1.
Kylmänä lokakuunpäivänä ajoi kaksi miestä Rosminin kaupungin portista
alas tasangolle, joka levisi heidän edessään yksitoikkoisena ja
loppumattomana. Anton istui turkkiinsa kääriytyneenä, hattu syvään
otsalle painettuna, ja hänen vieressään nuori Sturm, yllään vanha
husaarinvaippa ja sotilaslakki veikeästi toisella korvallisella.
Etuistuimella kyyrötti olkikasalla maalaisrenki ja suomi ahkeraan
pieniä hevosiaan. Tuuli lakaisi jättiläisluudallaan hiekkaa
ja oljenkorsia sänkipeltojen yli; maantie oli vailla ojia ja
reunuspuita, ja hevoset kahlasivat milloin isoissa lätäköissä,
milloin syvässä hiekassa. Keltainen hiekka paistoi peltojenkin
niukasta vihannuudesta, missä peltohiiret tai uutterat myyrät olivat
kaivaneet pintaa koholle. Alavilla paikoilla oli kuraista vettä;
sellaisissa kohdissa vanhain piilipuiden ontot rungot kurottelivat
kiemuraisia haarojaan ilmaan, niiden oksat pieksivät tuulessa yhteen
ja lakastuneet lehdet lentelivät lätäköihin. Siellä täällä kasvoi
surkastuneita kääpiömäntyjä, mielipaikkoja variksille, jotka vaunujen
säikyttäminä nousivat kovasti kirkuen ilmaan. Taloa ei näkynyt
missään tien varrella, ei jalkamiestä eikä ajoneuvoja.
Karl katsahti tuon tuostakin vaitonaiseen matkatoveriinsa ja sanoi
viimein hevosia osoittaen: "Minkälaisia takkukarvoja nuo hiirakot
ovatkaan! Tahtoisinpa tietää, montako kappaletta tuollaisia elukoita
menee vanhan vahtimestarini hepoon. -- Kun otin isältäni jäähyväiset,
sanoi ukko minulle: 'Ehkäpä tulen katsomaan sinua jouluna, kun
joulukuuset sytytetään.' -- 'Ei siitä tule mitään', sanoin minä. 'Ka,
miksi ei?' hän kysyi. -- 'No, sinä et uskalla istua postivaunuihin',
sanoin. -- Silloin huudahti äijä: 'Ohoo! Postivaunut ovat
vankkarakenteiset, kyllä minä niissä uskallan ajaa.' -- Nytpä tiedän,
herra Anton, ettei isä tule koskaan meitä katsomaan."
"Miksi ei?" kysyi Anton.
"Voi olla mahdollista, että hän tulee Rosminiin saakka. Tosin
ei vaunuissa, vaan niiden vierellä. Sillä kohta kun hän tietää,
että hänellä on vaunuissa tilattuna paikka tai pari, ravaa hän
uskollisesti niiden vierellä. Mutta kun hän näkee mokomat hevoset
ja tällaisen tien, kääntyy hän paikalla takaisin. 'Mitä minulla on
tekemistä sellaisella seudulla, jossa hiekka virtaa jaloissa kuin
vesi ja valjaisiin pannaan hiiriä?' hän sanoo; 'maakamara ei täällä
kannata minua.'"
"Hevoset eivät kuitenkaan ole kaikkein huonompia tällä seudulla",
Anton vastasi hajamielisesti, "katsohan vain, juoksevathan nämäkin."
"Niin tekevät", sanoi Karl, "mutta ei oikeaan hevostapaan. Ne
viskelevät kinttujaan sikinsokin niinkuin kissat, jotka tappelevat
ryytimaassa. Ja minkälaiset kengätkin niillä on, ihan kuin mitkäkin
hanhenjalat mokomiin kavioihin ei vielä ole oikeita rautakenkiä
keksitty."
"Kunhan vain pääsemme eteenpäin", virkkoi Anton; "tuuli käy kylmästi
ja minua paleltaa turkissakin."
"Herra valtuutettu onkin viime öinä nukkunut huonosti", sanoi Karl
kunniaa tehden; "ja täällä tuulee niinkuin riihenlattialla. Maa
ei täällä päin ole pyöreä niinkuin muualla, vaan latuskainen kuin
pannukakku. Juuri näillä kohdin on oikea erämaa; jo tuntikauden me
olemme ajaneet näkemättä kylää missään."
"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä
näyttää paremmalta."
Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset
erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään
matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.
"Mitä hittoa tämä tietää?" huudahti Karl hypähtäen alas vaunuista.
"Ruokin niitä", murahti renki nyreästi ja murtaen oudosti.
"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen.
"Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."
Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne
kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja
ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät
lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta
esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan
matkustajiin.
"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl
tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"
"Tuntikauden", vastasi mies suu täynnä.
"Entä kuinka pitkältä vielä on tilalle?"
"Kahden tunnin matka, jollei enemmänkin."
"Et sinä hänestä mitään selvää saa", sanoi Anton, "meidän täytyy
mukautua maan tapoihin." Hänkin nousi vaunusta ja kävi hevosten luo.
Anton on matkalla puolalaiselle maatilalle. Hän on nyt vapaaherran
asiainhoitaja. Surullisia kuukausia on hän elänyt. -- Ero isännästä
ja liiketalosta oli ollut perin katkera. Anton oli viime aikana
tuntenut olonsa hyvin yksinäiseksi, jopa toveripiirissäkin;
ainoastaan hiljainen Baumann oli hänen puolellaan, koko muu
henkilökunta piti häntä menneenä miehenä. Jäätävän kylmästi oli
kauppias ottanut vastaan hänen erohakemuksensa, vielä jäähyväisiäkin
sanoessa oli hänen kätensä levännyt Antonin kädessä jäykkänä kuin
kova metallipala. -- Sen jälkeen Anton oli vapaaherran asioissa
tehnyt joitakuita matkoja, pääkaupunkiin, velkojien puheille.
Nyt hän matkusti Karlin kanssa, jonka hän oli suostuttanut
vapaaherran voudiksi, uudelle tilalle panemaan siellä asioita vähän
järjestykseen. Ehrenthal oli huutokauppatilaisuudessa valtakirjansa
nojalla lunastanut tilan paroonille, olipa hän myöskin taivuttanut
puolalaisen tilanhoitajan jäämään toimeensa. Lunastus ei ollut käynyt
rehellisesti päinsä, ja Rosminissa tiedettiin tilanhoitajan sen
jälkeen tehneen itsensä syypääksi moniin kavalluksiin. Antonia eivät
siis odottaneet levolliset päivät.
"Nytpä on aika, että suoritan minulle uskotun tehtävän", huudahti
Karl ja kävi etsimään oljista vaununpohjalla. Hän kaivoi esiin ison
lakeeratun peltisäiliön ja tarjosi sen Antonille. "Tämän on neiti
Sabine antanut mukaan teitä varten." Tyytyväisesti hän avasi kannen
ja purki säiliöstä esiin runsaat aamiaisvarat ynnä viinipullon ja
hopeapikarin. Anton tarttui säiliöön. "Se on aika sukkela laite",
selitti Karl, "ja neiti on sen vasituisesti teettänyt teitä varten."
Anton katseli säiliötä joka puolelta ja asetti sen huolellisesti
pehmeälle ruohomättäälle, tarttui sitten pikariin ja näki sen kylkeen
kaiverretun oman nimensä ja sen alla sanan "Terveydeksesi!" Sitten
hän unohti aamiaisensa ja koko ympäristönsä ja tuijotti mietteissään
pientä astiaa. "Älkääpä unohtako aamiaistanne, herra valtuutettu",
muistutti Karl.
"Istu viereeni, uskollinen ystäväni", sanoi Anton, "ja syö ja juo
minun kanssani. Kohteliaista leikinlaskuistasi saat luopua; vähänhän
meillä tulee olemaan mistä elää, mutta mitä saamme hankituksi, sen
tahdomme jakaa veljellisesti keskenämme. Ota pullo, jos sinulla ei
ole lasia."
"Eipä ole nahkaa parempaa", sanoi Karl, ottaen taskustaan esiin
pienen ruskean nahkapikarin. "Ja mitä te juuri sanoitte, se oli
ystävällisesti tarkoitettu ja minä kiitän teitä. Mutta virka-arvosta
täytyy pitää kiinni jo toistenkin ihmisten takia, ja senvuoksi
sallikoon herra valtuutettu minun ensin puristaa kättään ja antakoon
sitten kaiken jäädä vanhoilleen. Katsokaappas noita hevosia, herra
Anton, totta vie, nehän ahmivat yksin ohdakkeitakin."
Jälleen valjastettiin hevoset vaunujen eteen, jälleen heittelivät ne
lyhyitä jalkojaan eteenpäin hiekkaisella tiellä, ja jälleen tehtiin
matkaa aution seudun halki. Ensiksi sivuutettiin alaston nummi,
sitten vaivainen mäntymetsä, sitten rivi matalia hiekkakumpuja,
jotka kohosivat kuin mitkäkin santasärkät niukkakasvuisesta
maaperästä, vihdoin kuljettiin pienen puron poikki vievän kehnon
sillan yli. "Tuoll' on tila", sanoi ajuri ja viittasi ruoskallaan
olkikattoisia hökkeleitä, jotka juuri tulivat hämärästi näkyviin.
Anton nousi seisomaan ja etsi katseillaan jotain puistikon tapaista,
jonka keskellä päärakennus voisi sijaita. Mutta mitään sellaista
ei näkynyt. Ja kylästä puuttui paljon muutakin, jota hän oli
kotiseudullaan tottunut näkemään köyhimpienkin maalaistalojen
ympärillä, hedelmäpuita vajojen takana, aidattua ryytimaata, tuuheaa
lehmusta kylätanhualla; yksitoikkoisina ja alastomina seisoivat nuo
likaiset savihökkelit vieri vieressä.
"Tuopa on surullisen näköistä", hän huoahti istuutuen jälleen,
"paljon pahempaa kuin mitä Rosminissa kerrottiin."
"Kylä näyttää tosiaankin kirotulta", huudahti Karl; "pelloilla ei näy
kyntäjiä, eikä nautoja ja lampaita käy sänkeä syömässä. Arvatenkin
täällä karja ruokitaan navetassa."
Ajuri sivalsi hevosiaan, ja näiden vauhkosti nelistäessä matkustajat
ajoivat kahden savihökkelirivin keskitse kylään ja pysähtyivät
kapakan kohdalle. Karl hypähti alas vaunuista, kävi ovelle ja huusi
isäntää. Uuninpenkiltä nousi verkalleen pystyyn muuan juutalainen ja
saapui ulos. "Onko Rosminin santarmi tullut?" Anton kysyi. Tämä oli
mennyt kylälle. "Mistä tilalle pääsee?"
Isäntä, järkevän näköinen vanhanpuoleinen mies, kuvasi tien saksaksi
ja puolaksi ja jäi seisomaan ovelle peräti kummissaan kahden vieraan
kylään saapumisesta, kuten Karl väitti. Vaunut poikkesivat eräälle
syrjätielle, jonka kummallakin reunalla oli paksuja kantoja,
entisen, nyttemmin maahan hakatun lehtokujan surullisia jäännöksiä.
Epätasaista tietä pitkin, kuralätäköiden ja kivien yli kolisivat
vaunut savihökkelirivin ohi, joiden seinissä vielä näkyi irti
rapisseen kalkkikerroksen jälkiä. "Vajat ja navetat ovat tyhjinä",
huudahti Karl, "sillä katoissa on repeämiä, joista vaikka vaunumme
mahtuisivat sisään."
Anton ei virkkanut enää sanaakaan, hän oli valmis vastaanottamaan
kaikkein pahintakin. Navettain muodostamasta solasta matkustajat
ajoivat karjapihalle, isolle epäsäännölliselle tanhualle,
jota kolmelta taholta ympäröivät rappeutuneet rakennukset,
neljännen ollessa avoin pelloille päin. Sielläkin oli tosin
kokoonluhistuneen vajan raunioita. Tanhua oli muuten aivan tyhjä;
ei maanviljelyskaluista eikä ihmistoiminnasta ollut jälkeäkään
nähtävänä. "Missä on pehtorin asumus?" kysyi Anton kummissaan. Ajuri
katseli etsien ympärilleen ja ajoi vihdoin pienen olkikattoisen ja
sumea-akkunaisen rakennuksen eteen.
Vaunujen jyrinän kuultuaan astui kynnykselle muuan mies ja jäi
siihen veltosti seisomaan, kunnes matkustajat olivat nousseet
alas ja tulleet aivan hänen eteensä. Hän oli lyhyentanakka mies,
kasvot ahkerasta viinannauttimisesta turvonneet. Yllään hänellä
oli takkukarvainen takki; hänen takanaan kurkisti ovesta yhtä
takkukarvainen koira muristen vieraille.
"Tekö olette näiden tilusten pehtori?" kysyi Anton.
"Se olen", vastasi juureva mies murteellisella saksankielellä,
liikahtamatta paikaltaan.
"Ja minä olen uuden omistajan valtuutettu."
"Se ei minua liikuta", murahti mies karkeasti, käännähti sitten
ympäri, palasi tupaan ja telkesi oven perästään.
Anton tuli kuohuksiin. "Lyö akkuna sisään, jotta saamme tuon
lurjuksen käsiimme", hän huusi toverilleen. Tämä tarttui
kylmäverisesti halkoon, iski ruutuihin, niin että laho
akkunanpuolisko putosi helisten lattialle, ja kapusi sisään.
Tupa oli tyhjä, samoin viereinen kamari, mutta siellä oli akkuna
selällään -- mies oli livahtanut tiehensä. "Akkunasta sisään ja
toisesta ulos", huusi Karl ja syöksyi pakolaisen perään, Antonin
rientäessä rakennuksen takapuolelle. Hän kuuli koiran haukkuvan ja
näki Karlin syöksähtävän uskottoman tilanhaltijan kimppuun, koiran
raivoisasti ärhennellessä. Anton joutui apuun ja piteli pakolaista
kiinni, ja Karl antoi koiralle sellaisen potkun, että se lennähti
isossa kaaressa ilmaan. Sitten taluttivat molemmat tuimasti vastaan
rimpuilevan miehen nurkan ympäri tupaan.
"Aja kapakkaan ja nouda santarmi ja isäntä tänne", huusi Anton
kyytimiehelle, joka välittämättä lainkaan herrojen tappelusta oli
purkanut tulijain tavarat vaunuista pihalle. Renki lähti verkalleen
ajamaan, pakolainen kiskottiin sisään, Karl tarttui risaiseen
pöytäliinaan ja köytti sillä hänen kätensä selän taakse.
"Anteeksi, pehtori", hän sanoi, "tämä on vain pariksi tunniksi, siksi
kunnes saapuu santarmi, jonka olemme tilanneet tänne Rosminista."
Sillävälin Anton katseli ympärilleen tuvassa; paitsi muutamia harvoja
talouskaluja ja miehen sänkyä se oli aivan tyhjillään, tilikirjoista
ja laskupinkoista ei näkynyt merkkiäkään. Ei ollut epäilemistäkään,
että asumus oli jo ennätetty raivata tyhjäksi. Vangin taskusta
pullotti paperikääry; Anton otti sen vastustelevalta mieheltä ja näki
sen sisältävän puolankielisiä asiakirjoja.
Jopa palasi kyytimieskin tuoden kapakan isännän ja asestetun
santarmin. Edellinen jäi seisomaan hämillään ovensuuhun, Antonin
selittäessä lyhyesti asianlaidan santarmille. "Jättäkää syytöskirja
poliisivirastoon", tämä sanoi, "ja antakaa mies minun mukaani. Minä
vien hänet teidän vaunuillanne Rosminiin. Parasta on, että pääsette
hänestä rauhaan, sillä tämä on levoton seutu ja hän on varmemmassa
tallessa Rosminissa kuin täällä, missä hänellä on ystäviä ja
henkiheimolaisia."
Kapakasta löydettiin pitkän hakemisen perästä paperiarkki. Anton
kirjoitti sille syytteensä ja liitti sen mukaan puolankieliset
asiakirjat, joita santarmi oli tarkastellut päätään pudistellen;
vanki nostettiin vaunuihin ja santarmi istui hänen viereensä,
sanoen poislähtiessä Antonille: "Olenpa jotain tällaista jo kauan
odotellutkin. Te saatte lähipäivinä enkä monestikin turvautua minun
apuuni." Sitten vaunut vierivät pois pihalta ja Antonin tilan
haltuunsa otto oli päättynyt. Hän oli avuton kuin autiolle saarelle
joutunut haaksirikkoinen. Hänen matkatavaransa viruivat ulkona
seinävieressä; puolalaiskylän kapakoitsija oli ainoa ihminen, joka
voi antaa hänelle neuvoja ja apua moisessa tukalassa tilanteessa.
Nyt, kun pehtori oli poistunut paikalta, kävi viimemainittu
puheliaaksi ja tarjosi tulijoille nöyrästi palvelustaan. Alkoi pitkä
neuvottelu. Sen tulos oli sellainen kuin Anton oli oikeuskomissaari
Waltherin ja Rosminin viranomaisten varoitusten perusteella osannut
pelätäkin. Vangittu tilanhoitaja oli viime viikkojen kuluessa
voimainsa perästä hävittänyt kartanon irtaimistoa; siihen hänelle oli
antanut aihetta kaupungista kyliin kulkenut huhu, että uusi omistaja
ei ottaisikaan tilaa haltuunsa. Vihdoin Anton lopetti neuvottelun
sanoen: "Mitä tuo kehno mies on kavaltanut, siitä hän joutuu
vastaamaan; meidän ensi huolenamme on nyt ottaa selvää, mitä tilalle
vielä on jäänyt. Isäntä, te saatte tänään olla oppaanamme."
He etsivät läpikotaisin karjapihan. Neljä hevosta oli kahden
rengin myötä metsässä; joitakuita rikkinäisiä aatroja, pari
karhia, kahdet vankkurit, ajorattaat, kellarillinen perunoita,
moniaita mittoja [wispel = 14 hl.] kauroja, hiukan olkia --
niiden muistiinkirjoittamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa.
Rakennukset olivat tyyten rappiolla, ei juuri ikänsä vaan ihmisten
huolimattomuuden vuoksi, jotka eivät olleet vuosikausiin viitsineet
korjata niitä.
"Entä missä päärakennus on?" kysyi Anton. Kapakoitsija vei vieraat
karjapihalta isoon karjahakaan, joka aleni vähitellen puroon päin.
Naudat ja lampaat olivat polkeneet sen pinnan koloja täyteen,
siat tonkineet ja myyrät kaivaneet maan rikki. Isäntä viittasi
kädellään: "Tuolla on linna. Se on kuuluisa koko tienoolla", hän
lisäsi ihaillen; "sellaista kivitaloa ei koko piirikunnassa ole
yhdelläkään aatelismiehellä. Maalaisherrat asuvat täälläpäin
ristikkorakennuksissa. Rikkaimmallakin heistä, Tarowin herralla, on
vain matala talo."
Kolmisensadan askeleen päässä viimeisen ladon takana kohosi valtava
tiilirakennus, jossa oli liuskakivikatto ja paksu pyöreä torni.
Tuo puuttoman karjahaan perällä sijaitseva synkkä rakennus, jonka
ympärillä ei ollut elon merkkiäkään, näytti harmajan pilvisen taivaan
alla kuin miltäkin kummituslinnoitukselta, jonka ilkeät aaveet olivat
kohottaneet maan uumenista päästäkseen siitä käsin hävittämään
vihannan vehmauden ympäristöstä.
Miehet kävivät lähemmäksi. Linna oli rapistunut raunioksi jo
ennen kuin muurarit vielä olivat ennättäneet päättääkään työnsä.
Ikivanhoilta ajoilta oli peräisin tuo muodoton, isoista mukulakivistä
muurattu torni pienine akkuna-aukkoineen. Sen harjalta olivat vanhat
sortoherrat nähneet metsän latvojen yli, joka ennen varmaankin
oli kasvanut lakeudella; he olivat ankaralla kädellä hallinneet
maaorjiaan, jotka olivat heidän jalkainsa juuressa viljelleet
heidän vainioitaan ja sitten kuolleet heidän puolestaan. Moni
sarmaattilaisnuoli oli varmaankin lentänyt tornin pienistä akkunoista
hyökkäävää vihollista vastaan, ja moni tataarilaisrynnäkkö oli
kilpistynyt takaisin sen uhkaavista kiviseinistä. Tämän harmaan
tornin yhteyteen oli jokin maakunnan hirmuhallitsija rakennuttanut
luostarin syntiensä sovitussakoksi. Mutta luostari ei ollut
koskaan tullut valmiiksi, ja kauan olivat sen alastomat muurit
seisseet tyhjillään, kunnes viimeisen omistajan isä oli muodostanut
niistä sukukartanon. Hänen tarkoituksenaan oli ollut rakennuttaa
loistorakennus, jolla ei ollut ympäristössä vertaa.
Linnan valtasivu oli rakennettu torniin kiinni, niin että tämä oli
joutunut seisomaan keskelle sitä, ja sen nurkilta jatkui kaksi
kylkirakennusta purolle päin. Aikomuksena oli ollut rakentaa korkea
ylöskäytävä tältä keskipihalta linnaan, ja senvuoksi oli torniin
avattu holvattu oviaukko; mutta ylöskäytävää ei oltu koskaan
rakennettu, ja oviaukko jäi ammottamaan paljon yli miehenkorkeuden
maasta. Sinne ei olisi päässyt kapuamaan ilman tikaportaita, eikä
aukossa ollut mitään sulkuovia. Alakerran tyhjistä akkuna-aukoista
voi sisältä nähdä karkeatekoisen seinämuurauksen, ja niille oli
harvakseen lyöty lautoja tukkeeksi. Yläkerran akkunoista olivat
jotkut varustetut taiteellisesti leikatuilla tammikehyksillä ja
niihin oli sovitettu isoja ruutuja, jotka nyt kuitenkin olivat rikki.
Toisissa akkunoissa oli hätävaraiset tölskätekoiset lautakehykset ja
niissä pieniä hämäriä ruutuja. Tornin harjalla istui naakkaparvi ja
katseli ihmeissään outoja tulijoita, tavantakaa niistä lensi joku
kovasti kirkuen ilmaan ja istahti muuanne katolle, ruveten jälleen
tuijottelemaan rauhanhäiritsijöitä.
"Tuohan on asumus variksille ja yölepakoille, mutta ei ihmisille",
huudahti Anton; "enkä ole vielä edes nähnyt, mistä sisällekään
päästään." Kapakoitsija vei johdettavansa rakennuksen takapuolelle,
missä myöskin oli kaksi kylkirakennusta; niissä oli kellareita,
talleja, isoja holvattuja keittiöitä ja muinaisten maaorjain pieniä
makuukoppeja. Mutta karjahaan puolelta johtivat korkeat puuportaat
alakertaan. Naristen avautui ulko-ovi saranoillaan, ja kohta sen
takaa johti kapea käytävä kylkirakennuksiin. Alakerrassa oli kaikki
suunniteltu suureen mittakaavaan ja komeasti koristeltu. Pyöreä
eteishalli, jonka muodosti vanhan tornin holvattu pohjakerros,
oli varustettu mosaikkipermannolla kirjavasta marmorista, ja sen
perällä ammotti ennenmainitusta tyhjästä oviaukosta vapaa näköala
tasangolle. Yläkertaan johtivat leveät portaat, jotka olisivat
kelvanneet kuninkaanlinnaankin. Ylhäällä oli toinen pyöreä
halli pienine akkunareikineen, se oli tornin toinen kerros. Sen
kummallekin puolelle ulottui sarja autioita, korkeita huoneita,
joissa oli raskaat tammiovet ja likaiset, kalkitut seinät; katot
oli veistetty shakkilaudan muotoon paksuista honganrungoista;
joissakin huoneissa oli suunnattomia viheriäisiä kaakeliuuneja,
toisissa ei ollut uunia lainkaan; joissakin oli lattia taiteellista
mosaikkityötä, toisissa oksaisista mäntylaudoista; eräässä isossa
salissa, jossa oli kaksikin jättiläisuunia pitkällä seinällä, oli
vain rimalaudoista kyhätty hätävaraiskatto. Linna oli suunniteltu
hurjaa aasialaista ylellisyyttä varten, ja sinne oli ilmeisesti
ollut aikomus koota Ranskan silkki- ja nahkatapetteja, Englannin
kallisarvoisia puupaneeleja, Saksan upeita hopeasepänteoksia; nuo
korkeat suojat oli ylpeä isäntä aikonut täyttää monilukuisilla
vierailla ja kokonaisella pienellä armeijalla maaorjapalvelijoita.
Linnanherra oli rakennuttaessaan muistellut hurjain esi-isäinsä
ylellistä elämää, hän oli asumustaan varten kaadattanut sadoittain
paksuja hirsiä metsistään ja antanut orjainsa käsin ja jaloin
sotkea ja valmistaa monia tuhansia jykeviä tiiliä; mutta säälimätön
aika oli varoittavasti heristänyt sormeaan hänen aikeilleen, ja
kaikki hänen suunnitelmansa olivat jääneet kesken. Hän itse oli
köyhtynyt ja kuollut rakennustyön kestäessä, ja hänen poikansa oli
vierailla mailla eläen tuhlannut mielettömästi perintönsä. Nyt
olivat slaavilaislinnan ovet ja akkunat selällään kuin vieraita
vastaanottaakseen, mutta kenenkään jalka ei noussut portaita ylös;
ainoastaan taivaan linnut lentelivät sisään ja ulos, ja ahnas näätä
pyydysti saalista laipiolla. Kolkkoina ja hyödyttöminä seisoivat
jykevät muurit, uhaten rapistua ja rappeutua kuten se sukukin, joka
ne oli pystyttänyt.
Anton kulki nopein askelin huoneesta huoneeseen, mutta turhaan hän
etsi viihtyisää asuinsijaa niille molemmille naisille, joiden piti
täällä saada viimeinen turvapaikka. Hän availi kaikkia ovia, juoksi
narisevia portaita ylös ja alas, säikytteli lintuja, jotka olivat
pesineet seinien sisäpuolelle; mutta missään hän ei tavannut muuta
kuin asunnoksi käymättömiä huoneita, likaisia, kalkituita seiniä
tahi paljaita tiilimuureja; kaikkialla vain rajua vetoa, rakoilevia
ovia, kiinninaulattuja akkunoita. Suuressa salissa oli aikoinaan
säilytetty kauroja; joissakin yläkerran huoneissa näkyi ennen vanhaan
asutunkin, mutta huonekaluja ei ollut muuta kuin moniaita tuoleja
ynnä karkeatekoinen pöytä.
Viimein Anton kiipesi rappeutuneita kiertoportaita ylös tornin
tasakatolle. Sieltä hän katseli alas syvyyteen ja kauas tasangolle.
Hänen vasemmalla puolellaan ilta-aurinko katosi etäisen mäntymetsän
taa, oikealla kädellä avautui karjapihan iso epäkäs ja sen takana
maantie ja kylän röttelörakennukset; hänen selkänsä takana juoksi
puro jonka varsilla näkyi kapea nurmettunut juova. Karjahaan
ympärillä ulottuivat kuolleet pellot; miltei järjestään ne
kasvoivat rikkaruohoa, vain aniharvoilla osoittivat ruskeat vaot
uuden kulttuurin merkkejä. Siellä täällä peltojen laidoilla kohosi
villejä kirsikkapuita -- jotka ovat puolalaisen maanviljelijän
ilona ja ylpeytenä -- vahvarunkoisia ja tuuhealatvaisia puita;
jokaisen ympärillä oli pienoinen vihanta saareke, jolle pudonneet
ja lakastuneet lehdet loivat kirjavia väriläikkiä. Nuo villit
hedelmäpuut, epälukuisten lintujen asumasijat, yksinään antoivat
eloa ja vaihtelua yksitoikkoiselle lakeudelle, joka ulottui aina
näköpiirin rajalla olevaan metsänreunaan. Taivas harmaa, maaperä
rumanvärinen, puron varrella kasvavat puut ja ruohot vihannuutta
vailla, keltainen hiekkalakeus ja sen perällä mäntymetsä kuin mikäkin
saartava muuri, joka erotti tämän maapalasen kaikista ihmisistä,
kaikesta sivistyksestä, kaikesta elämänilosta ja ihanuudesta.
Antonin sydän kävi perin raskaaksi. "Lenore parka, poloinen perhe!"
hän huokasi ääneen ja risti murheellisena kätensä. "Täällä näyttää
hirvittävältä, mutta voihan tässä sentään vähin korjaillakin. Kenellä
on rahoja ja hyvää aistia, hänelle on kaikki mahdollista. Tämän talon
voisi laittaa vallan uudesti ja koristella mielensä mukaan ilman
tavattomia kustannuksia, hankkia ovi- ja akkunaverhoja, mattoja,
joitakin satoja syliä kultalistaa; verhoilijat ja maalarit saisivat
kaiken aivan uuteen asuun. Helposti tasoittaisi karjahaankin,
kylväisi sinne hienoa nurmea, laittaisi paikoin loistavavärisiä
kukkapenkereitä ja pensasrivejä ja piilottaisi niiden taa kylän
rumat hökkelit. Ja kun taloon ja puistoon olisi saanut ihmisvoiman
ja -toimen tunnun, niin muuttuisi tämäkin ylen kolkko ja lohduton
maisema iloiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävästi
pääomaa, ihmisvoimaa ja järjestysaistia. Mutta minkälaisena miehenä
vastaanottaa vapaaherra nämä tilukset? Tämän talon uudestaluodun
kukkeuden pitäisi olla toimeliaan ja menestyksestä runsaan elämän
siunattu päätös, mutta nyt on uuden isännän elämä särkynyt
pirstoiksi; uudestaluomiseen tarvitaan riittäviä tuloja maasta ja
karjasta, mutta vuosikausia tulee kestämään, ennenkuin tämä karu
maaperä kasvattaa edes niukkaakaan korkea siihen sijoitetulle
pääomalle."
Sillävälin Karl tarkasteli tuntijansilmällä paria yläkerran huonetta.
"Nämä kaksi miellyttävät minua kaikkia muita enemmän", hän sanoi
kylän kapakoitsijalle. "Näissä on kalkitut seinät, niissä on tasaiset
permannot, on uunit, jopa ehjät akkunatkin. Tosin on ruudut rikki,
mutta auttaahan paksu paperikin, kunnes lasimestarin saa käsiin.
Näihin me asetummekin asumaan. Voisitteko te toimittaa tänne jonkun
vaimonpuolen, joka osaa heiluttaa luutaa ja luutturättiä? Hyvä, siis
voitte; ja kuulkaahan, hankkikaappas minulle myöskin joitakin arkkeja
paperia, liimapurkki on minulla itselläni matkassa. Lähdemme paikalla
etsimään polttopuita, sitten minä lämmitän nämä huoneet, keitän
liimaa ja korjaan paperilla rikkinäiset ruudut. Mutta ennen kaikkea
auttakaa minua saamaan matkatavaramme karjapihalta korjuuseen.
Sukkelasti nyt toimeen!"
Hän sai kapakanisännänkin innostumaan, tavarat tuotiin sisään.
Karl purki työkalulaatikkonsa ja isäntä juoksi kotiinsa käskemään
palvelustyttönsä huoneita siistimään.
Nytpä tuli maantietä ratsastaen muutamia komeita, herras-asuisia
miehiä; pysähdyttivät hevosensa pehtorin asumuksen eteen. Eräs heistä
laskeusi alas satulasta ja koputti kiivaasti lukitulle ovelle. Anton
huusi toveriaan, ja Karl riensi hakaan vieraita vastaan. Ratsastajat
nelistivät häntä kohti. "Hyvää päivää", huusi eräs heistä hyvällä
saksankielellä, "onko pehtori kotona?"
"Missä tilanhoitaja on? Missä Bratzky on?" huusivat toiset
kärsimättöminä tanssivilta hevosiltaan.
"Jos tarkoitatte tämän tilan entistä pehtoria", vastasi Karl
kuivasti, "niin hän ei pääse karkaamaan käsistänne, vaikka ette häntä
täällä enää tapaakaan."
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen
lähemmäksi Karlia. "Pyydän teitä selittämään tarkoituksenne."'
"Jos tahdotte tavata herra Bratzkya, niin on teidän vaivauduttava
kaupunkiin saakka. Hän näet istuu putkassa."
Hevoset tepastelivat vallattomasti, ratsastajat tunkeutuivat Karlin
ympärille, ja vilkkaita puolalaisia huudahduksia sateli kaikkien
huulilta. "Putkassa? Miksi? Mistä syystä?"
"Kysykää herraltani", vastasi Karl ja viittasi tornin porttiaukkoon,
johon Anton oli ilmestynyt.
"Onko minulla ilo nähdä tilan uusi omistaja edessäni?" kysyi
ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi tornia ja kohottaen
hattuaan. Anton katseli ällistyneenä vierasta; tämän ääni ja kasvot
muistuttivat häntä aivan eräästä valkohansikkaisesta herrasta,
joka kapinan aikana oli ollut epämieluisen joutuinen vetämään
Antonin kenttäoikeuden eteen. "Olen vapaaherra von Rothsattelin
asiainhoitaja", hän vastasi.
Vieras peräännytti ratsunsa, pyörähti ympäri ja vaihtoi muutamia
sanoja seuralaistensa kanssa. Sitten huusi eräs vanhanpuoleinen
herra, jolla oli kettumaiset kasvot: "Meillä on yksityistä asiaa
tilan tähänastiselle pehtorille. Saimme juuri kuulla, että hänet on
vangittu, ja pyydämme teitä sanomaan mistä syystä."
"Hän yritti pakoon pyrkimällä päästä luovuttamasta tiluksia minun
haltuuni. On syytä epäillä, että hän on hallinnossaan menetellyt
epärehellisesti."
"Oletteko ottanut hänen tavaransa takavarikkoon?" kysyi ratsastaja
jälleen. "Miksi sitä kysytte?"
"Anteeksi, miehellä oli sattumalta hallussaan minulle kuuluvia
asiapapereita, ja niiden joutuessa syrjäisten käsiin voisi sattua
ikävyyksiä."
"Hänen tavaransa vietiin kaupunkiin samalla kertaa kuin hän itsekin",
vastasi Anton. Jälleen kokoutuivat ratsastajat yhteen ja puhelivat
hiljaa keskenään; sitten he nostivat hattujaan ja nelistivät takaisin
kylään, jossa pysähtyivät hetkiseksi kapakan eteen ja katosivat
viimein näkyvistä metsänreunan taa.
"Mitä niillä oli asiaa, herra Wohlfart?" kysyi Karl. "Nehän tulla
tupsahtivat ja hävisivät kuin myrskytuuli!"
"Niin kylläkin", Anton vastasi, "kävi se minunkin ihmeekseni. Jollen
erehdy, olen yhden noista herroista jo nähnyt aivan toisenlaisessa
ympäristössä. Todennäköisesti tuo herra Bratzky on osannut hankkia
itselleen ystäviä väärällä mammonalla."
Ilta peitti linnan ja metsän harmajaan verhoonsa. Rengit palasivat
metsästä hevosineen, Karl toi heidät Antonin eteen, piti heille
lyhyen puolankielisen puheen ja pestasi heidät uuden isännän
palvelukseen. Sitten saapui kapakanisäntä vielä kerran auttamaan,
toi vettä ja kantamuksen halkoja ja sanoi Antonille: "Pyydän teidän
armoanne olemaan tänä yönä varuillaan; ympäristön talonpojat istuvat
paraikaa kapakassani ja neuvottelevat teidän saapumisenne johdosta.
Heidän joukossaan on kehnoja ihmisiä, joista voi peljätä että he
yöllä pistävät tulen olkivajaanne ja polttavat talousrakennukset
poroksi."
"En usko, että sitä kukaan yrittää", sanoi Karl ja viskasi uuden
halon pesään. "Parast'aikaa käy navakka tuuli suoraan kylään päin,
enkä luule kenenkään olevan niin hullun, että panisi omatkin latonsa
vaaraan. Ja me kyllä pidämme huolta, että sama länsituuli puhaltaa
niin kauan kuin täällä olemme. Sanokaa se noille miehille. Toitteko
mukananne ne pari perunaa?"
Anton pyysi kapakoitsijaa tulemaan huomenissakin, ja sitten jäivät
toverukset yksin autioon taloon.
"Älkää antako murhapolton säikähdyttää itseänne, herra Anton", jatkoi
Karl äskeistä puhettaan; "humalaisten lurjusten tapa on aina uhkailla
sellaisella. -- Ja loppujen lopuksi, jos minun sallitaan niin sanoa,
ei vahinko niin kovin suuri tulisikaan. -- No niin, herra Anton, nyt
olemme kahdenkesken, nyt piittaamme niin vähän kuin suinkin koko
puolalaisesta komennosta ja rupeamme oikein taloksi tässä linnassa."
"Oikeassa olet", sanoi Anton ja veti itselleen jakkaran uunin eteen.
Valkea räiskyi viheriässä kaakeliuunissa ja liekkien loimotus koetti
kuvailla lattialle tulisen maton ja heittää valo- ja varjojuovia
hämärään huoneeseen.
"Lämmin tekee hyvää", sanoi Anton, "mutta etkö sinäkin haista täällä
savua?"
"Se on tiettyä", vastasi Karl, joka puukollaan kaiversi perunoihin
pyöreät reiät. "Paraat uunit ne juuri enimmän savuttavatkin talven
alussa, kunnes jälleen tottuvat urakkaansa. Ja nimenomaan tämä
vihreä vaari ei liene nähnyt tulta sisässään kokonaiseen ihmisikään;
on siis aivan paikallaan, ettei siinä kohta veto käy. Kuulkaahan,
leikatkaappas pieni leipäpala tämän kolon pohjaan; näistä tulee
meille kynttilänjalat." Hän otti esiin ison paketin kynttilöitä,
leikkasi perunain alapuolet tasaisiksi, sovitti reikiin kynttilät ja
sytytti ne. Sitten hän laski evässäiliön pöydälle. "Tämä tuntuu aivan
tyhjentymättömältä", hän sanoi, "siinä on meille vielä päivällinenkin
huomiseksi."
"Niin onkin", myönsi Anton hyvillä mielin. "Ja minulla on kerrassaan
mainio ruokahalu. Ja nyt me käymme neuvottelemaan, kuinka järjestämme
taloutemme. Mitä ilman emme tule toimeen, sen noudamme kaupungista;
minä laitan heti luettelon. Toisen kynttilän me sammutamme, niitäkin
täytyy säästää."
Ilta kului suunnitelmia tehden. Karl keksi, että hän voi ykskaks
valmistaa pakkalaatikoista ja laudoista osan tarvittavia
huonekaluja. Ja hupaisesti kajahteli toisinaan toverusten nauru
autiossa aavetalossa. Vihdoin Anton kehoitti käymään levolle. He
laittoivat itselleen lattialle makuusijat olista ja heinistä ja
purkivat matkarepuistaan niille patjoja ja peitteitä. Karl kiinnitti
irtolukon huoneen oveen, tarkasti ratsupyssynsä latausta, tarttui
kynttiläperunaansa ja sanoi kunniaa tehden: "Mihin aikaan herra
valtuutettu haluaa huomenna tulla herätetyksi?"
"Sinä kelpo poika", huudahti Anton ja kurotti makuusijaltaan
toverille kätensä.
Sitten Karl meni viereiseen huoneeseen, jonka hän oli varannut
itselleen. Pian sammuivat kummankin kynttilät, pitkästä aikaa
ensimmäiset elonmerkit tuossa autiossa talossa. Uunissa
räiskyttelivät kotihaltijat vielä kauan aikaa kyteviä hiiliä,
humisivat savutorvissa ja koputtelivat ovia ja akkunoita, ihmeissään
outojen miesten taloon asettumisesta. Vihdoin ne kokoutuivat vanhan
tornin soppeen kiistelemään keskenään siitä, tulisiko tänä iltana
sytytetty liesivalkea jatkuvastikin palamaan ja loistaisiko iloinen
loimo joka ilta akkunoista karjahakaan, pelloille ja etäiseen
metsään. Ja niiden epäillessä, jaksaisiko uusi elämä talossa
pitkittyä, karkoitti savu yölepakot niiden vanhoista tyyssijoista
uuninpiipussa, niin että ne unenpöpperössä lensivät tornin harjalle;
ja muurinraoissa pudistelivat pöllöt paksuja päitään ja päivittelivät
uuden ajan tuloa.
2.
Ken on aina astellut elämän tasaisiksi laitelluilla poluilla,
ollut lakien suojaama ja sidottu järjestykseen, hyvään tapaan
ja säädylliseen muotoon, mitkä asiat kotoseudulla on peritty
tuhatvuotisena, vereen syöpyneenä tottumuksena; ja joka sitten
yht'äkkiä paiskataan olemaan ypö yksin vennon vierasten keskessä,
missä yksin lakikin puutteellisesti kykenee turvaamaan hänen
oikeuksiaan, ja missä hänen täytyy joka päivä ponnistaa yksistään
omalla voimallaan saavuttaakseen pelkkää elämisenkin oikeutusta -- se
mies vasta oikein pystyy tajuamaan niiden pyhäin piirien merkityksen
ja siunauksen, jotka jokaisen yksilön ympärille luovat tuhatpäisen
lähimmäisjoukon: perheen, toveripiirin, kansanrodun, valtion. Joko
hän voittaa tahi häviää kamppaillessaan olemassaolostaan oudossa
maassa, joka tapauksessa hän kehittyy toiseksi ihmiseksi. Jos hän
on heikko luonne, joutuu hän uhraamaan omintakeisuutensa niiden
vierasten valtain saaliiksi, joiden lumopiiriin hän on tullut.
Jos hänessä on ainesta oikeaksi mieheksi, niin kehittyy hänestä
sellainen. Kaksin verroin rakkaiksi käyvät hänelle kaikki ne edut
ja yhteiset hyvät, joiden keskessä hän on kasvanut, ehkäpä myöskin
kotona opitut ennakkoluulot; ja monikin asia, joka hänestä ennen oli
ollut itsestään selvä niinkuin ilma ja päivänpaiste, käy nyt hänelle
elämänsä rakkaimmaksi hyväksi. Vasta vieraalla maalla ollen oppii
nauttimaan kotoisen kielimurteen suloudesta, vasta vierasten keskellä
tulee tuntemaan, mitä isänmaa ihmiselle merkitsee.
Antonkin tuli käytännössä kokemaan, mitä hänellä oli ja mitä vielä
puuttui.
Seuraavana aamuna käytiin tarkastamaan kartanon maita. Siihen kuului
paitsi päätilaa kolme ulkokartanoa; vain puolet maaperästä oli
kynnetty pelloiksi, vähäinen osa oli niittyä, ja lähes toinen puoli
oli metsää ja sen reunoilla paljasta hiekkaa. Linna ja kylä olivat
jokseenkin viljellyn aukean keskellä; ulkokartanoista oli kaksi tilan
idän- ja lännenpuoleisissa päissä, molemmat piiloutuneina metsän
sisään. Kolmannen ulkokartanon, eteläisen, erotti metsä kokonaan
päätilasta, se oli toisen puolalaiskylän naapurina, sillä oli oma
karjatalous ja sitä oli vanhastaan viljelty eri tilana. Siihen
kuului enemmän kuin neljäsosa kartanon koko pinta-alasta, sillä oli
viinapolttimo ja oli se jo moniaita vuosia ollut vuokrattuna eräälle
viinatehtailijalle, jolle oli ajan mittaan karttunut melkoisesti
varallisuutta. Hänen vuokrasopimuksensa oli Ehrenthal pitentänyt
edelleen muutamiksi vuosiksi; vuokra oli alhainen ja laskettu enemmän
vuokramiehen kuin kartanonomistajan eduksi. Kuitenkin oli vuokrasuhde
nykyhetkenä tilalle onneksi, sillä siitä kertyi sille osa sen tuloja.
Huonosti hoidettu metsä oli metsänvartijan silmälläpidon alaisena.
Ensimmäinen käynti päätilan mailla oli niin murheellinen kuin
suinkin; pelloille ei talviviljaa ollut kylvetty juuri nimeksikään,
ja missä näki vähän auranjälkiä saroilla, siellä olivat kylvön
tehneet kyläläiset omaksi hyödykseen, sillä ne pitivät isännätöntä
tilaa ryöstösaaliina ja katselivat vieraita siirtolaisia nurjasti
ja salatulla kiukulla. Monien vuosien mittaan he eivät olleet
lainkaan suorittaneet jalka- ja hevospäivätöitään, ja kylänvouti,
jonka Anton kutsutti puheilleen, selitti uhmaavasti, etteivät
alustalaiset aikoneet sietää vanhojen sortoaikojen palauttamista. Hän
oli olevinaan ymmärtämättä saksansanaakaan, niin ettei Karlinkaan
kaunopuheisuus ja kielitaito saanut hänestä paljon puristetuksi.
Maaperä pelloilla oli, vaikkakin tyyten ruokkoamaton ja rikkaruohojen
vallassa, sen sijaan monessa kohdin parempi kuin Anton oli osannut
odottaakaan, ja kapakanisäntä ylisti sen rikkaita satoja; ainoastaan
metsän reunamilla oli se karua, paikoittain aivan hedelmätöntä.
"Tästä tulee tuima päivä", sanoi Anton, työntäen muistikirjan
taskuunsa. "Annappa valjastaa kääsit, niin lähdemme karjaa katsomaan."
Ulkokartano, jonne tilan nautakarja oli sijoitettu, oli lännen
puolella, puolentunnin matkan päässä linnasta. Kurja navetta ja sen
vierellä renginasumus, siinä syrjätilan kaikki rakennukset. Lehmät ja
pari vetohärkiä oli annettu isäntärengin hoitoon, joka asui tilalla
vaimonsa ja vähämielisen paimenen kanssa. Kaikki he osasivat vain
kehnosti saksaa eivätkä herättäneet suurtakaan luottamusta. Vaimo oli
epäsiisti olento, joka liikkui avojaloin ja lienee harvoin ottanut
vaivakseen pestä maitoastioita. Isäntärenki ja toisinaan paimenkin
kyntivät vetohärillä missä ja milloin itse hyväksi näkivät; karja
kävi laitumella ympäröivillä hoidotta jääneillä vainioilla.
"Täällä on työtä sinulle", sanoi Anton toverilleen. "Katsoppa
karjaa ja etsi, löydätkö mistään jotain talvirehua. Minä tarkastan
rakennukset ja irtaimiston."
Karl ilmoitti tutkimuksensa tulokset: "Neljäkolmatta _lypsävää_
lehmää, puolta vähemmän nuorta karjaa ynnä ikäkulu sonni. Korkeintaan
tusinan verta lehmistä kelpaa mihinkään, muut syövät suotta rehua.
Kaikki ovat kehnoa rotua; aikoinaan on tänne hankittu ulkomaisia
lehmiä, todennäköisesti sveitsiläisiä, sekä siitossonni, joka
oli liian iso lehmille, ja seurauksena oli viheliäinen sekarotu.
Parhaimmat elikot on ilmeisesti vaihdettu muuanne, sillä karjassa on
moniaita surkeita maatiaislehmiä, jotka pysyttelevät muista erillään,
kun eivät voi viihtyä toisten parissa. Rehua on hiukan heiniä
talveksi, kauranpahnoja muutamia parmaita, olkia ei nimeksikään."
"Ja rakennukset ovat kurjassa kunnossa", huudahti Anton. "Ajappa,
kuski, nyt viinapolttimolle. -- Olen huolellisesti tarkastanut
vuokrasopimuksen, niin että siellä ehkä pääsen parhaiten asioista
selville."
Kääsit vierivät puron poikki vievän kehnon sillan yli, sitten
peltojen ja alastoman hiekkanummen poikki, jolla kasvoi niukasti
rikkaruohoa. Sitten tultiin metsään, jossa enimmäkseen kasvoi vain
pensaita ja näreikköä, välillä avaria läikkiä keltaista hiekkaa, ja
kaikkialla näkyi kaadettujen puiden kantoja, jotka melkein peittyivät
kanervikkoon. Askel askeleelta kahlasivat hevoset pehmoisessa
hiekassa; kumpikaan toveruksista ei virkkanut sanaakaan, vaan
tähystivät kaihoisasti jokaista vähänkin korkeampaa ja tuuheampaa
puuta.
Vihdoin näköala avartui, vielä sivuutettiin tusinan verta kituliaita
mäntyjä tien vierellä, ja sitten aukeni ajavain eteen samanlainen
lohduton, yksitoikkoinen, metsän paartama saareke kuin sekin lakeus,
jolta he juuri tulivat. Heidän edessään levisi kirkonkylä, ja puisen
ristiinnaulitunkuvan ohi ajettuaan he pysähdyttivät hevosen polttimon
eteen. Vuokraaja oli arvatenkin jo kuullut heidän tulostaan ja tunsi
todennäköisesti vapaaherran raha-asiat paremmin kuin Antonille oli
mieluista, sillä hän otti vieraat vastaan ylen jäykkäniskaisesti
ja kopeasti. Tuskin hän heitä kutsui sisäänkään. Ja hänen ensi
kysymyksensä oli: "Luuletteko Rothsattelin kykenevän pitämään tilaa
hallussaan? Täällä on ylen paljon tehtävätä, ja olen kuullut, että
miesrukalla istuu rahat tiukalla."
Toisen koppavuus harmitti Antonia, mutta hän vastasi liike-elämässä
oppimaansa levolliseen sävyyn: "Jos kysytte, kykeneekö vapaaherra von
Rothsattel pitämään tilan, niin on se hänelle sitä mahdollisempaa,
mitä tunnollisemmin hänen vuokramiehensä ja veronmaksajansa
tekevät velvollisuutensa häntä kohtaan. Tällä kertaa olen täällä
katsastamassa, täytättekö te itse omat velvollisuutenne. Olen
valtuutettu tarkastamaan irtaimistonne vuokrasopimuksen perusteella.
Ja jos te välitätte nyt ja vast'edes vapaaherran mielisuosiosta,
niin annan teille sen hyvää tarkoittavan neuvon, että käyttäydytte
kohteliaammin hänen edustajaansa kohtaan."
"Paroonin mielisuosiosta minä vähät välitän", vastasi mahtava
vuokraaja. "Mutta kun puhelette valtakirjastanne, niin näyttäkääpä
minulle tuo paperi."
"Tässä se on", sanoi Anton ja otti tyynesti asiakirjan taskustaan.
Vuokraaja katseli paperia tarkoin tahi oli ainakin katselevinaan;
sitten hän ojensi sen huolettomasti takaisin ja sanoi töykeästi:
"Enpä ollenkaan tiedä, onko teillä oikeutta käydä nuuskimaan minun
talonhoitoani. Mutta en pane vastaankaan. Käykää ympäri ja katselkaa,
niin paljon kuin mielenne tekee." Näin sanottuaan hän pani lakin
päähänsä ja aikoi lähteä tiehensä.
Karl tarttui kiukustuneena tuoliin ja jymähytti sitä permantoon,
mutta Anton astui nopeasti vuokraajan tielle ja sanoi edelleenkin
levolliseen liikemiehen sävyyn: "Annan teidän itsenne valita,
lähdettekö nyt hetipaikalla itse kuljettamaan meitä tilalla, vai
pitääkö minun antaa oikeusviranomaisten toimittaa katselmus.
Jälkimmäisessä tapauksessa teille aiheutuu kuluja, joita pidän
tarpeettomina. Teidän läsnäolonne on välttämätön, jotta irtaimiston
kuntoa voidaan tarkastaa, ja senvuoksi te olette velvollinen itse
seuraamaan meitä. Sitäpaitsi tahdon vielä huomauttaa teille, että
jokaisen vuokraajan tarvitsee olla hyvissä väleissä vuokranantajan
kanssa saadakseen sopimuksensa pitennetyksi, ja teidän päättyy jo
kahden vuoden perästä. Ei minullekaan tuota erikoista iloa olla
lähitunteina teidän seurassanne; mutta jos kieltäydytte suorittamasta
vuokrasopimuksen määräyksiä ja osoittamasta minulle kohteliaisuutta,
niin käyttää kartanonomistaja hyväkseen jokaista täällä ehkä
ilmenevää sopimuksenvastaista laiminlyöntiä saadakseen oikeustietä
sopimuksen puretuksi. Nyt voitte valita."
Vuokraaja tuijotti hetkisen aivan ällistyneenä Antonin päättäväisiin
kasvoihin ja sanoi sitten viimein: "No, jos sitä nimenomaan tahdotte
-- enhän minä mitään pahaa tarkoittanutkaan." Vaistomaisesti
hän kohautti lakkiaan ja läksi itse edellä kartanolle. Anton
seurasi perässä ja otti muistikirjansa esiin. Tarkastus alkoi.
N:o 1, asuinrakennus, katto viallinen. N:o 2, navetta, osa
ristikkorakenteista saviseinää luhistunut maahan. J.n.e. Siihen
tapaan jatkui lohduton toimitus, yhtämittaa kiistellen. Antonin
liikemiessävy ja hänen seuralaisensa sotilaallinen ryhti tehosivat
viimein vuokraajaan, niin että hän kävi alavammaksi, jopa mutisi
anteeksipyytelyjäkin.
Kun Anton viittasi ajopelejä portin eteen, sanoi hän miehelle:
"Annan teille neljä viikkoa aikaa korjataksenne havaitut vauriot.
Sitten käyn täällä uudestaan." -- Ja kääseistä huusi Karl tökerölle
isännälle: "Ehkä suvaitsette nyt kohottaa lakkianne niinkuin minäkin
teen, siihen on juuri nyt sopiva tilaisuus. -- Kas noin, kyllä te
sen tempun ajan pitkään vielä opittekin. Eteenpäin, ajaja! -- Kun
te jälleen palaatte tänne", sanoi hän Antonille, "niin tuo pahus on
notkea kuin mato, joka juuri ryömii esiin luumusta. Hän on lihonut
liiaksi täällä ulkokartanolla."
"Ja päätila on kärsinyt paljon hänen toimestaan", sanoi Anton. "Nyt
uuteen ulkokartanoon".
* * * * *
Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta,
toisella hevostalli ja vajat.
"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää,
"tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu
uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."
"Täällä onkin viimeinen toivomme", huokasi Anton.
Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää
ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat
jälleen nopeasti.
"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään
maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla
juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein
sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön!
Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu
saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika
vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa
ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän
näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin",
vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin
ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli
pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä,
kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa
tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä
posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran
kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja
punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella
ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla
tavanneet.
"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon
että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti
ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia
ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet
pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään,
"isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."
"Teillä on kai ollut täällä vaikeat ajat", virkkoi Anton.
"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen
herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä
asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli
koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme,
että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä
jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli
vakavasti lampurin kanssa -- hänkin on kotoisin saksalaiselta
seudulta -- ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää
sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen
minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin
ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän
kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä;
ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan
ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten -- siitä on nyt kaksi
viikkoa -- ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja
vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta.
Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja
pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat
oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät
tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat
noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut
navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä
varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui
kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia.
Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette
itsekin näkemään."
"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on
varmaankin täällä hyvin yksinäistä."
"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä
emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa
kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi
hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole
mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan
vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet,
mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen,
"sitten on meillä vielä kanoja -- ja tusinan verran ankkoja, ja
jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" -- hän vei
esiliinan silmilleen -- "sitten vielä lehmä ja vasikka."
"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia
polveen.
"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä
itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä
lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä
olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän
tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän
näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä
väkeä."
"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista.
"Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on
mahdollista, niin saatte sen pitää."
"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä
anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka
penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui
katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja
mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille.
"Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.
Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja
punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska
mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät
kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen
talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi
kirjansa ja tilinsä.
"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani,
huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta
enemmän."
"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella
aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain
neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna
emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja
karjanrehuksi tarvitsemme."
Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi,
rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi
toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen
näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin
hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat
itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin
niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän
myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet,
ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä,
koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."
Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät
pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän
asemansa kohdakkoista parantumista.
"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme
hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan,
vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti
selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä
ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat
olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.
Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa
karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti
ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään
molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja
miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka,
joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti
turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa
innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes
kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri
otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi
odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä
ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta
huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä
elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana
kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa
huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen
kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta
lausutut sanat.
"Kaunis katras teillä on, lampuri", tervehti Anton.
"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä
kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä
syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä,
kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja
näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli
isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan
laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa
laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon
ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja
äijävillaa se onkin."
Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi
paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään:
"Koko katras on tervettä rotua."
"Kauanko olette ollut täällä palveluksessa?" Anton kysyi
"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli
elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla.
Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä
välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan
onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille
syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."
"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton;
"rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."
"Totta kyllä", sanoi lampuri, "mutta onhan täällä komea kesantopelto."
"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne
ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei
koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka
urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi.
Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."
"Enpä osaa sanoa, hyvä herra", lampuri vastasi; "ihmiset ovat
kaikkialla samanlaisia raukkoja ja hädikköjä. Ennen minä kasvatan
koiran karjanpaimeneksi kuin jonkin ihmisen." Hän nojautui pitkään
sauvaansa ja katseli mielihyvin koiraansa, joka tällävälin oli
haukkuen kiertänyt katrasta ja nyt palasi uskollisesti isäntänsä
luo ja pyyhki nokkaansa turvallisesti tämän housuihin. "Katsokaappa
vain tuota koiraa! Kun minulla on ollut koira kaksi vuotta opissa,
niin joko se on hyvä tahi se ei ole hyvä. Jollei siitä tule kalua,
niin ajan sen matkoihinsa ja sillä olemme kuitit; mutta kun siitä
hyvä kuontuu, niin voin luottaa siihen niinkuin itseeni, niin kauan
kuin se saa elää. Mutta tuota pentua tuolla pässiparven luona olen
opettanut jo kolme vuotta enkä kuitenkaan voi taata, etteikö se
milloin hyvänsä saa hullua päähänpistoa ja aja laumaa oikealle, kun
pitäisi ajaa vasemmalle. Siksipä sanonkin, ettei ihmisiinkään ole
luottamista."
"Kehen te sitten oikein luotatte tässä maailmassa?" kysyi Anton.
"Etupäässä itseeni, sillä minä tunnen itseni, ja sitten tuohon
Krambow koiraani, sillä senkin tunnen; ja sitten lopuksi siihenkin,
johon kaikkien tulee luottaa" -- hän nyökkäsi päällään korkeutta
kohti. Sitten hän vihelsi hiljaa koiralleen, ja Krambow lähti taas
kiertämään katrasta. "Entäs te", hän jatkoi, "jäättekö tänne paroonin
luo?"
"Niin luulen", Anton vastasi.
"Ja minkälaisessa toimessa te olette, jos minun sallitaan kysyä?
Pehtori tai vouti te ette ole, koska ette ole vielä katsahtaneetkaan
syöttöpässeihin. Ne täytyy kohta myydä, se aika on jo käsissä. Siis,
saanko kysyä, missä toimessa te olette uuden herran luona?"
"Jos virkanimeä kaivataan, niin voittehan sanoa minua vaikka
kirjanpitäjäksi."
"Kirjanpitäjäksi", toisti lampuri miettiväisesti; "sittehän saan kai
puhua teille sanasen muonani johdosta?"
"Sen te saatte, lampuri, ensi kerralla kun tavataan."
"Eipä kiirettä", sanoi lampuri, "hyvä vain tietää, mille kannalle
uusi isäntäväki asettuu. Pirtissäni on muuten lasiruutu mennyt
rikki, ja kun nyt kohta tulee lasimestari linnaan, niin pyydän herra
kirjanpitäjää muistamaan minuakin."
Karl ja vouti astuivat puhelevain luo. "Nyt metsänvartijan tupaan!"
huusi Karl ajurille.
"Aiotteko mennä metsänvartijan puheille?" kysyi vouti hämillisen
näköisenä.
"Aikovat mennä metsänvartijan puheille", toisti lampurikin kummissaan.
"Mitä ihmettelemistä siinä on?" kysyi Anton kääseistä.
"Eipä muuta kuin" -- vouti ei tiennyt mitä oikein sanoa;
"metsänvartija on vain perin merkillinen mies. Jollei herra parooni
itse tule hänen luokseen, niin hän ei toisten puheisiin antaudu."
"Asuuko hän sitten jossain linnoituksessa?" kysyi Anton nauraen.
"Hän on todella linnoittanut asuntonsa eikä päästä ketään luokseen",
vouti vastasi. "Siellä hän elää omituista elämäänsä."
"Hari on oikea metsähiisi", vahvisti lampuri päätään nyykäyttäen.
"Puolalaiset sanovat häntä noidaksi", lisäsi vouti.
"Hän saattaa hävitä ihan silmistä", huudahti lampuri.
"Uskotteko tekin sitä?" kysäsi Karl nauraen.
"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken
lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin
sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."
"Hän on pohjaltaan hyväkin, vaikka perin itsepäinen", selitti vouti.
"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton,
"muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."
"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä",
pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne -- minuun
hän luottaa hyvästi."
"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki
voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne.
Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"
* * * * *
Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli
jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja
kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot
pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon
tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja
laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän
mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita,
ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon
takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti
sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli
tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä
oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala
honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen
rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen
sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa
metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten
honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä --
eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää
hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään
polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan
perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut
Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.
Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista
kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.
"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on
kotona."
"Huutakaa häntä avaamaan", käski Anton.
"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä
reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen
tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen
tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme
pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja
vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä
näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen
kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan
kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään
siivillään.
Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te
kuljettelette kanssanne?"
"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat
täällä."
"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen
sukuun olen jo kyllästynyt."
Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne",
komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti,
mihin voin teidät pakottaakin."
"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä
potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa
olevasta tähystysreiästä.
"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä
on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla
väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."
"Hoo, ja keitä te sitten olettekaan?"
"Olen uuden tilanhaltijan valtuutettu ja käsken teitä avaamaan
porttinne."
"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli
olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka
sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja
metsävorona."
"Tuhat tulimmaista musketinluotia teidän kovaan kalloonne!" kivahti
Karl aivan vimmastuneena. "Kuinka hitoilla te uskallatte puhua
herrastani sellaiseen sävyyn, mokoma vanha saapasraja?"
"Vai musketinluodit ja saapasrajat", kuului ääni portin takaa, "no,
se käy laatuun, ne olivat ensimmäiset järkevät sanat, mitä hyvään
aikaan olen kuullut." Telki vedettiin syrjään ja metsänvartija astui
portille, jonka hän jälleen sulki takanaan. Hän oli pieni, hartiakas
äijänkäpykkä, tukka ja pitkä parta harmajat; pyöreissä, verevissä
kasvoissa kiilui kaksi viekasta silmää kirkkaina kuin tulikipunat.
Yllään hänellä oli nukkavieru paksu takki, josta päivänpaiste ja sade
oli syönyt kaiken värin; kädessään hän yhä piteli kaksipiippuista
pyssyään ja silmäili uhittelevasti vieraihinsa. Hän muistutti aivan
naavaista kelokantoa omassa metsässään. Vihdoin hän kysyi: "Kuka se
teistä äsken haukkui minua?"
"Minä", vastasi Karl, käyden lähemmäksi; "ja te saatte kohta kokea
pahempaakin kuin haukkumista, jos vielä jatkatte niskoitteluanne."
"Mikä lakki teillä on päässänne?" kysyi vanhus, katsellen häntä
tarkkaavaisesti.
"Oletteko te homehtunut sieneksi täällä metsässänne, kun ette
sitä tunne?" ärähti Karl ja työnsi sotilaslakkinsa toiselle
korvalliselleen.
"Husaari?" kysyi vanhus.
"Ruumiinvamman takia julistettu raajarikoksi", Karl vastasi.
Vanhus näytti pientä nauhaa takkinsa rintapielessä. "Nostoväkisotilas
vuosilta 1813 ja 1814", hän sanoi.
Karl vei kätensä lakinkantaan ja löi kantapäät yhteen.
"Kunnioitukseni teille, ukkoseni; mutta törkimys te sittekin olette."
"No no, eipä teidänkään puheestanne kuule, että olette raajarikko",
sanoi metsänvartija. "Näytättepä aika velikullalta ja noituakin
osaatte. Te ette siis ole mitään välikauppiaita ettekä asiamiehiä?"
hän kysyi Antonin puoleen kääntyen.
"Tulkaahan toki järkiinne!" huusi vouti hänelle. "Tällä herralla on
toimena ottaa tilukset kaikkineen haltuunsa ja hallita niitä tästä
alkaen, kunnes isäntäväki itse saapuu. Nyt alkaa meille paremmat
ajat, metsänvartija, tämä herra on toista maata kuin ne, joita täällä
viime aikoina on käynyt. Itsepäisyydellänne te vain syöksette itsenne
turmioon."
"Vai niin?" murahti vanhus. "Minun turmiostani teidän ei tarvitse
huolehtia, minä kyllä hoidan itse oman kohtaloni. Te siis olette
uuden omistajan valtuutettu? Viime vuosina on tänne tipahtanut joka
hetki yhä uusia miehiä valtakirjoilla varustettuina. Ja sen minä
teille kohta sanon", hän huusi vihaisesti ja astui lähemmäksi,
"kirjoja ja tilejä te minulta ette löydä. Minun kohtani on
tällainen: viiden vuoden mittaan olen näiden metsäin vartijana
saanut kynsin hampain kamppailla kaikenlaisten valtakirjaherrain
kanssa; jokainen sellainen on hakannut taskuunsa sylimäärin tukkeja
ja lopuksi ovat talonpoikalurjukset kaikista kylistä käyneet täältä
hakemassa polttopuunsa ihan mielinmäärin; ja kun minä asetin
niille nenän alle tuliluikkuni, pistivät ne minun nokkani alle
kaikenlaisia valtakirjaherrojen kirjoittelemia veijaripapereita,
joiden mukaan heillä muka oli oikeus tehdä mitä hyvänsä tahtoivat.
Sitten ei minulla ollut enää mitään sananvaltaa, ja täällä olen
elää kituutellut itsekseni. Metsänriistaa löytyy niukalta, mitä
olen saanut ammutuksi, sen olen syönyt suuhuni ja myynyt nahat,
sillä jollainhan ihmisen pitää elää. Viiteen vuoteen en ole
saanut penniäkään, niin että minun on ollut pakko periä sitä
omin keinoin. Joka vuosi olen hakannut viisitoista runkoa näistä
puista. Hakkauksessa, jonka tuolla etempänä huomasitte, seisoi
yhdeksänkymmenvuotias metsikkö; viisi kertaa viisitoista runkoa,
siinä minun tähänastinen palkkani ja muonani. Kolmeksi vuodeksi
täällä vielä riittää noita puita, ja niin kauaksi ulottuu laskuni.
Kun viimeinenkin runko niistä on kaadettu, silloin ammun koirani ja
etsin itselleni hiljaisen paikan metsässä." Hän silmäsi synkästi
pyssyynsä. "Kolmekymmentä ajast'aikaa olen täällä elellyt, vaimoni
ja lapseni olen haudannut saksalaisten hautausmaahan; ja mikä nyt
kohtalokseni tulleekin, siitä vähät välitän. Niin pitkälle kuin
koiraini ääni kuuluu tämän tuvan ympärille ja pyssyni luoti kantaa,
on metsä täällä kunnossa, kaikki muu on ollut valtakirjaherrain
hoteissa. Siinä minun tilini, ja tehkää nyt minun kanssani niinkuin
teitä miellyttää." Hän tömisti kiihtyneenä kiväärinperää tantereeseen.
"Siihen, mitä olette minulle puhunut", lausui Anton, "vastaan teille
metsänvartijan asunnossa, joka tästälähtien kuuluu isännällenne,
vapaaherra von Rothsattelille." Hän astui portille ja laski kätensä
puuteljelle. "Täten käyn hallitsemaan uuden isännän omaisuutta." Hän
avasi portin ja viittasi metsänvartijalle: "Pitäkää koiranne etempänä
ja viekää meidät ihmistavalla pirttiinne."
Vanhus ei vastustellut, vaan astui hitaasti edeltä, huusi koirilleen
ja avasi asuntonsa oven.
Anton kävi seuralaisineen sisään. "No nyt, metsänvartija", hän
lausui, "kun olette päästänyt meidät sisälle tähän taloon, tahdon
paikalla lausua teille päätökseni. Mitä tähän päivään saakka
olette metsälle tehnyt, sitä ei käy korjaaminen eikä siitä meidän
kesken puhuta enää mitään. Tästä päivästä alkaen te saatte jälleen
vakinaisen palkkanne ja muonanne, ja me teemme keskenämme uuden
välipuheen. Ja tästä päivästä alkaen asetan tilan metsät kaikkine
kaato- ja riistaoikeuksineen teidän silmälläpitonne alaiseksi.
Minä suojelen teitä kaikessa laillisessa toimessa; mihin en
itse pysty, siihen vaadin lain avuksemme. Kaikesta metsän- ja
riistanraiskauksesta me tulemme rankaisemaan ankarasti, jotta
epäjärjestyksestä viimeinkin tulee loppu. Parempi kuri on luotava
näille villiytyneille tiluksille, ja uusi isäntä odottaa teiltä, että
te kuuliaisena ja uskollisena miehenä autatte siinä häntä voimainne
mukaan. Myöskin teidän omasta metsäläiselämästänne pitää tulla
loppu; me olemme maanmiehiä, te saavutte määräajoin linnaan tekemään
selkoa metsästä, ja me pidämme huolta, ettette vanhoilla päivillänne
tule tuntemaan itseänne yksinäiseksi ja hyljätyksi. Jos lupaatte
rehellisesti tehdä kaiken mitä teiltä vaadin, niin lyökää tuohon
käteen."
Metsästäjä oli ällistyneenä ja paljain päin kuunnellut Antonin
puhetta. Nyt hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: "Sen lupaan."
"Tällä kädenlyönnillä", jatkoi Anton, "pestaan tilanomistajan nimessä
teidät hänen palvelukseensa."
Metsänvartija tarttui molemmin käsin Antonin käteen ja huudahti:
"Jospa minun silmäni vielä saavat nähdä, että olot ja järjestys tällä
tilalla käyvät paremmiksi, niin totisesti siitä iloitsen. Minä teen
osaltani minkä voin, mutta sen sanon teille jo etukäteen, että siitä
tulee kova leikki; kehnojen tilanhoitajain ja kurjan taloudenpidon
kautta on alustalaisista tullut ilmi rosvoja ja ryöväreitä, ja
pelkäänpä että vanha pyssyni saa vielä monestikin sanoa viimeisen
sanan."
"Me emme tahdo kärsiä vääryyttä kenenkään puolelta emmekä tehdä
kellekään vääryyttä; lopputulosta saamme sitten odottaa", vastasi
Anton totisesti. "Ja nyt, metsänvartija, näyttäkääppä meille
asuntonne ja varustautukaa seuraamaan meitä metsää katsastamaan."
Anton kävi seuralaisineen pikku talon läpi. Se oli rakennettu
järeistä hirsistä, akkunat olivat sisäpuolelta varustetut
lautaluukuilla. Pienistä ruuduista lankesi sisään niukka valo,
ruskea seinälaudoitus ja mustunut katto yhä lisäsivät hämäryyttä
ja antoivat pirtille salamyhkäisen sävyn. Vain hämärästi voi
silmä keksiä seinille ripustetut esineet: hirvensarvet, koirain
kaulanauhat, metsästystarpeet ja täytetyt linnut. Lieden vieressä
oli pieni keittiökaappi. "Minä keitän itse ruokani", sanoi vartija
selittävästi. Akkunapielissä riippui lintuhäkkejä kaksittain ja
kolmittain päällekkäin, ja pienten metsälintujen taukoamaton
piiskutus, viserrys, torailu ja kuhertelu kuului kuin salamyhkäiseltä
tarinoimiselta, jota metsä itse piti vanhan vartijansa kanssa.
Uuninpankolla istui pörröinen korppi, jonka päälaella ja siivissä
näkyvät valkeat höyhenet kertoivat sen korkeasta iästä. Pää hartiain
väliin painettuna se näytti vaipuneen omiin viisaihin mietteisiinsä,
mutta välkkyvät silmät seurasivat herkeämättä vierasten jokaista
liikettä. Pirtin vierellä oli pieni makuukamari; siellä olivat
vanhuksen kiväärit, ja sängyn vieressä oli puuarkku. Akkunassa
oleva rautaristikko kertoi tämän huoneen olevan talon varsinaisen
linnoituksen.
"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on
kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.
"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne,
jos tulette yksinänne minun kanssani."
"Odottakaa meitä pihalla", huusi Anton pirttiin jääneille
seuralaisilleen.
Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja
laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi,
"että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten
silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai
hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä
oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen
käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.
"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla
kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen
metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen
kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen
sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää
siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on
syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani.
Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat
saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä
heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan
rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin
kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä
nyt olen teille näyttänyt."
Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten
joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun
nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi
maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta,
sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan
päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko
sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan
kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka
lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis;
juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein
siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."