Veli nauroi: "Älkää vain hemmoitelko häntä piloille."

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi täti. "Kun hän taas joutuu kuukkimaan

konttorissa, niin istuu hän siellä kuin suljetussa rasiassa, eikä

häntä saa nähdäkseenkään muulloin kuin päivällispöydässä."

Sabine kävi kaivamaan liinavaatekammionsa aarteita, läjäsi palvelijan

käsivarrelle kokonaisen kantamuksen ja katseli kärsimättömästi

akkunasta alas pihalle, eivätkö herrat jo viimeinkin lähtisi

takapihan puolelta konttoriin. Vihdoin hänellä oli tilaisuus hiipiä

Antonin huoneeseen. Hän loi vielä viimeisen arvostelevan silmäyksen

sohvatyynyyn, jonka hän oli ommellut poissaolevalle, ja sovitteli

alabasterimaljakkoon kaikki puutarhurin lähettämät kukat. Kun hän

sitten maljakosta loi silmänsä muualle, lensi hänen katseensa pitkin

seiniä, joista yhdellä vielä riippui Antonin kohta liikkeeseen

tultuaan tekemä piirustus, ja lattialle, jota yhä peitti Finkin

sille levittämä kallisarvoinen matto. Ensi kertaa pitkästä ajasta

hän oli jälleen tässä huoneessa, jota hänen jalkansa oli väitellyt,

niin kauan kuin tuo toinen oli ollut talon asukkaita. Missä hän nyt

elelikään? Sabinesta tuntui kuin olisi heidän eronsa sattunut jo

ammoin sitten, ja pelkkä tuon ajan muisteleminenkin tuntui hänestä

tuskalliselta unennäöltä. Mutta sille rehelliselle miehelle, joka nyt

oli huoneen asukkaana, hän voisi avoimesti sanoa kuinka kalliiksi

tämä oli käynyt hänelle, ja iloisin mielin hän odotteli hetkeä,

jolloin voisi kiittää häntä kaikesta, mitä Anton oli tehnyt hänen

veljensä hyväksi.

"Mutta Sabine!" huudahti täti säikähtyneenä ovelta. Tätikin oli

hiipinyt hiljaa pöytänaapurinsa huoneeseen.

"Mikä sinun on?" kysyi Sabine ylös silmäten.

"Mutta sinähän olet ripustanut akkunoihin koruompeleiset verhot.

Eiväthän ne toki kuulu tänne takapihan puolelle, herrain

tupakkasuojiin!"

"Anna niiden riippua rauhassa", sanoi Sabine hymyillen.

"Ja sitten nuo tyynynpäälliset, ja nuo pyyheliinat -- tämähän on

ennenkuulumatonta! Nehän ovat parasta mitä sinulla on. Hyvä isä

sentään! Nuo pitsireunaiset ja ruusunpunaisella vuorilla sisustetut

tyynynpäälliset!"

"Rauhoituhan toki, täti", huudahti Sabine punastuen. "Hän, jota me

tänään odotamme kotiin, on hyvinkin ansainnut, että hän saa parasta

mitä vanhoista kaapeista löytyy."

Mutta täti ei malttanut olla yhä pudistelematta päätään. "Jollen

tätä olisi omin silmin nähnyt, niin en sitä olisi uskonut kenenkään

sanomasta. Antaakin tuollaisia tavaroita jokapäiväiseen käytäntöön!

En sinua enää ollenkaan ymmärrä, Sabine. -- No, voihan hänelle

sitten vaihtaa joka kerralla aina halvempia numeroita, se on ainoa

lohdutukseni. Ei, mutta tosiaankin, että minun piti tällaista saaman

nähdä!" Hän löi kätensä yhteen ja lähti kiihdyksissään huoneesta.

Sabine tarttui jälleen avainkimppuunsa ja riensi tädin jälkeen. "Hän

lörpöttelee Traugottille joutavia", puheli hän mennessään hiljaa

itsekseen; "minun täytyy todistaa hänelle, ettei muulla lailla olisi

sopinutkaan tehdä."

* * * * *

Myöskin matkamiehen mieliala oli kuin pojan, joka pitkän aikaa

poissa oltuaan jälleen palajaa isänkotiin. Viime asemilla ennen

hallituskaupunkiin tuloa hänen sydämensä paukutteli iloisin lyönnein;

vanha talo ja työtoverit, kauppaliike ja hänen kirjoituspulpettinsa,

johtaja ja Sabine, kaikki ne kulkivat hymyilevinä kuvina hänen

silmäinsä ohi. Vihdoin pysähtyivät vuokra-ajurin vaunut avatulle

portille. Siellä oli vastassa tutut rahtivaunut, laatikot, tynnörit

ja tikapuut. Siellä huusi isä Sturm kadun yli kajahtelevalla äänellä

hänen nimensä, sieppasi vaununoven auki ja nosti hänet kevyesti kuin

pienen poikasen maahan. Tuolta tuli herra Pix juoksujalkaa ulos

kadulle, puristeli hänen kättään puristamasta päästyään eikä ilossaan

huomannut, kuinka hänen musta siveltimensä käytti kädenliikkeitä

hyväkseen maalatakseen Antonin turkinpäälliselle kaikenlaisia

koukeroita. Sitten tuli Anton ison vaa'an kohdalle ja ravisti

mielihyvin sen järeitä vitjoja. Sitten hän saapui etukonttoriin,

jossa lamput jo paloivat, ja kajautti kynnykseltä iloisen: "Hyvää

iltaa!" Kovasti huutaen karkasivat toverit yhtenä miehenä pystyyn ja

tungeksivat tulijan ympärille. Herra Schröter riensi takahuoneesta

paikalle, ja kun hän huusi sydämellisen "Tervetullut!" ja ojensi

tulijalle kätensä, loisti kirkas ilo hänen muuten syvän totisilta

kasvoiltaan. Ne olivat onnekkaita silmänräpäyksiä, ja Anton tuli

hentomielisemmäksi kuin kypsyneelle miehelle olisi sopinutkaan. Ja

kun hän ensi kysymysten ja vastausten jälkeen lähti konttorista

omaan huoneeseensa, hyppäsi pihalla riihattoman ilon valtaama Pluto

pystyyn hänen rinnalleen ja liekutti mahtavasti takkuista häntäänsä,

niin että Antonin oli työläs kirvottua sen hyväilyistä. Yläportaissa

tuli palvelija tyytyväisesti irvistellen häntä vastaan ja avasi

kunnioittavasti hänen huoneensa oven.

Hämmästyneenä Anton katseli ympärilleen: huone oli juhlallisesti

koristettu, uunissa paloi iloinen valkea, oven päällä riippui

vihreä köynnös, sohvalla oli uusi koruommeltu pielus, pöydällä

sirot teevehkeet ja niiden vieressä alabasterimaljakko täynnä

kukkia. "Neiti on täällä kaikki itse laittanut", uskoi Franz

hänelle. Anton kumartui maljakon yli ja katseli jokaista eri kukkaa

mitä tarkimmin. Ne olivat yleensä tavallisten kukkain näköiset,

mutta Anton tirkisteli niitä kuin ei olisi vielä iki maailmassa

moisia nähnyt. Sitten hän otti sohvatyynyn käteensä, tunnusteli ja

hyväili sen kuvioita ja laski sen täynnä harrasta ihailua jälleen

paikalleen. Vihdoin hän otti kipsikissankin käteensä, koputteli sitä

selkään ja laski sen varovasti kuin elävän luontokappaleen takaisin

kirjoituspöydälle; eikä kissakaan ollut tunteeton niin suuresta

ystävällisyydestä, sillä uunin valkean punertavassa loimossa se

hohteli aivan elävänä, ja huoneessa kuului kuin hiljaista kehräämistä.

Jälleen riensi Anton konttoriin kertomaan johtajalle viimeisen

toimintansa tuloksista. Kauppias vei hänet pieneen takahuoneeseensa

ja puheli hänen kanssaan viimeksi kuluneen ajan tapauksista niin

sydämelliseen sävyyn kuin uskotun ystävän kanssa jutellaan tärkeistä

asioista. Kuitenkin olivat keskustelun aiheet varsin vakavata

laatua. Paljon oli menetetty, eikä suinkaan vähemmän ollut edelleen

vaaranalaisena. Vasta vieraalla maalla ollessaan Anton oli tullut

täysin käsittämään koko sen tuhon laajuuden, joka kauppaliikettä

oli uhannut. Ja hän tajusi, että monien vuosien tarmokasta työtä

tarvittiin korvaamaan vahingot ja solmiamaan uudelleen katkenneet

langat. Lyhyin sanoin kauppias ilmaisi hänelle saman. "Teidän

huolellisuuttanne ja tarmoanne saan kiittää paljosta", päätti hän

puheensa; "minä toivon, että te autatte minua voittamaan kadottamamme

kauppa-alan toisaalta; mitä emme saa enää takaisin, sen me kestämme

kärsiä." Ja Antonin poistuessa hän huusi hymyillen hänen peräänsä:

"On vielä eräs, joka tahtoo kiittää teitä; pyydän teitä tänä iltana

vieraakseni."

Sitten Anton kävi pulpettinsa ääreen, avasi pitkästä aikaa jälleen

sen laatikot ja otti paperia ja kyniä esiin. Mutta työnteosta ei

tänään tullut mitään. Jordan kieltäytyi antamasta hänelle yhtäkään

kirjettä, ja molemmissa konttoreissa ei levoton hyörinä ottanut

loppuakseen. Yksi toisensa jälkeen jätti paikkansa ja tuli Antonin

pulpetin ääreen. Herra Baumann kävi taputtamassa naapuriaan useampaan

kertaan olkapäälle ja palasi sitten vaitonaisena mutta hyvillä

mielin paikalleen, ja herra Specht ratsasti suuren kiihtymyksen

vallassa Antonin vieressä kulkevalla välikaiteella ja syyti virtanaan

kysymyksiä ja ihmetteleviä huudahduksia Antonin pään yli. Herra

Liebold laski imupaperin pääkirjan lehtien väliin jo monta minuuttia

ennen työajan loppumista ja vetäytyi etukonttoriin. Yksinpä herra

Purzelkin astui ulos aitauksestaan, pyhä liitupala yhä kädessään; ja

lopuksi tuli myöskin herra Pix ison vaa'an luota konttoriin uskomaan

Antonille kaikessa salaisuudessa, että hän ei ollut enää moneen

kuukauteen pelannut soolowhistiä, ja että Spechtin mielentila oli

ennättänyt kääntyä sellaiseksi, että se lähenteli löyhäpäisyyttä.

Illalla Anton meni kadunvartisen talon yläkerrokseen. Oviverhot

humahtivat syrjään, Sabine seisoi hänen edessään. Neitosen suu

nauroi, mutta silmät loistivat kosteina, kun hän kumartui suutelemaan

kättä, joka oli väistänyt surmaniskun veljen pään varalta.

"Mutta neiti!" huudahti Anton säikähtyen ja tempasi kätensä irti.

"Minä kiitän teitä, oi, minä kiitän niin teitä, Wohlfart!" huudahti

Sabine ja tarttui molemmin käsin häntä hartioihin. Sitten hän

katseli nuorukaista kauan vaieten, mielenliikutuksen lumoissa, jota

hän ei yrittänytkään salata. Kun Anton vuorostaan katseli impeä,

joka seisoi hänen edessään punoittavin poskin, kohoilevin povin

ja kiitollisuutta sädehtivin silmin, niin hän tajusi, että hänen

torjumansa slaavilaisen sapelinisku oli muuttanut hänen suhteensa

perheeseen ja talon nuoreen valtiattareen vallan toiseksi. Kaatunut

oli se raja-aita, joka tähän saakka oli erottanut konttorin palkatun

työntekijän talon neidistä. Ja sydän tulvillaan ylpeätä iloa hän

myöskin tunsi, että hän itsekin oli tänä koettelemuksen aikana

kypsynyt mieheksi, jonka voimaan ja levollisuuteen naisen kannatti

turvautua.

Hän kertoi tytölle vielä kerran, mitä tämä monilla kysymyksillään

koetti saada kuulla hänen omasta suustaan, taistelusta rahtivaunujen

luona, koko hurjan kapina-ajan kauhuista. Hartaalla jännityksellä

Sabine kuunteli hänen sanojaan. Antonkin oli hänestä muuttunut

toiseksi, hänen piirteensä olivat miehekkäämmät, ryhtinsä varmempi,

sanansa iskevät. Immen silmä tapaili nuoren miehen katseen tyyntä

loistetta, ja kun tuo katse täynnä iloa kohdistui hänen silmiinsä,

loi hän ne tahtomattaan alas. Koskaan ennen ei Sabine muistanut

huomanneensa, kuinka sorja ja komea nuorukainen Anton todella oli.

Tänään hän senkin vasta näki. Avoimet, miehekkäät kasvot, niiden

ympärillä ruskea kiharatukka, kaksi loistavaa tummansinistä silmää,

voimakaspiirteinen suu ja poskilla hieno puna, joka alinomaa väreili

mielenliikutuksen yltyessä tai laskiessa niinkuin päivänpaiste

hymyilevällä kedolla. Nuori mies oli neitosesta kuin uusi mies ja

samalla kuitenkin rakas uskottu ystävä.

Tätikin saapui näkyviin; aamupäivän kohtaus koruommeltujen

akkunaverhojen johdosta värisytti yhä vieläkin mainingeillaan hänen

mieltään, josta kahiseva silkkihame ja uuden-uutukainen päähine

oli näkyvänä todistuksena. Hänen tervehdyksensä oli äänekäs ja

monisanainen ja hänen huomautukseensa, että uusi poskiparta hyvin

sopi herra Wohlfartille, yhtyi nuorempikin naisista äänettömällä

päännyökkäksellä.

"Kas, siinähän teillä on konttorin sankari käsissänne", huudahti

kauppias. "Näyttäkääppä nyt, että osaatte palkita hänen

ritaripalveluksiaan paremminkin kuin pelkillä kauniilla sanoilla.

Kantakaa esiin parasta mitä keittiö ja kellari voivat tarjota.

Tulkaahan nyt, uskollinen matkatoverini. Reinin viini odottaa, että

te monen väkevän puolalaisjuoman jälkeen teette sillekin kunniaa."

Lampun rauhallisessa valossa säteili ruokasali rattoisasti, kun nuo

neljä kävivät pieneen pöytään. Kauppias kurotti lasinsa pöydän yli

Antonia kohti ja sanoi: "Tervetullut kotia!" -- "Tervetullut kotia!"

huudahti Sabinekin. Silloin vastasi Anton hiljaisella äänellä:

"Minulla on koti, jossa tunnen hyvin viihtyväni. Teidän hyvyytenne

on sen minulle suonut. Monina iltoina, kun tuolla vieraalla maalla

istuin kehnossa majatalossa muukalaisten joukossa, joiden kieltä vain

vajavaisesti ymmärsin, ajattelin tätä pöytää ja sitä kohottavaa iloa,

kun saisin jälleen nähdä teidän kasvonne ja nämä kotoiset huoneet.

Sillä kaikkein katkerinta maan päällä on se, kun lepohetkinään tuntee

itsensä aivan yksinäiseksi, ilman ainuttakaan hyvää ystävää, ilman

kotosijaa, johon sydän viettyy."

Ja kun hän myöhään illalla nousi lähteäkseen, sanoi kauppias hänelle

viime tervehdykseksi: "Wohlfart, minä haluan kiinnittää teidät

vielä lujemmin talooni ja liikkeeseeni. Jordan eroaa meiltä tämän

neljännesvuoden loppuessa liittyäkseen osakkaana enonsa liikkeeseen.

Olen määrännyt hänen paikkansa teille. Minä tiedän, etten parempata

miestä saisi sijaisekseni konttorissa."

Kun Anton palasi huoneeseensa, tunsi hän autuaallista tunnetta, jota

ihmisen aniharvoin elämässään on sallittu rankaisematta tuntea: hän

tunsi olevansa onnellinen, ilman katumusta mistään ja ilman halua

enemmästä onnesta. Hän istahti sohvaan, katseli sen uutta pielusta

ja pöydän kukkakoristusta, ja hänen ajatuksensa lensivät takaisin

vasta elettyihin tunteihin. Yhä uudelleen hän näki Sabinen edessään,

kun tämä kumartui suutelemaan hänen kättänsä ja kiittämään häntä.

Kauan hän istui noissa suloisissa unelmissa ja laski viimein väsyneen

päänsä silkkikuvioille, jotka Sabinen käsi oli ommellut päälliseen.

Silloin sattui hänen silmänsä pöydällä olevaan kirjeeseen; siinä oli

New Yorkin postileima, ja osote oli Finkin käsialaa.

Fink oli ensi vuosina heidän eronsa jälkeen kirjoittanut jonkun

kerran, miltei aina vain muutamia harvoja rivejä, mutta ei koskaan

liikeasioistaan, vielä vähemmän niiden suunnitelmain toteuttamisesta,

joita hän oli takapihan puolella Antonin seurassa laatinut

tulevaisuutensa varalle. Sitten oli kulunut pitkä aika, jolloin

Anton ei ollut saanut vähintäkään vihiä ystävästään; hän tiesi vain,

että Fink oli usein laveilla matkoilla Yhdysvaltain länsiosissa sen

kauppaliikkeen, jonka johdossa hänen setä vainajansa oli ollut, sekä

erinäisten tämän sisarliikkeiden valtuutettuna. Mutta nyt sai Anton

hämmästyksekseen lukea seuraavaa:

"Täytyyhän minun toki kerrankin purkaa sydämeni, vaikka olisin

tästä mielelläni tyyten vaiennut sinulle poika paralle.

Minä olen joutunut ryövärien ja murhamiesten joukkoon. Jos

jolloinkin tarvitset paatunutta kurkunkatkaisijaa, niin käänny

vain minun puoleeni. Kiitänpä sellaisen veijarin päiviä, joka

omasta vapaasta valinnastaan rupee roistoksi; hänellä on toki

ainakin se tyydytys, että saa itse solmita paholaisen kanssa

järkevän kauppakirjan ja voi valita kaikista kehnouden lajeista

juuri sen, joka häntä paraiten miellyttää. Minun osani sattui

ohraisempi. Toisten keksimäin koiranjuonten pakotuksesta minä

tempaudun yhä eteenpäin tiellä, joka arveluttavasti muistuttaa

lumivyöryn syvyyteen käyvää uraa. Tuollaisen lumivyöryn sisään

hautautuneen kallionkappaleen tavalla minä olen keskellä

pirullisinten juonten kokoonpusertavaa jäähyhmää, mitä kaikkein

nerokkaimmat nylkyriaivot ovat kyenneet punomaan. Setä vainajani

suvaitsi hyvyydessään tehdä juuri minusta mielisuunnitelmansa,

maakeinottelun, perillisen. Kauan välttelin sekautumasta

henkilökohtaisesti tämän liikehaaran yksityiskohtiin.

Annoin kokonaisen vuoden mittaan Westlockin selvitellä tätä

perintömme osaa. Jos se oli pelkurimaisesti tehty, niin olihan

puolustuksenani sen työn paljous, minkä kuolleen herran

laajain pörssiasiain selvittely minulle antoi. Vihdoin kävi

välttämättömäksi, että itsenikin täytyi puuttua tuohon ikävään

työhön; ja vaikka minulla olikin jo ennestään epäilyksiä

sen ilmapallon venyväisyydestä, jota vainaja oli omantunnon

asemasta kantanut povessaan, niin on nyt käynyt epäämättömäksi

tosiasiaksi, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista minua

kaikista edellisistä lapsellisista ilkeyksistäni siten, että teki

minusta apurin vanhoille sammalepäisille emäroistoille, joiden

kavaluus on niin ylivoimainen, että pirukin saa työntää häntänsä

taskuun ja laputtaa matkoihinsa naama kateudesta keltaisena.

Tämän kirjeen lähetän sinulle eräästä Tennesseen

uuden-uutukaisesta kaupungista, perin miellyttävästä paikasta,

jonka etuja ei tosin lisää se seikka, että se on rakennettu

keinottelemaan minun perintörahoillani. Kaupungin muodostavat

jotkut kurjat lautahökkelit, niistä puolet kapakoita, ja

kaikki katonrajaa myöten täynnä likaisia ja viheliäisiä

siirtolaisia, joista toinen puoli potee mätähaavoja ja

keltakuumetta. -- Nekin, jotka vielä pääsevät hoipertelemaan

jaloillaan, ovat kuoppaposkista, surkastunutta väkeä, kaikki

varmoja kuolemankokelaita. Joka päivä, kun nuo ihmispoloiset

katsahtavat nousevaan aurinkoon, joka päivä, kun he tuntevat

vallan kohtuutonta tarvetta saada jotain suuhunsa ja

naukuvaan vatsaansa, joka päivä aamusta iltaan saakka on

heidän mielityönään kirota niitä maakamaran haikaloja, jotka

ovat ryöstäneet heidän rahansa kuljetuskustannusten, maan

ja asumusten korvaukseksi ja tuoneet heidät tähän kirouksen

paikkaan, joka kaksi kuukautta vuodessa on tulvaveden alla ja

lopun vuotta muistuttaa pikemminkin huonosti sotkettua taikinaa

kuin kiinteää maaperää. Mutta ne miehet, jotka johtavat noita

uhrejaan tätä liejuista tietä taivaan valtakuntaan, ovat juuri

minun liittolaisiani ja asiamiehiäni; ja minä, Fritz Fink, olen

se onnellinen miekkonen, jota täällä joka päivä ja joka hetki

kaikkein hartaimmin sadatellaan saksan- ja irlanninkielillä. Ne

asukkaista, joilla on terveet sääret, minä lähetän joutuin pois

täältä; ketkä hoipertelevat sairaalassani kuin mitkäkin manalan

varjot, niihin mätän maissia ja kiniiniä. Tätä kirjoittaessani

ryömii huoneeni lattialla kolme ilkoisen alastonta

irlantilaiskakaraa, joiden äidit ovat olleet kyllin tunnottomia

erotakseen yksin tästä murheen alhosta ja jättäneet minun

asiakseni pidellä noita sammakon näköisiä kuvatuksia yöastialla.

Ihana toimi todellakin minun isäni pojalle! Kuinka kauaksi olen

tuomittu juuttumaan tähän suohon, sitä en osaa sanoa; ehkäpä

siksi kunnes viimeinenkin alamaisistani on heittänyt henkensä.

Sillävälin olen riitautunut New Yorkissa olevain yhtiötovereini

kanssa, olen suureksi mielihyväkseni saanut kokea yleisen

tyytymättömyyden myrskyn; suuren läntis-siirtolayhtiön

osakkaat ovat pitäneet kokouksen, jossa minulle on omistettu

jymypuheita ja minua muistettu päätöksissäkin. Siitä minä vähät

välittäisin, kun vain keksisin keinon, miten päästä eroon koko

rosvosakista. Mutta kallis vainaja on osannut järjestää asiat

niin älykkäästi, että minä olen köytetty yhtä lujasti kuin ikinä

neekeri orjalaivan penkkiin. Suunnattomia rahasummia on uhrattu

tähän kamalaan keinotteluun. Jos sanon osuuteni irti, niin olen

varma että ne peijakkaat keksivät keinoja pakottaakseen minun

maksamaan koko osakemäärän, jonka vainaja on merkinnyt; ja kuinka

siitä läpäisen syöksemättä en ainoastaan itseäni, vaan myöskin

toiminimen Fink ja Beckerin perikatoon, se on vielä minulle

tietymätöntä.

En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun

pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi,

sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta

ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen

Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti

kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken

minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja

suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista,

vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen,

jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän

alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi

ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää

ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on

viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni

kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan

hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön

säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten

pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi

koko yön.

* * * * *

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti

juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä

tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä

nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin

sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin

koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine

pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin

vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias

kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi

juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä

purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin

juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla

erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen

rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa

pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi

hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin

hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä

elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän

näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen

keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin

vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi

panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt

heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja

tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä

hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa

mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin

matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa,

jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen

tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut

johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä

seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman

kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen

puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit

työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita

luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan

valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään,

ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa,

nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli

Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut

väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä

ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä

vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein

innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen

mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean

pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin

vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse

oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin

värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän

toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon

viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat

pakottivat hänet visusti vaikenemaan.

6.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli

sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren

tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli

läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina

kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin

kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin

teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin

oloni paremmaksi."

"Minä käyn täällä usein, jollei puhelumme ole teille vaivaksi",

lupasi Anton.

"Ei ollenkaan", sanoi Bernhard, "minä kuuntelen teitä levollisesti;

kertokaa minulle nyt matkastanne."

Anton aloitti. "Noina aikoina minulla oli tilaisuutta nähdä,

mitä me molemmat niin usein olimme ikävöineet nähdä, vieraita

oloja ja ihmisiä ja myrskyistä riehuntaa. Tapasin kelpo veikkoja

vieraallakin maalla, ja kuitenkin olen kaikesta näkemästäni ja

kokemuksestani tullut siihen vakaumukseen, että onnellisin on

ihminen saadessaan toimia voimainsa ja kykyjensä mukaan omassa

kotiseudussa, omien maanmiesten keskuudessa. Paljon olen saanut

nähdä, mikä teitäkin olisi ilahduttanut, koskapa se oli runollista

ja sielua värähdyttävää, mutta sittenkin oli etualalla kovin paljon

vastenmielistä ja inhoittavaa."

"Niin siellä kuin muuallakin maailmassa", arveli Bernhard. "Missä

suuri tunne värisyttää sydäntä ja tahtoisi tempaista ihmisiä

eteenpäin, siellä maaperä viskaa kuonansa ylitse, niin että kauneus

lakastuu ja kaikki ylevä käy naurettavaksi. Ei liene muuallakaan

asiat paremmin kuin täällä."

"Kas siinä taas meidän vanha riitakapulamme", sanoi Anton iloisesti;

"ettekö te uskoton ole vieläkään kääntynyt tieltänne?"

Bernhard nyppi sormillaan peitettä rinnallaan ja vastasi syrjään

katsoen: "Ehkäpä olenkin, Wohlfart."

"Kas vain", huudahti Anton naljaillen, "ja mikä onkaan aikaansaanut

teidän kääntymyksenne? Oliko se jotain itse kokemaanne? Totta varmaan

se jotain sellaista oli."

"Olipa mitä oli", vastasi Bernhard, ja hänen kasvoilleen välähti

valoisa hymy; "minä uskon että meilläkin tapaa kauneutta ja

rakastettavaisuutta; minä uskon että elämä voi meilläkin synnyttää

suuria intohimoja, pyhiä iloja ja katkeria suruja. Ja minä uskon",

hän lisäsi surumielin, "että meilläkin saattaa ihminen sortua

hirvittävän kohtalon painon alle."

Huolestuneena Anton kuunteli tällaista puhetta ja näki, kuinka

sairaan suurissa, ylöspäin kääntyneissä silmissä oli haaveellisen

innostuksen hehku. "Varmastikin on niin kuin sanotte", hän viimein

vastasi, "mutta kaikkein kauneinta tässä elämässä, se mikä elämälle

antaa korkeimman arvon, on kuitenkin se asiaintila, kun ihmisen oma

voima on suurempi kuin kaikki häneen ulkoapäin tunkeutuva vaikutus.

Sitä miestä minä kiitän, joka ei salli intohimojen eikä raskaan

kohtalonkaan kasvaa ylivoimaiseksi; joka silloinkin, kun hän on

tehnyt väärin, kykenee tempautumaan irti vääryyden lumoista."

"Mutta entä jos se on liian myöhäistä, ja jos olosuhteiden voima käy

ihmistä väkevämmäksi?"

"Minä en kernaasti usko olosuhteiden voimaan", sanoi Anton. "Minusta

tuntuu, että vaikka ihminen olisi kuinka, ahtaassa asemassa, ja

hän tahtoo käyttää kaikkia voimiaan, niin hän pystyy selviytymään

ahdingosta; hän saa siitä kyllä kantaa arpia, niinkuin taistelusta

suoriutunut soturi, mutta ne vain kaunistavat häntä. Ja vaikkapa hän

ei löytäisikään pelastustietä, niin voi hän ainakin taistella urhon

tavoin. Ja kun hän sortuu ja kaatuu, niin on kaikkien ihailu ja

osanotto hänen palkintonsa. Vain sen, joka vastustuksetta antautuu

kun myrsky puhkee soimaan, sen pyyhkäisee tuuli mukanaan pois maan

päältä."

"Untuvaista ei mikään rukous pysty muuttamaan kiveksi, sanoo

runoilija", vastasi Bernhard ja näpsäytti sormellaan peitteeltään

höyhenen ilmaan. "Minä tahdon kysyä teiltä jotakin, Wohlfart", hän

jatkoi hetkisen kuluttua, "käykäähän vähän lähemmäksi. Otaksukaa

että minä olen kristitty ja te minun rippi-isäni, jolta en saa pitää

mitään salassa." Hän katsahti levottomasti sivuhuoneen oveen ja kysyi

hiljaa: "Mitä te ajattelette minun isäni liiketoiminnasta?"

Hämmästyneenä Anton hätkähti hiukan taapäin, Bernhardin katsellessa

tuskallisen jännitettynä hänen kasvoihinsa ja jatkaessa kiireisesti:

"Minä ymmärrän niin vähän näistä asioista, ah, ehkäpä liiankin vähän.

En tahdo tietää, pidetäänkö häntä rikkaana miehenä vai köyhänä, vaan

kysyn teiltä vielä kerran kuten ystävältäni ainakin, mitä syrjäiset

ajattelevat siitä tavasta, jolla hän hankkii rahansa? On hirmuista

ja ehkä kovin väärinkin että minä, hänen poikansa, kysyn sellaista,

mutta minua pakottaa siihen voima, jota en kykene vastustamaan.

Olkaa rehellinen minua kohtaan, Wohlfart." Hän kohosi vuoteessaan

istualleen, laski kätensä Antonin kaulaan ja kuiskasi hänen

korvaansa: "Pitävätkö teidänluontoisenne miehet isääni kunniallisena

miehenä?"

Harras sääli puristi Antonin sydäntä kokoon; hän ei rohjennut sanoa

mitä hän ajatteli, mutta ei rohjennut valehdellakaan. Sen vuoksi

hän pysyi vaiti kotvan aikaa; sairas vaipui jälleen vuoteeseen, ja

hiljainen ähkinä värisi huoneessa.

"Rakkahin Bernhard", sanoi Anton viimein, "ennenkuin vastaan pojalle

sellaiseen kysymykseen hänen isästään, niin täytyy minun ensiksi

saada tietää, minkä vuoksi hän sitä kysyy vieraalta henkilöltä. Sillä

jos tuon teette ainoastaan täydentääksenne minun mielipiteeni avulla

omaa arvosteluanne isänne liiketoimista, niin täytyy minun kieltäytyä

vastaamasta, tulisipa vastaukseni minkälainen tahansa. Sillä minä

tunnen ainoastaan syrjäisten kylmiä, kenties vihamielisiäkin

lausuntoja, ja sellaista käsitystä ei liikemiehen poika saa koskaan

omaksua isästään."

"Minä kysyn", lausui Bernhard juhlallisesti, "senvuoksi, että olen

suuressa huolessa toisten ihmisten menestyksestä; ehkäpä teidän

vastauksenne voi säästää moniltakin tuskaa ja hätää."

"Silloin tahdon vastata teille. En tunne yhtään tekoa isänne

puolelta, jota kauppakäsityksen mukaan voisi sanoa kunniattomaksi.

Tiedän vain, että hänet luetaan kuuluvaksi siihen suureen

liikemiesluokkaan, jotka liiketoimissaan eivät paljonkaan välitä

siitä, ostavatko he voittonsa toisten ihmisten häviöllä. Herra

Ehrenthalia pidetään varovaisena ja taitavana miehenä, joka panee

enemmän arvoa vakavaraisten miesten hyvään ajatukseen hänestä kuin

satojen syrjäisten mielipiteeseen. Hän voi ehkä tehdä paljonkin

sellaista, jota itseään kunnioittava kauppias välttää, mutta

varmasti on hänelle monikin toimi vastenmielinen, joihin tunnottomat

keinottelijat hänen ympärillään ryhtyvät."

Jälleen kuului sairaan huulilta värisevä huokaus, ja tuskallinen

äänettömyys seurasi. Vihdoin kohottautui Bernhard uudelleen

istualleen ja puhui Antonin korvaan niin läheltä, että hänen kuuma

hengityksensä poltti tämän poskea: "Minä tiedän että te tunnette

parooni Rothsattelin." Anton katsahti hämmästyneenä häntä kasvoihin.

"Neiti on itse minulle sanonut olevansa teidän tuttavanne."

"Neiti Lenore sanoikin oikein", myönsi Anton, vaivoin salaten

mielenkuohunsa.

"Tiedättekö te, että isäni ja vapaaherran välillä olisi jonkinlaista

liikeyhteyttä?" kyseli Bernhard edelleen.

"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä

itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut

vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt

vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa

jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä

eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin

huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan

ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän

kirjanpitäjänne Itzig."

"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan

kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä

alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin

saastaista eläintä."

"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen

lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa

vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli

kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin

pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen

sainkin."

"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme

paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa

kohtaan, niin syy on Itzigin."

Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää,

minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi

Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe

voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas,

ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan.

"Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona

ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on

minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee

kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt

istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. -- Wohlfart,

onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti

kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä",

aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla

vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn

itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan

hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään

tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo

sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä

puheille."

"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla

tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten

asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen

kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi

hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta

tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa

paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä,

mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te

itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."

"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard

hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin

kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän

puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen

salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada

tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen

ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli,

oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen

päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui

hänen edessään... Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen

rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen

patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.

"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään.

"Bernhard parka, nyt te haaveilette."

Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien

tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se

ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan

vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan

teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka

helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."

"Ken on siinä tilassa kuin minä, hän ei pelkää selkkauksia", sanoi

Bernhard; "ja te", hän jatkoi ja katseli Antonia tutkivasti, "te

tulette koko elämänne ajan olemaan sama kuin mistä tänään minulle

puhuitte: mies, joka taistellen raivaa tiensä vapaaksi, vaikkapa

se maksaisi hänelle haavojakin, ja jonka tehtävänä on kamppailla

kohtaloa vastaan. Minut, Anton Wohlfart, myrskytuuli lakastuttaa ja

pyyhkäisee mukanaan pois."

"Te heikkouskoinen", huudahti Anton heltyneenä, "nyt puhuu sairaus

teidän suustanne. Rohkeutenne palaa jälleen terveytenne mukana."

"Niinkö toivotte?" kysyi potilas epäillen. "Usein toivon sitä

itsekin; vain jolloinkin voittaa lamaannus mieleni. Niin, minäkin

tahdon elää, ja elää toisin kuin tähän asti, tahdon ponnistaa

kaikella tarmolla tullakseni väkevämmäksi, en tahdo enää unelmoida

niin paljon kuin tähän asti, enkä enää kiihoittaa ja kiusata itseäni

lukukammiossani. Minäkin tahdon maistaa minkälaista elämä on, kun

miehessä on pontta ja hän osaa antaa iskun iskusta takaisin",

huudahti hän punoittavin poskin ja ojensi kätensä ystävälle.

Anton kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä, sitten hän poistui

huoneesta.

* * * * *

Illalla saapui Ehrenthal poikansa vuoteen ääreen, niinkuin hänen

tapansa aina oli lukittuaan konttorinsa ja kätkettyään avaimen

makuuhuoneeseensa. "Mitä lääkäri on tänään sanonut, oma Bernhardini?"

Bernhard oli kääntänyt päänsä seinään päin; nyt hän käännähti äkkiä

ympäri ja sanoi kiihkeästi: "Isä, minun täytyy puhua vähän sinun

kanssasi. Sulje ovi, jotta kukaan ei pääse meitä häiritsemään."

Säikähtyneenä Ehrenthal juoksi molemmille oville, lukitsi ja telkesi

ne tottelevaisesti ja kiiruhti sitten takaisin poikansa viereen.

"Mikä sinulla on, mikä asia sinua huolestuttaa, oma Bernhardini?" hän

kysyi ja tunnusteli kädellään sairaan otsaa. Bernhard nykäsi päänsä

syrjään, ja isän käsi putosi peitteelle.

"Istu tähän", sanoi poika synkästi, "ja vastaa minulle yhtä

vilpittömästi kuin jos puhelisit oman itsesi kanssa."

Vanhus istahti ja sanoi: "Kysy, poikani, minä tahdon vastata sinulle

kaikkeen."

"Sinä olet sanonut minulle, että olet lainannut parooni

Rothsattelille paljon rahaa, että et tahdo enää lainata hänelle

taaleriakaan, ja että tuo aatelismies ei enää kauan kykene pitämään

maatilaansa hallussaan."

"Niin on laita kuin olen sanonut", vastasi isä, varovaisesti kuin

oikeuden kuulustelussa.

"Ja mitä sitten tulee paroonista ja hänen perheestään?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Hän joutuu pois tilaltaan,

ja kun se päivä tulee, jolloin tuomioistuin myy hänen tilansa

pakkohuutokaupalla, niin täytyy minun rahojeni takia tehdä siitä

tarjoukseni, ja toivonpa että saan sen ostetuksi. Minulla on siihen

suuri hypoteekki, joka on varma, ja toinen pieni kiinnitys aivan

viimeisenä, joka on huono. Tuon huonon hypoteekin takia minä tahdon

ostaa tilan."

"Isä", huusi Bernhard vihlovalla äänellä, niin että Ehrenthal

hätkähti koholle, "sinä tahdot etsiä itsellesi etua tuon miehen

onnettomuudesta, sinä tahdot asettua hänen sijalleen! Niin, sinä

olet ajellut vapaaherran luo ja ottanut minutkin mukaasi ehkä siinä

tarkoituksessa, että käyttäisit hyväksesi aatelismiehen pulaa. Se on

hirmuista, hirmuista!" hän heittelehti rauhattomasti vuoteessaan ja

väänteli käsiään.

Ehrenthal liikehti levottomasti tuolillaan. "Älä puhu tuolla tapaa

asioista, joita et ymmärrä. Liikeasiat ovat päivää varten; kun

iltaisin tulen luoksesi, niin sinä et saa hätäillä minun asioistani.

Minä en tahdo, että sinä vääntelet käsiäsi ja sanot: hirmuista."

"Isä", huudahti Bernhard, "jollet tahdo, että minun pitää menehtyä

häpeään ja suruun, niin luovu noista aikeistasi."

"Luopuako!" parahti Ehrenthal hirmustuneena. "Kuinka minä voin luopua

rahoistani? Kuinka voin luopua tuosta maatilasta, jota saadakseni

olen ahertanut päivät ja yöt? Kuinka voin luopua kaikkein suurimmasta

liikeasiasta, mitä minulla on ollut koko elämässäni? Sinä olet

tottelematon lapsi ja teet meille surua tyhjän takia. Mitä vääryyttä

minä siinä olen tehnyt, että olen antanut rahani? Hän on itse niitä

tahtonut. Mitä vääryyttä siinä teen, että ostan hänen tilansa? Siten

pelastan vain rahani."

"Kirottu olkoon jokainen taaleri, jonka siihen tarkoitukseen olet

käyttänyt! Kirottu olkoon se päivä, jolloin teit tuon onnettoman

päätöksesi!" huusi Bernhard ja heristi kättänsä uhkaavasti isäänsä

kohti.

"Mitä tämä on?" parahti Ehrenthal kavahtaen pystyyn. "Mikä paha henki

on mennyt poikani sydämeen, että hän tuolla tapaa puhuu isälleen?

Mitä minä olen tehnyt, kenen hyväksi sen olen tehnyt? En itseni enkä

vanhojen päivieni hyväksi. Sinua minä olen ajatellut joka päivä

tässäkin asiassa, sinua, poikani, joka olet toisenlainen mies kuin

isäsi. Minulle jää murheet, ja sinun pitää käyskennellä linnasta

puutarhaan ja puutarhasta jälleen linnaan, ja kun sinä käyskentelet

ulkona, niin pitää voudin paljastaa päänsä ja renkien karjapihalla

ottaa lakit päästänsä, ja heidän pitää sanoman hiljaa keskenänsä:

tuo tuolla on nuori herra Ehrenthal, joka on meidän herramme ja

isäntämme."

"Niin", sanoi Bernhard katkerasti, "sellainen on sinun rakkautesi.

Minut sinä tahdot tehdä kanssarikolliseksesi väärään tekoon. Sinä

erehdyt, isä; en ikinä minä lähde tuosta linnasta puutarhaan

kirjoineni; ennen tahdon köyhänä mierolaisena anella armopalaa

kunnasta, kuin astun jalallanikaan maatilalle, joka on anastettu

syntisin keinoin."

"Bernhard!" huudahti vanhus käsiään väännellen, "sinä heität kiviä

minun isänsydämelleni, niin että näännyn taakan alla maahan asti."

"Ja sinä tahdot turmella poikasi!" huudahti Bernhard intohimoisella

kiivaudella. "Katsele itsellesi joku toinen, jonka hyväksi elät

nylkyrinä ja valehtelijana; mutta niin totta kuin meillä on taivas

yllämme, sinä et ole kellekään sanova, että se on tapahtunut

onnettoman poikasi hyväksi."

"Poikani, poikani", vaikeroi isä, "älä ruoski minun sydäntäni

kirouksellasi! Siitä lähtien kuin olit pieni vekara, joka kannoit

rukouskirjaasi kouluun ja synagoogaan, on minun ylpeytenäni ollut

katsella sinua. Minä olen antanut sinulle vapaan vallan tehdä kaikki,

mikä vain on ollut mieleesi; olen ostanut sinulle kirjoja ja antanut

sinulle enemmän rahoja kuin olet huolinut ottaakaan; mitä halua vain

luin sinun silmistäsi, sen kiiruhdin sinulle hankkimaan. Kun olen

saanut koko päivän harmitella alhaalla konttorissani, täytyi minun

aina ajatella: poikani pitää nauraman ja minun hätäilemän." Hän

otti yötakkinsa helman ja pyyhki sillä silmiään, koettaen turhaan

saada takaisin mielenmalttinsa. Niin hän istui, onneton isä, lyötynä

miehenä poikaansa vastapäätä.

Bernhard katseli vaieten isänsä kumaraista vartaloa; viimein hän

kurotti kätensä ja huudahti heltyneenä: "Isäni!" Ehrenthal tarttui

molemmin käsin tarjottuun käteen ja piteli sitä lujasti, aivan

kuin ei olisi tahtonut siitä ikinä hellittää; hän lykkäsi tuolinsa

lähemmäksi, hyväili ja suuteli poikansa kättä. "Siis sinä olet

jälleen minun hyvä poikani", sanoi isä liikutettuna. "Nyt et enää

puhele tuollaisia pahoja asioita, etkä riitele enää minun kanssani

tuon paroonin takia."

Bernhard nykäsi kätensä nopeasti takaisin.

"Minä en tahdo ahdistaa häntä, en kiusaa häntä korkojen takia",

pyyteli isä hätäillen ja tavoitteli uudelleen poikansa kättä.

"Oi, hänen kanssaan on turhaa puhua", huudahti Bernhard mitä syvimmän

tuskan vallassa, "hän ei ymmärrä minun puhettani!"

"Minä tahdon ymmärtää kaiken", vaikeroi Ehrenthal, "kunhan vain annat

minulle jälleen kätesi."

"Tahdotko luopua aikeistasi maatilan suhteen?" kysyi Bernhard

ankarasti.

"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti

Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.

Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin

huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella

äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle

toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut

minua, oma poikani Bernhard?"

"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla

ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."

Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä

huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja

puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen

oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi

vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"

Bernhard makasi kasvot seinään päin eikä liikahtanut.

* * * * *

Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä.

"Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin

varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään."

Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen.

"Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui;

"etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne

epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen

minulle anteeksi."

"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin

pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään

tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja

perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä

itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että

käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos

arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi,

niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."

Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän

itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä

pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart,

Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta,

mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka

hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia

vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää

nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi

hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle

mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla

osanotollaan."

Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja

hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on

sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen

arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään

vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa

isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja

hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin,

joita hän ei voi pitää kunniallisina."

Tässä oli pelastus! Tässä oli puhdas ilmavirta, joka puhalsi

sairashuoneen tukahduttavaan ilmakehään, mutta sairaalle oli

tuo puhdas ilma epämieluinen. Nuo rehelliset ihmiset, jotka

olivat niin kerkeät tuomitsemaan kaikkea, joka soti heidän

kunniallisuuskäsitteitään vastaan, tuntuivat vapaaherrasta

kiusallisilta. Ja jo nyt, vaikka hän tajusi mikä arvo tälläkin

epävarmalla pelastuksentoiveella voi olla hänen pulassaan, hän tunsi

sydämessään vastahakoisuutta ottamaan pelastusta vastaan näiden

kahden hätäilijän käsistä. Tuolle ylen innokkaalle Wohlfartille

ainakaan, jota kehuttiin niin mallikelpoisen tunnolliseksi ja

luotettavaksi, hän ei tahtonut ilmoittaa mitään lähempää asioistaan.

Siksipä hän vastasi pakotetun ystävälliseen sävyyn: "Liikesuhteeni

ystävänne isään ovat kylläkin sitä laatua, että kolmannen henkilön

hyväätarkoittava välitys saattaisi olla meille kummallekin eduksi.

Onko nuori Ehrenthal sopiva henkilö välittäjäksi, sitä en nyt

tässä voi päätellä. Joka tapauksessa sanokaa hänelle, että olen

kiitollinen hänen osanotostaan asioihini ja että aion aikanaan itse

lähemmin keskustella niiden johdosta hänen kanssaan." Sen viestin

saatuaan Anton nousi pystyyn, vapaaherra saattoi hänet ovelle ja --

merkillistä kyllä -- teki hänelle siellä syvän kumarruksen.

Pelkkä sattumus ei ollut että samana hetkenä, jolloin Anton joutui

etuhuoneeseen, Lenorekin astui sinne. "Herra Wohlfart", huudahti

neiti iloisesti ja riensi tulijaa vastaan. "Rakas neiti Lenore",

huudahti tämäkin, ja molemmat tervehtivät toisiaan niinkuin vanhat

ystävät ainakin.

Siinä tuokiossa unohtui kummaltakin välillä olevat vuodet, he olivat

jälleen kuten kerran ennen tanssituntien kavaljeeri ja nuori daami.

Molemmat kertoivat toisilleen, kuinka paljon vuodet olivat muuttaneet

heitä, ja täten tarinoidessa yhteiset muistelot huomaamatta

nuorensivat heitä jälleen muinaiseen viattomaan hilpeyteen ja

tuttavallisuuteen.

"Kas vain, jälleen te pidätte kaulustanne pystyssä!" huudahti Lenore

hiukan moittivasti. Anton sipasi kauluksen kohta alas.

"Vieläkö teillä on sama päähine kuin silloin? Siinä oli punasilkkinen

vuori, armollinen neiti", virkkoi Anton puolestaan, "ja se sopi

teille ihmeen hyvin."

"Tällä kertaa minulla on sinivuorinen", sanoi Lenore nauraen. "Ja

ajatelkaas, tuo pikku kreivitär Lara vihitään ensi viikolla; me

äskettäin puhelimme teistä ja päiväkirjasta. Eugenkin on meille

kirjoittanut teistä. Kuinka hauskaa, että olette tullut tuntemaan

veljenikin! Käykää sisään, herra Wohlfart, minun täytyy saada kuulla,

minkälaista teidän olonne on ollut siitä ajasta lähtien."

Hän vei Antonin vierashuoneeseen ja pani hänet istumaan nojatuoliin.

Itse hän istui vierastaan vastapäätä ja katseli häntä nauravin

silmin, joiden tuikkiva tervehdys oli aikoinaan tehnyt nuoren miehen

ylen onnelliseksi. Paljon oli Antonissa muuttunut toiseksi; ehkäpä

pudisteli nykyään toinen tytönpää joskus kiharoitaan keltaisen kissan

huoneessa; mutta kun hän nyt näki jälleen edessään nuorukaisvuosiensa

valtiattaren, tuon huiman, tuiki rehellisen tytön, ylhäisenä nuorena

naisena, niin virisivät Antonissa kaikki muinaiset tunteet ja

aistimukset jälleen eloon, ja hän hengitti ihastuneena sen komean

kodin tuoksuvaa ilmaa, jossa neitonen eleli.

"Kun näen teidät", sanoi Lenore, "niin minusta tuntuu kuin olisivat

nuo tanssiharjoituksemme olleet vasta eilispäivänä. Se oli iloinen

aika minullekin! Sen jälkeen olen saanut kokea paljon elämän

vakavuutta", hän lisäsi huoahtaen ja taivutti päätänsä. Anton puki

valittelunsa niin innokkaaseen muotoon, että neidin oli pakko näyttää

jälleen iloiselta ja katsella häntä ystävällisesti silmiin.

"Mikä asia teidät on tuonut isäni luo?" hän kysyi viimein

muuttuneella sävyllä.

Anton kertoi Bernhardista, ystävän pitkällisestä sairaudesta ja hänen

harrasmielisestä kiintymyksestään vapaaherran perheeseen; eikä hän

salannut sitäkään, että Lenorella itsellään oli ollut voimakas osa

tuon kiintymyksen herättämisessä, mikä lausunto pakotti immen luomaan

katseensa alas ja askartelemaan nenäliinansa nipukkain kanssa. "Jos

voitte taivuttaa isänne käyttämään hyväkseen Bernhardin välitystä,

niin tehkää se. Minä en pääse vapaaksi siitä salaisesta huolesta,

että Ehrenthalin konttorissa haudotaan jonkinlaista juonta isäänne

vastaan. Ehkä keksitte keinon antaa Bernhardin tai minun tietää,

voimmeko ja millä tapaa olla joksikin hyödyksi herra paroonille."

Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa

lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille

minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä

oikein vaivaa -- ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut

paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja

häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti

ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin,

samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. -- Heti

kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan

teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne

lomalleen, saa hän tulla puheillenne."

Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin

ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen

parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal.

Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka

huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa hänen poikaansa

Bernhardia.

* * * * *

Ehrenthalilla oli ollut moniaita murheellisia päiviä; koko elämässään

hän ei ollut huokaillut ja pudistellut päätään niin paljon kuin

nyt. Turhaan kyseli rouva Sidonie tyttäreltään: "Mikä tuohon

mieheen on oikein mennyt, kun hän niin huokailee?" Turhaan koetti

Itzig elähyttää isäntänsä murtunutta mieltä loihtimalla hänen

silmäinsä eteen houkuttelevia tulevaisuudenkuvia. Kaikki kauna ja

tyytymättömyys, mikä oli keräytynyt kauppiaan sieluun, purkautui nyt

hänen kirjanpitäjänsä pään yli. "Te olette se ihminen, joka neuvoitte

minua noihin juoniin paroonia vastaan", ärjäsi hän tälle Bernardin

vihastumista seuranneen päivän aamulla. "Tiedättekö te, mikä te

oikein olette? Epärehellinen mies te olette."

Itzig katsahti ällistyneenä isäntänsä kasvoihin ja kohautti

olkapäitään. "Mitä te oikeastaan epärehellisellä miehellä

tarkoitatte? Älkää puhuko niin pehmeitä, Ehrenthal." Silloin päästi

Ehrenthal jälleen yhden syviä huokauksiaan, loi äkäisen katseen

Veiteliin ja hautasi päänsä sanomalehden taa.

Kahta päivää kauemmin hän ei jaksanut kestää poikansa tuskaa;

Bernhard kävi ilmeisesti huonommaksi ja torjui ärtyneesti kaikki

vanhempain suostuttelut. "Minun täytyy uhrata jotakin", sanoi

Ehrenthal itsekseen; "minun täytyy hankkia hänelle jälleen lepoa

öiksi, niin että hän lakkaa huokailemasta ja ähkimästä. Minä tahdon

ajatella poikaani ja hankkia paroonille tuon toisen tilan Rosminin

luota, johon hänen rahansa ovat kiinnitetyt, ja jollei se käy päinsä,

niin pelastan hänelle rahansa ilman vähäisintäkään voittoa itselleni.

Minä menetän silloin kaupoissa, jotka voisin tehdä Löwenbergin

kanssa, enemmän kuin tuhannen taaleria. Arvaanpa että se liikuttaa

Bernhardin mieltä." Sitten hän pani päättäväisesti hatun päähänsä,

veti sen syvään otsalle, siten kukistaakseen aivoissaan kuohuvat

kapinalliset ajatukset, ja lähti velkamiehensä asuntoon.

Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin

tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata

häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse

vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin

virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta

iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja

kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin

ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen

herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan

miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken

käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin

tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen

saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka

toinen maksaa."

"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra;

"mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää

meidän käsiimme?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut

teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä

siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani,

niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."

"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi

parooni ärtyneesti.

"Ensin pyydän kuitenkin, herra parooni, että todistatte minun olevan

tässä asiassa syyttömän."

"Sehän on samantekevää."

"Teille se on samantekevää", sanoi Ehrenthal, "mutta ei minulle eikä

minun liikemieskunnialleni."

"Mitä te tuolla puheella tarkoitatte?" kivahti vapaaherra niin

tulisesti, että Ehrenthal poukkosi pystyyn. "Te uskallatte väittää

että minulle on samantekevää, mikä teille itsellenne ei ole

kunniaksi."

"Kuinka te kiivastuttekaan, herra parooni", huudahti kauppias; "enhän

minä puhu mitään pahaa teidän kunniastanne, Jumala siitä minua

varjelkoon!"

"Puhuittehan te siitä kumminkin", ähkyi onneton mies.

"Kuinka voitte sillä tapaa käsittää väärin vanhan tuttavan", vaikeroi

Ehrenthal. "Minä en tahdo muuta kuin kuulla teidän omasta suustanne,

että minulla ei ole syytä hypoteekin ostamisessa."

"Olkoon menneeksi, ei syy teidän olekaan", ärähti vapaaherra ja polki

jalkaansa.

"No nyt on kaikki hyvin", sanoi kauppias rauhoittuneena. "Ja jos käy

niin onnettomasti että saatte pitää puolalaisen tilan itsellänne,

niin koetamme katsoa mitä silloin on tehtävä. Nykyään on kovin kireä

raha-aika, mutta minä tahdon kuitenkin myöntää teille ostotakuuseen

ja oikeudenkäyntikuluihin menevät rahat hypoteekkia vastaan tuohon

tilaan."

Sitten hän rupesi puhelemaan valtakirjan sanamuodosta ja matkastaan

myyntipaikalle. Hänen lähtiessään vapaaherran luota jäi tämä

ristiriitaisten mielialojen leikkikaluksi.

Oliko hän hukassa? Vai oliko hän pelastettu? Hänet valtasi ahdistava

huoli, että tuo hypoteekki tuli ratkaisemaan hänen kohtalonsa. Hän

päätti itse matkustaa huutokauppatilaisuuteen eikä uskoa Ehrenthalin

toimeksi mitään. Mutta sitten hän jälleen ajatteli hätäytyneenä,

että juuri nyt hänen oli pakko osoittaa tuolle miehelle suurta

luottamusta, jotta tämä ei vain rupeisi häntäkin epäilemään. Siten

hän ajelehti avuttomasti vaaroja täynnä olevalla ulapalla. Laineet

löivät korkealle joka haaralla ja uhkasivat hukuttaa hänet.

* * * * *

Saman päivän illalla Ehrenthal kävi taasen Bernhardin sairaskamariin

ja laski hänen nimeensä kirjoitetun valtakirjan poikansa peitteelle.

"Voitko nyt ojentaa minulle kätesi?" kysyi hän sairaalta, joka

tuijotti synkästi eteensä. "Minä matkustan paroonin puolesta ostamaan

hänelle uuden maatilan. Me olemme puuhanneet kaiken valmiiksi

keskenämme. Tämä on valtakirja, jonka hän on laatinut minun nimeeni;

minä annan hänelle ennakkolainaakin; ja jos hänellä on yhtään

ymmärrystä, niin voi hänestä jälleen tulla varakas mies."

Bernhard katseli isäänsä surullisesti ja pudisti päätään. "Se ei ole

vielä kylliksi, isä parka", hän sanoi.

"Mutta olenhan minä tullut sovintoon paroonin kanssa, ja hän on

itse minulle tunnustanut, että minussa ei ole ollut syytä hänen

onnettomuuteensa. Eikö siinä ole kylliksi, poikani?"

"Ei", sanoi sairas. "Niin kauan kuin sinä siedät konttorissasi tuota

kehnoa ihmistä, tuota Itzigiä, ei minulla ole rauhaa elämässäni."

"Hän saa laputtaa", huudahti Ehrenthal innokkaasti; "jos poikani

Bernhard sitä vaatii, niin hän saa lähteä tämän neljännesvuoden

lopussa."

"Ja sinä tahdot luopua aikeestasi paroonin maatilan suhteen?" ahdisti

Bernhard edelleen, kääntyen isäänsä päin.

"Jos se tulee myytäväksi, niin tahdonpa ajatella mitä olet puhunut",

vastasi isä välttelevästi. "Mutta älä puhele enää koko tilasta; kun

olet jälleen minun terve poikani, niin voimme ottaa sen uudelleen

puheeksi." Ja sitten hän tarttui ahnaasti käteen, jota Bernhard

viivytteli hänelle antamasta, piteli sitä lujasti omiensa välissä ja

istui vaitonaisena poikaansa katsellen.

Jos hän voi sanoa olleensa milloinkaan elämässään tyytyväinen, niin

oli hän sitä nyt, tingittyään ja ostettuaan sovinnon.

7.

Aallot löivät korkealle hukkuvan pään yli.

Tehdas oli talvella työskennellyt vain muutamia kuukausia. Tilan

juurikassato oli mennyt piloille, naapuriseudun juurikasviljelys,

johon vapaaherra oli paljon perustanut, oli aivan riittämätön. Monet

pikku talollisista eivät olleet täyttäneet sitoumuksiaan, toiset

olivat tuoneet kehnoa tavaraa. Raaka-ainetta siis puuttui, puuttui

käyttöpääomaakin; tehdas joutui seisomaan, työläiset hajautuivat mikä

minnekin.

Ehrenthal oli matkustanut puolalaiselle tilalle. Vapaaherraa

värisytti odottelun kuume. Hän tilasi jo postihevoset lähteäkseen

asiamiehensä perään, mutta hän peruutti ne, sillä häntä kammotti

huutokauppapäivä, tarjoilu ja tinkiminen ja koko sen tuskallinen

jännitys aina pöytäkirjan allekirjoittamiseen saakka. Ja jollei hän

luottanut asiamieheensä, niin Rosminin lakimieheen hän ainakin voi

luottaa. Sitten tuli se synkeä päivä, jolloin Ehrenthal matkalta

palattuaan astui vapaaherran eteen ja jätti hänelle oikeuskomissaario

Waltherin kirjeen. Vapaaherran pääoma oli voitu pelastaa ainoastaan

siten, että Ehrenthal osti tilan vapaaherralle itselleen. Ensimmäisen

sadantuhannen taalerin suuruisen hypoteekin omistajat olivat

kohottaneet hintaa sataan neljääntuhanteen, sitten he olivat ajaneet

matkoihinsa, eikä ketään toista huutajaa ollut ilmestynyt.

"Hovi kuuluu nyt teille, herra parooni", päätti kauppias

kertomuksensa. "Jotta kykenette pitämään tilukset hallussanne,

olen sopinut ensimmäisen kiinnityksen haltijain kanssa, että he

pitävät nuo satatuhatta taaleria edelleen tilaan kiinnitettyinä.

Itse olen puolestanne suorittanut neljätuhatta taaleria ynnä

oikeuskulut." Vapaaherra ei vastannut sanaakaan, hänen päänsä vaipui

raskaasti kirjoituspöydän levyä vastaan. Poislähtiessään Ehrenthal

murahteli itsekseen: "Ei hänessä ole miestä enää mihinkään. Ensi

neljännesvuoden alkuun mennessä hän menettää vanhan tilansa, eikä

hänellä ole voimia pitämään hallussaan uuttakaan. Siunatuksi lopuksi

minun täytyy ostaa sekin itselleni."

Nyt lähestyi se määräaika, jolloin vapaaherran piti suorittaa

kaikkien velkojensa korot. Hän lähti jälleen kiertelemään ympärinsä

ja etsimään rahoja. Viimeksi hän tuli Georg Wernerin luo, joka

oli lunastanut äitinsä tilan. Hämillään otti hänet vastaan tuo

nuori herra, joka oli moniaan Vuoden liehakoinut Lenorea ja

sitten hyvin varovaisesti peräytynyt. Vapaaherran tiukka tila ei

ollut enää kellekään salaisuus. Naapuri osotti vieraalleen sitä

myötätuntoa, joka sellaisissa tapauksissa tulee kysymykseen. Hän

valitti hartaasti, että vapaaherra oli menettänyt niin suuren

pääomakiinnityksen uuden tilan ostaessaan. "Kenen te lähetitte

puoltamaan etuanne huutokappatilaisuudessa?"

"Hirsch Ehrenthalin", vapaaherra vastasi masentuneena.

Nyt kävi naapuri puheliaaksi. "Minä pelkään, että tuo mies hyvin

huonosti ajoi asiaanne. Minä tunnen sen nylkyrin. Meiltä hän monia

vuosia takaperin keinotteli konnankujeillaan suuren rahasumman.

Isäni oli tuolla ylämaassa hakkauttanut maahan kokonaisen metsän ja

luovuttanut tukit eräälle puusaksalle myytäväksi. Ehrenthal ryhtyi

veijarikauppoihin tämän kanssa, osti häneltä puut pilahinnasta, ja

toinen livisti sitten Amerikkaan. Molemmat roistot jakoivat keskenään

isäni rahat."

Vapaaherran posket lennähtivät tuhkanharmaiksi, hän nousi seisomaan,

puhumatta asiastaan enää sanaakaan, ja puikki tiehensä naapurin

kynnykseltä niinkuin ilmijoutunut varas.

Siitä päivästä lähtien hän istui vain kirjoituspöytänsä ääressä

synkkiä aatoksiaan hautoen; jos hän lähti ulos, niin hän teki sen

vain huumatakseen itsensä. Puolisoaan kohtaan hän oli tyly, tytärtään

hän ei laskenut puheilleenkaan. Naiset kärsivät siitä sanomattomasti.

Vielä muuan valju toivonkipinä häämötti hänelle: turvaaminen

Bernhardin välitykseen. Ja tällä kertaa hän oli oikeassa; sitä tietä

käyttäen voi pelastuksen löytää. Mutta hän ei tarttunut siihen

käteen, joka epäitsekkäästi oli tarjoutunut johtamaan hänet tälle

tielle; hän ei kutsunut Antonia puheilleen, vaan erään toisen, jonka

muisto oli hänelle kaamea, kun se ei ollut hänen silmiensä edessä,

mutta jonka nöyristelevä olemus oli hänelle mieleen, kohta kuin

se ilmestyi näkyviin. Vielä ratkaisun hetkenä soi laupias kohtalo

hänelle vapaan valintavallan omaan tulevaisuuteensa nähden. Mutta

itse hän, ah, ei ollutkaan enää vapaa. Kehnon teon kirous hämmensi

hänen punnitsemiskykynsä.

Jälleen seisoi Itzig hänen edessään. Vapaaherra katsahti syrjäkarin

tuohon kumaraiseen hahmoon ja sanoi: "Nuori Ehrenthal on tarjoutunut

selvittämään välini hänen isänsä kanssa."

Veitel poukkosi koholle kuin pyssynluodin satuttamana. "Bernhardko?"

hän huudahti käheästi.

"Se hänen nimensä lienee; hän kuuluu olevan sairaana."

"Hän kuolee", sanoi Veitel tylysti.

"Milloin?" kysyi vapaaherra, ajatellen yksinomaan omia asioitaan,

mutta korjasi sitten kohta häveten: "Mikä häntä vaivaa?"

"Vika on tässä", sanoi Veitel osottaen rintaansa; "se pihisee ja

puhisee kuin sepänpalje; kun siihen tulee repeämä, lakkaa ilma

kulkemasta."

Vapaaherra veti kasvonsa sääliväisiin kurttuihin, mutta hän ajatteli

ainoastaan omaa kiireellistä hätäänsä. "Sairaalla kuuluu olevan suuri

vaikutusvalta isäänsä, niin että hänen kauttaan saa Ehrenthalin

taivutetuksi sovintoon."

"Mitä Bernhard liikeasioista ymmärtää, hänhän on aivan höperö",

huudahti Itzig kykenemättä hillitsemään harmiaan. "Jos hänen eteensä

panee vanhan nahkarisan, johon on piirretty kirjaimia, niin antaa

hän sen edestä vaikka kaiken maailman hypoteekit. Hänellä ei ole

käsitystä mistään."

"Huomaan, että tämä keino ei liene teidän mieleenne?" virkkoi

vapaaherra neuvottomana.

Itzig mietiskeli pitkään ennenkuin vastasi, ja hänen katseensa

pälyili vapaaherrasta huoneen pimeimpiin nurkkiin. Vihdoin hän

vastasi äkkinäisen ystävällisesti: "Armollinen herra on oikeassa.

Parasta on että käytte Ehrenthalin kanssa Bernhardin sairasvuoteen

ääreen ja siellä sovitte valinne." Hän vaikeni tuokioksi, ja hänen

kasvonsa punoittivat myrskyisistä ajatuksista. "Tahtooko teidän

armonne antaa minun tehtäväkseni ilmoittaa teille päivän ja hetken,

jolloin voitte paraiten mennä Bernhard Ehrenthalin puheille?

Kun olette saapunut konttoriin, juoksen minä sukkelaan sanomaan

Bernhardille teidän tulostanne. Sillä aikaa teidän armonne odottaa

konttorissa, ja vaikkapa kestäisi puolen tuntiakin ennenkuin palaan,

niin odotatte kuitenkin; ja vaikka Ehrenthal kuinka teille huutaisi

ja pauhaisi, niin te odotatte vain rauhallisesti. Kun sitten noudan

teidät ylös, niin kaikki järjestyy kohdalleen, sillä mitä ikinä

Bernhard tahtoo isältään, sen tämä tekee."

"Minä jään odottamaan ilmoitustanne", päätti vapaaherra väsyneenä

keskustelun. Koittavan vaikean ratkaisupäivän ajatteleminen täytti

hänen mielensä tuskalla.

* * * * *

Vapaaherran luota Itzig riensi hurjan mielenliikutuksen vallassa

majapaikkaansa Pinkuksen taloon. Kiihtyneenä hän juoksenteli

edestakaisin pienen huoneensa lattialla ja pui nyrkkiä näkymätöntä

Bernhardia vastaan. Sitten hän avasi vanhassa kirjoituspöydässä

salalaatikon ja otti sieltä kaksi avainta, jotka hän laski

pöydälle; yhä uudelleen hän juoksussaan pysähtyi pöydän eteen niitä

tuijottelemaan. Vihdoin hän työnsi ne taskuunsa ja lähti joutuin

vierastuvan puolelle. Siellä istua kyyhötti puuparvekkeen nurkassa

herra Hippus, Veitelin viisas ystävä ja lainopillinen neuvonantaja.

Olosuhteiden painostus oli viime vuosina estänyt Hippusta

kehittymästä nuoremmaksi, pulskemmaksi ja rehellisemmäksi entistään;

pikemminkin oli kehitys käynyt päinvastaiseen suuntaan, niin että

hän näytti entistäkin kuluneemmalta ja pahemmin nukkavierulta sekä

ulkonaisesti että sisällisesti. Nyt hän oli painautunut parvekkeen

perimmäiseen nurkkaan, jonne pilkisti valju päivänsäde, ja lueskeli

likaista romaania. Kuullessaan Veitelin lähenevän nopein askelin

työnsi vanhus nokkansa vielä syvempään kirjaan ja näytti enemmän

välittävän jok'ainoasta kirjaimesta kuin nuoren liikemiehen

läsnäolosta.

"Pankaa kirjanne kiinni ja kuunnelkaa minua", sanoi Veitel

kärsimättömästi. "Rothsattel saa Ehrenthalilta takaisin

velkakirjansa, hän antaa minulle hypoteekin ja minun on hankittava

hänelle puuttuvat kahdeksantuhatta taaleria."

"Katsoppas, katsoppas vain", vastasi vanhus huojutellen rumaa

kalloansa, "kaikkea sitä pitää kuulemankin! Jos Ehrenthal lahjoittaa

rahansa hulttiolle, joka on rikkonut hänelle antamansa kunniasanan,

niin onpa aika että mekin muutumme hurskaiksi ja käymme ripille.

Mutta ennenkuin jatkamme puhetta, voit käydä noutamaan alhaalta

jotakin, jonka tiedät minulle hyvin maistuvan. Minä tunnen kurkkuni

kuivaksi enkä puhu enää halaistua sanaakaan."

Veitel riensi kapakan puolelle noutamaan haluttuja tavaroita; vanhus

silmäsi hänen jälkeensä ja mutisi itsekseen: "Nyt se pamahtaa" ja

tuijotteli päätään pudistellen kirjanlehtien yli virralle.

Asetettuaan aterian vanhuksen eteen kysyi Veitel lyhyesti: "Kuinka

paljon?"

"Kolmesataa", sanoi Hippus, "ja sitte pitää minun vielä saada punnita

asiaa. Se ei kuulu oikeastaan minun ammattiini, ihanainen Itzig.

Omalla alallani autan vähemmästäkin maksusta, kuten lienet jo tullut

kokemuksestasi tietämään; mutta rosvon ja murtovarkaan kunniakkaaseen

ammattiin ruvetessani vaadin suurempaa hintaa. Minähän olen vain

vapaaehtoinen tarjokas sillä alalla. Enkä voi sanoa, että minua

erikoisesti miellyttää sille antautuakaan."

"Entäs minua sitten?" huudahti Itzig. "Jos mitä muuta keinoa on

olemassa, niin sanokaa. Jos tiedätte, miten paroonia ja Ehrenthalia

voi pitää toisistaan erillään ja tuhota kummankin toistensa kautta,

niin sanokaa. Ehrenthalin oma poika käy rakentamaan rauhaa heidän

keskensä, hän seisoo heidän välillään niinkuin kuvakirjassa pieni

alaston ja siivekäs pojannalikka kahden rakastavaisen välillä, ja me

saamme pitkän nenän."

"Mekö?" kysyi vanhus irvistellen. "Sinun nokkasi se vain kasvaa

entistä pitemmäksi, sen naakka. Mitä sinun vehkeesi minuun kuuluvat?"

"Kaksisataa!" huudahti Veitel, käyden häntä lähemmäksi.

"Kolme", vastasi vanhus ja joi lasinsa pohjaan; "mutta yksin en sitä

tee, sinun pitää olla läsnä."

"Jos minun pitää olla läsnä", sanoi Veitel, "niin voin tehdä sen

yksinkin enkä tarvitse teidän apuanne. Kuulkaahan nyt mitä sanon.

Minä toimitan talon tyhjäksi, laitan että Ehrenthal ja parooni

lähtevät yht'aikaa konttorista yläkertaan, ja minä annan teille

merkin, ovatko paperit esillä pöydällä vai rahakaapissa. Silloin

on jo hyvin pimeä. Teillä tulee olemaan aikaa puoli tuntia. Minä

suljen katuoven, mutta syrjäkäytävän takakujalle, joka tavallisesti

on teljettynä, jätän auki. Kaikki on niin varmaa, että kymmenvuotias

lapsikin voisi tehdä tuon tekosen."

"Varmaa kyllä sinulle itsellesi", murahti vanhus äreästi, "mutta ei

minulle."

"Olemmehan kuitenkin koettaneet tehdä kaiken voitavamme lain avulla,

mutta turhaan", huusi Veitel; "nyt sen täytyy käydä vastoin lakia."

Hän iski nyrkkinsä parvekkeen kaiteeseen ja kiristeli hampaitaan niin

että ne kirskuivat. "Ja jollette te tahdo käydä työhön niin pitää

sen kumminkin tapahtuman, vaikka kaikki epäluulo lankeisikin minuun,

jollen sillä aikaa ole mukana Bernhardin kamarissa."

"No, se on oikein, sinä iloinen Itzig", sanoi vanhus ja nykäsi

silmälasinsa suoraan voidakseen tarkemmin katsella toisen

äkämystynyttä naamaa. "Kun sinä kerta olet niin rohkeata poikaa, niin

enpä minäkään tahdo jättää sinua pulaan; mutta kuten sanottu, vain

kolmestasadasta."

Kaupanteko ja tinkiminen alkoi. Sitten painautuivat molemmat

parvekkeen perälle ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään pimeäntuloon

asti.

* * * * *

Muutamia päiviä senjälkeen Anton istui hämärissä Bernhardin

sairasvuoteen vieressä. "Jouduin vain pikipäin pistäytymään tänne

nähdäkseni kuinka voitte."

"Huonosti", sanoi Bernhard, "yhä vain huonosti; hengitys, käy vain

vaikeammaksi. Kunpa pääsisin ulos vapaaseen ilmaan, edes kerrankin

ulos tästä pimeästä huoneesta!"

"Eikö lääkäri salli teidän lähteä ajelemaan? Jos huomenna on lämmin

auringonpaiste, niin tulen vaunuilla noutamaan teidät ajelulle."

"Niin tosiaan", huudahti Bernhard ilahtuneena, "teidän pitää tulla.

Sitten on minulla teille jotain kerrottavanakin." Hän katseli

varovaisesti ympärilleen. "Sain tänään kaupunkipostissa nimettömän

kirjelapun." Hän otti päänaluksensa alta esiin pienen kirjeen ja

ojensi sen salamyhkäisen näköisenä ystävälleen: "Ottakaa se, ehkä

tunnette käsialankin."

Anton kävi akkunaan ja luki: "Parooni Rothsattel tulee puheillenne

tänään iltapuolella. Toimittakaa niin, että olette yksin isänne

kanssa silloin kotona."

Kun Anton antoi kirjeen takaisin, katseli Bernhard paperilappua

hartaan kunnioittavasti ja piilotti sen uudelleen. "Tunnetteko

käsialan?" kysyi hän.

"En", Anton vastasi; "se näyttää vääristellyltä, mutta neiti

Rothsattelin käsialaa se ei ainakaan ole."

"Olipa kirjoittaja kuka hyvänsä", jatkoi Bernhard masentuneena, "niin

odotan hyviä tuloksia tästä illasta. Wohlfart, tämä kiista painaa

raudanraskaana minun rintaani, se salpaa minulta hengen, tunnen sen

painon kuin olisin pusertimen välissä. Tänään käy kaikki jälleen

hyväksi, tänään pääsen vapaaksi."

Puhuminen kävi häneltä vaikeasti. Vain lyhyinä lauseina laukeili puhe

hänen huuliltaan. "Siis näkemiin huomiseen asti", huudahti Anton.

Hänen noustessaan pystyyn lähteäkseen pois kuului ovelta pehmeitten

naiskenkäin sipsutusta; äiti ja Rosalie saapuivat sairaan luo ja

tervehtivät vierasta. "Kuinka nyt jaksat, Bernhard?" kysyi äiti.

"Tänään jäät yksin isän kanssa, tänä iltana on suuri soitannollinen

illanvietto, Rosalie saa taas istua flyygelin ääreen. Me olemme

siirtäneet oman flyygelimme perähuoneeseen, herra Wohlfart, jotta

Rosalie ei harjoitellessaan häiritse Bernhardia."

"Istuhan silmänräpäykseksi luokseni, äiti", sanoi Bernhard; "en ole

pitkään aikaan nähnyt sinua noin kauniissa puvussa. Sinä näytät

tänään oikein sievältä; samanlainen puku sinulla oli ylläsi, kun

poikana sain tulirokon. Aina kun sinusta uneksin, näen sinut tuo

keltainen puku ylläsi. Anna minulle kätesi, äiti, ja kun tänä iltana

kuuntelet musiikkia, niin muistele myöskin Bernhardiasi. Minä

soittelen täällä hiljaa ajatuksissani."

Äiti istahti hänen viereensä. "Hänellä on taas kuumetta", sanoi hän

Antonille. Anton nyökkäsi vaieten.

"Huomenna minä ajan aurinkoon", huudahti Bernhard kiihkeästi, "se on

minun huvimatkani."

"Vaunut odottavat, äiti", muistutti Rosalie; "meidän täytyy hienoissa

puvuissamme käydä takatietä, missä on niin hirmuisen likaista. Itzig

on uskotellut isälle, että vaunut eivät saa tulla katuoven eteen,

koska se häiritsisi Bernhardia."

"Nuku hyvin, Bernhard", sanoi äiti ja ojensi hänelle vielä kerran

pyöreän kätensä. Naiset riensivät pois huoneesta ja Anton seurasi

heitä.

"Mitä sanotte Bernhardin voinnista?" kysyi äiti portaissa. "Minusta

hän on hyvin kipeä", vastasi Anton. "Minä olen miehelleni jo sanonut,

että kun kesällä lähden Rosalien kanssa kylpylään, niin otamme

Bernhardin mukaamme."

Anton erosi heistä raskain sydämin.

Talossa kävi aivan hiljaiseksi; Ehrenthalin asunnossa ei kuulunut

muuta kuin sairaan ähkyvää hengitystä. Vain lattiasta hänen aitansa

kuului jolloinkin rapinaa. Hiiri siellä nakerteli puuta. Bernhard

kuunteli levottomasti. "Kuinkahan kauan se vielä nakertaakaan,

ennenkuin saa lattiaan kolon; sitten se pääsee tänne minun

huoneeseeni." Häntä värisytti, hän heittelehti kärsimättömästi

vuoteessaan; hämärä tuntui hänestä tänään aivan tukahduttavalta, ilma

perin paksulta. Hän veti soittokellon nuoraa siksi kunnes hoitajatar

saapui ja asetti sytytetyn lampun pöydälle. Nyt katseli Bernhard

väsyneenä ympärilleen. Kamari näytti hänestä tänään vanhalta ja

nukkavierulta, melkein kuin joltakin syrjäiseltä vierashuoneelta, ja

itsensä hän tunsi vieraaksi, joka oli tullut vain lyhyelle käynnille.

Kylmästi hän katseli kirjahyllyään ja kaappia, jonka laatikossa

kallisarvoiset käsikirjoitukset olivat. Permannon musta paloläikkä,

ovipeilissä oleva rako, josta jokailta paistoi sisään viereisen

huoneen lampunvalo -- kaiken tuon hän tahtoi huomenna jättää selkänsä

taakse lähtiessään Antonin kanssa ulos ahtaasta kamaristaan. Hän

ajatteli, että he kenties ajelisivat sitä tietä pitkin, jota myöten

linnan neiti ajoi kotoa kaupunkiin ja sieltä takaisin. Ehkäpä he

tapaisivatkin hänet tiellä. Bernhardin silmät loistivat, hän oli

varma toivossaan, että neiti tulisi heitä vastaan. Hän istuisi

suorana ja ylväänä vaunuissaan, harso lennähtäisi syrjään hänen

kasvoiltaan, ja valkea käsivarsi nousisi huiskuttamaan tervehdykseksi

vastaantulijoille. Niin, neiti tuntisi Bernhardin, hän tietäisi että

tämä oli tehnyt palveluksen hänen isälleen; ehkäpä hän pysähdyttäisi

vaununsa ja kysyisi kuinka Bernhard jaksoi. Ja sitten saisi Bernhard

puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen jalosointuisen äänensä.

Vielä kerran neiti hänelle nyökkäisi, sitten eroaisivat vaunut

toisistaan ja kulkisivat eri suuntiin. -- Ja minne hän, Bernhard,

ajaisi? "Suoraan aurinkoon", hän kuiskasi. -- Ja jälleen hän kuunteli

tuskastuneena hiiren nakerrusta.

Nopeita askeleita kuului etuhuoneesta, Bernhard suoristautui

istumaan, veri kohosi hänen poskilleen. Lenoren isä sieltä tuli hänen

puheilleen. -- Hiljaa aukeni ovi, ruma kuvatus pujahti sisään ja

katseli arkaillen ympärilleen. Bernhard huudahti peljästyneenä: "Mitä

te täältä haette?"

Sukkelaan astui Itzig hänen vuoteensa viereen ja puhui tiheään

hengittäen ja äänellä, joka tuntui tulevan yhtä vaikeasti kuin

sairaan rinnasta: "Parooni on juuri mennyt konttoriin. Hän sanoi

minulle tulevansa tänne suostuttelemaan teitä, jotta kannattaisitte

hänen vaatimustaan, jonka hän aikoo tehdä isällenne."

"Teillekö hän tuon on sanonut?" huudahti Bernhard. "Kuinka vapaaherra

voi uskoa mitään asiata semmoiselle miehelle kuin te olette?"

"Pitäkää suunne kiinni", vastasi Veitel raa'asti, "ei nyt ole aikaa

teidän lörpötellä. Kuulkaa mitä sanon. Parooni on antanut isällenne

kunniasanallaan vakuuden kahdenkymmenentuhannen taalerin lainasta,

mutta hän ei voi antaa hänelle tuota vakuutta, koska hän on myynyt

samat paperit eräälle toiselle. Hän on rikkonut kunniasanansa ja

vaatii nyt isältänne, että tämä luopuu hyvästä vakuudestaan. Jos te

voitte suostuttaa isäänne menettämään kaksikymmentä tuhatta taaleria,

niin tehkää se."

Bernhard vapisi niin, että hänen kätensä huiskivat. "Te olette

valehtelija!" hän huusi. "Jokainen sana, joka lähtee teidän

suustanne, on petosta ja teeskentelyä ja kavaluutta."

"Suunne kiinni", toisti Veitel kuumeisessa hädässään. "Te ette

saa taivuttaa isäänne kärsimään vahinkoa. Paroonia ei enää käy

auttaminen, hän on kuin kärpänen, joka on polttanut siipensä

lampunliekissä, hän voi enää vain ryömiä. Ja jos Ehrenthal on niin

hupsu että seuraa teidän neuvoanne, joka ette asioista mitään

ymmärrä, niin ei hän kuitenkaan voi pysyttää paroonia hänen

tilallaan. Jollei hän viskaa tätä menemään, niin tekee sen toinen

mies. Minulla ei ole mitään etua, kun tätä teille sanon", hän jatkoi

levottomasti ja kuunteli talon edustalta kuuluvaa hälyä; "puhun vain

uskollisuudesta teidän perhettänne kohtaan."

Bernhard haukkoi henkeä. "Ulos täältä!" sai hän vihdoin huudetuksi;

"kaikki on pelkkää petosta ja valhetta tässä maailmassa."

"Minä lähden noutamaan paroonin ja Ehrenthalin tänne" sanoi Veitel ja

juoksi ulos huoneesta.

Kumahdellen kuului eteiseen Ehrenthalin äkäinen ääni: "Minä menen

tuomarin luo ja annan ilmi teidät ja kaikki teidän vehkeenne!" Veitel

tempasi konttorin oven auki. Nahkatuolilla istui vapaaherra ja kätki

kasvot käsiinsä, hänen edessään seisoi Ehrenthal huojuen ja vapisten

vihasta; pöydällä oli avattuna vapaaherran lipas turmiollisine

velka- ja kiinnityskirjoineen. Veitel huusi ovelta sisään: "Kuulkaa,

Ehrenthal, teidän Bernhardinne on hyvin kipeä, hän makaa tuolla

ylhäällä aivan yksin ja huutelee teitä ja huutelee herra paroonia;

hän tahtoo teidät molemmat luokseen."

"Mitä tämä on?" ärjäsi Ehrenthal. "Juonitteletteko te selkäni takana

yhdessä poikanikin kanssa?"

"Oletteko näyttänyt hänelle sen uuden hypoteekin, jonka olette

kirjoittanut häntä varten?" kysyi Veitel kiireisesti vapaaherralta.

"Hän ei ole tahtonut sitä katsoakaan", vastasi vapaaherra

alakuloisena.

"Antakaa se tänne", sanoi Veitel nopeasti ja laski uuden asiakirjan

pöydälle Ehrenthalin eteen.

"Te tahdotte antaa minulle rahoistani paperipalasen, joka ei ole edes

sen arvoinen että sen viitsisi polttaa."

"Älkää enää turhia viivytelkö", huusi Itzig yhä yltyvällä

hätäisyydellä. "Bernhardin luona ei ole ketään, hän huutelee

huutamistaan teitä ja paroonia, pian hän tekee vahinkoakin itselleen.

Joutukaa siis jo lähtemään, hän on ähkinyt pahasti ja käskenyt minun

toimittamaan teidät tässä siunaamassa hänen luokseen."

"Vanhurskas Jumala!" parkasi Ehrenthal hädissään ja sieppasi

hattunsa. "Mitä tämä tämmöinen taas on? Enhän minä voi nyt lähteä

poikani luo, minulla on täällä huolta rahoistani."

"Hän huutaa itsensä hengettömäksi", yllytteli Veitel; "rahoistanne te

ennätätte puhua sitte perästäkin päin. Joutukaa nyt hetipaikalla."

Vapaaherra ja Ehrenthal lähtivät konttorista. Itzig seurasi heidän

kintereillään. Ehrenthal lukitsi oven, laski rautasalvan sen poikki

ja lukitsi salvan etulukolla. Sitten he kiiruhtivat portaita

ylöspäin, Itzig jälkimmäisenä. Jollain porrasastuimella helähti

hopearaha, Ehrenthal kääntyi katsomaan jälkeensä. "Se putosi minun

taskustani", sanoi Veitel.

Vapaaherra ja Ehrenthal astuivat sairaan huoneeseen, heidän perästään

työntäytyi Itzig ja hiipi seinäviertä pitkin akkunan luo, Bernhardin

päänsijan taakse, josta tämä ei häntä nähnyt. Vapaaherra kävi

istumaan vuoteen pääpuoleen, Ehrenthal jalkapuoleen; lamppu loi

kelmeätä valoa molempiin riitapuoliin, jotka saapuivat kuolevaisen

luo kiistelemään keskenään rahoista ja vakuuksista.

Aatelismies alotti kohteliaalla puheella, muisteli Bernhardin

käyntiä hänen tilallaan ja toivoi taas kohtakin näkevänsä hänet

luonaan; mutta hänen silmänsä väittelivät pelokkaasti sairaan lopen

kuihtuneita kasvoja, ja hänen sydämessään kuului ääni: viime tingassa

tänne tulinkin! Bernhard istui suorana vuoteessaan, pää rinnalle

painuneena; hän kohotti kättänsä ja keskeytti vapaaherran puheen:

"Anteeksi, herra parooni, sanokaa minulle mitä te isältäni haluatte,

ja ottakaa huomioon että minä en ole mikään liikemies."

Vapaaherra selitti hänelle asiansa; Ehrenthal yritti hänet monesti

keskeyttää, mutta Bernhard viittasi hänelle torjuvasti kädellään,

jolloin isä sulki suunsa ja tyytyi ravistelemaan kiivaasti päätänsä

ja murahtelemaan itsekseen.

Vapaaherran päätettyä puheensa viittasi Bernhard taas isälleen: "Käy

lähemmäksi ja kuuntele levollisesti mitä sanon." Isä laski korvansa

melkein poikansa suulle. "Mitä nyt sanon", lausui Bernhard hiljaa,

"se on minun vakaa tahtoni, enkä ole vasta tänään tullut siihen

päätökseen. Kun sinä hankit rahoja, niin ajatuksesi oli että minä

eläisin sinua kauemmin ja tulisin kuolemasi jälkeen perilliseksesi.

Eikö niin ollut?" Ehrenthal nyökytteli pontevasti päätään. "Jos

siis pidät minua perillisenäsi", jatkoi Bernhard, "niin kuuntele

nyt tarkoin minun sanojani. Jos rakastat minua, niin toimi minun

toivomukseni mukaan. Minä luovun perintöosastani, niin kauan kuin me

molemmat elämme. Mitä sinä olet koonnut minun hyväkseni, sen olet

koonnut turhaan. Minä en vaadi sinulta yhtään mitään tulevaisuuttani

varten. Jos minun on sallittu tulla jälleen terveeksi, niin tahdon

tulla toimeen omalla työlläni, tahdon oppia luottamaan itseeni;

paitsi sinun rakkauttasi ja siunaustasi en pyydä sinulta mitään

itseäni varten. Muista se."

Ehrenthal kohotti kätensä korkeuteen ja parahti: "Mitä perättömiä

sinä nyt puheletkaan, oma Bernhardini, poloinen poikani? Sinähän olet

vielä kipeä, olet hyvin kipeä."

"Kuule minua vielä", pyysi Bernhard. "Mitä oikeuksia sinulla

lieneekin tämän herran maatilan, se selvitetään tässä paikalla. Sinä

olet monet vuodet ollut hänen kanssaan liikesuhteissa, ja sinä et saa

olla syynä hänen perheensä onnettomuuteen. Minä en vaadi, että sinun

pitäisi luovuttaa itseltäsi niin suuri rahasumma, se koskisi sinuun

kipeästi ja olisi tälle herralle nöyryytykseksi; mutta sitä minä

vaadin sinulta, että otat vastaan hänen tarjoamansa vakuuden. Jos hän

on aikaisemmin luvannut sinulle jotain muuta, niin unohda se; jos

sinulla on hallussasi asiapapereita, jotka häntä huolestuttavat, niin

luovuta ne hänelle takaisin."

"Hänhän on kipeä", ähki onneton isä, "hän on kovin kipeä."

"Minä tiedän että tämä tuottaa sinulle tuskaa, isäni. Siitä lähtien

kuin läksit maailmalle isoisän kodista köyhänä juutalaispoikana,

paljasjaloin ja yksi ainoa taaleri taskussasi, siitä lähtien et ole

muuta ajatellut kuin rahojen kokoamista. Kukaan ei ole sinulle muuta

opettanutkaan, uskosi on sulkenut sinut pois sellaisten seurasta,

jotka paremmin ymmärtävät, mikä elämälle antaa tosi arvoa. Minä

tiedän että sinun sydäntäsi särkee, kun sinun on pakko panna paljon

rahaa vaaranalaiseksi. Mutta sen sinä kuitenkin teet, sinä teet sen,

koska rakastat minua."

Ehrenthal väänteli käsiään, ja isot kyyneleet vuotivat hänen

silmistään kun hän sanoi: "Sinä et tiedä, poikani, mitä minulta

oikein vaadit! Sinä vaadit, että isäsi taskusta saataisiin varastaa

suuri summa rahaa."

Poika tarttui isänsä käteen. "Sinähän olet aina rakastanut minua.

Sinä olet tahtonut että minusta tulisi toisenlainen mies kuin itse

olet. Sinä olet aina kuullut minun sanojani, ja toivomukseni olet

täyttänyt ennenkuin olen ennättänyt niitä lausuakaan. Mitä sinulta

nyt pyydän, se on ensimmäinen suuri pyyntö, mitä koskaan olen sinulle

tehnyt. Ja tämän pyynnön tulen toistamaan korvaasi niin kauan kuin

elän, se on minun ensimmäinen pyyntöni, rakas isä, ja se tulee

myöskin olemaan minun viimeiseni."

"Sinä olet hupsu lapsi", parahti isä aivan suunniltaan; "sinä vaadit

minulta henkeäni, sinä vaadit koko liikettäni."

"Nouda paperit tänne", vastasi Bernhard. "Minä tahdon omin silmin

nähdä, kuinka sinä annat ne tälle herralle takaisin ja kuinka

sinä vastaanotat hänen kädestään, mitä hänellä on vielä sinulle

annettavaa."

Ehrenthal otti nenäliinan taskustaan ja itki ääneen. "Hän on

kipeä. Minun pitää nyt kadottaa hänet ja kadottaa rahanikin

päälliseksi." Vapaaherra istui koko keskustelun ajan vaitonaisena

ja katseli eteensä lattialle. Akkunan luona Itzig puristeli

suonenvedontapaisesti nyrkkejään ja repi huomaamattaan akkunaverhon

alas kiinnitystangosta.

Poika katseli hievahtamatta isänsä tuskailua ja huusi vihdoin

ponnistaen viimeisiä voimiaan: "Minä tahdon sen, isä, käy heti

noutamaan paperit!" Sitten hän vaipui uupuneena takaisin patjoilleen.

Isä tahtoi syöksyä auttamaan häntä, mutta inhon eleellä Bernhard

torjui hänet luotaan ja purskahti läähättäen: "Jo riittää, sinä

vaivaat minua."

Silloin ponnahti Ehrenthal pystyyn, tarttui kynttilään ja hoiperteli

ulos. Huoneessa kävi aivan hiljaiseksi, ainoastaan sairaan läähättävä

hengitys kuului. Yhä vielä istui vapaaherra kumarassa tuolillaan,

mutta äärimmäisessä jännityksessään hän tunsi ilon värähdyksiä

sielussaan. Hän näki sysimustalla taivaallaan repeämän, josta

aurinko paistoi pimeitten pilvien välistä. Hän oli pelastettu! Hän

sai kunniasanansa takaisin, ja tuolta akkunan luona murjottelevalta

mieheltä hän oli toivossa saada uutta käteistä kahdeksantuhatta

taaleria. Nyt hän voi jälleen luoda silmänsä ylös, nyt hän voi

jälleen monista ajoista kantaa päätänsä pystyssä. Hän tarttui sairaan

käteen, puristi sitä ja sanoi hiljaa: "Minä kiitän teitä, herrani, oi

kuinka kiitän teitä; te olette minun pelastajani, te varjelette minun

perhettäni epätoivosta ja minua itseäni häpeästä."

Bernhard piteli lujasti vapaaherran kättä omassaan, ja autuas hymy

kirkasti hänen kasvonsa. Mutta se mies, joka seisoi akkunan luona,

kiristeli hampaitaan hirmuisessa jännityksessä ja puristautui

kiinni seinään, siten hillitäkseen ruumistaan värisyttävää

kuumeenpuistatusta.

Hiljaisuutta kesti kauan sairashuoneessa; kukaan ei enää puhunut

mitään. Ehrenthalia ei kuulunut palaavaksi. Mutta vihdoin tempaistiin

eteisen ovi auki, ja huoneeseen syöksyi vihan valloissa oleva mies,

jonka kasvot olivat vimmasta vääristyneet ja tukka pörröllään. Se oli

Ehrenthal. Hänellä oli lepatteleva kynttilä kädessä, mutta ei mitään

muuta.

"Kadonneet!" parkasi hän ja löi kätensä yhteen, niin että kynttilä

putosi lattialle. "Kaikki poissa, menneet menojaan, varastetut!" Hän

syöksähti polvilleen poikansa vuoteen ääreen ja kurotti käsivartensa

häntä kohti, aivan kuin häneltä apua anoakseen. Vapaaherra kavahti

pystyyn, yhtä peljästyneenä kuin Ehrenthalkin. "Mitä on varastettu?"

huusi hän tälle.

"Kaikki on poissa", ähkyi Ehrenthal, katsellen vain poikansa

kasvoihin; "velkakirjat ovat poissa, hypoteekkikirjat poissa.

Minulta on varastettu ja ryöstetty", parkasi hän pystyyn lennähtäen;

"varkaita, murtovarkaita! Lähettäkää hakemaan poliisia!" Ja hän

ryntäsi jälleen ulos huoneesta, vapaaherra kintereillään.

Puolipyörryksissä katseli Bernhard lähtijäin perään. Silloin astui

se, joka oli seisonut akkunan luona, hänen vuoteensa viereen.

Sairas viskasi päänsä sivulle päin ja tuijotti tulijaan, niinkuin

henkitoreissaan oleva lintu tuijottaa käärmeeseen. Hän näki edessään

ilmetyn paholaisen kasvot; punainen tukka harroitti tällä pystyssä,

hornan hätä ja ilkeys kuvastui noista vääristyneistä piirteistä,

Bernhard ummisti silmänsä ja nosti kättään torjuvasti eteensä. Mutta

paholaisnaama kumartui siitä huolimatta hänen ylitseen, ja käheä,

sähisevä ääni kuiskutteli hänen korvaansa.

Sillä aikaa seisoi alhaalla konttorissa kaksi miestä vastakkain ja

katseli toisiaan tylsästi. Lipas sisältöineen oli kadonnut; sekin

paperi, jonka vapaaherra oli laskenut pöydälle, oli kadonnut.

Ehrenthal oli avannut oven kuten tavallista; lukoissa ei ollut mitään

murtuman vikaa, konttorissa oli kaikki muu koskematta aloillaan. Jos

rahakaapista puuttui rahaa, ei se voinut olla paljon. Huolellisesti

suljetuissa akkunaluukuissa ei näkynyt murtovarkaan jälkiä; aivan

käsittämättömäksi jäi, millä kumman keinolla asiakirjat lippaineen

olivat saattaneet kadota.

Molemmat miehet juoksivat eteiseen, katselivat ympärilleen

kynttilänvalossa, tutkivat takaportaita, kurkistivat ison

tavaralaatikon taakse, kellarinovesta sisään, ulos pimeälle

pihalle -- missään ei näkynyt mitään silmiinpistävää. Katuovikin

oli lukittu sisäpuolelta; he muistivat varovaisen kirjanpitäjän

tehneen sen ennen heidän yläkertaan menoaan. Ja jälleen he juoksivat

takaisin konttoriin ja tutkivat joka sopen yhä joutuisemmin, yhä

hätäytyneemmin. Sitten he istahtivat vastapäätä toisiaan, verettömin

poskin, ja murjottivat toisiinsa epäluuloisesti, tuskallisen hädän

piinaamina, tähystellen eikö toisen piirteissä pieninkään värähdys

osoittaisi pahan omantunnon merkkiä. Ja sitten he jälleen, hypähtivät

pystyyn ja sättivät toisiaan katalilla syytöksillä, joita vain

äärimmäinen epätoivo tuo kielelle; ja raivotessaan kuin villit

toisiaan vastaan kädet koholla tajusi kumpikin yht'aikaisesti, että

kummallekin oli menetys yhtä tuhoisa, ja että heidän oli syytä

hillitä ääntään, jotta ei kukaan syrjäinen päässyt heidän ruman

riitansa todistajaksi.

Ehrenthalin konttorista olivat nuo tärkeät paperit kadonneet

juuri sinä hetkenä, jolloin hän vastahakoisesti taipui poikansa

vaatimuksesta sopimaan vapaaherran kanssa. Sopimusta oli tuskin

vielä ennättänyt tapahtuakaan, ja hän oli yksin lähtenyt alas

konttoriin noutamaan papereita. Uskottaisikohan hänen vakuutustaan,

että ne olivat kadonneet ennen hänen tuloaan? Uskoisikohan hänen oma

poikansa, että vieras käsi oli ne varastanut?

Ja vapaaherralle oli menetys ollut vielä suurempi; paperien mukana

hän oli kadottanut kaikkensa. Juuri äsken hän oli avannut sydämensä

kultaiselle toivon säteelle, ollut lähellä pelastusta; nyt hän oli

yht'äkkiä vajonnut kadotuksen kuiluun, jonka syvyyttä putoavan silmä

ei voinut mitata. Hänen velkakirjansa, tunnusteensa, kirjalliset

lupauksensa, kaikki ne olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Jos

varas osasi käyttää niitä hyväkseen -- niin, vaikkapa varkaudesta

vain ilmoitettiin oikeusviranomaisille -- niin hän oli hukassa.

Ja jollei papereita löydetty, niin oli hän aivan yhtä varmasti

hukassa. Vuosia voi kestää, ennenkuin oikeusistuin korvaisi hänelle

kadonneet hypoteekkikirjat uusilla; mutta hänen kohtalonsa täytyi

tulla ratkaistuksi muutaman viikon ajalla. Nyt hän ei kyennyt,

Ehrenthalin jälleen ollessa vihamielisellä kannalla, selvittämään

asioitaan tämän kanssa, eikä hän kyennyt hankkimaan katetta

muillekaan velkojilleen. Nyt hän oli auttamattomasti hukassa. Jälleen

muistui tuo nuoruudenaikainen kunniaoikeus hänen mieleensä, toverit

tuomareina, ja tuo poloinen nuori mies, joka itse oli tuominnut

itsensä ja pannut tuomion täytäntöön. Hänen oli silloin ollut pakko

olla mukana kuollutta katselemassa, hän tiesi, miltä sellaisen

lopun saanut ihminen näytti. Nyt hän myöskin tiesi, mikä miehen saa

vapaaehtoisesti käymään sellaiseen kuolemaan. Ennen häntä oli aina

puistattanut, kun hänen mieleensä palasi tuo vainajan kuva; nyt häntä

ei enää puistattanut. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, ja aivan kuin

unessa hän lausui itselleen nuo lohdulliset sanat: "Se on viimeinen

apu."

Siten istuivat molemmat miehet toisiansa vastapäätä ja hautoivat

myrtyneinä mustia mietteitään, ja minuuttien hiljaa vieriessä

vääristyivät heidän kasvonsa ja arvostelukykynsä yhä pahemmin.

Kynttilänliekki rupesi lepattamaan kun ovi tempaistiin auki, ja

molemmat istujat käänsivät hitaasti kasvonsa tulijaa kohti. Ruma

pää ilmestyi ovelle, ja kuultiin hurja huuto: "Joutukaa ylös,

Hirsch Ehrenthal, poikanne kuolee!" Ilmiö katosi jälleen; kovasti

parkaisten syöksähti Ehrenthal ovelle; vapaaherra hoippui henkisesti

ja ruumiillisesti väsyneenä ulos talosta.

Kun isä lyyhistyi poikansa vuoteen juurelle, kohosi siitä vielä

kerran valkoinen käsi uhkaavasti pystyyn, sitten putosi kuollut

ruumis raskaasti patjoille. Bernhard oli lähtenyt aurinkoon.

* * * * *

Ulkona oli lämmin ilta. Kevyt auer peitti taivaalta tähdet, mutta

salaperäinen valohämy kirkasti kuitenkin maan, Yleisten puistojen

kukkapensaista toi tuulenleyhkä suloisia tuoksuja kaupungin

kaduille. Viivytellen maleksivat kotiapalaavat iltakävelijät

seinävieriä pitkin; heidän oli vaikea erota etelämaisesta ilmasta

ja telkeytyä neljän ahtaan seinän sisään. Mukavasti venyttelihe

kerjäläinenkin viruessaan kivipalatsin katuportailla; jokainen sälli,

jolla oli mielitietty, riensi tänään hänen luokseen noutaakseen

hänet iltakävelylle; väsynyt unhotti uupumuksensa päivän työstä,

murheellinen tunsi vain puolittain mielihaikeutta; ken koko vuoden

istua jurotti yksin, hän etsi tänään naapurinsa juttusille kanssaan.

Ovipielissä seisoi ihmisiä rupatellen ja naureskellen, lapset

pitivät iloa kadulla, juoksivat hippasilla hämärissä ja tanssivat

jalkakäytävän kiviharkoilla. Tänään helähytteli satakieli häkissään

parhaimman laulunsa, se julisti että käsissä oli kaunis kevät, se

onnellinen aika, jolloin elämä tuntuu kevyeltä ja toiveet puhkeevat

ummusta kukkaan.

Katukävelijäin vilinän halki kulki raskain askelin korkeamittainen

mies, pää syvään rinnalle painuneena. Hänen vaunuhevosensa

tömistelivät kärsimättömästi jalkakäytävän vierellä ja odottelivat

herraansa palaavaksi, viedäkseen hänet työläisvilinästä ylhäiseen

kaupunginosaan. Ne saivat odottaa turhaan myöhään yöhön saakka;

isäntä oli ilmeisesti unohtanut ne. Hän ei kuullut helkähdystäkään

satakielen laulusta, ja hän tunkihe tanssivain tyttöjen piirin läpi

erottamatta ollenkaan kirkkaita lapsenääniä ympärillään. Hänen päänsä

oli raskas, ja hidas hänen ajatustensa kulku. Sitten hän joutui

ulos kaupungista istutusmaille, nousi verkalleen kukkaisen kunnaan

huipulle ja istahti siellä uupuneena penkille. Hänen jalkainsa

juurella kulki tumma virta merta kohti; häntä vastapäätä nosti vanha

tuomiokirkko mahtavia mustia hahmoröykkiöitään. Virrankalvo oli

täynnä tukkilauttoja, jotka tulivat kaukaa ylämaasta ja kulkivat

nekin meren lähettyville sahattaviksi. Lautoilla seisoi tukkilaisten

lautamajoja, ja niiden vierellä tuikki pieniä nuotioita, joilla he

keittivät illallistaan. Hiljaisen ilman halki kajahti hänen korviinsa

välistä remakka nauru tai karkea kirous tukkilaisten lautoilta.

Vyöryvän vedenkalvon, kirkontornien rohkeat rajaviivat, hopeaisen

autereen ylhäällä taivaalla -- kaiken tuon hän näki kuin sumun

läpi; vain jolloinkin leimahti salaman tavoin jokin selkeä ajatus

hänen myrtyneessä mielessään kuten tuolta alhaalta virralta äkkiä

tuikahtava valkean loimo. Hänkin oli tehnyt kauppoja uitetuilla

tukeilla, ja hänen siitä saamansa voitto oli ollut varastettu toisten

taskuista. Ne olivat olleet vieraita rahoja, niinkuin sekin summa,

jonka takia tuo nuoruudentoveri oli tarttunut pistooliin viime

turvanaan. Hän nousi joutuin pystyyn ja kiirehti rinnettä alaspäin.

Korkeita plataaneja kasvavalla lehtokujanteella hän juoksenteli

kiihkeästi edestakaisin, kunnes viimein jäi väsyneenä seisomaan ja

nojasi selkänsä puunrunkoa vastaan. Hänen silmiensä edessä kohosivat

kaupungin tehdaskorttelin savupiiput, ryhmä jättiläisobeliskeja

urkeni korkealle ihmisasumusten kattojen yli. Hänkin tiesi, mitä

merkitsi tuollaisen patsaan pystyttäminen pilviä kohti. Hän oli

sellaista rakennuttaessaan uhrannut perustukseksi kaikkensa, mikä

siihen asti oli suojannut ja tukenut häntä, voimansa, varansa,

rauhansa ja kunniansa. Unettomilla öillä, harmailla hiuksilla hän oli

maksanut sellaisen muistopatsaan hinnan; hänen sukunsa hautapatsashan

se olikin, jonka hän oli pystyttänyt tilalleen puiston reunaan.

Ja se, mitä hän nyt näki edessään, tuntui hänestä yön hämärässä

kajasteessa suunnattomalta hautausmaalta täynnä patsaita, joiden

alle oli haudattu muinen onnellisten ihmisten sielunrauha. Ja hän

nyykäytti alakuloisesti päätänsä ja lausui ääneen, niin että itsekin

erotti sanansa: "Minun hautani luotiin viimeiseksi." Hän ojentautui

suoraksi ja lähti astumaan kaupunkiasuntoaan kohti.

Tiellä sinne hän ajatteli itsekseen, kuinka suloista oli kohta

saada tuntea itsensä vapaaksi näistä hirveistä kuvitelmista. Sitten

hän nousi ylös asuntoonsa. Hän väänsi kasvonsa ystävällisemmän

näköisiksi, kun porraslamppu sattui hänen silmiinsä. Eteiseen

tultuaan hän kuuli puhetta puolisonsa huoneesta. Lenore luki siellä

äidilleen ääneen. Hän ei saanut säikähdyttää naisia. Mutta huoneuston

perällä oli syrjäinen kamari, jonka viereinenkin suoja oli asumaton;

sinne hänen täytyi päästä. Hänen vielä epäröidessään avautui sisäovi

ja paroonitar silmäsi eteiseen. Tahtomattaan hän peräytyi askeleen

taapäin nähdessään miehensä ovella. Vapaaherra hymyili hänelle ja

astui reippain askelin sisään. Vaimolleen hän antoi kätensä, siveli

Lenoren tukkaa ja kumartui katsomaan mitä hän luki. Paroonitar

valitti, että he olivat juoneet teensä ilman häntä, ja hän laski

leikkiä puolisonsa kärsimättömyydestä, kun tämä ei jaksanut odotella

mielijuomaansa myöhempään. Samalla hän ajatteli, ettei hänelle

itselleen suuria merkinnyt tunti sinne tai tänne ratkaisevaa askelta

otettaessa. Hän astui häkin luo, jossa kaksi pientä etelämaan

lintua istui nukkuen tangollaan, painautuneina toisiinsa kiinni;

hän työnsi sormensa metallitankojen lomista silitelläkseen niitä

ja sanoi hajamielisesti: "Ne ovat jo käyneet levolle." Sitte hän

otti kynttilän palvelijan kädestä ja astui oman huoneensa ovelle.

Kädensijaan tarttuessaan hän huomasi puolisonsa tuskallisesti

tähystelevän häntä; hän kääntyi vielä kerran kynnykseltä tähän päin

ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Sitten hän sulki oven perästään,

otti kirjoituspöytänsä laatikosta esiin kiilloitetun puulippaan ja

kantoi sen ynnä kynttilän kulmahuoneeseen. Siellä hän oli varma,

siellä hän ei häiritsisi ketään.

Verkalleen hän latasi aseen. Ladatessaan hän tuli katselleeksi

sen korusilaista perää. Se oli jonkun köyhän pyssysepän uuraan

aherruksen tuote, hänen tuttavansa olivat sitä monesti ihailleet;

pistooliparin hän oli saanut lahjaksi kenraaliltaan, joka hänen

häissään oli esittänyt hänen orvon morsiamensa isää. Sukkelaan hän

työnsi latasimen piippuun ja katsahti sitten taakseen; kaatuessaan

hän ei tahtonut joutua makaamaan paljaalle lattialle. Hän muisti,

minkä hirveän kuvan tuo muinainen toveri oli tarjonnut viruessaan,

lattialla verisenä ja siltä näöltä hän tahtoi säästää huoneeseen

tulijat.

Hän laski kylmän raudan ohimoilleen. Silloin kuului oven takaa

kimakka kiljahdus, hänen vaimonsa ryntäsi huoneeseen ja tarttui

epätoivon voimalla hänen käsivarteensa; hän hätkähti kokoon ja

sormensa painoi liipasinta. Tulenliekki ja pamaus seurasi, ja hän

vaipui takaperin sohvalle ja vei voihkien molemmat kädet silmilleen.

* * * * *

Juutalaisen rahamiehen talossa laskeutui isä kynttilä kädessä

kuolleen poikansa luota alas konttoriinsa. Tuskallisesti hän

kynttilän valossa tarkasteli pulpettia, rahakaappia, huoneen

joka soppea, istahti sitten tuoliin, pudisteli päätään ja koetti

selvittää ajatuksiaan. Sitten hän lähti konttorista, lukitsi sen

oven, nousi vitkalleen portaita ylös ja heittäytyi parkuen ja ähkien

vuoteen juureen lattialle. Siten kului häneltä koko yö, etsien ja

vaikeroiden; ja hän itse oli luita ja ytimiä myöten järkytetty, perin

uupunut, maahan lyöty vanha mies.

8.

Schröterin talossa kulki elämä jälleen tasaista latuaan. Antonin

palauksen aiheuttamat pienet pyörteet olivat vähitellen painuneet

pinnan alle, joka oli sileä kuin ennenkin. Pähkinäpuukaapin

tavattomat loistonumerot olivat saaneet väistyä toisten vähemmän

silmäänpistävien tieltä, jotka nekin tosin olivat erinomaiset, mutta

eivät saattaneet tätiä niin kovasti kuohuksiin. Siinäkin oli täti

ennustanut oikein, että Anton ei ollut ollenkaan huomannut voittoa,

jonka vanhemman naisen rauhallinen järkevyys oli salaa saavuttanut

nuoremman ylitulvivasta kiitollisuudentunteesta. Ainoastaan yksi

muutos oli pysynyt edelleenkin voimassa, yksi ainoa, mutta suurin

ja kunniakkain kaikista: takapihan puolisen rakennuksen asukas

oli säilyttänyt etuoikeutetun paikkansa talon nuoren valtiattaren

sydämessä, ja hänen reipas, komea hahmonsa esiytyi monesti niiden

mielikuvien joukossa, joita Sabine kokosi ympärilleen työvasunsa

ääressä istuessaan tahi aarrekammiossaan häärätessään.

Tänään asteli Sabine päivällisen edellä levottomana edestakaisin

huoneessaan. Täti, jolla aina oli kaikki tiedossaan, oli juuri käynyt

hänelle kertomassa, että Ehrenthalin talosta oli palvelustyttö

äskettäin juossut konttorissa ilmoittamassa Bernhardin kuolemasta

hänen ystävälleen. "Kuinka hän jaksaa kestää tuon sanoman?" ajatteli

Sabine itsekseen. Ja Ehrenthalin nimi palautti hänen mieleensä

erään toisen, joka nyt eli kaukana, kaukana täältä; ja hänen täytyi

muistella hetkeä, jolloin nyt kuolleen nuorukaisen talosta salaa

tullut kirje oli tehnyt äkkilopun hänen sielunsa horjumisesta. Ja

Antonkin tiesi tuosta hänen salatusta, ammoin sitte jo tukahdetusta

tunteestaan; ah, kuinka usein olikaan Sabine pannut sen merkille

hänen huolestuneesta katseestaan, hänen sääliväisestä puheestaan!

Kuinka hienotunteinen hänen käytöksensä aina oli ollut Sabinea

kohtaan, kuinka ritarillisesti hän oli kiirehtinyt avuksi, kun

kuulustelu uhkasi saada neitoselle epämieluisen käänteen. Olikohan

Antonilla edes aavistustakaan siitä urheasta voitosta, jonka tämä

oli vähitellen saanut ensimmäisestä nuoruudenhulluudestaan? Sabine

pudisti päätänsä. "Ei, hän ei tiedä siitä mitään; yhä vieläkin

hän näkee minussa muinoisen lapsellisen tyttösen, joka antoi ensi

tunteensa tyyten huumata itsensä." Hän jäi seisomaan kukkapöytänsä

ääreen. "Tällä kohtaa sattuma hänelle silloin paljasti minun sydämeni

tilan. Vielä tänäpäivänäkin on tuo menneisyyden varjo kuin musta

seinä hänen ja minun välillä. Kaikkialla tunnen tuon poissaolevan

kuvaisen vierelläni, kun iltasin istun Wohlfartin kanssa pöydässä,

kun hän tervehtii minua ja puhelee kanssani. Aina sanoo hänen

äänensävynsä: tyttö parka ei ole yksin, tuo toinen elää hänen

mielessään." Sabine sykähti kokoon ja silitteli kädellään hiljaa

kukkiensa lehtiä, ikäänkuin siten pyyhkäistäkseen pois kiusalliset

ajatukset mielestään. Eihän hän voinut sanoa Antonille olevansa nyt

täysin vapaa kauan salatusta sydänsurustaan. Mutta tänään, kun Anton

oli kadottanut rakkaan ystävän, täytyi Sabinen jollain tapaa näyttää

hänelle, että oli vielä toisiakin sydämiä, jotka olivat hellästi

kiintyneet häneen. Ja jälleen hän rupesi astelemaan huoneensa

lattialla miettien keinoa, miten päästä kahdenkeskiseen puheluun

Antonin kanssa.

Palvelija kutsui ruokapöytään. Anton saapui toisten herrojen kanssa

ja istui kohta paikalleen. Pöydässä ei tarjoutunut kertaakaan

tilaisuutta puheluun hänen kanssaan. Mutta hän katsahti Sabineen niin

surullisesti, jotta tämä ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle

sydämellisesti. "Hän ei syö tänään mitään", kuiskasi täti; "ei

maista edes paistiakaan", toisti hän moittivasti. Sabine kävi hyvin

levottomaksi ja huolestuneeksi. Nyt oli herrojen kohta noustava

pöydästä, Anton lähtisi sitten heidän kanssaan ulos salista, eikä

Sabine näkisi häntä enää koko päivänä. Jo nousi herra Jordan ylös

ja lykkäsi tuolinsa paikoilleen; silloin Sabine huudahti Antonille

pöydän yli: "Herra Wohlfart, suuri kalla on juuri puhjennut kukkaan;

tehän ihailitte tuonaan sen nuppua, viipykää vielä hetkinen, niin

näytän teille kukkaa." Anton kumarsi ja jäi paikoilleen. Vielä

moniaita kiusallisen pitkiä minuutteja, sitten nousi velikin

pöydästä, Sabine kiiruhti Antonin luo ja vei hänet omaan huoneeseensa

kukkapöydän eteen.

"Te olette tänään saanut surullisen viestin", aloitti hän hiljaa.

"Viesti itsessään ei minua hämmästyttänyt", vastasi Anton; "lääkäri

ei antanut enää yhtään toivoa hänestä. Mutta minä kadotin paljon

hänessä."

"Minä en koskaan nähnyt häntä", sanoi Sabine, "teiltä olen vain

kuullut, että hän oli hyvin yksinäinen eläessään, vailla iloa ja

rakkautta."

Hän veti Antonille jakkaran istua ja pyysi häntä kertomaan

ystävästään. Lämpimällä osanotolla Sabine kuunteli jokaista sanaa,

kysellen ja lohduttaen häntä hellästi. Antonilla olikin tarve saada

puhella ystävästä, jonka hiljaista olemusta, oppineisuutta ja

puhdasta, innokasta mielenlaatua hän kuvasi kaunopuheisesti. Hänen

vaiettuaan syntyi lyhyt äänettömyys, sitten katsahti Sabine häntä

sydämellisesti silmiin ja kysyi: "Oletteko saanut herra von Finkiltä

mitään tietoa?"

Ensi kerran hän nyt mainitsi tuon nimen Antonin kuullen. Tämä tuli

liikutetuksi hänelle osotetusta luottamuksesta, että neiti juuri

tänä hetkenä tiedusti häneltä sydämensä lemmittyä. Liikutuksessaan

hän tarttui immen käteen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä.

Hitaasti veti Sabine kätensä takaisin ja loi katseensa alas. Mutta

vain silmänräpäyksen ajaksi, sitten hän jälleen silmäsi nuorta miestä

ystävällisesti kasvoihin.

"Hän ei tunne olevansa onnellinen uudessa elämässään", sanoi Anton

totisesti. "Viime kirjeessään hän oli oikein hirtehisen tuulella,

ja siitä päättelen vielä enemmän kuin hänen sanoistaan, että

hänen kohtaamansa olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin hän

oli odottanut. Ne liikeyritykset, joihin hän sai setänsä kuoleman

johdosta antautua, eivät miellytä häntä ollenkaan."

"Ne ovatkin kai aivan hirveät", huudahti Sabine nopeasti.

"Eivät ainakaan sellaisia, joita tässä talossa pidettäisiin

kunniallisina", vastasi Anton. "Fink ajattelee liian ylevästi ja hän

on siksi kauan elänyt veljenne läheisyydessä, ettei häntä ilahduta

joutua mukaan sellaisiin hurjiin keinotteluihin, jotka siellä

ovat tavallisia. Hänen liikeystävänsä ovat suurelta osalta vailla

omaatuntoa, ja hänen sydäntään pöyristää olla heidän yhtiötoverinsa."

"Ja voiko herra von Fink sietää tuollaista yhtiötoveruutta edes

päivääkään?" kysyi Sabine.

"On merkillinen kohtalo", Anton vastasi, "että juuri hän, joka on

niin tottunut hallitsemaan toisia omalla ylivoimaisella tahdollaan

-- hän, joka kaikkein vähimmin on taipuvainen sietämään niskoillaan

vierasta pakkoa, on nykyisessä liiketoiminnassa sidottu käsistä

ja jaloista. Kaikki tuollainen keinottelutoiminta Amerikassa on

järjestetty niin kiinteisiin muotoihin, että yksityinen osakas ei

siinä voi aikaansaada juuri mitään muutoksia. Ja siksipä on Finkin

asema nykyisin, jolloin hän on päässyt suurten toiveittensa perille,

perinyt suuria pääomia ja saanut vapaan hallinto-oikeuden moniin

neliöpenikulmiin maata, paljon epävarmempi kuin koskaan ennen hänen

elämässään. Hän oli aina vaarassa ajatella toisista ihmisistä liian

vähän hyvää, mutta nyt hätäännyttää minua se katkera ylenkatse,

jolla hän puhuu omasta elämästään. Hänen viime kirjeensä kuvasi

hänen asemansa kerrassaan sietämättömäksi ja pani aavistamaan jotain

väkivaltaista ratkaisua."

"Hänelle saattaa vain yksi ratkaisu tulla kysymykseen", huudahti

Sabine. "Saanko kysyä, mitä te olette hänelle vastannut?"

"Olen vaatinut, että hän hetipaikalla ja millä ehdoilla hyvänsä

irtautuu moisista liikeyrityksistä. Hänen luja tahtonsa keksii kyllä

siihen jonkin keinon, vaikkapa minun ehdottamani osottautuisikin

mahdottomaksi. Ja minä pyysin häntä joko pysymään alkuperäisessä

suunnitelmassaan ja rupeamaan todelliseksi tilanhaltijaksi Amerikassa

tahi sitten palaamaan takaisin meidän luoksemme."

"Minä arvasinkin että te niin kirjoittaisitte", sanoi Sabine syvään

hengähtäen. "Niin, hänen täytyy palata, Wohlfart", sanoi hän

hiljaisemmalla äänellä, "mutta meidän luoksemme hän ei saa tulla." --

Anton vaikeni.

"Ja luuletteko te herra von Finkin noudattavan teidän neuvoanne?"

"En voi sanoa", vastasi Anton väkinäisesti; "ainakin oli neuvoni

sangen vähän amerikkalainen."

"Eräs upseeri haluaa puhutella herra Wohlfartia", keskeytti heidät

sisäänastuva palvelija. -- Anton kavahti pystyyn. Sabine kävi

kukkiensa luo ja kumartui murhemielin niiden isojen vihreiden lehtien

yli. Vielä liihotteli tuon toisen varjo hänen ja Antonin välillä.

Palvelijan kiireinen ilmoitus herätti Antonin mielessä hämärää

aavistusta jostain uudesta kohtalon iskusta, ja hän riensi joutuin

eteiseen. Siellä seisoi Eugen von Rothsattel. Anton yritti tervehtiä

häntä lämpimästi, mutta nähdessään toisen järkytetyn kasvojenilmeen

hän hätkähti askeleen taapäin. Eugen kuiskutti hänelle aivan kuin

pahan omantunnon vaivaamana: "Äitini haluaisi puhutella teitä. Meillä

on tapahtunut hirveitä asioita."

Anton sieppasi hattunsa ja riensi konttoriin, jossa hän pyysi

Baumannin selittämään johtajalle hänen poismenonsa; sitten hän

lähti luutnantin kanssa vapaaherran asuntoon. Aivan kuin kuumeessa

astui Eugen Antonin vierellä; hän oli kadottanut kaiken malttinsa.

Sekautuen ja tuskin ymmärrettävästi hän koetti selittää Antonille

asianlaitaa: "Isäni käsitteli eilen illalla varomattomasti

ampuma-asetta ja haavoitti itseään; -- ratsastava pikalähetti nouti

minut majoituspaikastani tänne; -- kun pääsin perille, tapasin äitini

tainnoksissa. Hyvän aikaa hän lienee maannut pyörtyneenä. Sisareni ja

minä emme tiedä minkäänlaista neuvoa. Lenore on polvillaan rukoillut

äitiä lähettämään hakemaan teitä avuksi. Te olette ainoa ihminen,

johonka me hädässämme voimme luottaa. Minä en ymmärrä liikeasioista

hölynpölyä, mutta isän asiain täytyy olla hyvin huonosti. Äiti on

aivan suunniltaan. Koko talo on ylösalaisin."

Kaikesta siitä, mitä hän sanoi ja mitä hän koetti salata, hänen

katkonaisista lauseistaan ja epävakaisista katseistaan Anton voi

aavistella edellisen illan hirmuja. Paroonittaren huoneessa hän

tapasi Lenoren itkettyneenä, ja uupuneena horjui tämä häntä vastaan.

"Rakas Wohlfart", hän huudahti, tarttuen hänen käteensä, ja sitten

rupesi hän uudestaan rajusti nyyhkyttämään, ja hänen päänsä vaipui

voimattomana nuoren miehen olkapäälle. Sillävälin Eugen asteli

käsiään väännellen edestakaisin, kunnes viimein istahti sohvankulmaan

ja rupesi hiljaa itkemään.

"Tämä on hirmuista", valitti Lenore kohoutuen jälleen pystyyn.

"Kukaan ei saa mennä isän luo, ei edes Eugen enkä minä, äiti vain ja

vanha Johann hoitelevat häntä. Ja aikaisin tänä aamuna oli täällä

kauppias Ehrenthal, hän tahtoi väkisin päästä isän puheille, karjui

kovaa äidille ja haukkui isää petturiksi, niin että äiti pyörtyi

lattialle. Kun minä ryntäsin huoneeseen, lähti tuo hirveä ihminen

pois ja heristi meille vielä nyrkkiäkin."

Anton vei Lenoren nojatuoliin ja odotti kunnes neiti oli

rauhoittunut. Minkäänlainen lohduttelu ei tässä ollut paikallaan;

Anton oli itsekin järkytetty sydänjuuriaan myöten. "Huuda äitiä,

Eugen", sanoi Lenore vihdoin. Veli riensi ulos. "Älkää hyljätkö meitä

hädässämme", pyysi Lenore käsiään väännellen. "Onnettomuus on koko

kauheudessaan kohdannut meitä, ei edes teidänkään apunne kyennyt

estämään sitä."

"Hän, joka ehkä olisi siihen kyennyt, on nyt kuollut", vastasi Anton

surullisesti. "Voinko minä olla teille joksikin hyödyksi, se on

epätietoista; mutta hyvää tahtoani te ette voi epäillä."

"Ei", huudahti Lenore, "Eugenkin ajatteli kohta teitä."

Paroonitar saapui sisään. Hän astui raskaasti Antonin luo ja nojasi

toisella kädellään tuoliin pysyäkseen pystyssä, mutta vierastaan hän

tervehti ryhdikkäästi. "Me olemme joutuneet sellaiseen asemaan että

tarvitsemme ystävän apua, joka tietää liikeasioista enemmän kuin

me. Onneton tapaturma estää vapaaherraa, ehkä pitemmäksikin aikaa,

huolehtimasta asioistaan; ja niin vähän kuin minä niitä ymmärränkin,

niin käsitän kuitenkin että nopea toiminta käy välttämättömäksi

meidän puoleltamme. Lapseni ovat maininneet minulle teidän

nimenne; minä vaadin teiltä todellakin paljon, kun pyydän teitä

uhraamaan aikaanne meidän asiaimme selvittämiseen." Hän istuutui,

viittasi Antoniakin istumaan ja sanoi lapsilleen: "Jättäkää meidät

kahdenkesken, minä voin helpommin sanoa herra Wohlfartille sen vähän

minkä tiedän, kun ei teidän surunne ole silmäini edessä."

Heidän yksin jäätyä hän viittasi Antonia käymään lähemmäksi ja

yritti puhua, mutta hänen huulensa vapisivat, ja hän kätki kasvonsa

nenäliinaansa.

Anton katseli liikutettuna, kuinka kovaa taistelua aatelisnaiselta

kysyi asian puheeksiottaminen, ja senvuoksi hän sanoi: "Ennenkuin

voin sallia että te, armollinen rouva, osoitatte minulle niin

kunniakasta luottamusta, täytyy minun kysyä teiltä oman etunne

vuoksi: eikö teidän puolisollanne ole jotain sukulaista tahi läheistä

ystävää, jolle teidän kävisi helpommaksi uskoa huolenne? Minä

pyydän teitä muistamaan, että minun kokemukseni liikeasioissa on

vielä vähäinen, ja että minun asemani ei ole sellainen, että olisin

oikeutettu päteväksi neuvonantajaksi herra paroonille."

"Minä en tiedä ketäkään", vastasi paroonitar lohduttomasti ja

tuijotti eteensä. "Minun on helpompi kertoa teille, mitä en saa

salata, kuin jollekin perheemme tuttavalle. Pitäkää itseänne

lääkärinä, joka on kutsuttu sairaan luokse."

-- Vapaaherra ilmoitti minulle tänä aamuna jonkin verran

omaisuussuhteistaan.

Ja nyt hän kertoi kuulijalleen kaiken, minkä oli saanut selville

puolisonsa rahallisista selkkauksista, sukukartanoa uhkaavasta

vaarasta, uudesta pääomasta, joka tarvittaisiin puolalaisen

herraskartanon hallussapitämiseen. Hänen tietonsa ja mainintansa

olivat sangen vajavaiset, mutta nekin riittivät täyttämään Antonin

mielen synkeällä surulla perheen tulevaisuudesta.

"Mieheni on jättänyt minulle kirjoituspöytänsä avaimet; hän toivoo

että Eugen neuvottelisi asioistamme jonkun asiantuntijan kanssa

levollisemmin kuin hän itse nykyhetkellä voisi tehdä. Teitä minä

pyydän käymään yhdessä poikani kanssa tähän toimeen. Niin usein kuin

papereita katsellessanne tarvitsette joitakin tietoja, koetan hankkia

niitä vapaaherralta. Kysymys on siitä, oletteko te suostuvainen

ottamaan kantaaksenne tämän vaivan meidän hyväksemme, jotka kuitenkin

olemme teille vieraat."

"Kernaasti minä siihen suostun", vastasi Anton vakavasti, "ja toivon

että isäntäni hyvyydessään myöntää minulle siihen tarvittavan ajan,

jollette te itse pidä tarkoituksenmukaisempana uskoa tätä työtä

puolisonne kokeneelle asianajajalle."

"Myöhemmin saanemme tilaisuutta kysyä tämän herran neuvoa", sanoi

paroonitar pidättyvästi.