KOLMAS KIRJA.

1.

Paha vuosi tuli maahan, odottamaton sodanmelu hälytti hereille

Saksan itärajalla asuvaiset, niiden joukossa senkin maakunnan

asukkaat, josta tässä kirjassa on puhuttu. Ankaran säikähdyksen

hirvittävät seuraukset tulivat maassa kohtakin näkyviin. Kaikki

liikenne pysähtyi, maatilojen ja kauppatavarain arvot laskeutuivat,

jokainen koetti pelastaa ja korjata omansa, paljon pääomia

sanottiin irti, kaupallisiin yrityksiin sijoitetut melkoiset summat

joutuivat vaaraan. Ei kellään ollut halua uuteen toimintaan,

satoja liikesuhteita katkesi, joita ihmiset jo ammoisista ajoista

olivat solmineet keskinäiseksi hyödykseen. Itsekunkin yksilöllinen

olemassaolo kävi epävarmemmaksi, eristetymmäksi, köyhemmäksi.

Kaikkialla näki totisia kasvoja, rypistyneitä otsia. Koko maa oli

kuin halvaantunut ruumis; hitaasti vieri raha, tämä liike-elämän

elähdyttävä veri, suuren ruumiin yhdestä osasta toiseen; rikas varoi

kadottavansa paljon, köyhältä katosi mahdollisuus ansaita edes

vähänkään. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä kohtalokkaalta, mustalta,

tuhoa uhkaavalta, niinkuin taivas näyttää kovan ukkosenilman edellä.

Kauhunsana "Puolan vallankumous" se Saksassakin aiheutti näin suurta

hämminkiä. Rajan takana asuva maalaisrahvas oli vanhain sotaisten

muistojen ynnä tilanomistajain kiihoittamana noussut aseihin ja kulki

nyt yltiöpäisten pappien ja munkkien johtamana edestakaisin pitkin

rajaa, pidätti matkustavaisia ja tavaralähetyksiä, kävi ryöstäen

ja polttaen aatelishovien ja pikkukaupunkien kimppuun ja yrittipä

johtajainsa vaikutuksesta järjestäytyä sotilaallisestikin, antaen

takoa viitakkeensa suoriksi ja etsien vanhoja piilukkopyssyjä esiin

vanhoista kätköistä. Kapinalliset valtasivat erään suuren puolalaisen

kaupungin lähellä Saksan rajaa, asettuivat sinne herroiksi ja

julistivat Puolan valtakunnan jälleen perustetuksi.

Meidän valtiossamme kerättiin joukkoja joutuin kokoon ja lähetettiin

miehittämään rajaseutuja. Herkeämättä kuljettivat vastarakennetun

rautatien höyryvaunut sotilaita edestakaisin, kaikkialla pärisivät

rummut, ja hallituskaupunki rupesi näyttämään sotilasleiriltä.

Armeijan valtasi kiihko, joka aina syntyy sotaa odotettaessa.

Upseerit häärivät toimekkaina ympärinsä, ostelivat karttoja ja

joivat maljoja jos jonkinlaisella viinillä; sotamiehet kirjoittivat

kotiinsa, pyysivät toimittamaan rahaa mikäli mahdollista ja

lähettivät enemmän tai vähemmän tuntehikkaita terveisiä tytöillensä.

Kaikkialla maaseudulla tunsi sotamiesmorsiamet heidän kalpeista

poskistaan ja siitä innosta, jolla he säikyttivät omaisiaan

kertomalla verisistä unennäöistä; äidit ostivat villoja, kehräsivät

sen langaksi, kutoivat kostein silmin sotasukkia poikaparoilleen

ja nyppivät varovaisesti vanhoja palttinarääsyjä haavakääreiksi;

isät puhelivat epävakaisella äänellä kelpo pojan velvollisuudesta

käydä taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta ja muistelivat

varmemmaksi vakuudeksi, mitä vahinkoa he itse aikoinaan olivat

tehneet julmalle Napoleonille.

Kirkkaana syysaamuna saapui ensimmäinen tieto Puolan kapinasta

maakunnan hallituskaupunkiin. Jo edellisenä iltana olivat hämärät

huhut tehneet asukkaat uteliaiksi, ja liuta levottomia liikemiehiä

ja joutilaita maleksijoita seisoi odotellen asemasillalla. Kohta

kun T. O. Schröterin konttori oli avattu, syöksähti sisään herra

Braun, maaseutuasiamies, joka melkein hengetönnä mutta ilmeisesti

suurella sisäisellä nautinnolla kertoi, että koko Puola ja Galizia

ja paljon naapurimaitakin leimusi täydessä kapinassa; lukemattomia

vieraita kauppamatkustajia ja rauhallisia virkamiehiä oli siepattu

kiinni ja surmattu, monet rajakaupungit paloivat ilmi liekissä;

ja olipa muuan kelvoton punalakkinen patriootti tanssinut viitake

koholla erään herra Braunin serkun ympärillä ilmeisesti aikoen puhkoa

hänet aseellaan, kunnes eukkonsa heinähangolla antama ystävällinen

huomautus oli palauttanut hänet järkiinsä ja hän tyytyi lävistämään

vain serkun lakin, jonka kauhusta pystyyn nousseet hiukset olivat

pudottaneet tämän päästä. Sitten oli serkku avopäin juossut satasen

askelta lähimmälle rajasillalle, jossa saksalainen rajavahti oli

taskumattinsa sisällöllä palauttanut hänet järkiinsä; sillävälin oli

raju puolalainen samonnut tiehensä heiluttaen surkeasti murhattua

lakkia voitonmerkkinä viitakkeen nenässä.

Anton säikähtyi pahoin näistä sotaisista sanomista, ja olipa

hänellä syytäkin säikähtyä. Vähän aikaa sitten oli muuan yritteliäs

galizialainen kauppias lähettänyt Schröterin liikkeelle tavattoman

suuren määrän tavaroita, joiden arvo nousi kahteenkymmeneen tuhanteen

taaleriin, ja, kuten tällaisissa välityskaupoissa yleensä on tapana,

perinyt suurimman osan tavarain arvosta etukäteen vekseleinä.

Vaunukaravaanin, jolla näitä tavaroita kuljetettiin, täytyi parahiksi

olla joutunut keskelle kapina-aluetta. Sitäpaitsi oli toinen

karavaani siirtomaantavaroita vast'ikään lähetetty Galiziaan, ja

arvion mukaan senkin kohtalo oli tällä erää yhtä vaaranalainen.

Ja mikä pahinta, suuri osa liikkeen päättämistä kaupoista ja sen

myöntämästä luotosta oli tehty ja myönnetty juuri kapinallisiin

maakuntiin; paljon, ehkäpä toiminimen koko olemassaolo, arveli

Anton, joutui tämän sodan kautta vaarannetuksi. Senvuoksi hän juoksi

isäntää vastaan, kohta kun kuuli tämän tulevan portaita alas, ja

kertoi hänelle kiireisesti tärkeimmät kuulemistaan uutisista.

Sillävälin etsi herra Braun konttorissa itselleen uusia kuulijoita,

joille jutteli punalakkisen patriootin hirmutyön parannettuna

painoksena, jotenka hänen poloinen serkkunsa lakkinsa lisäksi menetti

viitakkeen nenään vielä takkinsa ja saappaansakin, niin että hän

vain paljaalla paidallaan pääsi pelastumaan suojelevan rajavahdin ja

tämän taskumatin turviin. Sivumennen mainittakoon, että seuraavassa

toisinnossa tuon onnettoman miehen täytyi luopua paidastaankin,

että häneltä ajettiin tukka päästä ja että naishirviöt raatelivat

kauheasti hänen ruumistaan. Sen pitemmälle herra Braun ei voinut enää

mennä, koskapa hänen serkkunsa vaelteli edelleen kahdella jalalla

muiden elävien joukossa ja uudella lakilla kaunistettuna.

Tällävälin johtaja kuunteli tarkkaan Antonin hätäistä kertomusta.

Hetkiseksi jäi hän äänettömänä seisomaan portaille, ja Anton, joka

tuskallisesti tähysti hänen kasvoihinsa, luuli näkevänsä hänet

tavallista kalpeampana; mutta hän lienee erehtynyt, sillä kauppias

katseli hänen päänsä yli lastaajia, jotka seisoivat levottomina

eteisessä, ja huusi tavallisella kylmällä liikemiesäänellään, joka

aina tehosi Antoniin: "Sturm, vyöryttäkää tuo tynnöri syrjään, se

on jokaisen tiellä. -- Pitää joutua, miehet, ajomies lähtee kohta

matkaan!" Huolestuneena käänsi ukko Sturm leveän naamansa kauppiasta

kohti ja viitaten hirmuisella nyrkillään ulos hän sanoi hyvin

alakuloisesti: "Kuuletteko, kuinka rumpu käy, se on hälytysmarssi,

meidän miehemme lähtevät sotaan. Karl pikkuseni on joukossa,

husaarina, keltaiset nyörit pienessä takissaan. Mikä onnettomuus!

Kuinka meidän tavaraimme käykään, herra Schröter?"

"Juuri senvuoksi kiiruhtakaa, hyvät miehet", vastasi johtaja

hymyillen. "Vaunu lähtee rajalle, siinä on lastina sokeria ja rommia;

tarvitsevathan sotamiehemme kylmällä säällä lämpöisen tuikun." Tämä

ihmisystävällinen toimenpide isänmaanpuolustajain kurkkujen varalta

palautti vanhan rattoisan luottamuksen jättiläisten mieliin; he

hymähtivät tuimasti, ja isä Sturm kiinnitti koukkunsa lähimpään

tavarapaaliin ja heilautti sen ylenkatseellisesti korkealle ilmaan,

aivan kuin olisi tahtonut siten ilmaista: "Tuon verran me välitämme

koko puolalaisroskasta", toisten käydessä vierittämään tynnöriä

syrjään ja lasketellessa pikku leikkiä sotilaiden janoisuudesta.

Antonille isäntä lausui: "Uutiset eivät ole hyvät, mutta emme tahdo

uskoa kaikkea todeksi." Sitten hän meni konttoriin, tervehti herra

Braunia melkein yhtä hilpeästi kuin ennenkin ja antoi hänen vielä

kerran esittää surullisen tarinansa serkustaan ja tätä kohdanneesta

onnettomuudesta.

Braunin lähdettyä hän sanoi rauhoittavasti konttorinsa

henkilökunnalle: "Toivon että tavaramme ovat jääneet makaamaan

rajalle; ajomiehet ovat hevostensa takia varovaisia eivätkä kernaasti

antaudu kapinallisten valtoihin. Mutta jos vaunut ovat jo ennättäneet

vihollisalueelle, niin meidän täytyy koettaa saada ne pelastetuksi."

Antonille hän lisäsi hiljaa: "Kirjoittakaa oitis rajatullitoimistolle

ja meidän rajatoimitsijallemme. Varmasti menee ylimääräisiä junia

sinne asti; vastausta voimme odottaa yöjunan myötä, ja huomenna

tiedämme jo lähemmin asioista."

Sillä oli tuo pulmallinen kysymys ratkaistu, ja konttorissa

kävi työ entistä rauhallista latuaan. Herra Liebold vei isoja

numerosarekkeita pääkirjaan, herra Purzel lajitteli taalereita ja

sitoi paperikääreitä suurten setelitukkujen ympärille, ja herra

Pix tarttui mustaan siveltimeensä, maalaili ison vaa'an ääressä

hieroglyyfejä käärekankaalle ja hallitsi makasiinirenkejä totutulla

meluisella jäykkyydellään. Johtaja itse otti herra Jordanilta vastaan

aamulla tulleet asiakirjeet, jotka osaksi vahvistivat sotaiset

huhut tosiksi, puheli lyhyesti liikeasioista ja jakoi kirjeet

apulaistensa vastattavaksi. Sitten saapuivat meklarit, asiamiehet ja

pörssivälittäjät, ja kuten tavallisesti kirposi johtajan pulpetin

takaa lyhyitä huomautuksia tahi kuivia kompia, jos liiketutut

antoivat kansalaissodan kauhujen liiaksi pelottaa itseään. Hiljainen

syrjäkeskustelu konttorimiesten välillä oli tänään hiukan vilkkaampaa

kuin tavallisesti, mutta liiketoiminta kävi aivan entiseen tapaan.

Päivällispöydässä puhe kävi niin rauhalliseen sävyyn, kuin ei olisi

ainutkaan puolalainen talonpoika heiluttanut julmaa viitakettaan, ja

pöydästä noustua lähti isäntä sisarensa ja eräiden tämän naistuttujen

kanssa ajelemaan; ja vastaantulevat liikemiehet sanoivat ihmeissään

ja ihaillen: "Hän ajelee tänään niinkuin ennenkin, hän osasi varmasti

aavistaa kaiken ennakolta; mikä viisas pää ja vakavarainen liike!"

Antonia vallitsi koko päivän mittaan työpöydän ääressä tavaton

kiihotus. Hän oli hermostunut ja tunsi ahdistavaa odotusta, joka

kuitenkin tavallaan tuntui mieluiselta kuten suurten tapausten

aattotunnelma ainakin. Hän tunsi selvästi kauppahuonetta ja isäntää

uhkaavan vaaran, mutta siltä hän ei heittäytynyt alakuloiseksi ja

masentuneeksi. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen käsivartensa

ja säärensä saaneet vieterit; vaikka vaaran muistelu toitotti

yhä hälytyssoittoaan hänen sielussaan, ei hänen käsityskykynsä

ollut vielä koskaan ollut sen sukkelampi, hänen kirjoitustyylinsä

sen selkeämpi, eikä hän ollut koskaan laskenut asiamiesten

välityspalkkioita ja matkakuluja niin rivakasti. Hänen työtehonsa ja

työilonsa oli tänään ihmeellisellä tavalla kohonnut, hän huomasi sen

itsekin ja ihmetteli sitä. Johtajassa hän huomasi saman tunnelman;

tämäkin asteli loistavin silmin ja kevein askelin konttorin väliä.

Koskaan ei Anton ollut niin suuresti ihaillut ja kunnioittanut

isäntäänsä kuin tänään; johtaja näytti hänestä aivan kuin

kirkastetulta. Omituinen huima ilo täytti Antonin sydämen, ja hän

sanoi itselleen: "Kas tämä se on oikeaa runoutta, liike-elämän

runoutta; moista ponnahtelevaa toimintavoimaa näkee vain

ponnistellessa vastavirtaa ylöspäin. Kun ihmiset lörpöttelevät,

että meidän aikamme on köyhä sisäisestä innostuksesta ja meidän

ammattimme erityisesti, niin he eivät tajua, mikä elämässä todella

on suurta ja kaunista. Tuo mies tietää, että tänä hetkenä tuho

uhkaa kaikkea, mihin hänen sielunsa on kiintynyt, hänen liikettään,

pitkän työteliään elämän menestystä, hänen iloaan, ylpeyttään ja

kunniaansa; ja kuitenkin hän seisoo kylmäverisenä pulpettinsa

ääressä, kirjoittelee kirjeitä murennetusta väripuusta ja arvostelee

apilaansiemeniä, ja luulenpa totta tosiaan, että hän vain nauraa

sisällisesti." Näin Anton ajatteli, kun hän illalla järjesti pöytänsä

puhtaaksi päivän töistä ja lähti sitten muiden herrojen kanssa

takapihan puolelle. Hänen tovereihinsakin tuntui sisäinen kuume

tarttuneen, he kokoontuivat istumaan Jordanin salonkiin ja puhelivat

mustan teen ääressä, mieluisen värinän karmiessa pintaansa, päivän

suurista uutisista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kulkuun. Kaikki

olivat taipuvaiset otaksumaan, että toiminimi tosin tulisi kärsimään

jonkin verran vahinkoa, mutta he tunsivat myöskin olevansa miehiä

pelastamaan enemmän kuin millekään muulle liikkeelle oli mahdollista.

Aina toivehikas herra Specht arveli, että jokaisen kapinan aikana

kulutettiin suunnattomia määriä siirtomaantavaroita, ja että

toiminimi tulisi tekemään loistavia viini- ja väkijuomakauppoja

rajaseuduilla. Kestipä kapinaa vaikka vain neljännesvuodenkin,

niin saataisiin kaikki mahdolliset tappiot korvatuiksi, sillä sekä

ystävällä että vihollisella oli janoinen kurkku. Lopuksi lausui

herra Jordan mielipiteenään ettei ollut varmaa, mihin suuntaan koko

kysymys tulisi ratkeamaan. Samaa mieltä olivat useimmat toisetkin, ja

sitten lähtivät kaikki omiin huoneisiinsa. Ohuen väliseinän lävitse

Anton voi kuulla, kuinka hänen naapurinsa, herra Baumann, levolle

käydessään rukoili toiminimen ja sen johtajan puolesta. Se liikutti

niin Antonin sydäntä, että hän rupesi pitkin askelin mittailemaan

huoneensa lattiaa, kunnes kynttilä alkoi lepatella ja kipsikissa

tehdä säikähtyneen näköisiä eleitä.

Oli jo sangen myöhä, kun isäntäväen palvelija saapui varpaisillaan

Antonin huoneeseen ja ilmoitti hänelle kuiskuttaen, että herra

Schröter halusi vielä tänään puhella hänen kanssaan. Sukkelaan Anton

seurasi palvelijaa kadunvartisen rakennuksen ensi kerrokseen ja astui

jännitetyin mielin johtajan ruskeaseinäiseen työhuoneeseen. Kauppias

seisoi täyteen säälityn matka-arkun ääressä, pöydällä oli hänen

kirjelaukkunsa ja sen vieressä pettämätön merkki pitemmälle matkalle

lähtemisestä, suuri puhvelinnahkainen sikarikotelo. Siihen mahtui

kokonaista sata kappaletta; se oli vanhastaan herra Spechtin ihailun

esine, ja koko konttorissa sitä pidettiin jonkinmoisena sotalippuna,

joka otettiin esille ja vietiin vaunuihin aina kun liikkeen päävoima

lähti jollekin erikoisen tärkeälle sotaretkelle. Sabine askarteli

kirjoituspöydän laatikoiden kimpussa ottaen vaitonaisena esiin

kaikkea, mitä arveli matkalla tarvittavan. Hän katsahti nopeasti

Antoniin ja painoi alakuloisena pään rinnalleen luettuaan nuorukaisen

kasvoista samaa, mikä täytti hänen oman sydämensä pelokkaalla

ahdistuksella. Johtaja astui ystävällisesti Antonia vastaan. "Olen

vaivannut teidät tänne näin myöhään, mutta arvelin ettette vielä

ollut käynyt levolle."

Kun Anton vastasi: "Mielenliikutus esti minua nukkumasta", lankesi

sisaren katse jälleen häneen niin suruisena ja samalla kiitollisena

hänen osanotostaan, että hän tunsi valtavaa liikutusta eikä

uskaltanut puhua sen pitemmältä, peljäten äänensä pettävän.

Mutta johtaja sanoi hymyillen: "Te olette vielä nuori; levollisuus

tulee vuosien myötä. -- Olen kuullut puolalaisten olevan erityisen

huomaavaisia meidän kansalaisiamme kohtaan; mahdollisesti he

kuvittelevat meidän hallituksemme salaa kannattavan heitä. Tuo

itsepetos ei tosin kestä kauan, mutta emme tee väärin, jos käytämme

sitä hyväksemme saadaksemme tavaramme kunnollisesti korjuuseen. Te

olette hoitanut liikekirjeenvaihtoa sen maanäären kanssa ja tiedätte

itse parhaiten, mitä minun on siellä tehtävä. Aion matkustaa rajalle

ja siellä punnita olosuhteiden mukaan seuraavat toimenpiteeni."

Tuskaisen jännitettynä kuunteli sisar hänen sanojaan ja koetti lukea

hänen kasvoiltaan senkin, mitä veli ei hänen tähtensä ilmaissut

sanoilla. Mutta Anton käsitti mitä puhe tarkoitti: hänen isäntänsä

aikoi lähteä rajan yli kapinoitsijain keskeen.

Lähemmäs astuen hän lausui väräjävällä äänellä: "Enkö minä saa

matkustaa teidän sijastanne? Tunnen kyllä hyvin, etten ole vielä

antanut teille minkäänlaista aihetta uskoa minulle näin tärkeää

asiaa. Mutta tulisin tekemään kaikkeni sen perille ajamiseksi,

aina äärimmäisen mahdollisuuden rajaan saakka." Antonin posket

hehkuivat hänen näin puhuessaan, ja hän tunsi tänä hetkenä hillitöntä

halua käydä tappelemaan tavarakuormista vaikka kaiken maailman

kapinallisten kanssa.

"Se on kelpo miehen puhetta, ja minä kiitän teitä", vastasi johtaja,

"mutta en voi ottaa tarjoustanne vastaan. Matkalla saattaa sattua

monenlaisia vaikeuksia, ja kun etu on minun, niin on kohtuullista,

että vaivakin on minun." Anton notkisti pettyneenä päänsä. "Minä

aion päinvastoin jättää teidät tänne varustettuna nimenomaisilla

määräyksillä siltä varalta, etten palaisi takaisin ylihuomeniltaan

mennessä."

Sabine oli kuunnellut tuskallisesti, nyt! hän tarttui veljensä käteen

ja sanoi hiljaa: "Ota hänet mukaasi."

Tästä kannatuksesta rohkaistuneena Anton kävi yrittämään uudestaan.

"Jollette tahdo lähettää minua yksinäni, niin sallikaa minun ainakin

saattaa teitä. Ehkäpä voin olla teille joksikin avuksi, ainakin

tekisin kaiken voitavani."

"Ota hänet mukaasi", toisti Sabine rukoilevasti.

Kauppias käänsi verkalleen katseensa sisaresta Antonin rehellisiin

kasvoihin, jotka säteilivät harrasta palvelusintoa, ja ilahtuneena

nuorukaisen alttiudesta hän vastasi: "Tapahtukoon tahtonne. Te

saatatte minua varatun huomenaamulla rajalle saakka. Jos joudun

olemaan matkalla pitemmän aikaa, niin voipa olla hyväksikin, että

olette paikalla saamassa lähempiä ohjeita. Sillä aikaa hoitakoon

Jordan juoksevat asiat. Ei ole tarpeellista, että matkastamme

kaupungilla paljon puhellaan. Ja nyt käykää nukkumaan, herra

Wohlfart. Eräs makasiinirengeistämme vartoo asemalla yöjunia;

minulle on luvattu, että junankuljettajat tuovat meille vastauksen

raja-asemalta. Jos vastaus tulee sellainen kuin otaksun, niin

matkustamme ensi junalla. Nukkukaa hyvin!"

Anton kumarsi kiittäen ja ennätti poistuessaan vielä nähdä, kuinka

Sabine kiihkeän liikutuksen vallassa kietoi käsivartensa veljen

kaulaan. Hän nousi nopeasti huoneeseensa, sääli hiljaa kokoon

matkalaukkunsa, otti esiin Finkin hänelle jättämät kirjaillut

pistoolit ja heittäytyi puolipukeissaan vuoteeseen, jossa uni vasta

myöhään hänet tapasi. Aamupuoleen hän heräsi hiljaiseen koputukseen,

ja talon palvelija ilmoitti: "Kirjeet ovat tulleet asemalta." Anton

kiiruhti konttoriin ja tapasi siellä herra Jordanin ja johtajan

vilkkaasti keskustelemassa; hänen sisään käydessään herra Schröter

huusi hänelle kesken puhettaan lyhyesti: "Me matkustamme!"

"Hyvä", arveli Anton itsekseen. "Me matkustamme vihollismaahan

tappelemaan viitakemiesten kanssa ja pakotamme ne hellittämään

kyntensä meidän tavaroistamme; että ne voisivat mahdollisesti

halaista kallomme, sitä ei isäntä tunnu tahtovan ottaa laskuissaan

lukuun."

Koskaan ei Anton ollut niin innokkaasti koputellut oville, niin

joutuun juossut portaita ylös ja alas ja niin hartaasti puristellut

työtoverien käsiä kuin tänä varhaisena aamuhetkenä. Kiiruhtaessaan

näissä hommissa puolipimeän eteisen läpi hän kuuli viereltään

hiljaisen kahinan. Sabine astui nopeasti hänen eteensä ja tarttui

häntä käteen. "Wohlfart, suojelkaa veljeäni kaikilta vaaroilta!"

Anton lupasi sen rajattomalla alttiudella, tunnusteli ladattuja

pistooleja povitaskussaan ja kiipesi vaunuihin, ollen itsekin

ladattuna kaikkein jaloimmilla ja hurmautuneimmilla tunteilla, mitä

seikkailuihin lähtevä nuori sankari lie koskaan kantanut povessaan.

Hänhän lähti etsimään vaaroja, ylpeänä isäntänsä luottamuksesta ja

lumottuna siitä hennosta ystävyyssuhteesta, jonka hän juuri oli

solminut kauppaliikkeen pyhimyksen kanssa. Hän oli todella onnellinen.

Höyryhepo korskahti ja kiiti halki avaran laaksomaiseman kuin

paholaisen tallista karkuun päässyt juoksija. Junan kaikissa

vaunuissa oli sotamiehiä, niitä roikkui yksin tavaravaunujenkin

pienistä akkunaluukuista; kaikkialla kiilteli pistimiä ja kypärejä,

joka paikassa kohtasi käsi ja jalka selkälaukkuja, kenttäkattiloita

ja rumpuja. Kaikilla asemilla seisoskeli laumoittain uteliaita,

kaikkialla vaihdettiin pikaisia kysymyksiä ja vastauksia, kaikkialla

tiedettiin kertoa, kiihoittavia uutisia ja hurjia huhuja. Anton oli

iloinen, kun he pääteasemalla pääsivät erkautumaan sotilasjoukosta

ja jatkoivat matkaa rajalle kuriirihevosten vetämillä keveillä

vaunuilla. Maantiellä oli aivan hiljaista ja tavallista tyhjempää,

vain pieniä parvia rajan läheisistä varusväkiosastoista sivuutettiin

silloin tällöin. Miehet lauloivat hilpeitä lauluja aivan kuin

leikkisotaan mennessä; siellä täällä lasketteli komppanian kujeilija

kompia ketteräjalkaisista siviilimiehistä, joskus ratsasti vaunujen

viereen jokin upseeri, joka tunsi herra Schröterin tahi tahtoi

tämän myötä lähettää ennakkosanan tulevasta yömajastaan. Kauppias

ei puhellut Antonin kanssa lainkaan liikeasioista, vaan kertoili

vilkkaasti, jopa huvittavastikin kaikesta muusta, entisistä

matkakokemuksistaan, rajaseudun elämästä, salakuljettajista ja

tullimiehistä, ja hän kohteli seuralaistaan luottavaisesti ja

sydämellisesti kuten ainakin vanhempi toveri nuorempaa. Vain

Antonin pistoolit nähdessään hän näytti kylmää naamaa, mikä jonkin

verran masensi nuorukaisen sotaista urheutta. Kun Anton toiselle

postiasemalle tultua vaihtoi murha-aseet vaunulaatikosta toiseen,

silmäsi johtaja vihamielisesti niiden kiiltäviin piippuihin; ja

viimeisten talojen ohi mentyä hän viittasi kädellään laatikosta

siirottaviin ruskeihin periin ja sanoi Antonille: "En usko, että

te noilla paukuttimilla pystytte valloittamaan tavaramme takaisin.

Ovatko ne ladatut?"

Anton myönsi ja lisäsi, sotaisen itsetuntonsa viime rippeiden

käpristyessä surkeasti kokoon: "Piiput ovat rihlatut."

"Vai niin?" virkkoi johtaja totisesti, otti äkkiä pistoolit esiin

vaunulaatikosta, huusi ajajalle pysähdyttämään hevoset ja laukasi

kylmäverisesti molemmat pistoolit tyhjiksi. "Parempi että tyydymme

käyttämään niitä aseita, joihin olemme tottuneet", huomautti hän

sitten suopeasti antaessaan aseet takaisin Antonille; "me olemme

rauhallisia ihmisiä ja tahdomme vain tavaramme takaisin. Jollemme

peri niitä sillä, että saamme niiden valtaajat vakuutetuiksi

oikeudestamme, niin perimättä ne sitten jäävätkin. Tuolla rajan

takana arvatenkin tuhlataan paljon ruutia turhaan ja tehdään kuluja,

joista ei ole hyötyä, vaan ainoastaan turmiota maalle ja ihmisille.

Ei ole toista rotua, joka luonnollisilla edellytyksillään pystyy niin

vähän edistymään ja hankkimaan itselleen ihmisarvoa ja kulttuuria

kuin slaavilaiset. Mitä ne tuolla rajan takana itse joutilaina ollen

ovat kerustaneet kokoon raakaa rahvasta sortamalla, sen ne tuhlaavat

mielettömään leikittelyyn. Meillä siten menettelevät vain yksityiset

etuoikeutetut luokat, ja kansakunta kykenee sen juuri kestämään.

Mutta siellä etuoikeutetut luokat ovat itse edustavinaan koko kansaa.

Aivan kuin aatelisto yhdessä maaorjien kanssa voisi muodostaa

valtiota! Niillä ei ole siihen enemmän oikeutusta kuin noilla

puunoksilla istuvilla varpusilla. Paha vain, että meidän täytyy

maksaa rahallamme heidän onnettomat kokeilunsa."

"Heillä ei ole lainkaan porvarisäätyä", säesti Anton innokkaasti.

"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias.

"On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan

sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa

joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."

"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa,

ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa",

Anton huomautti.

"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he

ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei

siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan

sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin

varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on

tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta

porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."

"Ensimmäisenkö?" kysyi Anton.

"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä

vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi

etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen;

vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on

sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta

lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ

yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."

Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli

pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja

rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä

ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla

majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka

olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja

vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja

hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja

jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin

sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia

jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä,

huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton

oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän

päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen

pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä

tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän

tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni

komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.

Tuskin oli kauppias ennättänyt nousta vaunuista, kun hänet

piiritti ilosta luikahdellen puolisen tusinaa ajomiestä, niiden

tavarakuormien kuljettajat, jotka Schröterin liikkeestä äskettäin

oli lähetetty matkaan. Aivan ilman vaurioitta ei näiden matka

ollut käynyt. Kuten heistä vanhin kertoi, olivat he rajan toiselle

puolen tultuaan pyörtäneet kiiruusti takaisin nähdessään aseellisen

talonpoikaisjoukon säntäävän vastaansa. Käännyttäessä oli

perimmäisistä vaunuista särkynyt toinen etupyörä, ja ajomies oli

hädissään irroittanut hevoset valjaista ja jättänyt kuormansa rajan

taakse. Viimemainitun avopäin huitoessa ilmaa hurjasti hatullaan ja

pyydellessä anteeksi pakoaan saapui päällikkyyttä pitävä ratsumestari

kauppiaan luo ja vahvisti todeksi miesten puheen.

"Vaunut voi täältä nähdä tuhatkunnan askeleen päässä rajasillalta",

hän sanoi; ja kun kauppias pyysi lupaa saada käydä sillalle, sanoi

hän kohteliaasti: "Minä annan teille erään upseerini mukaan."

Muuan nuori husaariupseeri, joka oli juuri palannut

partioratsastukselta, hyppelytti tulista ratsuaan kapakan edustalla.

"Luutnantti von Rothsattel", huusi ratsumestari, "saattakaa nämä

herrat sillalle."

Anton ihastui kuullessaan nimen, johon hänellä liittyi niin paljon

suloisia muistoja. Hän arvasi oitis, että tuon hurjaa hevosta

pyörittelevän upseerin täytyi olla hänen järvineitonsa veli.

Luutnantti, hoikkavartinen nuori herra, jolla oli pienet viiksenalut

ylähuulellaan, olikin niin ilmeisesti sisarensa näköinen kuin

mikään husaariluutnantti voi olla maailman ihanimman neitosen

näköinen. Anton tunsi alunpitäen ystävyyttä ja kunnioitusta häntä

kohtaan, minkä nuori herra lienee lukenutkin hänen avoimilta

kasvoiltaan, koskapa hän kiitti nyykäyttäen alentuvasti pientä

päätänsä. Tanssiaskelin liikkui hänen ratsunsa kauppiaiden vierellä

sillalle asti. Siellä istuivat ratsuvahdit, ladatut pistoolit

kädessä, ratsuillaan liikahtamatta kuin kuvapatsaat; vain heidän

hevosensa ilmaisivat jolloinkin jalkaa tömisyttämällä tai häntää

huiskuttamalla, että kentaureissa oli eloa. Matkustajamme riensivät

sillan keskiharjulle ja tähystelivät tarkkaan eteensä maantielle.

Kaukana heidän edessään näkyikin jättimäinen kuormavankkuri, joka

valkeassa palttinapeitteessään näytti kuin miltäkin valkoiselta

norsulta, joka haavoittuneena on notkistunut toiselle etupolvelleen.

"Vähän aikaa sitten ei siitä ollut vielä mitään ryöstetty", sanoi

luutnantti, "palttinapeite istui kuorman päällä tiukasti kuin

makkarannahka. Ahaa, nytpä siellä onkin jo käyty varkaissa; kas

tuolla kulmalla peite lepattelee irtoimenaan."

"Ei näy kuitenkaan vielä pahasti viedyn", vastasi kauppias.

"Jos saatte jostakin irtaimen pyörän ja pari hevosta, voisitte

noutaa romuläjänne tänne", virkkoi luutnantti huolettomasti, "Meidän

miehillämme oli koko päivän suuri halu tehdä niin. Olisivat kernaasti

kurkistaneet peitteen alle, onko siellä mitään juotavaa. Mutta meillä

on käsky, ettemme saa käydä rajan yli. Muuten on pikku asia saada

vaunut tälle puolelle, jos saatte komentavalta upseerilta luvan edetä

etuvartioiden ohi ja jos selviydytte noista veitikoista." Näin sanoen

hän viittasi ratsupiiskallaan puolalaisiin talonpoikiin, jotka sillan

toisella puolella olivat leiriytyneet pistoolinkantamaa kauemmaksi

raitaviidakon rinteeseen ja olivat asettaneet yhden joukostaan

astelemaan maantiellä pyssy olalla vartiona.

"Me noudammekin vaunut, jos komentava upseeri sen sallii", sanoi

kauppias; "toivon että noiden miesten kanssa voi sopia asiasta

rauhallisin keinoin."

Anton ei voinut pidättyä mutisemasta puoliääneen: "Koko päivän

ovat nämä herrat antaneet parin tuhannen taalerin arvoisen kuorman

virua maantiellä; olisivatpa he sillä aikaa ennättäneet korjata sen

tällekin puolelle."

"Sotaväelle emme saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia", virkkoi

kauppias hymyillen; "saamme olla tyytyväiset, jos se antaa meille

luvan korjata itse tavaramme talteen puolalaisten käsistä."

Matkustajat riensivät takaisin ratsumestarin puheille ja kauppias

esitti tälle toivomuksensa. "Jos vain saatte hevosia ja miehiä, niin

ei minulla ole mitään vastaan", vastasi upseeri.

Kohta huudettiin ajomiehet kokoon ja kauppias kysyi, ketkä

heistä tahtoivat seurata häntä hevosineen; hän vastaisi hevosten

mahdollisesti kärsimistä vahingoista. Hetken aikaa korvallistaan

raapittuaan ja hatuilla huiskittuaan heistä useat ilmoittautuivatkin

halukkaiksi lähtemään. Sukkelaan nostettiin valjaat neljän hevosen

selkään, kapakan isäntä lainasi kelkan, jolle pantiin irtain pyörä

ja muutamia viputankoja, ja sitten tuo pieni karavaani lähti

kulkemaan sillalle päin, sotamiesten lasketellessa leikkipuheita ja

eräiden upseerien seuratessa; jälkimmäiset ilmaisivat siviilimiesten

sotaretkeen niin suurta mielenkiintoa kuin heidän sotainen

arvokkuutensa salli.

Sillalle tultua sanoi ratsumestari: "Toivon teille hyvää menestystä;

valitettavasti en voi antaa miehiäni mukaan teille avuksi."

"Parempi onkin näin", vastasi kauppias kumartaen; "me tahdomme rauhan

miehinä noutaa tavaramme pelkäämättä noita toisella puolella olevia

herroja, mutta silti heitä ärsyttämättä. Suvaitkaa jättää pistoolinne

tänne, herra Wohlfart, meidän täytyy näyttää aseelliselle väelle,

ettemme turvaudu sota-aseihin."

Anton oli työntänyt pistoolinsa takintaskuun, josta niiden perät

paistoivat uhkaavasti esiin; nyt hän jätti ne eräälle sotamiehelle,

jonka luutnantti von Rothsattel viittasi paikalle. Sitten lähti

kulkue sillan yli. Sen toisella korvalla luutnantti pyöräytti

vastenmielisesti ratsunsa ympäri ja murahti puoliääneen: "Nuo

pippurisäkit pääsevät etenemään vihollismaahan ennenkuin me."

Ratsumestari huusi lähtijäin perään: "Jos joudutte mieskohtaiseen

vaaraan, niin en luule rikkovani saamiani käskyjä jos lähetän

luutnantti von Rothsattelin miestensä kera teidän avuksenne."

Luutnantti vetäytyi takaperin ja huusi hiukan etempänä maleksivalle

osastolleen taistelunhaluisesti: "Hiljaa kukin paikallaan!"

jonka jälkeen hän jälleen karahutti taimmaiseen sillankorvaan ja

katseli suurella mielenkiinnolla ja sotaisella kärsimättömyydellä

siviilimiesten perään. Hänen ja sotajoukon kunniaksi olkoon mainittu,

että he toivoivat kaikesta sydämestään edellisten joutuvan tukaliin

selkkauksiin, jotta he itse pääsisivät sekaantumaan leikkiin ja

ajankulukseen hakkaamaan joitakin puolalaisia maahan.

Kauppiaiden marssi vihollismaahan ei ollut erityisen tehoavan

näköistä; levollisesti sikariaan sytytellen asteli kauppias edellä,

Anton aivan hänen vierellään, ja perässä seurasi kolme juurevaa

ajomiestä hevosineen ja kelkkaa vetäen. Tällä tapaa kulkue pääsi

kolmisenkymmenen askeleen päähän etummaisista valkopuseroisista

talonpoikaissotilaista, kun nämä äkkiä ojensivat aseensa heitä kohti

ja huusivat puolankielellä "Seis!" Johtaja vastasi heille kovalla

äänellä ja samalla kielellä: "Kutsukaa päällikkönne paikalle."

Tottelevaisesti karjasikin eräs hurjannäköisistä miehistä muuatta

etempänä olevaa mökkiä kohti. Toiset pitelivät edelleen pyssyjään

tanassa, jopa jotkut ilkikurisesti silmää vilkutellen tähtäsivät

niillä tulijoita, kuten Anton suureksi ikäväkseen huomasi. Sillävälin

saapasteli parven päällikkö pitkin askelin paikalle. Hänellä oli

yllään nyöritetty sininen takki, päässä neliskulmainen, punakupuinen

ja harmaalla turkiksella reunustettu lakki ja kädessä pitkä

lintupyssy. Kasvot hänellä oli kovin ruskettuneet ja peloittavan

näköiset, mustat viikset roikkuivat suupielistä pitkälle alas.

Miehen tultua lähelle kauppias puhutteli häntä murteellisella

puolan kielellä seuraavasti: "Me tulemme ystävinä! Minä omistan

nuo kumoutuneet vaunut tuolla maantiellä ja tahdon noutaa ne nyt

takaisin; sanokaa miehillenne, että he auttaisivat meitä, minä annan

siitä edestä heille juomarahaa." Viimeinen sana sai aikaan, että

kohotetut aseet laskeusivat kunnioittavasti alas. Mutta päällikkö

asettui mahtipontisesti keskelle tietä ja aloitti käsiään hurjasti

huitoen pitkän puheen, josta Anton ei ymmärtänyt paljoakaan eikä

isäntäkään kaikkea, mutta jonka sisällön muuan ajomiehistä tulkitsi

siihen tapaan, että päällikkö valitti kun ei voinut auttaa herraa;

hän näet oli saanut taempana olevalta joukko-osastolta käskyn

vartioida vaunuja kunnes hevosia saapuisi, joilla ne vietäisiin

lähimpään kaupunkiin.

Kauppias pudisteli sävyisästi päätään ja sanoi levollisesti, mutta

käskevään sävyyn; "Se ei käy päinsä, kuorma on minun, enkä minä voi

vartoa, kunnes ylipäällikkönne antaa minulle luvan." Samalla hän

kourasi taskuaan ja näytti sinitakkiselle kapinoitsijalle toisten

huomaamatta puolen tusinaa taalerinkolikoita vihjaten: "Näin paljon

teille ja saman verran miehillenne." Päällikkö katseli taalereita,

raapi ankarasti korvallistaan ja käänteli lakkiaan, kunnes vihdoin

tuli seuraavaan tulokseen: jos asianlaita oli siten, niin korjatkoon

armollinen herra vaununsa pois.

Riemusaatossa jatkoi pikku karavaani matkaa vaunujen luo, ajomiehet

tarttuivat vipuihin ja kohottivat yhdistetyin ponnistuksin maahan

vaipuneen puolen ilmaan, niin että uusi pyörä voitiin sovittaa

akseliin, ja valjastivat sitten mukana tuomansa hevoset vaunujen

eteen, saaden koko ajan apua moniailta puolalaisilta talonpojilta,

joista etenkin päällikkö kunnostautui tarmokkaasti. Sitten lyötiin

hevosia selkään, ja vaunut vyöryivät siltaa kohti päällikön

kovaäänisesti hoilatessa "hoi! hoi!" jolla huudolla hän ehkä tahtoi

vaimentaa velvollisuudentunnon varoittavaa ääntä povessaan.

"Käykää te edeltä vaunujen mukana", sanoi johtaja Antonille, ja

kun tämä epäröi jättää isäntäänsä yksin kapinallisten talonpoikain

joukkoon, lisäsi hän käskevästi: "Minä tahdon sen." Vaunut lähtivät

verkalleen vierimään rajalle, ja kaukaa voi Anton kuulla sotamiesten

naurun ja tervehdykset.

Sillävälin jäi kauppias innokkaaseen keskusteluun päällikön kanssa,

ajomies tulkkina, ja vihdoin hän näköjään parhaassa sovussa erosi

kapinallisesta, joka aito slaavilaisen talonisännän kohteliaisuudella

saattoi lakki kädessä vierastaan ampumamatkan päähän saksalaisista

sotilaista. Sillalla kauppias ehätti vaunut, vastasi ratsuvahtien

huutoihin: "Seis! Ken siellä!" ja vastaanotti kotoisella kamaralla

ratsumestarin naurusuin lausumat onnittelut, luutnantin virkkaessa

pilkallisesti Antonille: "Teidän ei nähtävästi tarvinnut kaivata

pistoolejanne."

"Parempi olikin ilman niitä", Anton vastasi, "kaikki sujui

siloisemmin. Nuo mieskurjat eivät ole varastaneet muuta kuin

ankkurillisen rommia."

Hetkistä myöhemmin matkamiehemme istuivat husaari- ja

jääkäriupseerien kanssa kapakan pienessä takahuoneessa, edessään

moniaita pulloja vanhaa Unkarin viiniä, jotka isäntä oli penkonut

esiin kellarinsa syvimmistä kätköistä. Tyytyväisin päivän

seikkailuihin oli kenties Anton. Ensi kertaa eläessään hän oli

joutunut oikeaan sodan vaaraan, josta hän oli kunnolla selviytynyt;

ja nyt hän istui nuoren soturin vieressä, jota hän oli äärimmäisen

altis kunnioittamaan hänen sisarensa takia, saipa hän ilon tarjota

tälle sikareitaankin ja haastella päivän kokemuksista.

"Nuo moukathan tähtäsivät aluksi perunapyssynsä teitä kohti", virkkoi

nuori upseeri, väännellen huolettomasti pienoisia viiksiään; "eikö se

teistä tuntunut hiukan ilkeältä?"

"Eipä juuri", vastasi Anton niin kylmäverisesti kuin taisi. "Ensi

hetkenä tosin vähän hätkähdin nähdessäni kiväärinpiiput suunnatuiksi

meitä kohti ja niiden takana viitakemiesten tekevän eleitä aivan

kuin listiäkseen meiltä päät. Se minua varsinkin oudostutti, että

kaikki nuo pyssynsuut olivat ojennetut juuri minun päätäni kohti.

Sitten sain tarpeeksi tekemistä vaunujen kimpussa enkä joutanut

ajattelemaan muuta. Ja kun paluumatkalla muuan ajomiehistä väitti,

että pyssyt olivat tähdätyt häntä eikä ketään muuta kohti, niin

rupesin arvelemaan, että tuollainen monipuolisuus on kiväärin suiden

erikoinen ominaisuus ja perustuu jonkinlaiseen näköhäiriöön, jolle ei

kannata antaa suurtakaan merkitystä."

"Me olisimme kyllä temmanneet teidät irti, jos kapinalliset olisivat

teihin kyntensä iskeneet", sanoi luutnantti suopeasti. "Sikarinne

ovat muuten aika hyviä."

Anton tuli siitä mieliinsä ja kaatoi naapurinsa lasin jälleen

täyteen. Tällaisessa pakinanpidossa kului aika, ja tavantakaa hän

vilkaisi isäntäänsä, joka näytti tänään olevan erittäin taipuvainen

haastelemaan koreatakkisten, herrain kanssa sodasta ja rauhasta.

Anton huomasi kauppiaan kohtelevan upseereja jonkinlaisella

sievistelevällä kohteliaisuudella, joka tehokkaasti hillitsi

pöytäseurassa vähitellen ilmennyttä vallatonta juomatuulta. Pian

kävi keskustelu yleiseksi, ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti

kauppiasta, joka entisiltä liikematkoiltaan tunsi hyvin kapinallisen

alueen, jopa eräitä nykyisen kapinaliikkeen johtajiakin.

Ainoastaan nuori herra von Rothsattel ei Antonin suureksi suruksi

näyttänyt olevan tyytyväinen toveriensa siviilimiehelle myöntämään

arvonantoon eikä siihen, että tämä oli päässyt seurassa puhetta

johtamaan; hän nojautui huolettomasti taapäin tuolillaan, katseli

hajamielisesti kattoon, leikki sapelintupsullaan ja viskoi

hampaittensa välistä lyhyitä huomautuksia, joiden piti ilmaista hänen

ikävystymistään. Kun ratsumestari mainitsi odottelevansa huomenissa

rajajoukon komentajaa saapuvaksi, ja kauppias siihen vastasi:

"Everstinne ei joudu tänne ennen huomisiltaa, ainakin sanoi hän itse

minulle niin, kun tapasimme toisemme junassa", niin lensi kopeuden

paholainen nuoreen upseeriin ja sai hänen virkkamaan epäkohteliaaseen

sävyyn: "Tunnette siis persoonallisesti everstimme? Hän ostaa kai

sokerinsa ja kahvinsa teidän puodistanne?"

"Ainakin niin tapahtui ennen", vastasi kauppias kohteliaasti;

"nuorena miehenä punnitsin itse niitä hänelle monestikin."

Upseerit joutuivat jonkin verran hämilleen, ja eräs vanhemmista

yritti korjata nuoremman tahallista karkeutta puhumalla todella

kunnianarvoisesta kauppaliikkeestä, jossa jokainen sotilas ja

ei-sotilas voi tehdä kauppansa suurimmaksi tyytyväisyydekseen.

"Kiitän teitä liikkeelleni osoittamastanne hyvästä luottamuksesta,

herra kapteeni", sanoi kauppias hymyillen; "minä olen todellakin

ylpeä siitä, että liikkeeni on tullut arvossapidetyksi omaini ja

apulaisteni ponnistusten kautta."

"Luutnantti Rothsattel, te johdatte ensi partiojoukkuetta; on aika,

että lähdette matkaan", muistutti ratsumestari. Luutnantti nousi

pöydästä kannuksiaan kilisyttäen.

"Tässäpä herra Warschauer tuo uuden pullon, jonka sisällön hän

väittää kellarinsa paraimmaksi. Eikö herra von Rothsattel saa maistaa

sitä, ennenkuin hän käy suojelemaan yölepoamme?" kysyi kauppias

levollisen kohteliaasti ratsumestarilta. Mutta luutnantti kieltäytyi

ylpeästi kiittäen ja lähti sapeliaan kalisuttaen ulos. Antonin olisi

tehnyt mieli pehmittää äskeisen suosikkinsa selkä, niin suuttunut

hän oli tämän pöyhkeästä käytöksestä. Ratsumestari saattoi tämänkin

pienen välinäytöksen unhoon aloittamalla kauppiaan kanssa vilkkaan

keskustelun.

Oli jo käynyt sangen myöhäiseksi, ja Anton näki ihmeekseen johtajan

edelleenkin esiytyvän ylen kohteliaana isäntänä upseeriseuralle ja

kiintyvän Unkarin viinin maistelemiseen hartaudella, joka ei tuntunut

olevan oikein sopusoinnussa hänen matkansa tarkoituksen kanssa.

Vihdoin, kun uusi pallo oli jälleen avattu ja ratsumestari lausunut

mielihyvänsä uudesta sikarista, virkkoi kauppias kuin sivumennen:

"Minä aion huomenna lähteä kapinallisten pääkaupunkiin ja pyydän

teiltä siihen lupaa, jos sellaista tarvitaan."

"Tekö tahdotte..." huusivat kaikki upseerit ympäri pöytää.

"Minun täytyy", sanoi kauppias vakavasti ja selitti heille lyhyesti,

minkävuoksi hänen täytyi.

Ratsumestari pudisti päätään. "Tosin on saamani käskyn sanamuoto

siksi epäselvä, etten oikein tiedä onko minun suljettava raja

jokaiselta, ken hän lieneekin, mutta lähin tarkoituksemme on

kuitenkin saartaa kapinallinen alue."

"Siinä tapauksessa minun täytyisi esittää toivomukseni

ylikomentajallenne; se viivyttäisi minua kauemmin kuin kokonaisen

päivän, ja tämä viivytys voisi tehdä koko matkani turhaksi. Kuten

hyvyydessänne minulle ilmoititte, vallitsee tätänykyä kapinallisten

keskuudessa vielä siedettävä järjestys, mutta mahdotonta on, että

sitä enää kauan voi jatkua. Mutta ainoastaan nykytilanteessa on

minun mahdollista pelastaa tavarani, sillä kuormavaunut voin vain

vallankumousneuvoston luvalla viedä ulos kaupungista."

"Ja tuon luvanko te aiotte saada?" kysyi ratsumestari.

"Ainakin minun täytyy koettaa", kauppias vastasi. "Joka tapauksessa

tulen siellä kaikin voimini estämään tavaraini ryöstämistä ja

tuhoamista."

Ratsumestari mietti asiaa. "Se, mitä nyt aiotte tehdä, saattaa minut

hiukan ikävään välikäteen. Jos teitä siellä kohtaa jokin onnettomuus,

jota pahoin pelkään, niin minua voidaan syyttää siitä, että sallin

teidän mennä rajan yli. Ettekö mitenkään voi luopua matkastanne?"

"En", vastasi kauppias; "ainoastaan lain edessä peräydyn."

"Ovatko nuo tavarakuormat sitten teille niin tärkeät, että tahdotte

niiden takia panna henkenne vaaraan?" kysyi ratsumestari ilmeisesti

tyytymättömänä.

"Ovat, herra ratsumestari, aivan samoin kuin teillekin on

velvollisuutenne täyttäminen tärkeä; minulle noiden tavarakuormien

pelastaminen merkitsee enempääkin kuin aineellista etua. Minun

täytyy päästä rajan yli, jollei hallituksen ehdoton ja peruuttamaton

kielto sitä estä. Sen alle tosin alistun, mutta aion tehdä kaikkeni

saadakseni poikkeuksen aikaan itseeni nähden."

"No hyvä", lausui ratsumestari, nousten pöydästä, "en tahdo panna

mitään esteitä matkallenne. Te annatte minulle kunniasananne, ettette

tuolla toisella puolella hiisku sanaakaan rajavartiomme miesluvusta,

joukkojemme asemista ja kaikesta muusta, mitä olette saattanut kuulla

meidän suunnittelemistamme toimenpiteistä."

"Siitä annan kunniasanani", sanoi kauppias.

"Teidän persoonallisuutenne tosin takaa minulle, että olette oikein

ilmoittanut matkanne tarkoituksen, mutta virallista ilmoitusta

varten, joka minun on tehtävä ylemmilleni, haluan nähdä kaikki asiata

koskevat paperit, jos teillä on sellaisia matkassanne."

"Tässä ne ovat", vastasi kauppias samaan viralliseen sävyyn.

"Tässä on ulkomaanpassini, joka on annettu yhdeksi vuodeksi,

tässä puolalaisen myyjän lastaustodistus, tässä jäljennökset

rajatullitoimistolle ja täkäläiselle välittäjälleni lähettämistäni

kirjeistä sekä niiden vastaukset. Rajatullitoimiston virkamiehet sekä

välittäjä voivat sitäpaitsi suullisestikin todistaa nämä ilmoitukset

oikeiksi."

Ratsumestari silmäili nopeasti papereita ja jätti ne sitten takaisin.

"Te olette rohkea mies, ja minä toivotan teille kaikkea onnea", hän

sanoi virallisen arvokkaasti. "Entä millä tapaa aiotte matkustaa?"

"Postihevosilla. Jos niitä kieltäydytään antamasta, niin ostan

hevoset ja ajan itse; vaunut saanen lainaksi nykyiseltä isännältämme,

ja matkaan lähden huomenna päivän valjetessa, koska yöllinen matka

pahemminkin herättäisi epäluuloa."

"No hyvä, päivän valjetessa taas tapaamme toisemme. Otaksun, että me

itsekin viimeistään kolmen päivän perästä marssimme vihollismaahan;

jollen siihen mennessä ole saanut teistä mitään tietoa, niin etsitän

teitä valloittamastamme kaupungista. Nyt nousemme pöydästä, hyvät

herrat, istuntomme on kestänyt liiankin kauan."

Sotilaat poistuivat kannuksiaan kilistellen, ja Anton ja hänen

isäntänsä jäivät yksin tyhjien viinipullojen pariin takahuoneeseen.

Kauppias avasi akkunan ja kääntyi sitten Antoniin, joka hyvin

kiihtyneenä oli kuunnellut viime keskustelua. "Täällä me nyt eroomme

toisistamme, rakas Wohlfart", alotti hän.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa lausettaan, tarttui Anton hänen

käteensä ja huudahti kyyneleet silmissä: "Sallikaa minun lähteä

kanssanne, älkää lähettäkö minua yksin takaisin konttoriin. Koko

elämäni ajan omatuntoni soimaisi minua, jos eroaisin teistä tällä

matkalla."

"Aivan hyödytöntä, kenties epäviisastakin on teidän seurata minua.

Vallan hyvin voin yksinkin tehdä, mitä tuolla rajan takana on

tehtävänä; jos joitakin vaaroja tulisi kysymykseen, mitä en usko,

niin ei teidän läsnäolonne suojaisi minua niistä, vaan olisi minulla

vain se kiusallinen tunne, että itseni takia olen saattanut toisenkin

pulaan."

"Sittenkin olisin teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa

minut mukaan", pyysi Anton rukoilevasti, yhä pidellen isäntää

kädestä. "Neiti Sabinekin toivoi sitä", hän lisäsi, tuoden esiin

vahvimman todistuskappaleensa.

"Sabine on pelokas tyttö", sanoi kauppias hymyillen. "Mutta olkoon

menneeksi, koska te ystävyydestä pidätte niin lujasti siitä kiinni.

Me matkustamme siis yhdessä; huutakaa isäntä sisään ja käykäämme

neuvottelemaan matkasuunnitelmastamme."

2.

Oli vielä yöhämärä, kun Anton astui ulos kapakan ovesta. Sakea sumu

peitti tasangon ja liikehti levottomasti aamuhämärän lähestyessä;

taivaanrannalla kumotti punainen tulenloimo siltä suunnalta, jonne

matkamiestemme oli määrä lähteä. Harmajassa hämyssä näkyi lähellä

maaperässä jokin tumma röykkiö. Anton kävi lähemmäksi ja erotti

röykkiöstä joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka nälistynein,

kuihtunein kasvoin kuukkivat kyyrysissään maassa. "Ne ovat noista

rajantakaisista kylistä", selitti hänelle vanha vahtimestari, joka

viittaansa kääriytyneenä seisoi pakolaisten vieressä. "Heidän kylänsä

palavat paraikaa, ja he karkasivat metsiin pakoon, mutta tänä yönä he

kahlasivat joen yli tälle puolelle, kurottelivat käsiään meitä kohti

ja huusivat leipää. Koska he enimmäkseen ovat vain vaimoja ja lapsia,

niin ratsumestari salli heidän tulla leiriimme ja jakaa heille vähän

leipää. Nälissään ne raukat ovatkin kuin sudet! Näiden jälkeen tuli

isompia parvia, ja kaikki huusivat: leipää! leipää! ja vääntelivät

käsiään. Me ammuimme muutaman pistoolinlaukauksen heidän päittensä

yli ja karkotimme heidät kauemmaksi."

"Sepäs ei ole mikään lohdullinen merkki meidän matkallemme", sanoi

Anton. "Mikä nämä ihmisraukat täällä perii?"

"Ne ovat vain rajapiruja", virkkoi vahtimestari ylenkatseellisesti.

"Puolen vuotta ne häärivät salakuljettajina ja juopottelevat, toisen

puolen vuotta sitten kituvat ja näkevät nälkää. Nyt ne saavat

vaihteeksi vähän palellakin."

"Eikö niille voisi kenttäkattilalla keittää jotakin lämmintä ruokaa?"

kysyi Anton säälivästi ja kourasi taskuaan.

"Mitäpä ne keitolla?" sanoi vahtimestari kylmäverisesti; "viinaryyppy

olisi koko joukolle paljon mieluisempi. Tuolla rajan takana joka

sorkka ryyppää paloviinaa, pienistä imeväisistä alkaen. Jos tahdotte

sitä varten uhrata jonkin kolikon, niin jaan heille rehellisesti enkä

jätä kunnon sotilastakaan ilman."

"Minä puhun kapakanisännän kanssa, että palvelijatar keittää heille

jotakin lämmintä ruokaa, ja teitä, herra vahtimestari, pyydän

valvomaan, että kaikki saavat osansa." Samalla hän jälleen kourasi

taskuaan, ja vahtimestari lupasi auliisti sulkea ihmispoloiset

sotilaalliseen sääliinsä.

Jonkun hetken kuluttua ajoivat matkamiehet avonaisissa vaunuissa

etuvartioiden ohi, kauppias istui itse ohjaksissa, Anton hänen

takanaan, katsellen vaanivasti maisemaa, josta jo joitakin esineitä

alkoi erottua pimeän ja usvan seasta. He olivat ennättäneet ehkä

parinsadan askeleen päähän rajasillalta, kun tienviereltä tuuhean

raidan takaa kajahti puolankielinen huuto. Kauppias pysähdytti

hevoset, ja jokin haamu läheni varovaisesti vaunuja. "Nouskaa

ylös, hyvä ystävä", huusi kauppias tulijalle, "käykää istumaan

viereeni." Kohteliaasti vieras heilautti lakkiaan ja kiipesi

vaunujen etuistuimelle. Se oli tuo eilispäiväinen pitkäviiksinen

kapinapäällikkö. "Pitäkää häntä silmällä", sanoi kauppias englanniksi

Antonille; "hän on ruvennut meidän suojelijaksemme ja saa siitä

palkkansa; mutta jos hän käy minuun käsiksi, niin karatkaa hänen

kimppuunsa takaapäin."

Anton otti jälleen ylenkatsotut pistoolinsa vaunujen kupeelle

kiinnitetystä vanhasta nahkalaukusta ja työnsi ne puolalaisen nähden

päällystakkinsa taskuun siten, että hän milloin tahansa voi tavoittaa

ne. Mutta sinitakkinen päällikkö nauroi vain rattoisesti ja osottihe

piankin olevansa aika hauska velikulta; hän nyökkäili kohteliaasti

molemmille matkustajille, otti kulauksen Antonin taskumatista

ja yritti solmia olkapäänsä yli hänen kanssaan keskusteluakin,

puhutellen häntä murteellisella saksankielellä "armolliseksi

herraksi" ja kertoen olevansa kova tupakkamies, vaikka nyt sattui

olemaan ilman tupakkia. Vihdoin hän pyysi kunnian saada itse käydä

ohjaksiin.

Näissä puheissa he olivat joutuneet erään viheliäisen rakennusryhmän

kohdalle, joka kohosi lakealla maalla suon reunalta kuin mikäkin

parvi myrkkysieniä; siellä heidät yht'äkkiä ympäröi suuri

kapinallisjoukko. Miehet olivat samanlaista puutteellisesti

asestettua nostoväkeä, jollaista matkustajat jo eilenkin olivat

nähneet; millä oli aseena riihivarsta, millä suoraksi oiottu viitake,

millä vanha musketti; mutta yhteistä oli kaikille piikkopusero,

ankara paloviinanlöyhkä ja julmasti pyörivät silmät. Joukko

kävi kohta hevosten suitsiin kiinni ja varustautui riisumaan ne

valjaista. Silloin kavahti sinitakkinen päällikkö vaununpenkiltä

pystyyn urhokkaana kuin jalopeura ja alotti sangen kaunopuheisen

puolankielisen puheen, säestäen kiljumistaan kiivaalla käsien

ja jalkain huiskinalla. Hän kertoi matkustajani olevan ylhäisiä

saksalaisia herroja, joilla oli tärkeätä asiaa pääkaupunkiin

hallituksen puheille; ken vain jouhenkaan kiskoi heidän hevostensa

hännästä, se menettäisi ehdottomasti päänuppinsa. Tätä puhetta

seurasi piirittäjäin puolelta yhtä kiihkeäsisältöisiä vastapuheita,

joiden aikana osa joukosta pui vimmatusti nyrkkiään matkustajille,

toisten paljastaessa heille päänsä. Sitten piti sinitakki vielä

tuimemman puheen ja asetti kaikille isänmaanystäville kohtaloksi

silpomisen neljäksi kappaleeksi, jos he rohkenivat edes katsahtaa

kierosti hevosten päihinkään. Silloin laskeutui moni kohotettu

nyrkki alas ja moni uhkamielisesti pystyssä oleva pää paljastui.

Vihdoin kauppias teki lopun kiusallisesta kohtauksesta iskemällä

hevosia roimasti selkään, niin että ne kavahtivat täyteen laukkaan ja

pakottivat sen kautta itsepäisimmät patriootit hypähtämään syrjään.

Hevosten lentäessä eteenpäin kuului takaapäin tuimia kirouksia,

lennähtipä umpimähkään ammuttu pyssynluotikin korkealta matkustajain

päiden yli, mutta nähtävästi se oli pikemminkin isänmaallinen

mielenilmaus kuin täydellä todella tarkoitettu.

Siten jatkui matka moniaita tunteja. Silloin tällöin tuli

vastaan aseellisia talonpoikaisjoukkioita, jotka joko kiljuivat

ja heristelivät viitakkeitaan tahi astuivat papin johtamana

juhlakulkueena, kirkkolippu etunenässä ja laulaen hengellisiä

lauluja. Joskus matkamiehet pysäytettiin ja heitä uhkailtiin, välistä

heitä myöskin tervehdittiin paljastetuin päin, jolloin suurimmat

kunnianosotukset tulivat Antonin osaksi, jota takaistuimellaan

pidettiin suurimpana arvohenkilönä.

Vihdoin he lähenivät isoa kylää, aseellisjoukkoja näkyi entistä

tiheämmin, huudot kajahtelivat kovempina, ja talonpoikaispuserojen

joukosta näkyi siellä täällä univormu, sulkatöyhtö ja välkkyvä

pistin kiväärin varressa. Nyt kävi sinitakkikin jo levottomaksi; hän

selitti kauppiaalle, että hän ei uskaltanut viedä heitä etemmäksi,

vaan oli heidän täällä ilmoittauduttava komentavalle päällikölle.

Kauppias tyytyi siihen, maksoi miehelle palkan ja pysähdytti vaunut

ensimmäisen vastaantulevan aseellisjoukon kohdalle. Tästä riensi

esiin siniseen turkkitakkiin puettu ja punavalkoiseen vyöhyeeseen

vyötetty nuori mies, joka pakotti matkustajat laskeutumaan vaunuista

ja saattoi heidät hätiköiden päävahtiin. Kauppias piteli hevosten

ohjaksia kädessään ja kuiskasi Antonille, ettei hän saanut millään

muotoa laskea vaunuja näkyvistään. Anton teeskenteli suurta

huolettomuutta ja työnsi uskolliselle sinitakille, joka jollain

tekosyyllä kävi vaunujen perässä, käteen kolikon, jotta hän hankkisi

hevosille heinätukon.

Päävahti sijaitsi olkikattoisessa rakennuksessa, joka oli saatu

näyttämään vähän muhkeammalta valkaisemalla seinät uudestaan

liituvärillä. Ulkopuolella oli moniaita metsästyspyssyjä ja vanhoja

musketteja asetettu pystyyn paaluja vastaan, ja niiden vartijana oli

sinitakkinen ja punalakkinen nuorukainen. Vieressä istui komentava

upseeri, jonka litteät kasvot puolittain peittyivät mahtavan

valkoisen sulkatöyhdön varjoon; uumilla hänelläkin oli suunnattoman

leveä silkkivyö ja siinä koreakahvainen sapeli. Tämä herra joutui

vieraat nähdessään hyvin kuohuksiin, painoi sulkaniekkahattunsa

vielä syvempään silmilleen, pyyhki tuimasti siivotonta partaansa ja

aloitti kuulustelun. Kuten olivat aikaisemmin sopineet keskenänsä,

ilmoittivat molemmat matkustajat asiakseen, että heidän oli

viipymättä päästävä ylipäällystön puheille tärkeiden asioiden

vuoksi. Matkansa tarkoituksesta he kieltäytyivät antamasta mitäkään

selitystä. Mutta se kävi komentajan arvolle. Hän teki tylyjä

viittailuja epäilyttävistä ihmisistä ja vakoojista ja huusi vahdin

aseihin. Heti syöksähti talosta ulos viisi nuorta miestä, siniset

turkkitakit yllään, asettuivat riviin ja saivat monisanaisen käskyn

pitää kiväärinsä valmiina ampumaan. Kuohuissaan Anton ryntäsi

isäntänsä ja sinitakkien väliin. Kuitenkin luopui töyhtöniekka herra

murha-aikeistaan, kun kauppias jäi levollisesti paikalleen paalun

viereen, jonka ympäri hän oli sitonut hevostensa ohjakset. Päällikkö

tyytyi vakuuttamaan hänelle moneen kertaan pitävänsä häntä peräti

vaarallisena henkilönä, joka ansaitsi kavaltajan kuoleman.

Kauppias kohautti hartioitaan ja vastasi rauhallisen kohteliaasti:

"Te olette tykkänään erehtynyt meidän matkamme tarkoituksesta.

Ettehän voi mitenkään pitää meitä vakoojina, koska olemme antaneet

erään maanmiehenne nimenomaan tuoda meidät teidän luoksenne, jotta

hyväntahtoisesti antaisitte meille matkaluvan ja saattojoukon

pääkaupunkiin päästäksemme. Pyydän vielä kerta, ettette pidättäisi

meitä turhan takia, sillä asiamme ylipäällystöön on tuiki

kiireellistä laatua, ja minun täytyisi tehdä teidät vastuunalaiseksi

pienimmästäkin viivytyksestä."

Tästä puheesta komentaja jälleen intoutui, syyti hurjia

haukkumasanoja kauppiaalle ja Antonille, joi sitten ison lasillisen

paloviinaa ja teki vihdoin päätöksensä. Hän huusi kolme miestänsä

paikalle, käski näiden asettua matkustajain kanssa vaunuihin ja

saattaa heidät pääkaupunkiin. Uusi olkikupo viskattiin vaunuihin,

kaksi kivääreillä asestettua kapinallista istui sille matkustajain

selän taa, kuskipukille kiipesi valkopuseroinen talonpoika, ja sitten

alkoivat vaunut epäilyksenalaisille matkustajineen, patriootteineen

ja kaikkineen vieriä täyttä nelistä pääkaupunkia kohti. "Asemamme on

pahentunut", virkkoi Anton; "viisi miestä näissä pienissä vaunuissa,

ja hevosparat ovat jo ylen uupuneet."

"Sanoinhan jo teille, ettei matkamme kävisi ilman pieniä

hankaluuksia", vastasi kauppias. "Ne ihmiset ovatkin kaikkein

kiusallisimpia, jotka tahtovat näytellä sotilasta olematta sellaisia.

Muuten ei tämä saattojoukkomme ole pahimmoiksi; hankkiihan se meille

ainakin vapaan pääsyn kaupunkiin."

Oli jo ilta, kun he lähenivät pääkaupunkia. Punainen kajastus

taivaalla näytti heille jo kaukaa matkan määrän, samoin lukuisat

aseellisjoukot, jotka marssivat joko kaupunkiin tai sieltä ulos.

Sitten seurasi pitkä viivytys kaupunginportilla, kysymyksiä

ja vastauksia ryöppysi, matkustajia tähystettiin lyhtyjen ja

päresoihtujen valossa, heitä mulkoiltiin äreästi ja viskaten vihaisia

uhkailuja, kunnes portti vihdoinkin aukeni ja he pääsivät ajamaan

vanhan pääkaupungin loputtoman pitkiä katuja myöten. Milloin heitä

ympäröi tympeä haudanhiljaisuus, milloin hurjasti kiljahteleva

ihmisjoukko, jonka huudot tuntuivat sitä kamalammilta, kun sanoista

ei voinut saada yhtään selvää.

Viimein ajaja ohjasi vaunut eräälle torille ja pysähdytti ne upean

talon portille. Matkustajat saatettiin kirjavain univormujen,

nyöritettyjen turkkitakkien ja vaikeitten puseroiden tungoksen läpi

leveille portaille. Sieltä heidät työnnettiin salintapaiseen isoon

huoneeseen ja asetettiin erään valkeihin kiiltonahkahansikkaihin

sonnustautuneen herran eteen, joko pikimmittäin silmäsi kädessään

olevaa kirjallista ilmoitusta ja sanoi heille lyhyesti, että he

raja-aseman komentajan tiedoituksen mukaan olivat epäiltäviä

henkilöitä ja tulisivat kuulusteltaviksi sota-oikeuden edessä.

Kauppias vastasi tuohon puheeseen voimakkaasti paheksuen: "Siinä

tapauksessa valitan, että alaisenne upseeri on tehnyt itsensä

syypääksi törkeään valheeseen, sillä me olemme matkustaneet selkeällä

päivällä rajalta tänne asti siinä nimenomaisessa tarkoituksessa,

että pääsisimme ylipäällikkönne puheille; hevoset ja vaunut,

joilla saavuin tämän talon eteen, ovat minun omani, ja raja-aseman

komentajan puolelta oli aivan turhaa kohteliaisuutta, että hän

pani mukaani moiset saattajat. Minä haluan saada niin pian kuin

mahdollista puhutella sitä herraa, jolla täällä on ylin päällikkyys;

ainoastaan hänelle ilmaisen matkani tarkoituksen. Pyydän teitä

olemaan hyvä ja viemään passini hänen tarkastettavakseen."

Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia

katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne

siviilipukuiselta upseerilta."

"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen,

"läpeensä siviilihenkilö."

"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies

mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.

Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut

vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja

näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton

loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi

eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen

katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät

olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat

lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin

kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa

yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka

joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi

ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki

Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle:

"Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen

ylevyyttä."

"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että

koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset

katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat

sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä

ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina

aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne

yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne

kokoutuvat."

"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton.

"Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias

kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen

sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu

osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", sanoi johtaja.

Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui

etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies,

kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui

kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että

penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni

teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa

seuralaisenne kanssa astua perässäni."

"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton

itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen

nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine

sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine

siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa

vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu

huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa

kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta

jalokivestä kaiverrettu sinetti.

Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta

sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä

ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä

te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei

aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet

ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia

teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta

tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain

liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus

hänen sanojensa todenperäisyydestä.

"Minä tunnenkin jonkun noista herroista", virkkoi ylipäällikkö

huolimattomasti. Sitten hän katsoi terävästi kauppiasta silmiin ja

kysyi hetken vaitioltuaan: "Eikö teillä ole mitään muuta minulle

ilmoitettavana?"

Huolimatta kauppiaan kiellosta jatkoi toinen yltyvällä vauhdilla:

"Minä ymmärrän kyllä, että meidän tavaton tilanteemme ei salli teidän

hallituksenne astua välittömästi kosketukseen meidän kanssamme,

ja että teidän, jos teillä on jokin sellainen asia toimitettavana

meille, täytyy menetellä mitä varovaisimmin."

Kauppias kävi vilkkaasti keskeyttämään hänet. "Ennen kuin

puhutte pitemmältä, sallikaa minun vakuuttaa teille vielä kerran

kunnianmiehenä, että saavun tänne yksinomaan omien asiaini takia, ja

että nämä asiat ovat juuri sellaiset kuin olen kertonut. Mutta kun

teidän sanoistanne ynnä matkalla kuulemistani puheista voin päätellä

teidän pitävän minua jonkinlaisena kenen hyvänsä valtuutettuna, niin

tunnen olevani pakotettu lausumaan, etten olisi voinut lähteä tänne

moisessa toimessa, koska sellainen asia, jota te näytte odottavan, on

mahdoton."

Ylimyksellinen päällikkö tuijotti tovin aikaa äänettömänä ja synkästi

eteensä ja lausui sitten: "Samantekevä, teidän ei pidä senvuoksi

joutua kärsimään. -- Äsken lausumanne toivomus on laatuaan niin

tavaton, että säännöllinen esivalta ei sitä koskaan voisi hyväksyä;

kun meidän ei ole sallittu pitää teitä ystävänämme, niin pakottaa

itsesuojeluksen velvollisuus meitä kohtelemaan teitä ja omaisuuttanne

vihollisina. Mutta minun kansani miehillä on aina, miten usein he

ovatkin miekkaan tarttuneet, ollut se turmiollinen hyve, että he

olettavat toisillakin löytyväksi mielenylevyyttä, ja senvuoksi he

oman itsensä vuoksi menettelevät jalomielisesti silloinkin, kun

tietävät etteivät saa siitä mitään kiitosta. Olkaa vakuutettu, että

minä tulen tekemään kaiken mitä minusta riippuu vapauttaakseni teille

tavaranne."

Siten puhui tuo yleväryhtinen nuori ylimys itsetuntoisella ponnella,

ja Anton tunsi elävästi hänen sanojensa jalouden; mutta hän oli jo

liiaksi käytännöllinen liikemies antautuakseen iltistään niiden

tenhon alaiseksi, jopa lankesi ilkeän epäluulon hyytävää härmääkin

hänen viriävään ihastukseensa. "Hän lupaa auttaa meitä, eikä ole

edes hankkinut varmuutta siitä, että me todellakin aiomme viedä

kaupungista omia tavaroitamme."

"Valitettavasti en ole siihen määrään yksinvaltias", jatkoi

ylipäällikkö, "että ilman muuta voin täyttää pyyntönne. Toivon

kuitenkin voivani huomiseksi hankkia teille vapaapassin vaunujanne

varten. Mutta ennen kaikkea käykää itse toimeen saadaksenne selville,

missä tavaranne nykyisin ovat; sitä varten annan suojelijaksenne

erään upseerini. Huomenaamulla sitten enemmän."

Armollisella päännyökkäyksellä hän päästi matkustajat menemään,

ja katsahtaessaan ovelta taaksensa näki Anton hänen väsyneesti

istahtavan pehmeään samettituoliin ja pää kumarassa leikittelevän

siron pistoolinsa liipasimella.

Leveään vyöhyeeseen sonnustettu pieni herra, kasvoiltaan miltei lapsi

mutta itsetietoisen ryhdikäs, lähti matkustajia saattamaan. Talosta

poistuttaessa monet läsnäolijat tervehtivät heitä kohteliaasti,

josta Anton päätteli, että etuhuoneessa heitä yhä vielä pidettiin

valtiollisina lähettiläinä. Upseeri kysyi, minne hän heidät

saattaisi, sillä hän oli saanut tehtäväkseen pitää heille jatkuvasti

seuraa.

"Suojellaksenneko vai silmälläpitääksenne meitä?" kysyi Anton

hilpeästi, sillä hänen masennuksensa oli hälvennyt.

"Te ette arvatenkaan tule antamaan minulle aihetta pitää teitä

silmällä", vastasi pieni sotilas luottavaisesti sujuvalla

ranskankielellä.

"Emme tulekaan", sanoi kauppias, katsellen osanottavaisesti

nuorukaista; "me tulemme kyllä väsyttämään teidät, sillä meillä

on tänään vielä sangen jokapäiväisiä ja suuritouhuisia asioita

suoritettavana."

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi saattaja ryhdikkäästi, "kun

saattelen teitä, minne hyvänsä haluattekin mennä."

"Ja me teemme velvollisuutemme, kun pidämme kiirettä", sanoi kauppias.

* * * * *

Matkamiehemme lähtivät mittelemään kaupungin katuja. Yö oli jo

käsissä, mutta sen suojassa hurja elämä tuntui sitä kiusallisemmalta.

Suuria joukkoja pahinta roskaväkeä, sotajoukon vartiojoukkueita

ja maaseudulta virranneita pakolaisparvia tungeksi kaduilla

kiljuen, kiroten ja laulaen toistensa lomitse; monet akkunat olivat

valaistut, ja niiden loimo loi kaduille varjotonta, aavemaista

kajastusta. Kattojen yli vyöryi kamalan punaisia pilviröykkiöitä:

eräs esikaupunki oli tulessa, ja tuuli lennätti kultaisia kipunoita

ja kyteviä lastuja matkalaisten päitten yli. Kaameuden korotteeksi

vonkuivat epälukuiset kirkonkellot katkeamatta, ja kirkoista

itsestään kuului valitusvirsien yksitoikkoista hyminää. Matkustajamme

kiirehtivät vaitonaisina tungoksen läpi, heidän saattajansa

jyrkät sanat ja uhkaava ryhti avasi heille tien pahimpainkin

mellastajain ohi. Vihdoin he joutuivat sen talon kohdalle, jossa

kauppiaan asiamies asui. Portti oli suljettu, ja kauan he saivat

sille kolkutella, ennenkuin akkuna avautui ja hätäinen ääni huusi

katumelskeeseen, kysyen keitä he olivat.

Vihdoin laskettuaan vieraansa sisään asiamies juoksi käsiään

väännellen heitä vastaan ja lankesi itkien kauppiaan kaulaan. Nuoren

kapinallisupseerin läsnäolo esti häntä purkamasta sisimpiä tunteitaan

sanoiksi; hän avasi vieraille oman huoneensa ja pyyteli vaikeroiden

anteeksi siellä vallitsevaa epäjärjestystä. Arkkuja ja laatikoita

säälittiin täyteen, naiset ja palvelijat häärivät hätäytyneinä

ympäri taloa, työnsivät vuoroon piiloon hopeiset kynttilänjalat,

vuoroon purkivat jälleen esiin hopealusikat. Kaiken aikaa isäntä

itse juoksenteli käsiään väännellen edestakaisin huoneessa,

valitteli itseään ja liikettä kohdannutta onnettomuutta, siunasi

ja säälitteli kauppiaan tuloa samassa hengenvedossa ja vakuutti

aina väliin nuorelle soturille olevansa totinen isänmaanystävä,

ja että vain palvelustytön käsittämätön päähänpisto oli riistänyt

hänen yömyssystään kansallisen kokardin. Ilmeisesti oli isäntä

ja koko hänen talonväkensä aivan pyörällä päästä. Vain suurella

vaivalla ja pontevilla sanoilla sai kauppias hänet vedetyksi syrjään

akkunakomeroon, jossa hän puhkuen ja ähkien selosti liikeasemaa.

Tavarakuormat olivat saapuneet kaupunkiin samana päivänä, jolloin

kapina puhkesi. Erään ajomiehen huolenpidosta oli ne jätetty erään

syrjäisen majatalon avaraan pihaan; miten niiden sitten oli siellä

käynyt, siitä ei asiamies tiennyt mitään.

Lyhyen keskustelun kauppias päätti sanoen: "Teidän

vierasvaraisuuteenne täksi yöksi emme aio turvautua; me etsimme

itsellemme yösijan sieltä, missä vaunummekin ovat." Tuo rehellinen

vaikka heikkoluontoinen mies näytti olevan vakavasti huolissaan

niistä uusista vaaroista, joihin hänen liike ystävänsä antautui.

"Huomenaamulla käyn noutamassa teidät", sanoi kauppias erotessa;

"aion huomenna lähteä vaunuilleni kotimatkalle, mutta sitä ennen käyn

tapaamassa asiakkaitani, ja silloin toivon saavani teistä seuraa."

Asiamies lupasi tehdä kaiken voitavansa valoisan päivän aikana.

Sitten astuivat matkalaisemme jälleen pimeään yöhön, seurassaan

edelleen nuori puolalainen, joka oli ylenkatseellisesti kuunnellut

"kamasaksain" puoliääneen pidettyä neuvottelua. Kadulle tultua heitti

kauppias harmistuneena sikarinsa menemään ja sanoi Antonille:

"Tuosta ystävästämme meillä on varsin vähän hyötyä, hän on itse aivan

avuton kuin pieni lapsi. Hän on laiminlyönyt tehdä velvollisuutensa

näiden hurjien päivien alussa, jolloin hänen olisi pitänyt periä

rahat ja koettaa saada saatavamme katetuksi."

"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa

velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.

"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja

teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset

sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle

liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan,

joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle.

Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on

tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää

käy korjaaminenkaan."

Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot

kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä

kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin

he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli

iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan,

jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa

karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa

ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle

ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli

näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen

nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi

upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun

ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä

tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että

vierashuonetta hänellä ei ollut.

"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias;

"me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."

Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa

hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin.

Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja

tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin

hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi

paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien

ajajia.

Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui

yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä,

kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että

sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko

lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä

kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla,

jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.

Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään

pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.

Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka

kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että

"tässähän minä nyt olen".

"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat

majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin

ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.

"Te takaatte siis, että kuormanne on koskematon?" kysyi kauppias.

Haluttomasti mies vastasi, ettei hän sitä mennyt takaamaan.

Kuormahevoset olivat riisutut valjaista ja piilotetut syrjäiseen

talliin, jotta hallituksen väki ei pääsisi takavarikoimaan niitä;

miten vaunujen oli pihalla käynyt, sitä hän ei tiennyt eikä ollut

niistä vastuunalainenkaan, koska moisten metelien aikana jokaisella

oli kyllin työtä varjella vain omaansa.

"Olemme joutuneet varkaitten luolaan", sanoi kauppias, hiljaa

saattajalleen. "Pyydän teidän apuanne, jotta nuo miehet saadaan

tottelemaan."

Se tehtävä oli kerrassaan nuoren puolalaisen mieleen; hän otti

hymyillen pistoolin käteensä ja sanoi kohteliaasti Antonille: "Tehkää

samoin kuin minä ja suvaitkaa seurata minua." Sitten hän tarttui

pitkää ajomiestä kaulukseen, pudisteli häntä kuin ammuttua jänistä

ja raahasi hänet portaita alas eteiseen. "Missä isäntä?" huusi hän

niin peljättävällä äänellä kuin taisi. "Se koiramainen isäntä heti

tänne ynnä sytytetty lyhty!" Kun lyhty viimein tuotiin, vei hän koko

merkillisen karavaaninsa: molemmat matkustajat, kauluksesta talutetun

ajomiehen, paksun isännän ja keitä muita melu oli tuonut paikalle,

ulos pihamaalle. Siellä hän asetti vankinsa keskelle piiriä, antoi

isännälle vielä moniaita koirannimiä, iski ajomiestä pistoolinperällä

kalloon ja virkkoi kauppiaalle kohteliaasti ranskaksi: "Tämän

veijarin kallo kumahtaa merkillisen ontolta; mitä te ensiksi haluatte

kuulla näiltä elukoilta?"

"Tahdotteko olla hyvä ja kutsua kaikki ajomiehet kokoon?"

"Hyvä", sanoi puolalainen, "entä sitten?"

"Sitten tahtoisin tutkia tavarakuormien sisällön, mikäli se näin

pimeässä on mahdollista."

"Kaikki on mahdollista", virkkoi puolalainen, "jos te enää yöllä

viitsitte käydä tonkimaan vanhain rohdinpeitteiden alle. Minä

neuvoisin teitä ensin virkistäytymään pullollisella punaviiniä ja

muutaman tunnin levolla."

"Minä kuitenkin mieluummin ensin tarkastaisin kuormat", vastasi

kauppias hymyillen, "jollei teillä ole mitään vastaan."

"Minä olen virantoimituksessa", sanoi puolalainen, "siis reippaasti

työhön käsiksi. Täällä on väkeä kylliksi pitelemään teille valkeaa.

-- Ja te vietävän veijarit", jatkoi hän puolankielellä, puukaten

jälleen ajomiestä ja uhaten pistoolilla paksua isäntää, "teidät minä

saatan kenttäoikeuden eteen, jollette hetipaikalla nouda tämän herran

toiset ajomiehet minun silmieni eteen. Montako niitä onkaan?" hän

kysyi kauppiaalta jälleen ranskaksi.

"Vaunuja on neljätoista", vastasi tämä.

"Neljätoista kappaletta niitä kaikkiaan pitää paikalle tulla", jyrisi

puolalainen vapiseville syntisille, "ja piru perii teidän kaikkien

isoäiditkin, jolleivät ne joka sorkka tuossa paikassa asetu riviin

tämän herran eteen." Erään vanhan piharengin avulla saatiin paikalle

haalituksi kaksitoista ajomiestä. Kahta ei löydetty mistään, ja

isäntä tunnusti viimein, että ne olivat liittyneet isänmaanystävien

riveihin.

Puolalainen ei tuntunut panevan suurtakaan arvoa sellaiselle

isänmaallisuudelle. Kohteliaasti kumartaen hän sanoi kauppiaalle:

"Tässä ovat miehenne, tarkastakaa nyt kuormanne; jos niistä puuttuu

yhtäkään esinettä, niin toimitan koko joukon kenttäoikeuden

eteen." Sitten hän istahti huolettomasti aisalle ja katseli

lyhdynvalossa likautuneiden kiiltonahkasaappaittensa kärkiä.

Paikalle hankittiin joukko lyhtyjä ja moniaita tulisoihtujakin,

ja kauppiaan lausuttua muutamia kehoittavia sanoja kapusivat

ajomiehet pihalle kasautuneeseen vaunulinnaan, vetivät muutamia

tyhjiä vankkureita syrjään ja avasivat tien omille kuormilleen.

Useimmat miehistä olivat jo ennen olleet kauppiaan palveluksessa

ja tunsivat hänet ja Antonin mieskohtaisesti; monet heistä kävivät

toimekkaasti ja tottelevaisesti työhön, ja kauppiaan puhutellessa

heistä järkevimpiä erikseen tutki Anton, niin tarkoin kuin kiireessä

oli mahdollista, kuormia, joissa enimmäkseen oli villoja ja talia.

Jotkut vaunut olivat koskemattomat, yksi oli purettu aivan tyhjäksi,

ja useista oli peite riistetty ja osa tavaroista ryöstetty.

Kauppias kävi nuoren puolalaisen puheille. "Asianlaita on niin kuin

arvelimmekin", hän sanoi; "isäntä on uskotellut eräille ajomiehille,

että he ovat muka vapaat kaikista velvollisuuksistaan vallankumouksen

puhjettua, ja he ovat ennättäneet purkaa osan kuormista erääseen

sivurakennukseen. Jos olisimme päivänkään myöhästyneet, niin

olisivat kaikki tavarat menneet menojaan. Isäntä ja jotkut hänen

kätyrinsä olivat juonenkeittäjät, ja he saivat muutamia ajomiehistä

pelottelemalla mukaansa."

Tätä selostusta seurasi uusi ukkosenjyrinä pienen viranomaisen

suusta; isäntä, jonka kasvoilta kaikki entinen punakkuus oli

kadonnut, ryömi polvillaan upseerin edessä ja sai tältä armottoman

tukkapöllyn. Sillävälin johti Anton uskollisina pysyneet ajomiehet

hyökkäykseen varkaitten kätköpaikkaa vastaan, sen ovi murrettiin

auki ja sisältä keksittiin lyhdynvalossa varastetut villasäkit ja

talitynnörit.

"Antakaa miesten käydä kohta lastaamaan, he saavat rangaistukseksi

ahertaa koko yön", sanoi kauppias. Hetkisen niskoiteltuaan ajomiehet

taipuivatkin uhkausten ja lupausten voittamina. Puolalainen ajoi

humalaiset vieraat kapakan puolelta kadulle ja toimitti kaikki talon

valaistuskeinot ulos pihalle. Sitten hän raahasi isännän tukasta

yläkertaan ja köytätti hänet kiinni sängynjalkaan ilmoittaen, ettei

hänelle ollut loppuyöksi varattu sen parempata makuupaikkaa. "Jos

tavarat löydetään liiteristä viimeistä hiventä myöten ja saadaan

kunnolla korjuuseen tästä rosvoluolastasi, niin saat rikoksesi

anteeksi; muussa tapauksessa istun kenttäoikeutta kanssasi ja ammutan

sinut omalla pihallasi."

Tällävälin kävi tavaton hyörinä kartanolla, rautaketjut kilisivät

ja ihmisäänet huutelivat pimeässä toisilleen. Anton valvoi

tavarain lastausta ja, kuormien tarkkaa köyttelyä. Kiireessään hän

tuskin jouti katsahtamaan ympärilleenkään ja panemaan merkille

kohtauksen romanttisuutta. Piha oli avara ja neliskulmainen, sitä

ympäröi joka taholta matalia, kokoonluhistuvia puurakennuksia,

hevostalleja ja tavarasuojuksia, ja sille toi kaksi porttikäytävää,

toinen päärakennuksen halki ja toinen sen vastakkaiselta sivulta;

piha oli laajuudeltaan auranalaa [25 1/2 aaria] suurempi, kuten

itä-Europan majataloissa on tavallista, ne kun sijaitsevat suurten

liikenneteiden varsilla ja ovat itämaiden karavaaniseraljien tapaan

tarkoitetut antamaan suojaa suurille tavaramäärille ja milloin

tahansa tipahtaville ihmisjoukoille, jos jonkinlaisia ajoneuvoja

oli kasautunut keskelle pihaa suureksi neliöksi; siinä oli oikea

sekamelska tikapuita, aisoja, pyöriä, isoja pajukoreja ja harmaita

rohdinpeitteitä, heinä- ja olkikupoja, vanhoja rasva- ja pikirasioita

ja kannettavia hevossoimia. Tallilyhtyjen ja pihkasoihtujen lisäksi

valaisi näyttämöä punertava taivas, sillä yhä vielä raivosi

etäällä mahtava tulipalo, joka vyörytteli tulenvärisiä pilviä,

hitaasti pyöriviä savuröykkiöitä ja hehkuvia kipunoita matkustajain

yli. Ajomiehet ahersivat innokkaasti ja kiihoittivat toisiaan

huudoillaan; milloin katosi parvi hämäriä haamuja kuormavaunujen ja

tavararöykkiöiden varjoon, milloin niitä kapusi kuorman harjalle

punertavaan valonloimotukseen, ja hurjasti liikehtivinä ne näyttivät

tarumaisilta peikoilta, jotka yösydännä askaroivat kaameissa

toimissaan.

Kauppias astuskeli kiihkeästi pihan ja vierashuoneen väliä, ja

turhaan pyyteli Anton häntä suomaan itselleen edes vähäsen lepoa.

"Tänä yönä ei nukkumisesta ole puhetta", sanoi hän synkästi, ja hänen

katseestaan Anton luki päättäväisyyttä, joka ei hellitä ennenkuin on

saanut tahtonsa perille.

Oli jo aamupuoli, kun viimeinen jättimäinen villasäkki saatiin

ketjuilla ja nuorilla köytetyksi korkealle vaunun harjalle. Anton,

joka oli itse hoitanut kiinnitystyötä, liukui maahan ja ilmoitti

isännälleen: "Nyt olemme valmiit."

"Vihdoinkin", vastasi kauppias syvään hengähtäen ja lähti ylös

vieraskamariin ilmoittamaan tästä ystävälliselle suojelijalleen.

Tämä oli viettänyt yönsä omalla tavallaan; ensin hän oli hoputtanut

säikähtyneen palvelustytön tuomaan hänelle illallista ja viiniä,

joiden hän oli antanut hyvin maistua, olipa hän ennättänyt

tarttua kavaljeerin tapaan tyttöä vyötäisiinkin ja rauhoittaa

häntä suopein sanoin. Sitten hän katseli otsa rypyssä epäsiistejä

vuoteita ja heittäytyi viimein ranskaksi kiroten täysissä pukimissa

yhteen niistä, katsahti välinpitämättömästi lattialla kykkivän

isännän yrmeisiin kasvoihin, silmäili ylös likaiseen kattoon ja

lausui puoliunissaan kauppiaalle, joka jonkun kerran pistäytyi

vierashuoneessa, kohteliaisuuksia hänen valvomiskyvystään. Vihdoin

hän nukahti sikeästi. Ainakin kauppias tapasi hänet aamupuolella

pitkänään karkealla piikkolakanalla, hienot kasvot puoliksi

pitkän mustan tukan peittäminä, pienet kädet ristissä ja huulilla

ystävällinen hymy. Tässä ympäristössä hän oli todella sopiva kuva

rotunsa ylimystöstä, varustettu lapsen intohimoilla ja kenties

aikuisen miehen syntitaakalla, ja häntä vastapäätä murjotti

kahlehdittuna puolalaisen plebeijin karkea hahmo, joka myöskin oli

nukkuvinaan, mutta tavantakaa vilkui ilkeästi vuoteella makaavaan

sortajaansa.

Kauppiaan jälleen saapuessa hänen vuoteensa viereen upseeri kavahti

pystyyn, meni avaamaan akkunan ja huudahti: "Hyvää huomenta! Olenpa

todella nukkunut mainiosti." Sitten hän huusi akkunasta ohimenevän

sotilasvartion sisälle, antoi sen päällikölle illallisensa jäännökset

ynnä isännän ja käski hänen vartioimaan taloa, kunnes hän itse

palaisi. Sitten hän komensi ajomiehet valjastamaan hevoset kuormien

eteen ja vei matkustajat ulos kaamean päivän aamuhämärään.

Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me

jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit;

sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä

äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä

voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea

mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain

myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen

kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada

paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa

saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille

toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä

kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi

solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana."

Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän

lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla

asiakäynneillä."

"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa

näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.

Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen

väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän

lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen

suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta

taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa

päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin

hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain

selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja

mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?

Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun

säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita

voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut

aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun

kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä

täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran

käteistä katettakin.

Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen

isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi

kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme

kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon

aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä

paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle

vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa:

"Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin;

otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme

jälleen toisemme."

Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain

suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet

heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.

Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein

askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen,

jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki

oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä

kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin

sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville,

jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia;

kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään

katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia

miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät

nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa

kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien

puoliääneen kasvoilta.

Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet

erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän

tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä

nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.

Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin

eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli

kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin

ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän

anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä

tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän

valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä

huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan

sallisi."

Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te

olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta",

hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa

ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille

kiitollisuuttani tositeossa."

"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen;

"ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."

"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei

sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."

Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa

jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen

virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan

ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä

kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia.

Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi

moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki

myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti.

Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään

muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä

ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän

etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.

"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua

käsiinsä! -- Pelastu jonnekin! -- Minä pidätän roskaväkeä niin kauan

kuin voin."

Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet

mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen

läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat

aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä

väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli

heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän

lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät

murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät

suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta,

nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja

tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle

rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen

miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja

urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa.

Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta

talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan

hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet

jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he

näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan

huutaen: "Nuo roistot!"

* * * * *

"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle.

Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää;

matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden

kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän

tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten

majatalon edustalle.

Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli

päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin

sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita

ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti

roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen

tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista

oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö,

seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja

tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias

riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle

riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi:

"Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme

pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään,

joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."

"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä,

kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa,

kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää

myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti

ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.

Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä

hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin

isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen

koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli

monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan.

Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni

niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista

voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" -- Alaspäin suhahtava sapeli

muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan

läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi

rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton

hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan

ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma

lasketan häneltä kallon puhki!"

Tämä ripeä toimi tehosi paremmin kuin sellaisessa tilanteessa olisi

voinut toivoakaan. Isännän kapakasta ja kadulta kokoilema roskaväki,

jolle koko juttu muutenkin oli syrjäinen, väistyi takaperin, ja

puolisen tusinaa ajomiestä kokoutui aisoilla ja muilla tehokkailla

hyökkäysaseilla varustettuina piiriin kauppiaan ympärille, karjuen

yhtä voimakkaasti kuin äskeiset hyökkääjät, ettei vieraalle herralle

ja hänen vaunuilleen saanut tapahtua mitään pahaa. Kauppias huusi:

"Ajakaa kaikki syrjäiset tiehensä!" tarttui itsekin sapeliin, joka

oli luiskahtanut isännän hervottomasta kädestä, karkasi uskollistensa

etunenässä isännän apurien kimppuun ja karkoitti nämä kivellä

lasketun eteisen läpi kadulle. Itsepintaisimmat yrittivät vielä

turhaan peräytyä kapakkasalin turviin, mutta yksitellen heidät sieltä

karistettiin ja nakattiin niskasta kadulle, josta he kiljuen ja

kiroillen puittivat tiehensä. Sitten teljettiin katuovi sisäpuolelta

ja kauppias riensi takaisin pihalle, jossa Anton yhä rimpuili

polvillaan ylöspyrkivän isännän kanssa. Kapinalliset ajomiehet

olivat arkoina peräytyneet takapihalle, mutta nyt huusi kauppias

kaikki kokoon ja käski valjastaa hevoset kaikkien kuormien eteen. --

Antonille hän sanoi: "Tästä talosta meidän on paikalla poistuttava.

Parempi on taistella kadulla kuin tässä rosvoluolassa."

"Mutta tehän olette haavoitettu", huudahti Anton tuijotellen

säikähtyneenä kauppiaan veriseen käsivarteen. "Se lienee vähäpätöinen

naarmu, koskapa voin liikuttaa käsivarttani", vastasi toinen nopeaan.

"Avatkaa takaportti ja sitten vaunut ulos! Joutukaa, miehet! -- Joku

ajomiehistä saa auttaa teitä pitelemään isäntää."

"Mutta minne me sitten menemme?" kysyi Anton englanniksi. "Onko

meidän lähdettävä vaunuinemme keskelle katujen verilöylyä?"

"Meillähän on passi ja sen avulla lähdemme tiehemme kaupungista",

vastasi kauppias itsepintaisesti.

"Sille passille ei enää annettane suurtakaan arvoa", sanoi Anton

yhtä itsepäisesti ja ojensi pistoolinsa jälleen kärsimättömästi

teutaroivan kapakanisännän päätä kohti. "Pahimmassa tapauksessa on

tässä kaupungissa muitakin majataloja, joista jokaisessa olemme

paremmassa turvassa kuin täällä."

"Mutta ajomiehiä ei ole tarpeeksi, ja niistäkin osa niskuroi."

"Niskuroimisen minä kyllä nujerran", vastasi kauppias tuimasti.

"Valjaikot ovat täysilukuiset, puuttuu vain muutamista vaunuista

palkkarengit. Ken itse ajoi omia hevosiaan, pysyi uskollisena niiden

luona. -- Nyt on portti auki, vaunut ulos!"

Takaportti vei avoimelle torille, jolla törrötti sora- ja tiililäjiä

ja jota ympäröi harvakseen jokunen viheliäinen mökki. Kauppias riensi

portille jouduttamaan matkaanlähtöä. Muuan harteva maalaispoika

jätti hevosensa ja tuli Antonin avuksi. Ne olivat jännittäviä

silmänräpäyksiä. Pihalla kamppailivat Anton ja hänen apulaisensa

vimmaisen isännän kanssa, ja ovella seisoi ruma emäntä molempine

piikoineen parkuen surkeasti. Kun ensimmäiset vaunut vyöryivät

ulos pihasta, yltyi akkojen meteli kahta kovemmaksi, vaikka nuori

ajomies heille innokkaasti vakuutteli, ettei isännälle tapahtuisi

mitään pahaa, jos hän vain pysyi aloillaan; kapakkalaskunsakin he

maksaisivat kunnollisesti.

Silloin jyrähteli iskuja kiväärinperillä katuovelle, naiset riensivät

avaamaan; ja niin suuri oli viime hetkien toivoton jännitys ollut,

että Anton tyytyväisyyden tuntein näki vahvan osaston aseellisia

miehiä marssivan kartanolle. Hän nousi maasta pystyyn ja päästi

isännän irti. Mutta kauppias astui hitaasti, horjahtelevin askelin

vihollista vastaan, joka ratkaisevana hetkenä kävi nostamaan hänen

tiensä pystyyn.

Joukon johtajana oli muuan niitä vartioita, jotka nuori upseeri

oli aamulla jättänyt majataloon; hän sanoi kauppiaalle: "Te olette

hallituksen vanki; ette te eikä tavaranne saa poistua kaupungista."

"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja

tavoitteli povitaskuaan.

"Uusi ylipäällikkö kieltää teitä lähtemästä", sanoi sotilas lyhyesti.

"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä

aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.

Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä

syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa

kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on

haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät

ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja

omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte

meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn

ja hävityksen alaisiksi."

Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän

johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli

pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen

majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan

hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan

majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin

päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten,

piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen

tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias

ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän

laskumme."

"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi

kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi

hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen

tukeakseen häntä.

"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme

maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä

mitään velkaan."

Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi

näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne

meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi.

Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja

riensivät jälleen hevostensa luo.

Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä,

sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla

kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät

silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski

hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun

viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi

Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.

Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon

avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja

sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias

täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.

Haavoitetulle saatiin tila pienessä kamarissa, jossa hänet laskettiin

vuoteeseen; puolalaiset asettivat vartion oven ulkopuolelle ja

toisen ulos pihalle, ja Anton jäi yksin tajuttoman isäntänsä

kanssa. Hätäytyneenä hän laskihe polvilleen vuoteen ääreen, avasi

haavoittuneen vaatteet ja kostutti hänen kasvojaan kylmällä vedellä.

Kotvan perästä kauppias tuli tajuihinsa, avasi silmänsä, katsahti

kiittäen Antoniin ja viittasi akkunaan.

Älyten sairaan tarkoituksen Anton kävi akkunaan ja huudahti

iloisesti: "Tästä näkee pihalle, ja minä voin pitää vaunuja hyvin

silmällä. Täällä luulen meidän olevan jokseenkin turvassa, vaikka

olemmekin vankeja. Mutta ennen kaikkea sallikaa minun tarkastaa

haavaanne; vaatteennehan ovat aivan veriset."

"Heikkouteni johtuu enemmän ponnisteluista kuin verenvuodatuksesta",

vastasi kauppias kohottautuen pystympään.

Anton avasi oven ja pyysi vahdin hankkimaan paikalle haavurin. Mies

lupasikin ja päästi pitkän, tuskallisen odotuksen jälkeen sisään

resuisen olion, joka näppärästi otti taskustaan esiin partaveitsen

ja likaisen nenäliinan, hieroi partaveistä hihaansa ja asetti

nenäliinan arveluttavan lähelle Antonin leukaa. Vain työläästi hän

pystyi ymmärtämään, mitä varten hänet oikeastaan oli kutsuttu. Anton

leikkasi taskuveitsellään kauppiaan takin- ja paidanhihan halki ja

kävi itse tarkastamaan haavaa. Isku oli sattunut hauislihakseen, ei

tosin syvältä, mutta käsivarsi oli kuitenkin jäykistynyt ja potilas

tunsi kovia kipuja. Parturi koetti sitoa haavan ja poistui, luvaten

lähipäivinä pistäytyä katsomassa sairasta. Kauppias heittäytyi

kivusta ja väsymyksestä uupuneena jälleen pitkäkseen, ja Anton istui

lopun päivää hänen vuoteensa vieressä, muutteli haavalle kylmiä

kääreitä ja vaarinotti potilaan kuumeunta.

Eipä aikaakaan, kun hän itsekin vaipui jonkinlaiseen tympeään

horrokseen, pitkällisen jännityksen laukeamiseen; tuli ilta ja

tuli yö, ja hiukan virkistyneenä Anton hiipi toisinaan akkunaan

katsastamaan vaunuja tahi ovelle vaihtamaan puoliääneen jonkun sanan

vartijan kanssa, joka osotti suopeata myötätuntoa vangituille.

Kaupungissa riehui edelleenkin tulipalo, ja kaupunginporttien

edustalla jyrähtelivät hyökkääväin joukkojen tykit. Anton katseli

uupuneena ja jokseenkin välinpitämättömänä taivaan tulimerta, jota

tuuli jälleen ajeli onnettoman kaupungin yli, ja kuuli hiukan

ihmetellen, kuinka tykkien jyrinä vyöryi yhä lähemmäksi, kunnes se

muuttui huumaavaksi räiskinäksi; ja kun kaduilta erotti voivotuksia

tahi vihaista karjuntaa, ei se liikuttanut häntä enempää kuin

kotona kuulemansa huomenkellojen soitto, joka ei ollut häirinnyt

kenenkään muun aamurauhaa kuin korkeintaan jonkun hurskaan vanhan

eukon. Väsyneenä hän koko yön kasteli käsiään kylmässä vedessä,

hoiteli haavakääreitä ja havahtui täydellisesti, aina kun sairas

liikehti levottomasti ja ähkyen. Mutta kun tämä aamupuoleen vajosi

rauhallisempaan horrokseen, painui hoitajankin pää käsien varaan

pöydälle; hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään; hätähuutojen

ja tykkien jyrinän kaikuessa, jotka ilmaisivat kaupungin tulleen

valloitetuksi sitkeän vastarinnan jälkeen, hän nukkui sikeästi kuin

läksyjensä ääreen kesken uupunut koulupoika.

Kun hän moniaitten tuntien perästä heräsi, oli jo täysi päivä,

ja kauppias nauroi hänelle vuoteeltaan ja ojensi hänelle terveen

kätensä. Anton puristi sitä iloissaan ja riensi kohta akkunaan.

"Kaikki on niinkuin pitääkin", hän huudahti. Sitten hän avasi oven --

vahti oli kadonnut. Ja kadulta kuului rumpujen pärinää ja kaupunkiin

marssivain rykmenttien tahdikasta poljentaa.

3.

"Me luulimme teidän jo saaneen surmanne", huudahti sisäänastuva

ratsumestari kauppiaalle. "Täällä on ollut aika sekasorto, ja minä

sain turhaan tiedustella teitä; olipa onni, että kirjeenne tapasi

minut kesken kaikkea hämminkiä."

"Me olemme päässeet tarkoituksemme perille", sanoi kauppias, "vaikka

ei vallan ilman vastarintaa, kuten näette", ja hän näytti hymyillen

siteissä olevaa käsivarttaan.

"Antakaappa kuulua, mitä kaikkea olette saaneet kokea", sanoi

ratsumestari, istahtaen sairaan vuoteen viereen; "teillä on

ainakin enemmän taistelun merkkejä näytettävänä kuin minulla."

Kauppias kuvasi heidän seikkailunsa. Hän ylisti lämpimästi Antonin

urhokkuutta, jonka hän sanoi pelastaneen hänen henkensä, ja

päätti selostuksensa sanoen: "Haavani ei kuitenkaan estä minua

matkustamasta, ja minua tarvitaankin mitä kiiruimmin kotona.

Tavarakuormat otan mukaani rajalle saakka."

"Huomenna palaa kuormastojunamme rajalle, siihen voitte sovittaa

vaununne. Muuten on valtamaantiekin nykyään turvallinen.

Huomisaamusta alkaa jälleen säännöllinen postinkulku."

"Sillävälin pyydän teidän apuanne, jotta saan vielä tänään

toimitetuksi pikalähetin myötä kirjeen kotia."

"Minä pidän myöskin huolta", lupasi ratsumestari, "että huomenna

pääsette viipymättä lähtemään paluumatkalle."

Upseerin lähdettyä kauppias sanoi Antonille: "Teille, rakas

Wohlfart, minun täytyy nyt valmistaa yllätys, jonka pelkään olevan

teille vastenmielinen. Haluan nimittäin jättää teidät tänne jälelle

minun edustajakseni." Kun Anton tosiaankin ymmällään astui vuoteen

viereen, jatkoi hänen isäntänsä: "Täkäläiseen asiamieheemme me emme

nykyoloissa voi luottaa vähintäkään; sen sijaan olen näinä päivinä

ilolla huomannut, kuinka lujasti teihin käy luottaminen. Mitä sen

lisäksi teitte minun otsanahkani pelastamiseksi, sitä en ikinä

unhota. -- Ja istukaahan nyt muistikirja kädessä viereeni, jotta

vielä kerran punnitsemme, mitä meidän on tehtävä."

Seuraavana aamuna ajoivat postivaunut majatalon edustalle, kauppias

kiipesi niihin Antonin avulla ja odotteli, kunnes viimeinenkin

tavarakuorma oli vyörynyt portista kadulle. Sitten hän vielä

kerran puristi Antonin kättä ja sanoi: "Teidän täälläolonne tulee

kestämään viikkoja, ehkäpä kuukausiakin. Työnne on aika tukalaa,

ja pettymyksiäkin tulette välistä kokemaan. Ja minä toistan

teille uudestaan, älkää olko liian hätäinen, minä luotan teidän

arvostelukykyynne yhtä paljon kuin omaani. Älkää peljätkö tuottavanne

meille tappiota, kun vaaditte epävarmoja velkamiehiä suorittamaan

maksunsa. Tämä paikkakunta on meiltä mennyt piloille pitkäksi aikaa.

Jääkää hyvästi, ja tervetuloa sitten jälleen kotiin."

Siten jäi Anton yksinään vieraaseen kaupunkiin -- asemaan, jossa

hänelle osotettu suuri luottamus velvoitti myöskin suureen

vastuunalaisuuteen. Hän huusi isännän puheilleen ja sopi hänen

kanssaan pitemmästä oleskelusta majatalossa. Kaupunki oli täpösen

täynnä sotaväkeä, niin että hän piti parhaana jäädä pieneen

asuntoonsa ja sietää sen monet vajavaisuudetkin.

Todella vallitsikin kaupungissa hävityksen kauhistus, sen sai Anton

todeta, kun hän lähti katuja kiertelemään. Vielä jokunen päivä

sitten olivat intohimojen laineet kansoittaneet kadut, hurjilla

kasvoilla oli näkynyt vimmainen halu ryhtyä mihin epätoivoiseen

tekoon hyvänsä. Missä nyt olikaan kaikkien noiden tuhansien

ihmisten uhma, taistelunhalu ja innostus? -- Maalaisparvet, katujen

joutoväki, kansallisen armeijan nuoret soturit, kaikki ne olivat

hajonneet näkymättömiin kuin aaveet, kun vieraiden sotajoukkojen

rummut, pärähtelivät kaupungilla. Kaduilla näki nyt yksinomaan

valloittajia, mutta näidenkään kirjavat univormut eivät parantaneet

kaupungin yleiskuvaa. Tosin oli jo sammutettu tuhoisa tulipalo,

jonka tukahduttava savu viime päivinä oli sumentanut taivaan. Mutta

kalpeassa syyspäivän kajastuksessa tulenkoskemattomatkin talot

näyttivät autioilta ja kuolleilta. Ovet pysyivät teljettyinä,

akkunoista oli ruutuja lyöty rikki, katukivityksellä virui

kaikenlaista törkyä, mädäntyneitä olkia, huonekalujen sirpaleita,

rikkinäisiä rattaita, satuloita, aseita, hevosenraatoja. Muutamassa

kadunkulmassa törrötti vielä pystyssä kaapeista ja tynnöreistä tehty

murros, jonka kaupunkilaiset olivat vielä viime tingassa luoneet

muuriksi sisään tunkeutuvia joukkoja vastaan, ja sen takana virui

olkikuvoilla huolimattomasti peitettyinä puolustajain ruumiit.

Antonia puistatti, kun hän äkkäsi olkien alta nuo verettömät kasvot.

Toreilla majaili nuotioittensa ympärillä vastatulleita vereksiä

sotajoukkoja, hevoset: kiinnitettyinä yhteen ryhmään ja vierellä

ladatut tykit; kaikilla kaduilla kumisi vahvojen vartio-osastojen

askeleita; aniharvoin kiirehti jokin siviilihenkilö joutuisin askelin

kadun poikki, hattu syvään silmille painettuna ja vilkuillen arasti

vieraisiin sotamiehiin; toisinaan saattoivat aseelliset välissään

kalpeata miestä, jota lykittiin kiväärinperillä eteenpäin, jos hän

hidasteli kulkiessaan. Kaupunki oli näyttänyt kaamealta edellisen

levottomuuden aikana, mutta vielä kaameamman vaikutuksen se teki

nykyisessä kalmanrauhassaan.

Kun Anton tällaisin vaikutelmin palasi kierrokseltaan, tapasi hän

huoneensa ovella husaarin, joka asteli edestakaisin kuin vahtisotilas.

"Herra Wohlfart!" huusi husaari ja riensi tulijaa vastaan.

"Katsoppas vain, rakas Karlini", huudahti Anton. "Tämäpä on

ensimmäinen ilo, mikä minulle on sattunut tässä surullisessa

kaupungissa. Kuinka, te tänne olette joutunut?"

"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me

yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä

lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä

asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä

arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi

kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä

portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt

teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme

hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"

"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla

kaiken mitä haluatte tietää."

"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te

teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni

ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen

makasiinissa."

"Mutta ettehän enää ole se", väitti Anton nauraen.

"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa,

"sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen

vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne,

niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."

"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule

mitä minulla on kerrottavaa."

Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon

isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän

on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi!

Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen

kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme,

panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään

hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon

kalloonsa."

"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä

sinäkään ole häntä julmempi. -- Mutta kuulehan, sinusta on tullut

sorja poika."

"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä

todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä

ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni

pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä

aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset

saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä!

Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla

oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia

[Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan

pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina

omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani

harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan

oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja

näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla

on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se

vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti

edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä

pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin

neljännestuntiseksi."