"Sinustako?" kysyi isä ihmeissään, "mitäpä sinusta voi tulla muuta

kuin mikä nyt olet? Peukaloinen sinä olet ja sellaisena tulet ikäsi

pysymäänkin."

"Jätä sinä vihdoinkin tuo peukaloiminen", vastasi poika. "Minä tahdon

ruveta lastaajaksi."

"Kuulkaapa kummia!" huudahti isä. "Vai sinä lastaajaksi! Mikset

sitten mieluummin pormestariksi tai vaikkapa kuninkaaksikin?"

"Voimia minulla kyllä on tarpeeksi", sanoi Karl päättäväisesti.

"Tahdon ansaita jotakin. Tahdon tulla kunnolliseksi mieheksi. Herra

Wohlfart on jo vuoden ajan ollut itsenäisessä toimessa, mutta minua

vielä pidetään pienenä nulikkana."

"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään

poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me

tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"

"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi",

sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa,

ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran

kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"

"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen

nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua;

sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."

"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet?

Älähän ole noin itsepäinen."

"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia

ihmisiä en voi kärsiä."

"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin

muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"

"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah,

lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään!

Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu,

siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi

luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut

tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se

riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"

"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl,

"suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."

"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut

sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen -- ja rehellinen",

hän lisäsi.

"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään

saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"

"Kyllä sinä kykenet", vastasi vanhus levollisesti. "Kun vain yrität,

niin opitkin ne taidot."

"No, odotappa sitten, äkäpussi, huomenna ostan nahkaa ja teen sinulle

saappaat, jotka varmasti puristavat jalkojasi."

"Tiedätkös mitä", vastasi isä, "minäpä en vedäkään niitä saappaita

jalkaani, enkä kenties toistakaan paria, vaan odotan kunnes olet

saanut kolmannet valmiiksi; ne eivät enää purista jalkaa."

"Sinun kanssasi ei tule toimeen", tuikahti Karl äkämystyen; "mutta

tiedänpä mistä saan apua. Näin ei elämäni saa jatkua; minä lähetän

sinun kimppuusi jonkun, joka sanoo sinulle saman asian."

"Älä ole niin kunnianhimoinen, Karl", sanoi isä päätään pudistellen,

"äläkä turmele päivääni piloille. Annappa nyt minulle olutkannu ja

ole kiltti poika."

Karl asetti ison kannun isänsä eteen, otti sitten hattunsa ja lähti

ulos huoneesta. Isä jäi istumaan oluensa ääreen, mutta sen hänelle

tavallisesti tuottama nautinto oli haihtunut. Hän katseli vuoroon

oveen, josta Karl oli poistunut, vuoroon ympärilleen huoneessa, jossa

tuntui hyvin yksinäiseltä, sittekuin Karlin iloisia kasvoja ei enää

näkynyt. Vihdoin hän kävi sivuhuoneeseen, istui vuoteen reunalle ja

veti sen alta esiin ison rauta-arkun. Sen hän avasi liivintaskustaan

ottamalla avaimella, otti siitä rahakääryn toisensa perästä esiin ja

laski päässään summan suuruuden; sitten hän lykkäsi arkun jälleen

vuoteen alle ja kävi keventynein mielin olutkipponsa ääreen.

Sillävälin Karl pyhäasussaan kulki joutuisata vauhtia kaupungille

ja astui Antonin huoneeseen. "Hyvää huomenta, Karl", huudahti Anton

hänelle vastaan, "mikäs tuuli sinua nyt ajaa?"

Karl alotti juhlallisesti: "Tulen luoksenne saamaan teiltä neuvoa,

mitä minusta tuleman pitää. Isän kanssa ei käy siitä puheleminen.

Minä tahdon ruveta lastaajaksi; mutta ukko ei kärsi siitä

puhuttavankaan; tahdon ruveta joksikin muuksi, mutta hän lohduttaa

minua sillä, että ennätänpähän asiata miettiä hänen kuolemansakin

jälkeen. Kaunis lohdutus tosiaankin! Hän on itsepäinen kuin mikäkin

Goljath. Tänään täytän kahdeksantoista vuotta, ja elämäni täytyy

kääntyä toiselle kulmalle. Hyörinhän täällä talossa vähin mukana joka

toimessa, mutta mitään kunnollista en opi."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ymmärtävästi. "Mutta ennen kaikkea

onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta; ja odotappas, tässä sinulle

kirja, minä kirjoitan siihen nimesi."

"Uskolliselle Karlilleen Anton Wohlfart", luki ihastunut Karl

kirjan omistuksen. "Kiitän teitä oikein paljon, minulla on jo

kuusikymmentäviisi kirjaa. Nyt tulee toinenkin hylly täyteen."

"Ja istuhan nyt viereeni ja pitäkäämme neuvoa keskenämme. Ennen

kaikkea sanoppas, millä tapaa voin sinua auttaa? Eikö ole parasta,

että puhut herra Schröterin itsensä kanssa? Hänhän on sinun kummisi."

"Se olisi liika uskallettua", vastasi Karl totisesti, "isä voisi

saada päähänsä, että minä syytän häntä jostakin. Teidän kanssanne

minun käy paremmin keskusteleminen."

"No, hyvä sitten", myönsi Anton.

"Ja sitten tahtoisin pyytää teitä jolloinkin puhumaan isäni kanssa

minun tulevaisuudestani. Hän luottaa suuresti teihin ja tietää teidän

harrastavan minun parastani."

"Sen teen mielelläni", sanoi Anton. "Mille alalle olet aikonut

antautua?"

"Mille hyvänsä", vastasi Karl, "kunhan vain opin toimeni

kunnollisesti."

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina Anton lähti isä Sturmin puheille.

Lastaajain päällysmies asui pienessä virran vartisessa talossa

lähellä pakkahuonetta; se oli hänen oma talonsa ja erosi

helakanpunaisella värillään jo kaukaa naapuritaloista. Anton avasi

matalan oven ihmetellen itsekseen, kuinka sellainen jättiläinen

mahtui asumaan niin pienessä rakennuksessa. Ja kun isä Sturm nousi

häntä tervehtimään, käsitti hän selvästi, miten herkeämättömällä

kärsivällisyydellä tuo valtava mies oli oppinut tulemaan toimeen

niin pienessä asumuksessa. Sillä jos hän oikasi rajusti varttansa,

täytyi hänen särkeä katto päänsä päältä ja saada päänsä ja molemmat

nyrkkinsä ulkoilmaan. Juureva äijä oli ilmeisesti mielissään

vieraansa tulosta, otti hänet vastaan ilman takkia ja liiviä ja

ojensi hänelle tervehdykseksi kätensä, johon isonlainen kurpitsa

olisi mahtunut.

"Olen hyvin iloissani tulostanne talooni, herra Wohlfart", hän sanoi

ja tarttui Antonin käteen niin hellävaroen kuin taisi.

"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton

nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin

tässä huoneessa."

"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui

niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri

oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa,

johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän

oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin

väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut

edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart."

Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton

tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle,

joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän

pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä

poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut

suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra

Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle

litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen

viimeistä tippaa myöten.

"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa

tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda

vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän

mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."

"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne",

virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.

"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä

tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän

ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä?

No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse

parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin

monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta

pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain

harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain

muuta."

"Rehellisyyttäkö tarkoitatte?" kysyi Anton.

"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei

ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita

työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette,

että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot,

paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan

säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa.

Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta

työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin

miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin

varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän

oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun

tapojani. Miksikä ei? -- Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen

ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen

ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen,

"vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."

"Teidän työnne onkin sangen rasittava", myönsi Anton.

"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava

sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän

voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen

seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja

täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."

Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti

tuota laihaa juomaa."

"Paljonkin", sanoi Sturm itsetietoisesti, "se on meillä lastaajilla

ammattitapa ja tulee edelleenkin olemaan. Meillä täytyy olla voimia

ja luotettavaisuutta, ja meidän täytyy särpiä tynnöriolutta. Se

on meidän ammatissamme suoranainen tarve; joka sitä ei tee, ei

kestä kauankaan; vedenjuonti meitä heikontaa, viini ja paloviina

vaikuttavat samoin, vain tynnöriolut auttaa miestä, se ja ruokaöljy."

Näin sanoen jättiläinen ojensi kätensä ja otti hyllyltä pienen

lasin, täytti sen puoleksi ruokaöljyllä ja puoleksi oluella, lisäsi

sekoitukseen koko joukon sokeria ja härppäsi Antonin kauhistukseksi

tuon vastenmielisen juoman suuhunsa. "Se tekee miehen vahvaksi", hän

jatkoi, "se on ammattimme salaisuus, se ylläpitää voimia ja tekee

tuollaiset käsivarret." Hän laski käsivartensa pöydälle ja yritti

turhaan virittää kätensä sen ympärille. "Mutta yksi paha puoli

ammatissamme on", hän jatkoi alakuloisesti. "Kukaan meikäläinen

ei elä viittäkymmentä vuotta kauemmin. Oletteko milloinkaan

nähnyt vanhaa lastaajaa? Ette ole, sillä sellaista ei löydykään.

Viisikymmentä vuotta on meidän ikärajamme, enempää ei oluen teho

siedä. Isäni oli kuollessaan viisikymmenvuotias; hän, jonka tuonaan

hautasimme, -- herra Schröter oli mukana hautajaisissa -- eli

yhdeksänviidettä vuoden ikäiseksi. Minulla on vielä pari vuotta

jälellä", hän lausui lohdullisesti.

Anton silmäsi huolestuneena lastaajan rehellisiin kasvoihin. "Mutta,

hyvä Sturm, jos sen kerran tiedätte varmasti, niin miksi ette ole

kohtuullisempi?"

"Kohtuullisempi?" kertasi Sturm kummissaan. "Missä sitten kohtuuden

raja on? Eihän olut kihoa meikäläisen päähän. Neljäkymmentä puolikkoa

päivässä ei ole paljon, sitä ei huomaakaan."

Anton katsahti lastaajaan epäilevästi. "Se on minun määräni", sanoi

Sturm. "Hän, jonka tuonaan hautasimme, sieti vielä enemmänkin;

siksipä hän olikin monena viikkona minua väkevämpi. Katsokaas, herra

Wohlfart, juuri tämän vuoksi Karlini saakin ruveta jollekin muulle

alalle vaimovainajani toivomusta noudattaen. Meidän miesten kesken

puhuen koko tuo juttu meikäläisten lyhytikäisyydestä on joutavaa

lörpöttelyä. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole lastaajia, vain

harvoin elävät viisikymmenvuotiaiksi. He kuolevat aina kapaloista

lähtien kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joita meidän ammatissamme

ei tunnetakaan. Mutta se oli vaimovainajani tahto, ja siten tulee

käymäänkin."

"Oletteko sitten ajatellut hänelle jotain muuta ammattia?" kysyi

Anton. "Karl on liikkeessämme suureksi hyödyksi, ja jos hän poistuu,

tulemme kaikki kaipaamaan häntä."

"Siinäpä iskitte naulan kantaan", nyökkäsi lastaaja. "Te tulette

kaipaamaan häntä ja minä myöskin. Minä tunnen oloni yksinäiseksi

vaimoni kuoltua; mutta kun näen Peukaloiseni punaiset posket näitten

seinien sisällä, olen tyytyväinen, ja kun kuulen hänen pienen

vasaransa paukkuvan teidän talossanne, niin käy sydämeni oikein

kevyeksi. Jos hän lähtee luotani ja minä saan istua yksin, niin en

tiedä, kuinka oikein jaksan kestää sitä."

Ison miehen kasvot värähtelivät sisällisestä liikutuksesta. "Mutta

täytyykö hänen kokonaan erota teistä?" kysyi Anton viimein.

"Saattaahan hän vielä vuosikausia asua luonanne."

Sturm pudisti torjuvasti päätään. "Minä tunnen hänet hyvin, sitä

hän ei voi tehdä; jos hän saa jotakin päähänsä, on hän sitten kuin

ilmetty paholainen -- ajattelee aina sitä yhtä ja samaa asiaa.

Mutta olenpa minäkin mietiskellyt sitä näinä päivinä", hän jatkoi

tuttavallisesti, "ja olen tullut siihen päätökseen, että teen väärin

jos ajattelen itseäni. Poika ei minua varten työntänyt päätänsä

maailmaan, vaan itseänsä varten. Hän tahtoo tulla joksikin. Ja

nyt kysyn itseltäni, mitä ammattia vaimovainajani olisi pojalle

halunnut, jos hän vielä eläisi. Hänellä oli veli, joka on minun

lankoni, ja tuo lanko elää maalla. Oikea vapaatila tuolla ylhäällä

pohjoisessa, missä korkeat tulvat kastelevat maan; hän on hyvissä

varoissa, eikä vaihtaisi tilaansa moneen aateliskartanoonkaan. Hän

käy joka vuosi luonani, sittekuin ovat lampaista saaneet villat

kerityksi. Hän tuntee minut ja tuntee Karlin, ja hänen huostaansa

antaisin Peukaloiseni, jollen saa pitää häntä luonani. Kaukanahan se

paikka tosin on", hän lopetti murheellisesti, "mutta pääseehän poika

sukulaisten hoivaan."

"Se on hyvä ajatus, herra Sturm," sanoi Anton, iloissaan kun

kohtasi niin vähän vastustusta; "mutta minä olen aina kuullut, että

maanviljelijä voi vain silloin toivoa pääsevänsä itsenäiseen asemaan,

jollei hän ole vallan vailla omia varoja."

"Se sopiikin", lausui jättiläinen, kohottaen salamyhkäisesti

etusormeaan, "hän ei joudukaan vallan tyhjille. Äidiltä jäi säästöjä,

ja on niitä vähin kertynyt isältäkin. Mutta itse hän ei tiedä siitä

mitään, sillä tahdoin että hänestä tulisi käytännöllinen ihminen. Ja

toivon, ettette tekään sano hänelle mitään."

"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti

Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta

on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee

tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."

"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän

värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä

hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä

puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi

odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen

käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä:

"No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"

"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan

ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."

"Hänkin sitä ajattelee", sanoi isä, nyökäten Antonille.

"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl

säikähtäen.

"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä

yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei

enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun

tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."

"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun

täytyy jättää sinut yksiksesi."

"Mutta siihen saat tyytyä, pikku kääpiö", huudahti vanhus.

"Sitten tulet sinäkin mukaan maalle", sanoi poika.

"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone

tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan

maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet

silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein,

veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä

välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on

toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."

* * * * *

Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli

viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän

silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut

taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja

pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi

päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti

tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen

vaieten kätensä hänen päälaelleen.

"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm

suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä

silmiin.

"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella

ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."

"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella,

sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain

tahdon tietää, onko se raskasta?"

"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat.

"Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit,

jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat

kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse

nostella, sen työn tekevät rengit."

"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm

ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä

hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."

6.

Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä

ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain

harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi

ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin

kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen

lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta

kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa.

Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi

ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen

englantilaisen kielimestarikseen.

Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja

hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi

porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain

harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko,

että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut

hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään

pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun

Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi

kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.

Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig

puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut,

vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."

"Mitä teille kuuluu, Itzig?" kysyi Anton kylmäkiskoisesti.

"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän

liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. -- Minun on jätettävä teille tämä

kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan

voitte käydä Bernhardin puheilla."

"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä

nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka

tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin,

jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten

kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.

"Missä herra Bernhard Ehrenthal asuu?" hän kysyi Itzigiltä.

"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu

kaiket päivät huoneessaan."

"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. -- "Hyvästi, herra

Anton!" -- "Hyvästi, Itzig!"

Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta.

Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin

odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi.

Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta,

ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen

kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin

konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle,

päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen

perusteella.

Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta

posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet

ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin.

Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja

koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja

sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä

työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut

sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja

kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista

likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen

liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento

vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät.

Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi

käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa

kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä

osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen

hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte

saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja."

Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne

liikkeessä?"

"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut,

ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion

toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden

kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin,

nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne

vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla

painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi

oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.

Bernhard vastasi hymyillen: "Hepreankielen kautta olen johtunut

muihinkin aasialaisiin kieliin. Noiden kielien elämässä ja niiden

vanhoissa runoelmissa on paljon outoa kauneutta. Minulla on myöskin

käsikirjoituksia, jos teitä huvittaa silmätä niitä."

Hän veti erään laatikon auki ja otti siitä tukun merkillisen näköisiä

käsikirjoituksia. Loistavin silmin hän avasi päällimmäisen, joka oli

sidottu kultakirjaiseen vihreään silkkikankaaseen; hän antoi Antonin

tarkastella sitä ja oli mielissään, kun tämä selitti, ettei hän edes

tiennyt mitä kieltä siihen oli kirjoitettu.

"Se on arapiankieltä, mutta totta kylläkin on juuri tätä

käsikirjoitusta vaikea lukea. -- Ja tässä on mielirunoilijani,

persialainen Firdusi, vaikka häneltä minulla on vain pieni katkelma

käsikirjoituksena."

Anton sanoi: "Tottakin tarvitaan suurta oppineisuutta ymmärtääkseen

tuon kaiken."

"Ainoastaan vähäsen kärsivällisyyttä", vastasi toinen kainostellen;

"kun sydän rakastaa kauneutta, niin keksii sitä pian kaikkialta,

yksinpä senkin oudon puvun alta, jota itämaan laulajat käyttävät.

Minä valmistelen paraikaa käännöstä persialaisista runoista; jos

teillä myöhemmin on joutilasta aikaa eikä sellaisten kuunteleminen

teitä ikävystytä, niin pyydän lupaa lukeakseni teille niistä

lyhyen näytteen." Anton oli kyllin kohtelias pyytääkseen heti

kuulla, ja nuori Ehrenthal otti pöydältä paperiarkin ja luki

nopeasti ja hiukan taidottomasti pienen lemmenrunoelman. Se oli

yksi noita runoelmia, joissa viisas viininjuoja vertaa lemmittyään

kaikenlaisiin somiin asioihin, eläimiin, kasveihin, aurinkoon ja

muihin taivaankappaleisiin, ja antaa samalla jollekin kiivastelevalle

papille nenäpaukun. Antoniin tehosi runon taidokas muoto ja terävät

sutkaukset suuresti, mutta hänestä tuntui kuitenkin hullunkuriselta,

kun lukija huudahti: "Eikö totta, tämä on kaunista? Tarkoitan runon

ajatusta; sillä kielen kauneutta en kykene kunnollisesti pukemaan

saksalaiseen asuun." Ja hän näytti niin innostuneelta kuin ainakin

mies, jonka tapana on tyhjentää joka päivä viisi kuusi pulloa

Shiras-viiniä ja joka ilta suudella Zuleikaansa.

"Mutta täytyykö todella juoda kyetäkseen oikein rakastamaan?" kysyi

Anton. "Meillähän se käy päinsä ilman viiniäkin."

"Meillä elämä onkin hyvin arkimaista", vastasi Bernhard totisesti ja

laski paperiarkin pöydälle.

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Anton innokkaasti. "Tosin tunnen

vasta vähäsen elämää, mutta näenhän kuitenkin, että meilläkin

on päivänpaistetta ja ruusuja, elämäniloa, suuria intohimoja ja

merkillisiä ihmiskohtaloja, joista runoilijat laulavat."

"Meidän aikamme", vastasi Bernhard viisaasti, "on liian kylmä ja

yksitoikkoinen."

"Olenhan samaa kyllä joskus lukenut kirjoistakin, mutta en voi

ymmärtää, mistä syystä sellaista valitetaan, enkä muuten uskokaan

siihen. Tarkoitan, että ken ei ole tyytyväinen meidän elämäämme,

voi olla vielä tyytymättömämpi Teheranin tai Kalkuttan elämään, jos

joutuu niissä paikoissa asumaan pitemmälti. Tottahan siellä täytyy

olla paljon yksitoikkoisempaa ja ikävämpää kuin meillä kotona. Olen

sen lukenut matkakertomuksistakin. Matkustajaa viehättää kaikki uusi

näkemänsä, mutta kun uusi on käynyt jokapäiväiseksi, näyttää se

varmasti toisenlaiselta."

"Kuinka köyhä meidän sivistynyt hyörinämme on suurista

vaikutelmista", Bernhard vastasi, "se on teidän itsennekin täytynyt

tulla tuntemaan omassa liikkeessänne; kaikkihan on niin proosallista,

mitä siellä saatte tehdä."

"Sitä en myönnä", vastasi Anton innostuen; "en tiedä mitäkään, joka

olisi niin mielenkiintoista kuin liiketoiminta. Mehän elämme keskellä

lukemattomien lankojen kirjavaa kudosta, jotka kutoutuvat ihmisestä

toiseen, yli maiden ja merien, maanosasta toiseen. Ne kiinnittyvät

jokaiseen ihmiseen ja yhdistävät hänet koko maailmaan. Kaikki, mitä

me kannamme yllämme ja näemme ympärillämme, tuo silmäimme eteen

outojen maiden merkillisimmät tuotteet ja kaikenlaisia inhimillisen

työteliäisyyden muotoja; sen kautta käy kaikki viehättäväksi. Ja kun

tunnen, että itsekin saan olla siinä mukana ja vähäisellä kyvylläni

auttaa jokaista ihmistä pysymään jatkuvassa yhteydessä toisten

ihmisten kanssa, niin tottahan voin olla huvitettu työstäni. Kun

punnitsen vaa'alla kahvisäkkiä, niin tiedän sitovani näkymättömän

langan Brasiliassa asuvan siirtolaisen tyttären, joka on pavut

poiminut, ja nuoren maalaispojan välille kotimaassa, joka nauttii

kahvia aamujuomakseen, ja kun otan käteeni kaneelinkuoren, näen

toisella puolen kantapäillään kykkivän malaijin, joka niitä korjaa ja

pakkaa, ja toisella puolen etukaupunkimme vanhan muorin, joka survoo

sitä riisiryynipuuroonsa."

"Teillä on vilkas mielikuvitus ja olette onnellinen, kun tunnette

työnne olevan hyödyllistä. Mutta mikä on runouden korkein aiheala --

elämä, joka on rikas mahtavista tunteista ja teoista -- sitä meillä

kuitenkin harvoin tavataan. Silloin täytyy meidän englantilaisen

runoilijan tavoin lähteä sivistysmaista merirosvojen pariin."

[Tarkoitetaan arvatenkin _Robert Louis Stevensonia_, joka loppuikänsä

vietti Samoa-saarilla ja kirjoitteli siellä väriloistoisia romaaneja

ja kertomuksia.]

"Eipäs", jatkoi Anton itsepäisesti, "kauppias kokee meillä yhtä

paljon suuria tunteita ja tekoja kuin mikä kurja intialainen tai

arapialainen ratsumies hyvänsä. -- Mitä laajemmaksi hänen liikkeensä

on kasvanut, sitä enemmän karttuu ihmisiä, joiden onnellisuutta tai

onnettomuutta hänenkin täytyy tuntea, ja sitä useammin hän itse

joutuu tilaisuuteen iloita tai tuntea tuskaa. -- Äskettäinhän on

täälläkin muuan suuri liike joutunut vararikkoon."

"Olen siitä kuullut", sanoi Bernhard, "se oli hyvin surullinen

tapaus."

"Jos olisitte tuntenut, mikä ukkos-ankeus tuossa liikkeessä vallitsi

ennen sen kukistumista, isännän hirvittävää epätoivoa, hänen

perheensä surua ja vaimonsa ylevää uhrautuvaisuutta, hän kun pani

yksityisomaisuutensa likoon viimeistä taaleria myöten pelastaakseen

miehensä kunnian, niin ette sanoisi meidän liike-elämämme olevan

köyhää intohimoista ja kuohuttavista tunteista."

"Te olette koko sielustanne liikemies", sanoi Bernhard

ystävällisesti, "minä saattaisin teitä kadehtia siitä puhtaasta

ilosta, jota työnne teille tuottaa."

"Siinä on perää", myönsi Anton. "Joutuu liikemieskin tekemään koko

joukon surullisia kokemuksia. Pieniä harmeja ei häneltä koskaan

puutu, ja paljon kehnoakin hän sattuu usein näkemään, mutta

koko liiketoimi perustuu niin suuressa määrässä uskoon toisten

rehellisyyteen ja ihmisten hyviin ominaisuuksiin, että toimeeni

ryhtyessäni siitä aivan hämmästyin. Ken harjoittaa liikettään

rehellisesti, hän ei voi ajatella pahaa meidän elämästämme; aina on

hänellä tilaisuutta keksiä siitä kauniita ja suurenmoisia puolia."

Bernhard oli kuunnellut alasluoduin katsein, nyt hän kävi katselemaan

ulos akkunasta, ja Anton voi huomata hänen näyttävän hämilliseltä

ja huolestuneelta. Vihdoin Bernhard kääntyi vieraaseensa päin ja

katkaisten keskustelun hän sanoi anovasti: "Jos teille sopii, herra

Wohlfart, niin tahtoisin heti lähteä kanssanne kielenopettajan luo.

Sinne on matkaa aika runsaasti, ja ulkona voimme paremmin puhella

keskenämme."

Kuten vanhat tuttavat ainakin lähtivät molemmat nuorukaiset

synkästä talosta lämpimään iltailmaan. Ja kun he myöhemmin erosivat

toisistaan, sanoi Bernhard hartaasti: "Jollei seurustelu minun

kanssani ole teille ikävystyttävä, herra Wohlfart, niin käykää

monesti vastakin tervehtimässä minua joutohetkinänne." Sen Anton

lupasikin. Molemmat olivat mieltyneet toisiinsa. Anton ihmetteli

yhäti mielessään, kuinka Ehrenthalin pojassa oli niin vähän

liikemiehen vikaa, ja Bernhard oli onnellinen tavatessaan ihmisen,

jolle hän voi puhella niin paljosta, jota hän muuten sai vaieten

säilyttää omissa ajatuksissaan.

* * * * *

Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui

seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella

flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren

sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö

käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla

rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä

sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."

"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti,

kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan

selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei

haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard,

olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko

seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta

suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen

ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä

lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin

valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."

"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan",

sanoi poika.

"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä",

huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime

sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta

päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä

pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset,

hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin

kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita

kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan

terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa,

ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan.

Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman

hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo,

Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."

"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle

olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi

kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen

kuihtuneita kasvojaan.

"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on

hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie,

hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat

kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano

vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet

minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."

"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen

ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele

Rosalieta ja minua."

"Äiti rakas", sanoi Bernhard rukoilevasti.

"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään

ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi

ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei

tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"

"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti,

ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta

miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"

"En vain minä", sanoi isä pudistellen päättävästi päätään.

"Ehkäpä sinä, Rosalie? Hän on herttainen ja hyvännäköinen mies. Hän

tuntuu minusta olevan hyvä tanssijakin ja seuranpitäjä. Etkö ole

tavannut häntä missään? Luulen että hänen olisi pitänyt pistää sinun

silmääsi."

"Onko hän vaaleaverinen?" kysyi sisar, korjaten pienen käsipeilin

avulla tukkalaitettaan.

"Hänellä on tumma tukka ja siniset silmät."

"Jos hän on konttori-ihminen, niin tuskinpa olen tullut hänet

tuntemaan", vastasi Rosalie, viskaten niskaansa.

"Meidän Rosaliemme tanssii enimmäkseen upseerien ja taiteilijain

kanssa", kiiruhti äiti selittämään.

"Hän on rakastettava ja kelpo mies", jatkoi Bernhard uuden ystävänsä

ylistämistä; "minä rupean hänen kanssaan harjoittamaan kieliopintoja

ja olen hyvin iloinen, kun olen häneen tutustunut."

"Hänet kutsuttakoon meille", määräsi herra Ehrenthal juhlallisesti,

nousten sohvasta pystyyn; "jos hän miellyttää meidän Bernhardiamme,

niin on hän tervetullut talooni. Anna laittaa hyvä paisti

sunnuntaiksi, Sidonie, ja lähetä herra Wohlfartille kutsu

päivälliselle, ei kello yhdeksi vaan kahdeksi! Hänet kutsuttakoon

tästälähin kaikkiin seuranviettoihimme; jos hän on Bernhardin ystävä,

niin tulkoon hänestä talommekin ystävä."

"Hänhän ei ole vielä käynyt tervehtimässä talonväkeä", huomautti

äiti; "täytyyhän meidän odottaa, kunnes hän on käynyt esittäytymässä."

"Mitä esittelemistä siinä tarvitaan?" ärähti perheenisä. "Kun hän

kerran on Bernhardimme tuttava, niin mitä hänen tarvitsee erityisesti

meille esittäytyä."

"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit,

äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."

Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja

kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan

persoonallisia ominaisuuksia.

Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää

vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin

suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja

mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi

vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa

nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina

hyvän paistin sattuessa.

Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen

keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen

tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi

ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa

käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes

suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen

huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle

niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä

niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin

huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä

ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla

punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti

kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä

juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa

kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?

* * * * *

Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde,

johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain

luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä

luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin

kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta

ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli

varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton

puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat

onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa

näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta

lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti

tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli

kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen

huoneeseensa.

"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään

kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo

ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle

sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan

kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi

käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo

Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."

Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan

miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen

työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään

vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin

sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan

Antonin heikon teen voimaa, -- jollaista Bernhard oli pyytänyt

itselleen -- tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat

vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia

ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi

ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja

toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät

ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa

käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita,

ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla

Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.

"Fink on nähnyt intiaanejakin", sanoi Anton Bernhardille.

"Oletteko kuullut heidän laulujaan?" kysyi nuori tiedemies.

"Olenpa moniaan kerran. Minua viisaammat ihmiset ehkä olisivat

keksineet tuossa laulussa jotakin mieltäylentävää, mutta minusta se

oli surkeaa karjumista. Rämpyttäkäähän koetteeksi vanhaa romupeltiä

ja honottakaa sitten nenän kautta kaikenlaisia lirutuksia: 'Tum,

tum, te -- tikke, tikke te, -- oh, oh, tum, tum, te', niin saatte

käsityksen yhdestä heidän laulustaan, joka tulkittuna merkitsee

jotain sentapaista kuin: 'Hyvä henki, anna puhveleita, puhveleita,

puhveleita. Paksuja puhveleita anna meille, hyvä henki'." -- Hänen

kuulijansa nauroivat. -- "Ja miksi tarvitsisi noiden otuksien

tehdäkään itselleen taitehikkaita lauluja? Aikansa ne kuluttavat joko

metsästyksellä tahi päänahkain etsimisellä, tahi syövät ja nukkuvat

tai pitävät pitkiä parlamenttipakinoita, joihin heillä tosin onkin

taipumusta."

"Mutta entä naiset?" kysyi Bernhard hymyillen.

"Mitä runollisuutta niissä saattoi olla, sitä en käsitä, minusta ne

aina löyhkäsivät liiaksi eltautuneelta rasvalta. No, jollei parempaa

ole saatavissa, niin tottuuhan sellaiseenkin. Miesten kanssa on

sentään parempi seurustella. Tuollainen alaston veitikka puolivillin

ratsunsa selässä ei ole hullumman näköinen."

"Mutta tottahan heidät ensi kerran nähdessään saa mahtavan

vaikutelman -- onhan heillä uljas vaatetus ja ylpeä ryhti", huomautti

Bernhard.

"Enpä voi sitäkään sanoa", Fink vastasi. "Vuosia sitten lähdin setäni

kanssa matkalle erään turkisliikkeen asioimistoon, jossa hän oli

osakkaana. Kun astuimme höyrylaivasta rantaan, kohtasimme laiturilla

joukon noita punaisia herroja, jotka olivat pahasti päissään. Jokin

pitkä lurjus hoipperehti, setäni eteen ja piti hänelle puheen, jonka

tulkki kertoi sisältävän vakuutuksen, että he olivat joka sorkka

suuria sotureita, ja joka lauseen perästä kiljahteli koko joukko

'hau, hau', mikä heidän kielessään merkitsee 'niin, niin'. Ne olivat

Mustajalkoja."

"Siouxeja ne olivat", huomautti Bernhard kainosti.

Fink laski teelusikan kädestään ja tuijotti silmät suurina

oikaisijaan. "Minäpä arvelen, hyvä herra, että ne olivat

Mustajalkoja."

"Siouxeja ne arvatenkin olivat", toisti Bernhard. "Mustajalkain

murteessa 'niin' kuuluu toisin."

"Hitoilla", huudahti Fink, "jos kerta olette niin hyvä tuttava noiden

punaisten paholaisten kanssa, niin miksi annatte minun purkaa teille

jahtijuttujani?"

"Olen vain vähän perehtynyt heidän kieleensä", Bernhard vastasi;

"aivan sattumoilta tulin äskettäin selailleeksi eri murteiden

sanaluetteloja."

"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat

siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin

murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."

Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito

oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä

pystyi käsittämään, kansojen sielua.

Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttua

Fink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaa

Jumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaan

osannut erottaa oikeata vasemmasta."

* * * * *

Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää

myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni

ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa",

hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."

Fink suostui tulemaan.

Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard

pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan

asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti

taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja

sikareja."

"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun

herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa

osataan elää niinkuin pitääkin."

"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita

nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa

fasaaneja, Sidonie."

"Otamme kai tilapäisen tarjoilijan", arveli äiti.

"Ei millään muotoa", vastusti Bernhard hätäillen. "Herrathan

tulevat minun luokseni hyvinä ystävinä, ja sellaisina heidät on

vastaanotettavakin, minun omassa huoneessani ja ilman vieraita

palvelijoita."

Ja mitä lähemmäksi kutsuaika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi

Bernhardin touhu; jopa hän kerta pikastuikin, kun kaikki ei käynyt

hänen mielensä mukaan. "Missä teekannu on? Vielä ei mitään teekannua

ole huoneessani", hän huusi äidilleen.

"Minä laitan teen valmiiksi ja lähetän huoneeseesi, niinkuin

herrainkutsuissa on tapana", sanoi äiti, joka uudessa

silkkihameessaan kahisi ympäri taloa.

"Eipäs", vastasi Bernhard itsepäisesti, "minä tahdon itse valmistaa

teen, niin tekee Wohlfart ja myöskin herra von Fink."

"Bernhard tahtoo itse valmistaa teen!" huudahti äiti Rosalielle.

"Onko kummempaa kuultu, hän tahtoo itse valmistaa teen!" huusi

Ehrenthal makuuhuoneestaan, missä hän juuri takoi saappaita

jalkaansa. "Hän tahtoo valmistaa teen!" päivitteli keittäjätär omalla

puolellaan ja löi kätensä yhteen.

Ja jälleen ryntäsi Bernhard saliin hiottu pullo kädessään. "Mitä

tässä on?" hän huusi kiivaasti.

"Arrakkia", sanoi äiti.

"Rommia täytyy hankkia, Fink ei juo arrakkia teensä keralla."

"Minä käyn itse hakemaan rommia", huudahti Ehrenthal, sieppasi

hattunsa ja juoksi pullo kädessä naapuri Goldsteinin viinikauppaan.

Matkalla pitopaikkaan Anton sanoi Finkille: "Kiltisti teit, Fritz,

kun lähdit mukaan, Bernhard tulee siitä hyvin iloiseksi."

"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut

illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman

tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen

äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät!

Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut

hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."

"Mehän olemme kutsutut Bernhardin luo", virkkoi Anton hienostaan

nuhdellen.

"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme

veljen tuomaan hänet näkyviin."

"Toivon, että hän pysyy näkymättömänä", huokasi Anton.

Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla,

Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri

kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita

silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita

pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle

oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja

kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan

avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän

lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään

aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut

tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan,

ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan

mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti

Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen

älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi

hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen

ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen

kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat

kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa.

Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle

hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana

heidän oveltaan.

Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva

Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu

kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena

polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka

pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra

Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä

"armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden,

koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja

tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä

sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan

hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon

verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän

jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt,

lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan

katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista

seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen

kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita

piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet

henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat

kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan

ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli

jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin

olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli

kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili

julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea,

jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen

koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi

tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua

hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin

istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei

ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin.

Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja

korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.

Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun,

rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.

Äiti valitti hänelle Bernhardin sisällä-kykkimisestä.

"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka

kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla

tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä

olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä

siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi,

jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten

ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on

yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on

oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia

joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", -- tällöin tuo veijari

kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle -- "hän ei helposti

huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut

meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."

"Mutta onhan maailmassa niin paljon pahaakin", huomautti rouva

Ehrenthal.

"Enpä sitä uskoisi", vastasi Fink nauraen. "Myönnän kyllä, että

joillakin hyönteisillä on ilkeitä ominaisuuksia ja että kehnoa on

juopua paloviinasta. Mutta muuten kaikki riippuu yleensä siitä, miltä

kannalta asiaa katselee. Katsokaappa esimerkiksi näitä ostereita.

Panen vaikka vetoa, että monet kalalajit ja maankamarallakin eläjät

pitävät tätä suloista olentoa inhoittavana kummituksena, mutta

minusta se on luomakunnan ylhäisimpiä keksintöjä. Mitä vaatimuksia

me ylhäiselle luonteelle asetammekaan? Osterilla on ne kaikki: se on

levollinen, se on hiljainen ja se on tarrautunut lujasti kiinni omaan

kamaraansa. Se sulkeutuu ulkomaailmalta tarkemmin kuin mikään toinen

olento. Kun se paukauttaa kuorensa kiinni, niin sehän on mitä selvin

viittaus: en ota ketään vastaan; ja kun se avaa helmiäistalonsa,

osottaa se suosimalleen tasa-arvoiselle olennolle mitä hellintä

hempeä. Jos ihminen on oikeutettu kadehtimaan jotakin muuta

luomakunnan jäsentä, niin osteri se silloin tulee kysymykseen. Te

ehkä sanotte, että merivesi ei ole mikään mieluinen asuinpaikka. Joka

voi luopua siitä kehnosta tavasta, että haukkaa joka silmänräpäys

ilmaa keuhkoihinsa, niinkuin meidän ihmisten on valitettavasti

pakko tehdä, sille täytyy olon merenpohjalla olla mieluista."

Hän kääntyi sitten Rosalien puoleen: "Vain osterin musikaalinen

sivistys on, pelkään minä, jäänyt keskeneräiseksi. Lukuunottamatta

myrskyn ulvontaa ja höyrylaivan pauhinaa ei sen asuinpaikkaan pääse

tunkeutumaan moniakaan ääniä."

"Harrastatteko te musiikkia?" kysyi Rosalie.

"Tuskinpa rohkenen vastata myöntävästi", sanoi Fink kohteliaasti.

"Rämpyttelenhän vähän flyygeliä, ja jos yritän pistää lauluksi,

vältän asuttuja paikkoja. Mutta minä olen musiikkiin onnettoman

rakastajan suhteessa. Yhtä soitinta palvon mitä hartaimmin, ja

antaisin vaikka mitä, jos harjautuisin sen käyttämisessä mestariksi."

"Viuluako tarkoitatte?" Rosalie kysyi.

"Anteeksi, patarumpua. Minä kysyn, mitä on sen rinnalla muiden

soittimien helinä? Pelkkää iankaikkista levotonta kiipeämistä

alhaalta ylös ja taas takaisin, sietämätöntä korvainrasitusta

kaikissa mahdollisissa tempoissa, trioleissa, lirutuksissa,

tremoloissa ja mitä nuo kiusankappaleet ovatkaan nimeltä. Vain

harvoin kuuluu pitkä, leveä ja levollinen ääni, vakava sävelmä,

joka kajahtaa loppuun saakka saamatta potkua seuraavalta nuotilta.

Verratkaa tähän patarummun ääntä. Mikä voima siinä onkaan, mikä

juhlallisuus ja tehoavaisuus! Entä sitä onnellista miekkosta,

joka saa sellaisen soittimen hoidettavakseen! Muita taiteilijoita

syytetään äreydestä ja hermostuneisuudesta, mutta patarummun

paukuttajasta tulee sankari, suuripiirteinen luonne, hän edustaa

kokonaista maailmankatsomusta, johon vain kaikkein korkeimmalle

tasolle pystyväin miekkosten onnistuu kiivetä. Hän vaikenee

kolmenkymmenen, viidenkymmenen tahdin ajaksi, sillä aikaa kuin

muiden sävelten sarja juoksee ja vinkuu hurjasti sikinsokin

niinkuin hiirilauma, kun kissa ei ole kotona. Hän yksin vaikenee

majesteetillisen äänettömästi, näköjään vallan toimettomana, jollei

ehkä pistä nuuskaa nenäänsä tai katseellaan etsi kuulijakunnasta

kauniimmat naiset, joille hymyilee. Mutta sielussaan hän askartelee

ahkerissa ajatuksissa: 27, hoo, vartokaappas vain, te kaikki

särähtelevät ja pärähtelevät äänet, 28, minä annan kohta kalloonne,

29, tuo viulu käy varsin nenäkkääksi, 30, pum! Hän iskee rumpuaan,

ja toiset soittimet hätkähtävät hermostuneesti, sillä ne tuntevat

herransa ja mestarinsa äänen, ja kaikki kuulijat hengähtävät syvään,

sillä ratkaiseva sana on sanottu." -- Rosalie nauroi.

"Annanpa kohta rakentaa itselleni parin patarumpuja ja pyydän kunnian

saada kirjoittaa duetin patarummulle ja fortepianolle ja omistaa sen

teille, armahin neiti -- mieluimmin jonkin tunteellisen notturnon. --

Kautta Apollon, tämähän on verratonta viiniä! Minkä maan kansalaista?

En ole vielä saanut kunniaa tutustua siihen mieskohtaisesti."

"Se on unkarilaista viiniä, vanhaa Menesin-kasvua", huusi isä

Ehrenthal pöydän yli. "Ja se on maannut kellarissa koskematta

viisikymmentä vuotta."

"Tunnetteko te tämän lajin, herra Bernhard?" kysyi Fink, välittämättä

isän vastauksesta.

"Minä en juuri ole viinientuntija", sanoi Bernhard.

"Sepä vahinko", valitti Fink. "Sellaisella runotarten suosijalla kuin

te pitäisi olla kelpo viinikellari. Mutta musiikista puhuessamme,

sanokaapas meille ainakin, miten nuo persialaiset ystävänne, herrat

Sadi ja Jussuf, lauloivat runojaan mustasilmäisille kaunottarilleen?

Pyydän, että esitätte jonkin niistä persialaiseen tapaan."

Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi

meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika

työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi

lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.

Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi

Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan

säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat

viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi

jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen

sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta;

ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin

oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa

viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen.

Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan

vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin

puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän

tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi

kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti

itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin

suuren maailman ihmisten olemukseen.

Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä

sen johdosta kotimatkalla.

"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin

pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla

hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka

he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia

sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään

miellyttää."

"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on

kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän

käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo

huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."

"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä

käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo

parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."

Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti

luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink

oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin

päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton

vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan

Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko

lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti

ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä

ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton

tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas

ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan

odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä,

hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun

portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin

kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään,

jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä

herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen,

ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika

joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän

täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli

odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli

viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän

kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella

tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja

päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja

kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna,

ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin

Bernhardin luottamusta."

"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä

hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet

kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja;

kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja

sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa

käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään,

vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja

kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin

olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta

minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."

"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko,

että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia

asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua

epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."

"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta

täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran

nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean

tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon

ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."

"Valitettavasti pelkään", huudahti Anton, "että hän jo ilman sitäkin

tuntee maineensa olevan vaarassa."

"Välipä sillä", sanoi Fink levollisesti, "hän jaksaa sen hyvin

kestää."

"Mutta Fritz", huusi Anton, väännellen käsiään, "etkö vähintäkään

tajua, minkä vääryyden sinä moisella teolla teet Bernhardille?

Sinä viekoittelet sivistyneen ja hienotunteisen miehen sisaren

hullutteluihin, jotka tälle käyvät väkistekin kohtalokkaiksi. Juuri

senvuoksi, että noin puhdas sydän sykkii ympäristössä, jota hän

sietää vain siksi, että hän on niin luottavainen ja kokematon, juuri

senvuoksi vääryytesi koskee minuun niin katkerasti."

"Siksipä teetkin viisaimmin kun säästät ystäväsi suurta

hienotunteisuutta ja lakkaat puhumasta hänen sisarestaan."

"Eipäs", vastasi Anton suuttuneesti, "velvollisuuteni Bernhardia

kohtaan pakottaa minun menettelemään toisella tapaa. Minun täytyy

vaatia sinulta, että hetipaikalla lopetat suhteesi Rosaliehin,

mitä laatua se onkin, ja pyrit välttämään näkemästä hänessä muuta

kuin ystäväni sisaren, jollaisena hänen olisi pitänyt sinulle aina

pysyäkin."

"Vai niin", virkkoi Fink pilkallisesti, "eihän minulla ole mitään

vastaan, että asetat sellaisen vaatimuksen. Mutta entäpä jollen

suostu siihen, mitäs sitten? Yhäti edellyttäen, että ylipäänsä

kiellän olleeni tuo onnellinen odotettu."

"Jollet siihen suostu", huudahti Anton hyvin järkytettynä, "niin en

anna sinulle tätä tekoa koskaan anteeksi. Se ei ainoastaan todista

hienotunteisuuden puutetta, se on paljon pahempaakin."

"Mitä sitten, jos suvaitset sanoa?" kysyi Fink kylmästi. "Se on

kehnoa", Anton huudahti. "Oli jo pahasti tehty, että käytit tytön

keimailua hyväksesi, mutta kaksin kerroin kehnompaa on, ettet edes

nytkään ajattele, miten pääsit hänen tuttavakseen, et ajattele hänen

veljeään ja minua, joka välitin tuon kovaonnisen tuttavuuden."

"Ja sallippa sinä puolestasi minun sanoa", vastasi Fink, sytyttäen

teekattilan alla olevan väkiviinalampun, "etten minä lainkaan myönnä

sinulle oikeutta pitää minulle tällaisia esitelmiä. En halua riidellä

sinun kanssasi, mutta toivon, etten mokomasta asiasta kuule enää

sanaakaan sinun taholtasi."

"Sitten minun täytyy lähteä luotasi", Anton sanoi, "sillä minun on

mahdotonta puhella kanssasi muista asioista, niin kauan kuin tunnen

että olet käyttäytynyt ilkeästi." Hän lähti ovea kohti. "Jätän sinun

valittavaksesi, tahdotko rikkoa välisi Rosalien kanssa, tahi -- niin

hirveätä minun on tätä sanokin -- minun kanssani. Jollen huomisiltaan

mennessä saa sinulta vakuutusta, että aiot lopettaa vehkeesi, niin

menen puhumaan asiasta Rosalien äidille."

"Hyvää yötä, typerä Tony", virkkoi Fink. Anton lähti kevytmielisen

ystävänsä luota. Ensi kertaa hän ja Fink olivat vakavasti riidelleet.

Hän oli hyvin onneton Finkin huikentelevaisuuden takia ja asteli

myöhään yöhön saakka lohduttomana edestakaisin huoneensa lattialla.

Arveluttavalta tuntui hiiskahtaa asiasta mitään puhdasluontoiselle

Bernhardille; sillähän olisi vain mitä syvimmin haavoittanut

tämän sydäntä, ja hän pelkäsi, ettei veljellä ollut suurtakaan

vaikutusvaltaa sisareensa. Finkiäkin asia harmitti. Hän joi totinsa

tällä kertaa yksin ja mietiskeli kenties enemmän Antonin kaunaa häntä

kohtaan kuin kauniin Rosalien säikähdystä.

* * * * *

Seuraava päivä oli harmaa kummallekin. Muulloin Fink konttoriin

saapuessaan nyökkäsi ystävällisesti ystävälleen, joka jo jonkun

aikaa oli istunut häntä vastapäätä olevalla paikalla, ja Anton tuli

joutuin hänen tuolinsa taakse ja kysyi kuinkahan oli viettänyt

edellisen illan. Tänään Anton istui mykkänä paikallaan ja kumartui

syvään kirjeittensä yli Finkin saapuessa. Jokaisen syrjäisen

täytyi huomata, jos tuli ystävyksiin katsahtaneeksi, että kumpikin

yritti tänään käyttäytyä, kuin olisi vastapäätä ollut vain tyhjää

ilmaa. Finkille oli tämä helposti käynyt päinsä isä Ehrenthalin

suhteen, mutta Antoniin nähden se kävi hänelle vaikeaksi; ja

Anton puolestaan, joka ei ollut perehtynyt tuollaisiin suuren

maailman tapoihin, tunsi itsensä ylen onnettomaksi, kun hänen oli

täytymys silmätä oikeaan ja vasempaan ja ystävänsä pään yli, alati

teeskennellen välinpitämättömyyttä, kuten kinastelevain kesken

sotaa käydään. Aamupäivällä tuotiin aamiainen konttoriin, silloin

työ keskeytettiin lyhyeksi aikaa, herrat nousivat paikoiltaan ja

yhtyivät pikku ryhmiksi. Mutta tänään Anton jäi istumaan, pulpetti

oli ainoa turvapaikka, joka varjeli häntä joutumasta kosketukseen

Finkin kanssa. Ja kaikki pikkuseikat tuntuivat tänään käyvän liittoon

tehdäkseen ystävysten urakan oikein vaikeaksi. Schmeie Tinkeles

saapui konttoriin, ja Finkillä oli jälleen hullunkurinen neuvottelu

hänen kanssaan. Kaikki herrat katsoivat Finkiin ja puhelivat

hänen kanssaan; muulloin oli Anton nyökännyt hänelle hilpeästi

onnistuneiden sukkeluuksien johdosta, mutta tänään hän tuijotti

jäykästi eteensä, aivan kuin Tinkelestä ei olisi ollut mailla eikä

halmeilla. Herra Schröter antoi hänelle tehtävän, jonka johdosta

hänen täytyi tiedustaa Finkiltä jotain asiaa. Antonin oli pakko

sitä ennen karauttaa kurkkuaan vahvasti, jotta äänensä soinnahtaisi

luonnolliselta; ja kun Fink vastasi hänelle lyhyesti, loukkasi sekin

häntä, ja hänen kiukkunsa tuota paatunutta vastaan leimahti jälleen

ilmiliekkiin. Päivälliselle olivat molemmat aina menneet yhdessä,

ja Fink oli tavallisesti jäänyt odottamaan, kunnes Anton nouti

hänet. Tänään ei Anton tullut. Fink lähti herra Jordanin kanssa

kadunvartiseen rakennukseen, ja Jordan kysyi ihmeissään: "Missä

Wohlfart nyt viipyy?" johon Finkin täytyi vastata; "Viipyköön missä

tahtoo."

Iltapäivällä Anton ei voinut pidättyä vilkaisemasta jolloinkin

kirjeistään toisen ylpeihin kasvoihin. Silloin hänen täytyi aina

ajatella, miten hirveäksi hänelle tulisi käydä tästälähin vieraaksi

miehelle, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt. Mutta hän

pysyi lujana. Nytkin, kun ensimmäinen suuttumus oli haihtunut,

hän tunsi ettei voinut menetellä toisin. Vakaumus tästä pehmitti

hänen sydäntään. Ja sellaisen mielialan vallassa ollen hän ei enää

väitellyt katsahtamasta kadotetun ystävän puolelle. Ylös katsoessaan

Fink näki Antonin silmät vastassaan, ja ne olivat täynnä surua. Tuo

tuskallinen katse teki paatuneen miehen mielen paljon levottomammaksi

kuin entinen äkeys. Siitä hän huomasi Antonin tahtovan pysyä lujana,

ja vaakakuppi, jossa kaunis Rosalie istui, lennähti korkealle ylös.

Jos Anton poroporvarillisuudessaan sittekin lähti Rosalien äidin

puheille, niin hänen juonensa pilautui joka tapauksessa. Äidin

vihasta hän tosin vähän välitti, ja Rosalie sai selviytyä miten

parhaiten taisi, mutta ajatus viattoman Bernhardin surusta oli

hänelle epämieluinen. Ja mikä oli pahinta, hänen omat välinsä Antonin

kanssa olisivat iäksi rikki, kohta kun tämä puhuisi asiasta kolmannen

henkilön kanssa. Tämä pohdinta piirsi ryppyjä hänen otsaansa.

Vähää ennen kello seitsentä lankesi varjo Antonin edessä oleville

papereille. Hän katsahti ylös ja näki Finkin kurottavan pulpetin

yli pientä kirjelappua, joka oli osotettu Rosalielle. Anton kavahti

pystyyn.

"Olen kirjoittanut hänelle", lausui toinen jäätävän kylmästi,

"että kun sinun ystävyytesi ei jätä minulle muuta vaalia kuin joko

pilata tytön maine tahi keskeyttää tutkimukseni mielenkiintoisesta

kansainsielusta, niin minun täytyy valita jälkimmäinen vaihtoehto.

Tässä se kirje on. Voithan sen lukeakin. Se on matkapassi."

Anton otti kirjeen syntisen kädestä, sinetöi sen joutuin pienellä

konttorisinetillä ja lähetti piharengin kiidättämään sen

kaupunkipostiin.

Siten oli vaarasta päästy, mutta ystävysten välinen jännitys jatkui

edelleen. Fink kantoi kaunaa, eikä Anton voinut unohtaa hänen

yrittäneen tehdä petoksen hänen ystäväänsä Bernhardia kohtaan. Ja

moniaan viikon aikana Fink ei enää juonut iltateetään Antonin parissa.

7.

T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka

säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen

merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt

osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui

allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa

kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti

liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina.

Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi

levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni

vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti

juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla

erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko

julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia.

Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin

säädylliseen aikaan kaupunkiin.

Tänä vuonna kauppias vietti liikkeeseen-liittymisensä

viisikolmattavuotista riemujuhlaa. Jo aamulla kävivät lastaajain ja

makasiinirenkien lähetystöt onnittelemassa, ja päivällispöydässä

konttoriherrat esiytyivät muhkeimmassa juhla-asussaan; herra Liebold

erityisesti uuden-uutukaisessa hännystakissa, jonka hän -- kuten

muitakin ruumiinsa verhoja -- jo monet vuodet veti tänä juhlapäivänä

ensi kerran selkäänsä.

Päivällispöydästä noustua ajoi portin eteen muutamia vaunuja

viedäkseen juhlaseuran maalle. Herra Schröter nousi Sabinen kanssa

ensimmäisiin vaunuihin, ja kun tädin piti tänään olla tilapäisenä

sairaanhoitajana erään sukulaisen luona, katseli isäntä hänelle

sijaista herrain parvesta, jotka joukolla piirittivät vaunuja ja

olivat touhukkaasti antaneet Sabinelle tämän vaunuihin noustessa

ainakin siveellistä kannatustaan. Fink istui jo ratsunsa selässä,

ja siksipä isäntä kutsui herra Lieboldin ja herra Jordanin

valtavaunuihin. Molemmat herrat kumarsivat, ja herra Liebold istahti

jäykästi hymyillen talon neitiä vastapäätä. Mutta, ah, hänen

ilossaan oli salaisen pelon pohjasakka. Kaikki työtoverit tiesivät

ja hän itse kaikkein parhaiten, ettei hän millään ilveellä voinut

ajettaessa sietää istua takaperin. Korkeihin kunniapaikkoihin hän ei

ollut koskaan pyrkinyt, koko elämänsä ajan hän oli istunut takaperin

onnettaren kiitävissä vaunuissa, mutta tavallisissa ajopeleissä hänen

vatsansa nousi kohta tuimaan kapinaan, jollei hän istunut vihaisesti

kasvot eteenpäin. Tänäänkin hän tunsi onnettomuuden tulevaksi,

päällepäätteeksi istuessaan talon jumaloitua valtiatarta vastapäätä.

Kuinka kernaasti hän olisikaan uhrannut paikkansa jollekin toiselle,

mutta se ei käynyt päinsä, kunnia oli liiaksi suuri, ja hänen

kieltäytymisensä olisi kenties käsitetty väärin. Niinpä hän sitten

istui kunniansa marttiirana, pahinta varoen, talon neitiä vastapäätä;

turhaan yritti hän näyttää huoletonta naamaa ja silmätä tienvierille,

missä talot ja puut, ihmiset ja koirat tanssivat hänen ohitseen. Sen

hirvittävän tanssin hän kyllä tunsi, se oli pahennuksen alku. Siksipä

hänen oli pakko tuijottaa suoraan eteensä, ja kun hän ei toki voinut

tuijottaa neidin kasvoihin, niin tuijotti hän tämän pään yli. Vielä

hänellä suu hymyili, mutta katse oli jäykistynyt ja poski kalvennut.

Jordan silmäsi häneen varkain sivulta eikä voinut pidättää nauruaan.

Se sai Sabinen kysymään huolestuneena: "Voitteko pahoin, herra

Liebold?" Kun Liebold ei rohjennut kääntää katsettaan taivaalta,

näversi hän sen tuimasti ohikiitävään valkoiseen pilveen ja mutisi

jaksavansa hyvin. Mutta samalla levisi hänen kasvoilleen niin hirveä

epätoivon ilme, että Sabine kääntyi huolestuneena herra Jordanin

puoleen kysyäkseen asianlaitaa.

"Hän ei voi vaunuissa istua takaperin", vastasi tämä.

"Sitten me vaihdamme paikkaa", huudahti Sabine. Herra Liebold pudisti

peljästyen päätään ja teki vaieten kaikenlaisia eleitä osottaakseen

inhoaan yksin sellaisen otaksuman mahdollisuuteenkin. "Herra Jordan,

pyytäkää ajuria pysähdyttämään hevoset", anoi Sabine. Vaunut

pysähtyivät, neiti nousi pystyyn. "Sukkelaan, herra Liebold", hän

huudahti. Tämä yritti vieläkin vastustaa, mutta Jordan tempasi hänet

voimakkaasti pystyyn, ja ennenkuin 'miesparka tiesikään, oli hänet

jo painettu takaistuimelle, ja neiti istui häntä vastapäätä. Hänen

kasvojensa jäykkyys laukesi ja poskille kohosi jo hienoinen punakin.

Mutta minkälaiseen asemaan hän nyt oli joutunutkaan! Mitä ohikulkevat

ajattelivatkaan hänestä ja hänen suhteestaan isännän perheeseen!

Ventovieraat tosin voisivat häntä pitää neidin enona tai setänä,

mutta kaikki, jotka tunsivat nuoren neidin, -- ja kukapa ei tuntenut

kaunista Sabine Schröteriä -- saattoivat tulla vallan kauheisiin

otaksumiin. Eikä sekään riittänyt, että häntä pidettäisiin neidin

sulhasena, sillä mikä sulhanen itse istuu takaistuimella ja panee

morsiamensa ajamaan takaperin, vaan häntä kerrassaan otaksuttaisiin

aviomieheksi. Tuo ajatus nosti hien hänen joka huokosestaan; hän

katsoi neitiin nöyrästi ja pyysi hiljaisella äänellä anteeksi

aiheuttamaansa kuulumatonta skandaalia. Vastauksen asemasta Sabine

ojensi kätensä ja puristi voimakkaasti hänen kättään. Silloin kävi

miesparka jälleen iloiseksi ja kumartui hiukan alaspäin suudellakseen

tuota hansikoitua kättä. Ja samassa silmänräpäyksessä piti heidän

ajaa Strumpf ja Kniesohlin liikkeen kirjanpitäjäin ohi; herra Liebold

ampautui kyllä paikalla pystyyn, mutta onnettomuus oli ennättänyt

tapahtua, Sabine ja hän olivat hirvittävän erehdyksen uhreja. Turhaa

oli enää kamppailla kohtaloaan vastaan. Koko loppumatkan hän istui

mykkänä ja autuaallisen kirkastettuna, kunnes vaunut pysähtyivät

kylän suuren ravintolan edustalle. Kaikki nousivat niistä,

herrat kokoutuivat neitinsä silkkihameiden ympärille, pärähtävä

musiikki kajahti vastaan, ja seurue lähti kävelemään puiston

pyökkikujanteille, joilla tänään kihisi juhlapukuisia kaupunkilaisia.

Sinne Sabinekin leijaili herrain mustassa pilvessä. Mahdollisesti

olisi tämä vaeltava hovipiiri enemmän ilahduttanut monta

kanssasisarta kuin häntä. Joka tapauksessa näytti komealta, kun hän

astui veljensä kainalossa lehtokujia pitkin, kummallakin puolellaan

ja takanaan herrain palvelusintoinen lauma, josta jokainen koetti

päästä johonkin kosketukseen hänen, seuran keskipisteen kanssa --

varsinkin tänään, kun konttori oikein miesvoimalla astui kaupungin

ylimysten joukkoon ja joka miehen tuli esiytyä kuulun kauppaliikkeen

edustajana. Lieboldilla oli yhä entinen autuas hymynsä, jota hän

tosin koetti karkottaa kasvoiltaan, jotteivät ohikulkijat luulisi

hänen heille nauravan. Mutta sitä vahvemmin se kuohui hänen sisällään

ja välähti välistä kesken jonninjoutavaa juttelua kasvoillekin kuin

mikäkin kalevantuli, pullisti hänen suunsa ja sieraimensa levälleen

ja siristi silmät pieniksi ja loistaviksi. Hänellä oli tänään

erinomaisena kunniatoimena kantaa neidin hartiahuivia käsivarrellaan,

hän asteli sopivan välimatkan päässä hänen takanaan ja edusti siten

toista niistä sarekkeista, joilla toiminimi tänään esiytyi luonnon

vihreässä pääkirjassa. Rohkealla anastuksella oli herra Specht saanut

haltuunsa päivänvarjon ja suojeli sillä Sabinen päätä kaikilta

tahoilta sekä marssi muuten suorana kuin vänrikki edellä puiden

vierellä. Ahnein katsein hän tähysteli pensaikoita, eikö niissä

jokin kukka tai kirjava perhonen antaisi aihetta ajatustenvaihtoon

valtiattaren kanssa. Mutta helppoa se ei ollut, sillä Fink astui

neidin vierellä. Tämä öykkäri oli näet tänään kaikkein ilkeimmällä

tuulellaan, ja vasten tahtoaankin Sabine nauroi niille armottomille

kompasanoille, joilla hän arvosteli vastaantulevista erityisen

merkillisiä tyyppejä. Toiminimen joukkoesiytymistäkin hän ivaili,

mutta eipä hänkään välttynyt tuntemasta jonkinlaista nurkkakuntaista

ylpeyttä kauppaliikkeeseen kuulumisestaan.

Heidän ympärillään laahustivat, sipsuttivat ja kahisivat

huvimatkailijain taajat parvet. Tirkistelemisestä, tervehtimisestä ja

väistymisestä ei tullut loppuakaan, kauppiaan piti alinomaa nostaa

hattuaan, ja joka kerta kun hän tervehti, lensivät hänen neljäntoista

alamaisensa hatut ilmaan ja aiheuttivat siinä lakkaamattomia pieniä

pyörretuulia. Olipa se tosiaankin suurenmoista!

Kun Schröterin liikkeen väki oli aikansa uinut kävelijäin virrassa,

ilmaisi Sabine haluavansa levähtää. Kohta lensivät herraparven

etuvartiot penkkien luo ja anastivat pöydän. Käytiin istumaan,

tarjoilijat laahasivat pöydälle jättimäisen kahvikannun ja

tarvittavan määrän kuppeja. Nytpä vasta oli ilo nähdä toiminimeä

toimessa, kuinka jokainen herroista pyrki vapauttamaan Sabinen

kaatelemisesta, koska kannu oli hänelle liian raskas; kuinka hän

valitsi Antonin ajutantikseen, koskapa tämä konttoriherrojen

salongissakin harjoitti samaa tointa; kuinka herroja ilahdutti

kuulla, että kadunvartisessa rakennuksessa tiedettiin heidän

kotoisista oloistaan; edelleen, kuinka kohteliaasti Sabine tarjoskeli

jokaiselle erikseen kakkua, pitäen samalla varalla, etteivät

sokeri- ja kerma-astiat päässeet hetkeksikään pysähtymään pöytää

kiertäessään; ja vihdoin, kuinka kaikki herrat nauttivat ravintolan

isännän ruskeaa juomaa kasvoillaan ylevämmyyden hiljainen hymy,

koska itse paremmin tiesivät, mitä hyvä kahvi oli. Rauhaa ei ollut

kahvipöydässäkään, sillä Sabine sai edelleenkin alinomaa tervehtiä

ohimeneviä tuttavia ja vastailla veljen ystävien puheisiin. Mutta

hän oli mitä herttaisin tässä taukoamattomassa liikunnossaan.

Emännän sävyllä hän puhutteli konttoriherroja, ja vaatimattoman

sydämellisesti hän nousi tervehtimään puheilletulijoita. Hän

tervehti, laski leikkiä ja hoiteli kahvintarjoilua, katseli

kävelijöitä ja ennätti vielä vilkaista tutkivasti Antonin hänelle

ojentamain kahvikuppien sisäänkin. Anton ja Fink tunsivat molemmat,

kuinka hyvin hänelle tämä varma esiytyminen sopi, ja Fink sen

sanoikin hänelle itselleen: "Jos tämä on teille virkistyspäivä,

neiti Sabine, niin enpä kadehdi teiltä työpäiviänne. Ei ainoalla

prinsessallakaan ole vastaanottosalissaan niin paljon huolia, niin

paljon päännyökkäilyjä ja hymyjä ja kohteliaisuuksia jaeltavana.

Teiltä se käy kyllä mainiosti, te olette hyvin harjoitelleet

toimeenne. Kas, tuollapa tulee itse pormestari, ja aivan kohta hän on

teitä puhutteleva. Nytpä käy minun sääliksi teitä: korvillanne teidän

on kuultava minua, kädessä on teillä Lieboldin kuppi ja silmillänne

teidän täytyy kunnioittavasti tähystää suurmogulia. Olen utelias

tietämään, vieläkö lainkaan käsitätte loruani."

"Ottakaahan vain kovakuoriainen kupistanne, niin kaadan siihen

lisää", sanoi Sabine nauraen ja nousi sitten tervehtimään talon

arvoisaa tuttavaa.

Tällävälin Anton huvittelihe kuuntelemalla ohikulkijain huomautuksia

hänen pöytäseurastaan. "Tuo tuolla on herra von Fink", visersi joku

neitonen toverilleen. -- "Sievät kasvot, komea vyötäinen", pärähytti

jokin luutnantti. -- "Mitäpä yksi kala on noin monelle nälkäiselle?"

murahti joku julkimus. -- "Hiljaa, ne ovat Schröterin väkeä",

varoitti häntä jokin konttoristi. -- Kun Anton sitten katsahti ylös,

näki hän kaksi korkeaa, komeaa naishahmoa lähestyvän verkalleen. Ne

olivat rouva Ehrenthal ja Rosalie; jälkimmäinen kulki läheltä pöytää.

Tumma puna nousi vähitellen hänen poskilleen, kun hän tungoksen

läpi tultuaan joutui äkkiä Antonin ja Finkin eteen. Levottomasti

Anton katsahti Finkiin, joka oli jälleen antautunut vilkkaaseen

puheluun Sabinen kanssa, mutta siltä voi hyvin huomata lähestyvät

naiset. Anton nousi tervehtimään, mutta järkkymätön Fink haparoi

huolettomasti hattuaan ja katseli molempia naisia istualtaan niin

kylmästi, kuin ei olisi koskaan ihaillut kauniin Rosalien valkealla

käsivarrella kimaltelevia rannerenkaita. Antonin kohtelias tervehdys,

Rosalien häikäisevä kauneus ja ehkäpä hänen silmiinpistävä pukunsakin

saivat aikaan, että Sabinekin tarkkaavasti katseli molempia

naisia. Ehrenthalin tytär ei piitannut Antonin tervehdyksestä;

hänen tummat silmänsä kiinnittyivät tuikeasti Sabineen. Salamoiva

vihan liekki leimahti niistä tyttöön, jota hän luuli onnekkaaksi

kilpailijattarekseen, niin että Sabine peljästyneenä peräytyi, aivan

kuin välttyäkseen jonkin petoeläimen hyökkäykseltä.

Huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina, sanomaton viha kaikissa

piirteissään, kahisi Rosalie pöytäseuran ohi. Finkin huulet

kurtistuivat hymyyn ja hän kohautti hiukan hartioitaan. Naisten

ohimentyä Sabine katsahti kummastuneena Antoniin ja Finkiin ja kysyi:

"Kuka tuo oli?"

"Olipahan vain Antonin tuttavia", sanoi Fink ivallisesti. "Rouva

Ehrenthal tyttärineen", vastasi Anton hämillään;, "neiti on sen

nuoren tiedemiehen sisar, josta äskettäin olen kertonut teille."

Mutta puhuessaan hän tuli ehdottomasti katselleeksi Finkiin, ja

molemmat vaihtoivat keskenään tuiman silmäyksen.

Sabine vaikeni ja vetäytyi etemmäksi penkillään; hänen iloinen

mielialansa oli mennyttä. Keskustelu ei enää ottanut käydäkseen,

ja kun veli palasi eräästä vieraasta pöydästä, nousi neiti pystyyn

ja pyysi herroja lähtemään heidän omaan puutarhaansa. Uudestaan

hän liihotteli mustan herrapilvensä keskessä, mutta Fink ei enää

kävellyt neidin rinnalla. Tuo leimuavan vihainen katse oli polttanut

poroksi ne viheriät köynnökset, jotka jälleen olivat kasvaneet heidän

välilleen. Sabine valitsi Antonin puhetoverikseen ja koetti olla

hilpeä, mutta Anton huomasi sen olevan väkinäistä.

Kauppiaan iso puutarha sen keskeen rakennettuine puutarhamajoineen

ja kasvilavoineen oli Sabinen mielipaikka. Kesät ja talvet hän ajoi

sinne, kun sää vain myönsi, ja puheli puutarhurin kanssa majan

sisustuksesta ja kukkaishoitoa koskevista yksityisseikoista. Herrat

virittivät hänelle virtanaan kysymyksiä kukkain laadusta ja nimistä,

ja kauppiaan käydessä Finkin kanssa katsomaan naapuritilaa, jota

hänelle oli tarjottu kaupaksi, näytteli Sabine muulle seurueelle

viime aikana toimittamansa uudet istutukset. Hän johti herrat

kukkapenkkien, ruohokenttien ja ansarin halki. Veli oli hänelle

lahjoittanut korkean palmun, ja nyt oli ansarissa palmu, isolehtisiä

pisangeja, troopillisia sananjalkoja ja kukkivia kaktuksia yhdistetty

siroksi ryhmäksi, sen eteen asetettu sievä penkki ja pöytä ja siten

aikaansaatu mitä miellyttävin talvinen oleskelupaikka. Sabinen

kertoessa, kuinka hän täällä aurinkoisina talvipäivinä joi kahvia

suurten lehtien alla, toi puutarhuri hänelle lautasella leivänmuruja

ja muuta linnunruokaa. "Vaikkapa minulla silloin ei olekaan näin

suurta seuraa, en kuitenkaan ole yksin", sanoi hän hymyillen.

"Me pyydämme, että esitätte meidät linnuillenne", huudahti Anton.

"Teidän täytyy sitten vetäytyä puutarhamajaan ja olla aivan hiljaa",

pyysi Sabine. "Tuo pikkuväki tuntee kyllä minut, mutta näin monen

herran näkeminen säikyttäisi sitä." Herrat noudattivat pyyntöä, Pix

talutti kiihtynyttä Spechtiä takin takanapista ja veti puutarhamajan

lasioven raolleen, ja Sabine sirotteli linnunruoan muutaman askeleen

päähän ovesta ja taputti käsiään. Siihen vastasi moniääninen sirkutus

lähimmistä puista ja ansarin katolta. Joukko pikkulintuja lennähti

nuolena alas ja hyppeli hauskasti kirkuen murusia nokkimaan; ne

olivat niin kesyjä, että tulivat aivan Sabinen jalkoihin. Mitään

ylhäistä seuraa ei siinä ollut, muutamia peippoja, hamppuvarpusia

ja koko liuta piha varpusia. Sabine astui hiljaa puutarhamajan

ovelle ja kysyi sen raosta: "Voitteko erottaa niistä yksityisiä?

Niin samanlaisilta kuin nuo pikku herrasväet näyttävätkin, ovat ne

kuitenkin erilaisia ei vain väriin vaan luonnonlaatuunkin nähden.

Minä tunnen monia niistä mieskohtaisesti." Hän osoitti isoa varpusta,

aika komeaa herraa, jolla oli musta pää ja helakan ruskea selkä:

"Katsokaahan tuota paksua herraa tuolla."

"Se on suurin koko joukosta", Anton huomautti.

"Se on minun vanhin tuttavani, se ensiksi tottui minuun, ja

minun muruistani se on niin pulskaksi tullut. Kuinka varmasti se

hyppeleekään, ja kuinka ylhäisesti se nokkii murusia! Aivan kuin

jokin rikas pankkiiri pöyhistelee se muiden joukossa. Kuuletteko

sen kirkuvan? Sen äänikin soinnahtaa niin ylhäisen torjuvalta. Sen

mielestä tämä leivänjakelu on velvollisuus, joka maailmalla on sitä

kohtaan. Taas se kirkuu. Tiedättekö, mitä se sanoo: 'Murutyttöni

on jälleen täällä. Tätä iankaikkista leipäruokaa taaskin! Mitä en

jaksa ahtaa itseeni, sen jätän muille'. Luulenpa että sillä riippuu

kellutinkin pikku vatsallaan."

"Höyhen se on", kuiskutti herra Specht.

"Niin onkin", sanoi Sabine. "Pelkään että sen rouva on sitä

hakannut. Niin ylpeältä ja itsetuntoiselta kuin se näyttääkin, on

se tohvelivallan alla. Tuo harmaa naaras tuolla takana, kaikista

vaaleavärisin, on sen rouva. Katsokaapas, taaskin se karkoittaa

ukkonsa pois."

Varpusväen kesken syntyi kiihkeä kina. Pankkiiri, joka juuri ylhäisen

arvokkaana nokki erikoisen isoa leivänmurua, sai rouvaltaan moniaita

nokaniskuja; edellinen rupesi toraamaan, naapureita riensi luo

ja alkoi ankara rähinä, jolloin yleinen tyytymättömyys kohdistui

pankkiiriin. Se karkoitettiin parvesta ja sai tyytyä höyhenpuku

pörröisenä ja päätään pudistellen hyppelemään piirin ulkopuolella,

samalla kuin sen puoliso seisoi hajasäärin valtaamansa leivänmurun

päällä ja piti aika riemunrähäkkätä.

Herroja nauratti.

"Nyt tulee pikkuruiseni, minun lemmikkini, katsokaahan sitä!"

huudahti Sabine iloisesti. Avuttomasti ja siivet levällään

hoipperehti pieni varpusenpoika esiin, aivan kuin vähäinen lapsi,

jonka on vielä työläs kävellessään ylläpitää tasapainoa. Se pääsi

pankkiirinrouvan viereen, levitti nokkansa selko seljälleen, huusi

käheästi ja löi siivillään maahan. Äiti murensi ison leipäpalan

pieneksi ja syötti murut poikasen avattuun kitaan. Keskellä

tuota rähisevää, tanssivaa ja tappelevaa seuraa emo siten ruokki

poikastaan. Pala palalta katosi isoon kitaan, isän hypellessä

mahdikkaasti muutaman askeleen päässä ja mulkoillessa välistä

vihaisesti tarmokkaaseen puolisoonsa.

"Kuinka viehättävää!" Anton huudahti.

"Eikö totta?" sanoi Sabine. "Tuon pikkuväenkin keskuudessa on

luonteita ja perhe-elämää."

Mutta nyt rikkoutui tuo rauhallinen kuva väkivaltaisella tavalla.

Keveitä askeleita kuului käytävältä, linnut lensivät säikähtyneinä

ylös, vain emo poikasineen olivat niin ahkerassa hommassa, etteivät

aluksi huomanneet rauhanhäiritsijää. Vihdoin lensi emokin puuhun

ja huuteli hätäisesti poikastaan tulemaan perässä. Mutta pikkunen

oli ahminut niin runsaan aterian, että oli puolipökertyneenä eikä

jaksanut heikoilla siivillään kohota ajoissa lentoon. Finkin

ratsuruoska viuhahti ilmassa ja sattui poikaseen, jonka hengetön

ruumis lensi kukkien joukkoon. Puutarhamajan ovelta kuului

moniääninen suuttunut huudahdus, ja kaikki konttoriherrat katselivat

suuttuneina murhaajaan. Fink, joka ei ollut heitä aluksi huomannut,

oli kummastunut häntä vastaan nousseesta vihanmyrskystä. Sabine

kumartui kukkapenkkiin, nosti pikkuruumiin huulilleen ja suuteli

sitä, valittaen soinnuttomalla äänellä: "Se on kuollut!" Hän istahti

oven viereiselle penkille ja peitti nenäliinallaan pienen vainajan.

Seurasi tukala hiljaisuus. "Te surmasitte neiti Sabinen

lemmikkilinnun", sanoi herra Jordan viimein moittivasti.

"Siitä on mieleni paha", virkkoi Fink ja istahti pöydän takana

olevalle penkille. "Enhän voinut tietää, neiti, että teidän hyvä

sydämenne jakautui tämänkinlaisille pikkuvarkaille. Minulla oli

paras tarkoitus ja luulin ansaitsevani talon puolelta kiitoksen

toimittaessani yhden noita jyvävarkaita pois maailmasta."

"Se pikku raukka", huokasi Sabine murheellisesti. "Äiti huutelee sitä

puusta, kuuletteko?"

"Se lohduttautuu kyllä tappiostaan", Fink vastasi. "Minusta on

tarpeetonta osoittaa varpuselle enemmän tunteellisuutta kuin mitä sen

oma rotu sille omistaa. Mutta tiedänhän teidän kohtelevan kaikkea,

mikä teitä ympäröi, liikutuksen ja osanoton tunteilla."

"Jollei teillä itsellänne ole tuota ominaisuutta, niin miksi

pilkkaatte sitä toisilla?" kysyi Sabine värähtelevin huulin.

"Miksikö?" kysyi Fink. "Siksi, että tuo tapa kohtaa minua kaikkialla.

Tuo iänikuinen tunteellisuus, jota täällä omistetaan kaikelle mikä

sitä ei ansaitse, tekee ihmiset lopulta heikoiksi ja pikkumaisiksi.

Sillä, joka tuhlaa tunteitaan kaikenlaisiin jonnin joutaviin

pikkuasioihin, ei loppujen lopuksi ole enää tunnetta omistettavaksi

suureen intohimoon, kun sellainen hänelle tarjoutuu."

"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän

järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri

intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin

tuskallisen katseen.

"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan

kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana

kuin pehmeänä."

"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen

äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa,

jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua

takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita

elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja,

kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat

lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi

potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset

siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne

laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia

tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan

miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan

tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun

sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden

perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt

tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin

hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan,

vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.

"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte

hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi

saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai

ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon,

mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette

inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä,

kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä

tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa

olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä

sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka

suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."

"Vaaditteko te naiseltakin samanlaista mieltä?" Sabine kysyi.

"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista

perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä

enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi

hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa

vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon

varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar

ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle

kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin

jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa

hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan,

jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista

joka kadun varrelta?"

"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia

luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen

hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun

surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa

elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää

elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi

itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa.

Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä.

Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta,

mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille

siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi

suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja

tyly ilme.

Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen

vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä

kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa

alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman

vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä

kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti

puhumaan:

"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava

esimerkki omaa teoriaansa vastaan."

"Mitenkä niin, hyvä herra?" kysyi Fink, katsahtaen syrjäkarin

Antoniin.

"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia

yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme,

työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja

jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota

sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella,

että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis

on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike

voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää

mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä

itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold

piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja

nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie

voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen,

niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan

tapaan kuin nytkin."

Liebold kävi hämilleen ja nyki kaulustaan.

-- Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa

hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen

pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi

sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun

on lähdettävä sinne.' -- 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja

miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti

kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' --

'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi.

Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen:

"Väärin se olisi ollutkin."

"-- Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä

itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle

vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan

Napoleonin näköiseksi. -- "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink,

"sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua

sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra

Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena

harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' --

'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena

oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa

liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet

eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran

kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin

vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni

työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen

liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä

mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota

hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy

silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia

päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä

merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Siksi kai, että tuntee, saaneensa turkkiinsa, herraseni", virkkoi

Fink.

"Eipä siksi, vaan koska hän älyää sinun pistoksiesi takana samaa

suopeata hyväntahtoisuutta, jolla joku toinen hyväilee kotilintujaan.

-- Ja jos isännän liikkeellä on loistavaa menestystä, niin

kukapa siitä iloitsee hartaammin kuin Fink itse. Äskettäin, kun

sinkkitavarain alalla tuli yleinen hinnanalennus, ja herra Schröter

vastoin koko konttorin ja Finkinkin mielipidettä möi varaston ajoissa

Hampuriin ja siten säästi liikkeen moniaitten tuhansien taalerien

tappiosta, silloin piti Fink isompaa iloa kuin kukaan meistä ja

pakotti Jordanin ja minut lähtemään samana iltana viinitupaan

tyhjentämään pullon tapauksen johdosta."

"Koskapa en tahtonut yksinkään juoda, sinä narri!" ärähti Fink.

"Tietysti vain siksi", huudahti Anton; "ja samasta syystä sinä

tyhjensit ensimmäisen lasin toiminimen menestykseksi, jota sanoit

kunniakkaaksi kauppaliikkeeksi."

Fink katseli alas eteensä, Sabine loi Antoniin loistavan katseen, ja

kaikki toisetkin hymyilivät ystävällisesti ja vetäytyivät lähemmäksi.

Äskeinen tukala jännitys oli lauennut.

"Ja muissakin suhteissa", jatkoi Anton voitonriemuisesti, "hän

osoittaa aivan samaa viheliäistä tunteellisuutta, joka hänestä

äsken oli niin halpa-arvoinen. Hänhän rakastaa, kuten kaikki

tiedämme, ratsuhevostaan mieskohtaisella rakkaudella, se merkitsee

hänelle muutakin kuin sitä viidensadan dollarin summaa, jonka hän

siitä on maksanut, tahi niin ja niin monta sentneriä hevosenlihaa,

jolla on nylkemätön nahka ympärillään. Hän huolehtii elukasta kuin

ystävästään."

"Koskapa se minua huvittaa."

"Se on selvää; suuliinoista on meikäläisille perheenemännillekin

huvia. Entä hänen kondoorinsiipensä, pistoolinsa, ratsupiiskansa ja

punainen rommi karahvinsa, kaikki ne ovat hänelle yhtä huvittavia

muistoja kuin ikinä saksalaiselle siirtolaiselle lintuhäkki. Hänellä

on paljon merkillisempiäkin päähänpistoja ja kiintymyksiä kuin

meillä. Lyhyesti sanoen, hän on itse asiassa samanlainen surkean

hyvänahkainen saksalainen kuin kuka muu hyvänsä."

Sabine pudisti hiljaa päätään, mutta silmäsi nyt paljon

ystävällisemmin kopeaan amerikkalaiseen. Finkinkin kasvoilla oli

sävy muuttunut. Hän tuijotti vakavana eteensä, ja hänen ylpeissä

piirteissään oli ilme, jota toisen miehen kasvoilla olisi sanonut

liikutukseksi. "No niin", sanoi hän vihdoin, "neiti ja minä, me

olimme äsken kumpikin liian tiukkoja omalla kannallamme." Hän

viittasi kuolleeseen varpuseen. "Tämä vakava tosiasia silmäini edessä

lasken aseeni ja tunnustan toivovani, että tuo pieni herra vielä

eläisi ja kirsikkain ja leivänmurujen voimalla saavuttaisi ukkoiän.

Ja sitten pyydän, ettette enää kantaisi kaunaa minua vastaan, neiti."