Sabine nyökkäsi hänelle ja sanoi sydämellisesti: "En."

"Mutta sinä, Anton, ojenna minulle kätesi. Olit loistava asianajaja

ja kähvelsit yhden syntisen saksalaisen valamiehistön syhyävistä

sormista. Ota kynä ja vedä allakkaamme viiva kahden viime viikon

yli. Ymmärrät mitä tarkoitan." Anton puristi hänen kättään ja laski

kätensä hänen olalleen.

Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi

siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään

mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä

lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään

ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, -- jossa

tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa -- että hän

eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja.

Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan

samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen,

vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu

puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat

nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi

ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja

herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta

konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän

taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he

pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin

liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat

olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon

hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun

lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät

huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja

säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat

puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me

kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.

"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee

järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin

ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella

kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan

maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa

nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun,

rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin,

niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään

muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken

tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa

jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta,

jonka oli oppinut nuoruudessaan".

Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän

harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen

huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi.

Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän

itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään

kuitenkin alati pyrkii."

"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani

tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan

tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet,

niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta

mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla.

Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt

juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni

välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän

tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja

kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen

tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin

kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä

tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja

peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan

tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. -- Ja

lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon

nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi

ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä

enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen

koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa

kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista

luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."

Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne,

joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli

ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin

silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."

Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu

puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä

mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold,

minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän

uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut

siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. --

Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin

kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. --

"Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin

jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin.

Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä,

aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän

yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan

kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän

välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."

Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi

yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen

kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa

suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen

huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen

sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän

totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen

liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön

konttorimme ja isäntämme!"

Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien

kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä

vastaan. -- Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi

vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli

kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.

Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä,

poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi

saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka

istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien

paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat

sovinnosta. --

Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle

tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä

myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.

"Kuka tämän kirjeen toi?" Sabine kysyi.

"Jokin vieras mies", vastasi tyttö; "hän ei tahtonut mainita nimeään

ja sanoi, ettei vastausta tarvittu."

Sabine luki: "Neitini, älkää riemuitko liian aikaiseen. Te olette

keimailullanne houkutelleet luoksenne herran, joka on tottunut

viekoittelemaan, unohtamaan ja häpeämättömästi kohtelemaan niitä,

jotka ovat kuulleet hänen sanojaan. Vasta vähän aikaa sitten hän teki

tunnustuksiaan eräälle toiselle, nyt on hän pannut teidän päänne

pyörälle. Teillekin hän tulee teeskentelemään samalla tapaa ja sitten

pettämään teidät."

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta; se oli Rosalielta.

Sabine tiesi kirjoittajattaren. Hän piti paperia kynttilän liekissä

ja viskasi sen palavana uuniin. Vaitonaisena hän katseli, kuinka

liekki pieneni ja sammui, kunnes ei mitään ollut jälellä. Kauan hän

seisoi siinä, pää uuninkamaraan nojautuen, ja tuijotti harmaaseen

tuhkaan. Kyynelittä, äänettömänä hän piti kättään värähtelevällä

sydämellään.

8.

Veitel Itzig oli ylen kiihdyksissä. Hän, tuo peräti raitis ja

pidättyväinen mies, näytti vapaahetkinään aivan kuin viinan

villitsemältä. Hänen huulensa höpisivät alinomaa ahkerassa

itsepuhelussa, ja hänen terävillä poskipäillään paloi kuumeinen

puna. Kadulla hänet tunsi jo kaukaa merkillisestä kätten ja jalkain

viskelemisestä; rauhallista yölepoa hänellä oli tuskin enää

nimeksikään. Ja kaikki tuo huoli ja homma johtui siitä, että muuan

leskineuvoksetar oli kadottanut lempikoiransa. Puheenaoleva mopsi

pahanen oli eräänä kauniina kevätaamuna joko kirkkaan päivänpaisteen

tahi ohimenevän lahtaripojan kaukalosta nousevan suloisen tuoksun

houkuttelemana laskeutunut työläästi kahdet portaat alas kadulle

saakka. Ja sinne tultuaan se oli kadonnut jälettömiin, hukkunut

virtaan tai joutunut varkaan käsiin tai keittopataan -- kadonnut se

vain oli; eivät kaunopuheisimmatkaan sanomalehti-ilmoitukset kyenneet

palauttamaan pakolaisen pyöreätä hahmoa takaisin niihin ystävällisiin

suojiin, joissa se oli niin kauan hallinnut itsevaltaisena

tyrannina. Harmista oli neuvoksetar sairastunut vaarallisesti,

ja Veitel otti hänen sairautensa niin vakavalta, jopa kerrassaan

mieskohtaiselta kannalta, että hän oli panna omankin terveytensä

vaaranalaiseksi. Valitettavasti Veitelin huoli ei kuitenkaan

kohdistunut neuvoksettaren hengen ja elämän säilyttämiseen. Hän oli

uskaltanut ryhtyä jättimäiseen liikeyritykseen -- oli sen todella

uskaltanut, neuvoteltuaan moneen kertaan arvoisan neuvonantajansa

Hippuksen kanssa ja selailtuaan yökaudet lompakkoaan, josta hän

uupumatta laski omaisuutensa kokonaissumman. Kauppatuuma oli ollut

kaunein ja lupaavin, mitä Veitelin kaltainen mies ikinä voi yrittää;

ehkäpä se oli ollut hiukan liiaksikin uskallettu; mutta, ainakin

Veitelin periaatteiden mukaan, se oli ollut niin puhdas ja viaton

kuin kylpyammeessaan pulikoiva kapalolapsi.

Muuan nälkäkurki ritaritilanomistaja oli hoidellut niin huonosti

asioitaan ja ollut niin kauan kaiken maailman huijarien

nenästä-vedettävänä, että hän oli menettänyt tilansa tavallista

surullista pakkohuutokauppatietä. Tilan myynnin takia oli muuan

kahdentoista tuhannen taalerin suuruinen hypoteekki langennut

maksettavaksi. Velkoja, joka ei ollut myyntisummasta saanut

killinginkään katetta vaatimukselleen, oli turhaan yrittänyt turvata

sitä köyhtyneen tilanomistajan mieskohtaisella omaisuudella. Mutta

tämä miesparka oli joutunut niin puille paljaille, ettei edes,

tuomioistuinkaan keksinyt häneltä mitään, minkä olisi voinut tuomita

takavarikoitavaksi. Hän oli joutunut ulkopuolelle ulosottomiesten

kynsien, ja kurjuutensa tarjosi hänelle ainakin sen mielihyvän,

että hänen ei tarvinnut enää peljätä mitään ikävää äkkiyllätystä

velkojain puolelta; monien epätoivoisten taisteluvuosien jälkeen

tämä surullinen onnentila hänestä tuntui tavallaan jonkinlaiselta

kalpealta grönlantilaiselta kesältä. Hypoteekin omistaja sai tyytyä

katselemaan risaista kiinnityskirjaansa, jolla näissä olosuhteissa

oli vain lumppupaperin arvo. Tämä tapaus ei ollut välttynyt

Itzigin vainukoiransilmältä. Hän oli ollut tilaltaan joutuneen

tilanomistajan kanssa jo vuosikauden läheisessä liikeyhteydessä, oli

ostellut häneltä tuolloin tällöin vanhoja vaatteita, jopa välisti

myöntänyt sellaisia vastaan pieniä taskulainojakin, ja sen kautta

hän oli päässyt lähemmin tutustumaan tuon karille käyneen miesparan

perhesuhteisiin. Olipa hän saanut vainutuksi, että hänen asiakkaansa

paraikaa viritti haaksihylkynsä kaikki risaiset purjeet levälleen

päästäkseen purjehtimaan siihen toivon valkamaan, jonka erään vanhan

tädin suosio ja testamentti mahdollisesti voivat hänelle turvata.

Itzig tuli vähitellen siihen vakaumukseen, että tämä purjehdus

todella veisikin toivottuun päämäärään. Kaksi silkkistä kaulaliinaa

ja pari kullattuja korvarenkaita hänen täytyi uhrata neuvoksettaren

palvelustytölle saadakseen tätä tietä tarkkoja tietoja. Veljenpoika

luki tädille sanomalehdistä murhajuttuja, hänet kutsuttiin

aina pöytään, kun täti keitätti mieliruokiaan, täti lupaili

naittavansakin hänet, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä; ja vihdoin,

kun neliviikkoinen sade oli tädiltä vienyt kaiken elämänhalun,

oli hän kutsuttanut notaarin luokseen, ajoi itkua varustelevan

veljenpojan ulos huoneestaan ja pakotti näillä tavattomilla

toimenpiteillä palvelustytön toteamaan avaimenreiästä, että hän

todellakin teki testamenttinsa, jossa veljenpoikaa muistettiin

ilahduttavassa muodossa. Kohta kun Veitel oli tästä saanut vihiä,

astui hän toisen suuren askeleensa ja osti neljälläsadalla taalerilla

itselleen hypoteekin ja kaikki ne oikeudet velallisen mieskohtaiseen

omaisuuteen, jotka laki takasi mainitulle asiakirjalle.

Nyt oli mopsi kadonnut, siitä pahoin kärsivä täti oli sairastunut

ja viikon perästä jo kuollutkin, ja vararikkoinen veljenpoika peri

suurimman osan hänen omaisuuttaan. Veitel ryhtyi yli-inhimillisiin

ponnistuksiin, jotta hänen velallisensa ei pääsisi salaamaan

perintöään jollakin sukkelalla pikkutempulla, jollaiset eivät

Veitelille olleet suinkaan vieraita. Kamalana painajaisena hän

vainosi onnetonta perijää tämän joka askeleella; tuskin oli

miesparka vielä ennättänyt eläytyä ensi unelmiinsa rauhallisesta

tulevaisuudesta, kun jo Veitel kohosi hänen vierelleen synkeän

menneisyyden heltymättömänä muistuttajana. Perijän oli mahdotonta

livistää minnekään, rautapihdin tavoin tuo tyly velkoja piteli kiinni

onnettomasta uhristaan, ja laki auttoi häntä niin tarmokkaasti, että

perillisen täytyi lopulta antautua, huomattuaan kaikki metkunsa

turhiksi. Kahdeksallatuhannella taalerilla, perintönsä pääosalla, hän

osti sielulleen rauhan painajaisestaan.

Tänään oli se onnekas päivä, jolloin nuori liikemies toi vastasaadun

suuren pääomansa kotia. Hän lensi kadut, lensi portaat ja päätyi

ilosta vallan mielettömänä pieneen takakammioonsa. Väkinäinen

pakko, joka oli kahlehtinut häntä pitkän, tuskallisen odotuksen

aikana ja pakottanut hänet alati näyttämään kylmää naamaa, oli nyt

tyyten haihtunut; hän oli vallaton kuin pieni lapsi, vaikkakaan

ei niin viaton ja kokematon kuin sellainen; hän juoksenteli

ympäri huonettaan, päästi tavantakaa naurunrähäkän ja kysyi herra

Hippukselta, joka oli jo moniaan tunnin odotellut häntä: "Mitä viiniä

haluatte pöytään, Hippus?"

"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan

olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä.

Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo

kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."

"Mitä se maksaa?" huusi Veitel.

"Kaksi taaleria."

"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä,

tuoss' on."

Uljaalla eleellä hän heitti kahdentaalerin kolikon pöydälle.

"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä

ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia

sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että

ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä

pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."

Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät

äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan

pieneen paholaiseen.

"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi

kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää

minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme -- minä

se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä

tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna

tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."

Veitel yritti sittekin puhua.

"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään,

"rahat tänne ja paikalla!"

Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan

lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.

"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata

taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi

vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.

Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti

olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan

lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä

kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi

soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän

suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin,

niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.

Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli

ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään

kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja

jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin

taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat

itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan

voinut vaatia paljon enemmänkin."

Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön.

Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut

hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa

neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon:

hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja

panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon

karvaisena!

Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut

sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi

suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos

minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni.

Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden

maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen

tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan

katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta

oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan

ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa

hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa.

Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta

hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan

tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden

kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan

muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle

äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus

raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen.

Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin

hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä

alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt

hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä

kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta,

että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin

taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän

tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä

olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta

ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten

paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä

huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät

hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta

ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä

iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen -- ah, niitähän oli

enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! -- taalerin omistajana hän

oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa.

Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta

niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin

helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla

hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se

kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi

tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa

tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa

vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai

viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen

myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista

yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla

niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla

upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin

hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat

mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä

miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää

suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina

naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla

tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille

ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli

alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa.

Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä

erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo

kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään

itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että

hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen

mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä,

jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin,

kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän

kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja

laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet

äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen

päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja

yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla

valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin

kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin

käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!"

istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin

rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä

ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli

oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän

tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla,

hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi

vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa

levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin

hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin

tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon,

ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta

asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten

monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin

välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin

arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa

mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla

varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel

tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen

oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin

hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas,

sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä

hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla

ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi

ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan

puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti

tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta

hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja

suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa

sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa

alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja

heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin

uupuneena kovalle vuoteelleen -- hän, uuden-uutukainen Rothsattelien

kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo

suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä

niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia

toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja

tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle

vaaka tuli kallistumaan.

* * * * *

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston

ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi.

Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka

tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta

puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin

salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän

piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään

armollista herraa.

"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.

"Onko jotain tapahtunut?"

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on

raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt

se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.

"Mutta Lenore!" torui äiti.

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti

vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen

tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti

huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit

piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore

ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa

isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata

hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan

eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain

taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla;

ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti

väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän

voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla

täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle

herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella

liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat

pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti

ja mieliharmi."

"Tahdon puhua hänestä isälle", vastasi Lenore otsaansa rypistäen.

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti:

"Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa

talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan

oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella

palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä

vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin

tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä

on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran

olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun

tämä käy vaativaksi. -- Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko,

ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle

ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää.

Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka

päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte

tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen

käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän

möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna

luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli

valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan

ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en

voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun,

vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle

kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen

valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää

tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole

kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät

sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä

maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja

otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta

palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti

suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään

mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille

mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään.

Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi

vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain

nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin

puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat

ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin

yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli

usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä

joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja

hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa,

yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen

mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko

tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta

otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi

häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä

rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö

tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä

kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin

usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän

ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti

hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja

istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi

hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa

hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen

hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko

sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää

mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla

ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain

hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän

naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä

hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!"

huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy

rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar,

irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta

surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en

tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!"

Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." -- Vapaaherran komea

hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa,

kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja

tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin,

että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska,

että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti

hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana

parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten

väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään

muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä

silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut

tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta

kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla

vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle

saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua

ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi.

Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka

toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä

vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän

muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä

tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi

mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin

hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä

kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi

kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja

käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen

kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli

ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana

tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että

juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin.

Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä

koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain

sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen

muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin

suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme

sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on

turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin

kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että

se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa

nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi

asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien

käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi

tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten

ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja

vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä

tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan

herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä

Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä

lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"Hänestä on vähitellen tullut sellainen", sanoi äiti.

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli

sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä

käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista

täällä ulkona."

* * * * *

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen

ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja

perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta

valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan.

Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen

itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään

monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä

Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan

vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun

hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla

oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa

jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa

osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän

naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin

senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä

asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet

hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt

katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia,

neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa

sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään.

Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti,

mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi.

Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa

teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen

aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta

ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos

tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle

-- kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan

koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi

pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea

tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen,

jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden

varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että

hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä

kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät

ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun

olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette

rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että

aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö

muutaman päivän kuluessa."

"Tiedättehän, etten nykyisin voi", vastasi vapaaherra nyreästi.

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi

Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy

teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis

teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä

tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon

kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai

kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. --

Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille

tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani

annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään

saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä

sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes

muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus

tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta

vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen

moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus

tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia

huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua.

Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen.

"Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta

rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain

tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran

kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani

pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar,

voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä

lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä

vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin

herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi

neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan

uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan;

siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen

kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen

tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa."

Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on

tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa

vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin

osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra

Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin

kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta

omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi.

Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon

parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta

herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa

olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana

saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen

liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen

rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja

suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki

tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua

tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin

liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton

menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin

täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain

solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan

toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään

ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä

asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut

suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi,

sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan.

Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi,

myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa

vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli

hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren

puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä

kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia

tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman

monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei

saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän

sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti

vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten

tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta

uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan

päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin

pidättäminen.

* * * * *

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin

karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla

helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan

alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä

päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen.

Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva

helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin

kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran

korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa

lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja

huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden

laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat,

mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä

maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut

olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa.

Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti

pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin

jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä

ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä

kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan,

kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti

laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen

väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi

niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne

näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta,

jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli

lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena

tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti

paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti

sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus.

Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi,

näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka

joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta

kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi

samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain

vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain

lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia

ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli

luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit

näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita

säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat

kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat

köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia

varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä

lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa

koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei

karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja

elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan

yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin

sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän -- mutta silloin

tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että

hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan

vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman

kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus,

alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa

ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi

katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella

ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta

irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta

talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna

tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota

vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; -- vielä silmänräpäys,

ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen

syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa,

että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä

parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. --

Raunioitunut talo, sortunut suku! -- Kun se aika tuli, jolloin vieras

mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka

oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin

edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen

auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin

antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan

karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin

nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat

kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon

rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä -- ainoastaan

hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat

silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea,

tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen,

joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän

hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä

neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden

latvoissa terävä ääni -- se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran

painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta

äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki

sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan,

ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta

kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema

kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi

vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä

ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan

ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen

puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja

isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä

ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän

odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin

kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen

miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi

hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa

parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa

vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä,

hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt

katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn

peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä

lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen

epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään,

hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle

sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa

tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä

muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi

tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei

ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä

väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti

joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra

edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja.

Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät

väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä

rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli

kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne

päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan

saarnin kohdalle."

"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra

hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan

aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan

savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa

huolestuneena.

"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä

tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani

ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta

kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään

tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä

tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon

enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee

huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän

vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi

tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta

tänään olen tehnyt päätökseni."

9.

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän

yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja

hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman

rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja

vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli

huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa

tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun

hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla

oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun

ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan

arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat

valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa

käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien

keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin

epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen.

Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti

pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että

nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan

ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin

eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä

eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet

tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet

vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli

tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta

mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan

verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista.

Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen

ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He

tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he

leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia

häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten

hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon,

kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan

uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten

silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä

ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset

valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä

tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai

enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan

uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty

maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset

totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein

lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta

hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain

työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen

työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä

vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan

puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa

ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa

kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun

hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän

perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä

tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta

hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka

paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen

vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla

tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras,

naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen

alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki

linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi

hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin,

että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva

notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja.

kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen.

"Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle,

poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani,

esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille

herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun

olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet

heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä

jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä

löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat

liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten

kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä

tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? -- Bernhard ojentautui

suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä

alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin

lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä

lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä

hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää

täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt

maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa

vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta,

jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla

askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa

päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen.

Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin

luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin

rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen

silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita

ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa

väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren

kotioloissaan, pitsihilkka päässään... kaikki niin hienoa, niin

säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle,

semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian

isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista,

mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko

hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" --

Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä

alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis.

Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän

Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. -- "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin

vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit

myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa.

Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti

istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin

taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden

ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että

armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti

käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias

Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea

hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen

asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa,

ja esitteli: "Poikani Bernhard -- tämä on armollinen neiti." Bernhard

kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos

etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä

voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita

pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa

parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys

tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka

maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää

minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa

tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa

teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle

summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle

taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen

paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka

voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat

siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka

kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa

vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on

maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen

taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta

maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti

ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää

tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin

luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan

teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä

vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista.

Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä

paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon

kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin

mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin

kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja

sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan

ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse

noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään

tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena.

Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen

teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein

rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä

ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä

ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin

olevan ystävän puhetta."

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut

tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta

luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt

uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä

tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon

muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista

oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän

luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla,

oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan

Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan

kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä

mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle

kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu

vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa,

hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle

veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on

peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on

kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia,

katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun

teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin.

Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin,

täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

* * * * *

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako

teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja

katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa

ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän

nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut,

Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen

haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti

kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli

kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta,

jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo

nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli

tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on

toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän

linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä.

Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti,

"vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

"Mikä sen ystävänne nimi on?"

"Se on eräs herra Wohlfart."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko

hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja

maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? -- Ja hänkö

on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi

hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan

kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka

rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti

jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää

ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti

ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa

joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai

paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä

kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi

alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi

ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen

teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette

sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin

vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän

aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman

tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore.

"Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa.

Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki

hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä,

mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman

niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen

joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli

kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei

korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä

linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa;

hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa.

Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti

lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä

ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun

auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se

kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja

hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore

nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli

hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella

kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat

ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia

pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään,

ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen.

Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista

varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat

ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte

sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. -- He oppivat

kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi

ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän

otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo

kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi

muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja

asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta

ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?"

kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut

akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin

pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten

kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion.

Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin

lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä

kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi

kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut

tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa

jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla",

virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla

kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset

tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille

kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. -- Koska

olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille

jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta.

"Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä

saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät

takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan

kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän

patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas

päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en

uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla

kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte

itsellenne hilkan..."

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore

vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin,

niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja."

Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla

seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine

sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia

kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi

päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi

hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin

pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen

rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen

kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta,

että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata

sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti

päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne

vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle

kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä,

tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet

viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi;

vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja

äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin

lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta

vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään",

valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu.

Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me

täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet

paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat,

emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan

takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö,

horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun

hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin.

"Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit

ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!"

Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku

tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti

lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa.

Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!"

huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen,

yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi

pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään

sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan

syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin

salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen

urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta

Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen

ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen

päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten,

kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen

kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti

käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä

veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta

kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla

kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän

piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen

nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen

kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin

kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi

rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä

paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi

pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä

olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika

kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin

että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei

kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle,

mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin

pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen

tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja

koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin.

Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta

kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin

tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Elää", huusi Lenore pirtistä vastaan.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta

se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva

ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän

kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana

väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen

hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se

oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä

väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan

lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli

sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin

jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt

te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään

likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä

kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi

emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa

muuttaa päältään. -- Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle

vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin,

maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli

kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani

linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan

sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat

pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein

silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka

kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi

kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän

takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä

Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa

paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman

Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä

palelee. -- Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella

oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja

painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava

kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt

maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka

rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat

omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja

avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli

katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä

vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat

isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja

tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen

päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet -- isä

kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka

antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti

korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas

nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja

sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn

jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.

10.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle

osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja

lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti

Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa

sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Oletko saanut surullisia tietoja?" kysyi Anton.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin

Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella

ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset]

rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman

Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän

oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla

tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen

kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa

katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi

tulevaisuuteenikin."

"Pitääkö sinun lähteä pois meiltä?" kysyi Anton peljästyneenä.

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan

pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa

sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja

siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on

koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin

joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että

perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on

yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja

liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi

Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika

kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti

kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset

todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä

kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat

minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa

antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot

kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten

tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti

hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan

oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka

tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt

maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin

päästä. -- Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi

ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi

kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren

perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille,

hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat

paristamme."

"Hän tietää sen jo, sillä hänkin sai kirjeen isältäni."

"Sitä enemmän hän odottaa, että käyt puhumaan hänen kanssaan."

"Oikeassa olet, lähtekäämme siis!"

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana

olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä

vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi:

"Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne

liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä

viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana,

jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun

palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme

levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni

minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin

yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on

lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän

minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin

seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin

tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta

suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti.

"Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan

saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen

kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te

osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne

tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo.

Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut

hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina

tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime

kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta

konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te

luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin

tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin

annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että

sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen

kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter.

"Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä

tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan

ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot

kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink

ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme",

sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun

kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Oletteko jo puhellut hänen itsensä kanssa tästä asiasta?" kysyi

kauppias.

"En."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori,

ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu

minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa

kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään

oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En

häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä,

että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en

tahdo asettua sitä vastustamaan."

"Sallitteko minun hetikohta kysyä häneltä itseltään?" pyysi Fink.

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton,

minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani.

Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän,

että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa

oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden

perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan

päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä

purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta

hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko

tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"

"En aivan, rakas Wohlfart", vastasi kauppias vakavasti. "Sitten jään

tänne", päätti Anton miehekkäästi. "Älä suutu minuun, etten seuraa

sinua; minä olen orpo, eikä minulla ole muuta kotia kuin tämä talo ja

tämä kauppaliike. Minä tahdon, jos herra Schröter tahtoo pitää minut,

pysyäkin hänen luonaan."

Näistä sanoista miltei liikutettuna kauppias lausui: "Mutta

ajatelkaahan myöskin, että te näin päättäessänne luovutte paljosta.

Minun konttorissani teistä ei voi tulla rikasta miestä ettekä

opi tuntemaan elämää sen suurissa piirteissä ja mitoissa; meidän

liikkeemme toiminta on rajoitettu, ja saattaa tulla aika, jolloin

tuo rajoitus teistä tuntuu kiusalliselta. Kaiken, mikä luo teille

itsenäisen tulevaisuuden, varallisuutta ja vaikutusvaltaisia

tuttavuuksia, te kykenette meren takana saavuttamaan helpommin kuin

minun luokseni jääden."

"Hyvä isäni sanoi minulle usein: pysy omassa maassasi ja elätä

itseäsi rehellisesti. Minä tahdon elää hänen sanojensa mukaisesti",

Anton vastasi, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Hän on ja pysyy poroporvarina", huudahti Fink jonkinlaisella

epätoivon väreellä.

"Minusta tuollainen porvarimieli on sangen kunnioitettava perustus

miehen onnelle", sanoi kauppias, ja sillä oli asia ratkaistu.

Fink ei puhellut esityksestään sen pitemmältä, ja Anton koetti

kaikenlaisilla pienillä huomaavaisuuksilla osottaa eroavalle

ystävälleen, kuinka rakas tämä hänelle oli ja kuinka haikeaksi ero

hänelle itselleen kävi.

Illalla Fink sanoi Antonille: "Kuulehan, poikaseni, minulla olisi

halu ottaa vaimo täältä mukaani meren taakse."

Kauhistuneena Anton katseli ystävätään, ja koettaen sitten salata

mielenjärkytystään itseltään ja tältä hän kysyi väkinäisen

leikillisesti: "Mitä, aiotko kosia neiti von Baldereckia..."

"Ei sinne päinkään", huudahti Fink hilpeästi; "mitä minä tekisin

vaimolla, jolla ei olisi muita ajatuksia kuin huvitella miehensä

rahoilla?"

"Ketä sinä sitten ajattelet? Ethän vain aio kosia tämän talon tätiä?"

"En, kallis aarteeni, vaan tämän talon neitiä."

"Älä Herran nimessä", huudahti Anton ja kavahti säikähtyneenä

pystyyn, "siitäpä tulisi kaunis juttu."

"Eikä tulekaan", vastasi Fink kylmäverisesti; "joko hän ottaa minut,

ja silloin tulee minusta järkevä mies, tahi hän on ottamatta, ja

silloin lähden täältä ilman vaimoa."

"Ilman vaimoa sinä saatkin lähteä", huudahti Anton. "Oletko koskaan

ennen ajatellut neiti Sabinea puolisoksesi?"

"Joskus kyllä", sanoi Fink, "tänä vuonna varsin useinkin. Hän on mitä

oivallisin talonemäntä ja hänellä on jaloin ja epäitsekkäin sydän

koko maailmassa."

Anton katseli hämmästyneenä ystäväänsä. Ei koskaan ollut Fink edes

viittaillutkaan, että Sabine merkitsi hänelle enempää kuin muut

hänen tuntemansa naiset. "Mutta ethän ole siitä minulle hiiskahtanut

sanallakaan?"

"Oletko sinä kertonut minulle tunteistasi erästä toista neitosta

kohtaan?" kysyi Fink nauraen. Anton punastui ja vaikeni.

"Uskon kyllä, että hän voi sietää minua", jatkoi Fink, "mutta

lähteekö hän kanssani, sitä en tiedä. Mutta senkin saamme heti

tietää, minä lähden nyt alas kysymään häneltä."

Anton juoksi ystävänsä ja oven väliin. "Vielä kerran rukoilen sinua,

että miettisit tarkoin mitä aiot tehdä."

"Mitä siinä on miettimistä, sinä hölmö", nauroi Fink, mutta hänen

liikkeensä ja eleensä olivat tavattoman hätiköiviä.

"Rakastatko sitten todellakin neiti Sabinea?" Anton kysyi.

"Taaskin poroporvarillinen kysymys", vastasi Fink.

"Mutta olkoon menneeksi, minä rakastan häntä!"

"Ja sinä tahdot ottaa hänet mukaasi sinne uutisasumuksiin ja

villeihin aarniometsiin?"

"Juuri senvuoksi tahdonkin hänet naida. Hänestä tulee uljas ja väkevä

vaimo, joka antaa koko elämälleni vakavuutta ja aateluutta. Hän ei

ole erikoisen rakastettava, ainakaan ei ole niin helppo haastella

hänen kanssaan kuin monien toisten naisten; mutta kun otan itselleni

vaimon, niin tarvitsen sellaisen, joka on minua etevämpi, ja usko

minua, mustatukka on siksi juuri omiaan! Mutta päästä nyt minusta

irti, minun täytyy saada tietää mikä minua odottaa."

"Puhu kuitenkin ensin johtajan kanssa", huusi Anton kiirehtijän

jälkeen.

"Ensin neidin itsensä kanssa", sanoi Fink ja juoksi portaita alas.

Anton jäi kävelemään kädet ristissä edestakaisin. Finkin ylistykset

neiti Sabinen ominaisuuksista olivat joka suhteessa paikkansapitävät,

sen Anton tunsi elävästi; hän tiesi myöskin, että talon neiti

oli sydämellisesti kiintynyt Finkiin, mutta hän aavisti samalla,

että tälle nousi tuntemattomia vaikeuksia vastaan. Ja tuo Finkin

kiire, tuo hänen silmitön, ajattelematon hoppunsa oli Antonista

epämieluinen, miltei kamala, se oli ristiriidassa hänen oman

luontonsa kanssa. Ja vielä eräs toinenkin seikka pahoitti hänen

mieltään. Fink oli puhunut ainoastaan itsestään;, oliko hän sitten

myöskin ajatellut Sabinen onnea, oliko hän tullut miettineeksi, mitä

taisteluja tälle maksaisi luopua rakastetun veljen viereltä, erota

synnyinmaastaan ja uskaltaa lähteä vieraan kanssa ehkäpä perin villin

elämän keskeen? Anton oli kyllä vakuutettu siitä, että Finkissä

oli miestä sirottamaan kaikki uuden maailman kukkaset lemmittynsä

jalkoihin, mutta hän oli myöskin rauhaton luonne, alati touhukas --

oliko hänessä miestä myöskin aina säälimään saksalaisen vaimonsa

tunteita? Tahtomattaan Anton ajatuksissaan asettui ystäväänsä

vastaan; hänestä tuntui, että Sabine ei saisi lähteä pois tästä

talosta, tästä liikkeestä; hänestä tuntui kammottavalta se tyhjyys,

mikä kaikkialla ilmenisi neidin poistuttua päivällispöydästä,

taloudenpidosta ja ennen kaikkea veljensä elämästä. Levottomana ja

murheellisena Anton astuskeli edelleen kamarinsa lattialla; hämärä

tuli, vastapäätä olevista akkunoista lankesi valjuja valojuovia hänen

huoneeseensa, eikä Finkiä vain kuulunut palaavaksi.

* * * * *

Sabinelle oli ilmoitettu Finkin tulosta. Neiti astui hänelle

kerkeästi vastaan, ja hänen poskensa punoittivat kun hän sanoi:

"Veljeni on sanonut, että teidän täytyy lähteä meidän luotamme."

Syvästi liikutettuna Fink vastasi: "Niin, minun täytyy, mutta

en voi enkä saa erota, teistä puhumatta suutani puhtaaksi. Minä

tulin tänne ilman vähintäkään halua hiljaiseen elämään, jollaiseen

hajanainen henkeni ei ollut tottunut; mutta täällä olen oppinut

tuntemaan saksalaisen kodin harrasta onnea. Teitä, neitini, olen

aina kunnioittanut tämän talon hyvänä hengettärenä. Te olette tosin

kohta tänne saapumiseni jälkeen koettanut pitää minua matkan päässä

itsestänne, ja se on minua monesti surettanut. Tulen nyt sanomaan

teille, kuinka usein minun katseeni ja sieluni on riippunut teissä

kiinni; minä tunnen, että elämäni voisi tulla onnelliseksi, jos

alati saisin kuulla teidän ääntänne ja jos teidän henkenne seuraisi

minua tulevaisilla teilläni." Sabine kävi hyvin kalpeaksi, ja hän

vetäytyi takaperin. "Älkää jatkako enää, herra von Fink", pyysi hän

rukoilevasti ja teki itsetiedottomasti torjuvan eleen.

"Sallikaa minun purkaa sydämeni", jatkoi Fink nopeasti; "minä

pitäisin korkeimpana onnenani, jos voisin lähteä vakuutettuna siitä,

että minäkin olen löytänyt armon teidän silmäinne edessä. En ole

siksi röyhkeä, että pyytäisin teitä nyt seuraamaan minua epävarmoihin

oloihin, mutta antakaa minulle ainakin toivo, että saan vuoden

perästä palata pyytämään teitä vaimokseni."

"Älkää palatko", sanoi Sabine liikahtamattomana kuin kuvapatsas ja

tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä rukoilen teitä, että lopetatte tämän

keskustelun."

Hänen kätensä tarrautui kuin suonenvedon kouristuksessa lähimmän

tuolin selkänojaan; sen avulla hän pysyi pystyssä, ilman

veripisaraakaan poskillaan, ja katseli pyytelijää kyyneltensä läpi

niin hellästi ja samalla tuskallisesti, että tuo hurja mies suli

kokonaan ja aivan unhottaen kosintansa pyrki vain rauhoittamaan häntä.

"Olen kovin pahoillani, että olen niin kovin säikähdyttänyt teitä",

hän sanoi; "antakaa minulle anteeksi, Sabine."

"Menkää", pyysi Sabine rukoilevasti, yhäti yhtä liikkumattomana.

"Älkää ainakaan antako minun lähteä ilman lohdullista sanaa, antakaa

toki edes jonkinlainen vastaus; tuskallisinkin tieto on parempi kuin

tämä vaikeneminen."

"Kuulkaa siis", sanoi Sabine luonnottoman levollisesti, vaikka hänen

povensa kohoili ankarasti ja tuolista pitelevä kätensä vapisi.

"Minä olen teistä pitänyt jo tulopäivästänne alkaen; lapsellisena

tyttönä kuuntelin ihastuksella teidän äänenne sointia ja kaikkea

mitä teidän suunne osasi niin viehättävästi kertoilla. Mutta minä

olen taistellut tuota tunnetta vastaan ja voittanut sen. Minä olen

voittanut sen", hän toisti. "Minä en saa kuulua teille, sillä se

olisi onnettomuudekseni."

"Minkä vuoksi?" kysyi Fink vilpittömän epätoivon sävyllä.

"Älkää sitä kysykö", sanoi Sabine tuskin kuuluvasti. "Minun täytyy

kuulla tuomioni teidän omasta suustanne" Fink huudahti.

"Te olette leikitellyt omalla ja toisten hengellä ja elämällä; te

tulette aina toimimaan säälimättömästi tarkoitusperienne hyväksi.

Te tulette suorittamaan suuria ja jaloja tekoja, sen uskon; mutta

ihmiset eivät niiden rinnalla merkitse teille mitään. Minä en voi

sietää sellaista luonnetta. Te olisitte hyvä minulle, sen uskon

mielelläni, säälisitte minua minkä vain voisitte; mutta teidän

olisi aina pakko sääliä minua, ja se tulisi teille taakaksi; ja

minä, minä olisin yksinäni vieraassa maassa ja vierasten ihmisten

joukossa. -- Minä olen ventomielinen, olen hemmoiteltu, sadoin

säikein olen sidottu tämän talon perinnäistapoihin, talouden pieniin

velvollisuuksiin ja veljeni elämään."

Fink katseli synkästi eteensä. "Te rankaisette minua tänä hetkenä

ankarasti kaikesta siitä, mikä minussa on vuosien mittaan pahoittanut

mieltänne."

"Ei", huudahti Sabine ja kurotti kätensä häntä kohti, "ei niin,

ystäväni! Jos oli hetkiä, jolloin te tuotitte minulle tuskaa, niin

oli yhtä paljon toisiakin aikoja, jolloin ihaillen silmäsin teihin.

Ja katsokaas, tämä se juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minä

en voi koskaan pysyä levollisena teidän läheisyydessänne, aina tunnen

viskautuvani tunteesta toiseen, pelokkaasta arkuudesta voimakkaaseen

riemuun. Minä tunnen itseni epävarmaksi teidän edessänne, ja tuo

epävarmuus jatkuisi ikuisesti. Minun täytyisi salata tämä taistelu

sydämeeni, mutta sitä tuntisin repivästi silloinkin, kun kaikella

tunteitteni hehkulla tahtoisin kiintyä teihin. Ja sen te huomaisitte

ja vihastuisitte minulle sentakia." Hän ojensi uudelleen pienen

kätensä, Fink tarttui siihen syvään kumartaen ja suuteli sitä.

"Siunausta toivotan teidän tulevaisuudellenne", sanoi Sabine,

vapisten koko ruumiissaan. "Jos on ollut hetkiä, jolloin tunsitte

olonne mieluiseksi meidän keskuudessamme, niin muistelkaa meitä

vieraalla maalla ollessanne. Jos olette löytänyt tässä saksalaisessa

porvaristalossa ja veljeni toiminnassa jotakin, jota voitte

kunnioittaa, niin muistelkaa sitä muukalaisten joukossa ollessanne.

Siinä suurenmoisessa elämässä, joka teitä odottaa, kaikissa

mahtavissa kiusauksissa ja hurjissa taisteluissanne älkää koskaan

halveksiko meidän elämän- ja ajattelutapaamme!" Hän piti oikeaa,

kättään nuoren miehen pään päällä kuin äiti, joka siunaa eroavaa

lemmikkiään.

Fink piteli yhä hänen kättään. Molemmat katselivat äänettöminä

toisiansa silmiin, molempain posket olivat kalvenneet. Vihdoin Fink

huudahti, sointuvassa äänessään syvän tunteen värähdys: "Jääkää

hyvästi!"

"Jääkää hyvästi!" sanoi tyttökin hiljaa, niin hiljaa, että Fink sitä

tuskin erotti. Sitten mies astui vitkalleen kynnyksen yli, tytön

katsoessa värähtämättä hänen jälkeensä, niinkuin poistuvaa henkinäkyä

katsellaan. --

Kun kauppias liikeajan päätyttyä saapui sisarensa luo lennähti

Sabine häntä vastaan, puristautui lujasti kiinni häneen ja painoi

päänsä hänen rinnalleen. "Mikä sinulla on, tyttöseni?" kysyi veli

huolestuneena ja silitteli hiuksia hänen kostealta otsaltaan.

"Fink oli puheillani", huudahti Sabine kohottaen päätänsä.

"Mistä te puhelitte? Kosiko hän sinua? Eihän hän vain ollut

epäkohtelias?" kysyi kauppias leikillisesti.

"Hän kosi minua", sanoi Sabine.