VIIDES KIRJA.

1.

Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan

kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen

talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö

hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat

puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin

tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat

vapaaherran maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen

aines oli siellä vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja

talonpoikaiskyliä oli keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi

Neudorfin ja Kunaun taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke,

jossa oli paljon pieniä herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja

rappeutuneiden aatelissukujen hallussa.

"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra toripäivän

jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat meidän

luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään

säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja

piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää

niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja

hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle

kannalle talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta

tuosta kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa

päästä samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa.

Nuoren Sturmin otan mukaani."

Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa

tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat

vallanneet eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja

laahanneet nuoria miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin,

miehet istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon

edustalla neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä.

Antonin hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita;

kun kylän vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko

kyläkunta koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin

kylää voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio

oli järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden

varsille aina rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia,

lähetettävä kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia

varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut.

"Niiden avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne,

mahdollisimman nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän

kanssamme puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja

mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne. Niiden

avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne pahoinpitelystä,

parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin ryöstelystä. Ei tosin

ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja yötä ja päivää, mutta

kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset piankin tulevat määräämään

kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi, mutta varmempaa meille

kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."

Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti kaikinpuolin

kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä tarpeellisiin

toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon jäsenten

seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja määräsi

vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari suojeluskunnan

jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa palvelusta

ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä löytyi.

Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen kiväärin.

Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella; emännät

sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä taloudessa oli

arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti kyläkunnan päämiesten

kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä hyvää tahtoa, samanlaisista

toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi päätettiin, että molempain kyläin

nuoret miehet saapuisivat joka sunnuntain iltapuolella vapaaherran

tilalle yhteisiin harjoituksiin.

Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista

puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa

siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein

tyyniluontoisimpiinkin, lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista

viimemainittu yöllisillä etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi

samaan vimmaan vieraita pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli

murissut nuoremmalle virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat

kohdistuneet vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta,

se etsittiin kohta käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku

ylen vähäinen. Sen sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului

ensinnäkin vapaaherra itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain

mies, sitten Karl ja metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen

jalkaväen komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava

intendentuuri- ja linnoitustoimissa.

Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan

pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan

harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön

kansanliikkeistä ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin.

Ylvään sotaisa hohde kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi

puolisonsa tuskailua, puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka

sattuivat hänen lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän

vihollismieliset ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko

kartanon väki tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran

seisovan sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen

metsänvartijalle joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan

korvaansa oppilaaseen päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta,

oliko toinen käsittänyt hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin

lakkiinsa, ja hänen puheensa sai sotilasmaisen ankaran soinnun;

Rosminin-päivästä lähtien hänen jalkansa olivat upotetut

suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat hänen askeleensa

jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin hän olisi nauranut

itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi hänen tarvitsi

ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa verhoituksella.

Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se kuului asiaan.

Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty muissa tamineissa

kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän oli huolellisesti

tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä ja vanha

ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli aamusta

iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä

oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen

sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä

metsänvartijan avustamana -- jota taikurina pidettiin suuressa

arvossa -- mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja

sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina,

iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä

moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti

moniaita paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia

sotalauluja. Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi

heidät kartanon suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi

kylän veikeimmät pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja

sai heidän kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa

kulloinkin satuttiin hautomaan.

Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus,

silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime

päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty

vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta

suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten

vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan

kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja

pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät

kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden

kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta,

joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi

jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa.

Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen.

Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla

oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä

kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen

katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä

ja tuimaeleisestä metsähiidestä.

Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä

suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea

järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin

täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä

ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin

toimeen vain sota-aika miestä vaati.

Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä

linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta

yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan

molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin

avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset,

joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset

voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat

korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet

sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten

sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi

aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan

välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina

aamuisin täytettiin reunojaan myöten.

Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui

lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä

tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä

tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut

jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin

että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."

"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.

Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena

vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä

tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi

aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla

ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki

kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella,

hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi

hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa

kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille;

sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."

"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton

harmistuneena.

"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria

herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka

lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän

avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä.

Sille miehelle ei voi mitään."

Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton

kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät

työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen,

jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan

rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä

on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä

ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat

sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan

huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia

siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.

* * * * *

Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä

oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin

hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi,

alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua

epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti

voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli

hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja

koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin

säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja

karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla

kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä

usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä

jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien

kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä

toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan

kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon.

Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin

Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti

kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet

tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri

Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän

teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista

tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka

Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa

mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian

kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle

huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti

salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei

silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa

Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta

vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani

hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään

palata kotiin oman kylän perältä.

Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran

harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli

kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä

ratsastan mukaan."

"Älkää tehkö sitä, neiti."

"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu

väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku

mieskin."

"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota herättävää."

"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi

Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken

väsyä."

"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako

itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."

"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää

vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."

Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti

Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon

kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä

vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä.

Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun

tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli

hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa

hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis.

Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun

harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta,

tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin

sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan.

Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina

hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän

vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte,

niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä

ollenkaan."

"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton.

Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja

lähti äkäpäissään linnaan.

Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina

kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa

ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti

hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän

tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien

lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja

metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä

onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja

tiedustella hänen matkojaan.

Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma",

hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee

teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka

oman kylän väkeä."

"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman kylän

miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa

paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin

tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan;

kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille,

notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät

akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.

Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat

myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä

sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl,

metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli

voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia

tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä

ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore

ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja

käski voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia".

Lampuri ja metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta

huomaavaisuudesta suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan

neidille tuolin, metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua

jostakin naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään,

että Lenore istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden

kanssa ajatuksia maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään,

juuri kuin toti oli valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen

lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore ei ollut lainkaan hyvillään

Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä käynti taaskaan ollut

hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut moittimaan, vaan

kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta käymään sisään.

Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään keltanyörinen sininen

takki, sotilaslakki kädessä ja avarat palttinahousut työnnettyinä

saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä tupaan. Mutta silloin sattui

hänen katseensa talon neitiin. Kuin salama hän syöksähti Lenoren

jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi sitten seisomaan hänen

eteensä pää kumarassa, katse maahan luotuna ja lakki kädessä. Karl

kävi häntä puhuttelemaan. "No, Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"

"Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä,

jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika

istuu ja ryyppää ja pitää iloa."

"Onko täällä outoja kulkijoita, onko joku tullut Tarowista?"

"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin

kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö."

Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin

valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore

astui pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta

irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen

lasin, kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla,

laski sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren

jalkoihin, tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että

prinssikin olisi saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä

mitään", hän huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee

teille mitään pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota,

niin sen me iskemme hengiltä."

Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten pelkää

mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl lähetti

tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan muutaman

tunnin perästä.

Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä

olikaan!"

"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan ole

kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi

liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen.

Minulla on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän

poissaolonne takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan

Rosminin tielle. Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki

kurkussa juosten linnaan ja kertoi, että hänet oli maantiellä

pysähdyttänyt jokin asestettu nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen

hänen passiaan. Hänen kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan

hirvittävä koira, iso kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt

kerrassaan kammottavalta. Mies parka oli aivan suunniltaan."

"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti.

"Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin

pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin

häntä taskupistoolillani."

* * * * *

Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka

päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä

vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi

kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla

leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan

nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun

aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen

yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.

Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin

suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat

Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet

perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni

ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä,

joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen

sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan

komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin

satuloimaan ponynsa.

"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.

"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.

"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.

Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen

sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen

perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät

iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi

eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä

muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen

laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä,

rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja

kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta

kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä

luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista,

käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti

pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia

matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä

ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille:

"Vain pari silmänräpäystä."

"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.

"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku

ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti

ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän

rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin.

Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he

harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta.

"Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs

Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat

reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa

ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä

Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan

ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä

immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi

rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä

tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei

teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."

"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore

harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.

Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison

kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli

itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että

hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on

perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme,

istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä;

silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli

paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon

hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut

ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin

vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa

perään.

"Ei hullumpaa -- mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi

sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti

sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret

ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras

asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille

vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen.

"Toivon että vielä tunnette minut."

Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä.

Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon

miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton

varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli

muistellut.

"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart

tuleekaan teidät nähdessään!"

"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen

olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" -- tällöin hän jälleen

katsahti Lenoreen --"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka

tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut

uskoa silmiäni."

"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän

saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."

Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri

varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui

Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän

sanoi.

Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan.

Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin.

"Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?"

huudahti Anton viimein.

"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink

etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä

maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä.

Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä.

Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee,

oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas

tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta

luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo

puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa

leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo

käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta

rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt

tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen

tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen

läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka

kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa

yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen

tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo

ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen

oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka

tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."

Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän

vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä

kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme,

että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän

huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden

laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya

ohjaksista.

Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on

tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie

kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että

häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja

talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä

hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran

terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle,

etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos

kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja

mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu

housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut --

meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt

kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella

murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman

kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä

suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."

"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.

"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."

Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä

välitä vanhan ystävän naljailusta."

"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin

intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia

on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen

kanssa." -- Fink hymyili. -- "Minä tunnustan sinulle, että ne

olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut

hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin

hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan

suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin

tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi,

jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He

lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa

hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se

tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei

ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."

"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias

ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki

tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo

anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot

täällä?"

"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan,

ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.

"Vanhan isäntämmekö luona?"

"Siellä tai muualla."

"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta

tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan

ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla

rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla

meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta,

jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä,

niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan.

Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla

ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää

herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä

karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka

äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme

vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain

pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)]

heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni.

Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka

päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi

nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta

oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö

niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa

sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun

puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti

heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin

olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin,

kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin

oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! --

Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin

saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi

haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan

sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten.

Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa

oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen

ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta

kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin

jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman

kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei

käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde

minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle,

minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme.

Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen

avoinna."

Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän

huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus,

jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä,

että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."

"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne

sentään jatku iänkaiken."

"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama.

Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla

kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin

osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen

niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon

enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan

mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä

lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."

"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan

mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt

ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan

koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."

"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole

suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä

tälle maalle."

"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut

tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän

maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on

tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen

järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi,

ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset.

Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin,

niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet

tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata

työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat

taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän

puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset

tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon -- ja

heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä -- niin

joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille

tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän

lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme

koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen

luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä

heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut.

Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät,

ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten

toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan

rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme

tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka

jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta

jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja

pelkurimaisesti."

"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink,

"ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin.

[Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan

yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"

"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen

kättään maisemaa kohti.

"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.

"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen

syntynyt?" kyseli Anton edelleen.

"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."

"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset

hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai

hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää

sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui

kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä

he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat,

istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on

yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin

olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi

menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat

luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat

epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet

elävän voiman."

"_Niin_ oli _ennen_", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."

"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta

me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa

on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän

nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka

ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina

ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu;

ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä.

Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen

kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta,

että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista

se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä

viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen

kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme

kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen

ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi

ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet

tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä

vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja

meidän taistelumme on puhdas."

"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito

saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo.

Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta

lähteä minun mukaani."

"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia

minuun suutu."

Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin,

"sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan

vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin

kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä

toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään

vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja

nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun

reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet

terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni

kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta

minulla ei. -- Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja

opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut

noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes

neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei

uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."

Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki

aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle

hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty

varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla

kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka

tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne

kesken ja reipasta rohkeutta."

* * * * *

Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan.

Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa

riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli

jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar

otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan

edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta

ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli

vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein

nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.

Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen

kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta

liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa

taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä

onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa

niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä

vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija,

joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja

uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti

paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä

jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua

ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle

varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva

ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto

kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.

Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä

hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla

ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili

kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä

rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen,

kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa

kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää",

hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin,

että on teilläkin täällä jotain arvoa."

Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton

katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti

palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen

laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan

paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista

kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin

monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti

keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi

korottaa toisten rattoisuuden tunnetta -- kaikki tuo oli heille

vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat

keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä

painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa

perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo

veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa

nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella,

paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen

avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian

voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän

keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton

vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään

kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä

talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta.

Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa,

jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja

etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka

hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.

Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle

vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan,

ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen

englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän

todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan

olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin.

Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle

hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin

vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes

äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni;

käy levolle, äläkä näe turhia unia."

Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore

on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin.

"Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän

tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. -- Istuhan

vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart,

sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa.

Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa,

että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä

seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa

kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja

kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin

kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen

viettien saaliiksi."

"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.

"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun

läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä.

Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana

sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on

saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" -- hän

katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa -- "että saat tyytyä

siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."

"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja

ihmisiä."

"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista

hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin

myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."

"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin

voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink

kuivasti.

"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja

vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä

siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia

ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran

sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä;

setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."

Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret

tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko

voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"

"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin

paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."

Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, että

Rothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"

Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun.

Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta,

paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä

voimasta.

"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin

otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse

jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin

puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."

"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa

kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan

pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja

oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut.

Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia,

mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi

polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan

myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni

taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä

olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi

varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys

ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen

elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."

"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä

heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."

"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton",

vastasi Anton synkästi.

"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset

varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla

kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle

kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa

hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata

naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne

sotaväkeä?"

"Ei vähintäkään", Anton vastasi.

"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti

Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi,

ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin,

millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te

olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille.

Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan

maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni

sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin

saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista

miestä vartioimaan tätä taloa."

"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää

pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."

"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi.

"Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat

käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita

kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on

kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."

"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä

liian märkä."

"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille

auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"

"Olen kuullut riittävän", vastasi Anton.

"No, anna sen tuottaa jotakin hyötyä."

"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia

luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia

taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."

"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl

saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä

sinulle riittämään asti."

"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene

toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta

tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."

"Anna sitten minun tehdä se", sanoi Fink.

"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi

vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."

"Te maksatte minulle takaisin kun olette rahoissa", koetti Fink

taivutella.

"Epävarmaa on, pystyisimmekö koskaan maksamaan velkaa takaisin."

"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo

miehet tulevat maksamaan."

"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä

olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle

kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan,

ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen

mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä

päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään.

Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat

että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."

"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he

ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.

"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään

uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään

minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen.

Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii

heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan

asemansa. -- Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat

rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin

makuusuojasta."

Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon.

"Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän

sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten

voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti

tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä

olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."

Anton antoi halutut tiedot.

"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink.

"Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno

täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä

kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset

saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu

sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko

teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta;

jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja

jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se

mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana

aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan

jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää

niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä

paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää

tämän hullun vuoden lävitse."

Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa.

"Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa

sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna,

ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka

turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään

huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen,

jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli

kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä

sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."

"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla

saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen

minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."

"Meidän täytyy sekin kestää", vastasi Anton surullisesti.

"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse

minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen

Tony!"

Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut

ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä

oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja

illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän

ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän

ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen

ilmesty huomenna päivälliselle."

"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli

vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että

täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"

2.

Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin

kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin

sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna

lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden

riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki

nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja

pyyteli makupalaa hänen kädestään.

"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti

navetan oven ohi.

"Hän on linnassa, armollinen neiti."

"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"

"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei

ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä

olisi pitänyt tulla husaariupseeri."

Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore,

jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron

yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle

ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat

talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että

hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa

lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut

pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset

lehdet esiin.

Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän

kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi

männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle.

Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma

iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti

hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai

jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden

kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna

rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten

koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin

heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli

ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat

varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot.

Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella

ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten

mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän

ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi

kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan

puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen

käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia

oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt

metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla

vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki

punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen

herrain ääntä, koirien haukkumista.

"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille.

Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi.

Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen

mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor

teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen

taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä

viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää.

Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan

näreenlatvojen yli -- juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli

ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen

epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija

astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä

paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi

Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava

keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä

lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen,

"ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa

asuntoaan."

Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink

nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan

salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta

tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen

ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki

nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen

jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."

"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.

Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te

olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia.

Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua

ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän

ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos

päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa

tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa

valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään

kultakiharainen kuningatar."

"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä

saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo

sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne

arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."

"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink,

"minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja,

joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta,

en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain

joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre,

hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka

kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja

yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne

ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun

sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan

olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain

suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel

von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."

"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.

"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa

iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle

pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta

lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea

runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää

todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani

tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi

tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat

kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut

syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi

minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin

sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä

tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua

sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä

siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä,

rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli

ihaillen neitoon.

"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink

silmäsivät toisiinsa kummissaan.

"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se

ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita

luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."

Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä

silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti

puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.

"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo,

"tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin

Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne.

No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"

Metsänvartija katsahti liedelle. "Kiehuupa kovinkin", hän sanoi,

"mutta mitäs sitten tehdään?"

"Me pyydämme neitiä avuksi", vastasi Fink. "Aikomukseni näet on", hän

sanoi Lenoren puoleen kääntyen, "ratsastaa perhekonkarillanne metsän

halki viinapolttimolle ja sieltä edelleen; tässä on minulla mukanani

evästä, joka tavallisesti saa ratsastusmatkoillani korvata minulle

aamiaisen ja päivällisen."

Hän kaivoi taskustaan esiin muutamia suklaatitankoja. "Koettakaamme

näistä saada aikaan jotain juoman tapaista. Jollette halveksi pitää

meille seuraa, niin ehdotan että koetamme mikäli mahdollista saattaa

nämä sulaan tilaan. Tekisitte minulle ihanan ilon jos lausuisitte

mielipiteenne, mihin toimeen meidän ensin on ryhdyttävä."

"Onko teillä riivinrautaa tai huhmarta?" kysyi Lenore metsän

vartijalta.

"Semmoisia kapineita en pidä luonani", vastasi metsähiisi.

"Mutta entä vasara", kysyi Fink, "ja arkki puhdasta paperia?"

Vasara löytyikin heti, mutta paperia sai kauan etsiä. Fink otti

urakakseen iskeä suklaatin muruiksi, metsänvartija nouti raikasta

vettä lähteestä, Lenore huuhteli joutuin muutamia laseja puhtaiksi

ja Fink paukutteli ahkeraan pöydänkulmalla. "Tämä paperi on peräisin

ajoilta ennen vedenpaisumusta", hän sanoi, "ainakin sellaiselta

aikakaudelta, jolloin ei paperikoneita ollut; sen on täytynyt maata

joitakin vuosisatoja kellastumassa ja kovettumassa tässä lumotussa

linnassa." Lenore kaasi murskatun suklaatin kiehuvaan veteen

saviruukkuun ja sekoitteli sitä kauhalla. Sitten he istuivat kaikki

kolme metsänvartijan pöytään ja nauttivat suurella mielihyvällä

kättensä työtä.

Kultaisina kimmelsivät valonsäteet matalaan pirttiin, ne etsivät

mielihalulla valaistakseen kauniin tytön vaaleakutrisen pään ja

häntä vastapäätä istuvan miehen voimakaspiirteiset kasvot; sitten ne

lankesivat seinälle, jolla kirjasivat korein värein haikaran pään

ja haukan siivet. Korppi päätti itsepuhelunsa, lentää lehahti alas

ylhäiseltä istuinpaikaltaan, terhenteli lattialla neidin jaloissa ja

rääkkyi sieltä uudelleen ainoan äänekkään viisautensa: Lenore, Lenore!

Lenore ja Fink tarinoivat rauhallisesti keskenään, ja väliin virkkoi

metsänvartijakin älykkään sanan mukaan. He puhelivat maakunnasta ja

sen asukkaista.

"Missä olen tavannut puolalaisia vierailla mailla", lausui Fink,

"niin aina olen tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Nyt pahoittaa

mieltäni, että välien kireys täällä estää minua käymästä heidän

kodeissaan, sillä totta on että ihmisiä oppii parhaiten tuntemaan,

kun heidät tapaa oman ortensa alla."

"Täytyy tuntea suureksi onneksi, kun saa nähdä niin paljon uusia

oloja ja ihmisiä", sanoi Lenore.

"Vain alussa kaikki tuo uusi ja erilainen vaikuttaa valtavasti

sieluun. Kun on tarkastellut kaikenkaltaisia kansoja, niin

loppuvaikutelmaksi jää, että ihmiset ovat kaikkialla toistensa

kaltaiset. Jonkin verran erotusta on ihonvärissä ja muissa

toisarvoisissa lisissä, mutta rakkautta ja vihaa, naurua ja itkua

tapaa vaeltaja joka paikassa, ja nämä ovat kaikkialla jokseenkin

samat. Vasta parikymmentä viikkoa sitten olin puoli maapallon

mittaa täältä erään amerikkalaisen hirsimökissä keskellä autiota

ruohoaavikkoa. Siellä oli aivan samanlaista kuin tässäkin pirtissä.

Me istuimme sielläkin tällaisen jykevän lautapöydän ääressä,

ja isäntäni oli niin paljon tämän vanhan herran näköinen kuin

kananmuna en toisen munan näköinen. Ja aivan kuin nyt lankesi siellä

talviauringon valo sisään pienestä akkunasta. -- Ja jos miehiin

nähden voi huomatakin jonkin verran erotusta, niin naiset ovat

kaikkialla aivan samanlaiset. Vain jokin pikku seikka voi erottaa

heidät toisistaan."

"Mikä seikka se on?" kysyi metsänvartija.

"Suurempi tai vähempi ruumiinpuhtaus, siinä koko erotus", sanoi Fink

huolettomasti.

Lenore nousi pöydästä, närkästyen enemmän noiden sanojen sävystä

kuin sanoista itsestään. "On jo aika että lähden kotia", sanoi hän

kylmästi ja pani olkihatun päähänsä.

"Kun te nousitte pystyyn, niin katoaa kaikki hohde pirtistä",

huudahti Fink.

"Auringon tielle solahti vain pieni pilvi", sanoi metsänvartija

käyden akkunaan, "se luo varjonsa maahan."

"Lorua", väitti Fink, "tuo olkihattu sen tekee, joka kätkee piiloonsa

neidin tukan; noista kultakiharaista se hohde lähti."

He lähtivät ulos pirtistä; metsänvartija sulki portin vieraittensa

jälestä, jotka erkanivat kumpikin vastakkaisiin suuntiin.

Lenore kiiruhti kotia, vihreävarpunen liverteli, mustarastas

vihelteli, mutta niitä hän ei joutunut kuuntelemaan. Hän torui

itseään että oli lainkaan astunut metsänvartijan kynnyksen yli,

ja kuitenkin hänen oli mahdoton lakata sitä ajattelemasta. Tuo

vieras mies teki hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Oliko hän

julkea rienaaja, jolle ei mikään ollut pyhää? Vai oliko hän vain

niin vallattoman varma itsestään? Täytyikö hänen suuttua, vai oliko

tuo tuskan ja ahdistuksen tunto vain kokemattoman tytön joutavaa

hupsuutta? Tuota Lenore kyseli itseltään taukoamatta, keksimättä

siihen mitään vastausta.

* * * * *

Kun Anton illemmalla tahtoi lähettää sanan lampurille, ei Karlia

näkynyt missään eikä edes yhtään lähettiäkään; ja koska karja oli

laitumella linnan lähistöllä, lähti Anton itse tapaamaan lampuria

viinapolttimolle menevää tietä pitkin. Hän ei ollut vähän ihmeissään

kun näki viimeisillä tien varrella olevilla pelloilla Fink ystävänsä

ratsain ja Karlin ja voudin häärivän hänen ympärillään. Fink ratsasti

sirkustaiteilijan tavoin lyhyitä matkoja täyttä laukkaa, ja toiset

kantoivat mustan- ja valkeanjuovikkaiksi maalattuja seipäitä, joita

he iskivät maaperään ja jälleen tempasivat ylös. Ja samalla Karl

tirkisteli pienen kiikarin läpi, jonka hän oli kiinnittänyt seipäänsä

päähän.

"Viisikolmatta laukkahyppyä", huusi Fink.

"Kaksi jalkaa alavuutta", huusi Karl takaapäin.

"Viisikolmatta, kaksi, kirjoitettu", sanoi vouti ja merkitsi luvut

muistikirjaansa.

"Hiivitkö sinäkin tänne?" huusi Fink nauraen ystävälleen. "Varroppa

hetkisen, me olemme koht'ikään valmiit." Vielä jokunen määrä

laukkahyppyjä, tirkistelyjä kiikarin läpi ja merkintöjä taskukirjaan,

sitten kokosivat miehet seipäänsä, Fink otti voudin taskukirjan ja

laski innokkaasti. Vihdoin hän ojensi kirjan hymyillen takaisin ja

sanoi: "Käyhän kanssani tästä etemmäksi, Anton, niin näytän sinulle

jotakin. Asetu seisomaan kasvot pohjoiseen suoraan puroa ja linnaa

kohti. Silloin muodostaa puro, jos katselet sen pituussuuntaan,

jousenjänteen, joka kulkee lännestä itään, ja metsänreuna takanasi

jousenkaaren. Metsä ja puro rajoittavat keskeensä ympyränkaaren osan."

"Se on selvää", sanoi Anton.

"Ennen vanhaan purolla oli toinen juoksu", jatkoi Fink; "tuolla

pitkin metsänreunaa kiertävällä kaarella voi vielä erottaa vanhan

puronuoman jälkiä. Jos kulkee sitä pitkin, niin tulee tuolla

lännempänä kohtaan, missä vanha uoma yhtyy nykyiseen. Se on se kohta,

missä kehno siltapahanen vie puron yli ja vesi nykyisessä uomassaan

muodostaa enemmän kuin jalan korkuisen putouksen, joka riittäisi

pyörittämään parhaintakin myllyä. Jonkin vanhan ulkokartanon

rappeutuneet rakennukset seisovat vieressä."

"Minä tiedän sen kohdan hyvin", sanoi Anton.

"Kylän alapuolella vanha uoma mutkistuu irti metsänreunasta jälleen

nykyistä puroa kohti. Se sulkee sisäänsä mahtavan alan, yli

viisisataa auranalaa, jos voin luottaa tämän kaakin hyppyihin. Koko

tämä maapala laskeutuu vanhasta uomasta uuteen päin. Sinä on vain

muutamia auranaloja niittyä ja laihaa peltomaata, suurin osa on

hiekkaa ja laidunta ja, kuten kuulen, tilustenne kaikkein kehnoin

palsta."

"Sen kaiken myönnän todeksi", sanoi Anton, jonka uteliaisuus oli

herännyt.

"Huomaappas nyt. Jos puron johtaisi jälleen sen vanhaan uomaan ja

pakottaisi sen juoksemaan kaaressa eikä jänteen suuntaan, niin

voisi sillä vedellä, jonka te nyt omaksi häpeäksenne päästätte

aivan hyödyttä juoksemaan maailmaan, kastella koko tuon viidensadan

auranalan maan ja muuttaa kuivan hiekkanummen viheriöiväksi niityksi."

"Oletpa sinä aika älypää", huudahti Anton ylen kiihdyksissään ystävän

keksinnöstä.

"Mitä teillä auranala maata maksaa keskimäärin?" kysyi Fink.

"Kolmekymmentä taaleria."

"Ja korkeintaan samanverran voi tällaisella maaperällä laskea

niityksimuuttamiskustannuksiin. Tekee yhteensä kuusikymmentä

taaleria, siis kolme taaleria vuotuista korkoa; laske siihen lisäksi

ylläpitokustannukset, verot ja muut menot, auranalaa kohti kaksi

taaleria Vuodessa, niin saat viisi taaleria vuotuisia kuluja. Jos

sitävastoin lasket auranalalta kaksikymmentä sentneriä [sentneri

= 100 naulaa = 50,8 kg] heiniä, puoleen taaleriin sentneriltä,

niin saat joka auranalalta viisi taaleria puhdasta voittoa, siis

viideltäsadalta auranalalta puolenkolmatta tuhatta taaleria

puhdasta voittoa. Jotta se saataisiin, tarvitsee urakkaan sijoittaa

korkeintaan viidentoistatuhannen taalerin pääoma."

Anton seisoi ällistyneenä. Ei voinut väittää, että Finkin esittämät

numerot olisivat olleet kokonaan tuulesta temmatut, mitä tuli

sekä kustannuksiin että tuloihin. Ja ajatus, että maatilalle

voitaisiin hankkia sellainen tulolähde, askarrutti hänen mieltään

siihen määrään, että hän pitkän aikaa asteli vaitonaisena ystävän

rinnalla. "Sinä loihdit eteeni hiekka-aavikosta helmeileviä vesiä

ja viheriöiviä niittyjä", huudahti hän viimein murheissaan, "se on

sinulta julmaa, sillä vapaaherra ei kykene koskaan tekemään moisia

parannuksia, vaan jokin vieras. Viisitoistatuhatta taaleria!"

"Ehkäpä käy päinsä kymmenellätuhannellakin", härnäsi Fink. "Minä

olen loihtinut tuon unikuvan eteesi vain rangaistakseni sinua

eilisiltaisesta härkäpäisyydestäsi. Puhukaamme nyt muista asioista."

* * * * *

Illalla huusi vapaaherra hyvin tärkeän näköisenä vaimolleen ja

Lenorelle: "Tulkaa makuuhuoneeseeni, minulla on teille jotain

kerrottavana." Hän istahti siellä mukavasti nojatuoliinsa ja

rupesi puhelemaan suuremmalla mielihyvän sävyllä kuin mitä hänen

puheessaan oli moniin aikoihin huomattu: "Oli helppoa huomata, ettei

tämä Finkin vierailu ollut aivan satunnainen eikä aiheutunut hänen

ystävyydestään herra Wohlfartia kohtaan, vaikka nuo nuoret miehet

tahtovat sitä sellaiseksi uskotella. Te olitte molemmat olevinanne

minua viisaammat; mutta minä olin kuitenkin oikeassa, tuolla

vierailulla oli tarkoituksensa, joka koskee lähemmältä meitä kuin

kirjanpitäjäämme." Paroonitar loi säikähtyneen katseen tyttäreensä,

mutta Lenore katseli niin suurin silmin isäänsä, että äiti rauhoittui.

"Ja minkä asian luulette tuoneen tuon herran tänne vierailta mailta?"

jatkoi vapaaherra. Molemmat naiset vaikenivat. Vihdoin Lenore sanoi:

"Isä, herra von Fink on vanhastaan Wohlfartin hyvä ystävä, eivätkä

he ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Onhan siis luonnollista, että

Fink käyttää hyväkseen pintapuolista tuttavuuttaan sinun kanssasi

saadakseen viettää muutamia viikkoja parhaan ystävänsä parissa. Miksi

siis etsit toista aihetta hänen läsnäololleen täällä?"

"Sinä puhelet niinkuin nuoriso käsittää moiset asiat. Ihmisiä

hallitsevat vähemmässä määrässä ihanteelliset vaikuttimet kuin

omanvoiton pyynti, vaikka sinun nuori viisautesi niin päättelee."

"Omanvoitonpyynti?" kysyi paroonitar ihmeissään.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" jatkoi vapaaherra ivallisesti;

"molemmathan he ovat kauppiaita, myöskin Fink on jo oppinut saamaan

liikeasioista niin paljon viehätystä, ettei hän kernaasti päästä

hyvää kauppaa käsistään, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuutta.

Tahdonpa sanoa teille, minkävuoksi hän on tullut tänne. Erinomainen

Wohlfartimme on kirjoittanut hänelle: täällä on maatila, ja tämän

tilan isäntä on nykyisin estetty itse hoitamasta talouttaan. Siinä

tarjoutuu sinulle hyvä liikeasia, sinulla on rahoja, tule siis tänne.

Minä olen sinun ystäväsi, ehkäpä minunkin taskuuni tipahtaa jotakin."

Paroonitar tuijotti aivan jäykistyneenä puolisoonsa, mutta Lenore

kavahti pystyyn ja huudahti äänellä, jossa kajahti syvästi loukatun

sydämen koko kiihkeys: "Isä, minä en tahdo kuulla sinun puhuvan

tuolla tavalla miehestä, joka ei ole meille koskaan osoittanut muuta

kuin mitä puhtainta epäitsekkäisyyttä. Hänen ystävyytensä meitä

kohtaan menee niin pitkälle, että hän rajattoman kärsivällisesti

kestää tämän yksinäisyyden kaikki kieltäymykset ja tuskalliset

tukaluudet, jotka hänen asemassaan kävisivät monille toisille liian

rasittaviksi."

"Hänen ystävyytensä?" sanoi vapaaherra; "niin suurta etua emme toki

ole koskaan itsellemme vaatineet."

"Mutta olemmehan", huudahti Lenore yhä yltyvällä tulisuudella.

"Sellaisena aikana, jolloin äiti ei saanut ketään toista meitä

auttamaan, oli Wohlfart uskollisena tukenamme. Hän yksin on siitä

päivästä lähtien, jolloin veli toi hänet meidän luoksemme, aina tähän

hetkeen asti pitänyt meistä huolta ja edustanut sinua."

"No", lausui vapaaherra peräytyen, "enhän minä sanokaan mitään

hänen toimintaansa vastaan, ja myönnän kyllä että hän pitää tilinsä

järjestyksessä ja pienestä palkasta osoittaa suurta ahkeruutta.

Jos sinä ymmärtäisit paremmin ihmisten sisäisiä vaikuttimia, niin

kuulisit tyynemmin sanojani. Ja muuten, eihän hän itse asiassa ole

mitään vääryyttä tehnytkään", lisäsi hän masentuneemmin. "Minulta

puuttuu tätänykyä pääomaa, ja minä olen, kuten tiedätte, muutenkin

estetty hoitamasta tilaani. Miksipä siis asettua vastaan, jos toiset

tekevät minulle ehdotuksia, joista heille itselleen on etua eikä

minullekaan vahinkoa?"

"Jumalan tähden, isä, minkälaisia ehdotuksia? Ei ole totta, että

Wohlfart ajaisi takaa muiden etuja kuin yksistään sinun omaasi!"

Äiti käski kädenliikkeellä Lenorea vaikenemaan. "Jos Fink tahtoo

ostaa sinulta tämän tilan", sanoi hän miehelleen, "niin minä siunaan

tätä päätöstä suurimpana onnena, mikä juuri nykyhetkellä voi tulla

sinun osaksesi, rakas Oskar."

"Kaupoista ei toistaiseksi ole ollut puhetta", vastasi

vapaaherra, "enkä minä nykyoloissa pidäkään niin kiirettä tilan

poisluovuttamisella. Ei, Fink on tehnyt minulle toisenlaisen

tarjouksen. Hän tahtoo ruveta vuokramiehekseni."

Lenore vaipui sanatonna tuolilleen.

"Hän tahtoo vuokrata minulta viisisataa auranalaa maata muuttaakseen

sen keinotekoisesti niittymaaksi. En voi kieltää hänen puhelleen

kanssani aivan avomielisesti ja kunnianmiehen tavalla. Hän on

todistanut minulle numeroilla, kuinka paljon hän itse siitä hyötyisi,

hän on tarjoutunut suorittamaan ensimmäisen vuoden vuokramaksun

etukäteen, onpa hän lupautunut purkamaan vuokrasopimuksen viiden

vuoden kuluttua ja luovuttamaan uudet niityt minulle, jos korvaan

hänelle perustamiskustannukset."

"Suuri Jumala!" huudahti Lenore, "tottahan olet kieltäytynyt tuosta

jalomielisestä tarjouksesta?"

"Olen pyytänyt miettimisaikaa", vastasi vapaaherra itsetyytyväisesti.

"Tarjous ei ole, kuten jo sanoin, minullekaan juuri epäedullinen;

joka tapauksessa olisi kuitenkin varomatonta myöntää vieraalle viiden

vuoden ajaksi niin suuria etuja, kun on toivoa että itsellänikin on

jo vuoden päästä tarpeeksi varoja toimeenpannakseni nuo parannustyöt

omaan lukuuni."

"Sinä et niitä tule milloinkaan toimeenpanemaan, rakas miesparka",

huudahti paroonitar itkien, kietoi käsivartensa puolisonsa kaulaan

ja laski kätensä hänen silmilleen. Vapaaherra lyhistyi masennettuna

kokoon ja painoi päänsä kuin pieni lapsi vaimonsa rinnalle.

"Minä tahdon tietää, tunteeko Wohlfart näitä suunnitelmia ja mitä hän

niistä sanoo", huudahti Lenore päättäväisesti. "Jos sallit, isä, niin

lähetän hetikohta hakemaan hänet tänne." Kun vapaaherra ei vastannut

mitään, soitti hän palvelijaa ja lähti huoneesta, odotellakseen

tulijaa oven takana.

Fink istui Antonin huoneessa moitiskellen ahkerasti ystäväänsä.

"Siitä lähtien kuin lakkasit polttamasta sikareja, on hyvä henkesi

luopunut viereltäsi, revittyään ensin kaiken tukan päästään sinun

järjettömyytesi takia. Nyt hän istuu ylhäällä taivaissa virsiä

veisaavien enkelien parissa, ja meidän Herramme täytyy tavantakaa

tiedustaa hovimarsalkaltaan: 'Kuka onkaan tuo nolon näköinen

peruukkipäinen henki?' Siihen vastaa enkeli Rafael: 'Se kavaljeeri

palveli ennen tuon kurjan kuvatuksen Anton Wohlfartin luona.' Silloin

kysyy Herramme: 'Minkävuoksi hän on luopunut siitä miehestä?' ja

Rafaelin on pakko vastata: 'Siksi että se onneton on vannonut ikuiset

vihat Trabucos-sikareille.' Ja vihdoin sanoo Herramme julmistuneena:

'Viekää pois se mestari Anton alimmaiseen helvettiin; hänen sielunsa

ommeltakoon nauriinlehteen ja pienet pirulaiset kärventäkööt sitä

joka päivä liekitseväliä tulella.'"

"Onko sinusta Amerikassa tullut jonkin hurskaan lahkokunnan jäsen,

kun olet niin perillä taivaan asioista?" kysyi Anton katsahtaen ylös

tilipapereistaan.

"Vaikene!" sanoi Fink. "Ennen sinulla oli toki joitakin hetkiä,

jolloin osasit laiskotellakin, mutta nyt kykit ikuisesti tuon

kirjanpitosi ääressä, ja kautta Tantaloon, aivan ja kerrassaan pelkän

tyhjän ja turhan takia."

Palvelija astui sisään ja kutsui Antonin vapaaherran puheille. Kun

Anton oli ennättänyt ovelle, huusi Fink hänen peräänsä: "Kuulehan,

minä tarjouduin tuonaan vuokraamaan vapaaherralta ne viisisataa

auranalaa. Vuokraa puolenkolmatta taaleria auranalalta; niityt

luovutettava takaisin viiden vuoden kuluttua parannuskustannusten

korvaamista vastaan, maksu käteisellä tai kiinnityksellä. Nyt mene,

poikani."

Antonin saapuessa vapaaherran huoneeseen istui paroonitar puolisonsa

vieressä ja piteli hänen kättään omiensa välissä; Lenore asteli

rauhattomana edestakaisin lattialla. "Oletteko kuullut tarjouksesta,

jonka herra von Fink on tehnyt isälleni?" hän kysyi.

"Juuri äsken hän siitä minulle mainitsi", vastasi Anton. Vapaaherra

veti suunsa irveen.

"Entä mitä te siitä ajattelette, onko isäni teidän mielestänne

suostuttava siihen?"

Anton mietti. "Tilalle tarjous on edullinen", sanoi hän vihdoin

väkinäisesti. "Sellainen parannus olisi mitä parhaaksi avuksi koko

kartanolle."

"Sitä minä en tahdo tietää", vastasi Lenore kärsimättömästi, "vaan

sitä, että tahdotteko te meidän ystävänämme neuvoa suostumaan tuohon

tarjoukseen?"

"En", sanoi Anton.

"Tiesinhän minä, että niin sanoisitte", huudahti Lenore ja kävi

isänsä tuolin taa.

"Te siis kiellätte; onko lupa kysyä, minkävuoksi?". puuttui

vapaaherra puheeseen...

"Nykyinen ajankohta, jolloin kaikki työnteko ja omistusoikeus on

vaaranalaista, on minusta sangen vähän sopiva niin laajakantoisten

uutisviljelysten toimeenpanemiseen. Sitäpaitsi luulen, että Finkiä

ovat hänen tarjouksessaan johtaneet vaikuttimet, jotka kenties ovat

hänelle itselleen kunniaksi, mutta jotka tekevät teille, herra

parooni, sitä vaikeammaksi suostua hänen suunnitelmiinsa."

"Ehkä sallitte minun itseni ratkaista, mihin voin suostua, mihin

en", vastasi vapaaherra tylysti. "Yritys olisi liikeasiana edullinen

molemmille asianomaisille."

"Se minun täytyy myöntää", Anton sanoi.

"Ja miltä kannalta nykyistä poliittista asemaa katseleekin,

niin kaikki riippuu itsekunkin persoonallisesta käsityksestä.

Tottahan se, joka ei anna häiriöiden vaikuttaa toimiinsa ja

yrityksiinsä, ansaitsee sentään enemmän kiitosta kuin toinen, joka

laiminlyö toimittaa jotain hyödyllistä peljätessään tietymättömiä

kohtaloniskuja."

"Sekin on totta."

"Olisiko tästä yrityksestä sitten seurauksena, että herra von Fink

jäisi pysyväisesti asumaan paikkakunnallemme?" kysyi paroonitar.

"Sitä en luule, armollinen rouva. Työt hän joka tapauksessa antaisi

ammattimiehen urakaksi; hänen vilkas henkensä ajaisi hänet taas

piankin maailmalle. Mikä hänet oikeastaan on saanut tekemään

vapaaherralle tarjouksensa, sitä voin vain arvailla. Minä luulen,

että suurelta osalta on siihen syynä hänen teidän perhettänne

kohtaan tuntema kunnioitus ynnä ehkä halu saada jollain oikeudella

olla lähellä minuakin näinä vaaran päivinä. Juuri se, mikä nykyään

tekee toisten olon täälläpäin tukalaksi, vaaran uhka, on omiaan

houkuttelemaan hänen uljasta sydäntään."

"Ja eikö teille olisi mieleen saada pitää ystävänne täällä?" kyseli

paroonitar edelleen.

"Tähän päivään saakka en vielä ole voinut sitä toivoa", vastasi

Anton. "Ennen aikaan oli minun tehtäväni toisinaan pidättää häntä

liiaksi hätiköivistä päätöksistä, jolloin hän jonkun oikun takia oli

valmis panemaan paljon alttiiksi."

"Te pidätte siis hätiköimisenä", sanoi vapaaherra, "että ystävänne on

tehnyt minulle moisen tarjouksen?"

"Hänen tarjouksensa on sangen uskallettu häneen itseensä nähden",

vastasi Anton painokkaasti; "ja siinä on jotakin, herra parooni,

mikä ei minua miellytä teidänkään vuoksenne, vaikka minulle kävisi

vaikeaksi sanoin lausua mitä se on."

"Me kiitämme teitä", sanoi vapaaherra, "emmekä tahdo enää vaivata

teitä, asiallahan ei ole mitään kiirettä." Anton kumarsi ja lähti

huoneesta.

Lenore seisoi vaitonaisena akkunan luona ja katseli pitkään

poismenevän perään. "Minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä

se on", toisteli hän mielessään Antonin viimeisiä sanoja, ja

kokonainen vilinä tuskallisia kuvia ja aavistuksia lennähti hänen

sieluunsa. Häntä harmitti isänsä heikkous, ja hän oli suuttunut

Finkiin, joka rohkeni tarjota heille armeliaisuuttaan. Suostuiko

isä vai kieltäytyi, se oli samantekevää, heidän suhteensa talon

vieraaseen oli joka tapauksessa muuttunut toiseksi. He olivat hänelle

kiitollisuudenvelassa, hän ei enää ollut mikään muukalainen, hän itse

oli tunkeutunut luotettuna ystävänä osalliseksi heidän hiljaisiin

suruihinsa. Lenore ajatteli hänen huultensa härnäävää nytkimistä,

hänen yhteen vedettyjä kulmakarvojaan, hän oli kuulevinaan kuinka

Fink laski pilojaan isästä ja hänestä itsestään. Julkean reippaasti

tuo mies oli saapunut heidän taloonsa, ja kohta ensi päivinä hän

tarttui huolettomasti leikitellen ohjaksiin suunnatakseen heidän

kohtaloaan oman tahtonsa mukaan. Hänen vallatonta oikkuaan saivat

vanhemmat kiittää pelastuksestaan. Tänään hän itse, Lenore, oli vielä

voinut laskea leikkiä tuon loistavan maailmanmiehen kanssa, olihan

tämä vierasystävä, jonka kanssa oltiin samalla tasolla; mutta kuinka

oli häntä kohdeltava huomispäivästä alkaen? Huomenna hän oli suuri

herra Lenoren rinnalla, ja isä todellisuudessa hänen alamaisensa.

Lenoren ylpeys kuohahti korkealle tuon miehen olemusta vastaan, jonka

voiman ja tenhon hän tästä hetkestä lähtien tunsi niin elävästi; hän

päätti kohdella häntä kylmästi, hän mietiskeli millä sanoin häntä

puhuttelisi ja minkälaisia vastauksia antaisi; ja yhä uudelleen

lenteli hänen sielunsa tuon mahtavan vieraan kuvan ympärillä,

niinkuin säikähtynyt lintunen lentelee pesänsä ryöstäjän ympärillä.

"Mitä aiot tehdä, Oskar?" kysyi paroonitar.

"Isä ei saa suostua!" huudahti Lenore lujasti.

"Entä mikä on sinun ajatuksesi?" kysyi vapaaherra puolisoltaan.

"Valitse, mikä sinut pikimmin vapahtaa tästä tilasta, mikä korjaa

sinulta pois huolen, apeuden ja epävarmuuden, jotka sinua nyt joka

hetki hiljaa kalvavat. Lähtekäämme täältä kauas muuanne, missä

intohimot käyvät vähemmän raakoina ja inhoittavina, kauas pois tästä

maasta. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa tulee meidän rauhallisempi

olla kuin täällä."

"Sinä neuvot siis suostumaan hänen tarjoukseensa", sanoi hänen

miehensä. "Joka on vuokrannut osan, se ottaa arvatenkin koko tilankin

mielellään haltuunsa."

"Ja maksaa meille eläkettä!" huudahti Lenore.

"Sinä olet hupsu tyttö", sanoi isä; "te molemmat kiihoitatte itseänne

aivan turhan takia. Tarjous on liiaksi tärkeä, jotta sen voisi

kädenkäänteessä hyljätä tai hyväksyä. Minä tahdon sitä lähemmältä

miettiä. Sinun Wohlfartillasi on sitten tilaisuus punnita tarkemmin

vuokraehtoja", hän lisäsi kääntyen paremmalle tuulelle.

"Kuule sitä, isä, mitä Wohlfart sinulle sanoo, ja pane arvoa myöskin

sille, mistä hän vaikenee."

"No niin, häntä kuultakoon", päätti vapaaherra keskustelun; "ja nyt

hyvää yötä teille molemmille, minä vielä punnitsen asiata."

"Isä tulee suostumaan", sanoi Lenore äidilleen heidän tultuaan tämän

makuuhuoneeseen; "hän tulee suostumaan, koska Wohlfart on neuvonut

häntä kieltäytymään, ja koska sillä toisella on antaa hänelle rahaa.

Äiti, miksi et sinä sanonut hänelle, että me naiset emme voi enää

katsella tuota vierasta kasvoihin, jos hän omassa talossamme tarjoo

meille almua?"

"Minulla ei enää ole yhtään ylpeyttä, ei yhtään toivoa", valitti äiti

hiljaa.

Kun Anton verkalleen palasi huoneeseensa, huusi Fink hänelle

hilpeästi vastaan: "Mitä kuuluu, herra prokuristi? Tuleeko minusta

vuokramies vai aikooko parooni itse käydä toimeen? Hänellä tuntui

ainakin olevan suurta halua siihen. Siinä tapauksessa vaadin

itselleni keksijäpalkkion: vapaan asunnon ja ylläpidon itselleni ja

hevoselleni, niin kauan kuin täällä sotaa leikitään."

"Hän tulee suostumaan ehdotukseesi", vastasi Anton, "vaikka minä

neuvoinkin häntä kieltäytymään."

"Sinäkö?" kysyi Fink ihmeissään. "Niin, se on juuri sinun tapaistasi.

Jos hukkuva rotta turvautuu kiinni hakopölkkyyn, niin sinä pidät

sille esitelmän siveellisten velvoitusten painostuksesta ja nakkaat

sen takaisin veteen."

"Mutta sinäpä et olekaan yhtä viaton kuin hakopölkky", vastasi Anton,

nauraen vasten tahtoaan.

"Kuuleppas nyt", jatkoi Fink, "minussa ei liene liiaksi

tunteellisuutta, mutta tässä tapauksessa en kuitenkaan pitäisi

ystävän tekona sinun puoleltasi, jos käyt ravistamaan minua

rangaistussaarnalla. Onko sinusta sitten niin vastenmielistä, jos

minä autan sinua kestämään kunnialla läpi nämä hullut ajat?"

"Minä tunnen sinut jo tarpeeksi hyvin, mokoma veitikka, tietääkseni,

että ystävyydelläsi minua kohtaan oli suuri osansa tuossa

tarjouksessa."

"Todellakin?" sanoi Fink pilkallisesti; "ja kuinka suuri tuo osa

oli? Tämä on katala ja matalamielinen aika; menetelköön ihminen

vaikka kuinka epäitsekkäästi ja hyveellisesti, niin hänen tekojansa

punnitaan ja hänen vaikuttimiaan leikellään, kunnes hyve muuttuu

leikkuuveitsen alla jäyhäksi itsekkyydeksi."

Anton silitti hänen poskeaan. "En minä sinua leikkele", hän sanoi.

"Sinä olet tehnyt suurenmoisen tarjouksen, enkä minä sinuun ole

tyytymätön, vaan itseeni. Ensi ilonpuuskassani sinun tulostasi

kerroin sinulle vapaaherran asioista ja naisten hiljaisesta surusta

enemmän kuin velvollisuuteeni sopikaan; minä itse olen perehdyttänyt

sinut tämän talon salaisuuksiin, ja sinä olet näitä tietoja käyttänyt

näppärällä tavalla hyväkseni. Siten olen itse solminut sinut tähän

perheeseen ja sinun rahasi tähän levottomaan maahan. Että se on

tapahtunut niin äkkiä, se käy minun tunnettani vastaan, ja minua

suututtaa että olen omalla varomattomuudellani antanut siihen

aihetta."

"Luonnollisesti", nauroi Fink; "sinulle on tietysti suloisin

nautinto, kun saat kasata itsellesi huolia lähimmän ympäristösi

vuoksi."

"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka

varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta

puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran

kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä

seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo

uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty -- mikä

seuraus siitä taas tulee olemaan?"

"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink.

"Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa?

Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista

tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava,

Anton? -- Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"

"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi

Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.

"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink

huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.

"Tahdoin antaa sinun itsesi valita. -- Muista sitä vast'edes."

3.

Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä

Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen

tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä

todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut

suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti

täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui

muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko

huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää,

niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli

vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä

tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään

pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja

Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä

siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä

aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma

etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden

perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän

senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana

aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan,

Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti;

yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista

kimmoisempi ja pirteämpi.

Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja

sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart

tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin

huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja

nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu

Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa

tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen

Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.

"Sovittu siis!" huudahti Fink, puristaen vapaaherran kättä.

"Mutta oletteko myöskin tullut ajatelleeksi, herra parooni, että

teidän ystävällisen suostumuksenne kautta minä joudun vielä

viikkojen, kenties kuukausienkin kuluessa anomaan teidän talossanne

vieraanvaraa? Sillä minä pidän läsnäoloani täällä välttämättömänä

ainakin siksi, kunnes työt pääsevät täyteen vauhtiin."

"Minä olen oikein iloinen", vastasi isäntä vilpittömästi, "jos

tyydytte siihen, mitä vielä keskenkuntoinen taloutemme pystyy

hankkimaan. Sallinette minun järjestää muutamia huoneita tässä

kylkirakennuksessa asuttavaan kuntoon ja asettaa ne kokonaan teidän

käytettäväksenne. Jos teillä on palvelija, johon olette tottunut,

niin pyydän että annatte hänenkin tulla tänne."

"Palvelijaa minulla ei ole", sanoi Fink; "pyydän että sallitte

oman Johanninne pitää minun huoneistani huolta. Mutta jotakin

parempaa minulla on, josta en hevillä eroaisi, puoliveri ratsu, joka

toistaiseksi on majoitettu isäni talliin."

"Eihän liene mahdotonta saada hevosta tänne kuljetetuksi?"

"Jos sen sallitte, niin olen teille hyvin kiitollinen."

Sitten puhelivat molemmat mitä sopuisimmin vastaisesta

vuokrasuhteestaan, ja kun vapaaherra lähti Finkin luota, oli hänellä

se mieluinen tunto, että hän sittenkin oli tehnyt järkevän kaupan.

"Asia on ratkaistu", sanoi Fink Antonille, joka kohta saapui sisään.

"Älä nyt käy enää päivittelemään, vaan tyydy siihen että onnettomuus

on auttamattomasti tapahtunut, Minä majoitun kahteen huoneeseen tämän

kylkiäisen kulmassa, niiden sisustuksesta huolehdin itse. Huomenna

matkustan Rosminiin ja sieltä etemmäksi. Minä olen päässyt taitavan

miehen jäljille, joka saa johtaakseen teknilliset työt; sen miehen

ja moniaita työmiehiä tuon tänne tullessani. Voitko lainata minulle

Karlin viikon päiviksi?"

"Vaikea on täällä tulla toimeen ilman häntä, mutta jos täytyy,

niin koetan edustaa häntä. Jätä minulle vain säkki täynnä viisaita

neuvoja."

Seuraavana aamuna lähti Fink matkaan husaarin kera, ja linnaan

palasi vanha järjestys. Pieni suojelusvartio piti säännöllisesti

harjoituksiaan, tiedusteluretkillä käytiin kuten ennenkin; pahoja

huhuja kertoiltiin ja kuunneltiin innokkaasti; kerran tuli tieto,

että lähimmällä maantiellä marssi joukko viitakemiehiä, toisen kerran

saapui tilan vainioille parvi vihollisen ratsumiehiä, jotka kuitenkin

kylään poikkeamatta ratsastivat sen ohi metsätietä pitkin. Myöskin

sotaväkeä majoittui kartanoon joskus yökaudeksi kerrallaan, vain

pienoisia osastoja, jotka etenivät kauemmaksi rajalle päin. Upseerit

olivat linnassa tervetulleita vieraita, he kertoivat intohimojen

kamppailuista metsien takana ja rauhoittivat naisia lupaamalla,

että kapinalle valmistettiin äkkiloppu. Ainoastaan Anton tunsi

hartioillaan sen raskaan taakan, minkä pientenkin joukkojen läpikulku

aiheutti kartanolle.

* * * * *

Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin

kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä

istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten

metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja

nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän

siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio

kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä,

että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.

"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari",

huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole

yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia

kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia

kaivamaan."

Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään

sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä

voitte käyttää niitäkin täällä."

"Reunoille ne sopisivat", vastasi Lenore leppyneenä.

"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi

Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."

Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan

ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?"

hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.

"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole

katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään,

että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."

Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä

saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.

"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei

näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä

päällä."

"Niin minäkin ajattelen", virkkoi Lenore kuivasti.

Anton oli hetken vaiti. "On merkillistä, ettemme ole vielä kertaakaan

puhelleet keskenämme siitä olosuhteiden muutoksesta, jonka Finkin

tänne jääminen tulee linnassa aiheuttamaan", hän sanoi vihdoin hiukan

väkinäisesti, sillä hän tajusi hämärästi, että Lenoren ja hänen

itsensäkin välit olivat käyneet hiukan pakotetuiksi; se oli kuin

kevyt varjo kullanvihreällä nurmella, josta ei tiedä mistä se lankee.

"Ettehän te vain ole tyytymätön hänen tänne siirtymiseensä?"

Lenore kääntyi poispäin ja antoi nuorten oksain juosta sormiensa

lomitse. "Oletteko te sitten tyytyväinen?" hän kysyi, vastaamatta

toisen kysymykseen.

"Omasta kohdastani on ystäväni läsnäolo minulle hyvin mieleen", sanoi

Anton.

"Silloin on se minunkin mieleeni", vastasi Lenore katsahtaen ylös.

"Mutta omituista kuitenkin on, ettei herra Sturmkaan ole kirjoittanut

kertaakaan. Ehkäpä he eivät enää palaakaan tänne", hän huudahti.

"Karlista minä menen takuuseen", sanoi Anton.

"Mutta entä siitä toisesta? Hän tuntuu olevan luonteeltaan

vaihtelevainen kuin pilvi."

"Sitä hän ei ole", vastasi Anton; "jos hänen on kamppailtava

vaikeuksia vastaan, niin herää koko hänen elämäntarmonsa; vain se

häntä ikävystyttää, mikä ei hänelle maksa yhtään vaivaa."

Lenore vaikeni ja jatkoi innokkaasti kaivamista.

Silloin kuului karjapihalta iloista hälinää, miehet juoksivat

päivällispöydästään ulos maantielle. "Herra Sturm tulee!" luikkasi

muuan renki kaivajille.

Komea saattue läheni kylän läpi linnalle päin. Edellä astui

puolisen tusinaa miestä yhtäläisessä asussa: kaikilla oli harmaat

takit, leveälieriset huopahatut, joiden lieri oli toiselta sivulta

kiinnitetty pystyyn ja koristettu vihreällä töyhdöllä, olalla

kevyt metsästyspyssy ja kupeella merimiespuukko. Heidän perässään

tuli rivi kuormavankkureita, ensimmäiset täynnä lapioita, kuokkia

ja käsirattaita, jotka olivat sovitettu siististi sisäkkäin,

toisissa vaunuissa oli jauhosäkkejä, arkkuja, vaatemyttyjä ja

palttinaverhoihin käärittyjä huonekaluja. Jonon loppupäässä oli taas

joukko harmaatakkisia asestettuja miehiä. Linnan lähelle tultua

Karl hypähti erään vieraan kera alas viimeisistä vaunuista. Hän

asettui jonon etunenään, antoi vaunujen asettua rintamaan linnaa

kohti, järjesti miehet kahteen riviin ja komensi jommoisellakin

menestyksellä: "Kivääreillä kunniaa!" Miesjoukon takaa karautti Fink

omalla ratsullaan esiin.

"Tervetuloa!" huusi Anton ystävälleen vastaan.

"Tehän tuotte mukananne kokonaisen armeijan kuormastoineen

päivineen", nauroi Lenore tervehtiessään tulijaa. "Lähdettekö te aina

sotaan noin raskain varustuksin?"

"Minä tuon tänne sotajoukon, joka tästä päivästä alkaen on teidän

palveluksessanne", vastasi Fink hypähtäen alas satulasta. "Ne

näyttävät olevan kunnollista väkeä", sanoi hän Antonin puoleen

kääntyen; "ne tulevat muodostamaan työväkeni kantajoukon. Mutta

vaivaapa oli kerätä niitä kokoon. Joutilaat miehet ovat nykyisin

harvinaisia, ja kuitenkaan ei työtä tehdä missään. Me olemme

päristäneet rumpua ja houkutelleet sinun kotiseudullasi kuin mitkäkin

värväysupseerit. Työhön yksistään olisi niitä ollut vaikea saada

tulemaan. Harmaat takit ja jääkärihatut tekivät kuitenkin tehtävänsä.

Joukossa on moniaita entisiä sotamiehiä, ja sinun husaarisi saa ne

pysymään koossa kuin synnynnäinen kenraali."

Vapaaherra ja hänen puolisonsa tulivat avoimeen eteishalliin. Miehet

kohottivat Karlin komennuksesta heille kolminkertaisen eläköönhuudon,

sitten he asettuivat leiriin linnan päivänpuoleiselle seinustalle.

"Tässä ovat pioneerinne, herra päällikköni", sanoi Fink ensi

tervehdykset vaihdettua vapaaherralle. "Koska te olette

hyväntahtoisesti ottanut minut lähiajaksi talonne asukkaaksi, niin

luulen olevani oikeutettu tekemään jotakin linnanne suojelemiseksi.

Tässä maakunnassa asiat näyttävät vain kiristyvän arveluttavasti. Ei

edes Rosminissa tunne kukaan olevansa turvallinen yhtenäkään päivänä.

Teidän talonpoikasvartionne ei ole välttänyt vihollisen huomiota,

vaan päinvastoin kohdistanut sen kartanoonne."

"Tunnen olevan itselleni kunniaksi", keskeytti hänet vapaaherra,

"etteivät toimeni ole noiden herrojen mieleen."

"Varmastikin", myönsi Fink kohteliaasti. "Sitä enemmän on teidän

ihailijoillanne syytä valvoa teidän ja perheenne persoonallista

turvallisuutta. Vieläkään te tuskin olette kyllin vahvat puolustamaan

tätä linnaa paikkakuntalaistenne typeriä hyökkäyksiä vastaan. Ne

tusinan verta työmiehiä, jotka olen tuonut mukanani, voisivat

muodostaa oman talonne suojelusvartion; miehillä on aseet ja osa

heistä osaa niitä käyttääkin. Minä olen velvoittanut mieheni

noudattamaan ohjesääntöä, joka on laadittu niin sotilasmaiseksi

kuin suinkin, jotta sen kautta voidaan ylläpitää hyvää järjestystä

heidän keskuudessaan. He saavat joka päivä tehdä työtä muutamia

tunteja vähemmän kuin tavallisesti ja sinä aikana harjoitella

sotilastemppuja, käydä vartioilla ja tiedusteluretkillä sekä,

mikäli se teidän mielestänne on suotavaa, ylläpitää säännöllistä

yhteyttä ympäristön kanssa. Miesten ylläpidosta ja palkkauksesta

minä luonnollisesti huolehdin; ensi viikkojen tarpeista olenkin jo

pitänyt huolta. Haluaisin rakennuttaa heitä varten kevyen kenttämajan

jonnekin lähelle; mutta siihen asti kunnes sellainen valmistuu, on

tarpeen pitää miehiä koossa mikäli mahdollista linnan läheisyydessä.

Ja senvuoksi pyydän kortteeria myöskin tälle väelle."

"Kaikki myönnetään mitä vain haluatte, rakas Fink", huudahti

vapaaherra, jonka nuoremman miehen toimekkuus oli saanut innostumaan;

"mitä meillä vain on tilaa, sen annan käytettäväksenne."

"Silloin minä rohkenen ehdottaa", puuttui Anton puheeseen, "että

linnan alikerrassa varustetaan jokin huone vahtituvaksi. Siellä

säilytetään miesten aseet ja työkalut, ja joka yöksi tulee sinne

muutamia miehiä pitämään vartiota. Toiset täytyy majoittaa

karjakartanon puolelle. Sen kautta miehet tottuvat pitämään linnaa

yhteisenä kokouspaikkanaan."

"Mainiota", sanoi Fink, "kunhan vain naiset eivät kovin pahastu siitä

levottomuudesta, mikä tämän kautta tulee linnaankin."

"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista

toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi

vapaaherra arvokkaasti.

Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten

kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko

ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon

väenrakennuksissa.

Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet

huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen.

Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti

yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan

ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi

katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva.

Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa

kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä.

Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä

muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä

norsunluusta.

"Kuinka viehättävä kapine!" huudahti Lenore ihastuneena.

"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti,

"niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva,

jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä

luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan

huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."

Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön,

vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen

mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa,

näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen

harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva

jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät,

ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin

armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista

huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon.

Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla,

jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.

Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella.

Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin

kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista

kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja

muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla.

Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat

levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat

työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma

kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse

osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl

ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia

johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa

pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin

täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta

koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa

parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen

alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä

vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin

annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä

helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink

Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran

ikkunalaudoituksiin."

* * * * *

Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä

virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen

elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa

tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan

tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli

ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat

kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta,

omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta

hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi

ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton

kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.

Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä

lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut

heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin

molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain

nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista

hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista.

Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt

levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään,

"vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli

taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan

hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä

leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän

aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä

kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä

ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan

ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä,

paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita,

niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen

seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin

täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet

yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.