"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun

tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä

ovat sikarit."

Siten oli Anton löytänyt vanhan ystävän. Mutta Karl ei jäänyt hänen

ainoaksi nyöritakkiseksi tuttavakseen. Ratsumestari oli hyvin

mielistynyt reippaaseen maanmieheensä, joka oli niin urhokkaasti

käyttäytynyt kapinoitsijoita vastaan. Hän esitteli hänet everstille,

joka komensi kaupunkiin tunkeutunutta joukko-osastoa. Antonin

täytyi tällekin kertoa seikkailunsa ja sai suuressa upseeripiirissä

paljon kiitosta osakseen, ja sitten esitti ratsumestari lähipäivinä

hänet eskadroonansa upseereille. Antonin tyyni vaatimattomuus

teki hyvän vaikutuksen koreatakkisiin herroihin. Varsinaisessa

majoituspaikassaan näitä olisi oman suuruutensa tunto epäilemättä

estänyt seurustelemasta niin tuttavallisesti nuoren kauppamiehen

kanssa, mutta sotaretkellä he itsekin olivat oivallisempia

miehiä kuin yksitoikkoisissa rauhan oloissa, heillä oli vähemmän

ennakkoluuloja ja he tunnustivat vilpittömämmin siviilimiehen

rohkeuden, niissä sellaista näkivät. Täten he jo alusta pitäen

pitivät reipasta konttoristia vietävän kelpo poikana, he tottuivat

leikillä puhuttelemaan häntä ristimänimeltä, ja kun he kahvilassa

tyhjensivät kuppinsa ja pelasivat dominoa, huusivat he säännöllisesti

Antonin joukkoonsa. Jälleen nousi vuosien pimennosta esiin hämärä

taru tuon siviilimiehen suunnattomasta omaisuudesta ja salaperäisestä

sukulaisuudesta kruunupäiden kanssa, mutta eskadroonan kunniaksi on

mainittava, ettei tuo seikka ollut pääsyynä heidän toverilliseen

käyttäytymiseensä nuorta maanmiestänsä kohtaan.

Anton puolestaan tunsi suurempaa mielihyvää ritarillisten

nuorukaisten suopeudesta kuin olisi tahtonut myöntää itselleen tai

herra Pixille. Hän nautti vapaasta seurustelustaan noiden sangen

vaateliaiden ihmisten kanssa ja oli mielestään tasa-arvoinen monenkin

kanssa, jota hän ennen oli konttorituoliltaan katsellut hartaan

kunnioittavasti. Vanhat muistot virisivät hänessä eloon, hän tunsi

jälleen hurmausta kuuluessaan seurapiiriin, joka hänestä oli vapaa,

loistava ja ylhäinen. Myöskin luutnantti von Rothsattelista tuli

pian Antonin hyvä tuttava. Anton kohteli häntä mitä huomaavaisimmin,

ja luutnantti, joka pohjaltaan oli hemmoiteltu, kevytmielinen ja

hyväluontoinen ihminen, otti kernaasti vastaan Antonin sydämellisen

kiintymyksen ja palkitsi sen hilpeällä tuttavallisuudellaan.

* * * * *

Anton sai kiittää tärkeitä asiatoimituksiaan siitä, ettei hän

uusien ystäväinsä joukossa kadottanut itsenäisyyttään. Tosin

oli liike-elämä tyyten tauonnut tuosta hävitetystä kaupungista:

kaikki rauhallinen toiminta oli kokonaan lamassa. Jokapäiväiset

elintarpeet kallistuivat kovin, eikä kannattavaan työteliäisyyteen

ollut paljonkaan tilaisuutta. Moni, joka ennen oli kävellyt saappaat

jalassa, kävi nyt avojaloin, ja ken toisina aikoina olisi ostanut

itselleen uuden takin, panetti nyt vanhaan takkiinsa paikan toisen

viereen; suutari ja räätäli nauttivat aamiaisekseen vesivelliä kahvin

ja sokerin asemasta, rihkamasaksa ei maksanut velkaansa kauppiaalle,

eikä kauppias kyennyt suorittamaan laskujaan tukkuliikkeelle.

Jonka moisena aikana täytyi vaatia maksua sellaisilta, jotka

allapäin ruikuttivat suuria tappioitaan, sillä oli todellakin kova

urakka edessään. Antonkin sai sitä kokea. Kaikkialla hän kuuli

valitusvirsiä, joissa sen pahempi oli paljon todellista perää, monin

paikoin yritettiin hänen vaatimuksiaan torjua kaikenlaisilla ovelilla

liiketempuilla. Joka päivä hänellä oli kiusallisia kohtauksia, usein

täytyi jonkin asianajajan luona pitää loppumattomia neuvotteluja,

joita käytiin puolankielellä ja joissa hän senvuoksi tunsi olevansa

kuin pimeässä säkissä, vaikkakin liikkeen asiamies toimi tulkkina.

Sikäläinen kauppiasluokka oli mitä kirjavin kokoelma kaikilta

Europan ääriltä ajelehtineita liikemiehiä. Itse liiketoimintakin

oli saksalaisen silmissä hurjaa ja säännötöntä. Ja sittekin totuttu

tapa suorittaa sitoumuksensa vaikutti taikavoimallaan tympeisiinkin

mieliin, niin että Antonin sitkeys pääsi useammin kuin kerran

voitolle.

Hänen kauppaliikkeellään oli suurin vaatimus eräältä herra

Wendeliltä, pieneltä vähäpuheiselta mieheltä, joka teki hiljaista

kauppaa kaikille tahoille. Hänen väitettiin rikastuneen

salakuljetuksella, mutta nyt hän oli vaarassa menettää kaiken

omaisuutensa. Hän oli vastaanottanut hyvin uhkamielisesti herra

Schröterin itsensä, ja Antonia kohtaan hän pitkän aikaa käyttäytyi

kuin vararikon partaalla oleva raukka. Anton oli taasen kerran

pidellyt äreätä vanhusta hyvän aikaa pihdissä, mutta kuinka sitten

kävikään ja kuinka äijä väänteli ja kiemurtelikaan, joutui hän

kuitenkin puheistaan kiinni. Silloin Wendel tuskastuneena viimein

parahti: "Jo riittää, minä olen häviöön joutunut mies, mutta te

ansaitsette saada rahanne. Teidän liikkeenne on aina menetellyt

jalomielisesti minua kohtaan. Te saatte katteen saatavallenne.

Lähettäkää vielä tänä iltana asiamiehenne puheilleni ja tulkaa itse

huomenaamuna luokseni."

Kun Anton seuraavana aamuna saapui asiamiehen seurassa velallisen

asuntoon, tervehti tämä heitä jurosti, tarttui isoon ruosteiseen

avainkimppuun, veti hartioilleen nukkavierun viitan, jossa oli

kauluksia päällekkäin kuin olkikupoja vajan katolla, ja saattoi

vieraansa syrjäiseen kaupunginosaan erään rappiolla olevan

luostarin portille. Kauppiaan avattua oven he joutuivat pitkään

ristikäytävään. Anton ihaili holvin taiteellista rakennetta;

siihen oli ajan hammas uurrellut syviä halkeamia ja paikoittain

pudottanut alas holvikupujakin, joiden rauniot viruivat korjaamatta

kivipermannolla. Seiniin oli muurattu luostarin entisten asukkaiden

hautakiviä, joiden rapistuneet kirjoitukset kertoivat levottomasti

häärivälle nykypolvelle, että muinoin hurskaat slaavilaismunkit

olivat näissä hiljaisissa suojissa etsineet iäistä rauhaa. Tässä

ristikäytävässä he olivat päivittäin astelleet rukouskirja kädessä,

täällä he olivat rukoilleet ja unelmoineet, kunnes aika tuli uskoa

sieluparka suojeluspyhimyksen turviin. Sisemmälle tultua Wendel

avasi salaisen oven ja johti seuralaisensa kiertoportaita alas

isoon maanalaiseen holviin. Täällä oli aikoinaan silloisen rikkaan

luostarin viinivarastoa säilytetty, näitä kiertoportaita myöten

oli hurskas veli kellarimestari laskeutunut, ties kuinka usein;

hän oli astellut mahtavien tynnöririvien välissä ja maistellut eri

lajeja, ja kun ylhäältä oli kuulunut pienen rukouskellon ääni, oli

hän sukkelaan notkistanut päänsä ja höpissyt lyhyen rukouksen,

käyden sitten uudelleen maistelemaan varastojaan tahi astelemaan

hyvillä, mielin edestakaisin niiden välillä. Luostarin kellot oli jo

kauan sitten sulatettu, munkkien tyhjiin kammioihin oli ratkennut

ammottavia repeämiä, ja muinaista ruokailuhuonetta käytettiin

nykyään viljasäiliönä. Kaikki muu oli tärveltynyt ja rappeutunut,

kellari yksin oli maan uumenissa säilynyt entisellään, ja kuten

ajassa neljäsataa vuotta sitten, makasi nytkin mahtavia tynnöreitä

täynnä tulista Unkarin viiniä kapeilla alustoillaan. Yhä vieläkin

yhtyivät kauniit holvikaaret isoiksi tähdiksi, yhä vieläkin olivat

seinät valkaistut ja lattialle sirotettu puhdasta hienoa hiekkaa;

yhä vieläkin oli tapa, että kellarimestari sai vain vahakynttiläin

valossa lähestyä jaloja viinejä. Tynnörit eivät enää olleet samat,

joista muinaiset munkit olivat särpineet, mutta sisällys oli samaa

Hegyallan, Menesin, Oedenburgin ja Rustin milloin mietoa, milloin

ylpeän tulista kasvua.

"Sata viisikymmentä tynnöriä, tynnöri kahdeksaantoista,

neljäänkolmatta, kolmeenkymmeneen tukaattiin", sanoi asiamies, ja

sitten alettiin tehdä tavaraluetteloa. Pää kumarassa kulki Wendel

tynnöriltä toiselle vahakynttilä kädessä. Jokaisen eteen hän jäi

seisomaan ja pyyhki puhtaalla palttinarievulla huolellisesti

vähimmänkin homeen merkin, jonka astian pinnalla huomasi. "Tämä oli

minun mieluisin kävelymatkani tähän saakka", sanoi hän Antonille.

"Kahdenkymmenen vuoden aikana matkustin Unkariin jok'ainoaan

viininkorjuuseen ja tein mieskohtaisesti ostokseni itse paikalla. Ne

olivat iloisia päiviä, herra Wohlfart, mutta nyt ne ovat iäksi ohi.

Usein olen astellut täällä edestakaisin ja katsellut auringonsädettä,

joka luukusta lankesi alas tynnöreille, ja ajattelin muinaisia

munkkeja, jotka täällä astelivat ennen minua. Tänään käyn viimeistä

kertaa elämässäni tässä kellarissa. Mikä kohtalo tulee nyt tämän

viinin osaksi? Te kuljetatte sen pois, vieraassa maassa särpivät

sen suihinsa ihmiset, jotka eivät ymmärrä sen jaloutta; ja tässä

kellarissa rupeaa jokin viinatehtailija polttamaan löyhkäävää sikunaa

tahi joku uusi oluenpanija panemaan baijerilaista olutta. Vanha aika

on kulunut loppuun, niin viinille ja kellarille kuin minullekin.

-- Tässä on Unkarin jalointa kasvua", hän sanoi, pysähtyen erään

tynnörin kohdalle. "Sopimusta tehdessämme olisin voinut pidättää

tämän itselleni. Mutta miksikä hyödyksi? Tyhjentääksenikö itse sen?

Minä en enää juo mitään viiniä. Menköön se vain toisten tynnörien

mukana. Mutta jäähyväiset tahdon kumminkin siltä ottaa." Hän täytti

lasinsa. "Oletteko koskaan maistanut moista viiniä?" hän kysyi ja

tarjosi alakuloisena Antonille lasin. Anton vakuutti mieluusti, ettei

hän ikänä ollut.

Hitaasti he nousivat jälleen kiertoportaita ylös. Kynnykselle

tultua kauppias vielä kerran pysähtyi ja katseli pitkän aikaa alas

kellariin. Sitten hän käännähti päättäväisesti poispäin, lyödä

rämäytti kellarinoven kiinni ja lukitsi sen, irroitti avaimen

ketjusta ja laski sen juhlallisesti Antonin käteen. "Tässä on avain

teidän tavaroidenne luo, välimme ovat nyt selvät. Jääkää hyvästi,

herrani." Vitkalleen ja pää kumarassa hän asteli ristikäytävää

poispäin; käytävän puolihämyssä hän näytti joltakin luostarin

muinaiselta kellarimestarilta, joka vielä aaveenakin liihotteli

entisillä rapistuneilla tyyssijoillaan. Asiamies huusi hänen

jälkeensä: "Mutta entä aamiaisemme, herra Wendel?" Vanhus pudisti

päätään ja heilautti torjuvasti kättään.

Niin, aamiainen! Tällä paikkakunnalla huuhdeltiin jokainen

kauppasopimus epälukuisilla viinipulloilla. Nuo pitkät istunnot

viinituvissa, joille ei edes tämä surullinen aika pannut estettä,

olivat Antonille aika kiusalliset. Hän pani merkille, kuinka tässä

maassa lörpöteltiin ja ryypättiin paljon enemmän ja tehtiin työtä

paljon vähemmän kuin hänen kotimaassaan. Joka kerta, kun hänen

onnistui selvittää jokin liikeasia, täytyi hänen myöskin armotta

alistua tavanmukaiseen aamiaiseen. Silloin keräytyivät ostaja

ja myyjä kaikkine apulaisineen ja ketä tuttuja vain sattuivat

kohtaamaan johonkin viinikauppaan pyöreän pöydän ympärille; mässäys

alotettiin portterilla, kaviaaria ahmittiin naulakaupalla ja

sitten käytiin Bordeaux'n punaviinien kimppuun. Vieraanvaraisesti

täytettiin syrjäistenkin lasit; kun tuttu naama nähtiin, vedettiin

senkin omistaja mukaan juomapöytään, ja kemuja kesti usein iltaan

saakka. Sillä aikaa saivat osanottajain perheenemännät, jotka olivat

tottuneet moisiin tapauksiin, kantaa päivällisruoan kolmastikin

takaisin keittiöön, ja miesten myöhään viipyessä he hyvänluontoisesti

säästivät sen seuraavaksi päiväksi. Anton muisteli näinä päivinä

usein Finkiä, joka oli opettanut häntä, vaikka vastoin hänen

tahtoaankin, kestämään kunnialla moiset vaikeat voimankoetukset.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä Anton istui upseeriseurassa pelaamassa dominoa.

Silloin huudahti muuan vanhempi luutnantti sanomalehtensä takaa

pelaajille: "Eilen illalla murskautui eräältä meidän husaariltamme

kaksi sormea oikeasta kädestä. Se aasi, jonka kanssa hän asui samassa

huoneessa, leikitteli karbiinillaan, ennenkuin oli ottanut siitä

panoksen pois. Tohtori arvelee leikkauksen välttämättömäksi. --

Vahinko kunnollista miestä, hän oli eskadroonan ripeimpiä poikia.

Paraimmille tuollaiset onnettomuudet aina sattuvatkin."

"Mikä sen haavoitetun nimi on?" kysyi herra von Bolling, siirtäen

dominonappulataan. "Jefreitteri Sturm."

Anton kavahti pystyyn, niin että nappulat tanssivat pöydällä. "Missä

häntä hoidetaan?" hän huudahti.

Luutnantti neuvoi hänelle tien sairaalaan.

Pimeässä huoneessa, joka oli täynnä vuoteita ja sairaita sotilaita,

makasi Karl kalpeana ja ojensi Antonille vasemman kätensä. "Nyt on

pahin ohitse", hän sanoi, ja "saakelin kipeätä se tekikin, mutta

pääsen sentään taas kerran käyttämään kättäni. Kynää voi siinä jo

pidellä, ja yritänpä sitten ylös päästyäni muutakin askaretta; mikä

ei rupea käymään oikealla kädellä, niin käyhän sitten vasemmalla.

Kultasormuksella en vain enää voi komeilla."

"Karl poloinen", huudahti Anton, "nythän sinä et kelpaa enää

sotamieheksi."

"Tiedättekö mitä", sanoi Karl, "sen onnettomuuden minä jaksan hyvin

kestää, eihän tästä kuitenkaan tule kunnollista sotaa; ensi kevääksi

kylvöajaksi olen jälleen täydessä kunnossa. Voisinpa jo nytkin nousta

tästä loikoilemasta, jollei tohtori olisi niin ankara. Eihän täällä

hauskalta näytä", lisäsi hän anteeksipyydellen; "miehistämme ovat

monet sairastuneet ja vieraassa kaupungissa täytyy tulla jotenkuten

toimeen."

"Mutta sinä et saa jäädä tähän huoneeseen, jos minä vain voin korjata

asian", sanoi Anton. "Täällähän on sellainen taudin löyhkä, että

siitä tervekin sairastuu; minä pyydän ratsumestariltasi luvan, että

saan muuttaa sinut omaan asuntooni."

"Rakas herra Anton", huudahti Karl iloissaan. -- "Ole hiljaa", sanoi

tämä, "enhän vielä tiedä, saanko edes luvan."

"Olisi minulla vielä muuan pyyntö teille", sanoi potilas vieraansa

lähtiessä. "Ilmoittakaa tästä asiasta Goljathilleni sillä tapaa,

ettei hän pahasti hätääntyisi. Jos hän sattumalta saa kuulla siitä

syrjäisiltä, niin hän käy vallan raivoon."

Sen Anton lupasi ja riensi sitten rykmentinlääkärin ja ystävällisen

ratsumestarin puheille.

"Minä koetan hankkia hänelle loman tästä päivästä alkaen", lupasi

viimemainittu. "Koska hänen vammansa epäilemättä vapauttaa hänet

kokonaan sotapalveluksesta, niin voihan hän teidän luonanne odotella

erokirjaansa." Kolme päivää myöhemmin astui Karl käsi siteessä

Antonin huoneeseen. "Tässä minä nyt olen", hän sanoi. "Hyvästi nyt,

nyöritakki, hyvästi Selim, kelpo raudikkoni! Viikon päivät te saatte

kärsiä minua vielä potilaana, herra Anton, sitte nostan jälleen

pöytänne ja tuolinne ilmaan suoralla käsivarrella."

"Tässä on vastaus isältäsi", sanoi Anton. "Hän on osoittanut sen

minulle."

"Teille?" ihmetteli Karl, "minkävuoksi teille? Miksei ukko ole

kirjoittanut minulle itselleni?"

"Kuulehan itse." Anton otti kuoresta ison paperiarkin, johon oli

piirretty puolen tuuman korkuisia kirjaimia, ja luki: "Arvoisa herra

Wohlfart, olipa se koko onnettomuus minun poikaparalleni! Kaksi

sormea pois kymmenestä, niin jää jälelle vain kahdeksan. Vaikkapa

ne sormet ovatkin pikkusia, niin tekee se siltä yhtä kipeää. Suuri

onnettomuus on meille kummallekin, kun emme kykene enää kirjoittamaan

toisillemme. Senvuoksi pyydän teitä ystävällisesti kertomaan hänelle

kaiken, mitä tässä seuraa. Hän ei saa kovin murehtia. Näveriä hän

ehkä pystyy vielä käyttämään ja vasaratakin jonkun verran. Ja jos

taivaassa on päätetty, ettei sekään käy, niin älköön hän sitä pahoin

surko. Hänellä on turvansa rauta-arkussani. Minun kuoltuani hän

löytää avaimen liivintaskustani. Niinpä lähetän hänelle, sydämelliset

terveiseni. Heti kuin hän pääsee matkustamaan, niin tulkoon suoraa

päätä minun tyköni, koskapa en kirjeellisesti voi hänelle muutakaan

sanoa, kuin että olen häntä iäti rakastava isänsä Johann Sturm." --

Anton ojensi kirjeen toipilaalle.

"Totta tosiaan", virkkoi Karl alakuloisesti hymyillen, "ukko paha on

ensi hädässään saanut päähänsä, että hänkään ei voi enää kirjoittaa

minulle, kun luuli minun käteni tulleen käymättömäksi. Mutta kyllä

häneltä silmät leviää, kun saa minun ensi kirjeeni."

Täten joutui Karl asumaan Antonin viereisessä huoneessa useiksi

viikoiksi. Kohta kun hän voi jälleen liikuttaa kättänsä, kävi

hän ystävänsä vaatevaraston kimppuun ja rupesi tekemään tälle

samoja pikku palveluksia kuin ennen Schröterin talossa ollessaan.

Antonilla oli täysi työ estää häntä rupeamasta hänen vakituiseksi

palvelijakseen. "Joko sinulla taasen on minun takkini harjattavana?"

sanoi hän, astuessaan Karlin kamariin; "tiedäthän, etten sitä

suvaitse." -- "Otin sen vain seuraksi omalle takilleni", puolusteli

Karl, "kaksi viihtyy vierekkäin paremmin kuin erikseen. Kahvinne on

valmis, mutta tämä väkiviinalamppu ei kelpaa mihinkään, se antaa

makunsa kahville." Kun hän ei enää saanut autella Antonia, kuten

hän valitti, rupesi hän askartelemaan omaksi ratokseen. Vanhastaan

kätevänä nuorukaisena hän oli pian hankkinut itselleen täydellisen

valikoiman puusepän työkaluja, ja aina kun Anton oli, poistunut

kotoa kaupungille, alkoi Karl käytellä sahaa, näveriä, höylää ja

raspia niin innokkaasti, että naapurina asuva kuuro tykistökapteeni

luuli nikkarin muuttaneen taloon ja lähetti rikkinäisen sänkynsä

korjattavaksi. Kun Karlin yhä edelleen täytyi säästellä oikeaa

kättänsä, harjoitti hän vasentaan käyttelemään eri työkaluja vuoron

perään ja oli iloinen kuin lapsi nähdessään sen tottuvan askarteluun.

Ja kun lääkäri kielsi häneltä nämäkin hommat lähiviikoiksi, rupesi

hän kirjoittelemaan vasemmalla kädellään ja näytti Antonille joka

päivä käsialaansa. "Tuhertelen vain harjoittelun vuoksi", hän sanoi,

"täytyyhän ihmisen tietää, mihin hän pystyy. Ja muutenhan on vain

totuttu tapa kirjoittaa käsin; kenellä ei käsiä ole, se opettelee

kirjoittamaan jaloillaan; ja luulenpa, ettei niitäkään tarvittaisi,

täytyisihän sen käydä päinsä päänkin avulla."

"Nyt sinä päästät palturia", nauroi Anton.

"Kuulkaapa nyt vain", vakuutti Karl tosissaan; "kun ottaa

hampaittensa väliin pitkän kynän, joka on kahdella rautalangalla

kiinnitetty korvallisille heilahtelemisen estämiseksi, niin totta

maar pitäisi kirjoittamisen käydä laatuun. Kas tuossapa on luinen

avainkylttinne lohjennut rikki, se meidän on kohta liimattava kiinni".

"Ihmettelenpä, ettei se itsestäänkin liimaudu kiinni," naljaili

Anton, "sinun huoneestasihan tulee niin hirveä liiman katku, että

luulisi koko ilman muuttuneen liimaksi."

"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta

keksintöä mitä lienee."

Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa,

tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt

tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.

* * * * *

Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa

hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen

kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista

pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja

kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui

hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui

kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä

patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan

ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan

enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen

veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät

ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä

oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla

poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän

näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja

teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja

Kidronin puron partaalla.

"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä

ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman

iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!"

muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.

"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta

syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te

olette joutunut juuri tähän taloon?"

"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen

vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett'

teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa.

Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel

oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie

olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie

en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen.

Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo

hänen edess' lakitta päin. -- Lakitta päin", toisti Tinkeles

vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka

se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin,

kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess'

pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko

elämäns' ajan."

"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä

galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan

vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä

majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte

jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte

hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan.

Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain

tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin

piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän

varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän

kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin

olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja

kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät

suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."

Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on

hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen

hampaansa kalisivat kuuluvasti.

Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan.

"Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu

mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."

"A, mitä mie tunnustan", ähkyi Tinkeles. "Ei miull' mitä

tunnustamist'."

"Jollette tule hyvällä, niin huudan sotamiehiä", tiuskasi Anton

ankarasti.

"Herran nimess', ei mitä sotamiehii", rukoili Tinkeles vapisten.

"Mie lähden kernaast' ja kerron teille ihka kaikki, mitä vain miull'

on tiedoss', jos te lupaatte miulle, ettette anna mua ilmi teidän

herralle eikä Mausche Fischelille eikä myöskään tälle kehnolle

isännälle eikä sotamiehille."

"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli

lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia,

irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi

noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon

jollekin syrjäkadulle.

Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää

kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi

huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä.

Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää

on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en

syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on

se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin

pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten

ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun

rinnalle!"

"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota

juutalaisen vilpitön valitus hellytti.

"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi

Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt

kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest',

ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli,

että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa.

Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään

pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän

joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä

sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun

tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten

ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun

vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää

tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne

tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen

verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja

kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki,

niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli

tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki

ison reiän."

Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella

mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis

teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja

jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut

meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."

"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen;

"villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee

ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin

kakskymment' tuhatt' taalerii."

"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt

pitäisi tehdä teidän suhteenne?"

"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski

rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun.

Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche

Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki

tyhjäks'."

"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.

"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi

juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja

sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin

toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku

asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."

Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta

vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää

rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te

olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti

meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."

"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles

tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte

sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän

kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei

mies onnistu kaupoissaan?"

"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne."

Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi:

"Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia

teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." --

"En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."

Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi

kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill';

jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille

kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."

"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles.

Lähtekää nyt Herran nimessä!"

Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan

lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria,

ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki

akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.

Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan

piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi

tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa

sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun

kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin

istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli

hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto

tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän

silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän

tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan

hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun

hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että

etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä

kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan,

rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen

käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton

tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin

veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä

karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä

hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa

häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan

isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti

samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä

Israel.

Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen

Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä

pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän,

heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa

minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut

tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin

tulette?" -- Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. --

"Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta

kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli

pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi

kaksikymmentä tukaattia." -- "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti

joutuin kukkaronsa esille.

Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli

kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo.

"Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista

verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt

narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."

"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka

kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että

jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"

Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles

työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan

kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä

armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist',

joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? -- Jos

menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen

ei viel' ole ostamist'."

"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?"

kysyi luutnantti nauraen.

"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän

on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen

vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän

vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."

Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti

uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult'

tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen

ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian

ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."

"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli

luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."

"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja

joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."

"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä

on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy

kuukausimääriä."

"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin

ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän

nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen

parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" -- Luutnantin

viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.

"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan

kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan

nousevan poskilleen.

"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin

tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan..."

"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui

vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen

kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.

"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni",

sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun

rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä

tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään.

Niin että paina nyt hitoille vain!"

Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli

molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan

jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen

tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis

lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll'

lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen",

mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."

"Mitä te sitten olette tietävinänne?" kysyi Anton.

"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun

he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen

merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra

Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti

ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan

hyvää vauhtia.

"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen

akkunasta hevosen perään.

"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi,

hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen

johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."

"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis

iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.

Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja

Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen

huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten

aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän,

pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin

perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te

antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"

Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten

tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos

tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän

päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi

teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."

Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään.

"Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta

hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan",

toisti hän painokkaasti.

"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole

minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua

varotatte."

"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun

puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele

kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen

kiireisesti.

"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti

palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on

hänen asiansa", Anton vastasi.

"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle.

Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne

omassa taskussanne. -- Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren

miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen,

eikä mikään voi pelastaa häntä."

"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä.

"Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata

ämmäin lorua."

"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin

että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin

muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka

kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa

nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut,

eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen

uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää

kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"

"Ketä paholaista te oikeastaan tarkoitatte, kenellä on parooni

käsissään?" huudahti Anton kuohuksissaan ja unohtaen kaiken

varovaisuuden.

"Mitä me nimist'?" vastasi juutalainen kylmästi. "Vaikka mie

tietäisinkin nimen, en sit' kuitenkaan sanoisi, ja jos sanoisinkin,

ei se hyödyttäis' teitä eikä Rothsatteliakaan, sillä te ette tunne

sitä miestä eikä paroonikaan ehkä tunne häntä."

"Onko se mies Ehrenthal?" kysyi Anton.

"En mie saa sanoa sen nimeä", toisti Tinkeles kohauttaen hartioitaan;

"mutta Hirsch Ehrenthal se ei ole."

"Jos minun pitää uskoa teidän sananne ja jos te todellakin tahdotte

auttaa minua", jatkoi Anton tyyntyneemmin, "niin teidän täytyy

kertoa tarkemmin. Minun täytyy saada tietää tuon miehen nimi, ja

minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olette kuullut hänestä ja

paroonista."

"En mie mitä oo kuullut", kinasteli kauppuri itsepäisesti, "jos te

kysytte miulta kuin tuomarit tekevät. Puhe, jonka ihminen kuulee,

haihtuu ilmaan kuin sauhu; ken siit' käsittää osan, ken toisen. En

mie voi sanoa teille, mitä mie oon kuullut, en paljostakaan rahast'.

En tahdo laskea kättäni rukoushihnoille ja vannoa oikeuden edessä.

Mitä mie nyt puhun, on hyvä teidän korvalle eikä kenenkään muun.

Mutta teille mie sanon, että kaks' on istunut yksiss', ei vain

yhden illan, vaan monta iltaa, eikä vain yhten' vuonna, vaan mont'

vuotta, ja he ovat kuiskutelleet keskenäns' meidän majataloss',

miss' alhaall' virta juoksee. Ja vesi on mutissut hiljaa itsekses'

alhaall' ja nuo kaks' ovat mutisseet hiljaa keskenäns' veden päällä.

Mie makasin patjallain samass' huoneess', ja ne luuli miun nukkuvan.

Ja usein mie kuulin molempien miesten suusta Rothsattelin nimen ja

hänen tilans' nimen. Ja mie tiedän, ett' musta pilvi seisoo hänen

päälläns', mutta mitään muut' mie en tiedä. Ja nyt se on sanottu,

ja nyt mie lähden. Se hyvä neuvo, jonka mie tänään teille annoin,

olkoon teidän palkintonne siit' päiväst', jolloin te soditte jalost'

pistoolilla villan ja talin puolest'. Ja muistakaakin, mitä lupasitte

tehdä miun hyväks'."

Anton katsahti huolestuneena eteensä lattiaan. Bernhardilta hän oli

kuullut, että vapaaherra oli läheisissä liikesuhteissa Ehrenthalin

kanssa, ja tämä tilanomistajan läheinen seurustelu tuon pahamaineisen

keinottelijan kanssa oli jo alusta pitäen huolettanut Antonia. Mutta

mitä Tinkeles nyt kertoi, kuului aivan uskomattomalta; itse hän ei

ollut koskaan kuullut mitään epäsuotuista vapaaherran taloudellisesta

asemasta. "Siihen, niitä nyt olette kertonut minulle", lausui hän

hetken vaiti oltuaan, "en voi tyytyä. Ajatelkaapa tarkoin, kenties

muistatte noiden miesten nimetkin ja mitä he ovat lähemmin puhuneet

keskenänsä."

"Mitämaks muistankin", vastasi galizialainen kasvoillaan omituinen

ilme, joka kuitenkin jäi alakuloiselta Antonilta huomaamatta.

"Mut nyt on meidän välit kuitit; mie tein teille huolii ja

vaaroi, mut nyt mie tein teille suuren avun. -- Suuren avun",

toisti hän itsetyytyväisesti ja katsellen silmää vilkutellen

Antonin ällistyneisiin kasvoihin. "Onks' teill' ehkä tarvis

vaihettaa seteleit' louisdoreihin", lisäsi hän äkkiä tavalliseen

liikemiessävyynsä; "mie voin teille hankkia louisdorei, jos annatte

miulle vastaan tukaatteij tai seteleit'."

"Tiedättehän te, etten sekaudu rahakeinotteluihin", vastasi

Anton hajamielisesti. -- "No, ehkä teill' on antaa hyville

Wienin kauppahuoneille asetettui vekseleit'?" -- "Ei minulla ole

vekseleitäkään", ärähti Anton suuttuneesti.

"No, hyvä, siivo kysymys ei pure ketäkään", sanoi juutalainen

ja kääntyi lähteäkseen. Ovella hän vielä kerran kääntyi ympäri.

"Seligmannille, joka näytteli hevost' herroille ja sai vartoa herroi

puolen päivää, miun piti maksaa kaks' guldenii. Se oli käteismeno,

jonka mie sain maksaa teidän takia, kai te maksatte miulle takaisin

miun kaks guldenii?"

"Jumalan kiitos!" huudahti Anton ja hymyili vasten tahtoaankin,

"nytpä te jälleen olette se vanha Tinkeles. Ei, Schmeie, kahta

guldenianne te ette peri minun taskustani."!

"Eikä teill' oo tarvis louisdorei eikä Wienin vekseleit'?" jankutti

Tinkeles.

"Ei niitäkään", nauroi Anton.

"Hyväst' sitten", sanoi Tinkeles. "Kun me jälleen tavataan, niin me

ollaan hyvii ystävii." Hän tarttui ovenripaan. "Ja jos te tahtoo

tietää sen miehen nimen, ken voi murskata Rothsattelin, niin että

hänest' tulee pikkunen kuin ruoho maantien vieress', jota kaikki

tallaa, niin kysykää Hirsch Ehrenthalin kirjanpitäjää, Itzig nimistä.

Veitel Itzig on hänen nimens'." Näin sanoen Tinkeles joutui ovesta

ulos kuin ampumalla. Anton juoksi hänen jälkeensä, mutta kauppuri

ei enää kuunnellut hänen huutojaan, vaan luikahti ulos portista,

ennenkuin hän oli kerinnyt alas. Hyvällä syyllä voi kuitenkin

toivoa hänen pian jälleen palaavan, joten Anton kiipesi jälleen

kamariinsa, mieli yhä kuohuksissa tuon kummallisen katumuksentekijän

tunnustuksista.

Mitä hän juuri oli saanut kuulla, se hänen täytyi heti kertoa

vapaaherran pojalle. Hän kyllä arvasi, että tämä kävi sangen

vaikeaksi hänen upseeriystävänsä herkän itsetunnon ja sukuylpeyden

vuoksi. "Mutta kertoa minun täytyy sittekin, vielä tänä iltana vedän

hänet syrjään, tai menen muita aikaisemmin hänen luokseen tahi jään

muita myöhemmäksi."

* * * * *

Mutta tätä hyvää aiettaan Antonin kävi vaikeaksi panna täytäntöön.

Niin aikaisin kuin hän riensikin nuoren Rothsattelin asuntoon, tapasi

hän siellä jo joukon ennen joutuneita husaariluutnantteja koolla.

Eugen lojui yötakki yllään sohvalla, ja toverit istuivat piirissä

hänen ympärillään. Kohta Antonin jälkeen saapui tohtorikin. "Mitä nyt

kuuluu?" hän kysyi käyden potilaansa luo.

"Hyvää vain", vastasi Eugen; "en tarvitse enää teidän

myrkkypulvereitanne."

"Hiukan on vielä kuumetta", päätteli tohtori, "nuhaa ja niin

poispäin. Täällähän on aivan liian kuuma, esitän että akkuna avataan."

"Eikö hitoilla, tohtori", huusi eräs nuorista herroista, joka

oli kahdesta tuolista muodostanut itselleen jonkinlaisen penkin.

"Tiedättehän että minä en siedä vetoa muuten kuin palvelustoimessa

ollessani."

"Niin kylläkin", Eugen huudahti, "me olemme homeopaatteja,

karkoitamme kuumetta lämpimällä. Mitä me nyt juommekaan?"

"Toti on kuumesairaalle terveellisintä", sanoi lääkäri.

"Noutakaappa siis ananas, hyvä Anton, se on muiden tarveaineiden

kanssa tuolla sivuhuoneessa", pyysi Eugen.

"Katsoppa mokomaa", huudahti tohtori, kun Anton toi hedelmän ja

upseeripalvelija korillisen viinipulloja; "siinähän on vasta makea

jättiläinen, oikein lajinsa mestarituote. Luvallanne minä valmistan

totia, sekoitus on näet toimitettava potilaan tilan mukaisesti." Hän

otti taskustaan mustan kotelon ja siitä veitsen, jolla kävi hedelmää

leikkaamaan.

"Juoskaa suohon! Riivaako teitä paholainen? Hitoille kaikki

lääkärinkojeenne!" huusivat kaikki husaariupseerit pystyyn kavahtaen.

Kiukkuisia kirouksia sateli tohtori poloisen pään yli.

"Hyvät herrat", huudahti lääkäri paljonkaan nolostumatta toisten

noitumisesta, "onko sitten kellään teistä veistä? Teidän ei tarvitse

kokeakaan taskujanne, minä tiedän muutenkin ettei kellään ole. Peilin

ja harjan lisäksi ei niistä löydy mitään muuta. Ja kuka teistä osaa

valmistaa boolin, joka tyydyttäisi älykästä ja reipasta miestä?

Tyhjentää te sellaisen kyllä osaatte, mutta valmistamaan ette kykene."

"Minä tahdon yrittää", sanoi Bolling nurkastaan. "Ah, herra von

Bolling, oletteko tekin täällä?" sanoi tohtori kumartaen.

Bolling sieppasi hedelmän hänen kädestään ja varjeli sitä

huolellisesti lääkemiehen ulottuvilta. "Tulkaapa, Anton, avuksi",

hän huudahti, "ja pitäkää silmällä, ettei tuo tohtori hirviö pääse

ruumiinleikkelyveitsineen liian lähelle juoma-aineita."

Antonin käydessä vanhemman luutnantin kanssa innokkaaseen hommaan

otti tohtori taskustaan kaksi korttipakkaa ja laski ne juhlallisesti

pöydälle.

"Korjatkaa korttinne samaa tietä takaisin", huudahti Eugen, "tänään

me ainakin tahdomme viettää iltaa syntiä tekemättä."

"Sitä ette kykene tekemään", pilkkasi tohtori, "te olette itse

varmasti ensimmäinen niitä kaipaamaan. En tarkoitakaan esittää muuta

kuin rauhallista whistiä, jossa tasaisesti jaellaan lehdet oikeaan

ja vasempaan, siis oikeata hurskaitten erakkojen peliä. Mutta mitä

te tulette näillä korteilla toimittamaan, se nähdään illan kuluessa.

Tässä ne ovat kynttiläin vieressä."

"Älkää kuunnelko kiusaajaa", huusi eräs luutnanteista nauraen.

"Joka ensiksi tarttuu kortteihin, hän saa kustantaa huomenna

aamiaisen koko seuralle", ehdotti eräs toinen.

"Tässä on juoma", sanoi Bolling ja kantoi tuoksuavan maljan pöytään

sekä jakeli siitä jokaiselle. "Maistakaahan, verinen mies", sanoi hän

lääkärille.

"Raakaa se vielä on", arvosteli tämä, "huomeniltaan vasta kerkiää

nautittavaksi."

Toisten herrojen riidellessä juoman laadusta kävi Eugen käsiksi

toiseen korttipakkaan ja jakoi sen kahdeksi pinkaksi, jotka laski

päällekkäin. Tohtori huusi: "Ähä, jopa joutui kiinni! Hän saa itse

maksaa sakot."

Kaikki nauroivat ja kokoutuivat pöydän ympärille. "Pitäkää te

pankkia, tohtori", huusivat upseerit ja sysäsivät korttipakan

hänelle; joutuin ilmestyi toisiakin peliä esille herrain taskuista,

tohtori laski kourallisen seteleitä ja hopearahaa pöydälle ja

peli alkoi. Suuria panoksia ei tehty, ja leikkipuheet seurasivat

voittoja ja häviöitä. Antonkin otti kortin ja kävi mukaan, vaikka

aivan tarkkaamattomasti. Hänen oli vaikea ottaa osaa upseerien

keskusteluun, ja hän katseli säälien nuorta Rothsattelia, joka

kumartui kiihkeästi korttiensa yli. Anton voittikin muutamia

taalereita, mutta huomasi pahoilla mielin Eugenin häviävän

herkeämättä. Tukaatti toisensa perään keräytyi pankinpitäjän

eteen. Kun Anton itsekin oli voittanut hiukkasen isännältään, ei

hänen käynyt huomauttaminen tämän tappioista; mutta tohtori sanoi

potilaalleen, voitettuaan tältä taas moniaita tukaatteja: "Te

olette liiaksi kiihdyksissä, kuumeenne on kohonnut, ja parasta

olisi että lakkaisitte pelaamasta; en ole vielä koskaan käsitellyt

kuumesairasta, joka ei olisi hävinnyt faaraossa." [Eräs uhkapelin

laji, jossa "kuninkaalla" on Egyptin muinaisten hallitsijain

arvonimi.]

"Ei se teitä liikuta, tohtori", vastasi Eugen kiivaasti ja heitti

jälleen korttinsa.

"Sinulla on tänään kovan onnen päivä, Eugen", huudahti hyväluontoinen

Bolling, "otat jälleen pahasti nokkaasi." Kun peli oli pelattu

loppuun, kokosi tohtori kortit ja työnsi ne taskuunsa. "Pankki voitti

vahvasti", hän sanoi suopeasti, "mutta sittekin lakkaan pelaamasta,

jotta en hyötyisi liikoja."

Upseerien kesken syntyi tyytymättömyyden myrsky. "Minä käyn pitämään

pankkia", huusi Eugen, "antakaa minulle rahaa, Wohlfart."

Tohtori pani aluksi vastaan, mutta taipui sitten arvellen: "Ehkäpä

hänellä on pankinpitäjänä onnea. Lähimmäiseltään ei saa koskaan

kieltää ansiotilaisuutta."

Anton otti muutamia seteleitä lompakostaan ja laski ne vaieten

Eugenin eteen, mutta itse hän ei enää käynyt pelaamaan. Murhemielin

hän katseli ystäväänsä, joka viinistä ja kuumeesta punoittavana

tuijotti eteensä lyötyjä kortteja. Jälleen hävisi Eugen pelin

loppuessa kaikki rahansa. Setelit lennähtivät kuin säikähtyneet

linnut hänen edestään, tuskin ainutkaan hyvä kortti nousi pakasta

hänelle. Hämillään upseerit katselivat toisiaan. "Minäkin ehdotan

että lakkaamme pelaamasta", huudahti Bolling; "voimmehan antaa

korvausta jonain toisena iltana."

"Mutta minäpä tahdon saada korvausta tänään", huusi Eugen, hypähti

pystyyn ja lukitsi oven. "Kukaan ei pääse täältä ulos. Uskaltakaa

panna kunnolliset panokset; tässä ovat minun rahani." Hän tyhjensi

tulitikkulaatikon pöydälle. "Jokainen tikku vastaa kaksoistaaleria;

sen verran annan myöten, että tikun saa yhden kerran taittaa, mutta

panos ei saa mennä alle taalerin." Jälleen lentelivät kortit pöydällä

ja peli kävi kiivasta kulkuaan. Anton anasti totimaljan kauhan ja

päätti, ettei sallisi kenenkään enää ammentaa lasiinsa. Eugen hävisi

edelleenkin; kuin taikavoimasta siirtyivät tulitikut hänen edestään

kaikille suunnille. Eugen nouti uuden laatikon ja huusi: "Erottaessa

teemme loppulaskelman." Silloin nousi Bolling pystyyn ja tömisytti

tuolillaan lattiaan.

"Lurjukseksi sanon sitä miestä, joka karkaa kesken", huusi Eugen

kiihtyneenä.

"Sinä olet narri", virkkoi toinen harmissaan; "väärin on kyniä

parhaalta toveriltaan rahoja, niinkuin me tänä iltana olemme

sinulta kynineet. En ole vielä eläissäni nähnyt mokomaa peliä. Jos

paholaisella on tänään sormensa mukana, niin en minä ainakaan tahdo

käydä häntä avustamaan." Hän siirtyi syrjään pöydästä ja katseli

yhdessä Antonin kanssa, kuinka huolettomasti muut heittelivät

toisilleen rahoja tai niiden vastineita.

"Minäkin olen jo saanut tarpeeksi", sanoi tohtori, jolla oli koura

täynnä tulitikkuja. "Merkillinen ilta tänään tosiaankin; siitä

lähtien kuin olen kortteja käsitellyt, en ole mokomata kokenut."

Uudestaan hypähti Eugen sivupöydän luo, jolla tulitikkuja oli,

mutta Bolling ehätti ennen häntä, avasi akkunan ja nakkasi kaikki

laatikot kadulle. "Tuonne lentäkööt lemmon tikut ja polttakoot siellä

kernaammin ohikulkijani saappaat kuin täällä sinun kukkarosi." Sitten

hän heitti kortitkin lattiaan. "Pelistä tulkoon viimeinkin loppu;

sinä äsken valttasit meille kuin itse vanha Dessaulainen, nyt minä

teen samoin." [Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold I (1676-1747) aikansa

nurjimpia ja onnekkaimpia sotapäälliköitä, prinssi Eugen Savoijalaisen

ja Fredrik Suuren ystävä.]

"Minä kieltäydyn tottelemasta sellaisia käskyjä", huudahti Eugen

ärtyneesti.

Bolling ripusti miekan kupeelleen ja tarttui sen kahvaan. "Sinä

taivut siihen tänään", sanoi hän vakavasti; "huomenna vastaan sinulle

toverien kuullen sanoistani. Tehkää laskelmanne, hyvät herrat, sitten

lähdemme."

Pelimerkit viskattiin pöydälle, ja tohtori toimitti laskutyön.

Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin

toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue

poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi

tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen

kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän

pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon,

niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme

parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra

Wohlfart."

Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut

kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia

mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli

tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi

ollut kieltäytyä.

Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia,

ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena.

"Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi;

"tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä

tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen

voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."

"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi

Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat

käytettävissäni, eivät ole omiani."

"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteli

Eugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton.

Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangen

nolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttui

Antonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.

Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi

tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa

talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille

perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani

varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme

siirtämään se minun vastattavakseni."

"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään

neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun

hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.

Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne

vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.

Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa,

jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille

jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette

pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän

täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua

julkealta."

"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki

jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten

itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni

hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan,

sitä en halua kuulla syrjäiseltä."

"Te otaksutte minut sangen vähän hienotunteiseksi", huudahti Anton,

hyvin murheissaan nuoren upseerin ärtyisyydestä. "Sain eilen kuulla,

tosin kyllä jokseenkin sameasta lähteestä, että teidän isänne on

eräiden epärehellisten keinottelijain toimesta joutunut tahi piankin

joutuu sangen ikäviin selkkauksiin, jotka vakavasti uhkaavat hänen

omaisuuttaan. Myöskin olen kuullut sen vaarallisen miehen nimen,

jonka puolelta nuo juonet häntä uhkaavat."

Luutnantti katsoi kummastuneena Antonin totisiin kasvoihin ja vastasi

viimein: "No hitoilla, tepä saatte selkäpiini kylmäksi. Mutta eihän

tuo sittekään ole mahdollista; isäni ei ole koskaan maininnut

minulle, että hänen asiansa olisivat huonosti."

"Ehkäpä hän ei itsekään tunne niiden ihmisten aivoituksia ja juonia,

joiden tarkoituksena on hyötyä hänen kustannuksellaan."

"Vapaaherra von Rothsattel ei ole niitä miehiä, jotka sallisivat

kenenkään hyötyä hänen kustannuksellaan", vastasi luutnantti ylpeästi.

"Sen minäkin otaksun", myönsi Anton kernaasti. "Mutta kuitenkin

pyydän teitä muistamaan, että paroonin viimeiset suuret liikehommat

ovat saattaneet hänet monesti kosketuksiin kavalien ja sangen

arveluttavien liikemiesten kanssa. Se, jolta minä tietoni sain, antoi

ne ilmeisesti hyvässä mielessä. Hän lausui mielipiteen, jonka pelkään

olevan yhteisen monillekin pienemmille liikemiehille, sen nimittäin

että isänne on vaarassa joutua maksamaan suuriakin uhkasummia. Ja nyt

pyydän teitä lähtemään kanssani tiedonantajani luo; ehkäpä meidän

onnistuu pusertaa häneltä enemmänkin. Se on sama kauppias, jonka

eilen näitte luonani."

Luutnantti näytti todella masentuneelta; sanaakaan sanomatta hän

tarttui virkatakkiinsa, ja molemmat lähtivät siihen majataloon,

jossa Tinkeles oli ilmoittanut asuvansa. "On kai parasta, että itse

kyselette häneltä", sanoi Anton heidän kulkiessaan. Luutnantti

meni majataloon, kyseli miestä talonrengiltä, isännältä, kaikilta

asukkailta, saamatta muuta tiedoksi kuin että Tinkeles oli eilen

lähtenyt tiehensä. Majatalosta he riensivät kaupunginpäällikön luo

ja saivat tältä tietää, että Tinkeles oli ottanut passin Turkin

rajalle. Täten oli tuo tunkeilevainen mies äkkiä kadonnut hänen

käsistään, ja tämä seikka teki molempien mielestä asian vielä

arveluttavammaksi. Mitä kauemmin he puhelivat hänen varoituksistaan,

sitä kiihottuneemmaksi luutnantti kävi ja sitä vähemmin hän tiesi,

mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Vihdoin hän ylen kiihtyneenä

purskahti lausumaan: "Ehkäpä isäni on nyt rahapulassa! Kuinka voin

tunnustaa hänelle velkani? Tämä on vietävän ikävä juttu! Wohlfart, te

olette kerrassaan kelpo mies, lainasitte minulle rahojakin, vaikka

tuon näkymättömän juutalaisen jutut kummittelivat päässänne. Teidän

täytyy lainata tuo summa minulle pitemmäksi ajaksi."

"Niin kauaksi kuin vain haluatte", vastasi siviilimies.

"Sepä on hienosti tehty", huudahti luutnantti; "ja minä toivon vielä,

että kirjoitatte asiasta isälleni. Tehän tiedätte parhaiten, mitä tuo

höperö mies oikein jutteli, ja minun on ikävä ahdistaa isääni hänen

omista asioistaan."

"Mutta isänne ehkä pitää vieraan sekaantumista hänen asioihinsa

vastenmielisenä", arveli Anton, joutuen hämilleen ajatuksesta, että

täten tulisi tekemisiin Lenoren isän kanssa.

"Isänihän tuntee teidät", sanoi Eugen yhä suostutellen; "muistan

sisarenikin puhelleen teistä. Mainitkaa vain, että minä olen pyytänyt

teitä kirjoittamaan asiasta. On todellakin parempi, että te itse

ajatte sen perille saakka." -- Anton lopulta suostuikin siihen ja

istui kirjoituspöytänsä ääreen kertoakseen Tinkelekseltä saamansa

varoitukset paroonille. Täten hän joutui vapaaherran perheen kanssa

yhteyteen, joka vastaisuudessa kävi hänelle itselleen sangen

kohtalokkaaksi.

4.

Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita

lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan

luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä

elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut

maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua,

loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa

lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin

järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella

kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä,

tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot

saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä

maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien

sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien

väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä

taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu

korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta,

kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla

omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden

vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja

nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin

ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi

on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee

kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa,

että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii.

Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia,

joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin

toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä;

sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda

jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti.

Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa

hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.

Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla

on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an

luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun

maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä

loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat

ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti

mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas

teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin

siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia

kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset

isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee

vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten

nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää.

Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan

omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan

oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi,

siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja

vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti

käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja

viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä,

vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät

markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet

vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen

suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän

katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten

kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat

olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin

seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa

tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen

ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia

uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan

arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää

ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä

kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin,

ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat

etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä,

yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.

Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi

työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu

asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja

vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo

nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon

saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta

ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta

viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat

rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia

punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain

kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt

joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän

pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen

nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta,

ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo

kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä

toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset

pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin

sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa,

talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa,

panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja

ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan

oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi,

jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden

kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin

kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi.

-- Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta

ympäristölleen ja koko maallekin.

Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu

vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen

työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset

ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain

sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään

varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä

vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta.

Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja

pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja

noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja

kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat

niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa

katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin

muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi

ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta

yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa

kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin,

muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät

vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes

syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa

uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen

hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan

kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa

hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta

tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan.

Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa,

täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.

Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja

itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian"

maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä,

joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä

kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse

käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia

toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä.

Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä

ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin,

mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta;

hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa

hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat

raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään

tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen

rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet,

siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus

ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain

kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät

saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa

kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä

vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen

uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.

* * * * *

Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen

naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat

koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia

kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki

tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta.

Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet

korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä

varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet

suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi

levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi.

Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken

huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät

ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen

pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden

viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.

Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri

ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli

korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista

varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä

kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä

hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja

ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä

paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään.

Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä

vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja

viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle

alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat

surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän

kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan

rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut

hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen

pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa

levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken

omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli

kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin

että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä

siitä enää oikeastaan hänelle kuului -- kaiken tämän hän oli tehnyt,

jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa

himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit

valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele

sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat

ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa

kokoon ja murskautuu.

Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään.

Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta

harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista

rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen

äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta,

oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen

hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän

oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten

rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt

tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat

joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä

paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä

purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka

oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon

verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat

setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli

jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi;

käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen

huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn

sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies,

jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää

vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä

ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä

kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa

kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo

asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran

kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi

tympeän mielialan tuulahdus.

Joka viikko oli Ehrenthal totuttu näkemään linnassa, mutta nyt, kun

vaikein aika oli käsissä, häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Kaupungissa

kerrottiin hänen lähteneen matkoille, ja joka kerta kuin maantieltä

kuului vaunujen jyrinää, riensi vapaaherra levottomana akkunaan

katsastamaan, eikö tuota vikuroivaa, vihattua mutta välttämättömäksi

käynyttä miestä kuulunut tulevaksi.

Lenore saapui isänsä luo. Hänestä oli kehkeytynyt korkeakasvuinen,

täyteläinen kaunotar; että elämän vakavuus ei ollut jättänyt

häntäkään koskettamatta, sen osoitti hänen pilvinen otsansa ja

isäänsä luoma huolestunut katse. "Kirjeenkantaja toi postin", hän

sanoi, ojentaen vapaaherralle käärön sanomalehtiä ja kirjeitä. "Ei

varmasti taaskaan ole Eugenilta mitään."

"Hänellä on nyt muutakin tekemistä kuin lähetellä kirjeitä", isä

vastasi, mutta itse hän kuitenkin kävi innokkaasti etsimään joukosta

poikansa käsialaa. Silloin hän näki vieraalla käsialalla kirjoitetun

osotteen, joka oli leimattu sen kaupungin postileimalla, jonne Eugen

oli majoitettu. Se oli Antonin kirje. Vapaaherra avasi sen kiireesti.

Kohta kun hän oli sen kunnioittavasta sävystä nähnyt lähettäjän hyvän

tarkoituksen ja keksinyt Itzigin nimen, työnsi hän kirjeen joutuun

povitaskuunsa, jälleen hänet valtasi tuo näinä aikoina niin monesti

tuntemansa salainen tuska ja samalla harmi sen johdosta, että hänen

kireät asiansa olivat joutuneet syrjäisten tietoon ja pohdittavaksi.

Epämääräisiä varoituksia hän kaikkein vähimmin nykyään tarvitsi, ne

vain nöyryyttivät häntä. Kauan hän seisoi synkkänä ja vaitonaisena

tyttärensä vieressä. Mutta kun kirjeessä kuitenkin oli tietoja

Eugenistakin, pakottautui hän viimein puhumaan siitä.

"Sain juuri kirjeen eräältä herra Wohlfartilta, joka nykyisin

kiertelee kauppatoimissa rajan takana ja on tehnyt Eugenin

tuttavuutta."

"Häneltäkö?" Lenore huudahti.

"Hänestä tuntuu tulleen vakavatuumainen mies", jatkoi vapaaherra

väkinäisesti. "Eugenista hän puhuu hyvin lämpimästi."

"Niin todella!" huudahti Lenore ilahtuneena. "Kun hänen kanssaan

seurustelee, niin tietää tuntevansa kerrassaan tunnollisen ja

luotettavan miehen. Mikä sattuma! Sisar ja veli hänen tuttujaan! Mitä

hän on sinulle kirjoittanut, isä?"

"Liikeasioista vain, tavallaan hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman

erityistä merkitystä minuun nähden. Nuo hupsut pojat ovat saaneet

joltakin kolmannelta henkilöltä kuulla joutavaa lörpötystä minun

asioistani ja ruvenneet sen johdosta hautomaan turhia huolia." Tämän

sanottuaan hän lähti kävelemään raskain askelin tehtaalleen.

Levottomana Lenore seurasi häntä. Kulkiessaan vapaaherra rupesi

välinpitämättömästi silmäilemään mukaansa ottamiaan sanomalehtiä;

silloin hänen silmänsä sattui erääseen oikeudelliseen kuulutukseen.

Tumma puna nousi hitaasti hänen poskilleen, lehti putosi hänen

kädestään ja hän tarrautui itsetiedottomasti kiinni tien vieressä

oleviin työrattaisiin pysyäkseen pystyssä, ja otsansa laskeutui

korin reunalle. Säikähtyneenä Lenore sieppasi sanomalehden maasta

ja näki siinä sen puolalaisen herraskartanon nimen, johon hän tiesi

isänsä kiinnittäneen paljon rahoja. Tila oli kuulutettu myytäväksi

pakkohuutokaupalla lyhyen määräajan kuluttua omistajan vararikon

vuoksi.

Tuo ilmoitus oli iskenyt vapaaherraan kuin musertava salama. Hänen

kiinnittäessään tilansa veloista aina kattoräystästä myöten oli tuo

vieraaseen tilaan kiinnitetty pääoma aina päilynyt hänen mielessään

viimeisenä pelastuksen ja hyvinvoinnin ankkurina. Usein hän oli

kyllä ajatellut, että eikö oikeastaan ollut järjetöntä antaa rahansa

vieraalle ja käyttää omaa tilaansa varten kalliskorkoista lainarahaa;

mutta aina oli häntä kammottanut siirtää tämäkin melkoinen summa

laajain liikeyritystensä kurimoon; sitä hän ajatuksissaan piti

vaimonsa leskiosana ja tyttärensä perintönä. Mutta nyt olivat

nämäkin rahat vaarassa, viimeinenkin vakuus oli menemässä menojaan;

kaikki horjahteli hänen allaan ja ympärillään kuin maanjäristyksen

myllertäessä. Ehrenthal oli pettänyt hänet; tämähän oli hoitanut

kirjeenvaihtoa puolalaisen kreivin asiamiehen kanssa ja oli tuonut

hänelle kaikki puolivuotiset korot hypoteekkisummasta; ei ollut

epäilystäkään, etteikö Ehrenthal ollut tiennyt puolalaisen maatilan

kehnosta tilasta, jonka hän oli tahallaan salannut vapaaherralta.

"Isä", huudahti Lenore, auttaen vapaaherraa jälleen pystyyn,

"rauhoitu toki, puhu tästä Ehrenthalin kanssa, aja lakimiehesi

puheille. Ehkäpä apu keksitään tätäkin onnettomuutta vastaan."

"Olet oikeassa, lapseni", sanoi vapaaherra soinnuttomalla äänellä;

"voi olla mahdollista, että minä kuvittelen vaaraa suuremmaksi kuin

tarvitseekaan. Käske valjastamaan vaunut, minä lähden kaupunkiin.

Äidiltäsi pidä kuitenkin vielä salassa, mitä nyt olemme lukeneet, ja

sinä, rakas Lenore, seuraa minua."

Kun vaunut saapuivat tietä pitkin, seisoi vapaaherra vielä samassa

paikassa, missä isku oli sattunut hänen sydämeensä. Vaieten hän istui

koko matkan kyyristyneenä vaunujen nurkkaan.

Kaupunkiin tultua hän vei tyttärensä siihen asuntoon, jonka hän oli

edelleen säilyttänyt, jotta ei herättäisi vaimossaan ja tuttavissaan

epäilystä hänen raha-asiainsa huonosta tilasta; itse hän ajoi

Ehrenthalin luo. Vihaisin askelin hän nousi konttoriin ja tylysti

tervehdittyään näytti liikemiehelle sanomalehteä. Ehrenthal nousi

hitaasti pystyyn ja sanoi nyökäten: "Kyllä tiedän, Löwenberg on siitä

minulle kirjoittanut."

"Te olette pettänyt minut, herra Ehrenthal!" huusi vapaaherra,

vaivoin pidättäen arvokasta ryhtiään.

"Mitä varten?" vastasi liikemies ja kohautti olkapäitään. "Miksi

salaisin teiltä sellaista, mikä kuitenkin joutuu sanomalehtiin?

Tällaistahan sattuu joka tilan, jokaisen hypoteekin suhteen. Mikäpä

erinomainen onnettomuus tämä olisi?"

"Mutta olivathan omistajan raha-asiat perin kehnot, sen te olette jo

kauan tietänyt", huudahti vapaaherra. "Te olette tahallanne pettänyt

minut."

"Mitä te petoksesta puhutte?" intoutui Ehrenthalkin vihastuneena.

"Varokaa itseänne, ettei joku syrjäinen kuule sanojanne. Minähän

olen lainannut teille rahojani, mitä etua minulla olisi heikontaa

teitä ja suurentaa pulaanne? Itse istun kiinni teidän asioissanne

tätä myöten", hän näytti kädellään sitä kohtaa, missä muilla

ihmisillä sydän sijaitsee. "Jos olisin arvannut, että tuo tehtaanne

syö rahojani, tuhannet taalerit tuhansien perästä, niinkuin syö

jokin elukka, joka on takapuolelta auki, niin olisin ajatellut

asiaa paremmin enkä antanut teille taaleriakaan. Ennemmin syötän

rahoillani kokonaista elefanttilaumaa, mutta ikinä en enää syötä

mitään tehdasta. Kuinka te siis voitte sanoa, että minä olen teidät

pettänyt?" hän jankkaili yhä kasvavalla kiihkeydellä.

"Te olette tiennyt vararikosta", huudahti vapaaherra, "ja olette

minulta salannut, miten kreivin asiat ovat."

"Minäkös teille ostin hypoteekin?" kivahti äkäytynyt liikemies. "Minä

olen tuonut teille joka puolivuosi korot, siinä minun vääryyteni,

lisäksi olen antanut teille paljon omia rahojanikin, siinä minun

petokseni." -- Sovitellen hän sitten jatkoi: "Ajatelkaahan asiaa toki

rauhallisemmin, herra parooni; jokin toinen velkoja on vaatinut tilaa

myytäväksi, ja tuomioistuimet eivät ole meille asiasta ilmoittaneet

tahi ovat sitten lähettäneet ilmoituksen väärällä osotteella. Mitäpä

siitä? Pakkohuutokaupan jälkeen te peritte rahanne takaisin; silloin

voitte maksaa velkojille, joilla on omaan tilaanne kiinnityksiä.

Mikäli tiedän, kuuluu tuohon kartanoon kauniita, isoja tiluksia, niin

että teidän ei tarvitse olla yhtään huolissanne hypoteekistanne."

Siihen epäilyttävään lohdutukseen vapaaherra sai tyytyä. Alakuloisena

hän nousi vaunuihinsa ja huusi kuskille: "Oikeusneuvos Hornin luo!"

mutta puolimatkassa hän antoi vastakäskyn ja ajoi kaupunkiasuntoonsa.

Hänen ja vanhan lainopillisen ystävän välit olivat kylmentyneet. Hän

oli arastellut kertoa viimemainitulle yhä kasvavista vaikeuksistaan,

loukkaannuttuaan tämän hyvää tarkoittavista varoituksista; senvuoksi

hän oli viime aikoina usein turvautunut toisten lakimiesten apuun.

* * * * *

Hienotunteisesti oli Itzig syöksähtänyt ulos konttorista nähdessään

akkunasta paroonin hevosten pysähtyvän kadulle, mutta nyt hän työnsi

päänsä jälleen ovesta sisään. "Millä tuulella hän oli?" kysyi hän

Ehrenthalilta.

"Millä tuulella hänen sitten olisi pitänyt olla?" vastasi tämä

jurosti; "olipahan kuin kala, joka on nielaissut yht'aikaa monta

koukkua kitaansa. Hän heitteli päätään ilmaan, ja minä sain kuulla

kunniani. Rahani olen työntänyt hänen tilaansa, ja suruja minulla on

siitä tilasta yhtä paljon kuin hiuksia päässäni, sittekuin rupesin

kuuntelemaan teidän neuvojanne."

"Jos luulette, että ritaritila ui vastaanne niinkuin kala vedessä,

ja että teidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätenne ja siepata se

kiinni, niin suuresti säälittelen teitä", sanoi Veitel ivallisesti.

"Mitä minä sillä tehtaalla teen?" ärähti Ehrenthal; "tila on minulle

kaksi vertaa arvokkaampi ilman savupiippua."

"Myykää sitten tiilit, kun ensin olette saanut savupiipun haltuunne",

sanoi Veitel ilkeästi. "Tahdoin vain mainita teille, että huomenna

saan vieraaksi erään tuttavan kotiseudultani. En siis voi huomenna

tulla konttoriinne."

"Te olette tänä vuonna kuljeskellutkin niin usein omilla

kierroksillanne", äyskähti Ehrenthal tuikeasti, "että minulle on

aivan sama, vaikka jäätte tykkänään saapumatta minun konttoriini."

"Tiedättekö mitä nyt minulle sanoitte", kivahti Veitel. "Te sanoitte

minulle: Itzig, nyt en enää tarvitse sinua, saat mennä matkoihisi.

Mutta minä menen silloin kuin minulle sopii, enkä silloin kuin teille

sopii."

"Te olette hävytön ihminen", huusi Ehrenthal. "Minä kiellän teitä

puhumasta minulle tuolla tapaa. Mikä te luulette olevannekaan, nuori

Itzig?"

"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se

mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka

tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi,

kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman

minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?"

Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan

pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin,

hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja

hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.

* * * * *

Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja

tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin.

Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda

vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään

keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä

synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui

akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin

ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai

nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä

itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa

salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä

oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi

astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä

kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka

katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien

ihmisten kiirettä.

Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa

kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja

varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin

ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen

kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti

ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija

saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen

kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja

riensi sivuhuoneeseen.

Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman

kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan.

Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä

hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"

"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen

taalerin vekseli?"

"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne

kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen

että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."

"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en

sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä

joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo

kymmenentuhatta käteisellä."

Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään,

ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut,

että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän

tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään

sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä

äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä

olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut

minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen

asia?"

"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi

Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava,

kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."

"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä

olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun

mahdoton maksaa."

"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa

tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."

Vapaaherra vaikeni ja kääntyi poispäin.

"Mihin aikaan huomenna saan tulla noutamaan rahani?" ahdisti Pinkus.

"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti

ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti

tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui

sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt

tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä

olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä

sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään,

hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja

taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat

pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli

perikatoon tuomittu mies.

Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin

juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois

täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan

kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis

ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa

jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä

hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä

ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se

olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka

alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan

taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa

hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle

noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista

korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli

hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen

rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän

oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja

korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko

tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt

ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan

hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen

haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra

naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti -- mutta hänpä ei

ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien

armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda

hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.

Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen

pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään

sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän

sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni,

että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on

ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja;

kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."

Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan

huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten

yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni

tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit

toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin

jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä

kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua

hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus

lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin

suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten

hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen

lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus

jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan

jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen

kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.

Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan

työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa

alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo

hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään

hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti

hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta

seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja

tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata

suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen

johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko

ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja

kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut,

joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen

kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti

konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää

palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.

Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin

johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään.

Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman

yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin.

"Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut

lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille

sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria,

hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että

alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus

vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.

"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin

kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen

ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän

on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt

tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava

ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän

myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko

hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."

Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen

toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti

pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi

mieheksi", hän sanoi.

Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi,

sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä

Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt

niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka

olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa

minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin

syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä

kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla,

"tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"

"Minäkin toivoisin, että koko velka olisi saanut jäädä ottamatta",

sanoi vapaaherra lepyttelevästi; "mutta kun tänään on lankeamispäivä

eikä mies suostu uudistamaan sitä, niin täytyy meidän koettaa saada

se maksetuksi."

"Miksi te sanotte: meidän?" ärähti Ehrenthal tulistuneena. "Teidän on

yksinänne hankittava maksu, ja katsokaakin, mistä voitte saada rahaa

mokomalle miehelle, jonka taskuun olette kirjoittanut kolmentuhannen

taalerin voiton. Te ette kysynyt minun mieltäni silloin kuin

tunnustitte vekselin, eikä teidän tarvitse nyt tulla sitä kysymään,

kun teidän on saatava se maksetuksi."

Vapaaherran sydämessä taisteli tuska ja kiukku keskenään.

"Hillitkäähän puhetapaanne, herra Ehrenthal", hän huudahti.

"Miksi minun pitäisi hillitä itseäni", huusi kauppias; "ette tekään

ole hillinnyt itseänne eikä Pinkus ole hillinnyt itseään, siis en

niinäkään tahdo hillitä itseäni!"

"Minä palaan tänne uudelleen", sanoi vapaaherra, "kun olette

rauhallisemmassa mielentilassa, jollaista minun joka tapauksessa

täytyy vaatia teiltä yhdessä ollessamme."

"Jos aiotte rahaa minulta pyytää, niin älkää palatko lainkaan, herra

parooni", ärähti Ehrenthal. "Minulla ei ole yhtään rahaa teitä

varten; ennen minä viskaan kaikki taalerini kadulle kuin maksan

teille enää yhtä ainuttakaan tilaanne vastaan."

Vapaaherra lähti ääneti huoneesta. Hänen kurjuutensa oli niin suuri,

että hänen täytyi vaieten kärsiä tuon törkeän miehen kiukkua. Nyt hän

lähti kiertelemään kaupungilla tuttaviensa luona ja kärsi avunanojan

katkeran nöyryytyksen saadessaan kaikkialla kieltävän vastauksen

pyyntöönsä. Puolipäivän aikaan hänen voimansa olivat lopussa. Hän

palasi asuntoonsa ja kävi punnitsemaan mielessään, pitikö hänen vielä

kerta lähteä Ehrenthalin puheille vai kieltäytyisikö hän maksamasta

vekseliä nylkyrikorkojen vuoksi. Silloin hiipi taloon se mies, joka

oli tähän saakka kierrellyt ja väijynyt hänen elämäänsä laajassa

kaaressa -- maatilan tuleva isäntä, Rothsattel-suvun perillinen.

Vapaaherra joutui ihmeisiin nähdessään huoneeseen astuvan tuiki

oudon hahmon, jonka hän muisteli kerran pari nähneensä Ehrenthalin

konttorin seutuvilla; miehellä oli punertavan tukan paartamat kelmeät

kasvot, kaksi luihua silmää ja suun ympärillä melkein samanlaiset

eriskummalliset juovat, joita karnevaaliajan nauravissa naamioissa

näkee.

Herra Veitel Itzig kumarsi syvään ja aloitti: "Armollinen herra

parooni, suvaitkaa antaa anteeksi, että tunkeudun luoksenne erään

liikeasian johdosta. Herra Pinkus on antanut toimekseni tulla

perimään teiltä rahat hänelle tunnustamastanne vekselistä. Pyytäisin

nöyrimmästi kysyä, tahtoisitteko olla niin armollinen ja maksaa

minulle nuo rahat."

Vapaaherra unohti synkeät ajatuksensa katsellessaan tuon miehen

hontelon pitkää ruumista, joka kiemurteli ja oli perin hullunkurinen

apinamaisissa kohteliaisuusyrityksissään. "Kuka te olette?" hän kysyi

mahtimiehen arvokkuudella.

"Veitel Itzig on halpa nimeni, armollinen herra, jos rohkenen mainita

sen teille."

Vapaaherra lysähti kokoon kuullessaan Itzigin nimen. Tuosta

miehestähän häntä juuri oli varoitettu, tuo oli se näkymätön,

säälimätön vainooja. Jälleen pusersi tuska ja ahdistus hänen

sydäntään:

"Olin tähän saakka Ehrenthalilla kirjanpitäjänä", jatkoi Itzig

vaatimattomasti. "Mutta Ehrenthal on käynyt liian mahtavaksi minua

kohtaan; olen perinyt pienen omaisuuden ja jättänyt sen Pinkuksen

käytettäväksi. Nyt olen aikeissa ruveta itsenäisesti harjoittamaan

liikettä."

"Te ette voi nyt saada rahoja", vastasi vapaaherra levollisemmin. Tuo

avuton kömpelys ei näyttänyt varsin vaaralliselta vastustajalta.

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Veitel, "minulle on suureksi

kunniaksi saada kuulla armollisen herran suussa, että maksatte

vasta iltapäivällä. Minulla on kyllä aikaa." -- Hän otti hopeaisen

nauriin taskustaan. -- "Minä voin odottaa iltaan saakka. Ja jotten

tuota herra paroonille tukaluutta palaamalla sellaiseen aikaan,

jolloin teille ei sovi tahi jolloin ette ole kotona, niin pyydän

saada olla niin rohkea, että odottelen portaissa. Minä voin seista",

hän kiirehti lisäämään, aivan kuin olisi tahtonut ennakolta torjua

vapaaherran kehoitusta, että? voihan portailla istuakin. "Minä jaksan

kyllä seista aina kello viiteen saakka iltapäivällä. Armollisen

herran ei tarvitse lainkaan antaa minun häiritä itseään." Noista

nöyristelevistä sanoista helähti julkea iva, ja vapaaherran sydän

tajusi uudella tuskan tunteella hetken koko hirvittävyyden. Veitel

peräytyi kumarrellen ja pokkuroiden kynnykselle ja lähti takaperin

kuin krapu ulos huoneesta. Silloin vapaaherra huusi hänet takaisin.

Lurjus jäi seisomaan kuin loihdittu kumaraiseen asentoonsa, peräti

kurjan ja avuttoman ihmisen perikuvana. Ehkäpä varoittavan kirjeen

lähettäjä oli pannut tuon kirjanpitäjä poloisen syyksi kaiken

sen, mitä Ehrenthal itse oli kavalassa mielessään kutonut kokoon.

Joka tapauksessa oli tuon miekkosen kanssa mukavampi keskustella

liikeasioista kuin hänen äreän isäntänsä kanssa.

"Voitteko sanoa minulle", kysyi vapaaherra voittaen sisällisen

vastenmielisyydentunteen, "millä tapaa voin antaa saamisellenne

katetta, ilman että maksan käteisellä tänään tai lähipäivinä?"

Voitelin silmät välähtivät kuin raatolinnun silmät, mutta hän

ravisteli päätään, kohautti hartioitaan ja näytti vakavasti pohtivan

asiaa. "Armollinen herra parooni", hän sanoi viimein, "ehkäpä siihen

löytyy keino, mutta se on viimeinen keino. Teillä on tilaanne

kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekki, joka kuuluu teille

itsellenne, mutta joka on nykyään Ehrenthalin konttorissa. Minä

tahdon sovittaa asiat niin, että Pinkus luopuu tästä kymmenentuhannen

taalerin saamisestaan, ja itse koetan hankkia teille vielä toiset

kymmenentuhatta, jos luovutatte tuon hypoteekin ystävälleni."

Vapaaherra heristi korviaan. "Todennäköisesti ette tiedä", hän

sanoi ankarasti, "että olen jo luovuttanut mainitsemanne asiakirjan

Ehrenthalille."

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herra, sitä te ette ole

tehnyt. Mitään oikeudellista luovutusta ei ole tapahtunut."

"Mutta annoinhan kirjallisen lupaukseni", sanoi vapaaherra.

Veitel kohautti hartioitaan. "Jos olette luvannut luovuttaa

Ehrenthalille hypoteekin hänen rahojensa vakuudeksi, niin miksi

sen pitää olla juuri tämä? Ja minkävuoksi teidän tarvitsee antaa

minkäänlaista hypoteekkia Ehrenthalille? Tänä vuonnahan te peritte

takaisin sen pääomanne, jonka olette kiinnittänyt Rosminin kartanoon,

silloin voitte maksaa hänelle summan käteisrahalla. Siihen saakka

voitte rauhallisesti jättää hypoteekin hänen käsiinsä, eikä yhdenkään

ihmisen tarvitse tietää, että olette luovuttanut sen meille. Jos

teidän armonne suvaitsee lähteä minun kanssani notaarin luo ja siellä

virallisessa muodossa luovuttaa tämän hypoteekin ystävälleni, niin

hankin teille vielä tänään kaksituhatta taaleria, ja sinä päivänä,

jolloin asiakirja joutuu meidän käsiimme, maksan loput."

Vapaaherra oli pakottautunut, kuuntelemaan tätä esitystä väkinäisesti

hymyten. Vihdoin hän sanoi kuivasti: "Mitä te nyt ehdotatte, siihen

en voi suostua, ajatelkaa jotain toista keinoa."

"Mitään toista ei ole", vastasi Veitel; "mutta nythän on vasta

puolipäivä, minä voin odottaa maksua kello viiteen saakka.". Hän

teki jälleen nöyrät kumarruksensa, mutta käännähti kynnyksellä vielä

kerran ympäri. "Sallikaa minun sanoa, armollinen herra", virkkoi

hän vakavasti, "että teille ei riitä ainoastaan nuo kymmenentuhatta

taaleria; lähikuukausina te tarvitsette yhtä paljon tehdastanne

varten sekä pelastaaksenne saamisenne tuosta puolalaisesta

kartanosta. Jos luovutatte hypoteekin minulle, niin on teillä

koko summa käytettävänänne. Ja vielä yhtä asiaa rohkenen pyytää

armolliselta herralta: suvaitkaa olla puhumatta mitään Ehrenthalille

tästä meidän keskustelustamme; hän on kova mies ja voisi vahingoittaa

minua koko elämäni ajan."

"Olkaa huoletta", sanoi vapaaherra ja teki hyvästelevän eleen. Veitel

poistui.

Vapaaherra mitteli pitkin askelin huoneensa lattiata. Mitä tuo ylen

nöyristelevä mies äsken oli esittänyt, se oli omiaan kuohuttamaan

hänen sieluaan. Niin, pelastuksen se kyllä tarjoisi tästä ja

seuraavistakin pulista, mutta sittekään hän ei voinut siihen

suostua, se oli itsestään selvää! Esityksen tekijä oli naurettavan

yksinkertainen mies, mutta häneen ei voinut suuttuakaan, hän ei

ymmärtänyt mitään parempaa. Mutta koska vapaaherra oli antanut

kunniasanansa Ehrenthalille, niin ei koko asiaa kannattanut edes

ajatellakaan.

Ja sittekin -- kuinka mitättömältä vaara hänestä näyttikään!

Asiakirja jäisi rauhallisesti Ehrenthalin käsiin siihen saakka,

kunnes vapaaherra olisi saanut puolalaiseen tilaan kiinnittämänsä

rahat takaisin; silloin hän maksaisi Ehrenthalille velkansa

käteisellä ja lunastaisi hypoteekin takaisin. Kukaan ihminen ei

saisi asiasta mitään tietää, ja pahimmassa tapauksessa hän voisi

valmistuttaa Ehrenthalille uuden hypoteekin tilaansa, myöntäisi tälle

vahingonkorvaustakin, ja siihen rahamies olisi tyytyväinen. Yhäti hän

torjui tuon houkuttelevan ajatuksen luotaan, mutta yhä uudelleen se

palasi. Kello löi yksi, se löi kaksi; hän soitti palvelijaa ja käski

valjastuttamaan vaunut, kysyen sivumennen, vieläkö äskeinen vieras

oli talossa. Kuski ajoi vaunut valtaoven eteen, ja vieras värjötteli

yhä portaissa. Vapaaherra laskeutui alas vilkaisematta häneen ja

nousi vaunuihinsa. Kun palvelija seisoi lakki kädessä vieressä ja

tiedusti, minne kuskin piti ajaa, vasta silloin hänelle muistui

mieleen, että hän ei itsekään sitä tiennyt. "Ehrenthalin taloon!"

sanoi hän viimein.

Ehrenthalilla oli ollut hyvin rauhaton aamupäivä. Se seikka että

syrjäinen oli rohjennut röyhkeästi sekautua hänen oikeuksiinsa, pani

hänet epäilemään että jokin vieras, tuntematon rahamahti juonitteli

kilvan hänen kanssaan paroonia vastaan. Hän lähetti noutamaan

Pinkuksen puheilleen, syyti tälle solvauksia ja koetti kaikin

tavoin saada selvää, kenen taskusta Pinkus oli saanut rahat. Mutta

Pinkus oli varustautunut mitä parhaimmin tämän varalta; hän pysyi

järkähtämättömänä ja kävi lopuksi itsekin törkeäsuiseksi. Sitten

Ehrenthal lähetti hakemaan Itzigiä. Tätä ei löytynyt mistään.

Siksipä hän olikin kaikkein nurjimmalla tuulellaan, kun vapaaherra

jälleen saapui hänen luokseen. Hän tiesi parhaiten, ettei tuota

uutta velkaa olisi lainkaan tarvittu karkoittamaan aatelismiestä

vuosien rauhallisesti vieriessä hänen tilaltaan, ja hän solvasi

senvuoksi tätä typeräksi houkkioksi, kun hän oli niin tarpeettomasti

syössyt itsensä pulaan. Ja hän sanoi hänelle kuivin sanoin, että

nyt vihdoinkin oli tullut aika lakkauttaa kaikki rahamaksut

moiselle höperölle. Jälleen syntyi kiivas kohtaus, vapaaherra lähti

katkeroituneena rahamiehen konttorista ja päätti vielä viimeisen

kerran yrittää lainata eräältä vanhalta rykmenttitoveriltaan, jonka

tiesi äveriääksi mieheksi.

Kello oli jo yli neljä, kun hän murtunein mielin palasi asuntoonsa.

Porraspieleen nojautui laihan-huiskea miehenhahmo, joka kumarsi

syvään ohirientävälle aatelismiehelle ja jäi rauhallisesti

paikoilleen. Vapaaherran voimat olivat nyt tyyten lopussa. Hän

viskautui sohvankulmaan kuten edellisenäkin päivänä ja tuijotti

tylsästi eteensä. Muuta pelastusta ei enää ollut, sen hän tiesi

hyvin, kuin turvautua tuohon porraspielessä väijyvään veijariin.

Tympeän jännityksen vallassa hän jäi odottelemaan mitä tuleman piti.

Ristissä käsin, kohottamatta edes päätänsä sohvanselustalta, hän

kuuli kellon lyövän neljännestunnit neljästä viiteen saakka. Jälleen

iski hänen päässään kuin vasaralla, ja joka isku vei hänet lähemmäksi

sitä silmänräpäystä, jolloin hänen kohtalonsa astuisi ovesta sisään.

Kello viiden viimeinen lyönti oli kajahtanut, eteisen ovikello kuului

helähtävän, vapaaherra nousi sohvasta pystyyn. Itzig avasi oven ja

piteli kahta paperia kädessään.

"Minä en voi maksaa", huusi vapaaherra hänelle käheällä äänellä.

Itzig kumarsi uudelleen ja tarjosi hänelle toista paperia. "Tässä

olisi luonnos sopimustamme varten."

Vapaaherra tarttui hattuunsa ja sanoi vieraaseen katsahtamatta:

"Tulkaa notaarin luokse!"

* * * * *

Oli ilta, kun vapaaherra palasi isäinsä linnaan. Valjut kuun säteet

kimaltelivat pikkutornien huipuissa ja rakennuksen parvekkeissa,

mustina kumottivat rakennuksen perustaa pystyssä pitelevät

tukipylväät, ja mustana kuin piki lepäsi lammen tyyni kalvo. Ja yhtä

vailla kaikkea väriä kuin talo ja puisto olivat niiden isännänkin

kasvot, kun hän nojautui raskaasti vaununnurkkaan ja puristi huulensa

jäykästi yhteen kuin ainakin mies, joka on pitkän kamppailun jälkeen

tullut ratkaisevaan päätökseen. Hän katseli välinpitämättömästi

vedenkalvoa, talonsa muureja ja katon kylmää kimmellystä; mutta

sittekin oli hänelle mieleen, ettei aurinko paistanut ja ettei hänen

tarvinnut nähdä isäinsä asuinsijaa kultaisessa päivänvalossa. Hän

koetteli ajatella tulevaisuutta, joka nyt näyttihe hänelle entistä

turvallisemmalta, hän punnitsi kaikkia etuja, joita hänen täytyi

saada tehtaastaan; hänen ajatuksensa kulkivat kauas vastaisuuteen,

jolloin hänen poikansa asuisi näillä samoilla sijoilla vakavaraisena,

jopa rikkaanakin miehenä, tyyten vailla niitä huolia, jotka olivat

vieneet isän tekemisiin kurjien koronkiskurien kanssa ja valkaisseet

ennen aikojaan hänen hiuksensa. Hän ajatteli kaikkea mahdollista

mieluista, mutta rakkaimmatkin hänen ajatuksistaan jättivät hänet

kylmäksi ja välinpitämättömäksi, ja hänen oli pakko koettaa väkisin

pitää niistä kiinni.

Hän laskeutui vaunuista ja tarttui paksuun rahalaukkuunsa, ennenkuin

ojensi kätensä puolisolleen ja tervehti Lenorea päännyökkäyksellä,

jonka piti tyynnyttää tyttären hätäinen katse. Hän puheli naisille

sydämellisesti, onnistuipa hänen laskea leikkiäkin levottoman päivän

monien juoksujen johdosta; mutta koko ajan hän tunsi, että hänen

ja hänen rakkaittensa väliin oli tullut jotakin selittämätöntä;

nämäkin olivat käyneet hänelle vieraiksi. Kun he nojautuivat häneen

ja pitelivät hänen kättänsä, niin värähteli tuo käsi torjuvasti

aivan kuin tempautuakseen irti. Ja kun hänen vaimonsa katseli häntä

lemmekkäästi, niin oli tuossa katseessa, josta hän ennen aina oli

hakenut apua ja lohdutusta suurimmassakin hädässä ollessaan, nyt

jotakin hänen mielestään outoa, jota hän ei voinut kestää, vaan

loi omat silmänsä alas. Hän lähti tehtaaseen, missä väki vielä

odotteli isännän tuloa, ja näki pääoven päällä kirjavista lyhdyistä

sommitellut nimikirjaimensa, joiden yläpuolella helotti hänen sukunsa

seitsensakarainen kruunu; ja hänen täytyi luoda katseensa muuanne,

sillä lyhtyjen loistekin viilsi hänen sydäntään.

Hänen ympärillään kävi ilon humu, työläiset kohottivat hänen

kunniakseen eläköönhuutoja kerta toisensa jälkeen, kyläkapelli

soitteli jälleen hilpeitä tanssisäveliä. Se soitti myöskin saman

marssin, jonka raikuessa hän muinen oli rykmenttinsä kera usein

marssinut vanhan kenraalin ohi, joka oli isällisesti rakastanut

silloista nuorta upseeria. Hän muisteli vanhan soturin arpisia

kasvoja ja entisiä asetovereitaan, muisteli myöskin muuatta

kunniaoikeutta, jossa hänen rykmenttinsä upseerit olivat kerran

tuominneet erään miespoloisen, joka oli rikkonut kevytmielisesti

antamansa kunniasanan.

Hän lähti makuuhuoneeseensa, ja hänelle teki hyvää, kun ympärillä

kaikki kävi pimeäksi ja hänen ei tarvinnut enää nähdä mitään, ei

linnaansa eikä tehdastaan, ei vaimonsa tutkivaa eikä tyttärensä

tuskallista katsetta. Ja jälleen hän vuoteessa lojuessaan kuuli

kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen, ja joka lyönnillä hänen

oli pakko ajatella: "Onpa rykmentissämme nyt toinenkin mies,

joka harmaapäisenä on tehnyt saman rikkomuksen, mikä silloin sai

heikkoluontoisen nuorukaisen ampumaan luodin päähänsä. Tässä se mies

makaa eikä voi nukkua, koska on rikkonut kunniasanansa."

5.

Kevätmyrskyt puhaltelivat lakeuksien yli, kun Anton kutsuttiin rajan

takaa jälleen kotia. Talvi oli ollut hänelle ankaran työn, raskaiden

rasitusten aika. Muukalaisesta kaupungista hän oli useammin kuin

kerran saanut lähteä pyryyn ja pakkasiin, sodan hävittämien seutujen

halki, kauas itään ja etelään aina Siebenbürgenin vuoristoihin ja

madjaarien alaville karjalaitumille saakka. Hän oli nähnyt paljon

surullista: poroksi poltettuja aatelishoveja, tuhaksi hävitettyä

hyvinvointia, hengestään ja toimeentulostaan epävarmoja ihmisiä,

nälkää, raakuutta ja leimuavaa puoluevihaa.

"Mihinkä aikaan hän tulee?" kysyi Sabine veljeltään. "Muutaman

tunnin päästä, ensi junassa." Sabine hypähti pystyyn ja sieppasi

avainkimppunsa. "Ja tytöt eivät ole vieläkään saaneet kaikkea

valmiiksi; minun on itse käytävä toimeen. Tänä iltana hänen täytyy

syödä meidän kanssamme, Traugott; me naisetkin tahdomme saada hänestä

osan itsellemme."