"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa
väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain
lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa
erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin
itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis
uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin
taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se
avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti,
niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja
riistää heiltä aseet."
"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasi
Anton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."
"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne
käytte etupuolelta."
"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä
teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä
jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita
ja toistakymmentä kivääriä vastaan."
"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata
meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja
tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa
kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää
tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen
sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos
yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta
vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole
mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."
Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän
tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi,
"sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin
portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan
täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he
harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat
muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä
takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.
"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri
on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle
takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle.
Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."
Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden
vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti
porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot
toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava
teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään
joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon
takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä
kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi
metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin
talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä
poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue
tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja
miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat
viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä,
tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta
kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan
kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."
"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja
tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin
miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"
Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän
voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota
herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan
ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului
rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin
leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan
heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan
eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa
olevat säntäsivät akkunoille ja oville.
"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui
erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää
karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta
kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi
kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella
seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat
tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa,
ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti
saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun
yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa
kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen.
Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin
ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä
oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.
Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se
oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun
saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein
samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse
taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli
laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon
edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä
toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti
saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa
oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä,
urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut
rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan
porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan
turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain
sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi
rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat
kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" -- ja
molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan
vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen
siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen
komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen
esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka
ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka
lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti
peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.
Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni
yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä
on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"
Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni
piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei
tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja
kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen
ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt,
niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani,
ammutaan teistä joka sorkka maahan."
"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä
olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun
ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman
uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat
kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.
"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa
tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus.
"Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on
turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman
omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.
"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette
vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain
yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri
teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin
kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon
esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin
hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä
tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi
ihmissyöjäksi.
Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne
ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää,
ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin
viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle.
Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat
miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia.
Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat
hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin.
Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia
pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä
piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos
maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka
tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä
nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni
luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi,
torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen
kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja
miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"
Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja
sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme
joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."
Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat,
heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin
toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan
kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti
rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli.
Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen
joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit
miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot,
puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt
vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin
puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet
seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin
veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi
kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti
koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut
vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset
vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä
oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt
loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla.
Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!
Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet
mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten
hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen
pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä.
Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille
lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta
osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin
sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin
kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet
jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä
ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä
vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka
haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita
matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty
samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen
kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat
ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä
puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin.
Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu,
joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui
huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan,
että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa,
koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien
muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä
oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti
enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi
tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia
vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.
Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista
sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen
neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan
saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja
lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin
hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten
talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla
kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset
jäähyväiset.
"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse",
sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut
ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui:
"Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian
nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat
ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten
aina pysyä yksissä."
"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat
saman hänen jälkeensä.
Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton
antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun
joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä,
joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen
etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa,
toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat
tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita
henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata
saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui
miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä
päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli
vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi.
"Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti.
"Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä,
mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos
puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin
olemme heidän armoillaan."
"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene
puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana
kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret
joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut
komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat.
Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista,
jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä,
ja sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava
puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun
miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville
saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin
tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö voisi
tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."
Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton piti
kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten
hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin
parvi riensi kotiaan.
Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta tämä
auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät
pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"
"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!"
kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen
kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"
"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi
hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti
Karl kerta toisensa jälkeen.
Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio.
"Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.
"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet
ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa
puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä
silmiin: "Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."
"Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore,
"niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin
isän tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin
mukaansa portaita ylös.
Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan: "Mitä
te tuotte tullessanne?"
"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman kaikista
kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten välillä.
Maa on ilmi kapinassa."