"Minä tein, mitä sinä minulta voit odottaakin; en tule häntä näkemään
enää koskaan." Ja silloin valahtivat vuolaat kyyneleet hänen
silmistään, hän tarttui veljensä käteen ja suuteli sitä. "Älä suutu
kun minä itken; olen vielä järkytetty, mutta se menee kohta ohi."
"Armas sisareni, rakas, rakas Sabine!" huudahti kauppias ja syleili
itkevän tytön kumaraista vartta, "en tahdo uskoakaan, että sinä
ajattelit minua hyljätessäsi tuon rikkaan perillisen."
"Minä ajattelin sinua ja sinun uhrautuvaa, velvollisuudentuntoista
elämääsi, ja silloin hänen loistava olemuksensa kadotti kaikki ne
kauniit värit, jotka muuten olisin siinä nähnyt."
"Sabine, sinä uhrauduit siis minun hyväkseni!" huudahti veli
peljästyen.
"Ei, Traugott; jos siinä oli jotain uhria, niin kannoin sen tämän
talon muistolle, jonka katon alla olen sinun turvassasi kasvanut
lapsesta naiseksi, ja hyväin vanhempaimme muistolle, joiden siunaus
säilyy vaatimattoman elämämme yllä."
* * * * *
Oli jo myöhä, kun Fink palasi Antonin huoneeseen. Hän näytti hyvin
kiihoittuneelta, viskasi hattunsa pöydälle, kävi istumaan sohvaan ja
sanoi ystävälleen: "Annappa sikari suun avaukseksi."
Päätään pudistellen Anton kantoi laatikon pöytään ja kysyi:
"No, mitä kuuluu?"
"Häitä ei ainakaan", vastasi Fink kylmästi. "Tyttö todisteli, että
minä olen suuri heittiö ja kaikkea muuta kuin sopiva mies siivolle
tytölle. Sitten hän kävi jälleen ylen tunteelliseksi, vakuutti
minulle harrasta kunnioitustaan, leikkasi varjokuvan koko minun
olemuksestani ja antoi minun laputtaa. Mutta piru minut periköön", --
hän kavahti pystyyn ja heitti sikarinsa nurkkaan -- "jollei hän ole
paras sielu, mikä ikinä on alushameissa saarnannut hyvettä syntiselle
miesparalle! Hänellä on vain se ainoa vika, ettei hän tahdo ruveta
vaimokseni; ja loppujen lopuksi hän on siinäkin aivan oikeassa."
Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet
viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"
"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän.
Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari
tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin
surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin
filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o.
itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan
kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin
sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. --
"Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin,
pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen
ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi
sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä
paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on
niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen
sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin
kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."
Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren
perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona
odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä
tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan
hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä
jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.
Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan
kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat
sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin
englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä
minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan
hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä
vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun
luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista
hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni,
välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän
riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan
eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet
vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen
hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon
naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä,
ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen
uuteen maailmaan.
Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen
herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle
uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.
* * * * *
Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä
hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen
takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä
kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän
katseen tämän kanssa.
Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren
muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt
istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi
noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink
oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle
kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra
Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi
tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä
kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän;
mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi,
etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla
puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain
kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin
myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren
neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen
ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä
konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi
joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi
tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti
istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin
ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin
asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra
Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa
valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta
puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan
miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta
vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen
ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi
käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että
oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin
paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu
säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui
toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille,
ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.
Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin
lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä
oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä
kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin
että muuhun jäämistööni nähden _perilliseksi_." -- Viimeinen sana
oli alleviivattu. -- "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua
minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat
alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti
herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei
unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa
asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt
jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei
Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.
Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin
perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit
luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti
osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka
lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti
armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui
usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä
ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen
kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen
oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti
nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien
välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt
suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki
Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton
tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta,
että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton
hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä
alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili
satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää
kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin
liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra
Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan
ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman
toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten
hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja
arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.