"Eräs hänen isänsä asiamies oli tänään konttorissa. Hänen kertomansa
mukaan ovat isä ja poika jälleen riitautuneet, ja tällä kertaa
on Fink, pelkään mä, paremmin oikeassa kuin hänen isänsä. Hän on
yht'äkkiä luopunut asiainhoidosta Amerikassa, väkivaltaisin keinoin
murskannut erään suuren liikeyhtiön, jonka hänen setänsä oli
perustanut, luovuttanut isälleen perintöosuutensa ja sitten kadonnut
jäljettömiin. New Yorkista tulleiden epävarmojen tietojen mukaan hän
on lähtenyt maanosan keskellä oleviin suuriin erämaihin."
Sabine kuunteli jännittyneenä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hänen
veljensäkin vaikeni. "Siinä miehessä on kuitenkin mahtavaa ainesta",
hän viimein sanoi. "Tänä aikana tarvitaan sellaista ripeätä kykyä
kuin hänellä on. -- Nyt luopuu myöskin Pix meiltä. Hän on kosinut
jotakin varakasta leskeä ja aikoo ruveta itsenäiseksi liikemieheksi.
Minun on otettava Balbus hänen tilalleen, mutta tämä ei kuitenkaan
korvaa häntä."
"Ei", sanoi Sabinekin huolestuneena.
"Meillä alkaa käydä tyhjäksi", jatkoi veli, "ja minäkin tunnen,
etteivät omat voimani suinkaan lisäänny. Viime vuodet olivat meille
vaikeat. Sitä tottuu niin ihmisten kasvoihin, jopa heidän heikkoihin
puoliinsakin. Kukaan ei ajattele, kuinka katkeraksi johtajalle usein
käy, kun ne siteet katkeavat, jotka ovat kutoutuneet hänen ja hänen
apulaistensa välille. Pixiin minä olin tottunut jos kehenkään, ja
minulle käy vaikeaksi tulla toimeen ilman häntä. Ja itsekin vanhenen.
-- Minä vanhenen, ja ympärilläni tyhjenee. Pimeinä hetkinäni näen
sinut yksinäsi kotona ja liikkeessä; kun minun täytyy lähteä luotasi,
jäät sinä aivan yksin. Vaimoni ja lapseni ovat poissa. Sinun
kukoistavaan nuoruuteesi olen perustanut kaiken toivoni, sinulle
olen ajatellut miestä ja lapsia, sisar parkani. Niissä mietteissä
olen käynyt vanhaksi, ja aina näen sinun kulkevan vierelläni, suu
hymyssä, mutta sydän surussa, alati toimeliaana ja osanottavaisena
mutta kuitenkin yksin, vailla suurta iloa ja vailla ihanan toivon
täyttymistä."
Sabine kallisti päänsä veljen päätä vastaan ja itki hiljaa. "Eräs oli
sinulle rakas, jonka olet kadottanut", sanoi hän hiljaa.
"Älä puhu hänestä, älä ajattelekaan häntä", sanoi veli synkästi. "Ja
vaikka hän sieltä palaisikin, olisi hän meiltä mennyt!" Hän hyväili
kädellään sisaren tukkaa, tarttui sitten hattuunsa ja läksi huoneesta.
"Ja itse hän aina muistelee Wohlfartia", huudahti täti
akkunaloukosta; "vasta eilen hän kyseli vanhalta Sturmilta jos
jotakin Karlista ja siitä puolalaistiluksesta. En minä vain ymmärrä
tuota miestä."
"Minä hänet ymmärrän", huokasi Sabine ja istahti uudelleen käsityönsä
ääreen.
Täti nyrpisti nenäänsä: "Te olette molemmat samaa maata, teidän
kanssanne ei käy ollenkaan puhuminen eräistä tietyistä asioista", hän
sanoi ja lähti harmissaan huoneesta.
Sabine istui yksinään. Uunissa ratisi valkea, ja seinäkellon heiluri
riippui yksitoikkoisesti edestakaisin. "Yhä vain näin, yhä vain
näin", humisi sen liike. Hiljakseen ratisi elämänliekki näiden
vankkojen seinämuurien sisällä, saaden syttyä joka aamu ja jääden
kytemään illoin. Välinpitämättömän vakavina katselivat vanhempain
kuvat seiniltä talon viimeistä vesaa, jonka elämä oli ollut liikettä
vailla jo monet vuodet. Siten kului Sabinen nuoruus, yksivakaisesti,
hiljaisesti, liikkumatta, kuten seinillä riippuvat muotokuvat.
Sabine kallisti päänsä ja kuunteli. Älähän -- hiljaisia, aavemaisia
askeleita kuului huoneen nurkista entäpäs lapsensuusta iloista
naurua; yhä lähemmäksi tuli häntä tuo haavekuva, ja kiharainen pää
vaipui hänen syliinsä ja kaksi hentoa käsivartta kurottui hänen
kaulaansa. Sabine kumartui suutelemaan tyhjää ilmaa suunsa edessä ja
kuunteli jälleen suloisia säveliä, jotka hurmasivat hänen sydämensä
ja kiehtoivat ilon kyyneleet hänen silmiinsä. Ah, hänen kätensä
tapasi tyhjää, eikä muuta ollut todellista kuin hänen syliinsä
tippuvat kyyneleet.
Siten hän istui yksin kauan, kunnes iltahämärä tunkeutui hänen
huoneeseensa. Väsyneesti tikutti kellonheiluri, hitaasti sammui
uunista viimeinenkin hiillos: yhä epäselvemmäksi kävivät seinillä
olevat muotokuvat, pää toisensa jälkeen katosi niistä hämäryyden
syliin; yhä pimeämmäksi muuttui huone, yksinäiseksi ja värittömäksi,
yhä tummempana sulki sen piiriinsä musta yö, kuten paarinliina se
kattoi Sabinen päätä ja jäseniä.
Silloinpa löi vanhan tornin vartija hilpeästi kelloaan, niin että
pihalla tynnörien laidat helähtivät. Yhä mahtavammin kumahtelivat nuo
iskut vanhan talon pihamaalla Sabine kohotti päätään. "Kahdesti olen
peljännyt ja kahdesti toivonut, ja joka kerralla olivat pelkoni ja
toivoni turhat. Niin olkoonkin", hän huudahti vallattomasti. "Hänelle
yksin, jolle minä olen kaikki, voin jäädäkin kaikeksi. Hänelle yksin
en voi toimittaa puolisoa enkä hentoja lapsenkäsiä kaulailemaan
häntä. Niin, sellaiseksi meidän elämämme käy, yhä hiljaisemmaksi,
yhä tyhjemmäksi. Mutta minut hän saa omistaa koko elämäni ajan. Veli
raukkani, sinä et saa enää tuntea tuskaa, joka on riistänyt virkeän
elämän sekä sinulta että minulta."
Sabine tarttui avainkoriin ja riensi veljensä huoneeseen.
Sillä välin täti oli päättänyt lähteä tervehtimään herra Baumannia.
Tädin ja Baumannin välillä vallitsi hiljainen välirauha. Kohtalo oli
tehnyt heistä pöytänaapurit. Kun täti muisteli koko naapurisarjaansa
päivällispöydässä, joka oli päivän juhlallisin tilaisuus, niin
tuli hän siihen mielipiteeseen, että tuo sarja oli vähitellen yhtä
paljon menettänyt hyvätuulisuudessa kuin kasvanut kristillisessä
hurskaudessa. Fink oli ollut jumalaton, mutta hyvin huvittava;
Wohlfahrtilla oli hyveellisyys ja hyvätuulisuus ollut jokseenkin
miellyttävässä tasapainossa; Baumann oli hurskasmielisin mutta
vaiteliain. "Mitä kaikkea sitä joutuu kokemaankin", huudahti täti.
Puhelu Baumannin kanssa ei ollut koskaan huvittavaa, mutta se oli
mieltäylentävää, sillä tätikin pani arvoa ahkeralle kirkonkäynnille,
ja maanantaisin he vaihtoivat aina ajatuksiaan viime saarnan
johdosta. Mutta paitsi tätä uskonnollista keskustelua oli toinenkin
yhdysside olemassa tädin ja Baumannin välillä, ja se yhdysside
oli Anton. Täti ei vieläkään voinut tottua siihen, mitä hän
nimitti luonnottomaksi eroksi. Hän oli epätietoinen siitä, kumpiko
oikeastaan oli syypää tuohon kotoisessa elämässä tapahtuneeseen
häiriöön -- johtajako vai tämän kirjeenvaihtaja. Jyrkästi hän oli
sitä mieltä, että Antonin ero oli ollut tarpeeton, käsittämätön ja
turmiollinen kaikille asianosaisille, ja hän ponnisteli voimainsa
takaa kiertoteitä, jotta karkulainen saataisiin jälleen liitetyksi
liikkeeseen, mikäli hienot viittaukset ja naisellinen taivutusvoima
pystyivät pehmittämään miesten härkäpäisyyttä. Senvuoksi hän oli
kohta Antonin lähdettyä joka tilaisuudessa puhellut sekä kauppiaalle
että Sabinelle Antonista ja ylistellyt tätä. Mutta sillä hän ei ollut
mitään voittanut. Kauppias oli vastannut kuivasti, milteipä tylysti
-- ei siihen mieheen pystynyt mikään! --, ja Sabine oli kääntänyt
puheen toisiin asioihin tahi mykistynyt kokonaan kohta kuin täti
aloitti kiitosvirtensä. Mutta sepä ei saanut tätiä petetyksi. Nuo
koruommellut akkunaverhot olivat luoneet hänen sieluunsa häikäisevää
hohdetta, jolla hän siitä lähtien itsetyytyväisesti valaisi
Sabinenkin mielentilaa.
Hän tiesi Baumannin olevan ainoan konttorin herroista, jonka
kanssa Anton ylläpiti kirjeenvaihtoa, ja tänään hän päätti
lujasti lähteä korjaamaan kaikkien asianomaisten itsepäisyyden
surullisia seurauksia. Hän otti mukaansa pienen kirjasen, erään
hyväntekeväisyysseuran vuosikertomuksen, jonka Baumann oli lainannut
hänelle luettavaksi, ja meni teeskennellyn välinpitämättömästi
takapihan puolelle, missä hän kuin ohimennen koputti Baumannin ovelle
ja ojensi hänelle vihkosen takaisin.
"Aika sievähän se oli", sanoi hän kynnykseltä; "taivas antakoon
siunauksensa hyvälle työlle", ja samalla hän ojensi Baumannille
pienen rahamäärän paperiin käärittynä. "Kirjoittakaa vastakin tämä
summa minun osaltani avustukseksi." Herra Baumann kiitti köyhien
nimessä. Sitten täti aloitti uudelleen poislähtiessään: "No, mitä
uutta kuuluukaan ystävästänne Wohlfartista? Hänhän on ihan kuin
kadonnut koko maan päältä, ei edes vanha Sturmkaan tiedä kertoa
hänestä mitään."
"Hänellä on paljon tekemistä", sanoi vaitelias Baumann.
"No, arvaanpa ettei sen enemmän kuin täälläkään. Jos hän himoitsi
itselleen työtä, niin olisi hän voinut siivosti pysyä täällä."
"Hänellä on siellä raskas urakka täytettävänä ja hän suorittaa hyvää
työtä," jatkoi Baumann varovaisesti.
"Juoskaa järveen hyvine töinenne", huudahti täti ja kävi jälleen
sisälle, sulkien oven perästään. "Hyvää työtä hänellä oli täälläkin
toimitettavana. Ei, älkää minulle pahastuko, mutta en mokomata ole
vielä ikänäni nähnyt. Hän laputtaa matkoihinsa, juuri kuin täällä
mitä kipeimmin tarvittiin viisasta miestä, joka oli perehtynyt
kaikkiin liikesalaisuuksiin. Jos hän olisi ruvennut harjoittamaan
itsenäisesti liikettä tahi mennyt naimisiin, niin se olisi toista,
sillä ihminen tarvitsee oman talouden ja hän tahtoo myöskin
toimia itsenäisesti. Niin on Jumalan tahto, enkä minä silloin
tässä tapauksessa virkkaisi halaistua sanaakaan. Mutta annappa
karata konttorista lehmien ja lampaiden pariin ja puolalaisten ja
aatelismiesten joukkoon, sitä niin ei voi sietää eikä anteeksi antaa.
Ja entäpä vielä sellaisesta liikkeestä, jossa kaikki ajattelivat
hänestä pelkkää hyvää ja jossa häntä joka huoneessa hemmoiteltiin
kuin omaa lasta! Tiedättekö mitä minä sellaisesta käytöksestä
ajattelen, herra Baumann?" hän jatkoi kiivastuneena, niin että
hänen myssynsä nauhat lepattelivat. "Minusta se on kiittämätöntä!
-- Ja entä kuinkas täällä nyt käy? Täällähän käy aivan autioksi ja
tyhjäksi koko talossa! Fink on poissa, Jordan on poissa, Wohlfart
poissa, Pix poissa; te olette nyt ainoa, joka on vielä jäänyt jälelle
etukonttorin kelpo herroista, ja ettehän tekään toki voi yksinänne
kaikkea tehdä."
"En", sanoi Baumann huolestuneesti, "ja minäkin olen sangen tukalassa
asemassa. Jo viime syksynä olin luvannut neljännesvuoden lopussa
erota liikkeestä, ja nyt on kevät jo lähellä, enkä minä ole seurannut
vieläkään ääntä, joka minua kutsuu."
"Älkää puhuko mokomaa lorua!" huudahti täti säikähtäen; "ettehän te
toki tahdo erota täältä?"
"Minun täytyy", vastasi herra Baumann luoden katseensa alas. "Olen
saanut kirjeitä veljiltä Englannissa, ja veljet moittivat kovin
käytöstäni. Pelkään että teen hyvin väärin, kun en ole jo lähtenyt;
mutta aina kun tulen konttoriin ja näen isot kirjekasat pöydällä ja
herra Schröterin murheelliset kasvot, ja kun ajattelen kuinka vaikeat
ajat nyt on ja kuinka paha onni liikkeellä on ollut menettäessään
parhaita voimiaan, niin tuo kaikki kahlehtii minua yhä tänne. Minäkin
tahtoisin, että Wohlfart palaisi jälleen takaisin, sillä liike
tarvitsee häntä kipeästi."
"Hänen täytyy palata", puuskahti täti, "se on hänen kristillinen
velvollisuutensa. Kirjoittakaa se hänelle. -- Eihän tosin meillä
nykyään juuri hauskasti eletä", hän jatkoi tuttavalliseen sävyyn;
"ehkäpä hänellä on siellä paremmat päivät. Puolalaisten keskenhän
eletään joka päivä ilon ja riemun humussa."
"Ah ei", vastasi Baumann samaan sävyyn, "ilon humussa hän ei siellä
elä. Pelkäänpä hänellä olevan siellä raskaat ja murheelliset päivät;
mitä hän kirjoittaa, se ei kuulosta lainkaan hauskalta."
"Hyvä isä, mitä te sanottekaan!" huudahti täti istahtaen ja katsellen
odottavaisesti Baumannia kasvoihin. Baumann nykäsi tuolinsa
lähemmäksi tätiä, ja molempien hurskasten välillä alkoi pieni
ihmisystävällinen tarinanpito.
"Hän kirjoittaa hyvin huolissaan, että aika näyttää hänestä
synkältä", aloitti Baumann, "hän pelkää uusia levottomuuksia ja
pahoja vuosia."
"Herra hyvästi siunaa ja varjele", huudahti täti, "niitähän meillä
oli jo tarpeeksi asti."
"Hän elää epävarmassa maanääressä", jatkoi herra Baumann, "ja
kehnojen ihmisten keskellä; poliisivoiman täytyy kaikesta päättäen
siellä olla hyvin puutteellinen."
"Hirmuisissa ryövärien luolissa hän siellä elää", vahvisti täti
kiihtyneenä.
"Ja minä pelkään, että hänen omien tulojensakin laita on huonosti;
alussa piti minun vielä monestikin lähettää hänelle pikku herkkuja,
joihin hän oli tottunut, meidän hyvää teetämme ja sikarejamme,
mutta viime kirjeessään hän kirjoitti, että hänen täytyi ruveta
säästeliääksi ja totuttautua niistä eroon. Hänellä täytyy olla
sangen vähän rahoja", jatkoi Baumann päätään pudistellen, "tuskinpa
kahtakaan sataa taaleria."
"Hän kärsii hätää", huudahti täti, "se on varma; -- se poloinen
Wohlfart! Kun te ensi kerran kirjoitatte hänelle, niin me lähetämme
samalla hänelle laatikon Pekko-teetä ja kinkkuparin."
"Kinkkujako maalle?" sanoi Baumann epäröiden. "Minä luulen, että
sieltä ne siat kaupunkiinkin tulevat."
"Mutta eiväthän ne kuulu hänelle!" kivahti täti. "Kuulkaa nyt,
herra Baumann, teidän kristillinen velvollisuutenne on hetipaikalla
kirjoittaa hänelle, että hän oitis palajaa tänne. Liike tarvitsee
häntä, ja se vaatii häntä tulemaan. Minä tiedän parhaiten, kuinka
sukulaiseni itsekseen suree näitä vaikeita aikoja ja paraimpain
herrainsa menettämistä, ja kuinka hän iloitsisi saadessaan
Wohlfartinsa takaisin." Viimeinen lisäys oli hurskas valhe tädin
puolelta.
"Ei se minusta siltä näytä", virkkoi Baumann arvelevaisesti.
"Vasta tänään sanoi sukulaistyttöni veljelleen, kuinka rakas Wohlfart
on ollut meille kaikille ja kuinka paljon olemme hänessä menettäneet.
Jos hänellä on velvollisuuksia siellä, niin on hänellä niitä
täälläkin, ja täällä ne ovat vanhempaa juurta."
"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Baumann, "mutta minä pelkään, arvoisa
rouva, ettei se paljoakaan hyödytä, sillä juuri silloin kuin hänellä
on vaikein aika, ei hän irroita kättään aurankurjesta, jolle hän on
sen laskenut toisten hyväksi."
"Mutta eihän aurat ja kurjet mitään häneen kuulu, vaan kynä ja
mustetolppo", kivahti täti äkämystyneenä, "ja tänne meille hän
kuuluu. Muu kaikki on joutavaa lörpötystä. Kun hän täällä juo kelpo
teetänsä ja saa hyvän toimeentulon, niin ei hän siltä laiminlyö
velvollisuuttaan. Ja saman minä sanon teillekin, herra Baumann, että
älkää enää koskaan lörpötelkö minulle afrikalaisia lorujanne."
Baumann hymähti ylpeän itsetietoisesti. Mutta tädin poistuttua hän
istahti kuuliaisesti pöytänsä ääreen ja kirjoitti Antonille kirjeen,
jossa hän kertoi tädin kanssa pitämänsä keskustelun, ja kuvasi
vielä, kuinka hirveän vakavaksi elämä oli käynyt kauppaliikkeessä ja
kuinka synkiltä johtajan kasvot näyttivät joka aamu, kun hän kulki
etukonttorin läpi.
* * * * *
Puolalaisella tilalla on lumi sulanut vedeksi, joka kuohuu ja kohisee
tulvivassa purossa, mutta vielä on maisema värittömän harmaa, maan
elähdyttävä mehu alkaa vasta tehdä ensimmäistä kiertokulkuaan
puunrungoissa ja kehittää puron varrella kasvavissa pensaissa ja
ruohoissa ensi lehtisilmuja ja kukannuppuja. Tulvavesi on vienyt
mennessään kehnon siltapahasen, ja Anton seisoo linnan lähellä
rannalla ja valvoo työmiehiä, jotka asettelevat uusia kaaripalkkeja
ja naulaavat niihin poikkilautoja; Lenore istuu kannonnenällä häntä
vastapäätä ja katselee, kuinka hän mittaa lautoja ja merkitsee niitä
lyijykynällä ison sahan purtavaksi.
"Pahimmasta on toki päästy", huudahtaa Lenore, "kevät tekee tuloaan!
Jo näen hengessäni puiden ja nurmen viheriöivän, yksinpä tuo kolkko
talokin tulee kevään kirkkaudessa näyttämään hauskemmalta kuin nyt.
Mutta teitä varten minä tahdon piirustaa linnan sellaisena kuin se
nyt on, muistoksi ensimmäisestä talvesta, jonka vietimme täällä
teidän turvissanne."
Ja Anton katselee loistavin silmin edessään istuvaa kaunista tyttöä
ja piirustaa puhtaalle laudanpätkälle hänen kasvoistaan sivukuvan.
"Ette te osaa minua piirtää", Lenore sanoo, "te teette suuni aina
liian suureksi ja silmäni liian pieniksi. Antakaappa minulle kynänne,
minä osaan sitä paremmin käyttää, ja pysykää itse hiljaa. Katsokaas
vain, siitä tuli kerrassaan teidän kuvanne, teidän vilpittömät
kasvonne, mutta minäpä osaankin ne ulkomuistista. -- Hurraa,
kaupunkilähetti!" hän huutaa, heittää kynän menemään ja kiiruhtaa
linnaan päin. Anton seuraa häntä, sillä raskaasti kuormitettu
kaupunkilähetti on linnanväelle se laiva, joka halkaisee aaltoilevat
laineet tuodakseen tuohon syrjäiseen saareen suuren maailman hyviä
asioita. Kartanolla irroitetaan raskas laukku miehen selästä, Lenore
sukeltaa kätensä siihen ja sieppaa mielissään piirustuspaperikäärön,
jonka hän oli Rosminista tilannut. "Joutukaahan, Wohlfart, minun
kanssani valitsemaan se paikka, josta voin paraiten piirustaa linnan.
Sen kuvan te sitten ripustatte huoneeseenne sen vanhan kuvan sijaan,
joka aina tekee mieleni surulliseksi kun sitä katson. Kerran te
piirustitte talomme, nyt minä piirrän sen teille. Minä tahdon koettaa
parastani, saattepa nähdä että minäkin osaan jotain."
Anton ei kuuntele hänen iloista laverteluaan. Kärsimättömänä hän on
avannut Baumannin kirjeen, ja sisällystä lukiessaan hänen kasvoilleen
kohoaa tumma puna. Verkalleen, syviin mietteisiin vaipuneena hän
lähtee huoneeseensa eikä enää ilmesty näkyviin.
Lenore sieppaa maahan pudonneen kirjeenkuoren. "Se on taaskin hänen
kauppaliikkeessä olevan ystävänsä käsialaa", hän virkkaa surullisesti
itsekseen; "kohta kuin hän saa sieltä kirjeen, hän käy kylmäksi ja
synkkämieliseksi minua kohtaan." Hän heittää paperin menemään ja
rientää talliin satuloimaan lemmikkinsä, vanhan ponyn.
6.
Rosminin pienessä piirikaupungissa oli viikottaiset toripäivät.
Jo ikivanhoista ajoista lähtien ne olivat ympäristön maalaisille
olleet suuri juhlatilaisuus. Viitenä päivänä viikossa oli talonpojan
pakko viljellä kaaliaan tai orjailla ankaran maanomistajan töissä,
sunnuntaisin hänen sydämensä jakautui Neitsyt Maarian, perheen ja
kylän kapakan kesken, mutta toripäivät siirsivät hänet laihoilta
nummiltaan kerrassaan suuren maailman humuun ja hälinään. Silloin hän
tunsi olevansa saapuville tulleiden vierasten rinnalla älykäs mies
mokoma, joka osaa hankkia ja hyväkseen käyttää; hän tapasi tuttavia,
joita hän ei muuten olisi koskaan tavannut, sai tietää uusia asioita
maailmalta, kuuli juttuja vieraista kaupungeista ja maista ja nautti
täysin siemauksin toisten kerran hänellekin hankkimasta hyvästä.
Ja tämän päivän illalla lentelivät sitten uutiset syrjäisimmänkin
metsäkylän sopukkaan, mökistä mökkiin, piirikunnan jokaisen ihmisen
tiettäväksi.
Näin oli asianlaita ollut jo silloin, kun slaavit yksin olivat tämän
maan äären herroina, talonpoika maaorjana likaisen olkikaton alla,
aatelismies hovimaisessa loistossa hirsilinnassaan. Silloin oli
nykyisen Rosminin paikka ollut aukeana kenttänä; ehkäpä sillä seisoi
vain pieni kappeli ja siinä armelias pyhäinkuva tai pari mahtavaa
tammea vanhoilta pakana-ajoilta, tahi jonkin älykkään tilanomistajan
asumus, joka osasi nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin hänen
pitkäpartaiset naapurinsa. Silloin oli saksalainen kauppias saapunut
rajan takaa markkinoille tavaravankkureineen ja palvelijoineen,
avannut arkkunsa ristiinnaulitunkuvan tai puolalaissapelin turvin
ja tarjonnut kaupaksi kotimaansa ahkeruuden tuotteita, kankaita,
koreanvärisiä pukuja, kaistasukkia, helminauhoja lasista ja kalliista
korallista, pyhäinkuvia ja kirkollisia esineitä, mutta myöskin
paljon kurkkua kutkuttavaa, makeita leivoksia, vierasmaisia viinejä
ja hyväntuoksuisia sitruunia; ja näihin hän oli vaihtanut sitä,
mitä maakunta itse puolestaan voi hänelle tarjota: sudentaljoja ja
hamsterinnahkoja, hunajaa, viljaa, karjaa ja muuta. Eipä aikaakaan,
kun kauppiaan viereen ilmestyi käsityöläinenkin, tuli saksalainen
suutari ja napintekijä, levyseppä ja vyöntekijä; teltat ja tilapäiset
lautakojut antoivat vähitellen tilaa kiinteille taloille, jotka
piirsivät neliön ison markkinatorin ympärille, jolla satojen täyteen
lastattujen puolalaisvaunujen täytyi edelleenkin saada sijaa. Vieraat
siirtolaiset liittyivät lujasti yhteen, ostivat maaperän, ostivat
kaupunkioikeuden puolalaiselta tilanomistajalta ja laittoivat
itselleen järjestyssäännöt saksalaiskaupunkien mallin mukaan. Uudet
kaupunkiporvarit rakensivat raatihuoneensa keskelle isoa toria ja
sen vierelle tusinan verran taloja myymälöiksi ja kapakoiksi, ja
siten muuttui tuo neliömäinen ala suljetuksi renkaaksi. Talojen,
takapihojen ja katujen ympärille pystytettiin kaupungin muuri ja
molempien holvattujen kaupunginporttien päälle kai kotimaan tavan
mukaan vartiotornikin; siinä asui vartija, alakerrassa tullimies.
Ja ihmetellen kerrottiin ulkona metsissä ja hietanummilla, kuinka
nopeasti nuo vierasta kieltä pajattavat miehet olivat osanneet
kohota mahtiin ja valtaan, ja että jokaisen maamiehen, joka ajoi
portista sisään, täytyi maksaa heille kuparikolikko siltarahaa,
ja että yksin kaikkivaltaisen aatelismiehenkin täytyi pulittaa
se pussistaan. Monenkin lähiseudun slaavin paiskasi kohtalonsa
iäksi päiviksi kaupunkilaisten joukkoon, hän kotiutui pian heidän
keskuuteensa, muuttui käsityöläiseksi, kauppiaaksi, porvariksi kuten
he. Sillä tapaa oli Rosmin syntynyt, kuten niin monet toisetkin
vanhalle slaavilaismannulle kohonneet saksalaiskaupungit; ja ne ovat
pysyneet samanlaisina kuin ne alkuaankin olivat, suuren lakeuden
markkinapaikkoina, missä puolalaisen maanviljelyksen tuotteita
vaihdetaan saksalaisen ammattiahkeruuden luomuksiin; solmuina siinä
sitkeässä verkossa, jonka saksalainen on viskannut slaavin pään yli,
todella taidollisina solmuina, joissa lukemattomat langat juoksevat
yhteen, ja joiden kautta peltojen pienet raatajat sidotaan yhteen
muiden ihmisten kanssa, sivistyksen, vapauden ja sivistysvaltion
olojen ja tapojen kanssa. --
Tänään oli Rosminissa taasen markkinat, ja Anton ajoi rengin kera
kaupunkiin. Päivä oli kevään ensimmäisiä, aurinko lämmitti maaperää,
jota vielä sitoivat talven hyiset kahleet. Anton ajatteli mielessään,
että kohtapa täytyi ensimmäisten puutarhakukkainkin puhjeta, ja
että hän ja linnan naiset eivät tänä vuonna kävisi missään muualla
kuin ehkä ensimmäisellä vajojen takaa kumottavalla ulkokartanolla.
Eikä nyt ollutkaan aika iloita kukkien suloisuudesta, kaikkialla
olivat mielet kiihdyksissä, ja kaikki, mikä oli niin monien vuosien
mittaan ollut lujaa ja kiinteätä, tuntui järkkyvän. Kaikkialla
puhaltelivat valtiolliset myrskytuulet, sanomalehdet kertoivat joka
päivä odottamattomista ja peljättävistä asioista, suuri sota näytti
olevan alussaan, kaikki omistusoikeus ja sivistystyö vaarassa. Hän
ajatteli vapaaherran huolestuttavia raha-asioita, ja mikä onnettomuus
häntä kohtaisi, jos raha jälleen kallistuisi ja tilustenhinnat perin
halpenisivat. Hän muisteli myöskin vanhaa kauppaliikettä kaupungissa,
entistä konttori-istuintaan, jota hän mielessään edelleenkin ajatteli
omakseen, ja herra Baumannin hänelle lähettämää murheellista
kirjettä, ja kuinka synkeältä johtaja nykyään näytti, ja kuinka
riitaisia vanhat työtoverit olivat keskenään, istuessaan yhteisen
teepöydän ympärillä herra Baumannin huoneessa.
Noista murheellisista mietelmistä hänet herätti maantieltä kuuluva
kolina. Joukko vallasvaunuja ajoi ohi; ensimmäisessä istui herra von
Tarowski, joka tervehti Antonia kohteliaasti. Anton näki ihmeekseen,
että hänellä oli jääkärinsäkin mukana, kuten aikoisi hän lähteä
metsästämään. Vielä kolmet vaunut vierivät ohi, kaikki täpötäynnä
puolalaisherroja, ja vaunuja seurasi koko liuta ratsastajia, joiden
joukossa Anton näki Tarowskin saksalaisen pehtorinkin.
"Jasch", huusi Anton ajajalleen, "näitkö sinä, mitä ne koettivat
peitellä toisissa vaunuissa, kun ajoimme ohi?"
"Pyssyjä", vastasi renki päätään pudistellen.
Pitkien lumi- ja vesiryöppyjen jälkeen paistava kirkas päivä
oli houkutellut väkeä kaikista kartanoista kaupunkiin. Pieninä
parvina he astuivat joutuin eteenpäin, naisia vain vähän mukana,
ja maantiellä kajahteli kovia huutoja ja hilpeää hälinää, kuten
muulloin vain juhlailtoina kotia palatessa. Saavuttua esikaupungin
ensimmäisen majatalon kohdalle Anton käski pysähdyttämään. Ajaja
kysyi vähän ihmeissään: "Täältähän on vielä pitkältä torille, kuinkas
kaurankuormitus toimitetaan?"
"Pysy vain hevosten luona", käski Anton, "äläkä lähde kaupungille.
Jos ostan jotain, niin annan tuoda sen tänne, ja me lastaamme sen
sitten omiin vaunuihimme."
Joutuisin askelin hän lähti patikoimaan jalan katuja pitkin. Ne
olivat täpösen täynnään ihmisiä, jo kaupunginportille oli niitä ollut
kasautunut niin, että sisäänpyrkiväin viljavankkurien oli ollut
vaikea päästä läpi. Torille tultuaan Anton joutui kummiinsa miesten
muuttuneesta ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Kaikkialla näkyi
kiihkosta palavia kasvoja ja vääristyneitä ilmeitä, sangen monilla
maalaismiehilläkin oli jääkärinpuku ja useilla näkyi lakissa outo
kokardi. Viinikauppiaan talon edessä tungos oli kaikkein suurin,
ihmiset seisoivat vierivieressä taajoin ryhmin ja kurkistelivat ylös
akkunoihin, joista riippui kirjavia lippuja, ylinnä Puolan-värisiä ja
niiden alla muita vierasmaalaisia. Antonin vielä katsellessa synkein
silmin outoja nähtävyyksiä avautui talon ulko-ovi ja kiviportaille
astui Tarowin herra, seurassaan jokin vieras, jolla oli olkavyöhyt
yllään. Anton tunsi viimemainitun samaksi puolalaiseksi, joka viime
kapinan aikana oli uhannut ammuttaa hänet ja joka moniaita kuukausia
sitten oli kysellyt häneltä vanhaa pehtoria. Eräs nuori mies syöksyi
ihmisjoukosta esiin, hypähti alimmalle portaalle, huusi jotain
isoon ääneen puolaksi ja heilutti lakkiaan -- kovaääninen kiljaus
kuului vastaukseksi, ja sitten kävi aivan hiljaiseksi. Tarowski
lausui jotain, mitä Anton ei voinut ymmärtää, hänen takanaan kun
viljavankkurit kolisivat ja väkijoukko tungeksi ympärillä. Sitten
rupesi olkaimella vyötetty herra puhumaan ja piti mahtavan puheen.
Hän puhui kauan, usein suosionosotusten keskeyttämänä; kun hän oli
lopettanut, syntyi huumaava melu ja kovaäänisiä puolankielisiä
huutoja. Ravintolan ovet avattiin selki selälleen, ihmisjoukon
lainehtiessa kuin myrskyinen meri. Osa siitä syöksyi pois ja jakautui
eri paikkoihin toria, toiset riensivät sisään; viimemainitut
palasivat pian takaisin kokardi lakissaan ja viitakekeihäs olallaan.
Siinä paikassa oli joukko viitakemiehiä joidenkin pyssyjä kantavien
miesten johtamina asettunut rintamaan ravintolan edustalle.
Asestettujen luku kasvoi yhä, ja pieniä osastoja lähti joutuisasti
eri haaroille toria. Selkänsä takaa Anton kuuli komentohuutoja
ja käskyjä; kun hän kääntyi ympäri, näki hän moniaita aseellisia
ratsastajia, jotka tiukin sanoin hoputtivat kaikkia ajopelejä
poistumaan joutuin torilta. Huuto ja hälinä paisuivat myrskyksi,
hätäisin kiljauksin maalaiset ruoskivat hevosiaan, myyjät pakenivat
tavaroineen taloihin, puotien ovet teljettiin kiinni. Moniaan
silmänräpäyksen kuluessa kauppatori oli saanut kaamean oudon
näön. Vaunut ja vankkurit olivat kaikki tipotiessään, ja kaikilla
torinkulmilla seisoi viitakemiesosastoja, joiden pitkät keihäät
kimaltelivat aamuauringon valossa. Torilla itsellään lainehti yhäti
kaikesta epätietoinen ja epävarma ihmisjoukko.
Huumautuneena, järkytettynä ja kuohuksissaan Anton tunkeutui pois
väkijoukosta ja pääsi torin toiselle laidalle. Siellä sijaitsi
veronkantovirasto, jonka jo kaukaa teki huomatuksi akkunanpieleen
asetettu, puukilvelle maalattu valtiovaakuna. Sinnepäin tungeksi
uusia ihmisparvia, joukko viitakemiehiä seisoi rintamassa talon
edustalla ja kaukaa voi Anton nähdä, kuinka yksi heistä pystytti
tikapuut seinää vasten ja alkoi vasaralla paukuttaa vaakunakilpeä,
kunnes se irtautui ja putosi maahan. Vaakunan iskeissä katukiviin
kuului väkijoukosta hiljainen humaus, aivan kuin huokaus. Joukko
juopunutta roskaväkeä syöksyi kilven kimppuun, köytti nuoran sen
ympärille ja alkoi vetää sitä perässään katuojissa.
Anton oli aivan suunniltaan. "Sen roistot!" hän huusi ääneen ja
lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kuvanraastajia kohti. Silloin
kietoutui väkevä käsivarsi hänen ympärilleen ja värisevä ääni puhui
hänen korvaansa: "Ei nyt eteenpäin, herra Wohlfart, tänään on heidän
päivänsä, huomenna on meidän!"
Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin
kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko
sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia,
kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.
"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta
jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja
kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart,
nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me
olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura
hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen
vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä
tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin
kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa
ja itki ääneen kuin pieni lapsi.
Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa;
hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä
rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä
karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet
pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!"
Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme
saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista
kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat
häpäisevät vaakunakilpeämme!"
Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi
kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."
"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä
tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa,
ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset
eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me
tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon
viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei
hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun
kanssani, Kunaun seppä!"
Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja
sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei
hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut
kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän
vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja
kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä
meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.
Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi
väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä
rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat
ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään
noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä;
puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti
siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat
seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä
aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen
sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen
kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa,
tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö
te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette
kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista
häpeätä?"
"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään,
"tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani
enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei
yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan..."
"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja
pudisteli tuimasti pikkuista miestä.
"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän
olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle
toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko
heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka
monella miehellä on aseet."
"Lasken viisikymmentä viitakemiestä", Anton vastasi nopeasti.
"Vähät minä viitakkeista, niitä kantavat kaikenlaiset kokoonhaalitut
irtolaiset, mutta paljonko on kiväärejä?"
"Tusinan verran oven edessä ja ehkä sama, määrä sisällä talossa."
"Meitä on kolmisenkymmentä pyssymiestä", virkkoi pikku seppä
huolestuneena, "mutta tänään ei kaikkiin voi luottaa."
"Voitteko hankkia meille kiväärejä?" kysyi Anton.
"Vain muutaman kappaleen", vastasi lukkoseppä päätään pudistellen.
"Meitä on täällä joukko saksalaisia maalta", jatkoi Anton yhä
yltyen, "ja me tahdomme raivata itsellemme tien täältä torilta aina
etukaupunkiin 'Punaisen hirven' kievariin saakka, siellä minä kokoon
kaikki miehet yhteen. Toimittakaa te Jumalan nimessä meille lähetin
myötä tieto oitis peräämme sekä kaikki kiväärit, mitä suinkin saatte
käsiinne. Jos saamme nuo aatelismiehet viskatuiksi ulos kaupungista,
niin juoksevat kaikki muut kohta itsestään hajalle."
"Mutta entä näiden puolalaisten kosto sitten!" valitti lukkoseppä
ja kohotti etusormensa pystyyn. "Kaupunki saa kalliisti maksaa sen
lystin".
"Ei sen mitään tarvitse maksaa, mestari, huomenna te saatte tänne
sotaväkeä, jos tänään viskaatte nuo mielettömät tiehensä. Nyt
paikalla pois, joka silmänräpäyksessä vaara vain yhä kasvaa."
Hän ajoi lukkosepän matkaan ja riensi torikaivon luo. Siellä hän
tapasi saksalaiset pikku ryhminä, ja Neudorfin kylän vouti tuli häntä
vastaan.
"Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana", huusi tämä hänelle, "meitä
jo katsellaan epäilevästi, ja tuolla asettuu joukko viitakemiehiä
rintamaan meitä vastaan."
"Seuratkaa minua", huusi Anton, "sulkeutukaa tiiviisti yhteen, ja nyt
eteenpäin, ulos kaupungista!"
Metsänvartija juoksi ryhmästä toiseen hoputtamaan miehiä matkaan;
Anton ja kylänvouti astuivat etummaisina. Kun he joutuivat
torinkulmaan, oli siellä ahtaan kujan suussa vastassa pari
viitakemiestä, jotka panivat keihäänsä tanaan, ja heidän johtajansa
viritti kiväärinsä hanan ja huusi Antonille korskeasti: "Minnekä niin
kiire, herraseni? Tarttukaa aseihin, hyvät miehet, tänään on vapauden
päivä."
Enempää hän ei päässyt puhumaan, sillä metsänvartija syöksähti hänen
kimppuunsa ja antoi hänelle niin valtavan korvapuustin, että puhuja
keikahti kellelleen, jolloin hänen kiväärinsä pääsi laukeemaan.
Torilla syntyi ankara melu, metsänvartija sieppasi maahan pudonneen
kiväärin, ja molemmat viitakemiehet, yllätettyinä ja johtajaa vailla,
työnnettiin katuvieriin; ja närkästyneet saksalaiset tempasivat
heiltä aseetkin ja iskivät niiden terät säpäleiksi katuun. Joutumatta
vainotuksi pääsi saksalaisparvi kaupunginportille saakka, ja
sielläkin väistyi vihollisvahti syrjään ja päästi tiukasti yhteen
sulloutuneen joukon menemään rauhassa.
Kievarin luo tultua astui kylänvouti Antonin kehoituksesta miesten
eteen. "Tuolla kaupungissa haudotaan juonia hallitusta vastaan ja
meitä saksalaisia vastaan", hän sanoi. "Aseellisia vihollisia ei ole
paljonkaan, ja äsken me itse näimme, kuinka saksalainen talonpoika
niistä selviää. Joka teistä on kelpo mies, jääköön tänne ja auttakoon
porvareita nakkaamaan muukalaiset ulos kaupungista. Tarkkampujat
lähettävät tänne kohta jonkun sanomaan meille, miten paraiten voimme
heitä auttaa. Senvuoksi pysykäämme koossa, maanmiehet!"
Tähän puheeseen huusivat monet: "me jäämme", toisille tuli jälleen
huoli ja hätä ja he varustautuivat ulos kedoille. Ne, jotka jäivät,
hankkivat asetta kouraansa mitä löysivät, raskaita lantatadikkoja,
kärrynaisoja, heinähankoja ja mitä vain läheltä tapasivat.
"Minä tulin tänne ostamaan ruutia ja haulia", sanoi metsänvartija
Antonille, "nyt sain vielä pyssynkin, ja viime jyvänen ruudistani
menköön, kunhan vain saamme tänään kostetuksi kotkaamme kohdanneen
häväistyksen."
* * * * *
Sillävälin olivat linnassa tunnit kuluneet tavallista menoaan
puoleenpäivään saakka. Vapaaherra käveli puolisonsa taluttamana
päivänpaisteessa edestakaisin linnan ympärillä; hän murahteli
vähän, kun ei vieläkään oltu tasoitettu myyränkumpareita, joihin
hänen jalkansa toisinaan iski, ja tuli siihen päätökseen, ettei
työnjohtajiin eikä palvelijoihin ollut vähintääkään luottamista,
ja että Wohlfart oli kaikkia muita vielä pöllömpi. Se oli hänelle
mieliaihe, jossa hän aina nurisevalla nautinnolla viipyi. Paroonitar
vastusti häntä vain sen verran kuin saattoi kiihoittamatta yhä
enemmän puolisonsa sairaaloisen äreätä tuulta, ja vihdoin tämä
istahti ulos tuolille, jota palvelija oli kannellut hänen perässään,
ja kuunteli rattoisin mielin tyttärensä puhetta, joka Karlin
kanssa lähellä suunnitteli paikkaa pienelle puuistutukselle.
Kukaan ei aavistanut mitään pahaa, kukin ajatteli vain itseään ja
lähiympäristöään.
Silloin lenteli pahoja sanomia, että jotain hirveää tapahtui
paraikaa, huuhkajan siivin yli seudun. Myöskin vapaaherran
metsäsaarekkeeseen ne tulivat, lepatellen yli männynlatvojen ja
villien kirsikkapuiden, yli vainioiden ja karjahaan aina linnaan
saakka. Ensin ne tulivat epämääräisinä, kuten pienet pilvenhattarat
päivänpaisteisella taivaalla, sitten ne kasvoivat ja suurenivat kuin
mikäkin suunnaton ja jättiläislintu, joka sumentaa taivaankannen,
kunnes tuo kovanonnen lintu iski mustilla siivillään joka ihmisen
sydämeen kylässä ja linnassa, hyydytti veren suonissa ja puristi
kuumat kyyneleet poskille.
Kesken työtänsä Karl äkkiä katsahti ylös ja sanoi säikähtyneenä
neidille: "Tuohan oli laukaus!"
Lenore katsoi häneen ymmällään, sitten hän nauroi omalle pelolleen ja
vastasi. "En minä kuullut mitään; kenties se oli metsänvartija."
"Metsänvartija on kaupungissa", sanoi Karl vakavasti. "Sitten se oli
jokin kirottu salametsästäjä!" huudahti vapaaherra ärtyneesti.
"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi
vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä
seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.
Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan:
"Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion
kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka
se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri
marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut,
mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat
kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli
kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.
"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin
hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy
hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän
yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa,
missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet
ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle
tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat
toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset
ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet
kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla
kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat
vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja
lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä
juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain
olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä
soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.
Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta.
"Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään",
kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä
palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä
henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun
hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän
käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa
tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan
mukana ampumassa."
"Kuka sitä sanoo?" kivahti vapaaherra.
"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni",
huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla,
että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti
kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui
tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi
pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme
kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle.
Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli
Rosminiin päin."
Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin.
Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen
pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään,
näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä
Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa
he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven
tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti
pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta
piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä
ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja
muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa
olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli
käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin
rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa
vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena
päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin,
joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra
käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti
hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa
anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän
tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää
kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä
edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin
läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää
enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö
sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.
"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään
viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi
lohdullista vastausta.
Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole
luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin
ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan
asiaan. Hän ei ajattele itseään."
"Ei, sitä hän ei tee!" parahti Lenore ja väänteli käsiään.
Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli
kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa,
tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja
päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan
isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo
hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto,
hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan
rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin
kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset
ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra
kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.
"Tiesinhän sen!" huudahti Karl ylpeästi.
Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset
olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa,
sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran
saaneen surmansa.
Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan
tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla
äänellä.
"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää
tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.
Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin,
mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui,
"paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte
aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"
Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne",
huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai
kuolleena!"
"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahti
Karl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.
Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin
matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."
Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä
karkua ratsastamaan Rosminiin päin.
Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen
aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan
edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo
kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin
tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen
ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen
vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä.
Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä
ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä
akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja;
koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja
sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan
hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.
* * * * *
Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen
tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki
säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat
kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin.
Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset
kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin.
Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin
ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla
varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita
porvarikaartilaisia.