"Hetikohta", vastasi paroonitar; "pelkään ettemme saa hukata
ainoatakaan päivää. Minä koetan minkä voin auttaa teitä papereita
läpikäydessä." Hän vei Antonin viereiseen huoneeseen, kutsui Eugenin
paikalle ja pisti avaimen vapaaherran asiakirjakaappiin. Kun sen
ovi aukeni, kadotti hän hetkiseksi itsehillitsemiskykynsä, ja hänen
huuliltaan luiskahtivat sanat: "Vainajan perut!" Hän hoiperteli
akkunaan, ja verhojen tärinä ilmaisi hänen mielenkuohunsa.
Surullinen työ alkoi, jatkui tunti tunnilta; Eugen ei kestänyt
kauankaan paperien katselemista, mutta äiti ojensi Antonille kaikki
kirjeet ja asiakirjat, joiden tarkastamista hän piti hyödyllisenä,
ja vaikka hänenkin voimansa jolloinkin yrittivät pettää, kesti hän
kuitenkin urheasti kovan koettelemuksen. Anton järjesti kaikki
saamansa paperit ja koetti niitä pikimältään silmäilemällä muodostaa
itselleen pintapuolisen käsityksen asiaintilasta.
Oli jo ilta, kun vanha palvelija avasi peljästyneen näköisenä oven
ja huusi huoneeseen: "Se mies on taasen täällä!" Paroonitar päästi
hiljaisen huudahduksen ja teki kädellään torjuvan eleen.
"Minä olen hänelle sanonut, että ketään ei ole kotona, mutta siitä
hän ei piittaa vaan meluaa portaissa, enkä minä saa häntä lähtemään."
"Olisi kuolemakseni, jos minun täytyisi jälleen kuunnella hänen
solvauksiaan", supisi paroonitar puolittain itsekseen.
"Jos se mies on Ehrenthal", sanoi Anton nousten tuoliltaan, "niin
minä koetan saada hänet poistumaan. Välttämättömimmät paperit olemme
läpikäyneet; suvaitkaa säilyttää ne erillään ja sallikaa minun tulla
huomenna uudelleen." Paroonitar viittasi äänettömän myönnytyksen ja
vajosi nojatuoliin. Anton otti hattunsa ja riensi eteiseen, josta
kuuli jo kauas Ehrenthalin meluavan äänen.
Anton säikähtyi kauppiaan muuttunutta ulkomuotoa Hattu oli
kaukana niskalla, tukka pörrössä, kalpeat kasvot kuin juopottelun
turvottamat, lasimaiset silmät verestävinä -- sellaisena seisoi
Ehrenthal hänen edessään ja huuteli katkonaisesti vapaaherraa,
kiroillen ja vaikeroiden vuoroonsa. "Hänen on tultava näkyviini",
äyski hän, "hänen on tultava hetipaikalla, sen kehnon miehen.
Aatelismies hän on olevinaan; konna hän on, jonka minä luovutan
poliisin käsiin. Missä ovat minun rahani, missä kiinnekirjani? Minä
tahdon takaisin vakuuteni tuolta mieheltä, jonka ne eivät sano olevan
kotona."
Anton astui aivan lähelle häntä ja sanoi lujalla äänellä: "Tunnetteko
minut, herra Ehrenthal?" Ehrenthal kohotti lasimaiset silmänsä hänen
kasvoihinsa ja tunsi vähitellen poikavainajansa ystävän.
"Teitä hän rakasti", huusi hän vaikeroiden, "teidän kanssanne hän
puheli enemmän kuin koskaan isänsä kanssa. Te olitte ainoa ystävä,
mitä hänellä oli koko maan päällä. -- Oletteko kuullut, mitä
Ehrenthalin talossa on tapahtunut?" hän jatkoi kuiskuttaen. -- "Kun
nuo paperit varastettiin, kuoli hän. Hän kuoli, ja piteli kättään
tällä tapaa." Hän puristi kouransa nyrkkiin ja löi sillä otsaansa.
"Oo minun poikani, minun poikani, ettäs et antanut anteeksi isällesi!"
"Me lähdemme nyt poikanne luo", sanoi Anton ja tarttui vanhusta
kainaloon. Ehrenthal ei pannut vastaan ja antoi taluttaa itsensä
kotia.
Sieltä Anton kiiruhti oikeusneuvos Hornin luo ja neuvotteli pitkään
tämän kanssa.
Suuren mielenliikutuksen vallassa hän vasta myöhään illalla tuli
kotia. Huoli ihmisistä, joiden turvallinen onni oli ollut hänelle
niin kallis jo monet vuodet, oli syvästi järkyttänyt hänen sydäntään;
se luottamus, jolla he olivat uskoneet hänelle onnettomuutensa
kaikki surkeat yksityisseikat, täytti hänet ylpeydellä. Hän paloi
halusta päästä auttamaan heitä; hän toivoi, että hänen uskolliselle
palvelusintoisuudelleen onnistuisi keksiä jokin pelastuksen keino.
Mitään sellaista hän ei tosin vielä nähnyt.
Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat
hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla,
kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle
pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli
hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin
salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut;
hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä,
jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään.
Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta
ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko
kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti
vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen
etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra
Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin.
"Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"
"Pyydän teiltä neuvoa, pyydän teiltä apua", huudahti Anton.
"Itsellennekö vai toisille?"
"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut.
Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen
päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa,
ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä
sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia
naisia ja käykää auttamaan heitä."
"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä?
Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin
myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"
"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan
osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."
"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon
tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa
kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.
"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman
päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."
"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette
unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini
ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita
ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää,
että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta
kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa
liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä
olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä
kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta.
Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla;
vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on
saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään
vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."
"Te saatte kuulla kaiken", virkkoi Anton nopeasti.
"Ei vielä", vastasi kauppias torjuvasti. "Nyt tahdon vain vielä
kerran toistaa teille, että minun on aivan mahdoton sekautua
vieraisiin asioihin ilman asianomaisten suoranaista kehoitusta.
Lisään vielä, etten halua vastaanottaa sellaista kehoitusta. En salaa
teiltä, että todennäköisesti siinäkin tapauksessa kieltäytyisin
tekemästä mitään vapaaherra von Rothsattelin hyväksi."
Anton joutui kuohuksiin. "Kysymyksessähän on pelastaa rehellinen
mies ja rakastettavat naiset veijarien käsistä, jotka ovat heidät
kietoneet pauloihinsa. Minusta tämä tuntuu jokaisen kunnon miehen
velvollisuudelta, ja nimenomaan minä kohdaltani pidän sitä kalliina
velvoituksena, josta en saa kieltäytyä. Mutta ilman teidän apuanne en
voi yhtään mitään."
"Kuinka te sitten ajattelette voitavan auttaa tuota velkaantunutta
tilanomistajaa?" kysyi kauppias käyden istumaan.
Hiukan levollisemmin Anton vastasi: "Lähinnäkin siten että
kokenut liikemies, semmoinen kuin te, koettaa päästä selville
selkkauksista ja salajuonista. Jokin kohta täytyy löytyä, josta
pääsee noiden konnien kimppuun. Teidän neuvokkaisuutenne, teidän
terävänäköisyytenne sellaisen kyllä löytäisi."
"Molempia ominaisuuksia on millä asianajajalla hyvänsä enemmän kuin
minulla", vastasi kauppias; "ei käyne vapaaherralle vaikeaksi saada
älykkäitä ja rehellisiä lakimiehiä ajamaan hänen juttuansa. Jos hänen
vastapuolensa ovat jollain tapaa rikkoneet lakia vastaan, niin keksii
lakimiehen vainu sen aivan kohta."
"Valitettavasti vapaaherran asianajaja antaa siinä suhteessa sangen
vähän toiveita."
"Silloin, rakas Wohlfart, se kävisi vaikeaksi kaikille muillekin.
Näyttäkää minulle mies, joka on joutunut pulaan ja jolla on voimaa
selvitä siitä vieraan käden avulla, ja sanokaa: auttakaa häntä!
Silloin en kiellä kättäni pulaan joutuneelta, koska olen teidän
ystävänne ja olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Arvelen
teidän olevan tästä vakuutettu."
"Olen kyllä", myönsi Anton alakuloisesti.
"Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, ei vapaaherran tilanne ole
tällainen. Mikäli ymmärrän hänen olosuhteitaan teidän kertomanne
ja kaupungilla kuulemani perusteella, on hän ainoastaan sen kautta
voinut langeta nylkyrien käsiin, että häneltä puuttuivat ne
ominaisuudet, jotka antavat jokaisen ihmisen elämälle suurimman arvon
-- terve arvostelukyky ja vakava työteliäisyys."
Antonin täytyi huoahtaen myöntää tämäkin todeksi.
"Sellaista miestä käy perin tukalaksi auttaa", jatkoi kauppias
säälimättä, "ja terve järkikin panee hyvällä syyllä sitä vastaan.
Ei tosin kenenkään ihmisen suhteen saa menettää toivoa, että hän
voi muuttua toiseksi, mutta juuri puuttuvaan voimaan nähden se on
kaikkein vaikeinta. Meidän kykymme työskennellä toisten hyväksi
on rajoitettu, ja ennenkuin käy uhraamaan aikaansa velton ihmisen
edestä, täytyy kysyä itseltään, eikö sen kautta menetä tilaisuutta
auttaa kelvollisempaakin miestä."
Anton kysyi levottomasti: "Eikö hän sentään ansaitse jonkin verran
sääliä? Hän on kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa, hän on tottunut
vaatimaan elämältä paljon valmista; hän ei ole meidän tavallamme
oppinut kohottamaan itseään omilla ponnistuksillaan."
Kauppias laski kätensä nuoren miehen olkapäälle. "Juuri senvuoksi.
Uskokaa minua kun sanon, että suurtakaan osaa noista herroista,
joita vanhat perinnäiset tavat kahlehtivat, ei voida auttaa. Minä
olen viimeinen kieltämään, etteikö tämänkin ihmisluokan keskuudessa
olisi koko joukko kunnollisia miehiä. Ja milloin siitä kohoaa jokin
erikoinen kyky tahi jalo persoonallisuus esiin, niin sellaisen on
erikoisen suotuisa kehittyä juuri tässä suojatussa asemassaan;
mutta keskinkertaisten ihmisten suurelle enemmistölle tuo asema ei
ole lainkaan suotuisa. Joka lapsuudenkodista lähtien on tottunut
vaatimaan elämältä valmista ja vaatii esi-isäinsä ansion perusteella
itselleen erikoisasemaa, hän ei useastikaan kykene kehittämään
ja säilyttämään sitä voimaa, joka tuon aseman pitämiseen on
tarpeen. Sangen monet meidän vanhoista aatelisperheistämme ovat
tuomitut menemään perikatoon, eikä niiden perikato ole miksikään
onnettomuudeksi valtiolle. Perinnäismuistonsa tekevät ne ylpeiksi
ilman mitään oikeutusta, rajoittavat niiden näköpiiriä, hämmentävät
niiden arvostelukykyä."
"Mutta vaikkapa kaikki tuo onkin totta", huudahti Anton, "niin eihän
toki mikään saa pidättää meitä auttamasta jotain yksityistä heistä
lähimmäisenämme, jos hänen asemansa herättää meissä osanottoa."
"Ei suinkaan", johtaja vastasi, "missä osanottavaisuus vain tulee
herätetyksi. Mutta vanhemmalla iällä se ei enää viriä yhtä helposti
kuin nuoruudessa. Vapaaherra kuuluu työskennelleen siihen päämäärään
päästäkseen, että hänen omaisuutensa eristyisi kokonaan pääoman
ja ihmistyön mahtavasta, alati vaihtelevasta kymestä, ja siihen
päämäärään hän luuli pääsevänsä määräämällä omaisuutensa ikuisiksi
ajoiksi perheelleen koskemattomaksi sukuomaisuudeksi. Ikuisiksi
ajoiksi! Te itse kauppiaana tiedätte, mitä moisesta pyrkimyksestä
on ajateltava. Tosin kyllä järkevä mies toivoo, että keinottelu
aatelistiloilla lakkaisi maassamme; jokainen pitää edullisena, että
sama maakamara periytyy isältä pojalle, koskapa sen kautta pellon
kasvuvoima tulee lemmekkäästi ja suuntaperäisesti korotetuksi.
Pidämmehän me arvossa huonekaluakin, jota esi-isämme ovat käyttäneet,
ja Sabine avaa ylpeänä teille jokaisen huoneen tässä talossa, jonka
avaimia jo hänen isoisänäitinsä on kantanut vyössään. Siksipä onkin
luonnollista, että maanviljelijänkin rakkain halu on säilyttää
omaisilleen ja jälkeentulevilleen se palanen luontoa, joka häntä
ympäröi ja josta hän itse ammentaa voimaa ja hyvinvointia. Mutta
siihen päämäärään vie vain yksi keino, yksi ainoa, se nimittäin,
että omistaja uurastaa pontevasti koko elämänsä ajan säilyttääkseen
maansa hallussaan ja enentääkseen perintöomaisuutta. Missä voima ja
kyky tähän työhön uupuu perheeltä ja yksityiseltä, siellä täytyy
myöskin sukuomaisuuden tauota olemasta, rahojen täytyy vieriä
vapaasti yritteliäämpiin käsiin ja aurankurjen siirtyä toisen miehen
käteen, joka osaa paremmin kyntää maata. Ja perheen, joka veltostuu
ja menettää voimansa työttömyydessä ja nautinnossa, täytyy jälleen
madaltua kansanelämän lakealle pohjalle, antaakseen tilaa vereksille
voimille ja hankkiakseen itsekin uutta elinvoimaa. Jokaista, ken
vapaan yhteiskuntaliikkeen vahingoksi pyrkii luomaan itselleen ja
jälkeläisilleen ikuisia etuoikeuksia, minä pidän valtiomme terveen
kehityksen vastustajana. Ja jos sellainen mies tässä pyrkimyksessään
ajaa karille ja menee perikatoon, niin näen sen tosin ilman
vahingoniloa, mutta sanon samalla, että hänen on käynyt niinkuin hän
on ansainnut, koskapa hän on tehnyt syntiä erästä elämämme suurta
johtavaa periaatetta vastaan. Ja kaksin verroin vääränä pidän tämän
miehen avustamista, niin kauan kuin minun täytyy peljätä, että apuani
käytettäisiin tuollaisen epäterveen perhepolitiikan kannattamiseksi."
Anton katseli murheellisesti alas; hän oli odottanut tapaavansa
osanottavaisuutta ja lämmintä yhtymistä omiin toiveisiinsa, ja nyt
hän kohtasikin tuon miehen puolelta, jota hän niin suuresti rakasti
ja kunnioitti, vain jäätävää kylmyyttä, joka oli syöstä hänet
epätoivoon. "En voi väittää sanojanne vastaan", lausui hän viimein,
"mutta tässä tapauksessa en voi ajatella teidän tavallanne. Minä
olen omin silmin nähnyt vapaaherran perheen suunnattoman tuskan,
ja sieluni on täynnä alakuloisuutta ja myötätuntoa ja harrasta
halua tehdä edes jotakin noiden ihmisten hyväksi, jotka ovat
luottavaisesti avanneet minulle sydämensä. Kaiken sen jälkeen, mitä
olette sanonut, en rohkene enää pyytää teitä itseänne huolehtimaan
heidän asioistaan. Mutta minä olen luvannut paroonittarelle auttaa
häntä niiden järjestämisessä, sikäli kuin vähät voimani myöntävät ja
teidän hyvyytenne suo minulle tilaisuutta. Pyydän senvuoksi teiltä
lupaa siihen. Minä koetan parhaani mukaan suorittaa säännölliset
konttorityöni, mutta jos lähiviikkoina sattuisin joskus laiminlyömään
jonkin tunnin, niin pyydän ettette siitä minulle pahastu."
Jälleen asteli kauppias vaitonaisena edestakaisin kamarinsa
lattialla, ja kun hän viimein pysähtyi Antonin eteen, katseli
hän hyvin vakavasti tämän kiihoittuneihin kasvoihin, ja näyttipä
murheellinen ilme välähtävän hänen omillekin kasvoilleen, kun hän
väkinäisesti vastasi: "Ajatelkaahan myöskin sitä, Wohlfart, että
kaikki sellainen toiminta, jossa mieli helposti kiihoittuu, helposti
voi muuttua ihmistä johtavaksi voimaksi, joka yhtä hyvin saattaa
pilata hänen elämänsä kuin edistääkin sitä. Tästä syystä minun on
vaikea myöntyä teidän toivomukseenne."
"Olen itsekin kuluneiden viikkojen varrella aavistellut jotain
sellaista", sanoi Anton hiljaa. "Nyt en kuitenkaan voi tehdä mitään
muuta."
"No niin, tehkää siis niinkuin teidän on pakko tehdä", päätti
kauppias synkästi keskustelun; "minä en tule panemaan eteenne
minkäänlaisia esteitä. Ja minä toivon, että muutamien viikkojen
perästä kykenette itsekin punnitsemaan asioita tyynemmin." Anton
lähti huoneesta hiukkasen toivehikkaampana. Mutta kauppias tuijotti
otsa rypyssä kauan siihen kohtaan, jossa hänen nuori apulaisensa oli
äsken seisonut.
Mutta sielussaan ei Anton ollut käynyt levollisemmaksi. Isäntänsä
kylmä, jopa epäsuosiollinen vastaus hänen pyyntöönsä loukkasi häntä
syvästi. "Niin tyly, niin säälimätön!" hän huudahti heittäytyessään
väsyneenä sohvaansa. Hänen mielessään virisi epäluulo, että johtaja
olikin itsekkäämpi ja vähemmän hyväsydäminen kuin hän oli olettanut.
Moni Finkin arvostelu johtui hänen mieleensä, samaten se ilta,
jolloin nuori Rothsattel oli poikamaisessa yltiöpäisyydessään
kohottanut harjaansa kauppiasta vastaan. "Onko mahdollista, että hän
ei ole voinut unohtaa taota nulikkamaisuutta?" kyseli hän itseltään
epäröiden. Ja aatelisnaisten valoisten hahmojen takana hälvenivät
kauppiaan syväryppyiset kasvot olemattomiin. "Enhän tee mitään
väärää", huudahti hän kiivastuneena; "sanokoon hän mitä tahtoo, minä
olin oikeassa häntäkin vastaan. Minun osakseni jää tästä illasta
lähtien koettaa yksin etsiä tietä, jota minun on kulkeminen." Näissä
mietteissä hän istui kauan pimeässä, ja yhtä synkkä kuin hänen
huoneensa, oli hänen mielialansakin. Vihdoin hän kävi akkunaan ja
katseli allansa olevaan pimeään pihaan. Silloin äkkäsi hänen silmänsä
iltapilvistä kajastavassa valjussa valossa jotain valkoista, joka
kumotti aavemaisesti hänen kyynärpäänsä vieressä. Hämmästyneenä hän
sytytti valkean ja näki edessään Sabinen kukkapöydältä kotoisin
olevan muhkean kallakukan. Sabine oli salaa tuonut sen hänen
huoneeseensa, mutta nyt se nuokkui surullisesti alaspäin katkenneessa
varressaan. Tuo pieni onnettomuus tuntui hänestä pahalta enteeltä.
Hän irroitti kukan tykkänään varresta ja asetti sen eteensä pöydälle,
ja kauan istui hän ääneti tuijotellen törrömäisesti kiertyneeseen
valkeaan kukkalehteen. --
Sabine astui kynttilä kädessä veljensä huoneeseen. "Hyvää yötä,
Traugott", hän sanoi tälle nyökäten. -- "Wohlfarthan oli tänä iltana
sinun puheillasi; kuinka myöhään hän lähtikään luotasi?"
"Hän lähtee tykkänään meidän luotamme", vastasi kauppias synkästi.
Sabine säikähti; kynttilänjalka kilahti hänen kädestään pöydälle.
"Jumalan tähden, mitä onkaan tapahtunut? Onko Wohlfart sanonut, että
hän tahtoo erota meiltä?"
"Sitä hän ei vielä tiedä itsekään, mutta sinne päin näen asian
kehittyvän askel askeleelta. Enkä minä ja vielä vähemmin sinä voi
tehdä mitään pidättääksemme häntä siitä. Kun hän tuonaan seisoi tässä
edessäni ja rukoili palavin poskin ja vapisevin äänin apua itsensä
perikatoon saattaneelle miehelle, niin älysin kohta mikä hänellä on
kiihoittimena."
"En ymmärrä mitä tarkoitat", sanoi Sabine ja katsoi silmät suurina
veljeensä.
"Häntä haluttaa ruveta erään rappiolle joutuneen tilanomistajan
uskotuksi neuvonantajaksi. Pari sinisiä tytönsilmiä vetää häntä eroon
meistä; hänen kunnianhimolleen tuntuu arvokkaalta päämäärältä päästä
Rothsattelin perheen asiainhoitajaksi. Häntä sanotaankin konttorissa
Finkin perilliseksi. Tämäkin tuttavuus aatelisen tilanomistajan
kanssa on Finkin jälkeensä jättämiä peruja."
"Ja oletko sinä kieltänyt häneltä apusi?" kysyi Sabine hiljaa.
"Kuolleet haudatkoot kuolleitansa", sanoi kauppias tylysti ja
kääntyi kirjoituspöytäänsä päin. Ääneti lähti Sabine hänen luotaan.
Kynttilä vapisi hänen kädessään, kun hän kulki pitkän huonerivin
läpi. Hätäisesti kuunteli hän omia askeleitaan, ja äkisti tunsi hän
jäätävää puistatusta ruumiissaan -- hänestä tuntui kuin liukuisi
jokin vieras olento näkymättömänä hänen rinnalleen. Tämä oli
taasen Finkin kosto. Tuo menneisyyden varjo, joka oli laskeutunut
sumentamaan hänen viatonta elämäänsä, karkoitti nyt uskollisen
ystävän pois hänen kotipiiristään. Toiseen naiseen oli Antonin sydän
ennättänyt kiintyä; itse hän oli jäänyt tälle vieraaksi olennoksi,
joka oli ensin lempinyt ja sitten hyljeksinyt kaukomailla olevaa
ystävää, ja joka nyt sai leskiharson lävitse katsella nuoruutensa
kuluttavaista tunnehehkua.
* * * * *
Seuraavat viikot Antonilta kuluivat uuvuttavassa työssä. Hän
koetti tuskallisen tarkasti täyttää velvollisuutensa konttorissa.
Illat sensijaan ja kaikki vapaahetkensä hän vietti asiakirjoihin
syventyen tahi neuvotellen asianajajan ja paroonittaren kanssa.
Sillävälin kulki paroonin kohtalo onnetonta uraansa. Hän ei ollut
viime määräaikana maksanut tilaansa rasittavien kiinnelainojen
korkoja, kokonainen sarja hypoteekkeja sanottiin irti samana
päivänä ja sukutila joutui maakuntapankin hallinnon alaiseksi.
Mitä sekavimpia oikeusjuttuja syntyi. Ehrenthal valitti, vaati
kahdenkymmenen tuhannen taalerin ensi kiinnitystä nimiinsä ja uutta
kiinnekirjaa hänelle tehtäväksi; ja hän oli myöskin taipuvainen
esittämään vaatimuksensa viimeiseenkin kiinnitykseen nähden, jonka
vapaaherra oli tuona onnettomana hetkenä hänelle tarjonnut. Löbel
Pinkus samoin vaati itselleen ensimmäistä kiinnitystä ja väitti sen
hyväksi maksaneensa täyden summan kaksikymmentä tuhatta taaleria.
Ehrenthalilla ei ollut minkäänlaisia todisteita näytettävänä, ja hän
hoiti juttuaan hyvin epätäsmällisesti ollen monesti viikkomääriä
aivan kyvytön huolehtimaan asioistaan; Pinkus sensijaan ajoi
asiaansa kaikilla mahdollisilla juonilla, mitä paatunut vehkeilijä
vain kykenee keksimään, ja sen sopimuksen, jonka vapaaherra oli
kirjallisesti tehnyt hänen kanssaan, oli taitavana nurkkasihteerinä
tunnettu Hippus osannut sommitella niin mestarillisesti, että
vapaaherran asianajaja jo riitajutun alkaessa voi antaa sangen vähiä
toiveita sen kumoamisesta. Juttu päättyikin Pinkuksen voittoon,
hypoteekki tunnustettiin hänelle ja uusi kiinnityskirja valmistettiin.
Anton oli vähitellen päässyt perehtymään vapaaherran liikeasioihin.
Ainoastaan sen seikan tämä salasi koko ajan huolellisesti
puolisoltaan, että hän oli myynyt ensimmäisen kiinnityksen kahteen
kertaan. Hän väitti Ehrenthalin vaatimusta perusteettomaksi ja
lausui epäilevänsä, että Ehrenthal oli itse toimeenpannut tuon
varkauden konttorissaan. Se oli todenteolla käynyt hänen vankaksi
vakaumuksekseen. Siten ei Itzigin nimeä mainittu ollenkaan Antonin
kuullen, ja asianajajankin epäillessä Ehrenthalia kävi Antonin
mahdottomaksi koettaa saada tältä itseltään minkäänlaista selvitystä
asiaan.
* * * * *
Antonin ja johtajan välit olivat käyneet niin kireiksi, että koko
konttori joutui siitä kummiinsa. Otsa rypyssä katseli kauppias
Antonin tyhjää paikkaa, kun tämä jolloinkin oli poissa työaikana; ja
tämän läsnäollessa, mielenliikutusten ja yövalvonnan kalventamana,
ei hän tuntunut panevan apulaiseensa ollenkaan huomiota. Hän näytti
tulleen yhtä välinpitämättömäksi Antonin konttoritoiminnasta kuin
aikoinaan Finkin epäsäännöllisestä työskentelystä. Yksin sisartaankin
kohtaan hän pysyi äreän vaitonaisena; Sabinen yrittäessä arkaillen
siirtää puhetta Wohlfartiin hän lopetti keskustelun lyhyeen. Antonin
sydän nousi kapinaan tällaista kylmyyttä vastaan. Kotia palattuaan
häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta, ylistelty ja hemmoiteltu;
ja nyt häntä nureksittiin kuin päiväpalkkalaista, joka ei edes
ansainnut leipää mikä hänen eteensä viskattiin. Hän tunsi tulleensa
käsittämättömien oikkujen leikkikaluksi. Sellaista kohtelua hän
ainakaan ei ollut talonväen puolelta ansainnut. Siksipä hän murjotti
pahantuulisena perheen päivällispöydässä, äreänä ja vähäpuheisena
työpöytänsä ääressä; mutta iltaisin, huoneensa yksinäisyyteen
vetäydyttyään, hän tunsi usein niin vihlovaa tuskaa verratessaan
nykyisyyttä ja entisyyttä toisiinsa, että hän hypähti vimmoissaan
pystyyn ja tömisteli kiivaasti jalkaansa permantoon.
Yksi lohdutus hänellä vain oli: Sabine ei ollut hänelle vihainen.
Hän tosin näki tätä enää ylen harvoin. Pöydässäkin neiti istui
vaitonaisena ja vältti puhuttelemasta Antonia, mutta tämä tiesi
kuitenkin, että hän myönsi hänen olevan oikeassa. Muutamia päiviä
tuon kohtalokkaan puhelunsa jälkeen kauppiaan kamarissa Anton
seisoi yksin ison vaa'an vierellä, katsellen kuinka makasiinirengit
hääräilivät portin edustalla rahtivaunujen kimpussa. Silloin tuli
Sabine portaita alas ja kulki niin läheltä yksinäistä mietiskelijää,
että hänen hameensa kosketti tätä. Anton kavahti taapäin ja teki
kylmän-kohteliaan kumarruksen. "Minulle te ette saa käydä vieraaksi,
Wohlfart", sanoi impi hiljaa ja katsahti rukoilevasti nuorta miestä
silmiin. Se oli vain haihtuvainen hetki, lyhyt sanaton tervehdys,
mutta molempain kasvot hohtivat iloisesta liikutuksesta.
Sitten saapui se ajankohta, jolloin herra Jordanin oli määrä erota
liikkeestä. Johtaja kutsui Antonin pieneen konttoriinsa. Ilman
tähänastista tylyyttä, mutta myöskin ilman vähintäkään sydämellistä
sävyä hän puheli seuraavasti: "Olen teille aikaisemmin lausunut
aikomukseni olevan asettaa teidät Jordanin tilalle hoitamaan
toiminimen prokuraa. Viime viikkoina ovat voimanne kuitenkin olleet
hajoitetut vieraisiin asioihin suuremmassa määrässä kuin minun
sijaiseeni nähden on suotavaa; senvuoksi kysyn teiltä itseltänne,
luuletteko kykenevänne tästälähin hoitamaan Jordanin tointa?"
"En", vastasi Anton.
"Voitteko ilmoittaa minulle jonkin -- ei vallan etäisen --
aikamäärän, jolloin olette vapaa nykyisistä sivutoimistanne?" kysyi
kauppias. "Siinä tapauksessa koettaisin lähiviikkoina pitää jotain
neuvoa töitten suorittamiseksi."
Anton vastasi alakuloisesti: "En voi vielä määrätä, milloin
olen jälleen täysin aikani herra; tunnen että muutenkin
säännöttömyydelläni kiusaan liiaksi kärsivällisyyttänne. Senvuoksi
pyydän teitä, herra Schröter, että paikkaa täyttäessänne ette ota
minua lainkaan huomioon."
Kauppiaan otsa kävi ryppyihin, ja ääneti nyökkäsi hän Antonille
jäähyväisiksi. Sulkiessaan oven perästään Anton tunsi, että tuona
hetkenä olivat hänen ja isäntänsä välit rikkoutuneet lopullisesti ja
korjaamattomasti. Hän istui työpaikalleen ja nojasi pään käsiinsä.
Heti sen jälkeen huudettiin Baumann johtajan puheille, ja hän sai
Jordanin paikan. Etukonttoriin palatessaan hän astui Antonin luo ja
sanoi hänelle hiljaa: "Minä kieltäydyin rupeamasta toimeen, mutta
herra Schröter vaati sitä kivenkovaan. Tunnen tekeväni väärin teitä
kohtaan." -- Ja samana iltana herra Baumann luki kamarissaan Samuelin
ensimmäisestä kirjasta luvun kiukkuisesta kuningas Saulista, johon
hän sydämessään johtajaa vertasi, ynnä Jonathanin ja vainotun Davidin
uskollisesta ystävyydestä ja virkisti siten sydäntään.
* * * * *
Seuraavana päivänä Anton astui paroonittaren huoneeseen. Lenore
ja hänen äitinsä istuivat ison pöydän ääressä, jolle oli kasattu
rasioita ja lippaita jos jonkinkokoisia; vahvasti raudoitettu
matka-arkku oli lattialla aatelisrouvan jalkain juuressa.
Akkunaverhot olivat lasketut alas, niin että kirkas kevätaurinko loi
runsaasti koristeltuun huoneeseen hillittyä valoa; lattiamatossa
koreili iäti kuihtumattomia kukkaseppeleitä, ja alabasterikello
tikitti rattoisasti uuninkamanalla. Kukkivan myrttipensaan alla
oli kaksi kanarialintua hopeoidussa häkissään, ne kiljuivat
ja piipittivät herkeämättä toisilleen, ja kun toinen lennähti
alemmalle tangolle, kutsui ja maanitteli puoliso sitä niin kauan
ja hätäytyneenä, kunnes karkulainen jälleen palasi sen luo. Sitten
istuivat molemmat lemmekkäästi toisiinsa kiinni painautuneina. Siten
hohti ja helotti ja tuoksui rattoisa huone kodikkaassa kauneudessaan.
-- "Kuinkahan kauan enää?" ajatteli Anton itsekseen.
Paroonitar nousi pystyyn. "Jälleen me vaivasimme teitä tänne. Olemme
juuri työssä, joka käy meille naisille ylivoimaiseksi."
Pöydälle oli laitettu läjä naiskoruista, kultakäädyistä,
jalokivilaitteista, sormuksista ja rannerenkaista. "Olemme
tarkastelleet, mitä ilman saatamme tulla toimeen", sanoi paroonitar,
"ja pyydämme teitä ottamaan huoleksenne näiden esineiden myymisen.
Minulle on sanottu, että osalla niistä on jonkinmoinen kulta-arvo, ja
kun nyt raha on mitä kipeimmin tarpeen, niin etsimme näistä koruista
apua, joka huojentaisi ystäviämme huolta meistä."
Anton seisoi hämillään ja katseli kimaltelevaa läjää. "Sanokaa
suoraan, Wohlfart", pyysi Lenore hätäisesti, "onko tämä tarpeellista
ja onko siitä jotain hyötyä? Äiti on päättänyt myyttää kaikki
koristeemme ja kaikki hopeakalustomme, jota emme jokapäiväisessä
käytössä tarvitse. Mitä minulla itselläni on antaa, se ei ole
paljonkaan arvoista, mutta äidin korut ovat kallisarvoiset, niiden
joukossa on paljon lahjoja hänen nuoruutensa ajalta ja rakkaita
muistoja, joista hän ei saa erota, jollette te pidä myyntiä
välttämättömänä."
"Pelkäänpä sen käyvän välttämättömäksi", vastasi Anton vakavasti.
Lenore hypähti pystyyn. "Äiti parka!" hän huusi valittavasti ja
kietoi kätensä paroonittaren kaulaan.
"Ottakaa nämä huostaanne", sanoi äiti hiljaa Antonille. "Minä tunnen
itseni rauhallisemmaksi kun tiedän, että olemme tehneet kaiken
voitavamme."
"Mutta onko hyvä luopua kaikesta", kysyi Anton allapäin. "Joukossa
lienee paljonkin, joka ehkä on teille persoonallisesti rakasta, mutta
jolle kultaseppä antaa vähemmän arvoa."
"Minä en enää koskaan kanna koruja", sanoi paroonitar kylmästi,
"ottakaa vain kaikki, kaikki." Hän piti kättään silmiensä edessä ja
kääntyi poispäin.
"Mehän kidutamme äitiä", huudahti Lenore kiihkeästi; "sulkekaa
lippaisiin kaikki mitä pöydällä on, ja saattakaa ne pois talosta niin
pian kuin suinkin."
"Minä en voi ottaa näitä kalleuksia huostaani", sanoi Anton, "ilman
että erinäisillä toimenpiteillä vähennän edesvastuutani. Ennen
kaikkea tahdon ainakin teidän läsnäollessanne laatia lyhyen luettelon
kaikesta, mitä te jätätte haltuuni."
"Kuinka tarpeetonta ja julmaa!" Lenore huudahti.
"Se ei vie paljon aikaa." Anton repäsi taskukirjastaan muutamia
lehtiä ja merkitsi esineet muistiin kappale kappaleelta.
"Sinä et saa katsoa tänne, äiti, minä en kestä sitä", hoputti Lenore
paroonitarta ja talutti hänet ulos huoneesta; sitten hän astui
Antonin viereen ja katseli kuinka tämä kääri joka esineen paperiin,
merkitsi kääreeseen numeron ja sijoitti ne raudoitettuun arkkuun.
"Nämä markkinavalmistelut ovat kamalia", valitti Lenore. "Koko äidin
elämä tulee siten paloitellen myytäväksi, sillä jokaiseen esineeseen
liittyy hänellä kalliita muistoja. Katsokaappas, Wohlfart, tämän
timanttikoristeen hän sai prinsessalta mennessään isäni kanssa
naimisiin."
"Nepä ovatkin komeita jalokiviä!" huudahti Anton ihaillen.
"Tämä sormus on peräisin isoisältäni, ja nämä ovat isä raukan antamia
lahjoja. -- Ah, kukaan mies ei voi käsittää, kuinka rakkaat nämä
korut meille ovat. Minullekin oli joka kerta oikein juhlapäiviä,
kun äiti kantoi jalokiviään yllään. -- Nyt me tulemme minun pikku
rihkamaani, joka ei ole paljonkaan arvoinen. Onkohan tämä rannerengas
hyvää kultaa?"
"Sitä en tiedä."
"Me panemme sen kuitenkin muiden joukkoon", sanoi Lenore, irroitti
kultarenkaan käsivarreltaan ja laski sen pöydälle. -- "Niin, te
olette hyvä ihminen, Wohlfart", jatkoi hän ja katsoi luottavaisesti
toisen kosteisiin silmiin; "älkää vain hyljätkö meitä hädässämme.
Veljeni on aivan kokematon ja vielä avuttomampi kuin me. Minullakin
on hirveä aika. Äidin nähden koetan hillitä itseäni minkä voin, mutta
mieluimmin tahtoisin parkua ja itkeä aamusta iltaan." Hän vajosi
tuolille ja piteli Antonin kädestä lujasti kiinni. "Rakas Wohlfart,
älkää hyljätkö meitä."
Anton kumartui neidon yli ja katseli kiihkeän liikutuksen
lumoissa tuota hänen puoleensa taipuvaa kukkeata impeä, joka niin
luottavaisesti loi häneen ihanat, kyyneleiset silmänsä. "Minä
tahdon olla teille hyödyksi missä vain voin", hän vakuutti ankaran
mielenkuohun vallassa ollen, "tahdon olla lähellänne milloin vain
tarvitsette minua. Teillä on liian hyvä käsitys minun tiedoistani
ja voimistani; vähemmän minä kykenen auttamaan kuin luulette. Mutta
minkä minä voin, sen teen, joka tavalla ja kaikella toimella."
Lämpimästi puristaen toisiaan irtautuivat heidän kätensä jälleen.
Sopimus oli tehty.
Paroonitar palasi huoneeseen. "Asianajajamme oli aamulla puheillani.
Nyt pyydän teiltä neuvoa. Asianajajan mielestä ei ole vähintäkään
toivoa, että vapaaherra voisi pitää sukutilan hallussaan."
"Tähän aikaan, jolloin raha on niin kallista ja vaikeata saada, se
käykin mahdottomaksi", vastasi Anton.
"Oletteko tekin siis sitä mieltä, että meidän on käytettävä kaikki
varamme ja voimamme pelastaaksemme itsellemme tuon puolalaistilan?"
"Olen", Anton lausui.
"Siihenkin tarvitaan varoja. Ehkä voin sukulaisiltani saada
käytettäväksenne jonkin vaikka pienoisenkin summan; niiden täytyy
yhdessä noiden kanssa" -- hän viittasi koruarkkuun -- "riittää
ensimmäisen kaluston hankkimiseen. Minä en tahdo että korut myydään
täällä, ja toivomani lainasummankin vuoksi tulee välttämättömäksi
lähteä pääkaupunkiin. Vapaaherran asianajaja on puhunut suurella
arvonannolla teidän järkevyydestänne ja huolellisuudestanne. Hänen
lausumaansa toivomusta noudattaen teen teille nyt tarjouksen.
Tahdotteko te omistaa kaiken aikanne yksinomaan meille lähivuosiksi,
ainakin siihen saakka kunnes pahimmista vaikeuksista on selvitty?
Olen tästä neuvotellut lasteni kanssa, ja molemmat he minun
tavallani näkevät teidän toimissanne meidän ainoan pelastuksemme.
Myöskin vapaaherra on asiaan suostuvainen. Kysymys on nyt siitä,
sallivatko teidän olosuhteenne teidän myöntää jatkuvasti apuanne
meille poloisille. Ehtonne saatte itse määrätä, me olemme teille vain
kiitolliset. Jos huomaatte, että voimme jossakin muodossa ulkonaiseen
asemaannekin nähden ilmaista suurta kiitollissuudenvelkaamme niin
pyydän teitä mainitsemaan sen."
Anton seisoi kuin kivettyneenä. Paroonitarhan ei vaatinut häneltä sen
enempää eikä vähempää kuin täydellistä eroamista kauppaliikkeestä
ja eroamista johtajasta ja Sabinesta. Olikohan sama ajatus jo
aikaisemmin välähtänyt hänelle itselleenkin, kun hän seisoi puhellen
Lenoren edessä tahi istui kumartuneena vapaaherran kirjeiden yli? --
Nyt, kun sana tuli lausutuksi, järkytti se häntä olemuksensa juuria
myöten. Hän silmäsi Lenoreen, joka äitinsä takana risti rukoilevasti
kätensä. "Minä olen palvelussuhteessa", lausui hän viimein, "jota en
voi purkaa ilman toisen puolen suostumusta. En ole osannut tällaista
tarjousta odottaakaan ja pyydän senvuoksi että te, armollinen rouva,
myönnätte minulle miettimisaikaa. Tämä askel nimittäin muuttaa koko
tulevaisuuteni."
"Minä en tyrkytä tätä teille", paroonitar vastasi, "pyydän sitä
teiltä vain. Minkä ratkaisun te asialle annattekin, meidän lämmin
kiitollisuutemme pysyy iäti; jollei teillä ole tilaisuutta tukemaan
meidän heikkoja voimiamme, niin pelkään ettemme löydä toistakaan
auttajaa. Ajatelkaa myöskin sitä", pyysi hän hartaasti.
Hehkuvin poskin Anton riensi katua pitkin. Aatelisrouvan rukoileva
katse, Lenoren ristissä olevat kädet maanittelivat häntä pimeästä
konttorista ulos suurempaan vapauteen, kohti tavatonta tulevaisuutta,
jonka hämärästä kohdasta eräitä houkuttelevia kuvia välähteli hänelle
salamain tavoin. Ylevämielinen vaatimus oli hänelle asetettu ja
veti häntä väkevästi puoleensa. Väsymätön, uhrautuva auttaja oli
noille naisille välttämättömästi tarpeen, jotta he varjeltuisivat
äärimmäisestä kovanonnen iskusta. Ja jos hän noudatti haluaan, teki
hän hyvän työn, täytti velvollisuutensa viimeistä myöten.
Näissä mietteissä hän saapui liiketaloon. Ah, kaikki, mihin hänen
silmänsä täällä vain sattui, kurottautui pitelemään hänestä kiinni.
Hän katsahti hämäriin tavaraholveihin, makasiinirenkien uskollisiin
kasvoihin, ison vaa'an ketjuihin ja rehellisen Pixin väripötsyyn, ja
kaikki näkemänsä muistutti hänelle, että täällä oli hänen kotinsa,
tänne hän kuului. Sabinen koira suuteli hänen kättään kostealla
turvallaan ja juoksi hänen perässään aina hänen huoneensa ovelle
saakka. Hänen ja Pinkin huone! Täällä oli orpopojan lapsellinen sydän
löytänyt ystävän, hyviä tovereita, kodin, kiinteän, kunniakkaan
päämäärän elämälleen. Ja hän silmäsi akkunasta alas pihamaalle,
valtavan talon komeroihin ja ulkonemiin, rautaristikko-akkunaan,
jonka takana herra Liebold hoiteli isoa pääkirjaansa, konttoriin,
jossa hänenkin pulpettinsa seisoi, ja pieneen peräkamariin, jossa
isäntä työskenteli -- hän, joka nyt oli hänelle niin äreä ja joka
kuitenkin vuosikausia oli ollut hänen isällinen ystävänsä. Sitten
sattui hänen silmänsä Sabinen varastohuoneen akkunaan; usein oli hän
siitä nähnyt eteenpäin kulkevan valojuovan, joka valaisi koko suuren
pihan ja lähetti ystävällisen pilkahduksen hänenkin huoneeseensa. Ja
nopeasti suoristautuen hän lausui itselleen: "_Hänen_ pitää ratkaista
tämä asia!"
Sabine nousi hämmästyneenä seisomaan, kun Anton kerkein askelin
saapui hänen eteensä. "Vastustamaton pakko ajaa minut teidän
luoksenne", toimitti nuori mies kiihkeästi. "Minun pitää nyt
ratkaista koko tulevaisuuteni, mutta tunnen itseni epävarmaksi
enkä uskalla luottaa omaan arvostelukykyyni. Te olette aina ollut
minulle suopea, ylevämielinen ystävä, jo ensi päivästä alkaen kun
tähän taloon tulin. Minä olen tottunut katselemaan ylös teihin ja
ajattelemaan teitä kaikessa, mikä täällä mieltäni liikuttaa. Antakaa
minun nyt tänäänkin kuulla teidän suustanne, mitä te hyvänä ja
oikeana pidätte. Minulle on rouva von Rothsattel tehnyt tarjouksen,
että rupeisin vapaaherran valtuutettuna asianhoitajana vakinaisesti
hänen palvelukseensa. Pitääkö minun ottaa tämä tarjous vastaan vai
jäädäkö tänne? Itse en tiedä mitä tehdä; sanokaa te minulle, mikä on
oikein minulle ja toisille."
"En minä", sanoi Sabine peräytyen taapäin, ja hänen poskensa
kalpenivat. "Minä en uskalla käydä sitä päättämään. -- Ja itse te
ette sitä enää tahdo tehdä, Wohlfart, sillä te olette jo tehnyt
päätöksenne."
Anton katseli vaieten eteensä.
"Te olette ajatellut erota tästä talosta, ja ajatuksesta on tullut
halu. Ja minun pitäisi nyt myöntää teidän olevan oikeassa ja
ylistää päätöstänne jaloksi. Sitä te minulta vaaditte", jatkoi
hän katkerasti. -- "Mutta minä en sitä voi, Wohlfart, sillä minua
murehduttaa teidän eronne meiltä."
Hän kääntyi selin neuvonpyytäjään ja tuki itseään tuoliin.
"Oi älkää suuttuko minuun, neiti Sabine", rukoili Anton, "sitä en
jaksaisi enää kestää. Minä olen viime viikkoina kärsinyt paljon.
Herra Schröter on yht'äkkiä riistänyt minulta mielisuosionsa, jota
kauan pidin elämäni suurimpana aarteena. Minä en ole ansainnut hänen
kylmyyttään.
"Eihän se ole ollut mitään väärää, jota viime aikoina olen tehnyt,
ja hänen suostumuksellaan minä sen olen tehnyt. Hänen hyvyytensä
oli kaiketi hemmoitellut minua liiaksi, senvuoksi olen myöskin
sitä syvemmin tuntenut hänen nurjuutensa. Ja jos mikään oli omiaan
rauhoittamaan minua, niin oli se ajatus että te ette ainakaan minua
tuomitse. Älkää siis olko nyt kylmä minua kohtaan, se tekisi minun
kurjuuteni ikuiseksi. Minulla ei ole maan päällä ainuttakaan sielua,
jolta voisin pyytää rakkautta ja ymmärtämystä epäilyksissäni. Jos
minulla olisi sisar, niin hänen sydämelleen minä tänään kolkuttaisin.
Te ette tiedä, mitä teidän tervehdyksenne, teidän iloinen
kädenlyöntinne on merkinnyt minulle yksinäiselle tähän päivään asti.
Älkää kääntykö kylmästi pois minusta, neiti Sabine."
Sabine oli kauan vaiti, ja yhä pois kääntyen hän viimein kysyi: "Mikä
teitä oikeastaan kiehtoo noihin vieraisiin ihmisiin? -- Onko se jokin
iloinen toivo -- vai pelkkä säälikö vain? Olkaa ankarampi itseänne
kohtaan kuin minä voin teille olla, kun siihen kysymykseen vastaatte
itsellenne."
"Mikä minulle nyt tekee mahdolliseksi erota täältä, sitä en tiedä
itsekään. Jos tuolle tunteelle koetan etsiä nimeä, niin on se
kiitollisuutta erästä kohtaan heistä. -- Hän se ensimmäisenä
lausui ystävällisen sanan kulkijapojalle, kun tämä yksinään vaelsi
maailmalle. Olen ihaillut häntä hänen entisen elämänsä rauhallisessa
loistossa. Olen usein lapsellisesti hänestä unelmoinut. Oli aika,
jolloin hellä tunne häntä kohtaan täytti koko sydämeni; silloin
luulin olevani iäksi kahlittu hänen kuvaansa. Mutta vuodet
kasvattivat nurmea tuolle tunteelle, minä katselin ihmisiä ja elämää
toisin silmin. Sitten tapasin hänet jälleen, hädissään, onnettomana,
epätoivoissaan, ja sääli ja liikutus kävivät minussa ylivoimaisiksi.
Ollessani etäällä hänestä tiedän, että hän on minulle vieras olento,
mutta kun seison hänen edessään, en tunne muuta kuin hänen vihlovan
tuskansa. Silloin, kun minun täytyi erota hänen seurapiiristään
äkkiä kuin ilmijoutunut pahantekijä, silloin riensi hän jälkeeni,
ja ivallisesti hymyilevän seuran nähden hän ojensi minulle kätensä
ja tunnusti olevansa ystäväni. Ja nyt hän tulee ja vaatii minun
kättäni auttamaan ja tukemaan hänen isäänsä. Pitääkö minun kieltää se
häneltä? Minä en itse tiedä, eikä kukaan voi sitä minulle sanoa, ei
kukaan muu kuin ainoastaan te."
Sabine oli notkistanut päänsä aina tuolin selkänojaan saakka. Nyt hän
oikaisi nopeasti itsensä suoraksi ja huudahti kyyneleet silmissä,
rakkaudesta ja tuskasta väräjävällä äänellä: "Seuratkaa te ääntä,
jonka tunnette kutsuvan itseänne! Lähtekää, Wohlfart, lähtekää!"