saatte nyt vain koettaa sietää

minun läsnäoloani. Ennen kaikkea sallikaa minun saattaa teidät tästä

ryteiköstä sellaiseen kohtaan, jossa sade on vähemmän hävytön kuin

täällä. Etumiehemme olen jo muutenkin kadottanut näkyvistäni; en näe

enää niiden kelpo poikain leveäin hartiain keikahtelevan edessäni."

Hän nosti Lenoren pystyyn, ja tämä yritti astua kipeällä jalallaan,

mutta tuska pakotti hänet jälleen voihkaisemaan, hän horjahti ja

harasi tukea Finkin olkapäästä. Silloin tämä kietoi olkapeitteensä

neidin ympärille, nosti hänet maasta ja kantoi hänet kapaloituna kuin

pienen lapsen sylissään eräiden vieri vieressä kasvavain mäntyjen

alle, joiden tiheät, yhteenkietoutuneet lehvät tarjosivat pienen

katoksen sadetta vastaan. Kun ihminen kumartui, pääsi hän jokseenkin

turvaan kastumasta.

"Tähän teidän täytyy käydä istumaan, rakas neiti", neuvoi Fink

ja laski Lenoren varovaisesti maahan. "Minä vahdin vihreän

metsälinnanne veräjällä ja käännän selkäni, jotta saatte kietoa

märän nenäliinan juonikkaan nilkkanne ympärille." Lenore painautui

tiheän lehväkatoksen alle, Fink kääntyi häneen selin ja nojautui

puunrunkoon. "Eihän vain jalka ole todenteolla vioittunut?" hän

kysyi; "voitteko liikuttaa lainkaan nilkan niveliä?"

"Vähän kipeää se tekee", sanoi Lenore, "mutta käy kyllä

liikuttaminen."

"Se on mainiota", puheli Fink taaksensa; "nyt te sidotte nenäliinanne

nilkan ympärille, ja minä toivon että jo kymmenen minuutin päästä

kykenette sillä astumaan. Kietokaa se iso peite hyvin ympärillenne,

jotta pysytte lämpimänä; muuten perii urhea sotatoverini tästä

jahdista vielä kuumeen, ja silloin kävisi tuo vaivainen vasikka

meille liian kalliiksi. Joko olette saanut siteen asetetuksi?" hän

kysyi edelleen; "joko minä saan kääntyä?"

"Kyllä saatte", vastasi Lenore.

"Sallikaa sitten minun kääriä teidät itsennekin siteeseen." Turhaan

vastusteli Lenore niin altista ritaripalvelusta. Fink kääräisi ison

peitteen koko hänen ruumiinsa ympäri ja sitoi kulmat selän taakse

solmuun. "Nythän te istutte siinä metsän pimennossa kuin pikkunen

harmaa tonttu."

"Jättäkää edes vähän kasvoja vapaiksi", pyysi Lenore.

"Kas niin", sanoi Fink, "kohta te alatte tuntea olonne mieluisaksi."

Pian Lenore tunsikin suloista lämpöä; hän istui ääneti lehväkattonsa

alla ja ajatteli huolestuneena outoa tilannetta, johon hän niin

arvaamattaan oli joutunut. Fink oli jälleen asettunut entiselle

paikalleen, selkä puunrunkoa vastaan. Kotvan kuluttua Lenore huusi

pensaikosta: "Vieläkö olette siellä, herra toveri?"

"Pidättekö te minua petturina, joka kavaltaa telttatoverinsa?" kysyi

Fink vastaan.

"Täällä alhaalla on aivan kuivaa", jatkoi Lenore, "nenälleni vain

joskus tipahtaa pisara. Mutta te, ritari parka, kastutte siellä

ulkona likomäräksi. Kuinka hirveä sade!"

"Tämmöinenkö sade teitä hirvittää?" sanoi Fink hartioitaan

kohauttaen. "Sehän on vain pikkuruinen sateenkakara! Jos se saa

oksankaan irti puusta, niin se kuvittelee jo tehneensä ihmeitä.

Toistapa on sade sellaisissa maissa, missä aurinko hellittää

kuumemmin. Omenan kokoisina pisaroina -- eipäs, ei minään pisaroina

enää, vaan käsivarren paksuisina suihkuina syöksyy sade pilvistä kuin

vesiputous. Paikalleen ei kukaan voi jäädä seisomaan, sillä maaperä

lainehtii pois jalkojen alta; puidenkaan alle ei voi paeta, sillä

myrskytuuli taittaa kaikkein paksuimpiakin runkoja kuin oljenkorsia.

Ihmispoloinen yrittää juosta taloonsa, joka ei ehkä ole sen kauempana

kuin se puunjuuri tästä, johon te nilkkanne loukkasitte, mutta talo

onkin mennyt menojaan, ja sen paikalla on vain kuoppa, virta täi

rykelmä veden kuljettamia kalliojärkäleitä. Ehkäpä vielä lisäksi

maaperäkin rupeaa tärähtelemään ja aaltoilemaan kuten meri myrskyn

pieksämänä. Tämä se vasta sadetta on, jota kannattaa katsella.

Läpikotaisin kastuneet vaatteet eivät enää ikinä tule kuiviksi; mikä

muinen oli päällystakki, se on viikon päästä muodoton musta möhkäle,

joka ulkonäöltään ja kokoonpanoltaan aivan muistuttaa korvasientä.

Jos sellaisen takin pitää edelleen yllään, niin nousevat hihansuut

kyynärpäihin ja vyötäinen kaulantiehen asti, eikä siitä pääse muuten

eroon kuin leikkelemällä sen kynäveitsellä kapeiksi liuskoiksi

niinkuin omenaa kuoritaan."

Lenoren täytyi kivustaan huolimatta nauraa. "Tahtoisinpa minäkin

kerran joutua sellaiseen sateeseen", hän sanoi.

"Minä puolestani olen niin epäitsekäs, etten toivoisi samaa teille",

vastasi Fink. "Naisten käykin silloin kaikkein hulluimmin; mitä

heillä on hipenettä yllään, se sulaa ja katoo järkiään. Tiedätte kai,

millainen puku Milon Venus-rouvalla on yllään?"

"En, en", vastasi Lenore hätäisesti.

"Juuri tuon jumalattaren näköisiltä näyttävät kaikki naiset, jotka

ovat sattuneet joutumaan troopillisen sadekuuron uhreiksi, ja

miehet näyttävät kuin miltäkin linnunpeläteiltä. Onpa sattunut

että ihmiset ovat sellaisessa sateessa litistyneet latteiksi

kuin messinkitarjotin; keskellä vain näkyy pyöreä nuppi, jonka

lähemmä käydessä tuntee ihmispääksi ja joka murheellisesti huutaa

ohikulkeville: 'Oi rakkaat ristiveljet, näin sitä käy kun lähtee ulos

ilman sateenvarjoa!'"

Jälleen täytyi Lenoren nauraa. "Minun jalkaani ei enää paljonkaan

kolota", hän sanoi, "luulenpa että voin jälleen astua."

"Sitä ette saa tehdä", vastasi Fink, "sade ei hellitä vielä hyvään

aikaan, ja metsässä on niin pimeä, että tuskin näkee kättänsä silmien

edessä."

"Tehkää sitten mielikseni ja etsikää miehet käsiinne. Minun on nyt

parempi olla, minä istun täällä kuin metsävuohi turvassa sateelta ja

ihmiskatseilta."

"Ei se käy päinsä", sanoi Fink puun juurelta.

"Mutta minä pyydän teitä mitä hartaimmin", huudahti Lenore tuskissaan

ja kurotti käsiänsä peitteestä, "jättäkää minut nyt vain yksin!"

Fink käännähti ympäri, tarttui neidin käteen ja painoi sen

huulilleen; sitten hän kiiruhti ääneti siihen suuntaan, mihin

kyläläiset olivat menneet.

Lenore jäi yksin istumaan männynlehvien alle. Yhä vielä rapisi

sade alas, löi paukkuen puunlatvoihin ja virtasi koskena oksia

myöten maahan. Lisäksi jyrähteli ylhäällä edelleen ukkonen; välistä

leimahti pimeästä räikeän keltainen salama, jonka valossa Lenore näki

puunrungot edessään kuin jonkin loppumattoman linnan kullanruskeat

pilaririvit, joiden päällä kaartui lehvistön sysimusta katto. Metsä

tuntui tällöin hänestä lumolinnalta, joka silmänräpäyksessä kohoo

näkyviin maan uumenista ja jälleen katoaa yhtä nopeasti. Sateen

rapinan halki kuului salaperäisiä ääniä ja hälyjä, joita muuten vain

yön hiljaisina hetkinä kuulee metsässä kulkiessaan. Ylhäällä hänen

päänsä päällä paukkui säännöllisin väliajoin, aivan kuin olisi jokin

tunkeilevainen metsänpeikko koputtanut hänen havulinnansa ovelle;

Lenore sykähti kokoon ja kysyi itseltään, oliko se kenties palokärki

vai puunoksa. Etäältä kuului variksen surkeata rääkymistä; sen

pesään oli sadevesi tunkeutunut ja herättänyt asukkaan ensimmäisestä

makeasta unesta. Aivan läheltä rämähti kammottava nauru "Huhuu,

huhuu!" joka puistatti Lenorea; liekköhän se ollut jokin ilkeä peikko

vaiko vain pieni viaton huuhkaja? Sadoin alakuloisin äänin haasteli

luonto hänen ympärillään. Lenore nautti iloiten yksinäisyytensä

hurjasta sulosta, mutta lysähti pian taas kyyryyn ahdistavan

tuskan värisyttämänä. Ja tavantakaa lenteli toisia ajatuksia hänen

sieluunsa; -- kuinka hupsu hän oli ollut, kun oli hiipinyt varkain

rauhallisesta kodistaan mokomalle retkelle ja moisiin seikkailuihin,

kuinka häntä kai paraikaa haeskeltiin ympäri linnaa, ja ennen

kaikkea, mitähän tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella, joka hänen

pyynnöstään oli ottanut hänet mukaansa ja hänen pyynnöstään jälleen

jättänyt hänet tänne yksin.

Lenore veti peitteen pois korviltaan ja kuunteli, mutta ihmisääniä

ei kuulunut mistään päin; ei muuta kuin sateen säännöllistä rapinaa

ja metsän alakuloista huokailua. Mutta vallan hänen viereltään

kuului kohinaa, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin: sadevesi

oli kokoutunut pieneksi puroksi, joka lorisi hiljalleen mättäiden

välitse, sitten ison vadelmapensaan juuritse ja viimein hypähtäen

maahan vajonneen ja sammaltuneen irtopuun yli. Ja hänen takanaan

rapisivat lehdet äkkiä, ja jotakin lähestyi huimin hypyin aivan

lähelle; Lenore painoi peljästyneenä päänsä kiinni puunrunkoon.

Jotakin elävää asettui hänen viereensä, jotakin raskasta kosketti

olkapeitettä, joka oli kääritty hänen ympärilleen. Hän tunnusteli

varovaisesti kädellään peitteen alta ja tunsi jänösen pehmeän

turkin; tuhotulva oli karkottanut eläinparan sen maakolosta etsimään

turvaa puiden alta, niinkuin hän itsekin oli tehnyt. Lenore pidätti

hengitystään, jotta ei säikyttäisi pientä toveriaan havumajasta;

ja kotvan aikaa kyyröttivät molemmat hiljaa vierekkäin, ja jänis

likistyi kiinni peitteeseen lämmintä saadakseen.

Silloin kuului kaukaa sateen ja ukkosenjyrinän halki muutamia

pyssynlaukauksia; Lenore värähti kokoon, ja pitkin harppauksin katosi

jänöjussi metsän pimentoon. Tuolla kaukana kamppailivat ihmiset

keskenään, siellä vuosi lämmin ihmisveri mustaan maaperään. Kuului

kova karjahdus, joka matkojenkin päästä soinnahti kiukkuiselta ja

uhkaavalta; sitten oli jälleen aivan hiljaista. "Olikohan hän ollut

vaarassa?" kyseli tyttö itseltään, mutta hän ei tuntenut yhtään hätää

tuon miehen puolesta, vaan pudisti päätään peitteen alla. Missä _hän_

olikin, siellä eivät vaarat häneen tehonneet. Häntä kohden tähdätyn

pyssyn löi maahan putoava puunoksa alas; hänen sydämeensä suunnattu

puukko taittui kuin höylänlastu, ennenkuin se hänet tapasikaan; hänen

kimppuunsa käyvän miehen täytyi kompastua puunjuureen, ennenkuin

ennätti lähellekään. Hän oli "luja" kaikkia vaaroja vastaan; ei

hätää -- ah, hän ei tuntenut mitään samalla tapaa kuin muut ihmiset!

Vapaasti ja ylpeästi hän nosti päätänsä, ja hilpeä oli hänen

katseensa', kun kaikki toiset katselivat masentuneina maahan. Mitkään

vaikeudet eivät häntä kammahduttaneet, mitkään esteet eivät tukkineet

häneltä tietä. Keveästi hän potkaisi syrjään harmit, jotka painoivat

toisia kumaraan. Sellainen mies hän oli! Ja se mies oli äsken nähnyt

hänet heikkona, hädikkönä ja avuttomana! Lenoren itsensä oli syy

ollut, että tuo mies nyt katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä

huolettoman tuttavallisesti. Lenore vapisi ajatellessaan, että toinen

ehkä piankin käyttäisi tätä oikeuttaan hyväkseen -- ehkä julkealla

katseella tai vallattomalla hymyllä tai loukkaavalla sanalla. Tyttö

rukan sydän pamppaili kiivaasti, ja hänen ajatuksensa harhailivat

hätäisinä kuin pesästään säikytetyt lintuset.

Rajuilma alkoi asettua. Kohisevien kuuropäiden sijasta valui nyt

pilvistä tasaista, kestävää sadetta, yhä hiljempaa lorisi sadepuro

hänen vierellään, ja yhä ahkerampaan huhuili huuhkaja; äskeisen

sysimustan pimeyden ja räikeiden tulenliekkien vaihtelun asemasta

seurasi tuhkaharmaa iltahämärä taivaalla ja metsässä. Jälleen

hätäännytti yksinäisyydentunto Lenorea. Mutta silloinpa kajahti

kaukaa ihmisääniä hänen korviinsa, kuului huutoja ja vastauksia;

vouti kuului huutavan: "Kivilouhoksen yli ne ovat äskettäin menneet;

sinnepäin, Neudorfin miehet!" Puhujain askeleet tuntuivat lähenevän;

tuolla mäntyjen välissä liikahteli mieshahmo. Se oli Karl; hän pani

kädet torveksi suulleen ja karjasi metsään: "Halloo, neiti Lenore!"

"Täällä minä olen", kuului hienoinen ääni melkein hänen jalkainsa

juuresta.

Kummissaan Karl peräytyi askeleen taapäin ja luikkasi iloisesti:

"Löydetty!" Kyläläiset ympäröivät Lenoren havumajan hilpeästi

iloillen.

"Meidän neitimme on täällä!" kiljasi muuan Neudorfin poika ja joikui

iloissaan kuin häissä. Lenore nousi pystyyn; vielä särki hänen

jalkaansa, mutta Karlin käsivarteen nojautuen hän yritti urheasti

astua eteenpäin.

"Vain tuonne louhokselle asti", sanoi Karl, "siellä kasvaa puita

harvemmassa." Mutta kyläkunnan nuoret miehet taittoivat ripeästi

muutamia nuoria männynsalkoja ja levittivät havuja niiden päälle

poikkipuolin. Vastustuksestaan huolimatta Lenore nostettiin näille

yksinkertaisille paareille, erään nuorukaisen lähtiessä juoksujalkaa

edeltäpäin kylänvoudin pihaan tuomaan hänelle hevosen vastaan.

"Oletteko te saaneet rosvot kiinni?" kysyi Lenore voudilta, joka

astui hänen vierellään.

"Kaksi vain", tämä vastasi. "Vasikka oli jo ennätetty teurastaa,

mutta me tuomme taljan ja osan lihoista takaisin; hanhet riippuivat

niskat nujerrettuina puunoksalla, mutta rahat ne roistot olivat jo

kerinneet jakaa keskenään. Noilta kahdelta ei paljoakaan löydetty."

"Ne ovat Tarowin miehiä, jotka saimme kiinni", sanoi kylänvouti

synkästi, "sen kylän kaikkein pahimmat vintiöt. Ja sittekin tahtoisin

että ne olisivat jossain muualla kuin meidän käsissämme, sillä siellä

elää hyvin kostonhimoista väkeä."

"Minä kuulin ammuttavan", kyseli Lenore edelleen: "onko kukaan

haavoittunut?"

"Ei meistä yksikään", Karl vastasi. "Rosvot olivat julkeudessaan

rakentaneet itselleen nuotion lähelle metsänreunaa, mihin me

ratsumiehet olimme asettuneet ketjuun. Kekäleet kytivät vielä

sateen kostuttaminakin, ja sen kautta nuo räivät itse ilmaisivat

jälkensä. Me nousimme hevosen selästä, hiivimme perään ja karkasimme

äkkiarvaamatta niiden kimppuun. Ne laukasivat pyssynsä ja ottivat

lipetin viidakkoon. Siellä ne hävisivät näkyvistämme pimeän

selkään. Kesti kauan, ennenkuin jalkamiehet pääsivät metsän halki

meihin yhtymään; ilman pyssynpauketta ja melua ne eivät olisi

meitä löytäneetkään. Herra von Fink kuvasi meille hetikohta teidän

piilopaikkanne. Hän kuljettaa paraikaa vankeja maantielle; ne viedään

linnaan, ja huomenna me lähetämme ne saksalaisten joukkojen huostaan."

"Mutta että herra von Fink jättikin teidät ypö yksin tänne metsän

sydämeen", virkkoi rehellinen kylänvouti päätään pudistellen;

"minusta se oli perin uskallettua."

"Minä itse pyysin häntä lähtemään", vastasi Lenore kiireisesti; ja

vaikka olikin pimeä, loi hän katseensa maahan.

Puolitiessä kylään mennessä tuli Lenoren pony kulkijoita vastaan.

Neudorfissa peri Karlkin takaisin vapaaherran ratsun renkien

hoteista ja saattoi Lenoren linnaan. Oli jo myöhä ilta, kun he sinne

saapuivat. Lenoren pitkä poissaolo oli saanut äidin tulimmaiseen

tuskaan ja vapaaherran kaikkein pahimmalle päälle. Nopeasti

riistäytyi Lenore kaikista kyselyistä ja kiirehti turvaan omaan

huoneeseensa. Kotvan perästä saapui myöskin Fink metsänvartijan

seurassa Kunausta ja toi mukanaan molemmat vangit, jotka kädet

selän taakse köytettyinä astuivat uhitellen vartijainsa välissä ja

nostelivat riikinkukonhöyheniään niin korkealle kuin mielisivät mennä

sunnuntaitansseihin kyläkapakkaan.

"Tämän te vielä saatte maksaa", murahti toinen heistä puolaksi

saattajilleen ja puristi kahlitut kätensä nyrkkiin.

4.

Yhä vielä sateli. Päivän koittaessa olivat taivaan portit hetkeksi

sulkeutuneet, mutta ainoastaan avautuakseen kohta uudestaan ja

syytääkseen vettä kaksinkertaisella voimalla. Niityntekijät olivat

varahin aamulla lähteneet työmaalleen, mutta olleet pian pakotetut

palaamaan takaisin. Nyt he istuivat vaitonaisina linnan vahtituvassa

ja kuivailivat uunin edessä likomärkiä vaatteitaan.

Vapaaherra lojui nojatuolissa peräkamarissaan; hän antoi vanhan

Johannin lukea hänelle sanomalehtiä, jotka taas eilen olivat

hyvästä aikaa päässeet tunkeutumaan linnaan asti. Palvelijan

yksitoikkoinen ääni kertoi pelkistä ikävistä asioista; sadepisarat

ropisivat katonräystäällä ja myrskytuuli pieksi kohisten ja ulvoen

linnannurkkaa; kaikki luonnonäänet säestivät särähtävin epäsoinnuin

lukijan sanoja.

Anton työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli

oikeusneuvos Hornilta tullut kirje, jossa tämä ilmoitti, että

sukutilan pakkomyynti oli määrätty toimitettavaksi ensi talven

puolivälissä; kohta tästä virallisesti kuulutettua oli tullut

tieto, että monet tilan kiinnityksistä olivat siirtyneet entisiltä

haltijoilta uusiin käsiin, ja syytä oli peljätä, että vain _yksi_

ostelija oli hankkinut ne itselleen, vaikka monia eri nimiä käyttäen.

Kirjeen vaikutuksen painostamana Anton jäi murhemielin mietiskelemään

vapaaherran vaaranalaista asemaa.

Viereisessä huoneessa piti Fink seuraa naisille; paroonitar makasi

sohvalla, peitettynä Lenoren hartiahuivilla. Hän katseli ääneti

eteensä, ja vain silloin kun tytär astui hänen luokseen kysyen

hellästi hänen vointiaan, nyökkäsi hän tälle hymyillen ja lausui

rauhoittavia sanoja. Lenore istui akkunanpielessä tehden jotain

kevyttä käsityötä ja kuunteli ihastuneena leikkipuheita, joilla Fink

osasi ilostuttaa huoneen sadeharmaata raskautta. Hän olikin tänään

rajuilmasta huolimatta kaikkein veikeimmällä päällään. Välistä

helähti Lenoren kirkas nauru tammioven läpi naapurihuoneeseen;

silloin Anton unohti tilanmyynnit ja kiinnekirjat, tuijotti otsa

rypyssä oveen ja oli katkerasti tietoinen siitä, että hänelle kohta

koitti uusia kamppailuja perheen olemassaolon puolesta.

Mutta ulkona vain satoi kuin saavista kaatamalla, kohisi tuuli,

ulvoi ilma. Valittavasti karjui myrsky metsänharjalta haikeuttaan

vainioiden ja linnan yli. Se lennätti taukoamatta irtikiskomiaan

havunneulakimppuja linnaa kohti; pelloilla kasvavista villeistä

kirsikkapuista se reuhtoi lehdet ja valkeat kukat ja tanssitti niitä

hurjassa piirihypyssä ilmojen halki, paiskasi ne sitten maahan,

naulitsi ne raskain sadepisarin kiinni saviliejuun ja ulvoi: "Pois

kaikki hymy ja hohde, mustaa murheenväriä pitää kaiken kantaa,

mikä vain linnaan kuuluu!" -- Puiden kimpusta tuo hurjapää riensi

kolhimaan nyrkeillään linnanmuureja, kiskoi ja tärisytti tornin

lipputankoa, syyti vettä pilvistä saavittain akkunaruutuja vastaan,

sukelsi pää edellä hurjasti voihkien savupiippuihin ja jyrisytti

ovia kuin henkensä edestä. Jokaisesta aukosta se huuteli sisään:

"Kaitkaatte taloanne, sillä turma lähestyy!" Sellaista meteliä se

piti tuntikaudet, mutta sisässä istujat eivät ymmärtäneet sen puhetta.

Siksipä ei myöskään kukaan pannut merkille ratsastajaa, joka

kiivaasti hoputti väsynyttä hevostaan kylän läpi linnaan päin.

Vihdoin paukkui vasara paaluaitauksen porttiin, yhä kärsimättömämmin

kajahtivat sen iskut, ja äänekkäitä huutoja kuului pihalta ja

portailta. Anton avasi oven, ja asestettu mies, likomärkä ja valuen

maantien rapaa, astui sisään hänen huoneeseensa.

"Sinäkö se olet!" huudahti Anton ällistyneenä. "Ne tulevat", ilmoitti

Karl, katsellen varovaisesti ympärilleen; "säilyttäkää malttinne,

sillä tällä kertaa on vierailu aiottu meille."

"Vihollisetko?" kysyi Anton nopeaan. "Kuinka suuri parvi niitä on?"

"Mitään parvea en ole nähnyt", vastasi Karl totisesti, "vaan

kokonaisen sotajoukon; viitakemiehiä on tuhatkunta, ratsumiehiä sadan

paikkeilla. Ne ovat matkalla yhtyäkseen pääjoukkoon. Olen kuullut,

että niiden on käsketty ottamaan mukaansa kaikki asekuntoiset

puolalaiset miehet ja riistämään aseet saksalaisilta yhdyskunnilta."

Anton avasi sivuhuoneen oven ja pyysi Finkiä käymään hänen puheilleen.

"Ahaa", huudahti Fink, kun hän sisäänastuessaan näki Karlin, "sillä,

joka tuolla tapaa tuo mukanaan huoneeseen puolet maantien loasta,

ei ole hyviä uutisia tuotavana. Miltä taholta vihollinen lähestyy,

kersantti?"

"Neudorfin koivumetsästä ne samoavat tännepäin tiheänä joukkona.

Tämän kylän miehet istuvat joukolla kapakassa, ryyppivät paloviinaa

ja kinastelevat keskenään."

"Ei ainuttakaan merkkitulta ole palanut, ei ainuttakaan ilmoitusta

ole vielä tullut lähikylistä", huudahti Anton akkunan äärestä.

"Ovatko Neudorfin ja Kunaun saksalaiset sitten nukkuneet keskellä

päivää?"

"Ne tulivat itsekin yllätetyiksi", kertoi kovanonnenviestin tuoja.

"Heidän vahtinsa olivat jo eilen illalla havainneet vihollisen,

joka kulki puolisen penikulman päässä Neudorfista Rosminiin

vievällä valtatiellä. Kun se oli poikkeamatta jatkanut matkaansa

Neudorfin tienhaaran ohi, tulivat kyläläiset hyville mielin.

Heidän ratsumiehensä seurasivat etäältä viitakemiehiä, kunnes

näiden jälkijoukko oli häipynyt heidän näkyvistään. Mutta yöllä ne

peijakkaat pyörähtivätkin takaisin ja hyökkäsivät aamuhämärissä

kylään, missä elämöivät kuin paholaiset. Kylänvouti iskettiin täyteen

haavoja, hän on mennyttä miestä ja voihkii verissään pahnoillaan,

hälytystorni sytytettiin palamaan; sen sauhun näkisi tännekin

metsänreunan yli, jollei sataisi niin rankasti. Nyt on vihollinen

jakautunut eri osiin nuuskiakseen läpikotaisin kaikki saksalaiskylät;

muuan joukko menee Kunauhun, toinen uuteen ulkokartanoomme ja

pääjoukko tulee tännepäin."

"Kuinka paljon meillä on vielä aikaa varustautuaksemme niitä herroja

vastaanottamaan?" kysyi Fink.

"Tällaisella säällä tarvitsee jalkaväki tuntikauden tänne

keritäkseen."

"Onko metsänvartijaa varoitettu", kysyi Anton, "ja tiedetäänkö

ulkokartanossa mitään vaarasta?"

"Ei ollut enää aikaa lähettää niille sanaa; ulkokartanoon on

Neudorfista pitempi matka kuin tänne, ja minä olisin kenties

ennättänyt liian myöhään linnaan. Meidän merkkiroviomme minä sytytin,

mutta tällaisella sateella siitä ei näy tulta eikä savua; kaikki

merkit ovat nyt turhia."

"Jolleivät ne itse ole osanneet pitää varaansa", sanoi Fink nyökäten

myöntävästi, "niin emme mekään voi enää tehdä mitään heidän

hyväkseen."

"Metsänvartija on vanha kettu, jota ei kukaan saa hännästä kiinni",

virkkoi Karl; "mutta ulkokartanon vouti ja hänen nuori vaimonsa --

taivas heitä armahtakoon!"

"Pelastakaa toki meidän väkemme!" huudahti rukoileva ääni Finkin

viereltä. Lenore seisoi äkkiarvaamatta keskellä huonetta, kädet

ristissä rinnalla.

Anton riensi sulkemaan oven, josta Lenore oli kenenkään huomaamatta

tullut sisään. "Entä armollinen rouva?" hän huudahti huolissaan.

"Hän ei ole vielä kuullut mitään", vastasi Lenore kiireisesti. "Mutta

lähettäkää toki joku ulkokartanoon, auttakaa voudin perhettä sieltä

pakenemaan!"

Fink etsi lakkiansa. "Taluttakaa hevoseni ulos tallista", hän sanoi

Karlille.

"Sinä et nyt jouda sinne lähtemään", huudahti Anton sulkien häneltä

tien; "minä otan sinun hevosesi."

"Anteeksi, herra Wohlfart", puuttui Karlkin väittelyyn, "ehkä minun

sallitaan ottaa herra von Finkin hevonen -- minä kykenen vielä

ratsastamaan huikean matkan."

"Sama se minusta", päätti Fink. "Metsänvartijan ja mitä muita miehiä

vain tavoitatte te lähetätte tänne linnaan, naiset, hevoset ja

lampaat toimittakaa piiloon metsään. Voudin pitää kuljettaa elukat

syvälle metsän pimentoon ja vaarinottaa linnaa hiekkahaudan partaalla

kasvavista vanhoista petäjistä. Mutta itse te pysykää hevoseni

selässä, joka minun on surukseni uskottava teidän koipienne väliin

lähipäiviksi. Ratsastakaa sitten suoraapäätä Rosminiin ja etsikää

käsiinne lähin osasto meidän sotaväkeämme, sille viekää meiltä

sana, että me tarvitsemme kiiruimman kautta apua, ratsuväkeä mikäli

mahdollista mukaan."

"Meidän punalakkimme [husaarit] kuuluvat olevan tunnin matkan päässä

Rosminista", sanoi Karl poislähtiessään; "Kunaun seppä huusi sen

perääni, kun ratsastin hänen ohitseen."

"Mitä vain saatte sotaväkeä liikkeelle, se tuokaa tänne. Sillä aikaa

kuin te satuloitte hevosen, minä kirjoitan pari riviä ylipäällikölle."

Karl vei kätensä ohimolleen, pyörähti kannoillaan ympäri ja,

juoksi portaita alas; Anton seurasi hänen kintereillään. Karlin

kiinnittäessä ratsulle mahavyönsolkia huusi Anton hänelle

kiireisesti: "Ohi ratsastaessasi huuda kartanonväki karjapihalla

kokoon; minäkin lähden hetipaikalla sinne. -- Sinä, poika parka,

ennätit tänään tuskin syödä aamiaistakaan, ja sinulla on sangen vähän

toiveita saada lähitunteinakaan mitään suuhusi." Hän juoksi takaisin

linnaan, nouti keittiön puolelta likööripullon, leipäkyrsän ja kinkun

jäännökset, työnsi nämä eväät säkkiin ja kurotti sen ynnä Finkin

kirjeen ratsastajalle, joka oli juuri lähtemässä linnanpihasta.

"Kiitos vain", sanoi Karl puristaen Antonin kättä, "te pidätte

kaikesta huolta. Mutta nyt on minulla vielä pyyntö teille: ajatelkaa

toki itseännekin, herra Wohlfart; tämä puolalainen roskakartano ja

sen kehno komento eivät ole sen arvoiset, että te panette henkenne

niiden hyväksi alttiiksi. Kotona olisi eräiden vaikea kestää surua,

jos teille jotakin tapahtuisi."

Anton puristeli lämpimästi uskollisen toverin kättä. "Voi itse

hyvin matkallasi, minä teen täällä velvollisuuteni; äläkä unohda

lähettää metsänvartijaa tänne, ja ennen kaikkea pelasta voudin vaimo.

Sotamiehet tuo tänne metsätietä myöten."

"Älkää siitä huolehtiko", sanoi Karl hilpeästi; "tämä hieno raudikko

saa tänään tuta nahassaan, mihin vanhat husaarinreidet pystyvät."

Näin sanoen hän heilutti lakkiaan ja katosi täyttä nelistä karjapihan

rakennusten taa. Anton telkesi pihaportin, sitten hän kiiruhti

vahtitupaan ja veti hälytyskellon nuorasta. Työnjohtajan hän käski

järjestämään miehet, miehittämään takaoven eikä päästämään sisään

ketään tiedustamatta tulijan nimeä ja asiaa, ei edes pakolaisiakaan.

"Syökää runsaasti ja juokaa kohtuullisesti, meillä on tänään

vielä kova urakka edessämme", huusi hän miehille poistuessaan.

Ylhäällä omassa huoneessaan Fink tällä välin lataili kiväärejään.

Lenore seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle seinältä mitä hän

tarvitsi. Neiti oli kalmankalpea, mutta hänen silmissään paloi

innostuksen tuli, joka ei jäänyt sisäänastuvalta Antoniltakaan

huomaamatta. "Antakaa meidän miesten yksin huolehtia näistä vakavista

leikkikaluista", hän pyysi neidin luokse käyden.

"Onhan tämä minun vanhempaini talo, jota te käytte puolustamaan",

huudahti Lenore. "Isäni ei kykene johtamaan teitä. Te ette saa panna

meidän takiamme henkeänne alttiiksi, jollen minä saa olla mukana."

"Suokaa anteeksi", Anton vastasi, "teidän lähin tehtävänne on nyt kai

valmistaa äitiänne hyökkäyksen varalta ja olla lähitunteina hänen

vierellään."

"Äitini, äiti parka!" parahti Lenore lyöden kätensä yhteen, laski

sitten ruutisarven pöydälle ja riensi viereiseen huoneeseen.

"Minä panin juuri miehet syömään", sanoi Anton Finkille. "Tästä

hetkestä lähtien sinä otat päällikkyyden."

"Hyvä", vastasi Fink; "tässä on sinun varustuksesi, tämä

kaksipiippuinen pyssy on kevyt käsitellä, toinen piippu on luotia,

toinen susihaulia varten. Luotipussi on vuoteesi alla."

"Uskotko että jaksamme kestää piirityksen?" kysyi Anton.

"Meidän on joko tykkänään luovuttava kaikesta vastarinnasta ja

antauduttava lähestyvien roistojen armoille, tahi on meidän

koetettava kestää siihen asti kunnes viimeinenkin luotimme on

ammuttu. Tämän äärimmäisen mahdollisuuden varallehan me olemme koko

ajan valmistautuneetkin; ehkäpä antautuminen olisi järkevämpi,

mutta minä tunnustan, ettei se ole oikein minun makuuni. Mutta kun

täällä on talon isäntäkin olemassa, niin päättäköön hän; joudu sinä

vapaaherran puheille."

Anton kiiruhti käytävää pitkin toiseen kylkirakennukseen. Jo kaukaa

hän kuuli paroonin huoneessa tuoleja kiivaasti viskeltävän. Tuima

"Sisään!" kuului vastaukseksi hänen koputukseensa. Vapaaherra seisoi

suorana kuin seiväs keskellä huonetta ja jyrähytti hänelle vastaan:

"Kuulen, että täällä tapahtuu jotakin ja pidän anteeksiantamattomana

huomaamattomuutena, ettei minulle siitä mitään ilmoiteta."

"Anteeksi, herra parooni", Anton vastasi, "vasta jokunen minuutti

sitten tuli tieto, että vihamielinen joukko viitake- ja ratsumiehiä

lähestyy linnaanne. Me olemme kiireimmän kautta lähettäneet

sananviejän lähimpään sotaväenosastoon; sitten telkesimme portin ja

odotamme teidän käskyjänne."

"Huutakaa herra von Fink tänne", vastasi parooni tuimasti.

"Hän on tällä hetkellä vahtituvassa."

"Minä pyydän häntä vaivautumaan hetikohta minun puheilleni",

huusi tulistunut vanha herra; "teidän kanssanne en voi puhua

sotilaallisista toimenpiteistä. Fink on kavaljeeri ja puolittain

sotilas, hänelle tahdon antaa tarvittavat ohjeet. Mitä te siinä vielä

kuhnailette!" ärähti hän tiukasti. "Luuletteko te nuoret miehet

voivanne leikitellä minun kanssani, kun onnettomuudekseni olen sokea?

Joka syö minun leipääni ja nauttii minulta palkkaa, sen täytyy toki

ainakin panna arvoa käskyihini."

"Isä!" huudahti Lenore käsiään väännellen kynnykseltä ja katsahti

rukoilevasti Antoniin.

"Te olette oikeassa, herra parooni", vastasi Anton. "Pyydän anteeksi,

että tässä hämmingissä unohdin ensimmäisen velvollisuuteni. Minä

lähetän herra von Finkin tänne tässä tuokiossa." Hän kiiruhti ulos

huoneesta ja mainitsi eteishallissa Finkille paroonin ärtyneestä

mielialasta.

"Hän on narri", hymähti Fink.

"Jouduhan nyt vain heti paikalla hänen luokseen", hoputti Anton,

"muuten naiset saavat kärsiä hänen oikullisuudestaan." Sitten Anton

kääräisi työmiehentakin ympärilleen ja juoksi takaportista sateessa

karjakartanoon.

Siellä vallitsi hirveä hämminki. Saksalaisia perheitä naapurikylistä

oli paennut tänne lapsineen ja niine vähine tavaroineen, joita

hädissään olivat kerinneet ottaa mukaansa. Heitä istua kyyrötti

tai makaili luhan lattialla parisenkymmentä henkeä, miehiä, naisia

ja lapsia; vaimot voivottelivat, lapset parkuivat ja miehet

tuijottelivat synkästi eteensä. Monet heistä kuuluivat maalaiskylien

suojeluskuntiin, ja muutamilla oli pyssynsä mukana. Pihalla seisoivat

heidän pienet rattaansa; niiden keskellä juoksenteli renkejä, hevosia

ja lehmiä sekaisin. Anton huusi niittymestarin avukseen saadakseen

edes jonkinlaista järjestystä aikaan. Luotettavimman rengin ja

saksalaisen karjakon hoteisiin hän jätti kyntöhevoset ja nautakarjan.

Rengin, joka oli päättäväinen mies, hän vei syrjään ja puheli hänen

kanssaan eräistä paikoista hiekkahaudan viereisessä tiheikössä,

joissa voi toivoa ihmisten ja elukkain voivan olla kätkössä ja

vähin suojassakin sadeilmalla. Sinne piti rengin ajaa karja ja

etsiä käsiinsä uuden ulkokartanon vouti, joka metsässä toimisi

ylijohtajana. Sitten hän käski karjakon jättämään yhden lypsylehmän

jälelle, avasi itse karjalle takaveräjän ja katseli kuinka miehet,

elintarpeita selässään kantaen, ajoivat elikoita metsään.

"Mutta mitä me teemme paroonin ja näiden vieraiden hevosilla?" kysyi

teknikko kiireissään.

"Ne on toimitettava muutamien vankkurien kera linnaan, kävi sitten

miten kävi. Kukapa tietää vaikka mekin pakenemme, jos oikein hätä

tulee."

Sitten Anton antoi kaikella kiiruulla lastata Karlin äskettäin

maalaamiin vankkureihin moniaita säkkejä perunoita, jauhoja ja

kauroja sekä heiniä niin paljon kuin mahtui. Palotynnörinkin eteen

hän valjastutti hevoset ja täytätti sen raittiilla vedellä. Vieläkin

satoi kuin saavista kaataen, ja sateen ryöpsinässä heittelivät rengit

säkkejä, arkkuja ja myttyjä vaunuihin; kaikki ihmiset juoksivat

kiireissään sikinsokin ja huusivat, itkivät ja sadattelivat saksan- ja

puolankielin. Kun Anton joutui pakolaisten joukkoon, kävi naisten

parunta vielä kovemmaksi, miehet piirittivät hänet keskeensä

ja rupesivat kertomaan onnettomuuksistaan, lapset riippuivat

itkien hänen takinhelmoissaan -- tuo näytelmä oli perin surkea ja

järkyttävä. Anton koetti lohdutella heitä: "Ennen kaikkea koettakaa

pysyä, levollisina, me suojelemme teitä minkä voimme. Toivon että

saamme sotaväkeä avuksi, ja siihen saakka teidän pitää oleskella

linnan turvissa. Te olette uskollisesti ollut meidän rinnallamme tänä

pahana aikana; niin kauan kuin meillä itsellämme on leipää, ette

tekään jää ilman."

Neljännestunnin ankaran työn jälkeen Anton lähti linnaan. Rengit

ajoivat vankkurit takaportille, pakolaisjoukko astui perässä.

Yhä virtaili linnaan lisää väkeä, jotka olivat pelastuneet

saksalaiskylistä; Kunaun seppäkin seisoi naapuriparven ympäröimänä

pihaportilla odotellen sisäänpääsöä. Koko ihmislauma järjestettiin

nyt jonoksi, joka säännöllisissä riveissä kulki portista pihaan,

hevoset riisuttiin valjaista ja tavarat purettiin vaunuista. Naiset

ja lapset Anton saattoi kahteen alikerran huoneeseen, jotka tosin

akkunalaudoituksen takia olivat pimeät, mutta sittekin rattoisammat

kuin kylmä riihenlattia tai sateen kastelema sänkipelto. Suurinta

vaivaa oli hevosten sijoittamisesta; tiiviisti vieri vieressä

niitä seisoi tusinan verta yhden ainoan avoimen katoksen alla,

hädintuskin suojassa sateelta ja kohta odottavilta vihollisluodeilta.

Vesisammio asetettiin keskelle pihaa ja perunavankkurit paaluaitaa

vastaan, jotta omat ampujat saisivat hätätilassa niistä turvaa.

Sitten kokosi Kunaun seppä kaikki asekuntoiset miehet ympärilleen;

paitsi niittymestaria ja kartanon neljää renkiä oli niitä kaikkiaan

viisitoista, useimmilla aseet mukana. Mahtavasti jymähtelivät heidän

askeleensa linnan pitkässä käytävässä; he kulkivat isoon eteishalliin

ja asettuivat Finkin niittytyöläisten rinnalle. Siten oli

linnoituksen koko sotavoima koolla; metsästystakkiinsa pukeutuneena

Fink asteli edestakaisin oman työmieskomppaniansa rintamaa. Anton

kävi hänen luokseen ja ilmoitti, mitä hän tähän saakka oli saanut

toimeen.

"Sinä tuot meille lisää miehiä", vastasi Fink, "ja se on aivan

paikallaan, mutta samalla tuot myös kokonaisen liudan naisia ja

lapsia. Linna on nyt täpösen täynnä kuin mikäkin mehiläiskeko, yli

kuusikymmentä nälkäistä suuta ynnä tusinan verran hevosia; sinun

perunavankkureistasi huolimatta me saamme neljänkolmatta tunnin

kuluttua käydä pureksimaan kiviä."

"Mutta olisinko voinut jättää heidät tuonne ulos?" kysyi Anton

pahoilla mielin.

"Olisivathan he metsässä olleet yhtä hyvin turvassa kuin täälläkin",

sanoi Fink olkapäitään kohauttaen.

"Mahdollisesti", Anton vastasi; "mutta pitikö minun karkoittaa nuo

ihmisparat räiskyvässä sateessa ulos metsään, ilman ruokaa ja tiettyä

päämäärää, hirmuisen pelon ja ahdistuksen vallassa -- ei, se olisi

ollut julmuutta, josta en ottaisi vastatakseni. Ja luuletko sinä,

että miehet olisivat tulleet tänne ilman vaimojaan ja lapsiaan?"

"Miehistä meille on ainakin jotain hyötyä", päätti Fink keskustelun

ja kääntyi tarkastamaan vastatulleita; "pidä sinä nyt rodun

ruokinnasta huolta." Fink antoi aseettomille kiväärejä ja jakoi

miehistön neljään osastoon, joista hän yhden sijoitti pihamaalle,

kaksi linnan yli- ja alikertaan sekä yhden vahtitupaan varaväeksi.

Sitten hän hankki Kunaun sepältä ja eräiltä toisilta tarkat tiedot

vihollisesta.

Tällävälin Anton oli rientänyt pohjakerrokseen, jossa hän jätti

muonavarastot niittymestarin silmälläpidon alaisiksi ja kannatti

vapaaherran palvelijalla puita ja vettä kokoon. Säkillinen

perunoita ja toinen jauhoja asetettiin keittiönlieden vierelle ja

tulelle pantiin iso kattila kiehumaan. Poislähtiessään hän uskoi

keittäjättärelle suurena salaisuutena, että yksi lypsylehmä oli

tuotu talliin herra von Finkin ratsun pilttuuseen, jotta ei ainakaan

perheen jäsenten tarvinnut kaivata maitoa näinä päivinä. Vanha

Babette väänteli kauhuissaan käsiään. "Ah, herra Wohlfart, mikä

hirmuinen onnettomuus", hän vaikeroi, "luodit lentelevät varmasti

tänne minun keittiööni!"

"Eikö mitä", sanoi Anton, "keittiön akkunathan ovat siksi matalalla,

ettei niihin osu ainuttakaan luotia; keitelkää te vain kaikessa

rauhassa. Väki on kaikki nälissään; minä lähetän pakolaisnaisista

kaksi auttamaan teitä."

"Kuka nyt malttaa syödä tällaisessa vaarassa!" huudahti keittäjätär.

"Me syömme jok'ainoa", rauhoitti Anton häntä.

"Käskettekö te sitten laittamaan velliä vai perunamuhennostako?"

kysyi Babette epätoivoisena ja heilutteli kuumeisesti kauhaansa.

"Kumpiakin, äiti kulta."

Keittäjätär pidätti häntä vielä takinhihasta. "Mutta, herra Wohlfart,

herrasväkeä varten ei koko talossa ole yhtään munia. Herra hyvästi

siunatkoon, että tämän onnettomuuden pitikin tulla juuri tänään!

Mitäs herra parooni sanookaan, kun ei saa illalliseksi munakokkelia?"

"Hitoille munat ja kokkelit", kivahti Anton närkästyneenä; "ei tänään

tarvitse pitää niin tarkkaa lukua."

Hänen palatessaan eteishalliin huusi Fink hänelle vastaan: "Vahdit on

kaikki asetettu paikoilleen, nyt voimme rauhassa odottaa vihollisen

tuloa. Minä nousen ylös torniin ja otan muutamia pyssymiehiä mukaani.

Jos jotain tapahtuu, niin siellä minut tavataan."

Sitten tyhjeni eteishalli ja talossa kävi jälleen hiljaiseksi.

Vahdit seisoivat vaitonaisina vartiopaikoillaan ja tähystivät

herkeämättä metsänreunaan; vahtituvassa istui varamiehistö ja

puheli keskenään hiljaisella äänellä; ainoastaan lastenkamarissa

ei melu ottanut asettuakseen, ja vilkas liike kävi alikerran

pakolaishuoneiden ja keittiön välillä. Levottomasti odotellen Anton

kierteli joka paikassa, sisältä ulos pihamaalle ja sieltä jälleen

omaan huoneeseensa, missä hän sitoi vapaaherran asiapaperit langalla

yhteen, ja sitten taas käytävillä ja niissä huoneissa, joissa

pyssymiehet oleskelivat. Siten kului neljännestunti toisensa perästä;

vihdoin astui Lenorekin ulos äitinsä huoneesta ja huudahti: "Tämä

epätietoisuus on kerrassaan sietämätöntä!"

"Ei myöskään ulkokartanosta tule minkäänlaisia tietoja", vastasi

Anton synkästi; "mutta sade alkaa tauota, ja mitä tänään tulee

tapahtumaan, tulee ainakin toimitetuksi kirkkaassa päivänvalossa.

Tuolla pilvet jo repeilevät ja sininen taivas kuultaa lävitse. --

Kuinka rouva paroonitar nyt jaksaa?"

"Hän odottelee tyynin mielin kaikkea", sanoi Lenore.

Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa.

Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti:

"Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiamme

joutunut tähän tilanteeseen!"

"Onko tämä tilanne sitten niin hirveä?" kysyi Anton alakuloisesti

hymyillen.

"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän

hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin

kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon

onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.

Säikähtyneenä Anton astui hänen luokseen ja koetti tyynnyttää häntä.

"Jos te tarkoitatte isänne taannoin lausumia sanoja, niin ei teidän

kannata niiden vuoksi minua säälitellä; tiedättehän itsekin, mitä jo

ennen olemme tämän kohdan suhteen puhelleet ja sopineet."

"Ei se vain sitä ole", huudahti Lenore itkien.

Anton tiesi yhtä hyvin kuin impi itsekin, ettei se sitä ollut,

ja että nuo sanat olivat peitetty tunnustus heidän väliensä

muuttumisesta. "No, olipa tuo nyt mitä hyvänsä", hän virkkoi

hilpeästi, "tottahan te toki suotte minulle sen ilon, että

minäkin saan kokea jonkin seikkailun! Tosin olen aika poropeukalo

sotamieheksi, mutta näyttääpä siltä, ettei vihollinen anna minulle

paljonkaan tilaisuutta tuottaa sille vahinkoa."

"Kukaan ei kiitä teitä siitä, mitä saatte kestää meidän edestämme, ei

kukaan!" valitti Lenore edelleen.

"Eikö kukaan?" kysyi Anton. "Eikö minulla ole täällä ystävätär, joka

on liiankin taipuvainen arvostelemaan ylen korkeaksi sitä vähää, mitä

ehkä voinen tehdä? Lenore, te olette sallinut minun asettua lähempään

suhteeseen teihin kuin minulle muuten olisi ollut mahdollista. Ettekö

te pidä minkään arvoisena, että minä olen saanut joitakin veljen

oikeuksia teihin?"

Lenore tarttui kiivaasti hänen käteensä ja puristi sitä. "Minäkin

olen viime aikana ollut toisenlainen teitä kohtaan kuin minun olisi

pitänyt olla. Minä olen hyvin onneton", hän huudahti kiihkeästi.

"Yhdellekään ihmiselle en voi tunnustaa mitä sielussani tapahtuu,

en edes äidille enkä teillekään. Kaiken luottamukseni toisiin olen

kadottanut ja kaiken rauhani." Hän painoi nenäliinan silmilleen.

"Lenore!" kuului hänen isänsä huutavan kärsimättömästi huoneestaan.

"Nyt ei ole aikaa selittelyihin", sanoi hän tyyntyneemmin. "Jos

pääsemme onnellisesti tämän päivän ohi, niin tahdon koettaa olla

vahvempi kuin nyt. Auttakaa te minua siinä, Wohlfart."

Lenore riensi vapaaherran luo, ja Anton jäi yksin alakuloisiin

ajatuksiinsa. Mutta jopa helotti kirkas päivänpaiste linnan

pihamaalle, miehet lähtivät vahtituvasta ja asettuivat kynnyksellä

riviin, naisetkin tungeksivat ulos pimeistä suojistaan, niin että

heidät oli väkisin pakotettava takaisin. Kun ensi säikähdyksestä

oli selvitty, sai väki jälleen rohkeutta ja rupesi arvailemaan

kaikenlaista. "Kukaties ne ovatkin unohtaneet koko linnan",

sanoivat jotkut, tahi: "Ne eivät uskalla käydä meidän kimppuumme",

virkkoivat toiset; ja muuan viisas räätäli todisteli kaikenlaisten

todennäköisten seikkain perusteella, että puolalaisten takinhelmat

hulmusivat jo kaukana Rosminin toisella puolella. Mutta niin

innokkaasti kuin kaikki vakuuttelivatkin vaaran jo olevan ohitse,

kuuntelivat he kuitenkin hätäisesti vahtimiesten askeleita

talon käytävissä ja katselivat yhä ylös torniin päin, eikö

sieltä minkäänlaista merkkiä tullut. Antonistakin kävi odotus

sietämättömäksi, ja hän kiipesi torniin. Sen lakealle katolle oli

linnan päällikkökunta sijoittunut; sokea vapaaherra istui tuolillaan,

sen selkälautaan nojautui Lenoren korkea vartalo, ja hän piteli

päivänvarjoaan isänsä kasvojen edessä; leveissä ampumarei'issä

istui neljä pyssymiestä, ja ylhäällä muurinreunalla heilutteli Fink

sääriään ammottavan tyhjyyden päällä ja puhalteli sikaristaan sinisiä

savuja tuuleen.

"Eikö näy mitään?" kysyi Anton.

"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla

maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa

miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain,

että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen

pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana

suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun

viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua

käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista

puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin

käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. -- Mainio

paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei

tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja

niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on

erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne

autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta.

Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan

ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä

matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu

ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin

pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista

koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla

alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista

suosiota."

"Myönnän itseni syylliseksi", sanoi Lenore.

"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte

maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen

tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän

pensastossanne."

"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen.

"Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi

oleskella ulkoilmassa."

"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin,

mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia

avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän

istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka,

neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten

kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista

voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet

seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko

nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui

kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.

Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat

olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja

niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore

käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä

oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten

hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan

katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa;

suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."

"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen

linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on

luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon

voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. -- Kantakaa vesat

kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin

kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne

linnanpihaan."

Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa,

nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui

sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.

Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta

kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut

lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään

väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin,

mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin.

Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja

sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme

vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin

äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille,

olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl

jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä

ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti

kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat

odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On

välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu

hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta.

Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella

ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään.

Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut

yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut

savupilvi on tyyten kadonnut."

Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain,

poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja

katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön

puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää

kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän

reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään",

hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme,

olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella

jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä

suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."

Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon

renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta

työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät

ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl

oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset

kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut

Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon

kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa

he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen;

tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan

perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen

Antonin nähdessään.

"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä!

Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen

kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala

sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun

turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia

saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään

linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen

puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin

olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."

"Missä viholliset nyt ovat?" kysyi Anton.

"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että

paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia

ulaanejakin on mukana."

"Tiedättekö, onko metsä Neudorfiin päin turvallinen?"

"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut

ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen

kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne

linnassa."

"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan

puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin;

"linnassa teidän olisi varmempi olla."

"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos

lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."

"Mutta entä naisväkenne?" kysyi Anton, pidättäen ratsuaan.

"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä.

"Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli

tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon.

Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti,

vaikka he olisivat ihan päissäänkin. -- Rebekka", hän huusi sisään,

"herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä

olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."

Rebekan pyöreät kasvot, joita ympäröi punertava tukka, pistivät

näkyviin kellarinluukusta. "Mitä minä linnassa tekisin, eno?" hän

huusi päättäväisesti. "Meidän omat talonpoikamme ovat kaikkein

villeimpiä ihmisiä koko seudulla; ja kun minä kerran tulen toimeen

niiden kanssa, niin selviän kyllä toisistakin. Tädin pää on mennyt

ihan pyörälle, niin että täytyyhän täällä olla joku ihminen kotona,

joka tarjoilee vieraille. Kiitoksia vain tarjouksesta, armollinen

herra, mutta minä en pelkää mitään. Ne herrat, jotka ovat aseellisten

miesten mukana, eivät siedä että minulle mitään pahaa tehdään."

"Eteenpäin, miehet!" huusi Anton tovereilleen. He ratsastivat nopeata

ravia koko kylän läpi; kaikkialla olivat ovet suljetut, joissakin

taloissa ilmestyi pieniin akkunoihin säikähtyneet naiskasvot

tuijottamaan ratsastajain perään. Sitä menoa he tulivat leveää

valtatietä pitkin lähelle metsänreunaa.

"Siellä missä tie painuu metsän sisään", sanoi toinen rengeistä

Antonille, "on vasemmalla kädellä nuorta näreikköä. Siellä voi monta

sataa miestä olla väijyksissä, ilman että me näemme yhtään mitään; ne

voivat ampua meidät hengiltä tahi katkaista meiltä paluutien linnaan."

"Oikeassa olet", sanoi Anton, "me ratsastamme peltojen poikki sen

näreikön taakse asti; siellä kasvaa puita harvakseen, niin että

voimme helposti tunkeutua metsään ja taas takaisin. Sieltä käsin

tutkimme jalkaisin koko näreikön."

He poikkesivat maantieltä lakealle tasangolle ja tulivat ampumamatkan

päässä näreiköstä metsään. "Nyt alas hevosen selästä", sanoi Anton

rengeille. Hän ja rengit jättivät ohjakset teknikon haltuun, ottivat

kiväärit käteensä ja etenivät varovaisesti vähän matkaa tiheikköön.

"Nyt ampukaa tiheikköön", komensi Anton, "ja sitten takaisin hevosten

luo niin nopeaan kuin sääret kantavat." Laukaukset pamahtivat nuoreen

kuusimetsään, ja muutamien sekuntien perästä vastasi niihin säännötön

tuli monista kivääreistä, jota seurasi raikuva huuto. Luodit

vihelsivät Antonin pään ohi, mutta välimatka oli ollut jokseenkin

pitkä, ja nopeata juoksua pääsivät kaikki vahingoittumatta ratsujensa

luo. "Nyt täyttä nelistä linnaan, me tiedämme jo kylliksi. Ne eivät

olleet siksi viisaita, että olisivat, pysyneet levollisina." Kuin

lennossa karautti linnalaisten pieni parvi maantietä linnaan päin, ja

heidän perässään kajahti pettyneiden takaa-ajajain karjunta. Miltei

hengettöminä ratsastajat saapuivat linnaan; pihassa Anton tapasi

kaikki kuumeisessa touhussa. Fink odotteli häntä ulko-ovella.

"Sinä olit oikeassa", huusi Anton hänelle vastaan, "ne makasivat

väijyksissä, varmastikin jo monen tunnin ajan; ehkäpä niiden

päätarkoituksena oli siepata kiinni sinut tai meidät molemmat

matkalla Neudorfiin. Silloin he olisivat saaneet linnan miekaniskutta

valtaansa."

"Paljonkohan niitä on?" kysyi Fink. "Näithän ettei meillä ollut

aikaa laskea", Anton vastasi. "Varmastikin osa niistä on työnnetty

etujoukoksi, ja pääjoukko on jossakin edempänä metsässä."

"Te herätitte heidät valveille, nyt me voimme odottaa heidän

vierailuaan. Meidän väellemme onkin parempi, että ne tulevat nyt

auringonlaskun aikaan eikä yöpimeässä."

"Ne tulevat jo!" kuului Lenoren ääni torninhuipulta.

Ystävykset riensivät sinne. Kun Anton kävi katselemaan muurinreunalta

maisemaa, teki aurinko paraikaa laskuaan. Taivas säteili häikäisevin

kullantunnuin ja värjäsi mäntymetsien vihannuuden ruskean pronssin

karvaiseksi. Metsätiellä ravasi linnaa kohti ratsastajaparvi, vain

puolen eskadroonan vahvuinen; sen jälessä seurasi enemmän kuin

satakunta miestä, ensi joukkue varustettuna kivääreillä, muut

suoriksi oiotuilla viitakekeihäillä. Kaunis iltarusko sulki punaansa

torninharjalla seisovat tähystäjät. Pieni kovakuoriainen tanssi

hilpeästi Antonin korvallisella, ja ylhäältä ilmasta helähteli

leivosen iltavirsi.

Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa

tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti,

vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen

edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi

tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa

vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut

siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin.

Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli

kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen

kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen.

Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin

päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät

herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton

lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän

äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää

vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan

turvallisuuttanne."

"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore

uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan.

"Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun

te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"

Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi:

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle

matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin

missä muualla koko linnassa."

"Tahdon koettaa olla varovainen", vastasi Lenore ja teki torjuvan

eleen.

"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa",

sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne

tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä

annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin

tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän

vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen

neitoa loistavin silmin.

"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli

alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.

Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa

tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa

tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt

mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen

voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla

tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat

avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja

tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.

"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän

sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa,

niin suvaitkaa minun edustaa teitä."

"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä

äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole

minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa

ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle

päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja

katsahti ulos.

"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette

ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.

"Älkää minusta huolehtiko, nuori mies", sanoi vapaaherra; "tänään on

minusta paljon vähemmän väliä kuin köyhimmästä päiväpalkkalaisesta,

joka minun vuokseni tarttuu kivääriin."

"Onko sinulla annettavana jotain tehtävää minulle?" kysyi Anton

Finkiltä ja otti aseensa.

"Ei muuta", vastasi tämä hymyillen, "kuin ettet unohda olla

varovainen, jos satut joutumaan käsikahakkaan. Onneksi olkoon!" Hän

ojensi ystävälle kätensä, Anton puristi sitä ja riensi pihalle.

"Nyt pitää vihollinen katselmusta teidän karjapihallanne", sanoi Fink

vapaaherralle; "tuossa paikassa ne herrat ovat täällä. Ahaa, tuollapa

ne jo tulevatkin, ratsastajat ja jalkaväki. Ne pysähtyvät ison ladon

vierelle, pieni ratsujoukko lähtee etenemään; se on varmastikin

esikunta, sieviä poikia joukossa, onpa pari uljasta hevostakin; ne

kiertävät linnaa ulkopuolella luodinkantamaa. Ne etsivät kaiketi

jotain sisäänpääsyä; kohta kuulemme niiden paukuttavan pihanporttia."

Mutta hiljaisuuspa ei katkennutkaan. "Merkillistä", tuumiskeli Fink.

"Minusta tuntuu sodankäyntitapoihin kuuluvan, että linnoituksen

miehistöä vaaditaan antautumaan ennenkuin rynnäkköön käydään; mutta

tuollapa palaavat upseerit täyttä nelistä takaisin jalkaväkensä luo.

Onko Wohlfart herättänyt heissä sellaista kauhua, että he ottivat

lipetin mokomata vauhtia että hevosten vatsat maata viistivät?"

Hevoskavioiden kopsetta ja jalkaväen askelten jymähtelyä kuului

tieltä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Fink, "koko armeija marssii kuin

paraatissa meidän puoleiselle linnansivulle. Jos niiden aikomus

on rynnätä tältä taholta teidän linnoituksenne kimppuun, niin

täytyypä niillä totta tosiaan olla sangen ihmeelliset käsitykset

linnoitettujen paikkojen valtaamisesta. Ne asettuvat rintamaan meitä

kohti, kahdensadan askeleen päähän. Jalkaväki seisoo kahdessa rivissä

keskellä, ratsumiehet kummallakin sivustalla. Aito roomalainen

taistelu järjestys, ihan kuin olisi itse Julius Caesar heitä

johtamassa. Äläs, onhan niillä rummunlyöjäkin, mies astuu joukon

eteen, ja räminä, jonka kuulette, on rummunpärrytystä. -- Ahaa,

päällikkö ratsastaa rintaman eteen. Hän tulee meitä kohti ja pysähtyy

suoraan tämän oven eteen. Kohteliaisuus vaatii, että tiedustamme sen

herran asiata."

Fink tarttui raskaaseen ovisalpaan ja veti sen syrjään, ovenpuolisko

aukeni ja Fink astui kynnykselle, peittäen ruumiillaan aukon ja

pidellen kaksipiippuista pyssyä huolettomasti kädessään. Kun

ratsastaja näki metsästystakkiin puetun solakan hahmon edessään,

peräytti hän hevostaan ja nosti hattuaan. Fink vastasi tervehdykseen

notkistaen hiukan päätänsä.

"Haluan puhua tämän kartanon omistajan kanssa", huusi ratsastaja ylös

korkealle ovelle.

"Tyytykää toistaiseksi minun persoonaani", vastasi Fink, "minä

edustan häntä täällä."

"Sanokaa sitten kartanon omistajalle, että meillä on hallituksemme

käskystä asioita toimitettavana hänen talossaan", huusi ratsastaja.

"Ehkä teidän arvoisuutenne sallii minun tiedustaa, mikä hallitus

oli niin kevytmielinen, että antoi teille käskyjä vapaaherra von

Rothsattelille vietäväksi? Olen kuullut, että täälläpäin vallitsee

sangen sekavat käsitykset hallitusvallasta."

"Puolalainen keskuskomitea on teidän niinkuin minunkin esivaltani."

"Sangen kiltisti tehty teiltä, että annoitte kaulanne jonkin

keskuskomitean mielivaltaisesti käytettäväksi; mutta sallinette

meidän omasta kohdastamme olla tässä asiassa vastakkaista

mielipidettä."

"Näettehän että meillä on keinoja pakottaa niskoittelevat

kuuliaisuuteen hallituksemme käskyille, ja minä annan teille sen

neuvon, ettette vastahakoisuudellanne pakota meitä turvautumaan

väkivaltaan."

"Minä kiitän teitä neuvostanne ja olisin vielä kiitollisempi,

jos ette palvelusintoisuudessanne unohtaisi, ettei maaperä,

jota hevosenne kuopii, ole mikään yleinen ratsastuskenttä vaan

yksityisomaisuutta, ja että vieraat hevoskaviot saavat sillä tehdä

hyppyjään ainoastaan tilanomistajan nimenomaisella luvalla. Sikäli

kuin tiedän, ette ole vielä pyytänyt sellaista lupaa."

"Jo riittää sananvaihtoa, herraseni", huusi ratsastaja

kärsimättömästi; "jos te todellakin olette oikeutettu edustamaan

tämän tilan isäntää, niin vaadin teitä viivyttelemättä avaamaan tämän

linnan portit ja luovuttamaan meille hallussanne olevat aseet."

"Valitettavasti olen siinä tukalassa asemassa, etten voi noudattaa

pyyntöänne", vastasi Fink. "Omasta puolestani minun sen sijaan

täytyy pyytää, että niinhyvin te itse kuin nuo toiset herrat, jotka

tuolla takananne nostelevat risaisia saappaitaan, kiireimmän kautta

livistätte matkoihinne tältä seudulta. Nuoret mieheni ovat juuri

aikeissa tutkia, osuvatko he pyssyillään miestenne jalkain juuressa

kaiveleviin myyriin, ja mieltämme pahoittaisi, jos he sattuisivat

laskemaan luotinsa seuralaistenne paljaina paistaviin varpaisiin.

-- Lähtekää jo, herraseni!" hän huusi, muuttaen äkkiä tähänastisen

huolettoman puheensävynsä niin voimakkaasti suuttumusta ja

ylenkatsetta ilmaisevaksi, että ratsumiehen hevonen karahti kahdelle

jalalle ja hän itsekin tavoitteli pistoolia sen huotrasta.

Tämän keskustelun aikana olivat toisetkin ratsastajat ja yksityisiä

ryhmiä jalkaväestä edenneet lähemmäksi kuullakseen puheenpitäjäin

sananvaihtoa. Useamman kuin kerran kohosi kiväärejä miesten poskille,

mutta joka kerran iskivät ratsastajat ne alas. Finkin lausuessa

viimeiset herjaavat sanansa heitti muuan hurjan näköinen, vanhaan

sarkatakkiin puettu miehenrehvana äkkiä pyssyn poskelleen, laukaus

pamahti ja luoti pyyhkäsi Finkin posken vierestä tammioveen. Samassa

silmänräpäyksessä kuului ylhäältä tornista kimakka kiljahdus ja

sitä seuraava pyssynpamahdus, ja hädikkö ampuja suistui kasvoilleen

maahan. Sovinnonhieroja pyörähytti hevosensa ympäri, hyökkääjät

peräytyivät sukkelaan taaemmaksi, ja Fink paiskasi oven kiinni. Kun

hän jälleen kääntyi toisiin hallissa oleviin päin, seisoi Lenore

portaiden alimmassa käännekohdassa, vielä savuava kivääri kädessään

ja suuret silmät hurjasti Finkiin tuijottaen.

"Oletteko haavoitettu?" hän huudahti, ollen aivan suunniltaan.

"Ei sinne päinkään, uskollinen asetoverini", huudahti Fink vastaan.

Lenore viskasi pyssyn kädestään ja vaipui lattialle isänsä jalkoihin,

kätkien kasvonsa tämän polvelle. Isä kumartui hänen ylitseen, otti

hänen päänsä käsiensä väliin, ja viime tuntien hermojen järkytys sai

aikaan, että vanhus parka puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen.

Tytär löi kiihkeästi käsivartensa isän kumaraisen varren ympäri

ja piteli häntä äänettömästi sylissään. Siten syleilivät molemmat

toisiaan, jo lopen murtunut ja kohta sammuva elämä sekä toinen, joka

vasta puhkesi täyteen hehkuunsa.

Fink katseli ulos akkunasta; viholliset olivat peräytyneet kauas, ja

johtajatkin ratsastelivat pyssynkantaman ulkopuolella edestakaisin,

nähtävästi pitäen neuvoa keskenään. Fink astui nopeasti Lenoren luo,

laski kätensä immen käsivarrelle ja lausui: "Minä kiitän teitä,

armollinen neiti, että kävitte niin päättäväisesti rankaisemaan tuota

kurjimusta. Nyt pyydän, että poistutte heti herra isänne kanssa

tästä paikasta. Meidän on helpompi puolustautua, kun ei huoli teistä

johda huomiotamme pois vihollisesta." Lenore lysähti kokoon hänen

kosketuksestaan, ja kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Me lähdemme", hän vastasi soinnuttomasti ja maahan katsellen; "tule,

isä." Hän talutti vapaaherraa, joka vastustelematta seurasi häntä,

portaita ylös äitinsä huoneeseen. Siellä hän koetti sankarillisin

ponnistuksin saavuttaa jälleen mielenmalttinsa; hän istahti sairaan

vuoteen viereen eikä saapunut sinä iltana enää Finkin läheisyyteen.

"No, nyt me olemme omissa oloissamme", huudahti Fink vahtimiehille;

"nyt, pojat, lyhyt välimatka ja tarkka tähtäys. Jos niiden mieli

tekee puskea päänsä tätä kiviläjää vastaan, niin totta vie ovat

veriset otsat heidän ainoa voittosaaliinsa."

Hän seisoi asetoveriensa keskellä ja tarkasteli terävin katsein

vastustajain rivejä. Siellä vallitsi vilkas liike; yksityisiä

osastoja palasi kylään, ratsastajat karahuttivat innokkaasti

edestakaisin linnantiellä -- ilmeisesti oli siellä jokin erikoinen

puuha käynnissä. Vihdoin nähtiin erään ryhmän raahaavan kylästä

paksuja lautoja ja moniaita tyhjiä vankkureita. Niiden yläosat

irroitettiin ja nostettiin maahan ja alaosat pyörineen asetettiin

riviin, aisat kylään ja takapyörät linnaan päin; sitten pantiin

lautoja päällekkäin ja vierekkäin vaununpohjille ja niistä naulattiin

kokoon rynnäkkökatoksia, jotka kiinnitettiin tangoilla vinosti

pystyyn vaunujen varaan, siten että yläreunat pistivät muutaman jalan

vaununreunan ulkopuolelle ja katokset voivat kukin tarjota suojaa

viidelle tai kuudelle miehelle.

"Käykää kutsumassa herra Wohlfart tänne!" huusi Fink eräälle

pyssymiehelle.

"Täällä kuului ammuttavan", sanoi Anton halliin saapuessaan,

"haavoittuiko kukaan?"

"Ainoastaan tuo paksu ovi ja muuan tuosta roskajoukosta", vastasi

Fink. "Tornista annettiin omin luvin vastaus vihollisen ensin

ampumaan laukaukseen."

"Pihasta ei näe ainuttakaan vihollista. Ensin tuli muuan ratsasjoukko

portille, joku siitä uskalsi lähestyä aivan aitaukseen kiinni

ja yritti kurkistella sen yli. Mutta kun minä kiipesin meidän

puolelta pystyyn, otti mies lipetin aivan kuin olisi nähnyt itsensä

paholaisen."

"Katsoppas tuonne", sanoi Fink, "ne huvittelevat kyhäämällä kokoon

pieniä muurinmurtajia. Niin kauan kuin tässä iltavalaistuksessa

näemme eteemme, ei vaara ole suuri. Mutta yön aikaan ne pääsevät

noiden pyörivien katosten turvin liika lähelle meitä."

"Taivas pysyy selkeänä", sanoi Anton, "siitä tulee tähtikirkas yö."

"Kunpa vain tietäisin, minkävuoksi ne ovat niin hulluja, että käyvät

ryntäämään juuri tältä linnoituksemme vahvimmalta puolelta. Muu

ei voi olla syynä, hyvä veli, kuin että sinun rauhallinen naamasi

vaikutti niihin jänishousuihin kuin Gorgon pää. [Kreikkalaisen

taruston käärmetukkainen naishirviö, jonka pää muutti katsojan

kiveksi, kunnes Perseus-sankari hirviön tappoi]. Sinusta tullaan

vielä laulamaan kaikissa vastaisissa slaavilaissodissa kuin

kammottavasta ihmispelätistä ainakin."

Oli jo käynyt hämäräksi, kun naulaileminen vankkurien luona taukosi.

Kuului komentosana, päälliköt huusivat nimeltä miehiä käymään käsiksi

aisoihin, ja kuudet pyörillä kulkevat katokset lähenivät joutuisaa

vauhtia noin kolmenkymmenen askeleen päähän linnan valtasivusta.

"Nyt se alkaa!" huusi Fink. "Pysy täällä ja puolusta alikertaa."

Itse hän juoksi portaita ylös ja avasi yläkerroksessa kaikkien

etuhuoneiden ovet, niin että voi katsella suoraan talon toisesta

päästä toiseen. "Varokaa paitanne!" hän huusi vahtimiehille.

Seuraavassa tuokiossa pamahti säännötön yhteislaukaus yläkerran

akkunoita vastaan, lyijyluodit rapisivat sisään ruutujen läpi ja

pudottivat siruja alas kipsikatosta. Fink sieppasi vihellyspillinsä,

kimakka vihellys kajahti pitkin värähdyksin halki koko talon,

ja ylhäältä tornista ja molemmista asuinkerroksista pamahtivat

piiritettyjen vastalaukaukset. Ja nyt alkoi kummaltakin taholta

säännötön ampuminen. Piiritetyt olivat edullisemmassa asemassa,

heillä kun oli parempi suoja kivimuurien takana ja huoneissa oli

pimeämpi kuin ulkona. Lyhyinä väliaikoina kuuluivat Finkin äänekkäät

huudot: "Tähdätkää tyynesti, miehet, älkääkä näyttäkö itseänne!" Hän

ennätti joka paikkaan, hänen keveät askeleensa, hänen heleä äänensä

ja jolloinkin viskaamansa hurjat leikkisanat rohkaisivat jokaisen

ampujan mieltä. Ne täyttivät ihastuksen ja kauhun värinällä myöskin

Lenoren sydämen, joka ei enää tuntenut aseman hirvittävyyttä eikä

vaipunut epätoivoon isän sairaloisesta ähkinästä ja äidin hiljaisesta

valittelusta, koska rakastetun miehen ääni kajahti neidon korviin

onnea lupaavana tervehdyksenä.

Lähes tuntikauden kesti taistelua linnanmuurien edustalla. Synkkänä

kohosi tuo mahtava kivirakennus tähtien himmeässä valossa, ei

lampunvilahdusta, ei ainuttakaan ihmishahmoa näkynyt akkunoista

ulkona seisoville; ainoastaan jolloinkin jostain akkunannurkasta

lieskahtava tulenliekki ja pamahdus todistivat linnassa olevan eloa.

Kun asteli huoneriviä pitkin, voi siellä täällä erottaa tummia

hahmoja seisovan pilarin varjossa; ehkäpä näki myöskin silmäparin

loistavan jännityksestä ja pään kumartuvan tähystämään, paljastiko

vihollinen jonkin jäsenensä luodille alttiiksi. Tuskinpa yksikään

kaikista niistä miehistä, jotka nyt olivat sotapolulla, oli ennestään

perehtynyt sodan verileikkiin; aurankurjesta, työkalujen äärestä,

kaikenlaisista rauhallisista ammateista he olivat joutuneettanne

yhteen, ja kokonaisen päivän tuskallinen jännitys, kuumeinen odotus

kuvastui lujamielisempienkin miesten kasvoilla.

Kolkkoa mielihyvää tuntien Anton huomasi, kuinka levollinen hän

itse oli ja kuinka pelottomia hänen miehensä. He olivat täydessä

toimessa, he tekivät työtä kuten konsanaan, yksinpä hävittävässä

surmantyössäkin ilmeni sitä työtehoa ja voimaa, jota uuttera

ihminen osoittaa kaikissa toimissaan. Ensimmäisten laukausten

ammuttua latasivat ja laukoivat akkunapielissä väijyvät miehet

aseitaan niin rauhallisesti kuin olisi se ollut heidän tavallista

päivätyötään. Rengin kasvoilla ei ollut sen huolestuneempaa ilmettä

kuin muulloin hänen vetohärkien perässä astellessaan, ja nopsa

räätäli käsitteli kiväärinsä perää ja piippua yhtä kätevästi kuin

konsanaan silitysrautansa kahvaa. Ainoastaan pihalla seisovat

vahdit tömistelivät levottomasti, mutta ei suinkaan pelosta vaan

tyytymättöminä pakolliseen toimettomuuteensa. Välistä yritti jokin

muita veikeämpi vekkuli pujahtaa Antonin selän taitse rakennuksen

etuhuoneisiin päästäkseen laskettamaan laukauksensa; ja Antonin

täytyi asettaa niittymestari pihaovelle vahtimaan, jottei tuota menoa

pääsisi jatkumaan.

"Ainoastaan kerran vain, herra Wohlfart, päästäkää minut kerrankin

paukuttamaan noita vintiöitä", pyyteli muuan Neudorfin nuori mies

hartaasti.

"Odottakaa, kyllä teidänkin vuoronne pian tulee; tunnin kuluttua te

astutte etupuolella olevain miesten tilalle", vastasi Anton.

Sillävälin kiipesivät tähdet yhä korkeammalle, ja kummallakin taholla

pamahteli laukauksia harvasempaan, kuten olisi väsähtyminen jo

vallannut taistelevat puolet.

"Meidän miehillämme on parempi taisteluvoima", sanoi Anton

ystävälleen; "pihalla olevia miehiä on jo mahdoton pidättää siellä

kauempaa."

"Eihän tämä ole paljon muuta kuin umpimähkään laukomista", vastasi

Fink; "miehet koettavat kyllä tähdätä rehellisesti, mutta sattuman

kauppaa on, osuuko luoti mieheensä. Lukuunottamatta muutamia kevyitä

lihanaarmuja ei meidän puolellamme ole mitään vahinkoa tapahtunut,

enkä luule noiden tuolla alhaallakaan saaneen maksaa lystiänsä sen

kalliimmin."

Ulkoa kuului pyörien kolinaa. "Kuulehan, nyt ne vievät sotavaununsa

takaisin." Ampuminen taukosi; koko ryntäyslinjalta hävisivät tummat

ryhmät yön pimentoon. "Anna miesten vaihtaa vuoroa", jatkoi Fink,

"ja jos sinulla on jotain juotavaa, niin anna heille ryypyt, sillä

he ovat tänään osoittautuneet urheiksi miehiksi. Sitten käymme

levollisesti odottelemaan työn jatkumista."

Anton antoi joutuisasti jakaa ruokaa ja juomaa miehistölle ja kulki

sitten läpi koko talon, vaihtaen vahtivuorossa olevat ja tutkien

kaikki suojat vinniltä kellariin saakka. Alikerran naistenhuoneista

kuului hänen korviinsa jo kaukaa valittavaa ääntenhälinää.

Sisäänastuessaan hän näki pienen keittiönlampun niukasti valaisevan

paljaita kalkkiseiniä; lattialle levitetyillä oljilla maata

kyyröttivät naiset lapsineen ja vähine tavaroineen. Naisista monet

ilmaisivat tuskaansa ruumistaan huojutellen, kohotellen käsiään

korkeuteen ja rukoillen, apua taivaasta; toiset taas tuijottivat

jäykästi ja äänettöminä eteensä, ollen aivan typerryksissä yön

kauhuista; miellyttävimmän vaikutuksen tekivät sentään lapset,

jotka ulvoivat rehellisesti kaikesta sielustaan eivätkä välittäneet

vähääkään oudosta ympäristöstään. Kaiken tämän surkeuden keskellä

makasi kolme pikkulasta levollisesti kuin olisivat olleet kotona

kätkyissään, suut auki ja pienet kätöset nyrkitettyinä; ja eräässä

sopessa istui muuan nuorikko tuuditellen pikku vauvaansa uneen ja

näytti unohtaneen kaiken muun. Vihdoin hän nousi varovaisesti pystyyn

ja yhä lastansa liekutellen tuli Antonilta hiljaa kysymään, mitä

hänen miehelleen kuului.

Ulkona viholliset tällävälin rakensivat itselleen ison nuotion, jonka

ääressä osa aseellisia miehiä näkyi istuvan, keitellen illallistaan

kattiloissa ja saviruukuissa. Kylästäkin kuului vilkasta elämää,

äänekkäitä huutoja ja komentosanoja, ja tornista katsellessa

näki valkeita vilkkuvan kaikkialla ja ahkerasti juoksenneltavan

edestakaisin kylänraitilla. "Tuopa ei näytä yölevolle asettumiselta",

sanoi Anton. Samassa tuokiossa kuului vasara paukkuvan takaportille

Molemmat ystävykset katsahtivat toisiinsa ja juoksivat sukkelaan

pihalle. "Rothsattel ja peltopyyt", mutisi ääni portin takaa,

koettaen tekaista jonkinlaisen tunnussanan. "Metsänvartija!" huudahti

Anton. Hän veti joutuin pönkät ja salvat syrjään ja päästi vanhuksen

sisään.

"Sulkekaa heti perästäni", sanoi metsänvartija, "ne peijakkaat

ovat minun kintereilläni. Hyvää iltaa muuten joka miehelle; tulin

kysymään, olisiko minusta jotain apua?"

"Käykää sukkelaan sisään", huusi Anton, "siellä sitten kerrotte

kaikki tietonne."

"Metsässä on hiljaista kuin kirkossa", sanoi metsänvartija. "Karja

makailee Leppäpuron vartisella metsäniityllä, ja myöskin lampuri on

tuonut katraansa sinne. Vouti pitää siellä vahtia. Minä hiivin pimeän

turvin kylään vakoilemaan ja jouduin sitten varoittamaan teitä. Kun

ne konnat eivät saaneet ampumisellaan mitään aikaan, yrittävät ne

nyt tulen avulla saada tahtonsa perille. Ne ovat kerustaneet kokoon

kaiken tervan ja vaunurasvan mitä ovat kylästä saaneet käsiinsä,

vaimoväen pärekimput ne ovat anastaneet ja mistä vain löytäneet

öljylampun, niin sen ovat tyhjentäneet risukimppuihin."

"Aikovatko ne sytyttää pihanportin palamaan?" kysyi Fink.

Metsänvartija veti suunsa irveen. "Johan nyt pihanporttia, se on

niille yhtä kammottava kuin helvetinportti. Onhan teillä haupitsi ja

tykkivaunuja pihamaalla!"

"Tykistöä -- meilläkö?" huudahtivat ystävykset kummissaan.

"Niin juuri", nyökkäsi metsänvartija: "kurkistaessaan aitauksen

ampumarei'istä sisään ne näkivät sinisiä vaunuja ja hevosia ja

tykinlavetin."

"Karlin uudet perunavankkurit ja niiden hevoset", huudahti Anton, "ja

palotynnörin!"

"Se se kai kumotti niiden silmiin haupitsilta", arveli metsänvartija.

"Matkallani tänne kurkistin aidan yli kapakan pihaan, eikö siellä

näkyisi ketään tuttua. Silloin tulla tupsahti Rebekka vesisankojen

kera pihalle, minä vihelsin hiljaa ja kutsuin tytön tallin taa.

'Oletteko tekin täällä, vanha ihmissyöjä?' sanoi se hupsuttelija;

'pitäkää varanne, etteivät ne korvenna päätänne valkeassa. Minulla ei

ole aikaa lörpötellä teidän kanssanne, herrat tahtovat saada kahvia

ja minun on niitä palveltava.' -- 'Mikseikäs oikein samppanjaa?'

sanoin minä. 'Ne ovat kai hyvin herttaisia sinulle, sinä sievä

punapää', sanoin, sillä makostellen aina voittaa vaimonpuolet. --

'Itse olette hirveä vanha tervaskanto', sanoi tyttö ja räjähti

nauramaan, 'joutukaa tiehenne täältä.' -- 'Eihän ne sinulle vain

tee mitään pahaa, pikku Rebekkaiseni?' sanoin jälleen ja nipistin

sitä velhoa poskesta. -- 'Se ei kuulu teihin, mokoma vanha

noitamestari', kivahti tyttö letukka; 'jos huudan, niin tulee koko

tuvallinen herroja avukseni. Teidän kanssanne en tahdo olla missään

tekemisissä.' -- 'Älähän nyt ole tuollainen äkäpussi, lapseni',

sanoin minä, 'vaan ole kiltti tyttö, he, ota tämä pullo, täytä se

ja tuo jälleen ulos minulle. Näin ilkeinä aikoina täytyy toki tehdä

jotain ystäväinsäkin hyväksi.' -- Tyttö sieppasi pullon kädestäni

ja sanoi: 'Vartokaa tässä, mutta olkaa ihan hiljaa', ja juoksi

sitten sankoineen pois. Kotvan kuluttua hän palasi jälleen ja toi

putelin takaisin ihkasen täynnä; oivaa sekoitusta, sanon mä,

kumina- ja ohraviinaa; aika hyvänluontoinen hepsukka se Rebekka on. Ja

ojentaessaan minulle pullon se vielä sihisi korvaani: 'Jos menette

linnaan niiden nuorten herrojen puheille, niin sanokaa niille, että

herrat tuolla sisässä pelkäävät hirveästi heidän tykistöään; meiltä ne

kysyivät että oliko totta, että linnassa on kanuuna. Minä sanoin

niille, että tottahan sellainen kapine täytyi olla niin isossa

linnassa.' -- Sitten minä hiivin jälleen matkoihini ja ryömin

maantienojaa myöten viitakemiesten ohi, jotka pitävät vahtia meidän

karjapihallamme. Päästyäni satasen askelta niiden etupuolelle otin

koivet selkääni ja läksin juoksemaan, ja ne peijuonit kohta

kintereilleni. Semmoinen juttu se oli."

"Tuo polttojuttu on aika hankala historia", sanoi Fink. "Jos ne

osaavat hyvin sen ammatin, niin ne savustavat meidät tänne kuin

mäyrät pesäämme."

"Mutta onhan tämä kynnys kivestä ja ovi korkealla maasta", huomautti

metsänvartija.

"En minä liekkejä pelkää, vaan savua ja valoisuutta", sanoi Fink.

"Jos ne pääsevät valaisemaan akkunamme, niin miehemme osuvat vielä

huonommin pyssyillään. Meille on onneksi, että ne englantilaisilla

satuloilla ratsastavat herrasmiehet, jotka vihollisia johtavat,

tuskin lienevät tähän saakka valloittaneet muita linnoituksia

kuin sellaisia, joita alushameilla suojellaan. Me siirrämme

kaikki miehemme tänne talon etupuolelle ja pidämme pihalla vain

välttämättömimmät vahdit, luottaen Rebekan valheiden tehoon."

Uusia patruuneja jaeltiin ja miehistö jaettiin uudestaan, ali- ja

ylikerroksen tornihalleihin ynnä torninharjalle lisättiin väkeä;

alhaalla komensi Kunaun seppä, yläkerroksessa Anton, ja metsänvartija

jäi pienen parven kera varaväeksi. Ja aikapa jo olikin itsekunkin

kiiruhtaa puolustusasemiinsa, sillä jälleen kuului etäältä

kovaäänistä hälinää, komentosanoja, lähestyväin parvien jalantöminää

ja vankkurien kolinaa.

"Pankaa patruunat pyssynpiippuihin ja ampukaa ainoastaan niitä, jotka

koettavat tunkeutua ovelle", huusi Fink miehille.

Suojakatoksilla varustetut vankkurit lähtivät jälleen vierimään

linnaa kohti, puolalainen aloitti ankaran ammunnan, joka tällä

kertaa kohdistui yksinomaan kohtalokkaaseen valtaoveen ja sen

vierellä oleviin akkunoihin. Mahtavin iskuin paukuttelivat luodit

tammiovea ja tiiliseinää; useammin kuin kerran ne löysivät tiensä

akkuna-aukoistakin sisään ja ropsahtivat puolustajain päiden yli

kattoon.

Fink huusi metsänvartijan puheilleen. "Nyt teidän pitää uskaltaa

vähäsen, ukkoseni; asettukaa miehinenne takaportille ja avatkaa

se, hiipikää sitten talon ympäri pitkin seinäviertä ja karatkaa

sivulta päin noiden kolmen vasemmalla puolella olevan vaunun takana

piileskelevien lurjusten kimppuun, jotka ovat rohjenneet tulla vähän

liika lähelle taloa. Käykää aivan lähelle niitä; jos hyvin tähtäätte,

niin voitte polttaa niiltä parrat etulatingeillanne. Vaunuissa ei ole

mitään suojusta sivuille päin, ja ennenkuin muuta roskaväkeä ennättää

avuksi tuolta edempää, olette te jo täällä takaisin hyvässä turvassa.

Liikkukaa joutuin ja varovaisesti, minä annan teille pillillä merkin,

milloin teidän pitää karata esiin muurin pimennosta."

Metsänvartija kokosi väkensä ja riensi pihalle; Fink juoksi

yläkertaan Antonin luo. Yhä ankarammaksi kiihtyi vihollisen ammunta.

"Tällä kertaa on täysi tosi kysymyksessä", sanoi Anton. "Meidänkin

miehemme ovat tulistuneet vihan vimmaan."

"Tuollapa se päävaara tuleekin", huusi Fink ja osotti muurinaukosta

korkeata, epämuotoista rykelmää, joka verkalleen vieri lähemmäksi.

Sen muodostivat mahtavat viljavankkurit, jotka olivat kuormatut

huoneenkorkuisiksi risukimpuilla ja muilla palavilla aineilla

ja jotka näkymättömien käsien ohjaamina kulkivat suoraan linnan

keskustaa kohti. "Polttovaunut! Ylinnä loistaa keltaisia pahnakupoja.

Niiden tarkoitus on selvä kuin päivä, ne lykkäävät vankkureita

takaapäin aisoista suoraan ovea kohti. Nyt on otettava tarkka

tähtäys, jotta yksikään niistä konnista, jotka ovat lykkäämässä, ei

pääse hengissä takaisin."

Hän juoksi portaita ylös torninlaelle ja huusi siellä vahtiville

miehille: "Kaikki riippuu nyt teistä; kohta kuin saatte näkyviinne

ne miehet, jotka lykkäävät noita polttovaunuja tuolla alhaalla, niin

ampukaa niitä. Missä vain näette pään tai säären pistävän esiin

vaunujen takaa, niin lähettäkää niihin luotinne. Kaikki nuo vaunujen

työntäjät on saatava hengiltä!"

Hitaasti lähenivät turmaa tuovat vankkurit; Fink nosti

kaksipiippuisen kiväärinsä poskelleen. Kahdesti hän tähtäsi ja

kahdesti laski jälleen tyytymättömänä aseensa. Vaunut olivat

kuormitetut niin korkealta ja leveältä, että oli mahdoton nähdä

niiden takaa lykkääjiä. Molemmilla taistelevilla puolilla

vallitsi hetken tuskallista jännitystä, vihollisenkin tuli

taukosi, kaikkien katseet olivat kuin naulatut tuohon rauhallisen

elonkorjuun välikappaleeseen, jonka oli nyt määrä saattaa katkera

kamppailu äkkiloppuun. Vihdoin tulivat vaunut niin lähelle, että

ylhäältä torninharjalta voi nähdä perimmäisten aisankannattajain

selät. Kahdesti leimahti Finkin pyssy peräkanaa, kahdesti kuului

älähtävä huuto alhaalta; vaunut pysähtyivät paikalleen, lykkääjät

sulloutuivat hätäytyneinä niiden turviin, ja maassa voi erottaa

kaksi liikkumatonta tummaa hahmoa Fink latasi aseensa uudelleen, ja

hurja hymy väreili hänen huulillaan. Vihollinen vastasi raivoisalla

ammunnalla. Eräs tornissa olevista miehistä sai luodin keskelle

rintaansa, hänen kiväärinsä putosi reunan yli ja kolahti maaperään,

ja itse syöksähti mies suinpäin Finkin jalkain juureen. Fink loi

häneen pikaisen silmäyksen ja työnsi luodin toiseenkin piippuun.

Silloin törmäsi pellon perältä moniaita tummia haamuja

tuulennopeudella vaunuja kohti, voimakas komennushuuto kuultiin, ja

jälleen rupesi sotakone liikehtimään. "Urheita poikia", mutisi Fink

puoliääneen, "ne tietävät, olevansa varman kuoleman omat." Nyt näkyi

lykkääjistä enemmänkin ruumiinosia vaunujen takaa. Jälleen Fink

nosti kiväärin poskelleen, ja peräkkäin lensivät siitä kuolettavat

luodit aisojen puolelle. Jälleen kuului tuskanparahdus, mutta vaunut

jatkoivat kulkuaan. Ne pääsivät jo kolmisenkymmenen askeleen päähän

ovesta -- vaara oli ilmeinen ja sangen täpärä. Silloin kajahti

torninhuipusta kimakka vihellys yöhön, yläkerroksen akkunoista

leimahti rivi tulenliekkejä, ja talon vasemmalta etunurkalta

kuului kova kiljahdus. Metsänvartija syöksyi miehineen lähimmäisen

ampumakatoksen kimppuun; hetken kestävä käsikahakka syntyi, joitakin

laukauksia pamahti; sitten tölmähtivät katosten säikähtyneet

puolustajat äkkipakoon lakealle pellolle. Kolmannen kerran pamahti

Finkin kivääristä kaksoislaukaus poltto vaunujen aisoja kohti,

ja silmittömän säikähdyksen valtaamina ottivat niiden lykkääjät

joutuisan lipetin pimeän turviin. Mutta ei yksinomaan onneksensa.

Tornista ja yläkerroksesta sateli luoteja suojattomain selkään.

Linnasta voitiin huomata, että useampi kuin yksi pakenijoista suistui

tantereeseen. Taempaa kajahti julmistunut karjunta, ja pikajuoksussa

riensi tumma miesrivi korjaamaan pakenevat keskeensä. Yleinen

joukkoammunta linnaa vastaan alkoi. Sitten vetäytyi vihollinen

takaisin yhtä joutuin kuin oli tullutkin, korjaten kaatuneensa

ja sotavaunut mukanaan ampumamatkan ulkopuolelle. Ainoastaan

polttovaunut jäivät paikoilleen, mustana, uhkaavana rykelmänä, vain

moniaan askeleen päähän valtaovesta. Ampuminen taukosi; tuimaa

taistelua seurasi kaamea hiljaisuus.

Yläkerroksen tornihallissa Anton tapasi Finkin, ja kohta sen jälkeen

saapui metsänvartijakin sinne. Ääneti koettivat ystävykset hämärässä

tarkastella toisiaan, olivatko kumpikin säilyneet haavoittumatta. "Te

suorititte urakkanne kerrassaan mainiosti, metsänvartija", huudahti

Fink. "Pyytäkää päästä vapaaherran puheille ja kertokaa hänelle viime

taistelusta."

"Ja pyytäkää samalla neiti Lenorelta sideaineita, meillä on

täällä haavoitettuja", sanoi Anton murhemielin ja viittasi hallin

seinävierelle, missä kaksi miestä istui seinään nojaten ja ähkien.

"Tuolla tulee vielä kolmaskin", sanoi Fink osoittaen tummaa haamua,

jota kaksi miestä kantoi varovasti torninportaita alas. "Pelkäänpä

että mies on yhtä hengetön kuin tuo halko jalkaini juuressa."

"Kuka se on?" kysyi Anton, jota puistatti.

"Räätäli Borowski", vastasi puoliääneen toinen kantajista.

"Mikä hirveä yö!" huudahti Anton ja kääntyi vasten tahtoaan poispäin.

"Sitä emme nyt saa ruveta ajattelemaan", virkkoi Fink. "Ihmishengellä

on sodassa vain silloin jotain arvoa, jos voidaan säilyttää malttia

ja kostaa sen menetys sopivassa tilaisuudessa. Pääasia nyt on,

että me pääsemme eroon tuosta polttolaitoksesta; sillä eihän ole

mahdotonta, että noiden lurjusten onnistuu vieläkin sytyttää se,

vaikka se nykyisellä paikallaan tosin tekeekin meille sangen vähän

vahinkoa."

Samassa tuokiossa leimahti ulkoapäin kirkas loiste tornin

ampuma-aukosta sisään. Anton juoksi akkunaan. Vaunujen takapuolisesta

päästä kohosi häikäisevä tulenleimu korkeuteen, ja äkkinäisellä

sysäyksellä tölmähti koko sotakone eteenpäin kunnes iski seinämuuriin

kiinni. Yksi ainoa mies juoksi pakoon vaunujen takaa; tusinan verran

kiväärejä lensi poskille tähtäämään hänen peräänsä.

"Älkää ampuko!" huusi Fink läpitunkevalla äänellä. "Säästäkää

häntä, se on urhoollinen mies; ja muutenkin on jo liian myöhäistä,

onnettomuus on jo tapahtunut."

"_Merci, monsieur; à revoir_ (Kiitos, herrani; näkemiin asti)!"

kuului ääni alhaalta, ja uskalikko juoksi ehjin nahoin tornin

juurelta pimeän selkään.

Tuotapikaa leimusivat elovaunut ilmi liekissä; risukimpuista ja

pahnoista, joilla ne olivat kuormitetut kukkuroilleen, leimahti

vimmatusti keltaisia tulenkieliä ilmaan, ja palamisen aiheuttama

ilman veto lennätteli räiskyviä olkia joka suuntaan. Koko talo

tuli äkkiä helakasti valaistuksi, ja sakeata savua työntyi sisään

rikkiammutuista ruuduista.

"Katsos hitoilla, vaunuissa oli ruutiakin!" huudahti Fink. "Pysykää

levollisina, miehet. Me torjumme kyllä viholliset, jos ne jälleen

yrittävät tunkeutua liian lähelle. Käy sinä, Anton, katsomaan,

saisitko jollain pelillä tuon valkean sammutetuksi."

"Joutuin vettä tänne!" huusivat miehet; "tuolla on akkunanristikko

syttynyt palamaan."

Ja ulkoa kajahteli jälleen uusia komentohuutoja, rumpu rupesi

pärisemään ja voitonriemusta ulvoen syöksyi vihollisen ampujaketju

taasen taloa vastaan. Uudestaan rupesivat piirittäjät paukuttelemaan

pyssyjään estääkseen sammutustyöhön rupeamista. Pihalla seisovasta

vesisammiosta kannettiin joutuin vettä ja viskattiin palavaan

akkunaan. Se oli tukalaa ja vaarallista työtä, sillä linnan koko

etusivu oli kirkkaasti valaistu, ja vihollisen oli helppo tavata

luodillaan jok'ainutta hahmoa, joka sisällä uskalsi lähelle

akkunoita. Tuskallisesti katselivat puolustajat liekkejä ja

vastasivat vain hyvin epävarmasti vastustajain tuleen. Myöskin

pihalla olevat vahtimiehet katselivat enemmän taakseen kuin eteensä,

hämminki ja epäjärjestys kävivät yleisiksi; suurimman vaaran hetki

oli käsissä -- kaikki näytti menetetyn.

Tornin harjalta huusi muuan mies portaita alas: "Ne kantavat kylästä

lyhyitä tikapuita, ja minä näin kirveitä välähtelevän niiden käsissä."

"Ne aikovat kiivetä piha-aitauksen yli -- ne lyövät alikerran

akkunalaudoitukset sisään!" huutelivat miehet säikähtyneinä toistensa

suuhun. Metsänvartija ryntäsi pihalle, Fink tempasi muutamia miehiä

käsipuolesta mukaansa ja juoksi siihen siipirakennukseen, jota kohti

tikaportaita kantavat viholliset marssivat. Kaikki huusivat sekaisin;

ei edes Finkinkään uhkaavat karjahdukset saaneet säikähtyneitä mieliä

asettumaan.

Silloin riensi muutamia miehiä seipäät kädessä pihalta eteishalliin.

"Antakaa tietä!" huusi etummaisena kulkeva hartiakas hahmo; "tämä

on sepäntyötä." Hän tempasi ulko-oven salvat syrjään ja potkaisi

ovenpuoliskot auki; palavat polttovaunut täyttivät tykkänään tyhjän

oviaukon. Raskaalla seipäällään rupesi urhokas seppä savusta ja

liekeistä välittämättä kaikista voimistaan kolhimaan vaunujen palavia

reunuslautoja. "Joutukaa auttamaan, senkin jänishousut!" hän karjasi

suuttuneena toisille.

"Seppä on oikeassa", huusi Anton, "tänne kaikki miehet!" Pitkiä

lautoja ja vaununaisoja kannettiin pihamaalta, ja tukahduttavan

savun läpi tunkeutuivat miehet vääjäämättä vaunujen kimppuun.

Monesti täytyi heidän peräytyä, kun liekit löivät vasten silmiä,

mutta yhäti syöksyi Kunaun seppä uudelleen tulimereen. Vihdoin hänen

onnistui ylhäältä kynnykseltä sohiessaan viskata muutamia palavia

lyhteitä kuorman päältä maahan. "Nyt tässä vasta ilot alkaa!" hän

huusi riemuiten ja lennätti yhä uusia lyhteitä ja risukimppuja

hajalleen, ja maaperässä ne paloivat kukin erikseen sammuksiin asti,

aiheuttamatta enää mitään vahinkoa rakennukselle. Toisten käydessä

apuun saatiin vaunut pian tyhjennetyksi, ja palavat pohja- ja

reunalaudat ynnä punaisina hehkuvat vieteriraudat lysähtävät maahan.

Anton sulki toisen ovenpuoliskon, kun vihollinen rupesi lennättämään

luotejaan läpi vaunun liekkien, ja miesten täytyi työskennellä

seipäillään sivusta päin. Vihdoin he riemullisesti karjahtaen

lykkäsivät palavat vaununrauniot muutaman askeleen päähän ovesta.

Ovi teljettiin jälleen sukkelaan, ja miehet, vaatteet kärventyneinä

ja naamoiltaan nokisina kuin ilmi paholaiset, onnittelivat toisiaan

menestyksen johdosta.

"Tällainen yö vahvistaa ystävyyttä", huusi seppä hyvillä mielin

ja koppasi iloissaan kouraansa Antonin käden, joka oli yhtä musta

kuin hänen omansakin. -- Mutta vaara ei ollut vielä torjuttu, yhä

jyskähtelivät piirittäjäin kirveet alikerran akkunalaudoituksiin,

laudat raksahtelivat irti ja putosivat sisään; silloin jyrähti

Finkin ääni: "Antakaa niille penteleille pyssynperästä kalloon!"

Anton ja seppä syöksähtivät erääseen akkunaan, josta ahdistajat jo

yrittivät tunkeutua sisäänkin. Mutta sielläkin oli vaarallisin työ

jo tehty, kun he joutuivat apuun. Fink astui heitä vastaan eräältä

kapinalliselta tempaamansa verinen kirves kädessään; hän nakkasi

sylkäisten kirveen lattiaan ja huusi Antonin miehille: "Lyökää

uusia lautoja akkunoihin; toivon tuon teurastuksen jo loppuneen."

Vielä pamahti muutamia laukauksia ulkoa pelloilta ja torninharjalta,

sitten tuli sekä linnassa että lakeudella jälleen hiljaista. Tosin

kajasti punainen loimo yhä vielä linnan muureille, mutta sen hehku

kävi joka hetki yhä heikommaksi ja harmaammaksi. Ulkona rupesi tuuli

puhaltelemaan ja hajoitti akkunoista tupruavan ja vaunujen raunioista

nousevan sauhun seiniä pitkin yön pimeyteen. Raitis yöilma täytti

jälleen linnan käytävät ja eteishallit, ja leppoisasti paistoi

tähtien tyyni valo puolustajain kasvoihin, syvälle vajonneihin

silmiin ja kalvenneille poskille. Taistelijat olivat ylen uuvuksissa,

niinhyvin ulkona kentällä kuin sisällä olijat.

"Mikähän yönhetki nyt on?" kysyi Fink käyden Antonin luo, joka koetti

hallin ampuma-aukoista tarkata vihollisen liikkeitä.

"Ohi keskiyön", vastasi ystävä. He nousivat yhdessä torniin

ja katselivat muurinreunalta ympäri maisemaa. Linnaa paartava

karjanlaidun oli aivan tyhjänä ihmisistä.

"Ne hyväiset ovat käyneet nukkumaan", virkkoi Fink, "heidän

nuotionsakin tuolla aukealla jo riittyvät, vaikka kylästä kuuluukin

hajanaisia ääniä. Ainoastaan nuo siellä täällä liikkuvat varjot

tietävät, että me edelleenkin olemme piiritettyjä. Ne ovat asettaneet

harvan vartioketjun linnan ympäri; nuo ne ovat meidän yövahtejamme.

Muutaman tunnin ajan ainakin saamme nyt olla rauhassa. Ja koska

me huomenna päivänvalossa tuskin saanemme nukkua, niin on miesten

käytettävä hyväkseen näitä yönhetkiä. Aseta sinä vain kaikkein

tarpeellisimmat vahdit ja vaihda niitä aina kahden tunnin perästä.

Jollei sinulla ole mitään vastaan, niin minäkin oikaisen itseni

sänkyyn. Anna herättää minut, kohta kuin ulkona huomataan jotain

liikettä. Yövartioinnista sinä kyllä pidät hyvän huolen, sen tiedän."

Näin sanoen Fink käänsi selkänsä ja lähti huoneeseensa, jossa hän

viskautui vaatteissaan vuoteelle ja nukahti kohta sikeästi.

Anton riensi vahtitupaan, jakoi metsänvartijan kanssa miehet

vartioiksi ja määräsi niiden vahtivuorot. "Minä en kuitenkaan

käy nukkumaan", sanoi vanhus; "ensiksikin ikävuosieni vuoksi, ja

toisekseen siksi, että metsästäjänä olen tottunut valvomaan. Jos

teillä ei ole vastaan, niin johdan yövartiointia ja katselen, että

joka paikassa kaikki on niinkuin pitääkin olla."

Vielä kerran Anton kierteli katsastamassa pihamaan ja tallit;

sinnekin oli rauha palannut, ainoastaan hevoset vielä tömistelivät

levottomasti kovaan maahan. Hiljaa hän sitten aukasi naishuoneiden

oven; perimmäiseen niistä oli haavoittuneet sijoitettu. Hänen sisään

astuessaan istui Lenore matalalla rahilla olkivuoteen vieressä;

hänen jalkojensa juureen oli kaksi vierasta naista kyyristynyt.

Anton kumartui katselemaan haavoittuneita, joiden kelmeät kasvot ja

pörröiset tukat paistoivat räikeästi valkovaaruisilta pieluksilta,

jotka Lenore oli raastanut tänne omasta vuoteestaan.

"Kuinka he nyt jaksavat?" kysyi Anton hiljaa.

"Olemme koettaneet parhaamme mukaan sitoa heidän haavansa", vastasi

Lenore, "ja metsänvartija sanoi, että molemmista on vielä toivoa."

"Sitten te voitte jättää heidät näiden naisten hoitoon ja käydä itse

lepäämään muutamiksi tunneiksi."

"Älkää puhuko minulle levosta", sanoi Lenore nousten pystyyn,

"silloin kuin täällä on kuolema käynyt vieraana." Hän tarttui Antonia

käteen ja vei hänet vastapäiseen soppeen, veti syrjään karkean

peitteen ja osoitti se alla makaavaa liikkumatonta ihmishahmoa.

"Hän on kuollut!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä; "hän kuoli

minun käsiini, kun koetin asettaa häntä istumaan. Hänen verensä

tahraa minun vaatteitani, eikä se ole ainoa veri, mikä tänään on

vuodatettu. Minä se olen syypää tähän kaikkeen", hän huudahti,

kasvoillaan hurjan tuskallinen ilme ja puristaen kovasti Antonin

kättä; "minä se tein alun kaikkeen tähän verenvuodatukseen! En tiedä

kuinka jaksan kantaa tämän yön kirouksen. Jos vielä kuulun joillakin

siteillä tähän maailmaan, niin paikkani on tässä huoneessa. Jättäkää

minut tänne, Wohlfart, älkääkä huolehtiko minusta."

Hän kääntyi syvästi järkytettynä poispäin ja istahti jälleen rahille

olkivuoteen viereen. Anton peitti kuolleen miehen ruumiin ja lähti

ääneti huoneesta.

Hän meni suoraa tietä vahtitupaan ja otti nurkasta kiväärin. "Minä

lähden ylös torniin", sanoi hän metsänvartijalle.

"Kullakin on omat tapansa", murahti vanhus. "Toiset ovat viisaammat

ja huilaavat väsymyksensä nukkumalla. Mutta siellä ylhäällä on

vähän liiaksi raitista, hän tarvitsee viitan hartioilleen." Hän

lähetti erään vahtimiehistä viemään talonpoikaiskauhtanan torniin

ja käski hänen valvomaan siellä herra Wohlfartin kera. Anton salli

miehen käydä nukkumaan kivipermannolle ja kietoi lämpimän viitan

ympärilleen. Sitten hän istui ääneti ja nojasi päänsä muurinreunaan,

jonka yli Lenore tuonaan oli kumartunut ampumaan tuhoa tuottavan

laukauksensa. Hän katseli ympäri lakeutta, vihollisen vahtipiiriä

ja mäntymetsäin tummaa rengasta, jotka saarsivat hänet keskeensä,

vangitsivat hänet olosuhteisiin, jotka nyt tuntuivat hänestä niin

hurjan oudoilta, kuin olisi hän vasta äsken lukenut sellaisista

jostain seikkailuromaanista. Omaa kohtaloansa hän tarkasteli

väsyneesti ja välinpitämättömästi kuin jotakin vento vierasta

ihmiskohtaloa, ja hän voi levollisesti silmätä sielunsa syvyyksiin,

jotka muuten päivän touhuisa elämä myllersi pinnalta ja salasi hänen

sisäiseltä katseeltaan. Hän näki koko kuluneen elämänsä kulkevan

ohitsensa kirjavina kuvina -- aatelisnaisen jalomuotoinen hahmo

linnan parvekkeella, kaunis soutajatyttö ruuhessa joutsentensa

keskellä, tanssisalongin kirkas kynttiläinhohde, se murheellinen

hetki, jolloin molemmat naiset olivat tyhjentäneet korulippaansa

hänen eteensä, ne siunatut silmänräpäykset, jolloin Lenoren silmä

oli niin lemmekkäästi etsinyt hänen katsettaan -- kaikki nuo

kuvat kulkivat ilmi elävinä hänen sielunsa ohi, ja väristen hän

yhä vieläkin tunsi sen hurman, jota ne kulloinkin olivat hänessä

herättäneet; mutta samalla kertaa hän tänä hetkenä myöskin tajusi

tietoisesti että kaikki, mikä oli kiihoittanut ja kiinnittänyt

hänen mielikuvitustaan, sumentanut hänen tervettä arvostelukykyään,

kutkuttanut imarrellen hänen itsetuntoaan, olikin ollut pelkkää

harhausta ja itsepetosta.

Erehdystä se vain oli ollut hänen lapsellisen sielunsa puolelta,

jonka turhamaisuus oli kasvattanut suureksi. Ah -- jo kauan sitten

oli hälvennyt se loistava sädekehä, jonka köyhän laskuneuvoksen pojan

romantillinen henki oli kutonut aatelisperheen ympärille, kuvitellen

sen elämää niin jaloksi, väkeväksi ja kadehdittavaksi. Toinen tunne

oli tullut tuon hauraan harhaluulon sijalle, hellä ja puhdas ystävyys

yhtä ainutta tuon perheen jäsentä kohtaan; ja tuo suhde oli pysynyt

vahvana, kun kaikki muut siteet olivat särkyneet. Ja nyt raukesi

sekin suhde aivan itsestään, immen vetäytyessä hänestä syrjään. Hän

tunsi, että niin oli laita ja että niin täytyi käydäkin. Hän tajusi

sen tänä hetkenä tuskaa tuntematta, luonnollisena asiana, joka ei

voinut toisin ollakaan. Ja hän tunsi, että hän itsekin vapautui sen

kautta siteistä, jotka olivat häntä tänne kiinnittäneet. Hän kohotti

päätänsä ja katseli metsänreunan yli häämöttävää taivaanrantaa. Hän

moitti itseään siitä, kun ei tuntenut surua tuosta menetyksestä, ja

seuraavassa tuokiossa siitä, että tunsi menettäneensä jotakin. Oliko

sitten hänen sydämessään palanut jokin hiljainen himo? Oliko hän

halunnut sitoa tuon kauniin tytön omaan tulevaisuuteensa? Oliko hän

unelmoinut, että hänestä itsestään tulisi jolloinkin jäsen siihen

perheeseen, jonka hyväksi hän oli työskennellyt ja murehtinut?

Jos hän jonakin hetkenä oli hautonut tuollaisia unelmia, niin nyt

hän tuomitsi ne ankarasti. Hän ei ollut aina ollut pelkästään hyvä,

hän oli Lenorea katsellessaan salaa ajatellut omaakin etuansa. Se

oli häneltä väärin, ja nyt kohtasi häntä oikea rangaistus, kun hän

tunsi itsensä yksinäiseksi muukalaisten keskessä, painostavissa

olosuhteissa, jotka lyöttivät hänen sielunsa verille, kun hän

ei päässyt, niistä oikeaan selvyyteen; tilanteessa, josta hänen

lujinkaan päätöksensä ei voinut häntä kirvoittaa, ei nyt ja tuskinpa

vielä lähitulevaisuudessakaan.

Ja sittekin hän tunsi itsensä vapaaksi. "Minä teen velvollisuuteni

ja huolehdin ainoastaan Lenoren onnesta", hän ajatteli ääneen. --

Mutta Lenoren onni? Hän ajatteli Finkiä ja tämän olemusta, joka

alati tehosi häneen mahtavasti ja ylimielisyydellään kuitenkin niin

usein suututti häntä. Tunsiko ystävä vastarakkautta impeä kohtaan,

ja antaisiko hän kahlehtia itsensä näihin surkeisiin olosuhteisiin?

"Lenore parka!" hän huudahti itsekseen.

Sellaisissa mietteissä Anton istui läpi yön, kunnes pohjoisella

taivaanrannalla syttyi kirkas juova, joka levisi itäänpäin,

mistä keskitaivaalle kohosi kelmeän harmaa hämärä, uuden päivän

kammoa herättävä airut. Silloin Anton silmäsi vielä kerran ympäri

maisemaa; jo voi hän laskea puolalaiset vahdit, jotka kaksittain

yhdessä saarsivat linnan joka taholta; siellä täällä välkähteli

viitakekeihään kärki kirkastuvassa valossa. Anton kumartui

herättämään toverinsa, joka oli nukahtanut keskelle kuoliaaksi

ammutun miehen verilätäkköä. Sitten hän laskeusi alas vahtitupaan,

heittäysi oljille, jotka metsänvartija huolellisesti levitti hänen

alleen, ja nukahti juuri kuin leivonen lehahti ilmaan yökosteasta

maasta tervehtääkseen iloisella viserryksellä aamuaurinkoa.

5.

Tuntia myöhemmin metsänvartija herätti nukkujan. Anton kavahti

istualleen ja tuijotti typertyneenä outoa ympäristöään.

"Olipa melkein synti häiritä teitä", sanoi kelpo vanhus; "ulkona on

kaikki rauhallista, vihollisen ratsuväki vain on poistunut Rosminin

tietä pitkin."

"Poistunutko?" huudahti Anton. "Sittehän me olemme vapaat!"

"Muusta paitsi jalkaväestä", sanoi metsänvartija; "niitä on vieläkin

kaksi yhtä meikäläistä vastaan, eivätkä ne näytä hevillä erkanevan

meistä. -- Ja vielä muuan seikka minun on mainittava. Pihasammiossa

ei enää ole yhtään vettä. Puolet siitä on väkemme juonut suihinsa,

loput viskattiin tuohon polttovehkeeseen. Minä en puolestani

välitä mokomasta juomasta, mutta linna on täynnä ihmisiä, ja ilman

juomavettä ne tuskin tulevat toimeen kokonaisen päivän mittaan."