Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät

herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen

päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.

"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten

letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

Anton oli raivoissaan.

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja.

Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran

kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari

kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka!

Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille

sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä

olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen

puhua."

"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon

läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka

tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä

kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä

joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te

näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita

otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos

mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset

puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa

totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä

päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole

lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan

joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä

liikuttavalta kuin ansaitultakin. -- Ankarin arvostelu langetetaan

minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin

pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi

Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä

kirjoittanut."

"Paljon hyvää se ei taida sisältää", virkkoi Benno uteliaana.

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella

surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja

hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva.

Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja

älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla

tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä

kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin

Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa

palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä

pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin

tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin

pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

Tönnchen veti suunsa hymyyn.

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin

vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri,

tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä

molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän

otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. -- Anton puristeli

käsiään nyrkkiin pöydän alla. -- "Kas tässä! Surkea taivaan sallima,

Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty

kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme

huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui.

Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin

sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän

hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa,

että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat

sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Minä olen samaa mieltä", huusi Benno Tönnchen kiihkeästi.

"Minä myös", toisti Werner.

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin

omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän

sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän

harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte

näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. --

Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia

kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte

kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä

syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta.

Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla

herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen

esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä

tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon?

Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan

uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota

huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla,

eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain

vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen,

kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän

pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään";

sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja

lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär

Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän

oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien

läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti,

sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja

kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma

huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla

herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut.

Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja

sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa

patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan

tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse

asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi

turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa

nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti

liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka

tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein

todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink

hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille

naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu

minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta

ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he

ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa

ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se

ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi

siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja

huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän

lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä

aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt

viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta.

Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki

humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi

Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni

takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton.

"Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät

toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä

on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"Toivon ettet koskaan tule maksamaan minun puolestani", virkkoi Anton.

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma

rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä

portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua

luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. -- Mitähän kello on?"

"Lyö kohta kaksi", vastasi Anton paheksuvasti.

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin

tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa

moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän

jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan

minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin

koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään

kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista

järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

* * * * *

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta

aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet

jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan

korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa

maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli

tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana

iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan

onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko

kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat

miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink

oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut

käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta

kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei

ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti,

että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt

vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin

hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi

Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs

ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja

minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla,

mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa

etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut,

ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää

murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt!

Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa,

vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan

ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta

hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta

punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut

hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen

ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan

liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti

sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore

ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi

moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille,

etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut

kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää

vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte.

Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies -- edes tekään --

jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes

vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen

todistanut ystävilleni."

"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore

ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina

kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria

neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun

tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille,

koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka,

jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein

kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi

kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner

ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten

kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen

Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti,

voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään

päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä

kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku

Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen

vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan

heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti

tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän

aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä

ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti

paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla

kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan

ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa

tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut

heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen,

tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta

vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta,

vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka

keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen

saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten

vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah!

onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan,

povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset,

nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan

heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä

rikki heitä kietovan lumouksen. -- Koko illan Fink pysytteli kaukana

kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui

Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole

tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta

ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi

hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo",

sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen:

"Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme

häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on

tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla.

Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka

naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan

alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta

voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista

pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun

kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen

todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi,

ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää

lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi

joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore

katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi

sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka

ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen,

niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte

kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää

vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta

alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun

mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä

tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi

sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. -- Ah,

neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti

pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian

täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen

rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta

eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista

ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen

perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä

ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo

seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä.

Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella

virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko

valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka

odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.

3.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli

ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea.

Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin

jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä

olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena

tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi

joutui Antoninkin sielu...

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin

seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta

muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä

lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli

hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen.

Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän

kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli

mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran

hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle

tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä

varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä

äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden

kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä

vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn -- jonka hän hyvin

tunsi -- ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä,

joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät

hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää

poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton,

joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan

vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän

tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien

kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen

joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että

hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa,

vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat

piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli

vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään

myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan,

jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin

ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain

tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin;

kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei

hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken

kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä

rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään,

niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta

tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten

karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on

papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo

mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?"

Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika

suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran

vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä

Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen

tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa

muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton

oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi

tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu

sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa.

Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix

olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli

tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli

sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain

ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan

tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä

kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi

tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla

työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän

tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit

olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix

maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin

-- kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi

loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin

olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin

suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli

sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien

kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen

vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin

huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi

hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan

mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat

joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan

niistä.

Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti

oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli

tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt

itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin

vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän

liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta,

olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin

Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin.

Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana

ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine

oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä

kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli

valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin

myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit

katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan

kysynyt -- Antonin mielestä sangen ivallisesti -- oliko hänellä

portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien

muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi

silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina

hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän

tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan

laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan

summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt

käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä

perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle

vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin

särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.

* * * * *

Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia,

vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin

mittelemään huoneen lattiaa.

"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.

Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink

on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet

niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon

oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean

seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen

häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.

"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja

että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.

"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri

hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä

mitään, ei edes ystävän mainetta."

Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti

päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen

sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi

puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän

varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."

"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon,

että olisit oikeassa."

Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin

pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin,

noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi.

Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena

nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä:

"Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne

puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla.

Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana

nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa

ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla

mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen

teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt

niiden vaimentamiseksi."

Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä

yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut

vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen

omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."

"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias

ankarasti.

"Sen luulen tehneeni", vastasi Anton rehellisesti.

"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi

kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän

omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te

itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua;

mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin

kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa,

johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."

Anton aivan jäykistyi nuo sanat kuullessaan.

Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on

omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset

ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen

lehtolapsi."

"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot

kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty,

että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten

hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart.

Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä

varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."

"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan

kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo

valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni

itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä

uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään

mitään."

"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta

te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen

mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän

asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te

olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja

tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."

Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän

tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän

virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen

tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen

olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin

laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", -- tällöin kauppias

hymyili melkein huomaamattomasti -- "on minulle itsellenikin

selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten

oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi

hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko

tästälähin menettelemään oikein."

"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin

seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä

hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin

huolestuttavat teitä."

"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan,

etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista

puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en

siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun

käyttäytymiseni."

"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja

kutsutti Finkin paikalle.

Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa

olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan

piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"

"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat

vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä

kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.

Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä

hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"

"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on

antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te

olette hänet johdattanut."

"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin

läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta

tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi

astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin

pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."

"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti

kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan.

Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin

on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat

niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa

sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."

"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan,

etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."

"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko

siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.

"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on",

huudahti Anton.

"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin

oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."

Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet.

Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut

koko juonen alkuun."

"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa

ompelukseensa. -- "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott,

niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen

ajattelemattomuuteen."

"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi

kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä

suoriutuvat."

* * * * *

Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa,

puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen

pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin

mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.

Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään:

"Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin

varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi

voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut

järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan

aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen

johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana

ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan

ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.

Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi

ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin,

jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet

paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko

suutuksissasi minuun?"

"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti.

"Kuule mitä sanon -- miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä

en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä

pilaa minusta ja muista ihmisistä."

"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.

"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole

puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle

nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme

keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."

"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon

lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."

"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."

"Mitä sitten aiot tehdä?"

"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on

tehtävä. Lähtekäämme nyt."

"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi;

"mutta älä vain unhota, että jos aiot esittää _noiden_ ihmisten

edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain

huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."

"Luota minuun", sanoi Anton, "minä tulen olemaan aivan rauhallinen."

Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri

seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki

perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää,

mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink

laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen

näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin

eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren

luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin.

Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa

yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät

odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa

vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään,

tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella

teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä

esitän teidät hänelle. -- Mutta mikä teillä on mielessä? -- Tehän

näytätte niin juhlalliselta!"

"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin

murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän

kanssanne enkä muitakaan."

"Ja miksi ette?" kysyi neitonen säikähtyneenä.

"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa,

saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion

kohta jälleen poistua."

"Mutta, herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja löi kätensä yhteen.

"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle

käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne

tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."

"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää

tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.

Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa

ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista

huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti,

"isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain

joutavaa hölynpölyä." -- Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän

lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta

että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. -- "Ja nyt, kun olette

kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä

tanssitunneilla, niinkö?"

"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä

edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä

petturinakin."

Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No,

lähtekää sitten, herrani!"

Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja

katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.

"Miksi ette lähde?" tiuskasi neitonen vielä kiivaammin.

Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen

naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle

ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."

"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja

kääntyi poispäin.

Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä;

vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut

kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen

pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä

oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle

jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä,

joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja

laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi

kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla

Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän

eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran.

Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken,

muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia

kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin

senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär

piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen

sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari

ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla

liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi

koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen

hiljaisuus.

"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan,

että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että

ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä

julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos

Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon

enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini

muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän

julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne

ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen

talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin

tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut,

minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä

virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties

ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne

vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni

hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."

Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen

kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin.

Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus;

kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään

puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään

syliinsä.

Anton kumarsi uudelleen syvään ja riensi ovea kohti.

Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo

lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin

käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen

sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten

sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.

Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä

ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse

jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia

isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä

jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut

katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea

mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella,

kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä,

liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink

oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi

hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja

se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"

* * * * *

Armollisen rouvan salongissa elämä heräsi jälleen täyteen vireeseen

Antonin poistuttua. Ensimmäinen äännähdys, mikä kuultiin, oli

suuttuneen äidin tuikahdus tyttärelleen, joka oli äskeisessä

jäähyväisnäytelmässä niin odottamatta käynyt esittämään pientä osaa.

"Lenore, sinähän unhotit vallan, kuka olet!"

"Anna hänen olla", sanoi vapaaherra kiitettävällä mielenmaltilla

äänekkäästi, niin että muutkin kuulivat, "tytär teki sen, mitä isän

olisi pitänyt tehdä. Tuo nuori mies käyttäytyi miehekkäästi ja hän

ansaitsee meidän kunnioituksemme."

Mutta muissa ryhmissä syntyi vilkas kuhina, jollainen tapaa käydä

kiihkeän keskustelun edellä. "Sehän oli oikea teatterikohtaus", sanoi

talon emäntä, hymyillen hiukan väkinäisesti; "mutta kuka se meille

sanoikaan..."

"Niin, kuka sen alunpitäen sanoikaan..." säesti herra von Tönnchen.

Kaikkein katseet kohdistuivat Finkiin.

"Tehän siitä mainitsittekin, herra von Fink..." aloitti rouva von

Baldereck rankaisevasti ja suoristautui majesteetillisesti tuolillaan.

"Niin kylläkin", ehätti herra von Zernitz väliin, "ja kuitenkin on

huhussa jonkin verran perää, siitä annan kunniansanani. Olenhan

itse ollut todistajana erästä notaarin luona laadittua asiakirjaa

allekirjoitettaessa", hän lisäsi varomattomasti. "Selittäkääpäs tuo

juttu, Fink."

"Minunkin täytyy pyytää herra von Finkiltä selitystä", sanoi talon

emäntä ärtyneesti.

"Minultako, armollinen rouva?" virkkoi Fink viattomasti syytetyn

miehen levollisuudella. "Mitäpä minä tietäisin tuosta huhusta?

Olenhan itse koettanut sitä kumota, minkä olen voinut."

"Niin, olette kyllä", kuului ääniä sivulta, "mutta tehän annoitte

kuitenkin huomata..."

"Tehän sanoitte kuitenkin..." yritti emäntä saada ääntänsä kuuluviin.

"Mitä sitten, armollinen rouva?" kysyi järkähtämätön. Fink

kylmäverisesti.

"... että tuo herra Wohlfart olisi muka jollain salaperäisellä

tavalla tekemisissä... tekemisissä... keisarin kanssa!"

"Se on mahdotonta!" vakuutti Fink mitä vakavimmin. "Todella hirveä

väärinkäsitys! Minä kuvasin teille tuon herran henkilökohtaiset

ominaisuudet, jotka silloin olivat teille vielä aivan tuntemattomat;

mahdollista on, että tulin maininneeksi jotakin satunnaisesta

yhdennäköisyydestä."

"Mutta mitä noihin tiluksiin tulee", ehätti herra von Tönnchen

jälleen väliin, "niin itsehän te siirsitte ne hänelle, ja siirtäminen

tapahtui sangen meikillisissä olosuhteissa. Te vaaditte meitä

todistajia pitämään asian visusti salassa."

"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette

kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi

Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että

tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat

herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan

toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin

pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen,

jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue,

hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon

on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun

pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein;

mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden,

joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella

rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha."

Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi:

"Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja

että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi

pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin

vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet

tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon

minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa

asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän

kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni

loukkauksena. -- Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle

jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen

katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."

Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu

itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin

hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen

tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa:

"Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" -- Mutta

Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana

sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei

neiti Eugenien tanssimaan.

Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille:

"Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että

minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."

"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin

monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme

toisemme maalitauluksi."

Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi

herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta

vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla

huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta

ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. -- Kuitenkin kylmeni Finkin

osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä

Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään,

sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän

huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille

naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.

Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei

häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian

myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan

tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin,

käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat,

ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon... hm, ikävän

seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. -- Samoin ajattelivat

myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo

tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi

kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon

mahtavammankin salonkileijonan -- poissa olevana hän pian joutui

unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa

laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät

häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät

enää tunteneet häntä.

Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan

työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta

lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan

kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli

tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan,

ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen

hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan

huolellisempi."

"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias

ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette

saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan

paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa,

herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa

summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia

selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit

seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta

herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Anton.

Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut,

eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan

tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet

olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa,

kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"

"Minä tein niin", Anton vastasi, "kuin silloin tunsin oikeaksi. Joku

toinen minua vanhempi ja maailmaa kokeneempi olisi ehkä osannut

menetellä viisaammin. Ethän voi minuun suuttuakaan, etten tässä

asiassa noudattanut neuvoasi."

"Merkillistä", ajatteli Fink laskeutuessaan portaita alas, "kuinka

eri tavalla eri ihmiset oppivat käyttämään tahtoansa. Tuosta pojasta

tuli yhtenä yönseutuna itsenäinen mies, ja mitä kohtalo vielä luokin

suurempia kommelluksia hänen elämänsä tielle, selviytyy hän niistä

varmaan yhtä näppärästi ja siivosti kuin nytkin."

Antonille ja hänen ystävälleen oli kunniaksi, että äskeinen tapaus

ei vähintäkään hämmentänyt heidän hyviä välejään. Päinvastoin ne

paranivat ja saivat syvempää sisällistä arvoa. Fink kohteli nuorempaa

ystäväänsä suuremmalla arvonannolla kuin ennen, ja Anton tunsi

itsensä vapaammaksi ja itsenäisemmäksi ja tottui Finkiäkin kohtaan

noudattamaan omaa tahtoansa. Ja nuoremman toverin terve arvostelukyky

vaikutti vähitellen vanhempaan siinä määrässä, että hän luopui

monista hullutteluistaan ja oppi suistamaan hillittömyyttään. Anton

suoritti konttoritehtävät mitä täsmällisemmin, hänen työhalunsa oli

rajaton ja huomaavaisuutensa konttoritovereita kohtaan suurempi

kuin koskaan ennen. Myöskin Finkiin vaikutti Antonin esimerkki,

hänen itsensä sitä huomaamatta, niin että hänkin rupesi työssään

noudattamaan suurempaa säntillisyyttä ja saapumaan säännöllisempinä

aikoina konttoriin. Yhdestä ainoasta asiasta vain ei ystävysten

kesken tullut koskaan puhetta, vaikka Fink tiesi Antonin sitä

alituisesti ajattelevan -- siitä nuoresta neitosesta, joka

viimeisellä tanssitunnilla oli osottautunut niin herttaiseksi ja

urhokkaaksi.

4.

Koskaan eivät kukat olleet kehittyneet sellaiseen väriloistoon

eivätkä linnut virittäneet niin riemullisia lauluja kuin tänä kesänä

vapaaherran tilalla. Talvikautena kaupungissa oli perhe solminut

läheisen tuttavuuden monien maa-aatelisperheiden kanssa; ja tämä

teepöydässä ja tanssisalissa solmittu tuttavuus jatkui sitten kesällä

sinisen taivaan alla. Melkein katkeamatta oli linnassa vieraita.

Kaupungista saapui rouva von Baldereck Eugenien kanssa, toisinaan

myöskin lehtisammakko, Zernitz ja Benno Tönnchen, naapuritilalta

rouva von Werner neljän tyttären ja yhden pojan kera. Theone ja

Hildegard olivat Lenoren vieraina viikkomääriä; heidän ei ollut

onnistunut millään mahdilla ylläpitää valansa velvoitusta, joten

yhtyminen yhteisen ystävän luona oli tervetullut. Talo tuntui monesti

liiankin pieneltä vierasjoukon runsaudelle. Kaikissa huoneissa ja

linnan edessä olevalla pyöreällä nurmikentällä leijaili nuorten

tyttöjen heleäpukuisia hahmoja. He lukivat teatterikappaleita, jakaen

osat keskenään, he elivät yhdessä runouden kaikkein hennoimmat ja

ylevimmät elämykset, he tanssivat, löivät leikkiä ja pitivät iloa.

Ja jos nuoret herrat sattuivat käymään vähän pitkäpiimäisiksi

eivätkä tajunneet tyttöjen korkeata tunteenlentoa, niin nousivat

nämä venoseen, tarttuivat airoihin ja soutelivat kiinteältä

kamaralta keskelle lammikon selkää, missä heillä oli valloittamaton

turva-asema. Kuinka suloista siellä olikaan haaveilla, kun vesi

hiljaa liplatteli purren, laitoja vastaan ja hopeainen kuu kohosi

puisten puiden yli. Ympärillä kurottivat valkeat ulpukat vedestä

kaulojaan, iloissaan että niiden ikiviholliset, joutsenet, olivat

käyneet levolle; kuun kuvainen kimmelteli pinnan kareissa, satakieli

helkytti rannan pensaikossa, ja lämmin tuulenhengähdys toi tuhansien

kukkien makeata tuoksua lammelle. Silloin lauloivat Theone ja

Hildegard kaksiäänisiä lauluja, tahi Hulda Werner kertoi jonkin

suloisen muistelman pääkaupungista, tahi Lenore pilkkaili poloisia

nuoria herroja, jotka avuttomasti juoksentelivat pitkin rantaa ja

yrittivät turhaan kavaluutta ja väkivaltaa käyttäen saada veneen

käsiinsä.

Mutta hauskimmat hetket oli sunnuntai-illoin; silloin jatkettiin

talvikauden kaupunki-iloja; vuoronperään Rothsattelien, Wernerien

ja Baldereckien luona. Jollei tanssittu, harjoitettiin kaikenlaista

hullutusta. Varustauduttiin valepukuihin; yks kaks oli koko nuori

seurue kietonut ylleen päällysvaippoja, hartia- ja päähuiveja mitä

hullunkurisimmalla tavalla, ja sitten järjesti Zernitz, joka tällä

alalla oli mestari, sukkelaan kuvaelmia, joita isien ja äitien

täytyi tulla katsomaan. Tahi esitettiin arvoituksia tuttujen

näytelmien johdolla, joko aivan valmistautumatta tahi siten, että

kullakin esiytyjällä oli osansa kirjoitettu paperiliuskalle, josta

hän sen luki. Koko viikon tytöt vaivasivat päätänsä keksiäkseen

somia ja vaikeasti arvattavia sanoja, joita seuraavana pyhäiltana

esitettäisiin elävinä kuvina. --

Kuinka onnelliseksi Lenore tunsikaan itsensä tähän aikaan! Tosin oli

hänessä yhä vielä jälellä hiukan entistä "eriskummallisuutta", ja

äiti pudisti toisinaan moittivasti päätänsä tyttären jonkin liika

reiman päähänpiston johdosta, tahi kun tämän huulilta kirposi ylen

rohkea sana. Tietysti Lenore aina tanssi kavaljeerina, silloin kun

herroista oli puute; hän johti toisia tyttöjä rajuihin uhkatekoihin;

kerran hän raahasi seurueen kokonaisen peninkulman päähän jollekin

merkilliselle näköalapaikalle, pakotti sen poikkeamaan naapurikylän

kapakkaan makostelemaan lämmintä maitoa ja mustaa leipää ja toi ylen

uupuneen joukon vasta iltamyöhällä kotia heinähäkillä, jota hän itse

seisaalta ajoi. Hän kohteli nuorempia herroja edelleenkin ylimielisen

suojelevasti kuin pikku poikasia, jotka vielä kulkevat voileipä

kourassa, antoi heidän kertoa hänelle hevosjuttuja ja esiytyipä

itsekin kerran äitinsä rajattomaksi kauhuksi jossain seuranäytelmässä

herrana, ratsupiiska kädessä ja nenän alla tappuraviikset, joita

hän väänteli mitä herttaisimmin. Mutta hän näytti tällöin niin

sanomattoman suloiselta, ettei äitikään hennonut häntä tosissaan

torua.

Oli kuitenkin eräs, jota perheen uusi elämäntapa ei oikein

tyydyttänyt, ja se oli paroonitar itse. Hänen miehensä oli saanut

jatkuvan huolekkaisuuden ja homman puuskan, joka oli tykkänään

karkoittanut hänen olennostaan entisen tasapainon ja levollisen

hilpeyden -- kesälläkin hän ajoi usein pääkaupunkiin, vietti

monet illat klubissa tahi naimattomien entisten rykmenttitoverien

"savupirteissä". Ehrenthalin kanssa hänellä oli alituiseen asioita;

ja hän mieltyi meluisaan seuranpitoon, jota hän ei ennen ollut

sietänyt. Vähäpätöisiä nuo muutokset kenties olivat itsessään, mutta

puolison lemmekkäältä silmältä ne eivät välttyneet. Kuitenkin tunsi

paronitar sydämessään, että hän tekisi väärin jos rupeisi niiden

takia suremaan.

Hänellekin tapahtui tähän aikaan suuri ilo. Eugen oli suorittanut

upseerintutkintonsa ja ilmoittanut tulevansa kotiin näyttääkseen

uusia olkaimiaan. Äiti sisusti hänen huoneensa aivan uuteen

asuun, ja isä kannatti sinne asekaapin ja uuden-uutukaiset

metsästysvarustukset, jotka pojan oli määrä saada lahjaksi. Kun

Eugenin tulohetki läheni, ei isä malttanut odotella häntä kotona,

vaan nousi satulaan ja ratsasti vastaan naapurikylään saakka. Ja kun

maantieltä nouseva pieni tomupilvi kertoi tulijan lähenevän ja isä

näki edessään solakan nuoren husaariluutnantin, joka oli kasvoiltaan

äitinsä ilmetty kuva, niin hypähti vapaaherra ratsultaan ketterästi

kuin nuorukainen, poika teki heti perässä samoin, ja syrjäisenkin

sydäntä lämmitti nähdä noiden ritarillisten hahmojen syleilevän

toisiaan keskellä pölyistä maantietä. Ja komeata oli nähdä heidän

ajaa karauttavan rinnakkain linnaan päin.

"Minä tuon sinulle hyviä uutisia rykmentistä", aloitti Eugen, kun

ensimmäisistä iloisista kysymyksistä ja vastauksista oli päästy.

"Ensiksikin eversti lähettää sinulle terveisiä."

"Hän oli aikoinaan hurja veitikka", sanoi isä.

"Nyt hän on paha äkäpussi", huomautti poika. -- "Arvoasteissa

kohoaminen tulee meillä käymään mainiosti. Waldor'in täytyy ottaa

eronsa, koska hänen rintansa käy yhä huonommaksi; Balduin Tronkan

on pakko siirtyä toiseen rykmenttiin, hänellä kun oli tuonaan

ratsumestarin kanssa ihana riita, josta kerron sinulle kohta, ja

Stallinger perii kohta kuolemata tekevän setänsä majoraattitilan.

Hänestä tulee siivottoman rikas mies, puhutaan kahdenkymmenen

tuhannen taalerin vuosituloista."

"Tuo on liioittelua", sanoi isä; "majoraatti ei ole paljon isompi

meidän tilaamme."

"Joka tapauksessa hän lahjoittaa valakkansa vahtimestarillemme",

sanoi poika. "Ja upseerikasinomme ruokapöytään hän on luvannut komean

hopeaesineen. -- Mitäs pidät ruskostani, isä?"

He pysähtyivät portin eteen, ja poika näytteli ratsuaan. Vapaaherra

tarkasteli sitä asiantuntijan silmällä ja lausui olevansa ylipäänsä

siihen tyytyväinen. Tallin edustalla he vielä kerran pysähtyivät.

"Me tahdomme yllättää naiset", sanoi vapaaherra. Kun tallirenki

otti hevoset huostaansa, eivät isä ja poika voineet pidättyä

pistäytymästä talliinkin. Ensin he tarkastivat vapaaherran ratsua ja

kulkivat sitten pitkin kyntöhevosten riviä. Alentuvasti luutnantti

läimäytti niiden joukosta jotakin vanhaa tuttua kaulalle ja lausui

isän suureksi iloksi sotilaallisella säntillisyydellä arvostelunsa

niiden kelpoisuudesta. Tallirengit seisoivat kunnioittavana

piirinä ympärillä, isä ja poika innostuivat kertomaan toisilleen

loppumattomia hevosjuttuja, vapaaherra vanhan hevosenkengittäjän

tyynellä maltilla, luutnantti nuorekkaan tulisesti, iloiten kun

sai isän koetellun viisauden rinnalla näyttää omia vastahankittuja

tietojaan. Lenoren ponyn kohdalle tultuaan herrat muistivat naisten

heitä odottelevan ja riensivät tulisella kiireellä tallista linnaan.

Ruusumajassa paroonitar sulki poikansa syliinsä, Lenoren taputellessa

tätä hyväilevästi olalle. -- Nyt vasta linnassa oikea ilo alkoi.

-- Vanhempain silmät loistivat aina, kun ne tapasivat nuoren

ratsu-upseerin korkean hahmon. Vaikkapa hänen jotkut eleensä ja

lauseensa vielä tuoksahtivatkin ratsastusradalta, sieti paroonitar

niitä leppeästi hymyillen. Sillä ikimuistoisista ajoista alkaen

on talli jonkinmoinen esikartano, jonka kautta kavaljeeri nousee

salongin hienostuneempaan ilmapiiriin. Tyttöjen parissa Eugen

kohta valtasi johtaja-aseman; ainakin kaikkina hilpeinä hetkinä

hän eli heidän eniten suosittu seuralaisensa. Hän kävi vieraisilla

naapuritiloilla, kutsuja vaihdettiin, iloinen juhla seurasi toistaan.

* * * * *

Vapaaherran mielihyvää hänen tätä hilpeätä elämää nähdessään kammitsi

pahoin muuan tukala seikka: hänen oli vaikea hankkia sen ylläpitoon

tarvittavia rahoja. Mikä kahden vuosikymmenen mittaan oli ollut

mahdollista, se kävi nyt kerrassaan mahdottomaksi. Talviasunto

kaupungissa, entistä laajempi seuraelämä, Eugenin upseerikulut,

Lenoren harsohameet ja pitsikoristeet, jopa velkakirjain korot

ja kuoletuskin -- kaikki ne yhdessä kävivät hänelle sangen

hankaliksi kestää. Tilalta kertyviä tuloja odotettiin toisinaan

sangen kärsimättömästi ja ne löysivät nopeasti reikänsä, mikä ei

ollut suinkaan omiaan suurentamaan ja vakaannuttamaan niitä; ja

moni ennen suunniteltu hyvä aie jäi toteuttamatta. Vapaaherra

oli päättänyt kylvää männynsiemeniä eräälle tilustensa rajalla

olevalle hedelmättömälle hiekkanummelle, mutta tämäkin vähäinen

kulunki kävi yli hänen varojensa, ja keltainen hiekka kimalteli

edelleenkin auran koskemattomana auringossa. Jälleen hänellä oli

ollut useammin kuin yhden kerran aihetta ottaa esiin tuo siro lipas,

jossa hän säilytti rakkaita velkakirjojaan, avata se ja selailla

noita kauniisti tekstattuja pergamenttilehtiä; silloin hänen

otsansa säännöllisesti synkistyi ja outo levottomuus värähdytti

hänen muuten niin arvokasta ja levollista olemustaan. Mutta se ei

kuitenkaan ollut enää aikaisemmin tunnettua kiduttavaa huolta; hän

oli jo saanut vähäsen kokemusta liikeasioissa ja osasi punnita niitä

hiukan kylmäverisemmin. Jokin keino täytyi löytyä tästä pälkähästä

pääsemiseksi; pahimmassa tapauksessa hän viettäisi enää vain yhden,

korkeintaan kaksi talvea kaupungissa, kunnes Lenoren kasvatus

olisi päättynyt, ja sitten hän iskisi täydellä tarmolla kiinni

tilansa hoitoon. Hän tunsi itsessään, että se päätös ei vaatisi

häneltä suurtakaan uhrausta. Ja sitten hän myöskin ajaisi perille

kaikki teollisuussuunnitelmansa, ajatellen kuin hyvä isäntä ainakin

ainoastaan lastensa tulevaisuutta. Sillävälin hän päätti parhaaksi

pyytää tarvittaessa neuvoa Ehrenthalilta. Olihan tuo mies sentään

rehellinen lajiaan, niin rehellinen kuin kaupanvälittäjä yleensä

voi olla aatelismiestä kohtaan; ja mikä oli pääasia, hän tunsi

vapaaherran olosuhteet jokseenkin tarkoin, eikä tämä tuntenut häntä

kohtaan samaa arkuutta asemataan kuvatessaan kuin ventovierasta.

Tapansa mukaan ilmestyi arvoisa välittäjä tälläkin kertaa juuri

parhaaseen aikaan. Timanttineula hänen kaulahuivissaan loisteli,

hänen alamaiset pokkuroimisensa paroonittaren edessä olivat

hullunkurisemmat kuin koskaan ennen, ja tilaa tarkastaessa hänen

ihastuksensa kohosi yli reunojensa. Hyvillä mielin vapaaherra

saatteli häntä ympärinsä, ja kun kaikki oli katsottu, sanoi hän

vieraalleen: "Antakaappa minulle hyvä neuvo, Ehrenthal."

Ehrenthal räpytteli silmiään ja katseli vapaaherraan ovelasti.

Vain muutamia vuosia sitten hän oli ensi kerran tehnyt samanlaisen

kierroksen kartanolla ja tiluksilla, mutta kuinka ajat olivatkaan

siitä asti muuttuneet! Silloin täytyi liikemiehen tarjota hyvä

neuvonsa ylpeälle paroonille perin varovasti ja makeisiin

imarteluihin kätkettynä, aivan kuin hapanta lääkettä taritaan

juonikolle lapselle; ja nyt tuli isäntä itse apua pyytäen häntä

vastaan.

Vapaaherra jatkoi mahdollisimman huolettomaan sävyyn: "Minulla

on tänä vuonna ollut enemmän menoja kuin ennen, velkakirjatkin

vaativat kuoletusta, niin että minun täytyy miettiä keinoa tulojeni

suurentamiseksi. Mihin keinoon teidän mielestänne olisi paras ryhtyä?"

Kauppiaan silmissä välähti, mutta hän vastasi asiaankuuluvalla

nöyryydellä: "Mihin keinoon on ryhdyttävä, sen herra parooni itse

tietää paremmin kuin minä."

"Älkää vain ehdottako omia liikekeinottelujanne, Ehrenthal",

huomautti vapaaherra varovaisesti. "Minä en enää aio käydä liittoon

teidän kanssanne."

Päätään pudistellen Ehrenthal vastasi: "Eipä aina olekaan tarjona

sellaista liiketointa, jota voisin hyvällä omallatunnolla suosittaa

herra paroonille. Armollisella herralla on viisiviidettätuhatta

taaleria kiinni velkakirjoissa. Miksi pitää hallussaan moisia

velkakirjoja, jotka antavat niin vähän korkoa? Jos niillä ostatte

varman viisiprosenttisen hypoteekkikiinnityksen, niin maksatte

siitä neljä prosenttia maakuntapankkiin, ja yksi prosentti jää

omaksi hyväksenne, mikä tekee neljäsataa viisikymmentä taaleria

vuodessa. Ja voittepa saada vielä suurempaakin voittoa. Monikin

varma viisiprosenttinen hypoteekki tarjotaan hyvin edullisilla

ehdoilla ostajalle, joka voi maksaa käteisellä. Te saatte ehkä

maksaa neljäkymmentä tuhatta taaleria, ehkäpä vielä vähemmänkin, ja

saatte hyvän hypoteekin, joka tuottaa teille viisi prosenttia korkoa

viideltäviidettä tuhatta taalerilta."

Vapaaherra vastasi: "Sellainen oli minunkin ajatukseni, mutta

tuollaisten hypoteekkien varmuus, jotka rahamarkkinoilla kulkevat

teidän välikauppiaiden käsissä, on kehnonpuoleinen, ja siksi en rupea

sellaisiin kauppoihin."

Ehrenthal torjui sulavalla kädenliikkeellä omalta kohdaltaan

tuon moitteen ja sanoi, täynnä hurskasta harmia epärehellisten

välikauppiasten keinottelusta: "Minä en kernaasti tee kauppoja

hypoteekeilla; mikä rahamarkkinoilla kiertää välikauppiaiden käsissä,

se ei sovi herra paroonille; teidän täytyy kääntyä luotettavan miehen

puoleen. Onhan teillä asianajaja, joka tuntee hyvin liikeasioita;

ehkäpä hän voi hankkia teille varman hypoteekkilainan."

"Te ette siis tiedä, mistä sellaisen saisi?" kysyi vapaaherra

punnitsevasti, mutta kuitenkin sydämessään toivoen, että Ehrenthal

pystyisi huojentamaan hänen vaivojaan. --

"En tunne ainuttakaan mahdollisuutta", sanoi kauppias mitä

päättäväisimmin. "Mutta jos haluatte, niin voinhan tiedustella kautta

rantain; ainahan semmoisia on saatavana. Teidän asianajajannekin

sanoo teille, mikä hypoteekki hänen mielestään on varma. Mutta

sellaiset herrat eivät rupea ennen kaupantekoa tunnustelemaan ja

sovittelemaan asioita, ja asianajajaanne käyttäen te saatte maksaa

täyden summan samasta hypoteekista, jonka välittäjältä voisitte saada

muutamaa tuhatta huokeammalla."

Kun vapaaherra jo oli joutunut sille asteelle, että moinen etu

hänestä tuntui ylen tähdelliseltä, päätti hän ajatuksissaan seurata

taatun liikeystävän neuvoa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, mutta,

mikäli mahdollista, mieluummin ostaa tarjona olevan hypoteekin kuin

antaa asianajajansa sijoittaa rahat. Ja Ehrenthalille hän lausui:

"Asialla ei ole mitään kiirettä; jos satutte keksimään jotain

sopivata, niin ilmoittakaa minulle."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi;

"mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä

en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."

Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin

tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi

melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki

kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä

ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla

teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen

katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos

kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin

tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi

takaistuimella.

Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos

annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin

etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii

muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"

Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi

asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin

hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta

ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen

edullisilla ehdoilla.

Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan

tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei

mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava

neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan

arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.

Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso,

punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa

hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin

työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi

saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi

sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma

ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen

lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas

kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina

rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme,

neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa

metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata

aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan

kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa

neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila

oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut

sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin

hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen

sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä

viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää

kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi

Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen

toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli,

kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti

saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis

kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila

sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin

vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta

peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie

muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja

ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa

polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt

kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä

olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin

vapaaherralla tiettävästi oli.

Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies

ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun

asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja

laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi

itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat

tiedot olivat oikeat.

Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi

tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja.

Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi

lakeeratulle valtaovelle.

Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi

joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra

parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle.

Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään;

hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti

huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä,

sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä

riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat

ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja

jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui

kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla

ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi

aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä

käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän

nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä

kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä

ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän

istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen.

Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan;

hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin

vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille

tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen,

rakas Ehrenthal?"

Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi

tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi

välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja

pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri

huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."

"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa

hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.

"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on

käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen,

"niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka

kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka

hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal

näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja

kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja

tärkeänä hän paroonia piti.

Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle

tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia

ja varallisuussuhteita.

Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että

eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli

kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään

hänet herra paroonin puheille.

Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi

häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää

varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta

rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä,

mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi

kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on

hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta

mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte

minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän

teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."

Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä

sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli

kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan

kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin

hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia

että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo

maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi.

Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin

puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen

omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen

isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta

nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin

paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä

siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan

vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle

viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa

niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin

pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen

järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä

erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan.

Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa

luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää

paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut

kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja

maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja

oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia,

sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei

tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni

puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa

mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.

* * * * *

Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi

kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään

saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä

valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli

hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun

päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin.

Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä

onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi

kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne

ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi Itzig ja nousi tuoliltaan.

"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte

pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en

teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle

oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut

Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut,

niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi

taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte

tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."

Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin

kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen

kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla

saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."

"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa

keskiyönkin aikaan."

Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti

sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.

Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli

konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin

kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti

paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua

päätään paikoillaan.

Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt

onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta

se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku

päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti

maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja

Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis

tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä

isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle

plyshisohvalle. -- Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin

häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee,

on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos

paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on

siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy

asian olla suuri ja hieno."

Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa

isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa

vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan

itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello

seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän

nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän

huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja

postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita.

-- Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti

jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei

se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan

lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia.

Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi

taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja

siten säästän kolme taaleria itselleni."

Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja

oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita;

vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn

notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin

kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos

kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti

kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi:

"Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" -- "Olen", vastasi

kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.

"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut

tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on

juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi

häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel

otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en

tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että

suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."

"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa

matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"

"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti,

"mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."

"Ei näissä ole teille mitään kirjettä", vastasi kirjuri, selaillen

hätäisesti kirjeläjää.

Veitelin silmät tähystivät tuikeasti kirjeitä, kuten olisivat

tahtoneet nähdä niiden läpi, mutta kirjurin kädenliikkeet olivat

siksi nopeat, ettei hänen onnistunut lukea osotteita. Senvuoksi hän

sieppasi sukkelasti kirjeläjän käteensä, ja tuimistuneen kirjurin

käydessä häntä käsivarteen ja ärähtäessä: "Mikä teidän päähänne

pistääkään, herrani, kuinka rohkenette noin tehdä?" luki Veitel

joutuin kirjeiden osotteet, antoi huolestuneena kirjeet takaisin

ja sanoi hattuaan nostaen; "Kiitoksia paljon, eipä niissä ollut

ainoatakaan minulle." Vihastunut kirjuri yritti pidättää häntä:

"Kuulkaas, herra, kuinka te rohkenette olla noin häpeämätön!"

"Älkää viivytelkö postista", sanoi Veitel hyväntuulisesti, "minä

lähden nyt itse oikeusneuvoksen luo." Näin sanoen hän käänsi selkänsä

kirjurille, joka jäi hetkeksi seisomaan aivan kuin kivettyneenä

toisen julkeudesta ja lähti sitten aika joutua postikonttoriin.

Veitel oli saanut urkituksi vain muutamia osotteita, niin sukkela

kuin oli ollutkin. "Ehkäpä nyt on tukaatti ansaittu", hän arveli

itsekseen; "jollei, niin ei ole suuri vahinkokaan." Kiertoteitä hän

hiipi Ehrenthalin konttoriin ja jäi oven takana kuuntelemaan. Arvoisa

Pinkus piti puhetta, mutta puhe kävi niin hiljaisella äänellä, ettei

Veitel siitä käsittänyt paljoakaan. Vihdoin äänet kävivät kovemmiksi;

herrat tuntuivat joutuneen kinaan keskenään.

"Kuinka voitte vaatia niin suurta summaa yhdeltä ainoalta matkalta?"

huusi Ehrenthal kiivastuneena. "Olen pettynyt pitäessäni teitä

luotettavana miehenä."'

"Luotettava tahdon ollakin", kuului Pinkus sanovan, "mutta neljäsataa

taaleria tahdon maksuksi, muuten saa kauppa jäädä sikseen."

"Kuinka voitte sanoa, että kauppa saa jäädä sikseen? Mitä te muuten

kaupasta tiedättekään? Kuka te olette, että siitä tietäisitte?"

"Tiedänpähän siksi paljon, että voin saada paroonilta nuo neljäsataa

taaleria, jos menen hänen luokseen kertomaan tietoni", huusi Pinkus

kimakalla äänellä.

"Te olette kehno ihminen", ärähti Ehrenthal äkäisesti. "Te olette

halveksittava kuin hiiri, joka piipittää kolossaan. Tiedättekö te,

ketä te tuolla tapaa kohtelette? Minua te siten kohtelette", hän

jatkoi yltyvällä kiukulla. "Minä voin riistää teiltä luottonne ja

tehdä teidät kaikille liikemiehille tunnetuksi huonona kauppatuttuna."

"Ja minä voin tehdä paroonille tunnetuksi, minkälainen kehno ihminen

te oikein olette", karjasi Pinkus, hänkin tulistuen.

Näiden sanojen jälkeen ovi aukeni, ja Veitel kiiruhti portaiden

pimentoon.

"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus

ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä

huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä

juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen

tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen

petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut

perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.

"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja

viskasi hattunsa pöydälle.

"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal

kiukkuisesti.

"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan

molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte

tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut,

mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään

summaan."

Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt

sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".

"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä

osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän

myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."

"Mitä te hypoteekista tiedätte?" kysyi Ehrenthal hätkähtäen.

"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain

tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte

minulle luottamuksenne."

Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla

tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä

itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te

olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa

sata taaleria."

"Minä olen myöskin lukenut niiden kirjeiden osotteet, jotka

oikeusneuvos tänään lähetti postiin. Niiden joukossa oli yksi

oikeuskomissaari Waltherille Rosminissa."

"Sitähän minä arvelinkin", huudahti Ehrenthal ilahtuneena; "hyvä on,

Itzig, oikein hyvä. Lähtekää nyt hakemaan Pinkusta."

"Oikeusneuvoksen kirjurille pitää minun antaa viisi taaleria ja itse

saan tukaatin vaivoistani, siis yhteensä kahdeksan taaleria ja viisi

ja puoli groshenia", jatkoi Veitel paikaltaan väistymättä.

"Hyvä on", sanoi Ehrenthal ja huiskautti välinpitämättömästi kättään.

"Rahat te kyllä saatte, mutta ennen kaikkea on teidän mentävä

kutsumaan Pinkusta."

Veitel läksi joutuun majataloon noutamaan sen isäntää. Tämä oli

vetäytynyt asuinkamariinsa, jossa hän kiivaili ja puskutteli kaikkia

Ehrenthalin hänelle syöttämiä solvauksia.

Veitel avasi oven ja sanoi päättäväisesti: "Pinkus, minä tulen

Ehrenthalin luota, ja minä tahdon, että te tyydytte sataan taaleriin

ja autatte isäntääni. En suvaitse, että menettelette kunnottomasti

häntä kohtaan. Jos te tiedätte hänestä jotakin, mikä voi vahingoittaa

häntä paroonin asioissa, niin tiedänpä minä teistäkin jotain, joka

saattaa teidät huonoihin kirjoihin poliisikamarissa."

Pinkus seisoi tyrmistyneenä ja tukahdutti kirouksen, joka pyrki hänen

huuliltaan. "Minä olen rehellinen mies", hän äyskäsi uhittelevasti,

"eikä minulla ole mitään peljättävää poliisin puolelta."

"Mutta entäpä jos poliisi kysyy, mitä kauppavarastoa teillä on

naapuritalossa ja minkälaisilta ihmisiltä ostatte tavaranne? En

tahdo kuitenkaan tehdä teille vahinkoa; Ehrenthal antaa teille sata

taaleria, ja teidän on annettava minulle huone ja vuode talossanne

halvasta vuokrasta, ettekä te saa enää kohdella minua minään

kamasaksana vaan liikemiehenä, joka on yhtä hyvä kuin te itsekin."

Pinkus oli yllätetty ja saatettu häviölle; hetken hän vielä viittilöi

ja rimpuili käsillään ja jaloillaan tyhjää ilmaa vastaan, joka ei

tehnyt hänelle yhtään vastarintaa; hän vannoi edelleen olevansa

rehellinen mies ja noituili Ehrenthalia, kunnes hänen vihansa

vähitellen asettui ja hän kävi oikein rauhaa rakastavaksi.

Veitel oli uuniin nojautuen odotellut tuota mielenmuutosta ja

lähti nyt riemullisesti viemään leppynyttä miestä Ehrenthalin luo.

Sinne tultua nuo molemmat kunnon miehet ensin mittailivat toisiaan

äkäisin katsein, mutta sitten puristivat toistensa käsiä vakuuttaen

molemminpuolista kunnioitustaan, Veitelin seistessä vieressä rauhan

enkelinä ja katellessa molempia toisia ilmeellä, josta kunnioitus

oli kaukana. Pinkus otti vastaan sadan taalerin setelin ja lähti

tiehensä, kun hänen apuaan ei enää tarvittu, ja Veitel avasi kohta

oven herra Löwenbergille, maalaisliikemiehelle lähimaakunnasta, ja

hymyili herttaisesti, kun Ehrenthal sanoi miltei rukoilevasti: "Rakas

Itzig, nyt voitte lähteä." Hän lähti, tällä kertaa jäämättä oven

taa kuuntelemaan, tyytyväisin mielin kotiaan ja muutti vielä samana

iltana pieneen kamariin Pinkuksen talon alakerrassa ja härppäsi

likööriä ja söi paistia, jotka rouva Pinkus asetti hänen eteensä.

Kahden kesken Löwenbergin kanssa jäätyään ja herrain nauttiessa

viinipullon sisällyksestä sanoi Ehrenthal liikeystävälleen:

"Olen saanut kuulla oikeusneuvos Hornin pyytäneen tietoa tuosta

hypoteekista oikeuskomissaari Waltherilta, joka asuu teidän

paikkakunnallanne. Voiko siihen mieheen millään tapaa vaikuttaa?"

"Ei rahalla ainakaan", vastasi Löwenberg, "mutta ehkä jollakin

toisella tapaa. Hän ei tiedä, että minä itse olen saanut kreivin

asiamieheltä toimekseni myydä tuon hypoteekin. Minä menen hänen

puheilleen muissa asioissa ja ylistän sivumennen maatilaa ja kreivin

asioita; ehkäpä sanon yksin tein että itse haluan ostaa tuon

hypoteekin." Ehrenthal pudisteli päätään ja vastasi: "Jos hän tuntee

kreivin ja tämän maatilan, niin ei teidän ylistelynne vielä saa häntä

antamaan siitä suotuisaa lausuntoa."

"Auttaapa kylläkin. Noiden oikeuskomissaarien täytyy hankkia meiltä

tietoja asioista; eiväthän he itse tunne niin hyvin kuin me villojen

ja viljan osto- ja myyntisuhteita. Meidän täytyy tehdä, mitä vain

voimme, ja luulenpa siitä tulevan kaupalle hyötyä."

Ehrenthal laski murheellisesti päänsä kädelleen ja sanoi huoahtaen:

"Saattepa uskoa, Löwenberg, että minulla on tästä asiasta yllinkyllin

huolta."

"Mutta tuleepa siitä hyvä voittokin", lohdutti toinen.

"Yhdeksänkymmentä prosenttia maksaa teille ostaja, ja siitä te

lähetätte kreiville Pariisiin seitsemänkymmentä prosenttia;

kahdenkymmenen prosentin erotuksesta te maksatte viisi prosenttia

kreivin, asiamiehelle ja viisi prosenttia minulle avustani, jotenka

itsellenne jää kymmenen prosenttia. Neljätuhatta taaleria on kaunis

voitto kauppa-asiasta, johon ei tarvitse panna ollenkaan rahoja."

"Mutta surua se minulle tuottaa", sanoi Ehrenthal pää kumarassa;

"uskokaa minua, Löwenberg, että olen niin kiihdyksissä tästä

asiasta, etten saa unta öillä. Ja kun vaimoni kysyy: 'Nukutko sinä,

Ehrenthal?' täytyy minun aina vastata: 'En saa unta, Sidonie, minun

täytyy ajatella liikeasioita'."

Puolta tuntia myöhemmin lähti kaupungin portista pikalähetti.

Seuraavana aamuna sai oikeuskomissaari Walther puheilleen herra

Löwenbergin, jonka vakuuttavasta sävystä hän tuli siihen käsitykseen,

ettei kreivi Zaminskyn asiat sentään olleet niin pahoin rempallaan

kuin lähistössä otaksuttiin.

Viikon perästä sai vapaaherra von Rothsattel asianajajaltaan kirjeen

ja sen myötä jäljennöksen oikeuskomissaari Waltherin kirjeestä.

Molempien lakimiesten mielestä kauppaa kannatti ajatella. Ja

kun Ehrenthal seuraavana päivänä saapui vapaaherran puheille,

oli tämä jo päättänyt ostaa tuon hypoteekin. Häntä edelleen

houkutteli vastustamattomalla voimalla kaupasta koituva muutamain

tuhansien taalerien nopea voitto. Se oli voitto hänen aikaisemmasta

liikeyhteydestään herra Ehrenthalin kanssa. Hän tahtoi väkisinkin

pitää hypoteekkia hyvänä, ja hän olisi kenties ostanut sen, vaikka

hänen asianajajansakin olisi pannut jyrkästi vastaan.

Omanvoitonpyytämätön Ehrenthal tarjoutui alttiisti, kun hänellä

muutenkin oli asioita toimitettavana niillä seuduin, ottamaan

vapaaherralta valtakirjan ja päättämään hänen puolestaan kaupat

kreivin asiamiehen kanssa. Vapaaherra oli siihen hyvin tyytyväinen,

sillä hänestä olisi ollut vastenmielistä suorittaa mieskohtaisesti

maksua, joka oli pienempi kuin hypoteekkikirjan nimellisarvo.

Viikon kuluttua hänellä oli hallussaan neljänkymmenen tuhannen

taalerin hypoteekkikirja, josta hän oli maksanut ainoastaan

kuusineljättä tuhatta taaleria, ja lisäksi olivat Ehrenthal ja hänen

liikeystävänsä tehneet hyvät kaupat, ja kaikkein paraimmat oli

tehnyt Itzig, sillä hän oli saavuttanut vaikutusvaltaa mestariinsa,

joka alkoi käyttää häntä uskottuna neuvonantajana kaikissa

salaisimmissakin liikeyrityksissään. Kaikki asianosalliset olivat

siis tyytyväisiä. Vapaaherra otti esiin siron asiakirjalippaansa

ja pani siihen kauniiden valkoisten pergamenttilehtien sijalle

paksun, kellertävän, monissa käsissä nuhjautuneen asiakirjakäärön,

joka tästä lähtien edusti hänen varallisuuttaan. -- Hän ei enää

silmäillyt lippaan sisältöä samalla lemmekkäällä huomiolla kuin

aikaisemmin velkakirjojaan, hän paiskasi kannen joutuin kiinni ja

sulki lippaan kaappiin kuin ainakin vanha väsynyt liikemies, joka

oli suorittanut rasittavan urakan. Sitten hän lähti naisten luo ja

kuvaili rattoisasti Ehrenthalin pokkuroimista ja onnitteluja.

"Minä en häntä voi sietää", sanoi Lenore; "minusta hän näyttää

pieneltä sähisevältä elohiireltä."

"Tällä kertaa hän ainakin on osottautunut omanvoitonpyytämättömäksi",

vastasi isä. "Totta kyllä on, että kaikissa noissa liikemiehissä on

jotakin irvikuvan tapaista, ja kaikesta hyvänsuopeudesta huolimatta

ei meikäläinen tahdo malttaa olla nauramatta nähdessään heidän

pokkuroimistaan."

Samana iltana herra Ehrenthal meni vaimonsa puolelle, pitkä yötakki

yllään ja hyvin tyytyväisenä, yrittipä pistää pieneksi lauluksikin,

taputti Rosalieta tämän valkealle niskalle ja katseli vaimoonsa niin

viekkaasti ja lemmekkäästi, että tämä viimein kysyi häneltä: "Oletko

nyt päättänyt kauppasi paroonin kanssa?"

"Olen kuin olenkin", huudahti Ehrenthal hilpeästi.

"Hän on kaunis mies, tuo parooni", huomautti tytär.

"Hän on hyvä mies", sanoi Ehrenthal, "mutta hänelläkin on heikot

puolensa. Hän on niitä miehiä, jotka vaativat syviä kumarteluja

ja nöyrää puheensävyä ja jotka maksavat toisille rahaa, jotta

nämä ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin hän kadottaa yhden

prosentin kauppavoitostaan, kun hänelle vain puhellaan selkä

kumarassa ja hattu kädessä. Mutta tarvitaanhan sellaisiakin ihmisiä

maailmassa, mitä meidän kauppatoimistamme tulisikaan ilman sellaisia?"

Ja samana iltana istui Veitelkin kamarissaan asianajajaystävänsä

kanssa, jolle hän kertoi vasta päätetystä liiketoimesta, lisäten:

"Siten on parooni saatu satimeen, ja Ehrenthal on siitä hyötynyt

neljätuhatta taaleria."

Hippus laski silmälasit pöydälle ja näytti ilman niitä viisaalta

vanhalta apinalta, joka halveksii maailman menoa ja puree hoitajataan

sääreen. Hän kuunteli arvostelevalla vakavuudella oppilaansa

kertomusta, pudistellen tavantakaa päätään tahi hymähtäen, kun juttu

kävi hänen mieleensä.

Kun Veitel päätti puheensa huomauttamalla: "Ehrenthalilla ei ole tosi

rohkeutta, hän menettää malttinsa ruvetessaan suuriin asioihin",

huudahti herra Hippus ylenkatseellisesti: "Ehrenthal on suuri

pässinpää. Hän ei pysty mihinkään suurempaan, hän on kaikessa liian

pikkumainen. Sellainen hän on aina ollut; jos hän johonkin asiaan

ryhtyy, epäröi hän ja jää keskitiehen. Jos hän tahtoo houkutella

aatelismiestä juomarahoilla, viskaa vapaaherra hänet viimein ulos

ovestaan."

"Mutta mitäpä muutakaan hän voisi hänelle tehdä?" kysyi Veitel.

"Huolia hänen täytyy hänelle tehdä", sanoi Hippus, nousten

kiihtyneenä pystyyn, "huolia paljosta työstä. Paljon työtä, alati

kestävää levottomuutta, jokapäiväistä lakkaamatonta surua, se on

ainoa asia, jota vapaaherra ei jaksa kestää. Sellaiset ihmiset ovat

tottuneet tekemään vähän työtä ja huvittelemaan sitä enemmän, kaikki

on heille tehty helpoksi pienestä pitäen. Mutta harvat pystyvät

säilyttämään malttinsa, kun jokin suuri huoli kokonaisen vuoden

mittaan porautuu heidän päähänsä. Se vasta tekee heistä lopun. Jos

sellainen mies käy kahdesti päivässä katsomassa taloudenpitoaan,

luulee hän tehneensä kylliksi työtä, vaikkapa vouti saakin

monesti parannella isäntänsä typeryyksiä. -- Jos Ehrenthal tahtoo

saada paroonin valtaansa, niin on hänen kiedottava tämä suuriin

liikeasioihin, ja hänen on itsensäkin uskallettava panna jotakin

alttiiksi, mutta siihen ei Ehrenthalilla ole kylläksi tarmoa ja

ymmärrystä, hän on vain paksupäinen hölmö, joka viheltelee totuttua

nuottiaan."

Siihen tapaan asianajaja puheli ja opetti, ja Veitel käsitti

hyvin tuon viisaan puheen tarkoituksen ja katseli kunnioituksen

ja kammon sekaisin tuntein tuota pientä rumaa paholaista, joka

puhuessaan kiihkeästi heilutti käsiään. Vihdoin tarttui herra

Hippus viinapulloon, koputti sitä pöytään ja huusi: "Tänään vielä

ylimääräinen annos! Mitä nyt olen sinulle puhunut, sinä nuori

hirtehinen, on enemmän arvoista kuin kaksikin tuollaista pulloa."

5.

"Tänään minä täytän kahdeksantoista vuotta", sanoi Karl isälleen,

joka sunnuntaina istui kamarissaan ja katseli väsymättä pulskaa

nuorukaista.

"Aivan oikein", vastasi isä, "kahdeksantoista kynttiläähän palaa

syntymäpäiväkakulla."

"Siis on aika", jatkoi Karl, "että minusta tulee jotakin."