Tämä nauroi. "Osaatteko te asetella ketunrautoja?"

"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin

tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin

lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."

Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton

huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle

tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää

kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa

jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu

oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija

metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti,

mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se

iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma

sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä

uusissa olosuhteissa.

"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla

jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se

juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni

ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii

toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa.

Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä

kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä

neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?

"Mitä karjasta on kelvotonta, se myykää oitis; ja kehnot hoitajat

erottakaa hetipaikalla. Nautakarja ja hevoset on koottava yhteen

suureen karjapihaan, jossa ne ovat silmälläpidon alaisina.

Mitä näillä vähillä voimilla vielä kyetään tekemään peltojen

talvimuokkaukseksi, siihen on kohta ryhdyttävä, mutta liioittelematta

ja hätäilemättä. Heiniä ja kauroja on ostettava talvirehuksi.

Täällä pääkartanossa te annatte minulle isäntävallan ensi kevääseen

saakka, jolloin oikea perehtynyt vouti tai pehtori on tarpeeseen; en

voi luvata paljoakaan hyvää omasta toimestani, mutta aina sentään

parempaa kuin jonkin toisen täkäläisen veitikan toimista."

* * * * *

Iltamyöhällä kuului portailta kiireisiä askelia. Valaisten

tietään isolla tallilyhdyllä ja kasvot pahoja uutisia ennustaen

astui kapakanisäntä Antonin huoneeseen. "Tahdoin kohta tulla

herralle ilmoittamaan, mitä juuri olen saanut kuulla. Muuan Kunaun

saksalainen, joka äsken ajoi kylän läpi, toi sen tiedon, ettei

Bratzky ole saapunutkaan Rosminiin."

"Miksi ei ole saapunut?" huudahti Anton pystyyn kavahtaen.

"Puolisen peninkulman päässä Rosminista, missä maantie käy metsän

läpi, hyökkäsi santarmin vaunujen kimppuun neljä ratsastajaa; silloin

oli aivan pimeä, ja Braztky istui köytettynä santarmin vieressä.

Ratsastajat nujersivat ja köyttivät santarmin itsensä ja korjasivat

Bratzkyn kaikkine tavaroineen vaunuista, nostivat hänet hevosen

selkään ja sitten karkuun viidakkoon. Kaksi ratsastajista jäi

vahtimaan vaunuja ja pakottivat ajomiehen ajamaan vaunut maantieltä

poskeen tiheikköön, jossa he pistoolit kädessä vartioivat kahden

tunnin ajan santarmia ja ajajaa. Sitten ratsastivat he tiehensä.

Ajomies sanoi, että ratsastajat olivat kaikki herrasmiehen näköisiä

ja puhelivat keskenään ylhäisten tapaan. Santarmi sai pahoin

selkäänsä, mutta ei sen mainittavampia vammoja; ainoastaan teidän

syytöskirjelmänne ne ryöstivät häneltä."

Ystävykset katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja molemmat

ajattelivat oitis eilisiä ratsastajia.

"Missä se mies on, joka tämän tiedon toi teille?" kysyi Anton ja

tarttui hattuunsa.

"Hänellä oli kiire joutua kotiinsa ennen pimeäntuloa", sanoi

kapakoitsija. "Huomenna saamme tapahtumasta kuulla paljon enemmänkin.

Eipä ole sattunut moniin vuosiin, että ratsain hyökättäisiin vaunujen

kimppuun, joissa istuu itse santarmi. Mitä ne meikäläisiltä ovat

rosvonneet, se on aina tapahtunut jalan."

"Tunsitteko te ketään niistä ratsastajista, jotka olivat eilen

iltapäivällä kylässä ja kyselivät pehtoria?" kysyi Anton.

Isäntä loi häneen viekkaan katseen, mutta epäröi vastata.

"No, avatkaahan toki suunne", hätyytti Anton; "olivathan nuo herrat

sentään tältä seudulta, ja jonkun heistä teidän täytyi tuntea."

"Miksen minä häntä tuntisi?" vastasi kapakoitsija levottomasti.

"Olihan se Tarowin rikas herra itse vieraineen. Mahtava mies, herra

Wohlfart, jolla on ylin poliisivalta teidänkin tiluksillanne. Ja

mitäkö hänellä on tekemistä Bratzkyn kanssa? Olihan Bratzky täällä

pehtorina ollessaan hankkinut poliisiviranomaisillekin yhtä ja toista

hyvää, monesti hän välitti aatelismiehille hevoskauppoja ja muuta

sen sellaista. Jos poliisilla oli puhumista pehtorille, niin mitä

kummaa siinä oli? Tarowin herrat ovat älykästä väkeä, he tietävät,

kenen kanssa puhuvat ja kenen kanssa ei." Siihen tapaan kapakoitsija

jutteli hyvin liukkaasti, mutta hänen pälyilevät silmänsä ja

kasvojensa ilme puhuivat vallan toista.

"Teillä on joitakin epäluuloja!" huudahti Anton ja katsoi terävästi

mieheen.

"Aaprahamin Jumala varjelkoon minua pitämästä epäluuloa ketään

kohtaan!" huusi isäntä säikähtyneenä. "Ja nyt, herra Wohlfart,

sallikaa minun sanoa teille ajatukseni. Miksi pitäisi teilläkään olla

epäluuloa ketään kohtaan? Teillä tulee olemaan tarpeeksi tekemistä

tällä tilalla, ja useammin kuin yhden kerran saatte turvautua

aatelismiehiin. Miksi siis hankkisitte itsellenne vihamiehiä

hyödyttömästi? Tässä maassa on herrojen tapana ratsastaa joukolla ja

jälleen erota toisistaan, ja lyödä päänsä yhteen neuvoa pitämään ja

jälleen toimia omin päin. Joka siitä vähimmän välittää, hän tekee

kaikkein viisaimmin."

Kun kapakanisäntä oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut, sanoi

Anton synkästi uskolliselle matkatoverilleen: "Pelkäänpä ettei meillä

tule olemaan huolia tilasta yksin, vaan että ympäristössämme tapahtuu

paljonkin sellaista, jota vastaan meidän älykkäisyytemme ei yhtään

auta."

Julkea päällekarkaus sai koko seudun kuohuksiin. Anton sai

lähiviikkoina monestikin käydä Rosminissa, mutta hänen lausunnoistaan

ei ollut mitään tulosta; viranomaisten ei onnistunut päästä

pahantekijän perille eikä saada poisvietyä pehtoria jälleen käsiinsä.

3.

Seuraavilla viikoilla oli molemmilla saksalaisilla siirtolaisilla

kotitilallakin niin paljon työtä, että he joka ilta kävivät levolle

henkihieveriin väsyksissä. Vähitellen he perehtyivät asioihin ja

asettuivat kiinteästi niiden johtoon. Karl asetettiin seuraavana

päivänä voudin arvoon ja tehtäviin, ja hän tarttui lujalla kouralla

ohjaksiin, niin paljon kuin ohjaksista tässä maataloudessa voi enää

puhua. Kotitaloutta ja keittiötä hoitamaan Anton hankki eräästä

saksalaisesta naapurikylästä toimellisen vaimon, joka valmisti linnan

asukkaille ja rengeille yksinkertaista ruokaa.

Vaikeimpana urakkana oli päästä siedettäviin väleihin kyläläisten

kanssa. Antonin levollisen luja käytös sai ainakin sen aikaan,

ettei näiden tyytymättömyys uusiin vallanpitäjiin päässyt teoksi

puhkeamaan; hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli esittää

viranomaisille, että tähänastiset keskinäiset välipuheet

purettaisiin. Karlin husaarinviitta houkutteli hänen puheilleen

eräitä ennen sotaväessä palvelleita miehiä, ja näiden kautta, jotka

kylässä edustivat maailmaa nähnyttä ylhäisöä, onnistui ystävystemme

saada jonkinlaista vaikutusvaltaa toisiinkin. Vihdoin tarjoutuikin

useita vapaaehtoisesti palvelemaan linnassa tahi tekemään tilalla

päivätöitä.

Anton oli kirjoittanut paroonittarelle, salaamatta tilan nykyistä

tilaa ja ympäristön nurjamielisyyttä, ja arvellut parhaimmaksi,

ettei perhe vielä tänä talvena muuttaisi linnaansa. Hän oli kysynyt,

eikö paroonitar itsekin huomannut näissä olosuhteissa edullisemmaksi

jäädä kevääseen saakka pääkaupunkiin. Vastaukseksi tuli kirje

Lenorelta, jossa tämä vanhempainsa nimessä ilmoitti, että he aikoivat

pysyä aikaisemmassa päätöksessään ja lähteä pääkaupungista, jossa

viipyminen oli mitä tuskallisinta sekä isälle että naisille. Lenore

pyysi senvuoksi Antonia panemaan linnan niin asuttavaan kuntoon kuin

mahdollista. Anton huusi ystävälleen: "Ne tulevat sittekin!"

"Katsos hittoa!" sanoi Karl. "Onpa onni, että olemme tiedustelleet

tänne käsityöläisiä, muurareita, puuseppiä, seppiä, savenvalajia

ja lasimestareita. Jos olette samaa mieltä, niin lähetän paikalla

sananviejän Rosminiin. Kunpa vain saisin tuon inhoittavan ruskean

öljyvärin irti ovista, joka peittää kauniin tammipinnan. -- Kuinka

monta uunia siis tarvitsemme?"

Sitte alkoi innokas neuvottelu. "Koko alikerran me jätämme

semmoisekseen", päätti Anton. "Akkunat me siellä peitämme paksulla

laudoituksella, ainoastaan eteishallin tyhjään oviaukkoon laitamme

vankan oven, koska sen kautta täytyy kuitenkin alituiseen kulkea

toiselle puolelle. Mutta tällaisiksi ei seinät täällä ylhäällä saa

jäädä, vaan mitäs teemme, meillähän ei ole käytettävissämme muita

kuin Rosminin muurari."

"Jos niin on asia", virkkoi Karl, "niin ehdotan että itse käymme

maalaamaan huoneet; minä olen aika mestari jäljittelemään marmorin

väriä."

"Jokohan siihen pystyisit?" vastasi Anton ja katsahti hiukan

huolestuneena ystäväänsä. "Ei, me annamme sivellä kaikki huoneet

samalla värillä; mitäs ruskeasta arvelet?"

"Hm, hm, käyhän sekin laatuun", myönsi toinen. "Minä tiedän neiti

Lenoren pitävän siitä väristä enemmän kuin mistään muusta. Mutta se

ei saa olla liian tummaa, vaan valoisata sekoitusta keltaisesta,

harmaasta, punaisesta ja viheriästä, ehkäpä hiukkasesta mustaakin."

"Ahaa", sanoi Karl ällistyneenä, "siis jokin määrätty väri."

"Luonnollisesti", vastasi Anton kiireisesti ja veti tuolinsa

lähemmäksi, "me sekoitamme itse värit valmiiksi sivelijälle."

"Sitä minäkin", myönsi Karl, "mutta sen sanon teille jo edeltäpäin,

että noista kalkkiväreistä ei ole minnekään. Tänään sivelette pinnan

siniseksi, ja huomenna se kuultaa valkoiselta; teillä on kauneinta

oranssikeltaa siveltimessänne, mutta kun seinä on kuivunut, näyttää

se kellastuneelta pesuvaatteelta."

"Meidän kesken sanoen", Anton vastasi, "emme missään tapauksessa

osaa tehdä noiden naisten mieliksi; siksipä arvelen parhaaksi, että

koetamme saada kaiken aikaan niin, että se käy halvaksi ja näyttää

kuitenkin edes siedettävältä." Seuraavana päivänä alkoi talossa

vasaran pauke ja siveltimen suihke. Alakertaan järjesti puuseppä

sälleineen itselleen verstaan, yläkerrassa heilui maalarin iso

sivellin herkeämättä seiniä pitkin, ja valkopukuiset muurarit isoine

esiliinoineen kantoivat kalkkisankoja portaita ylös ja alas. Karl

liehui koko tänä aikana kuin kymmenkätinen uros; heti kuin hän pääsi

ulkotöistään vapaaksi, käytti hän kaikenlaisia siveltimiä pitkin

puu- ja kiviseinäin pintaa, hääräsi mittanauha kädessä joka paikassa,

löi nauloja ja akkunan verhokoukkuja seiniin, ja oli seuraavassa

tuokiossa jälleen tallissa ja pelloilla, vihellellen sotilaslaulujaan

ja pannen tulista intoa työmiehiin. Sittekuin linnan sisustus alkoi

päästä vauhtiin, yltyi hän kaunistusvimmassaan yhä kiihkeämmäksi. Hän

oli ostanut moniaita sentnereitä [saksalainen painomitta = 100 naulaa

= 50 kg] öljyvärejä, jotka hän havaitsi mainioiksi, ja oli oitis

intoutunut koristemaalaukseen. Ensi töikseen hän uskalsi kokeilla

taitoaan eräihin esineihin antaakseen niille puunsyiden väriä, ja

hänen onnistuikin pehmeätä sivellintä ja höyhenharjaa käyttämällä

saada aikaan mainioita tuloksia. Hän kuljetti siveltimensä ja

kaunistuskiihkonsa yksin karjapihaankin ja ahdisti Antonia niin

kauan, että tämä suostui valkaisuttamaan talousrakennusten suojat

kalkkivärillä. "Tällaisella säällä kuivaa väri kuin kesällä", kehui

Karl; "ainoa suruni on, etten kykene sivelemään olkikattojakin."

Sitävastoin hän ei antanut minkään pidättää itseään maalaamasta

kahdet uudet perunavankkurit, vanhan vesitynnörin ja parhaat

aatrat kaikkein kauneimmalla sinisellä öljyvärillään. "Tottahan

karjapihallakin täytyy olla jotain, mikä ilahduttaa silmää", sanoi

hän puolustuksekseen. "Ja se kannattaa rahallisestikin, sillä nämä

puolalaisveitikat pitelevät paljon huolellisemmin kaikkea, mikä vain

on maalattu koreaksi."

* * * * *

Linna oli saatu hät'hätää sisustetuksi, kun eräänä kolakkana

joulukuunpäivänä odoteltiin isäntäväkeä saapuvaksi. Yksinpä

taivaskin oli suotuisalla korvalla kuullut Karlin toivomuksia,

se oli levittänyt puhtoisimman lumipeitteensä maan yli ja siten

salannut tulijain katseilta paljon sellaista, mikä niitä olisi muuten

pahoin loukannut. Lumi verhosi karjahaan ja hiekkanummet, petäjäin

latvoja koristivat lumikruunut, ja lehtipuiden alastomilla oksilla

kimaltelivat uhkeat jääkristallit. Kyläläistenkin talojen rumat

olkikatot oli lumi maalannut valkoisiksi, rikkinäisiä siltakaiteita

se peitti kuten jäätynyt vaahto; linnassa kantoi jokainen

esiinputkahtava nurkkaus, torninhuippu ja katonharja valkeata

juhlalakkia, ja ruskeanpunaiset muurit paistoivat voimakkaasti esiin

ympäristön häikäisevästä valkeudesta.

Tänä päivänä oli linnassa häärinä ja odottava jännitys kohonnut

korkeimmilleen. Kuormavaunuista purettiin esiin huonekaluja ja

taloustavaraa, ja kaikki asetettiin kohdalleen niin hyvin kuin

kiireessä kävi päinsä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo kietoivat

mahtavia havuköynnöksiä ja koristelivat niillä eteishallin seinät

ja huoneitten ovet. Jopa painui päivä metsänreunan taa, ja maiseman

hopeahohde vaihtui kullankiiltoon, sitten valjuksi punerrukseksi,

kunnes tämäkin väri sammui ja nouseva kuu loi aavemaisen sinervää

kumotustaan lakeuksille ja metsiin. Linnassa sytytettiin moniaita

seinälamppuja, huoneisiin aseteltiin niin paljon palavia kynttilöitä

kuin mahtui, ja kaikissa uuneissa räiskyvät mäntyvalkeat loivat

huoneisiin mieluista lämpöä ja raitista pihkantuoksua. Seinille oli

Anton monien kokeilujen perästä onnistunut saamaan tavoittamansa

ruskean värin. Kirjavat akkunaverhot oli laskettu alas, ja

peräkkäin avatut huoneet näyttivät juhlavalaistuksessa tänään

niin viihtyisiltä, että Anton kysyi itseltään ällistyneenä, että

kuinka ihmeellä muutaman harvan viikon työ oli voinut tuon kaiken

aikaansaada. Karl oli toimittanut palavia pikisoihtuja linnan

edustalle valtaoven kummallekin puolelle, joiden suitsevat liekit

valaisivat räikeästi lumitannerta ja valoivat lämmintä punerrusta

linnan tiiliseinille.

Alempaan eteishalliin kokoutuivat tilan kaikki arvohenkilöt.

Metsänvartija, yllään uusi viheriä takki, jonka rinnassa

prameili vapaussodan muistomitali, ja metsästyspuukko vyöllään,

seisoi sotilaallisen ryhdikkäänä voudin ja lampurin vierellä.

Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo olivat koristaneet nilkkansa

kauneimmilla nauhoillaan ja sipsuttelivat hermostuneina miesväen

ympärillä. Karlkin, joka oli vetänyt hännystakin ylleen, liittyi

näihin.

Sillävälin Anton teki vielä viimeisen kierroksen kaikkien huoneiden

läpi ja kuunteli jännittyneenä ruoskanläimäystä, joka jo kaukaa

ilmoittaisi hänelle kartanonherran tulon. Hän sydämensä tykytti

kovasti, sillä aloittihan nykyinen päivä hänellekin uuden elämän.

Niin karua ilosta ja rikasta kaikenlaisista puutteista kuin

molempain siirtolaisten elämä oli tähän saakka ollutkin, olivat he

kuitenkin tunteneet itsensä linnan isänniksi, ja sen tunnossa ynnä

alituisessa seurustelussa keskenään he olivat helposti voittaneet

hetken murheet. Nyt oli Karl muuttanut karjapihan puolelle, hänen

itsensä piti paroonittaren toivomuksen mukaisesti jäädä asumaan

erääseen linnanhuoneeseen; sen kautta hän joutuisi jokapäiväiseen

seurusteluun perheen kanssa, ja hän kysyi itseltään, millaiseksihan

sekin muodostuisi. Vapaaherra itse oli miltei aivan outo hänelle,

vain muutamia silmänräpäyksiä he olivat puhelleet keskenään;

sairashuoneeseensa vetäytyneenä ja suuria tuskia kärsien oli

parooni kirjoittanut hänelle valtakirjan. Kuinka olisivatkaan

tälle mieleen hänen toimensa ja hänen persoonansa? Ja sokea. Niin,

aivan sokea! Lenore oli kirjoittanut, ettei lääkärin mielestä

ollut enää vähintäkään toivoa, että näkövoima palaisi sokaistuihin

silmiin. Sääliväisyydestä oli tämä hirvittävä tieto pidetty salassa

vapaaherralta; itse hän yhä vielä lohdutteli itseään toivolla,

että tulevaisuus ja taitavamman lääkärin käsi poistaisivat hänen

silmiltään nykyisen mustan pilven. Ystävältään ei Anton ollut

salannut tätä totuutta, ja alustalaisillekin hänen oli täytynyt

sanoa, että uudella isännällä oli nykyään silmätauti, joka pakotti

häntä pitämään sidettä silmillään. Ja kaikkien katseista hän oli

lukenut, kuinka hyvin he ymmärsivät sen onnettoman asianlaidan, ettei

isännän silmä seurannut talon toimia.

Ja uudelleen löi hänen sydämensä levottomasti, kun hän ajatteli

Lenorea, jonka kanssa hänen nyt piti elää saman kotipiirin jäsenenä.

Kuinkahan hän ja äitinsä tulisivat suhtautumaan häneen? Anton päätti

mielessään tukahduttaa kaikki turhat vaatimukset omalta kohdaltaan

sekä toiselta puolen jo ensi hetkestä sovittaa asiat sille kannalle,

etteivät naisetkaan voisi loukata hänen itsetuntoaan. Ja kuitenkin

hän kyseli itseltään, tulisivatko nämä kohtelemaan häntä luotettuna

ystävänä ja tasa-arvoisena seuralaisena, vai antaisivatko he hänen

tuntea, että hän oli heidän palkkalaisensa. Turhaan hän toisteli

itselleen, että hänen oma hienotunteisuutensa vaati juuri tällaista

suhtautumista. Yhä uudelleen kumpusi hänen mieleensä ihania

haavekuvia, kuinka viehättäväksi yhdyselämä Lenoren kanssa voisikaan

muodostua.

Kylätiellä paukkuivat renkien ruoskat, kun isäntäväki ajoi kaksilla

vaunuilla linnansa eteen. Pikisoihtujen luo olivat keräytyneet linnan

työväki, kapakanisäntä ja moniaita kyläläisiä. Kerkeästi kiiruhti

vouti avaamaan umpivaunujen oven. Ja kun Lenore ensimmäisenä nousi

niistä, tungeksi naisväki hänen ympärilleen, miehet kohottivat

kovaäänisen tervehdyshuudon, ja kaikki katselivat odottavaisesti

vaunujen sisään. Mutta väen altis tervehdys ei saanut yhtä

ystävällistä vastausta. Vaivaloisesti nostettiin vapaaherra maahan,

ja pää kumarassa hän nousi tyttärensä tukemana portaita ylös. Hänen

perässään astuva kalpeakasvoinen vapaaherratar katsahti äänettömästi

tilan toimihenkilöihin, ja Antonillekin hän lausui vain sanasen

tervehdykseksi, kun tämä kiiruhti edelle viedäkseen heitä heille

varattuihin huoneisiin. "Onhan tämä kaikki hyvin kaunista, herra

Wohlfart", sanoi hän Antonille väräjävin huulin; ja kun Anton jäi

odottamaan hänen ensimmäisiä käskyjään, viittasi hän keveästi

kädellään jäähyväisiksi ja sanoi: "Kiitän teitä."

Kun ovi oli sulkeutunut perheen jälestä, seisoi vapaaherra

aivan kokoonluhistuneena oudossa huoneessa, ja hänen puolisonsa

purskahti äänekkääseen itkuun. Lenore nojautui akkunaan ja katseli

ulos valkeaan yöhön ja mustaan taivaanrantaan, ja isot kyyneleet

vierivät hänen poskelleen. Raskain sydämin Anton kävi väen joukkoon

ilmoittamaan heille, että isäntäväki oli väsynyt matkasta ja ottaisi

vasta huomenna kunkin yksityisesti puheilleen. Karl antoi purkaa

matkatavarat vaunuista ja vei vanhan keittäjättären, joka itki yhtä

säälittävästi kuin isäntäväkensäkin, alakertaan ja näytteli hänelle

keittiösuojat. Ketään perheen jäsenistä ei sinä iltana enää saatu

nähdä. Pian sammuivat valot huoneista, ainoastaan ulkona roihusivat

vielä pikisoihdut yötuulessa ja heittivät nokipilven ylös akkunaan,

jonka takana vapaaherra kätki kasvonsa käsiinsä.

Sellainen oli Rothsattelin perheen tulo uuteen linnaansa.

"Kuinka hauskasti Wohlfart onkaan täällä kaikki järjestänyt", sanoi

Lenore huomenissa äidilleen.

"Näin korkeat huoneet ovat hirvittävät", vastasi paroonitar ja

kääriytyi väristen hartiahuiviinsa, "ja tämä koko huonesarjan läpi

käyvä yksitoikkoinen ruskea väri tekee sen vielä kolkommaksi."

"Eikö jo ole aika pyytää häntä puheillemme?" kiirehti Lenore

hätäisesti.

"Isällä ei ole vielä halua puhella hänen kanssaan."

"Älä jätä isää yksin Wohlfartin kanssa", pyysi tytär.

"Hirveätä olisi, jos isä kohtelisi häntä epäystävällisesti."

Paroonitar huokasi. "Tukalata on totuttautua osottamaan syrjäiselle

talossamme kohteliaisuutta, joka varsinkin isälle käy hyvin

tuskalliseksi."

"Miten olet ajatellut järjestää kotoiset olomme?" kysyi Lenore

jälleen. "Tottahan Wohlfart syö yhdessä meidän kanssamme?"

"Se on mahdotonta", sanoi paroonitar lujasti. "Tiedäthän, kuinka

surullinen mieliala on aina päivällispöydässämme; isäsi ei ole

vielä siksi levollinen, että hän voisi sietää vieraan henkilön

jokapäiväistä läsnäoloa aterioitaessa."

"Pitääkö hänen sitten syödä palvelijain pöydässä?" kysyi Lenore

katkerasti.

"Hänelle katetaan arkisin omaan huoneeseensa, mutta sunnuntaiksi

pyydämme hänet aina seuraamme, ja jos isä tottuu sietämään häntä,

niin ehkä usein illoinkin. Sen tuttavallisempi seurustelu kävisi

kaikille rasitukseksi. Hyvä on jo heti alusta alkaen taata itselleen

tarpeellinen mukavuus. Isän terveydentila sen kyllä selittää."

Hän soitti ja pyysi kutsumaan Antonin puheilleen. Lenore kävi

tulijalle vastaan, ojentaen hänelle vaieten ja kostein silmin

kätensä. Antonkin tunsi liikutusta nähdessään murheen syvät jäljet

äidin kasvoilla. Paroonitar pyysi häntä istumaan ja lausui valituin

sanoin hänelle kiitollisuutensa hänen uskollisesta huolenpidostaan.

Hän antoi Antonin kertoa hänelle, mitä kaikkea tämä oli linnassa ja

tilalla saanut aikaan, kiitteli kaikkea rakastettavasti ja puheli

lähemmin taloudenpidosta. Hän pyysi nuorelta mieheltä neuvoa kuten

ainakin ystävältä, ja antoi tämän itsensä ehdottaa, mitä hän häneltä

toivoi. Sitten hän jatkoi: "Mieheni haluaa puhella teidän kanssanne.

Pyydän teitä hartaasti muistamaan joka hetki, että vapaaherra on

sairas. Hän on kärsinyt hirvittävästi sekä ruumiin että sielun

puolesta. Vielä nytkään ei häneltä kulu ainutkaan päivä ilman

tuskia, ja ollen tottumaton nykyiseen avuttomaan tilaansa kärsii hän

siitä sanomattomasti. Itse me koetamme välttää kaikkea, mikä voisi

kiihdyttää hänen mieltään, ja sittekään emme kykene pidättämään

häntä vajoamasta synkeään alakuloisuuteen tuntikausiksi, jopa

moniksi päiviksikin. Teidänkin täytyy olla kärsivällinen, jos hänen

synkeä tuulensa sattuisi vaikuttamaan teihin epämieluisasti. Ajanhan

pitäisi voida kaikki parantaa, minä toivon että se antaisi hänelle

mielenrauhankin takaisin."

Anton lupasi olla mitä varovaisin.

"Mieheni tietystikin haluaa saada tietää kaikesta, mikä kuuluu

tilanomistajan ratkaisuvaltaan. Ymmärrettävää on, että hän juuri

nyt rauhallisina hetkinään erikoisella ponnella korostaa omaa

mielipidettään. Ja kuitenkin pelkään, että hän ulkoa päin voi saada

epämieluisia vaikutelmia. Sen vuoksi pyydän, että kun teillä on

jotain tärkeätä hänelle esitettävänä, te ensiksi selvittäisitte sen

minulle; ehkäpä minun sitten onnistuu säästää teiltä montakin tukalaa

hetkeä. Minä annan kantaa kirjoituspöytäni lähelle teidän huonettanne

ja tahdon työskennellä joka aamu jonkin tunnin sen ääressä. Lenoresta

on tullut isänsä käsikirjuri. Täten ehkä voimme tehdä teidän asemanne

talossamme edes jossakin määrin siedettäväksi. -- Suvaitkaa vartoa

täällä hetkinen, minä käyn ilmoittamassa vapaaherralle tulostanne."

Paroonitar lähti huoneesta. Anton katseli vakavissa mietteissä

eteensä. Lenore riensi hänen luokseen ja huudahti niin hilpeästi kuin

kykeni: "Kaikki täällä on ruskeata, Wohlfart; me ruskeat tahdomme

täälläkin pysyä uskollisesti yhdessä. Mutta eikö olekaan mieleenne,

te epäkohtelias herra, että me olemme tulleet tänne?"

"Vain teidän itsenne takia", vastasi Anton ja viittasi kädellään

akkunasta näkyvälle lumilakeudelle. "Kun kuljeskelen pelloilla,

ajattelen alituisesti, kuinka yksinäiseksi te tulette täällä olonne

tuntemaan. Kun illoin kävelin näiden suurten huoneiden halki, vaivasi

mieltäni huoli siitä, kuinka hitaasti päivänne tulevat niissä

kulumaan. Piirikaupunkiin on matkaa kaksi peninkulmaa, ja sieltäkään

ette paljon hupia löydä, sikäläinen pieni lainakirjastokin on teille

aivan mahdoton."

"Minä tahdon piirustaa", sanoi Lenore, "minä rupean harrastamaan

naisten töitä. Ah, kankeaksi se oppi tulee minulle käymään, herra

Wohlfart, minä olen tottumaton ja taitamaton kaikessa sellaisessa.

Itse en välitä niin vähääkään kauluksista ja pitseistä, mutta äiti on

tottunut saamaan kaikkea niin runsaasti ja aistikkaasti. Ah, kuinka

minun käy äiti säälikseni!"

Anton koetti lohdutella häntä.

"Meidän täytyi erota pääkaupungista", Lenore huudahti, "enempi

viipyminen tuossa hirveässä ympäristössä olisi ollut meille kaikille

turmioksi. Tilamme on vieraan valvonnan alaisena, kaikkialla pelkkiä

hämillisiä ja kylmiä kasvoja, kaikkialla petollisia ystäviä,

teeskenneltyjä sanoja ja sydäntä kuohuttavaa säälittelyä. Minusta

on oikein hyvä, että olemme täällä aivan yksin. Ja vaikka minun

pitäisi täällä nähdä nälkää ja kärsiä vilua, niin on sekin minusta

mieluisempaa sietää kuin rouva von Wernerin ja hänen lastensa

olankohautuksia. Nyt olen oppinut oikein vihaamaankin ihmisiä", hän

jatkoi kiihtyneenä. -- "Kun olette käynyt isän luona, niin minä tulen

alas, ja teidän täytyy näytellä minulle koko talo ja kartano ja kylä.

Tahdon saada nähdä, missä pony parkani saa sijansa ja miltä ihmiset

täällä näyttävät."

Paroonitar palasi ja saattoi Antonin miehensä huoneeseen. Hämillään

ja avuttomana vapaaherra nousi nojatuolistaan. Nähdessään nuo

kuihtuneet kasvot, kumaraisen ryhdin ja mustan silmäsiteen tunsi

Anton syvää sääliä onnetonta miestä kohtaan. Lämpimin sanoin hän

tulkitsi harrasta haluaan palvella vapaaherraa ja pyysi anteeksi,

ettei hän vielä ollut ennättänyt saada kaikkia asioita oikealle

laidalleen. Sitten hän kertoi vielä uudelleen, millaisessa tilassa

hän oli taloudenpidon tavannut ja mitä korjauksia hän siinä oli tähän

asti tehnyt.

Vapaaherra kuunteli vaieten hänen lausuntoaan, lausuen vain lyhyitä

huomautuksia. Mutta kun Anton rupesi puhumaan vapaaherran muista

asioista, kun hän lausui mitä suurimmalla hienotunteisuudella, mutta

siltä liikemiehen päättäväisellä sävyllä niistä velvollisuuksista,

mitä aatelismiehellä tätänykyä oli velkojiaan kohtaan, ja kuinka

riittämättömät hänen varansa olivat niitä suorittamaan, silloin

vääntelihe poloinen mies tuolissaan kuin kidutuslavalla. Ja Anton

tajusi mitä kipeimmin, kuinka tuskallista hänen oli syrjäisenä

täten tunkeutua vapaaherran salaisimpiin perheasioihin, ja että

hänen täytyi mitä säälivimmin kohdella tuota kohtalon vaivaamaa

miestä. Paroonitar, joka seisoi miehensä tuolin takana, seurasi yhä

tuskallisemmin tämän yrityksiä hillitä katkeruuttaan, ja vihdoin

hän viittasi kiivaasti kädellään, niin että Antonin täytyi kesken

lopettaa esityksensä.

Hänen poistuttua huoneesta heittäytyi vapaaherra ärtyneesti

tuolinsa selkänojaa vastaan ja huusi vaimolleen mitä katkerimman

mielenliikutuksen valtaamana: "No, nyt te olette panneet minut oikein

holhouksen alaiseksi!" Hän oli aivan suunniltaan, ja turhaan koetti

paroonitar häntä rauhoittaa.

Sellainen oli Antonin liittyminen perhepiirin jäseneksi.

Murheellisin mielin hänkin palasi huoneeseensa. Jo näinä ensi hetkinä

hän tajusi, että hänen ja vapaaherran välillä tuskin voi luottavaista

suhdetta syntyä. Hän oli tottunut kaikissa liikeasioissa kohtaamaan

nopeaa ymmärrystä ja rivakkata toimintaa asianosaisten puolelta;

ja nyt hänen nähtävästi täytyi pyrkiä naistietä pitkällisten

neuvottelujen kautta onnahtelevaan ratkaisuun. Myöskin hänen

suhteensa perheen naisjäseniin tuntui hänestä epävarmalta. Tosin

oli paroonitar kohdellut häntä huomaavaisesti, mutta kuten vento

vierasta ainakin. Hänkin, pelkäsi Anton, pysyisi edelleen häntä

kohtaan ylhäisenä naisena, joka osoitti asiainhoitajalle juuri sen

verran luottamusta kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä ja pidättyi

kohteliaan kylmästi kaikesta lähemmästä suhtautumisesta. Ei edes

Lenoren ystävällinen ääni pystynyt hajoittamaan hänen apeuttaan.

Vaitonaisina kiertelivät molemmat kartanoa, mietteisiinsä vaipuneina

kuin kaksi liikemiestä, joiden tarkoituksena oli vain arvioida tilan

ja sen irtaimiston kauppahintaa.

* * * * *

Samalla tapaa kuin ensi päivinä jatkui Antonin elämä herrastilalla

monien kuukausien mittaan, vakavasti, yksitoikkoisesti ja

jonkinlaista painostavaa pakkoa tuntien. Hän teki kirjallisia

töitään ja söi ateriansa, yksin huoneessaan, jonne vanha palvelija

vaieten kantoi ruoat. Silloinkin kuin hän kutsuvieraana otti osaa

perhe-elämään, ei seurustelu ottanut sujuakseen. Vapaaherra istui

jäykkänä kuin jääkimpale ja häiritsi läsnäolollaan vilkkaamman

keskustelun syntymistä. Aikaisemmin Anton oli suuresti ihaillut

perheen ympäristöä, sen salongin aistikasta sisustusta, sen linnan

komeata koristelua. Nyt hän näki edessään samat huonekalut, samat

matot, koruompelukset, huoneissa vallitsi sama miellyttävä tuoksu,

ja pienet laululintunsakin oli paroonitar kuljettanut mukana

huolellisesti varjeltuina. Mutta nyt, kun hän joka päivä näki nuo

ulkomaan linnut, rupesivat ne häntä ikävystyttämään, ja huoneissakaan

ei hänelle kohta ollut mitään muuta mielenkiintoista, kuin että hän

itse oli huolehtinut niiden ensimmäisestä sisustamisesta.

Anton kunnioitti suuresti älykästä, kevyttä ja hiottua seuraelämän

ja puhelun sävyä, joka ylhäisissä perheissä vallitsi. Mutta tältä

kohtalon nujertamalta ja alakuloiselta aatelisperheeltä hän ei voinut

odottaakaan samanlaista siroa ja hilpeätä henkevyyttä, joka oli niin

virkistänyt hänen mieltään rouva von Baldereckin tanssisalongissa.

Rothsattelit olivat tempaistut irti totutusta piiristään, siltä

puuttui seuraelämän tuhannet pienet kiihotteet, jotka pitävät

henkeä joustavana ja auttavat usein voittamaan mielenmasennuksen ja

sydämensurun. Vaatimattomasti täytyi Antonin itsekseen tunnustaa,

ettei hän kyennyt tuomaan sellaisia kiihotteita tähän myrtyneeseen

perhe-elämään.

Mutta eräs toinenkin seikka oudostutti häntä. Kun hän tuollaisen

niukkasanaisen illanvieton jälkeen palasi huoneeseensa, valitti

hän mielessään, etteivät toiset olleet osottaneet vähintäkään

ymmärrystä niihin puheenaiheisiin nähden, joita hän hallitsi, että

perheen sivistystaso oli aivan erilainen kuin hänen. Ja pianpa hän

luuli uskaltavansa päätellä, ettei tuo sivistystaso ollut hänen

omaansa parempi. Melkein kaikki se, minkä hän lukemisen kautta oli

omistanut itselleen, oli perheelle outoa; sanomalehtien sisällöstä

puheltaessa, mikä oli illan tavallisin keskusteluaihe, häntä

ihmetytti heidän vähäinen tietämyksensä ulkomaiden valtiollisista

oloista. Historian syvyyksiin ei vapaaherra kernaasti vaipunut. Kun

hän tuomitsi Englannin valtioelämää, voi hän joltisellakin syyllä

sanoa olevansa puolueeton, sillä itse asiassa hän ei tuntenut

asiata vähääkään. Paroonitar puolestaan, joka suosi kevyempää

hengenviljelystä ja luetti mielellään itselleen ääneen, ihaili ennen

kaikkea Chateaubriandia ja lueskeli sen ohessa muodissa olevain

naiskirjailijain velttoja romaaneja. Antonista "Atala" oli etsityn

pingotettu ja romaanit mauttomia.

Piankin hän tuli huomaamaan, että perheen jäsenet arvostelivat

kaikkia maailman ilmiöitä aivan toiselta kannalta kuin hän.

Kaikkea he, itse sitä tietämättään, mittasivat oman säätynsä

etujen ja harrastusten mittapuulla. Mikä oli näitä imartelevaa,

se sai armon heidän silmissään, vaikkapa se toisista ihmisistä

olisi tuntunut aivan sietämättömältä; mikä taas ei käynyt yhteen

niiden kanssa, siltä tuomittiin kaikki arvo tahi syrjäytettiin se

kaikessa hiljaisuudessa. Heidän arvostelunsa oli usein lempeä,

joskus vapaamielinenkin, mutta alati oli heillä päässään näkymätön

kruunuharjainen aateliskypärä, jonka ahtaan silmäristikon läpi he

katselivat toisten maanlasten hyörinää; ja jos mikä heitä ärsytti,

jota ei käynyt muuttaminen, niin löivät he vaieten silmäverhon kiinni

ja eristyivät tykkänään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä

ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes

sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi

ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää

linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina

saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin

ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin

rinnalla seurakunnan joukossa.

Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään

viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta

aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas

veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia.

Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä

tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi

tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi

kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin

kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus

rajoitettiin vaatimattomaan määrään.

Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo

vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi

voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri

oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta

pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun

mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa

suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa

siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului:

Kenellä mainett' taistelosta?

Se jalon onpi ritarin,

Vuos _puna_hurme hiirakosta,

Sit' tiukkui _satulastakin_

[Rothsattel = punasatula].

Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä

itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita

hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin

harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää

mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan

tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea

parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat

liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän

antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen

eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää,

tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä

ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi.

Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi

Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti

jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan

kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta

pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan

kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa

hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia

raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi

sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen

alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta

vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti

tilan omien etujen vuoksi.

Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen

persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran

mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se

seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon

metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia

kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun

pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus,

jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä

juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa

metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella

voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi

mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna

tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli

vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman

naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut

mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys

takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta

voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja

vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren

rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.

Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut.

Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja

vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä

suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva.

Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain

mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton

Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin

panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret

elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja

tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen

kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt

itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei

ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen

tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen

hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin

voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina

oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus

oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden

pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa

aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä,

mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko

lumousvoiman.

Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi

päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä

askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito

ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä

askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä

oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista

iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella

innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä

keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta

hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten

salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore

oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita

päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän

ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään

tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan

rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset,

keittäjätär ja kirjanpito.

Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla

hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta.

Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat

olivat hirvittäviä -- Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä

ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka,

missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua

höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä

englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä

hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen.

Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen:

"Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En

minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."

* * * * *

Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja

lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon,

vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse

oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä.

Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen

täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi.

"Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi

paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja

hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan

pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen,

että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka

tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme,

ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."

Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja

omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa",

vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus

käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi

uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."

Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui

puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa

uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän

määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"

"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti.

"Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten

sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän

ajamme yksissä."

Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana

pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän

kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa,

jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina,

että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä

harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä

hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun

norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen

läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen

niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti

hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton

antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä

sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä

jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis

liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia

kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa

sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään

laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.

Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy

ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy

muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia,

jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan

ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen

kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme

haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että

tätä menoa jatkuisi koko päivän."

"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi

Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä.

Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui

suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä

on nahkaa välissä."

"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan

yritystään.

"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen

verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen

hyvin, Wohlfart."

Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta.

Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista

toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät

toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti

hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää

toistamiseen itseäni häiritä."

Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko

teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi

vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua

ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein,

sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna

luistaa!"

"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat",

aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.

"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me

olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa

talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän

hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat

rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."

"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla",

virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."

"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja

kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja

kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän

rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani,

Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.

"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin

viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja

niinmuodoin se on ihmeen ihana."

"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen

kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima

liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa

hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen

kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan

kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla

kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään

lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun

askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi

rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä

kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja

liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut.

Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan,

Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä

eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria

tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.

Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen

ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla

katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti

silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä

ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen

herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen

palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä.

Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He

nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi

näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden

yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa

oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin

puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito

pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia

neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös.

Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von,

kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein

saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät

sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa.

Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman

itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan

tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa

lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa

muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he

olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän

pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta

olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."

"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran

silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi:

"Veitikka on varmastikin jossain piilossa." -- "Todennäköisesti

hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän

silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.

Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä

salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja

jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten

silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen

näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti.

"Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat

yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi;

nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi

erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa

tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti

kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin

luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan

johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa

ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen

kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken

mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.

Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa.

Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli

wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla

paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä

risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla

kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset

tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan

sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa

joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli

heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta

välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.

Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille

asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti.

Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla

puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia

saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain

vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata

joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan,

silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli.

Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin

kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton

näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen

seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi

puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti

hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin

kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta,

joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi

impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina

tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti.

Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia

ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon

herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä

pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan

seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän

vieraiden kohteliaisiin sanoihin.

Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä,

kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen

rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä

syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti

ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan

saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään;

mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan

autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin

lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui

pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä

kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet

alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja

kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia

oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla

oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä,

nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami.

Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet

tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla.

Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti

vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus

välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa

keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti

urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli

jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa,

jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille

kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta

eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin

alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä

tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta

vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi

hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka

hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."

"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi

loukkautuneena pois.

Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä

lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat

tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka

haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän

soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin

vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta

toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen

puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli

vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden

sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista,

nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren

epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen

katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka

takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas

pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.

Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin

saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut

helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että

tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen

hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi

Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei

olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä

pölyisten hämähäkinseittien alla. -- Ja tänään näki hän Lenorenkin

päälaella eristävän teräskypärän.

4.

Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen

luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen

ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen

kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi,

jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi

"V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu

posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin

Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta

asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota

viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka

sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä

oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut,

mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa

rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen

kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja

hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle.

Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi

oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin

monessa suhteessa arkimainen liike.

Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa,

joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta

sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt

ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi.

Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky,

pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin

kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin

huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa

valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut

muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot

kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa,

olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan

ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi

liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet

eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä

herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa,

jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka

leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta

niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain

öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan

tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista

kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies,

joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa

liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta

mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää

punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko

sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti

sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä

rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin

toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti

eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi

riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.

Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti

sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies

ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki

riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta

tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan,

mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni

ja pistämään avaimen taskuunsa.

"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen

pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän

tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa

hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin,

kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja

pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan

korpin kaltaiselta.

"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon

vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti,

sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa

hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä

asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa

hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani

iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."

Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista

hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta

tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt

velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole

sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on

minulle liiketunteinani?"

"Sinun liiketunteinasi! Mokoma kananpoikanen, joka vielä laahaa

munankuorensirpaleita hännässään!" kivahti Hippus yhäti suuttuneena

ja istahti hänkin sohvaan. "Sinun liiketunteinasi --", hän jatkoi

rajattoman ylenkatseellisesti, "sinun liikkeellesi ovat mitkä tunnit

tahansa, kyllin hyvät!"

"Taas te olette juovuksissa", vastasi Veitel harmissaan, "kuinka

usein olen sanonutkaan, etten tahdo olla missään tekemisissä teidän

kanssanne, kun tulette suoraapäätä kapakasta."

"Hoo", huusi herra Hippus, "sinä lumppuriämmän poika, minun käyntini

luonasi on sinulle aina ja joka hetki kunniaksi. Minäkö juovuksissa",

hän jatkoi nikottaen, "mistä minä juovuksiin tulisin, sen narri?

Kuinka voisi juopua", hän huusi tulistuneena, "kun ei ole penniä

millä maksaisi viinilasin?"

"Sehän minun olisi pitänyt tietääkin, ettei teillä taaskaan ole

rahaa", sanoi Veitel harmistuneena. "Vasta äskettäinhän annoin teille

kymmenen taaleria, mutta te olette kuin pesusieni. Sääli on tuhlata

teidänmoiselle miehelle penniäkään."

"Mutta tänään sinun säälisi saa äkisti loppua", vastasi äijä

pilkallisesti, "sillä sinä annat minulle jälleen kymmenen taaleria ja

ne heti paikalla."

"Enpäs annakaan", huusi Veitel. "Minua jo kyllästyttää ahtaa teihin

viiniä. Tiedättehän hyvin sopimuksemme; rahaa te saatte minulta

vain silloin, kun teette jotakin hyväkseni sen edestä. Ja nyt ette

ole siinä tilassa, että pystyisitte edes lukemaan tai kirjoittamaan

mitään kunnollisesti."

"Sinun laisellesi poropeukalolle minä aina pystyn tekemään mitä

hyvänsä, vaikka olisin viljellyt viinaksia kymmenestikin enemmän kuin

tänä aamuna", virkkoi vanhus tyyntyneemmin. "Anna tänne, mitä sinulla

on työtä. Sinusta on tullut saita visukinttu, mutta enpä huoli tuosta

suututella. Annan sinulle anteeksi, että tahdoit sulkea minulta

ovesi, annan senkin anteeksi, että sinusta on tullut koppava aasi,

joka mahtailee lampulla, joka kelpaisi sinua paremmille miehille;

enkä tahdo riistää sinulta neuvojani, kunhan vain maksat niistä

kunnollisesti. Ja sen päälle me teemme rauhan, poikani. No, anna

kuulua, mitä pirunvehkeitä sinulla taas on mielessä."

Veitel ojensi hänelle paksun kiinnekirjakimpun ja sanoi:

"Lukekaahan nuo ensin läpi ja kirjoittakaa minulle niistä sitten

lyhyt yhteenveto, jota voin käyttää hyväkseni, ja sanokaa siitä

mielipiteenne. Mutta nyt minä odotan erästä asiatuttavaa. Teidän

täytyy mennä takahuoneeseen ja siellä pöydän ääressä tehdä työnne.

Kun olette saanut sen valmiiksi, on aika puhua rahoista."

Herra Hippus työnsi paksun vihkon kainaloonsa ja hoipperehti toista

ovea kohti. "Tänään teen vielä mieliksesi, koska pidän sinusta",

sanoi hän suopeasti ja tahtoi taputtaa Veiteliä poskelle.

Veitel sieti hyväilyn ja yritti sulkea takaoven, mutta humalainen

äijä työnsi jalkansa väliin ja sanoi häntä kavalasti katsellen:

"Sinä siis odottelet jotakin? Ketä sinä odotat, pikku Itzig? Onko se

miehen- vai vaimonpuoli?"

"Raha-asioista vain on kysymys", vastasi Veitel olkiaan kohauttaen.

"Vai raha-asioista", toisti vanha herra, katsellen ihailevasti

liittolaistaan. "Niin, nepä ovatkin vahva puolesi. Ei sinun

vertaistasi veijaria ole toista! Ken sinulta naukuu rahaa, se on

hukassa. Parempi olisi hänen hypätä veteen, vaikken minä mitään niin

inhookaan kuin silkkaa vettä. Sinä pikkunen pirun hännänkannattaja!"

Ihraisilla silmillään hän tuijotti lemmekkäästi Itzigiin.

"Osaattepa te itsekin kiskoa minulta rahoja", vastasi Veitel

väkinäisesti hymyillen.

"Hoo, siinä minä olen lujaa poikaa", sammalteli äijä, "minä en

olekaan lihaa ja verta, min' oon Hippus, min' oon kuolema."

Eteisen kello helähti jälleen. "Pysykää nyt hiljaa!" huudahti Veitel,

sulki oven, istahti sohvaan, tarttui jälleen merenvahaimukkeeseen ja

odotti vierastaan.

Etuhuoneessa kilahti sapeli, ja husaariupseeri astui sisään. Eugen

Rothsattel oli viime talvena vähän vanhentunut, hänen hienot kasvonsa

olivat laihtuneet ja silmäin alla eli mustat juovat. Hän saapui

teeskennellyn välinpitämättömänä, vaikka Itzig ei antanut sen näön

pettää itseään rahtuistakaan, sillä tuon naamion alla hänen kokenut

katseensa luki selvästi kuumeen, joka polttaa pulaan joutuneen

rahanlainaajan verta.

"Herra Itzigkö?" kysyi upseeri mahtavasti.

"Se on nimeni", vastasi Veitel ja nousi veltosti pystyyn.

Levottomasti Eugen tarkasteli rahamiehen kasvoja. Tuo mies oli sama,

josta jo hänen isäänsäkin oli varoitettu, ja nyt veti ilkeä kohtalo

häntä samaan verkkoon.

"Minulla on näinä päivinä suoritettava velka täkäläisille

rahanlainaajille", aloitti luutnantti hermostuneesti, "jotka lienevät

tuttavianne. Kun sen johdosta tahdoin käydä puheisiin heidän

kanssaan, sain kuulla, että he ovat myyneet velkakirjat teille."

"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole

asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa,

yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä

tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja

kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset

omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi

puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"

"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri

vastahakoisesti.

"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa

näitä kahta velkakirjaa vastaan?"

"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan,

vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit

kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään

kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen

siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."

Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen

laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen

lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan

lykkäystä."

Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En

myönnä teille rahtuakaan luottoa."

"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen

tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."

"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin",

vastasi Veitel tylysti.

"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos

taivutte odottamaan."

"Sellaisiin asioihin en koskaan puutu."

"Minä hankin isäni tunnustajaksi velkasummalle."

"Herra von Rothsattelille myönnän aivan yhtä vähän luottoa kuin

teille itsellenne."

Luutnantti iski harmistuneena sapelinsa lattiaan. "Entäpä jollen

maksa lainkaan?" hän puuskahti. "Tiedättehän, etten upseerina ole

lain mukaan siihen velvoitettu."

"Tiedän kyllä", Veitel vastasi tyynesti. "Maksatteko siis huomenna

tai ylihuomenna?"

"En voi", huudahti Eugen epätoivoissaan. "Silloin pitäkää vaari

takistanne, jota kannatte yllänne", sanoi Veitel kääntäen selkänsä

vieraalleen.

"Wohlfart oli oikeassa, kun varoitti minua teistä", huudahti Eugen

aivan suunniltaan. "Te olette kovasydäminen..." hän pidätti viime

sanan sanomatta.

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi", sanoi Itzig, "ei ketään syrjäistä

ole kuulemassa. Mitä nyt aioitte sanoa minusta kahdenkesken, sen

ihmiset kohta tulevat sanomaan teistä itsestänne julkisesti, jollette

maksa."

Eugen käännähti kiroten poispäin, kynnyksellä hän jäi vielä

hetkiseksi seisomaan, sitten hän ryntäsi raivoissaan tiehensä.

Veitel katseli voitonriemuisesti hänen jälkeensä. "Poika on isänsä

kaltainen, hän istuu kiikissä niinkuin hänen täytyykin istua",

hän puheli itsekseen. "Rahoja hän ei ainakaan kykene hankkimaan.

Rothsattelien tarina on kohta lopussa, eikä Wohlfartkaan pysty heitä

enää kannattelemaan. -- Ja kun olen naimisissa Rosalien kanssa, perin

myöskin Ehrenthalin kiinnekirjat. Silloin voivat appiukolta kadonneet

hypoteekit jälleen sattumoilta löytyä hänen papereittensa joukosta.

Silloin on parooni kokonaan käsissäni ja tila on minun."

Tämän itsepuhelun jälkeen hän avasi peräoven, joka äsken oli

erottanut herra Hippuksen ylhäisestä vieraasta, ja löysi pienen

nurkkasihteerin nukkumasta, pää käsiin vaipuneena ja kyynärpäät

asiakirjoilla. Vilpittömästi halveksien katseli Itzig tuota

kokoonvajonnutta hahmoa ja sanoi itsekseen: "Hän käy jo vaivakseni.

Tuonaan hän sanoi olevansa kuolema, toivoisinpa hänen olevan ainakin

kuollut, jotta pääsisin hänestä eroon." Kovakätisesti hän pudisteli

kuorsaavaa äijää ja huusi hänen korvaansa: "Teistä ei ole muuhun

kuin nukkumaan, mitä teidän tarvitsi tulla tänne kuorsaamaan? Menkää

kotianne, saatte paperit, kun pystytte paremmin työtä tekemään."

Kun asianajaja oli, luvattuaan palata uudestaan iltapäivällä,

hoippunut unenpöpperössä matkaansa, harjasi Itzig kadehdittavalla

taidolla korkean silkkihattunsa, veti ylleen paraimman takkinsa,

rasvasi huolella tukkansa kultakehyksisen peilin edessä ja lähti

vastustajansa Ehrenthalin taloon.

Eteiseen tultuaan hän loi aran katseen konttorihuoneen oveen ja

juoksi portaita ylöspäin. Mutta keskitiessä hän pysähtyi. "Hän

istuu jälleen konttorissaan", sanoi hän kuulostellen, "voinpa

kuulla hänen murahtelevan, sillä tapaa hän aina murahtelee yksin

ollessaan. Tahdonpa uskaltaa mennä hänen luokseen, ehkä voi hänen

kanssaan puhella." Hän palasi epäröiden ovelle ja kuulosti jälleen,

sitten hän rohkaisihe ja avasi nopeasti oven. Hämärässä huoneessa

istui nahkatuolissa kokoonluhistunut ihmishahmo, muotonsa menettänyt

hattu päässä; tuo hahmo nyökytteli päätään ja mutisi käsittämättömiä

sanoja. Kuinka olikaan Hirsch Ehrenthal viime vuoden kuluessa

muuttunut! Kun hän viimeisen kerran oli käynyt vapaaherran tilalla,

oli hän ollut pyöreä, mahtavan näköinen herra, kaikin puolin hyvin

säilynyt mies, joka osasi työntää timanttisen rintaneulansa oikeaan

kohtaan ja esiytyä sirosti naisten edessä, mutta tuo pää, joka nyt

heikkouttaan nyökkäili, oli vanhan ukon pää, ja hänen ryppyisillä

kasvoillaan kasvoi parta, jota partaveitsi ei ollut viikkokausiin

kurittanut. Hän oli täydellinen kuva mitä surkeimman kurjuuden

tilasta, jolloin henki rappeutuu ennen ruumista, kohti ihmisen toista

ja iäistä kehtoa.

Veitel seisoi kynnyksellä ja katseli kummissaan entistä isäntäänsä,

joka enimmäkseen raskaisiin unelmiinsa vaipuneena enää vain osaksi

hoiteli liikeasioitaan. Vihdoin hän lähemmäksi käyden alotti:

"Tahtoisin puhua sanasen kanssanne, herra Ehrenthal."

Vanhus nyökkäili edelleen päätään ja sanoi vanhan miehen vapisevalla

äänellä. "Hirsch Ehrenthal on nimeni, mitä puhumista teillä on

minulle?"

"Tahtoisin puhua kanssanne eräästä suuresta liikeasiasta", jatkoi

Itzig.

"Kyllä kuulen", sanoi Ehrenthal ylös katsahtamatta. "Jos se on suuri

liikeasia, niin miksi ette kiiruhda puhumaan?"

"Tunnettehan te toki minut vielä, Hirsch Ehrenthal?" huusi Itzig

kumartuen vanhuksen puoleen.

Nahkatuolissa istuva mies loi ylös väsyneet silmänsä ja tuijotti

kauan puhujaan, kunnes viimein tunsi hänet. Hän kavahti kiivaasti

pystyyn ja seisoi leuka eteen kuuristuneena, yhä tuijottaen

vieraaseensa. Yhäti tärisi hänen päänsä ja silmissä leimusi pelkoa

ja vihaa. "Mitä teillä on tekemistä minun konttorissani?" hän huusi

värisevällä äänellä. "Kuinka uskallatte tulla silmäini eteen? Menkää

matkoihinne, mies!"

Itzig jäi paikoilleen. "Mitä te kotkotatte siinä kuin kukko, enhän

minä tee teille mitään. Tahdon puhua teille suurista asioista, jos

vain voitte pysyä rauhallisena, niinkuin teidän ikäisenne miehen

tulisi pysyä."

"Sehän on Itzig", mutisi vanhus itsekseen, "hän tahtoo puhua suurista

asioista, ja minun täytyy pysyä rauhallisena. -- Mutta kuinka voin

pysyä rauhallisena", hän huudahti jälleen kiivaasti, "kun näen teidät

silmäini edessä? Tehän olette minun viholliseni, te olette vienyt

minut perikatoon joka haaralla! Te olette ollut minulle paholaisena,

jolla on iskevä miekka kädessä ja jolta valuu sappea suusta.

Minä olen avannut suuni, ja te olette työntänyt minuun miekkanne

ja valuttanut sappea sydämeeni, ja minun täytyy vapista teidät

nähdessäni."

"Olkaahan toki levollinen", sanoi Itzig, "ja kun olette tyyntynyt,

niin kuunnelkaa mitä minä sanon."

"Onko hänen nimensä Itzig?" pölisi äijä edelleen itsekseen. "Siksi

hän itseään nimittää, mutta kun hän kulkee kaupungilla, ulvovat

hänelle koirat. -- En minä tahdo nähdä teitä", huusi hän jälleen

suoristautuen, "menkää matkoihinne, teidän näkönne on minulle

vastenmielinen, ennen minä katselen hämähäkkiä kuin teitä."

Veitel sanoi nöyrästi: "Mitä on tapahtunut, Ehrenthal, se on

tapahtunut, eikä siitä kannata enää puhua. Te olette ollut

vihamielinen minua kohtaan, ja minä olen toiminut teitä vastaan,

samanlaisia olemme siis kumpikin olleet."

"Ja hän on syönyt joka sunnuntai minun talossani", murisi vanhus.

"Jos sitä muistelette", sanoi Itzig, "niin minäkin tahdon sitä

muistella. Niin kyllä, olen syönyt teidän pöydässänne, ja siksipä

minun on mieleni paha, kun olemme joutuneet vihamiehiksi. Minä olen

ollut aina suuresti kiintynyt teidän taloonne."

"Ja sinä olet sitä suurta kiintymystäsi minulle osoittanutkin, nuori

Itzig", jyrisi vanhus. "Sinä olet tullut talooni ja lyönyt minut

maahan, ennenkuin edes makaan haudassanikaan; sinä se olet, joka

vuodatat minulle joka päivä karvauden katkeraa vettä."

"Mitä järjettömyyksiä te lörpöttelettekään?" huudahti Veitel

ärtyneenä. "Miksi te aina puhelette, että muka olette kuollut ja minä

miekkakätinen pahahenki? Minä olen tullut tänne tuomaan teille uutta

ja hyvää elämää enkä suinkaan kuolemaa. Minä tahdon aikaansaada, että

te kohoatte jälleen arvoon ihmisten kesken, ja että ne paljastavat

teille kadulla päänsä, niinkuin tekivät, ennenkuin Hirsch Ehrenthal

kävi uudelleen lapseksi."

Ehrenthal otti koneellisesti hatun päästään ja pani sen uudelleen

lumivalkealle tukalleen.

"Tästälähin pitää ystävyyden vallita teidän ja minun välillä", jatkoi

Veitel lämpimästi, "ja teidän liikkeenne olla minulle yhtä kallis

kuin omani. Minä olen lähettänyt puheillenne useamman kuin yhden

sukulaismiehistänne ja antanut heidän sanoa, mitä teiltä tahdon, ja

teidän rouvanne on sanonut teille monesti saman. Minusta on tullut

mies, joka tekee liikeasioita kaikkein hienointen ihmisten kanssa,

ja minä voin näyttää teille omistavani varman pääoman, joka kasvaa

suuremmaksi kuin luulettekaan. Miksi emme löisi rahojamme yhteen? Jos

te isänä annatte minulle tyttärenne Rosalien, niin tulen kohtelemaan

teitä kuten vävypojan sopii."

Vanha Ehrenthal silmäili kosijaa katsein, joiden tylsyydestä jälleen

välähti kipinä vanhaa viekkautta. "Jos tahdotte vaimoksenne tyttäreni

Rosalien", hän vastasi, "niin kuulkaa sitten ainoa kysymys, minkä

teille teen. Mitä voitte minulle antaa, jos annan teille Rosalien?"

"Sen voin laskea eteenne minä hetkenä hyvänsä", huudahti Veitel.

"Te voitte laskea eteeni monenlaista", sanoi Ehrenthal torjuvasti.

"Mutta yhtä vain teiltä vaadin. Jos voitte jälleen antaa minulle

poikani Bernhardin, niin saatte tyttäreni. Mutta jollette voi

noutaa Bernhardiani minulle haudasta, niin sanon teille, niin kauan

kuin kieli liikkuu suussani: Menkää matkoihinne, menkää ulos minun

konttoristani. Ulos!" ärjäisi hän äkillisessä vimmassa ja heristi

nyrkitettyjä käsiään kosijaa vastaan. Veitel peräytyi joutuin ovelle,

ja vanha mies vaipui uupuneena jälleen tuoliinsa ja mutisi ja uhkaili

itsekseen.

Itzig katseli häntä kynnykseltä, kunnes vanhuksen mutina tyrehtyi

epäselväksi vikinäksi; silloin kohautti Veitel hartioitaan ja sulki

oven perästään.

Noustessaan portaita ylös talon naisten luo hän liikutteli edelleen

olkapäitään ilmaistakseen ylenkatsettaan vanhan miehen naurettavasta

heikkoudesta. Sitten hän soitti ovikelloa, ja tuttavallisesti

hymyilevä keittäjätär, jolla aina oli rypistynyt myssy päässä, laski

hänet sisään.

* * * * *

Sillävälin kierteli Eugen neuvottomana kaupungilla upseeriasunnosta

toiseen. Hän poikkesi Feronin viinitupaan, mutta ostereita hän ei

kyennyt nauttimaan, ja viinikin maistui hänestä kirjoitusmusteelta.

Jälleen juoksenteli hän katuja ylös ja alas, tuskanhiki otsallaan.

Siten kului päivä poika paralta. Vihdoin hän istahti lopen uupuneena

erääseen konditoriaan ja rupesi pohtimaan mielessään viimeisiä

mahdollisuuksia. Kunpa Wohlfart vain olisi ollut kaupungissa! Mutta

liian myöhäistä oli antaa hänelle sanaa. Ne asioitsijat, joilta hän

oli rahat lainannut, olivat antaneet hänelle epämääräisiä lupailuja

maksuajan mahdollisesta lykkäytymisestä; vasta eilen illalla

olivat molemmat samanaikaisesti kirjoittaneet hänelle, että heidän

vaatimuksensa olivat siirretyt herra Itzigille. Liian myöhäistä tosin

oli kirjoittaa Wohlfartille, mutta eikö tällä luotettavalla ystävällä

ollut ketään tuttavia paikkakunnalla? Kun Anton oli suositellut

nuorta Sturmia, oli hän sanonut: "Voudin isä on vakavarainen mies."

Perheen palveluksessa olevan entisen husaarin isältä hän kukaties

voi lainata rahat, jos ukolla ylipäätään oli varoja. Siinäpä

kysymys olikin. Hän pyysi osotekirjaa nähdäkseen ja luki: Johann

Sturm, lastaaja, Saarikuja N:o 17. Hän otti ajurin ja ajoi sinne.

Kiireisesti hän kolkutti ulko-ovelle, jyrähtävä "Sisään!" oli

vastaus. Hätäytynyt upseeri astui lastaajan kynnyksen yli.

Isä Sturm istui yksinään olutkipon ääressä, kädessään päivän

sanomalehti, niin pikkunen lehtiriepu, että jokainen voi nähdä,

ettei se ollut kirjoitettu eikä painettu eikä julkaistu ukko Sturmia

varten. "Husaari!" huudahti vanhus ja jäi ällistyksissään istumaan

lavitsalleen. Upseerikin oli ällistynyt isännän jättimäisestä

varresta. Molemmat tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä.

"Aivan oikein", sanoi jättiläinen, "husaarihan se onkin, ja Karl

poikaseni rykmentistä, näen mä; takki sama, nyörit samat. Terveeksi

olkoon, toveri!" Hän nousi pystyyn. Nyt vasta hän huomasi nyörit

kultaisiksi. "Katsos hittoa, herra upseerihan se onkin!"

"Nimeni on Eugen von Rothsattel", aloitti luutnantti, "olen tuttu

herra Wohlfartin kanssa."

"Herra Wohlfartin ja poikani Karlin kanssa", sanoi Sturm innokkaasti,

"käykää istumaan, herra upseeri, tämäpä oli minulle erinomainen

ilo ja kunnia." Hän nouti tuolin ja laski sen innoissaan Eugenin

eteen niin kovaa, että ovi tärähti ja akkunat helähtivät. Eugen

yritti käydä istumaan. "Ei vielä", sanoi ukko Sturm, "ensin se on

pyyhittävä, jotta ei univormu nuhjaudu. Sittekuin Karl poikani täytyi

lähteä pois, on täällä kaikki hiukan tomuista." Hän nouti liinan ja

pyyhki sillä tuolin. "Kas niin, hyvä herra, sallikaa että istun teitä

vastapäätä. Tuotteko tietoja pienokaisestani?"

"Ei muuta, kuin että hän jaksaa hyvin ja että isäni on hyvin

tyytyväinen hänen toimiinsa."

"Vai niin!" huudahti Sturm, nauraen koko naamallaan ja koputellen

sormenpäillään pöytään, niin että huoneessa tapahtui pieni

maanjäristys. "Tiesinhän minä, että herra isänne tulisi häneen

olemaan tyytyväinen. Siitä olisin voinut antaa vaikka virallisen

takauksen. Hän oli aika käytännöllinen tenava jo noin pikkuisena",

ja hän piirusti pöytään mitan ihmiskoosta, joka ei voinut olla

mahdollinen edes kapalolapsellekaan.

"Mutta voiko hän olla kaikessa mukana?" hän kysyi kiireisesti;

"tiedättehän, minkävuoksi." Hän näytti luutnantille hirmuista kättään

ja heristi sen sormet kaikkiin ilmansuuntiin. "Keskisormi ja nimetön

tipotiessään, ah, sepä vasta kova onni, herra upseeri!"

Nyt muisti Eugen hämärästi Karlia kohdanneen onnettomuuden. "Se ei

häntä enää haittaa", sanoi hän koko lailla hämillään osasta, jota hän

pakosta oli joutunut esittämään helläluontoisen jättiläisen edessä

"Mutta oikeastaan toi eräs pyyntö minut teidän luoksenne."

"Pyyntökö?" nauroi jättiläinen, niin että huoneessa jyrisi, "Vaatikaa

te vain, herra parooni! Ja tämä ei ole mikään puheenparsi. Jokainen

jäsen siitä perheestä, jonka luona Karlini on voutina, on oikeutettu

vaatimaan mitä hyvänsä vanhalta Sturmilta. Se on minun yksinkertainen

ajatukseni." Hän pyyhkäsi kädellään pöytää.

"Lyhyesti sanoen, herra Sturm", alkoi Eugen, "minun on huomenna

suoritettava iso maksu ja siihen tarvitsen rahaa. Juttu tuli

aivan äkisti huolekseni; en ennätä enää edes isällenikään siitä

ilmoittamaan. Enkä tunne täällä kaupungissa ketään toista, jonka

puoleen voisin paremmalla luottamuksella kääntyä kuin oman voutimme

isän."

Sturm kumartui eteenpäin ja läimähytti ilonsa innoissa kämmenellään

upseeria polveen. "Sepä oli rehellisesti sanottu. Te olette oikea

herra, joka pitää kiinni omasta perheestään eikä turvaudu vieraisiin,

kun hän voi saada apua omalta väeltään. Rahaa siis tarvitsette?

Karlini on herra isänne vouti, ja Karl poikasellani on vähin rahoja,

siis juttu on selvä. Paljonko on tarvis? Satako taaleria, kaksisataa

ehkä? Rahat ovat valmiina."

"Minua miltei hävettää, herra Sturm, mainita teille summan suuruus",

sanoi Eugen hämillään. "Tarvitsisin tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria", toisti jättiläinen kummissaan,

"onpa se koko pääoma, se on talonhinta, sehän on oikein liikeasia,

kuten ihmiset sanovat."

"Sellainen se onkin, herra Sturm", myönsi Eugen huolissaan. "Ja kun

olette niin ystävällinen minua kohtaan, niin täytyy minun myöskin

sanoa teille, että itseänikin sydämestä surettaa, että niin paljosta

on kysymys. Kirjoitan teille kernaasti velkakirjan rahoista ja maksan

millaista korkoa te vain haluatte."

"Tiedättekö mitä", virkkoi Sturm miettiväisesti, "koroista emme huoli

puhua, sopikaa siitä asiasta Karlini kanssa. Mutta mitä velkakirjaan

tulee, niin se oli teiltä hyvä ajatus. Sellainen tunnuste on hyvä

olemassa niinhyvin eläessä kuin kuolemantapauksen sattuessa. Te ja

minä emme tarvitse sellaista keskenämme, mutta voinhan minä kuolla

piankin. No, siitä ei olisi vahinkoa, sillä olisittehan te jälellä,

joka tiedätte asiasta. Mutta voisittehan tekin kuolla, mitä en

lainkaan pelkää, päinvastoin", hän jatkoi ja taputteli hyvitellen

Eugenin polvea; "mutta saattaisihan sekin olla mahdollista, ja

silloin täytyisi Karl poikasellani olla teidän allekirjoituksenne,

jotta hän voisi sanoa: Tuon on nuori herra parooni kirjoittanut, siis

maksakaa pois."

"Te tahdotte siis osoittaa minulle sen hyvyyden, että lainaatte

rahat?"

"Ei se mitään hyvyyttä ole", sanoi Sturm, tehden torjuvan eleen, "se

on minun velvollisuuteni, koska juttu kerran on liikeasia ja kääpiöni

on teidän voutinne."

Liikutettuna Eugen katsahti jättiläisen nauraviin kasvoihin. "Mutta,

herra Sturm, minä tarvitsen rahat jo huomiseksi", hän sanoi.

"Tietysti", Sturm vastasi, "se on selvä kuin päivä ja minusta

vallan oikein. Tulkaahan, herra parooni." Hän otti kynttilän ja

vei vieraansa makuuhuoneeseen. "Antakaa anteeksi, että täällä on

niin siivotonta; minä olen yksinäinen mies ja olen koko päivän

työssä. Katsokaas, tässä on minun rahalippaani." Hän veti sängyn

alta rautaisen arkun. "Varkailta se on turvassa", hän sanoi

itsetuntoisesti hymyillen, "koko kaupungissa ei kukaan muu kuin

minä itse jaksa siirtää sitä paikaltaan, eikä kukaan kykene sitä

avaamaankaan, sillä lukkolaite on vaimovainajani isän taidetyötä.

Harvat minua lukuunottamatta jaksavat kohottaa kannen, ja vaikka

niitä tulisi useampiakin, niin tulisi niille kuuma urakka. Uskotteko,

että rahat saa täällä olla turvassa varkailta ja muilta veijareilta?"

hän sanoi riemuiten. Hän yritti juuri työntää avainta lukkoon.

"Seis", hän keskeytti äkkiä toimensa, "vielä muuan asia! Minä luotan

teihin, herra parooni, niinkuin omaan Karliini, se on selvä, mutta

vastatkaapa ensin tähän kysymykseen: oletteko te todella nuori

parooni?"

Helpotuksesta täytyi Eugenin naurahtaa. Hän kaivoi povitaskuaan:

"Tässä on upseerikirjani."

"Ahaa, mikä kunnia!" Sturm vastasi, tarttui varovasti paperiin

hyppystensä nenillä ja luki tarkkaan ylälaidassa olevan nimen, sitten

alempana olevat rivit, nyökkäsi hartaasti ja antoi kahden sormen

välissä todistuskappaleen takaisin sen omistajalle. "Ja tässä",

jatkoi Eugen, "sattuu taskussani olemaan Wohlfartilta saamani kirje."

"Kas vain", huudahti Sturm, katsellen osoitekirjoitusta, "totta

tosiaan hänen omaa käsialaansa."

"Ja tuossa on hänen allekirjoituksensa", sanoi Eugen. "Teidän hartain

Wohlfart", luki jättiläinen; "niin, kun hän kirjoittaa sillä tapaa,

niin saatatte myöskin uskoa, että hän tarkoittaa totta. -- Kas niin,

nyt on asian liikepuoli selvitetty, kuten sanotaan", hän jatkoi ja

jätti kirjeen takaisin, "ja täss' on rahat. Tuhatta ja yhdeksänsataa

taaleriahan tarvittiin." Hän nosti arkusta viisi isoa kukkaroa,

punnitsi niitä kuin höyhentä kämmenellään ja ojensi ne sitten

Eugenille. "Siin' on tuhannen."

Eugen koetti turhaan kannattaa kaikkia yhdellä kertaa kädessään.

"Ahaa", sanoi jättiläinen hänen pulansa huomattuaan, "minä kannan ne

vaunuihinne. Loppu minun täytyy antaa teille seteleinä. Kas niin, nyt

on juttu kunnialla selvitetty." Hän sulki arkunkannen ja lykkäsi sen

vuoteen alle.

Eugen palasi kevyin sydämin ja loistavin otsin etuhuoneeseen. "Nyt

minä kannan rahat perästänne vaunuun", huomautti Sturm.

"Ensin velkakirja", muistutti Eugen.

"Oikein", nyökkäsi jättiläinen. "Järjestys pitää olla kaikessa.

Koettakaahan voitteko kirjoittaa kehnolla kynälläni. Jos olisin

tiennyt niin hienoa vierasta tulevaksi, niin olisin ottanut paremman

kynän herra Schröterin konttorista."

Eugen rupesi kirjoittamaan velkakirjaa; sillä aikaa ukko Sturm

istui vastapäätä olutkipponsa ääressä ja katseli hänen puuhaansa

rattoisan uteliaasti. Sitten hän seurasi vierastaan ulos ja sanoi

tämän hyvästiä ottaessa: "Tervehtikääpä minulta oikein sydämellisesti

pikkuruistani ja herra Wohlfartia. Olin luvannut Karlille, että

tulisin hänen luokseen jouluksi sytyttämään joulukuusta. Mutta ei se

käy enää päinsä terveydentilani takia. Yhdeksänviidettä on jo ohi."

* * * * *

Jonkun ajan perästä Eugen kirjoitti Antonille, mainiten lyhyesti

lainanneensa isä Sturmilta tuhat yhdeksänsataa taaleria velkakirjaa

vastaan. "Koettakaahan järjestää asia kuitiksi", niin päättyi kirje,

"tietystikin ilmoittamatta siitä mitään isälleni. Hyväsydäminen

ukon hupsu, se vanha Sturm; ajatelkaappa jotain sievää lahjaa hänen

pojalleen, husaarille, jonka voin tuoda mukanani, kun sinne pääsen

tulemaan."

Peräti närkästyneenä Anton nakkasi kirjeen pöydälle. "Ei tätä väkeä

käy enää auttaminen, siinä oli vanha isäntäni aivan oikeassa.

Kultaisiin rannerenkaisiin jollekin irstaalle tanssijattarelle,

peli-iltoihin kelvottomien toverien parissa hän on tietysti tuhlannut

rahat ja maksaa sitten koronkiskurille velkansa rehellisen työmiehen

sitkeässä istuvilla ansioilla." Hän huusi Karlin puheilleen.

"Monesti on minua surettanut, että olen vetänyt sinutkin tähän

sotkuiseen pesään, mutta nyt tunnen syvästi, että siinä tein

sinulle suuren vääryyden. Minua oikein hävettää sanoa sinulle,

mistä on kysymys. Nuori Rothsattel on käyttänyt hyväkseen isäsi

hyväsydämisyyttä lainatakseen häneltä tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria minun ukoltani!" Karl huudahti

ällistyneenä. "Onko Goljathillani ollut niin paljon rahaa lainata? Ja

minulle hän on aina teeskennellyt, ettei muka osaa ollenkaan säästää."

"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta

velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se

välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö

isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"

"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä

tekemään. -- Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun

käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä

melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on

kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja

minun vuokseni."

"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä

osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei

hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa

kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."

Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne

maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra

isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen

tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä

lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte

muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta,

että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön

korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te

ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä

velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus

on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai

yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä

tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää

tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen

viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän

tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."

Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin

ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä

läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin

isäsi."

Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut

Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä

teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle

he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta

oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat

sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä

pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide

kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli

sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän",

hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan,

jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra

Wohlfartillemme."

Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä

varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi

meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen

hameensa taskuun.

Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän

lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.

"Mitä kinaa teillä on Eugenin kanssa?" hän huusi tälle jo kaukaa.

"Onko hän valittanut teille minun käytöksestäni?" kysyi Anton.

"Ei minulle", Lenore vastasi, "mutta vanhemmille lähettämässään

kirjeessä hän ei puhu teistä samaan siivoon sävyyn kuin ennen."

"Ehkäpä se oli vain sattumalta jonkin ohimenevän pahatuulisuuden

puuskaa."

"Ei, jotain enempää täytyy olla pohjalla, ja minä tahdon tietää sen."

"Jos jotain enempää aihetta on olemassa, niin voitte saada kuulla

siitä vain häneltä itseltään."

"Silloin, Wohlfart", huudahti Lenore, "on Eugen tehnyt jotain väärää

ja te tiedätte siitä."

"Mitäpä tuo liekin", vastasi Anton vakavasti, "niin se ei ole minun

salaisuuteni, muutenhan en sitä teiltä salaisi. Minä pyydän teitä

uskomaan, että olen menetellyt rehellisesti veljeänne kohtaan."

"Mitä minä uskon, se ei voi teitä hyödyttää. Minä en saa tietää niin

mistään, en ymmärrä mitään enkä voi tänä tuskan ja hiipien aikana

tehdä mitään muuta kuin harmitella, kun teitä kohtaan käyttäydytään

väärin."

"Usein", sanoi Anton, "tunnen raskaaksi ja vaaralliseksi taakaksi

sen vastuunalaisuuden, mikä isänne sairauden johdosta on laskettu

minun hartioilleni; hänen huonotuulisuutensa kohdistuu luonnollisesti

monesti minuunkin, jonka täytyy antaa hänelle pelkkiä epätyydyttäviä

tietoja. Sitä ei voi välttää. Mutta minulla on rohkeutta kestää

epämieluisiakin hetkiä, niin kauan kuin te ja paroonitar ette anna

horjuttaa vakaumustanne, että minä alati toimin teidän parhaaksenne

sen mukaan kuin itse ymmärrän."

"Äitini tietää, mitä te meille olette", sanoi Lenore; "koskaan hän

ei puhele teistä minulle, mutta minä näen sen hänen katseestaan,

kun hän pöydän yli katselee teitä kasvoihin. Hän on aina osannut

salata ajatuksensa, tuskansa ja surunsa, ja nyt hän kääriytyy vielä

läpinäkymättömämpään verhoon kuin koskaan ennen. Yksin minuunkin

nähden. Mutta kuten valkoisen harson läpi minä näen hänen puhtaan

kuvansa; hänen ruumiinsa on käynyt niin heikoksi, että monesti

kyyneleet nousee silmiini kun häntä katselen. Hän puhuu aina pelkkää

hyvää ja järkevätä, mutta moneenkin asiaan nähden hän näyttää niin

penseältä ja tunteettomalta; ja kun hän minun lörpötellessäni

hymyilee, niin minusta tuntuu, kuin aiheuttaisi yksin hilpeyskin

hänelle sisällistä tuskaa."

"Niin kyllä, sen vaikutuksen hän tekee", huudahti Anton surullisesti.

"Hän elää vain yksinomaan isää hoitaakseen; kuinka hän itse

sisällisesti kärsii, sitä ei arvaa kukaan, ei edes hänen

oma tyttärensä. Hän oli kuin enkeli, Wohlfart, joka vasten

mieltään viipyy täällä maan päällä. Minä voin olla hänelle vain

vähäksi hyödyksi, sen tunnen; minä olen niin aikaansaamaton,

ja minulta puuttuu kaikki, mikä tekee äitini niin ihanaksi --

itsehillitsemiskyky, rauhallinen ryhti, viehättävä käytös. -- Sairas

isäni, kevytmielinen veljeni, yksinpä minua hellästi rakastava

äitinikin sulkevat itsensä minulta -- Wohlfart, minä olen niin

yksin!" Hän nojautui kaivonarkkuun ja itki.

"Ehkäpä näin täytyikin käydä teidän omaksi hyväksenne", lohdutti

Anton kaivon toiselta reunalta, sydän täynnä lämmintä sääliä. "Te

olette voimakas luonne, ja minä uskon, että te voitte tuntea hyvin

väkevästi."

"Minä voin olla hyvin äkäinenkin", nyökkäsi Lenore kyyneltensä

keskeltä, "ja sitten kohta perästäpäin perin vallaton."

"Te olitte kasvanut huolettomana ja onnellisissa oloissa, ja elämä

oli teille pelkkää leikkiä."

"Oppiminen on ainakin minulle ollut työlästä", väitti Lenore.

"Minusta te olitte vaarassa kehittyä hiukan liian hurjaksi ja

ylimieliseksi."

"Pelkäänpä sitä itsekin", Lenore huudahti.

"Nyt teidän on täytynyt kestää raskaita kärsimyksiä, ja tulevaisuus

täällä näyttää hyvin vakavalta. Ja jos sallitte minun sanoa

teille, rakas neiti, niin täällä te tulette saavuttamaan juuri ne

ominaisuudet, jotka paroonitar on voittanut itselleen suuressa

maailmassa eläessään, arvokasta ryhdikkäisyyttä ja tunteen

sydämellisyyttä. Minusta tuntuu monesti, kuin olisi teissä jo

tapahtunut muutos."

"Minä kai olinkin ennen aika mahdoton villikissa, eikö niin?" kysyi

Lenore, nauraen kyyneltensä kesken ja katseli Antonin silmiin

rehellisesti, mutta samalla tyttömäisen veitikkamaisesti. Antonin

täytyi väkisin pidättyä sanomasta hänelle, kuinka rakastettava

hän tässä silmänräpäyksessä oli. Mutta kelpo nuorukainen hillitsi

urheasti mielihalunsa ja virkkoi niin kylmästi kuin taisi: "Ei tuo

niin vallan pahastikaan ollut."

"Ja tiedättekös, mikä te itse olette?" kysyi Lenore leikillisesti.

"Te olette, niinkuin Eugen kirjoitti, oikea pieni koulumestari."

"Sitäkö hän siis kirjoitti?" huudahti Anton mieli keventyneenä.

Lenore kävi äkkiä totiseksi. "Älkäämme puhuko nyt hänestä. Kun kuulin

luettavan hänen kirjettään, juoksin tänne sanomaan teille, että minä

luotan teihin enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen maan päällä,

hyvää äitiäni lukuunottamatta, ja että minä tulen luottamaan teihin

niin kauan kuin elän, että minun luottamustani teihin ei mikään asia

voi järkähdyttää, että olen vakuutettu siitä että te olette ainoa

ystävä, mikä meillä on nykyisessä hädässämme, ja että tahtoisin

polvillani pyytää teiltä anteeksi, jos joku loukkaa teitä sanoin tahi

vaikkapa pelkissä ajatuksissaankin."

"Lenore! Rakas neiti", keskeytti Anton hänet ylen onnellisena --

"älkää puhuko enää."

"Ja vielä tahtoisin sanoa", jatkoi Lenore häiriytymättä, "kuinka

suuresti teitä ihailen nähdessäni teidän kulkevan niin varmasti

tietänne täällä meidän joukossamme ja tulevan hyvin toimeen kaikkien

ihmisten kanssa, antamatta omalta puoleltanne rahtuistakaan perään,

ja kuinka te yksinänne saatte täällä aikaan järjestystä ja parempaa

asiaintilaa. Tämä oli minun sydämelläni, ja nyt olen purkanut sen

teille, Wohlfart."

"Minä kiitän teitä, neiti", Anton vastasi; "te olette sanoillanne

tehnyt minulle tänään iloisen päivän. Mutta en minä ole niin varma ja

väkevä kuin luulette. Ja kun minä katselen tätä tilaa ja ajattelen,

mitä kaikkea täällä pitäisi toimittaa, niin tunnen joka päivä yhä

selvemmin, että minussa ei ole miestä korjaamaan oloja ja asioita

perinpohjin. Jos tahtoisin jolloinkin toivoa teidän olevan mies

eikä vapaaherran tytär, niin se tapahtuisi astellessani tämän tilan

vainioilla."

"Niin, nähkääs, se on vanhastaan minun omakin suruni", sanoi Lenore,

"ja entinen voutimme sanoi monesti samaa. Kun istun neulomukseni

ääressä ja näen teidän herra Sturmin kanssa kiertävän pelloilla,

niin sisuni käy kiehuvan kuumaksi ja minä viskaan joutavan naistyön

syrjään. Minä en voi tehdä muuta kuin syödä leipääni enkä ymmärrä

muuta kuin tuhlata rahoja pitsien osteluun, enkä edes sitäkään

kunnollisesti, niin väittää äitini. Mutta teidän täytyy sietää

taitamatonta Lenorea hyvänä ystävänänne, eikö niin?" Ja hän katsahti

nuorta miestä vilpittömästi silmiin.

"Jo kauan olen tuntenut teidän minulle osottamanne ystävyyden

suureksi onnekseni", huudahti Anton syvästi liikutettuna. "Ja aina,

tähän hetkeen saakka, on sydämelleni ollut ilona saada kaikessa

hiljaisuudessa pitää itseäni teidän uskollisena ystävänänne."

"Ja sellaisina pitää väliemme aina pysyäkin", sanoi Lenore. "Kas

niin, nyt olen jälleen rauhallinen. Älkääkä te enää harmitelko

Eugenin tyhmistä vehkeistä, en sitä minäkään tee."

Sitten erosivat molemmat toisistaan kuin kaksi viatonta lasta, joille

on suloista huvia saada kertoilla toinen toiselleen, mitä intohimo

koettaa pitää salassa.

5.

Herrojen Pixin ja Spechtin välillä olivat vihat jälleen leimahtaneet

ilmi liekkiin. Mutta tällä kertaa Specht ei ollutkaan yksin,

kvartetti oli hänen puolellaan, sillä Spechtiä loukattiin niissä

tunteissa, jotka kvartetti oli tunnustanut oikeiksi ja joille se

oli laulunsa pyhittänyt. Herra Specht oli näet rakastunut. Tämä

sieluntila ei tosin ollut mitään tavatonta tuohon vilkasluontoiseen

herraan nähden, voipa sanoa, että hänen elämänsä pääsisältönä olikin

ikuisesti ryöpsähtävä lemmenleimu, joka ei tosin koskaan suuntautunut

lämmittämään jokapäiväisen elämän käytännöllisiä kattiloita,

toisin sanoen ei vaihtunut ajatuksiksi naimisesta ja oman kodin

perustamisesta. Herra Spechtin lempi oli ikuinen, mutta sen esineet

vaihtelivat alituisesti. Kaikilla naisilla hänen tuttavapiirissään

oli ollut kunnia nauttia runollista jumalointia hänen taholtaan.

Yksinpä talon tätikin oli aikoinaan ollut hänen unelmiensa esineenä,

silloin näet, kun tutustuminen tämän ylevän vaikk'ei enää nuorekkaan

Saphon muinaiseen murheelliseen lemmentarinaan oli ankarasti

liikuttanut kiihkeämielisen runotartenpalvojan ylenherkkiä tunteita.

Mutta tällä kertaa herra Spechtin lemmenliekillä oli vankka

perustus. Hän oli saanut vainuunsa erään nuoren lesken, jonka

etuina oli jommoinenkin varallisuus, oma kelpo talo ja siinä

turkistavaraliike sekä lisäksi vielä pyöreät punaposket ja pari

ystävällistä ruskeaa silmää. Specht seurasi lesken kintereillä

missä tämä ikinä kulki, teatterissa ja julkisissa puistoissa,

maleksi niin usein kuin jouti ja rohkeni hänen akkunainsa alla ja

teki ylipäänsä kaiken, minkä hänen vilkas mielikuvituksensa suinkin

voi, järkyttääkseen lesken sydäntä. Hän häiritsi tämän murheellista

leskeydentilaa lukemattomilla nimettömillä kirjelippusilla, joissa

tuntematon "S" uhkaili suorasanaisessa ja runomuodossa aikovansa

siirtyä tästä arkipäiväisestä elämästä suuren tuntemattoman taa,

jos hänen sydämensä ihanne halveksisi hänen tulista palvontaansa.

Paikkakunnan ilmoituslehdessä esiytyi tuhkatiheään tuoreen kaviaarin,

kapakalojen ja palvelukseen haluavain henkilöiden joukossa yleisön

ällistykseksi runollisia tunteenpurkauksia, joissa milloin säkeitten

alkukirjainten, milloin keskeltä rivejäkin poimittujen kirjainten

nähtiin lihavalla painettuna muodostavan nuoren lesken nimen, Adele.

Viimein ei herra Specht malttanut olla tekemättä koko kvartettia

uskotukseen. Ensin hän tunnusti sydämensä tilan herra Lieboldille;

ja sitten eräänä iltana, kun bassot olivat veljellisesti avustaneet

häntä tulisten lemmenlaulujen harjoittamisessa, hän rohkeni näillekin

ilmoittaa olevansa kuuluisien Adele-runojen tuntematon sepittäjä.

Bassot joutuivat ihmeisiinsä siitä, että heidän konttorinsa oli

muninut mokoman mainehikkaan lauluniekan. Tosin he olivat yhdessä

toisten herrain kanssa tehneet runoista hiljaista pilaa, onnettoman

tekijän salaa ähkyessä kuullessaan armotonta arvostelua; mutta kun he

saivat kuulla runoilijan olevan yhden heidän omasta keskuudestaan,

heräsi heissä yhteishenki ja he kuuntelivat suopealla ymmärtämyksellä

hänen tunnustuksiaan. Lemmentilanne ei heistä tällä kertaa tuntunut

niinkään epäkäytännölliseltä; leski oli nuori ja sievä, omisti oman

talon ja liikkeen sekä päällepäätteeksi kuuleman mukaan jommoisenkin

varallisuuden. Siksipä he lupasivat myötävaikutustaan serenaadinkin

pitoon. Lesken talon ulkopuolella käyskentelevä yövahti lahjottiin

muutamilla lanteilla, serenaadi pidettiin, lesken makuusuojassa

avautui akkunanpuolisko ja jotain valkoista paistoi hetkisen aikaa

näkyviin pimeästä. Specht oli onnen autuas, ja kun tällainen

mielentila ei yleensä ole omiaan tekemään ihmistä vaitonaiseksi,

oli hän kyllin varomaton antaakseen toisillekin työtovereille

salaperäisiä viittailuja. Siten pääsi myöskin Pix asian perille. Nyt

alkoi kaupungin ilmoituslehden palstoilla merkillinen kissan- ja

hiirenleikki. Siihen ilmestyi salamyhkäisiä ilmoituksia, joissa hra

S. pyydettiin saapumaan milloin mihinkin kaupungin etäiseen kolkkaan

kohtamaan henkilöä, joka oli hänelle hyvin rakas. Specht juoksi

hikihatussa sovittuun paikkaan tapaamatta siellä koskaan ketään,

jota hän olisi voinut epäillä ihanteekseen; sen sijaan hän noilla

etsiskelyillään sai kokea kaikenlaista mieliharmia, kärsi kylmää

ja myrskytuulta, sai äkäisiä vastauksia tuntemattomilta naisilta,

joita hän rohkeni puhutella; muuan suutarin juoksupoika, jota hän

aavisteli salapukuun pukeutuneeksi kaunokaisekseen, viskasi palavan

sikarinpätkän hänen silmilleen; jollakin syrjäkujalla häntä valppaan

tähystelynsä johdosta epäiltiin poliisinuuskijaksi, jonkavuoksi hän

sai törkeää haukkumista ja kirvelevän selkäsaunan. Luonnollisesti

hän omasta puolestaan julkaisi paikallisessa äänenkannattajassa

salamyhkäisiä mutta haikean voimakkaita valitusvirsiä kaunottaren

petollisuuden johdosta; näistä oli seurauksena, että kohta ilmestyi

anteeksipyytelyjä ynnä suloisia viittauksia uusien mahdollisuuksien

ilmaantumisesta. Mutta koskaan hän ei löytänyt sitä jota etsi.

Tällaista menoa jatkui moniaan viikon mittaan, ja Spechtin mielentila

joutui kohtalon kunnottomien kepposten johdosta kuohumapisteeseen,

mikä oli omiaan pelottamaan yksin uskollisia bassojakin.

Eräänä aamuna Pix seisoi tavallisuuden mukaan eteisessä iso sivellin

kädessä, kun ulko-ovesta astui sisään sievä pyöreähkö naishenkilö,

jolla oli ruskeat silmät ja yllä upea turkisvaippa ja joka vihaisella

äänellä kysyi herra Schröteriä.

"Herra Schröter ei ole kotona", sanoi Pix. "Mitä teillä on asiaa?"

Hän laski mustan siveltimen kädestään, ja kun vieras nainen epäröi

vastata, vaati hän pontevalla kädenliikkeellä tätä pelastautumaan

tynnörien ja tavarapaalien ja makasiinirenkien uhkaavasta vilinästä.

Hänen miehekäs levollisuutensa tehosikin naiseen niin, että hän

siirtyi sisäeteiseen, jossa herra Pix kumarsi hänelle alentuvasti ja

toisti kysymyksensä: "Haluatteko tilata jotakin liikkeestämme?"

"Haluan puhutella liikkeen johtajaa", vastasi nainen,

"Minä edustan täällä häntä", vastasi Pix Napoleonin sävyyn.

Vieras katsahti häneen pelokkaasti ja rupesi vihdoin esittämään

asiaansa. "Minä tulen valittamaan erään konttoriinne kuuluvan herran

käytöksen johdosta. Jo pitemmän aikaa olen ollut kaikenlaisen

pilanteon ja tunkeilevaisuuden esineenä ja vaarassa joutua

yleiseksi puheenaiheeksi kaupungilla. Minä saan harva se päivä

nimettömältä lähettäjältä kirjeitä ja runoja, ja päivälehdessä

tehdään kehnoa pilaa minun nimelläni. Olen kuullut, että kaiken tuon

häpeämättömyyden harjoittaja kuuluu teidän liikkeeseenne ja vaadin

häntä rangaistavaksi."

Pix arvasi asianlaidan. Hän työnsi -- yhä edelleen Napoleonina --

kätensä liivin sisään ja kysyi: "Voitteko mainita minulle sen herran

nimen?"

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi kaunis leski, "mutta hän on

isokokoinen ja kiharatukkainen."

"Ja muuten laiha ja kömönenäinen?" täydensi Pix määrittelyä. "Hyvä,

se riittää, rouvaseni. Tästä päivästä lähtien te voitte olla rauhassa

ja saatte täydellisen tyydytyksen kaikesta harminnäöstänne, sen minä

takaan."

"Mutta minä tahtoisin kuitenkin tavata herra Schröterin itsensä..."

alotti turkisvaippainen nainen jälleen epäröiden.

"Parempi on, ettette tapaa. Tuo nuori mies on käyttäytynyt teitä

kohtaan tavalla, jonka kehnoudelle en keksi kyllin väkeviä

sanoja. Mutta teidän hyvä sydämenne kohtakin huomaa, ettei hänen

tarkoituksensa varmastikaan ollut loukata teitä. Hän oli kömpelö

poropeukalo, siinä hänen rikoksensa. Miesparkaa vaivaa tosiaankin

sairaaloinen kiintymys teihin. Ja sittekuin olen saanut kunnian nähdä

teidät, en sitä ensinkään ihmettelekään." Hän kumarsi uudelleen,

tällä kertaa kohteliaammin. "Kuten sanottu, minä tuomitsen hänen

menettelynsä, mutta käsitän sen hyvin."

Kaunis leski seisoi hämillään eikä tiennyt mitä vastata tuolle

mahdikkaalle herralle.

"Samalla kertaa", jatkoi Pix, "rohkenen liikkeemme nimessä

kunnioittavimmin pyytää teiltä anteeksi. Liikkeemme valittaa mitä

hartaimmin, että yksi sen jäsenistä on aiheuttanut teille niin

paljon mielipahaa. Me kaikki tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos se

ystävällinen mielenlaatu, jonka näen ilmenevän teidän kasvoistanne,

suvaitsisi antaa anteeksi liikkeellemme ja ennen kaikkea poloiselle

syntisäkille."

"En suinkaan aikonutkaan vaatia toisia tilille yhden ainoan miehen

sopimattoman käytöksen takia", sanoi leski.

"Kiitän kaikesta sydämestäni rakastettavuudestanne", jatkoi herra

Pix voitollisesti, "ja pyydän teitä, rouvaseni, suomaan vielä

senkin anteeksi, että olen tuonut teidät tänne keskelle häärinää;

enhän tiennyt, ketä minun oli kunnia puhutella. Tämä on pieni

tavaravarastomme minun jokapäiväistä tarvettani varten."

"Jokapäiväistä tarvettanne varten", toisti rouva, peräti ymmällään

tuon mahdikkaan herran todella suurenmoisesta tarpeesta. Pix kävi

kahvitynnyrin vierelle, otti kourallisen papuja ja päästi ne valumaan

kultasateena takaisin tynnöriin. "Ehkäpä täältä löydätte jotakin,

joka saattaa olla tarpeeseen taloudessanne", hän lisäsi ja esitti

tavaravarastonsa suurenmoisella kädenliikkeellä.

Kaunis turkiskauppiatar lausui kohteliaasti ihastuksensa niin suurten

ja monenlaisten kahvivarastojen johdosta. Herra Pix vei hänet

kaikkein parhaimpien laatujen luo, huomautti hänelle harmittavista

kivijyväsistä Domingo-kahvissa ja Jaava-kahvin keinotekoisesta

vihreästä väristä.

"Meidän liikkeemme tuntisi itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, jos

suvaitsisitte vastaanottaa edes pienen osoitteen kunnioituksestamme

teitä kohtaan", sanoi Pix, kumartaen perin kohteliaasti. "Sallikaa

minun lähettää teille joitakin näytteitä niistä laaduista, jotka

teitä täällä paraiten miellyttävät."

"Mahdotontahan minun on vastaanottaa, herra..." vastusti rouva

ryhdikkäästi.

"Minun nimeni on Pix. Tästä lähetyksestä ei kannata mainita

sanaakaan; me olemme tosin jo aikoja sitten luopuneet

vähittäiskaupasta, mutta itsestäänhän on selvä, että kernaasti

palvelemme joitakin yksityisiä suosijoitamme. Jos te vast'edes

tahtoisitte tehdä jonkin pienen tilauksen, niin olisin ylen

onnellinen saadessani toimittaa sen teille omaan ostohintaamme. Ja

mitä tuohon äskenmainittuun herraan tulee, niin vakuutan teille vielä

kerran, että tulette saamaan täyden tyydytyksen, minä pidän itse

huolen siitä."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herrani", sanoi rouva ystävällisesti

hymyten ja lähti liikkeestä paljon sovinnollisemmassa mielentilassa

kuin oli tullut.

Pix meni suoraapäätä konttoriin ja vei Spechtin syrjään muista.

"Tepä olette keittänyt kokoon kauniin sopan", hän sanoi ankarasti.

"Tiedättekö että teitä on uhannut rajuilma, joka olisi helposti

voinut tempaista teidät alas konttorituoliltanne ikipäiviksi? Se

nuori leski oli juuri täällä ja tahtoi kaikin mokomin valittaa teidän

käytöksestänne herra Schröterille; hän oli oikein silmittömästi

raivostunut teihin. Kuinka ihmeellä te rohkenittekaan tehdä siivon

ja arvokkaan naisen niin kömpelön ihailunne esineeksi ja vielä

julkisesti sanomalehdessä? Hävetkää toki, Specht", hän huudahti

peräti paheksuvasti.

Specht parka oli kuin ukkosen iskemä. "Hänhän se itse aloitti

päivälehdessä", hän puhki viimein kun kykeni puhumaan, "hänhän kutsui

minua ensin teatteriin, sitten joutsenlammikolle, jopa viimein

torniinkin ihailemaan hänen kanssaan näköalaa."

"Hyi sentään", sanoi Pix, täynnä siveellistä närkästystä, "ettekö te

poloinen käsitä, että joku koiranleuka on pitänyt teitä pilanaan? Se

rouva oli aivan onneton teidän käytöksenne takia -- meidän kesken

sanoen hän oikein itki teidän tähtenne."

Specht väänteli käsiään.

"Minä tein kaikkeni saadakseni hänet rauhoittumaan, lupasin teidän

nimessänne, että te tästä päivästä lähtien jätätte hänet tyyten

rauhaan kaikista sanomalehtirynnäköistä. Menetelkää siis sen

mukaisesti; jollette sitä tee, saa herra Schröter tietää koko jutun."

"Mutta enhän minä voi tyytyä siihen", huudahti poloinen Specht. "Te

ette tiedä, mitä minä tunnen."

"Tuntekaa mitä tahdotte", pamautti hirveä Pix musertavan tylysti,

"mutta rohjetkaappas vain vielä kerta painattaa riviäkään Adelelle,

niin joudutte minun kanssasi tekemisiin!" Sitten hän lähti

julmistuneena tiehensä ja jätti Spechtin mielentilaan, joka ei ollut

hirteen joutuneen rattoisuutta parempi.

Spechtin sitten pohtiessa yhdessä kvartetin kanssa, mitä tässä

tilanteessa oikeastaan oli tehtävä, kävi Pix puolestaan ripeästi

toimimaan. Iltapuoleen kantoi eräs makasiinirenki lesken taloon

mahtavan kahvipussin ynnä herra Pixin kunnioittavat terveiset, ja Pix

antoi tunnollisesti laskuttaa lähetyksen omaan tiliinsä. Vielä samana

iltana hän lähti itsekin tervehtimään leskeä ja vakuutti tälle, että

syyllinen oli saanut ankaran ojennuksen, ja että hänen päiviensä ja

öittensä rauha oli ikipäiviksi turvattu. Seuraavana sunnuntaina hän

joi samaa kahvia lesken luona, joka oli kutsunut erään ystävättärensä

"esiliinaksi". Neljän viikon kuluttua olivat rouvan ruskeat silmät

ja Pixin mahdikas sävy jo ennättäneet niin tottua toisiinsa, että

viimemainittu sonnustautui parhaisiin tamineihinsa ja lähti leskeä

kosimaan. Hän sai mieluisen vastauksen. Herra Pix oli kihlattu

sulhanen ja päätti panna turkiskaupan uudelleen käyntiin, kaikista

koista ja karvoista huolimatta, ja tehdä itsensä sen keskipisteeksi.

Hänen kunniakseen mainittakoon, että hän tunsi olevansa velkapää

ilmoittamaan asianlaidan kaikkein ensiksi herra Spechtille ja

lausua tälle samalla pari sanaa, jotka voi käsittää jonkinlaiseksi

anteeksipyynnöksi. "Se oli kohtalon sallimus", hän sanoi, "olkaa

järkevä mies, Specht, ja tyytykää osaanne. Täytyyhän teidän toki

muistaa, että hänet nai ainakin eräs omista työtovereistanne."

"Mutta en minä!" parahti Specht aivan suunniltaan; "minulle ei ole

miksikään lohdutukseksi, että te olette sulhanen, sillä pelkäänpä

että te olette menetellyt salakavalasti minua kohtaan."

"Tiedättekös mitä, Specht", sanoi katuvainen Pix, "pysykää sinä

kilttinä poikana, mikä te pohjaltanne olettekin, ja rakastukaa

sukkelaan johonkin toiseen naiseen. Teillehän siitä ei ole mitään

vaivaa."

"Ja te luulette, että se käy vain niin helposti päinsä!" äyskähti

Specht julmistuneena.

"Käypä kuin käykin", lohdutti Pix, "kun miehellä vain on vakava

tahto. Ja meidän ystävyytemme pysyy entisellään. Minun häistäni te

ette saa jäädä pois."

"Se vielä puuttui!" parahti poloinen Specht.

"Teidän pitää järjestää minulle nuorenmiehen kemut ['Polterabend',

jonka Saksassa sulhasen miesystävät toimeenpanevat hänelle häiden

aattoiltana], tehän olette niin taitava kaikessa sellaisessa, ja

teidän pitää taluttaa morsian alttarin eteen. Joutukaa nyt vain pian

keksimään joku toinen, jolle voitte rustata runojanne; olipa hänen

nimensä Adele tai Genoveva, sehän on teille ihan yhdentekevää."

Mutta herra Spechtille se ei suinkaan ollut yhdentekevää, hän

morkkasi ankarin sanoin vanhan vastustajansa uskottomuutta ja koki

sen tuskallisen ilon, että tällä kertaa koko konttori asettui hänen

puolelleen ja että herra Pix tuomittiin kaikissa takapihan suojissa

itsekkääksi vintiöksi. Mutta vähitellen aika vuodatti lieventävää

palsamiaan Spechtin sydämen haavoihin. Kävi ilmi, että leskellä oli

sisarentytär, jolla oli siniset silmät ja tukka kullanpunertava;

ja niinpä sitten kävi, että Specht oli ensin huvitettu neidin

kesakoista, sitten hän keksi koko hänen olentonsa ylen suloiseksi,

ja loppujen lopuksi hän kamarinsa hiljaisuudessa hautoi ajatusta,

eikö hänen pitänyt naimisen kautta tulla tavallaan herra Pixille

vävypojaksi.

* * * * *

Kauppias istui nojatuolissaan ja katseli miettiväisesti eteensä.

Vihdoin hän kääntyi sisarensa puoleen. "Fink on jälleen kadonnut",

hän sanoi.