TOINEN KIRJA.

1.

Eräänä sunnuntai-aamuna Anton lueskeli innokkaasti Cooperin

"Viimeistä mohikaania", kun ulkona akkunan takaa ensimmäiset

lumihiutaleet alottivat virkeän sotatanssinsa ja koettivat

turhaan tunkeutua keltaisen kissan pyhäkköön. Silloin astui Fink

kiireisesti sisään ja huusi jo kynnykseltä; "Anton, näytäppä minulle

vaatevarastosi!" Hän avasi vaatekaapin, tarkasteli hyvin totisesti

pitkää takkia ja muita vaatekappaleita, pudisti päätään ja päätti

tutkimuksensa seuraavin sanoin: "Minä lähetän räätälini ottamaan

sinusta mittaa uuteen pukuun."

"Eihän minulla ole rahaa", vastasi Anton nauraen.

"Joutavia", vastasi Fink, "räätäli antaa sinulle luottoa niin paljon

kuin tahdot".

"Mutta minäpä en tahdo ottaa mitään velaksi", sanoi Anton ja asettui

jälleen mukavasti sohvaan puolustaakseen järkevän taloudenpidon etuja

mahtavan neuvonantajansa houkutteluja vastaan.

"Tällä kertaa saat tehdä poikkeuksen", virkkoi Fink päättäväisesti;

"on jo aika että joudut ihmisten seuraan. Sinun täytyy ottaa osaa

seuraelämään, ja minä johdatan sinut siihen."

Anton nousi jälleen ylös punastuen ja sanoi hätäisesti: "Se ei käy

päinsä, Fink, minähän olen täällä aivan outo, eikä minulla ole

vielä sellaista asemaakaan, jonka kautta tuntisin itseni varmaksi

esiytyessäni suuressa seurapiirissä."

"Juuri senvuoksi ettei sinulla vielä ole seuraelämän tottumusta

ja rohkeutta, sinun täytyy tulla ihmisten joukkoon", sanoi Fink

jyrkästi. "Tuosta surkeasta ujoudestasi sinun pitää päästä irti

niin pian kuin mahdollista; se on typerin vika, mikä sivistyneellä

ihmisellä voi olla. -- Osaatko edes tanssia valssia? Onko sinulla

aavistustakaan, mitä katriljin kierros tietää?"

"Otin jokunen vuosi sitten tanssitunteja Ostraussa", vastasi Anton

vähän hämillään.

"Se on samantekevää, saat vielä kerran ottaa tanssitunteja. Rouva

von Baldereck uskoi minulle eilen kaikessa salaisuudessa, että eräät

perheet aikovat järjestää tanssikurssin lentokykyisiä kananpoikasiaan

varten, jotta nämä oppisivat varmemmin lentämään saaliinhimoisten

raatelulintujen syliin. Tanssitunnit pidetään armollisen rouvan

omassa talossa, sillä hänelläkin, on kananen kaupattavana. Kas siinä

on jotakin sinua varten, minä johdatan sinut sinne."

Anton, säikähtyi kovin sellaisesta maanittelusta; aivan kauhuissaan

hän vaipui jälleen sohvaansa ja vastasi niin värisemättömällä äänellä

kuin taisi: "Fink, tuo on taas niitä sinun hulluja päähänpistojasi;

mahdoton minun on siihen suostua. Rouva von Baldereck kuuluu

täkäläiseen ylimystöön, ja epäilemättä hänen luokseen kokoutuva

seurakin on samojen piirien jäseniä."

"Epäilemättä niin onkin", nyökkäsi Fink; "pelkkää sinistä verta,

kaikkien läsnäolevien rouvien kantaäideillä on poikkeuksetta ollut se

kunnia, että ovat saaneet Saksan muinaisissa aarniometsissä kantaa

ruhtinatar Thusneldan yömyssyä hänen perässään."

"Siinähän näet itsekin", sanoi sankarimme. "Kuinka voi päähäsi

pistääkään viedä minut sellaiseen seuraan? Sinähän vain saattaisit

minut siihen katkeraan asemaan, että minut torjuttaisiin sieltä

matkoihini, tahi mikä vielä pahempi, minä joutuisin yleisen

halveksimisen alaiseksi."

"Eikö tässä ihminen jo kadota kärsivällisyyttään?" huudahti Fink

närkästyneenä. "Juuri sinulla ja sinunkaltaisillasi on syytä kantaa

päätään korkeammalla kuin suurimmalla osalla sitä seuraa, joka sinne

kokoutuu. Mutta juuri teikäläiset ne omalla typerällä käytöksellään,

milloin turhalla kainoudellaan, milloin häpeällisellä nöyristelyllään

kasvattavat noiden aatelisjunkkariperheiden vaatimuksia. Kuinka sinä

voitkaan pitää itseäsi huonompana kuin ketä hyvänsä noista toisista?

En olisi toki uskonut, että sinun sielusi elää niin matalalla."

"Nyt erehdyt", Anton vastasi suuttuneena, "minä en suinkaan pidä

itseäni huonompana kuin ansaitsen, mutta typerää ja vaateliasta

minulta olisi tunkeutua sellaiseen seuraan, jossa syystä tai toisesta

minua kernaasti ei suvaittaisi. Juuri oma itsetuntoni kieltää minua

seurustelemasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka halveksivat miestä

senvuoksi, että tämä työskentelee kauppakonttorissa."

"Mutta minäpä sanon sinulle, että sinun läsnäolosi ei tule ollenkaan

olemaan epämieluinen noille kelpo ihmisille, sen takaan", lausui

Fink rohkaisevasti. "Sinä et tunne noita seurapiirejä ja siksi

kuvittelet kaikkea liian vaikeaksi. Siellä tulee olemaan puute

herroista, talon rouva panee minun persoonaani jonkin verran arvoa

-- sivumennen sanoen, en siitä ollenkaan ylpeile; ja hän on pyytänyt

minua hankkimaan lisäksi joitakin tuntemiani nuoria miehiä; minä

johdatan sinut taloon, ja sillä on kaikki selvitetty. Ajattelehan

asiaa vähän tarkemmin. Mitä tuollainen tanssikurssi oikeastaan on?

Se, on jonkinlainen osakeyhtiö kaikkien osanottajien pohjelihasten

parantamiseksi; sinä maksat osuutesi opetuksesta kuten kaikki

toisetkin, ja pyöritätpä sinä nuorta kreivitärtä tai porvaristyttöä

masurkassa, se on aivan yhdentekevää, vyötäiset kuin vyötäiset, ja

kaikki ne hepsakat tanssivat yhtä mielellään."

"Mutta eihän se käy laatuun", vastusteli Anton edelleen ja pudisteli

päätään; "minulla on sellainen sisällinen tunne että se olisi

sopimatonta, ja sitä tunnetta tahdon totella."

"Minäpä ehdotan sinulle jotakin", sanoi Fink kärsimättömästi;

"sinä lähdet näinä päivinä minun kanssani tervehtimään rouva von

Baldereckiä. Minä esitän sinut herra Anton Wolhfartina toiminimen

T. O. Schröterin konttorista; sinun ei tarvitse mainita halkaistua

sanaakaan tanssitunneista; sinä vain odotat, kuinka armollinen rouva

ottaa sinut vastaan. Jos huomaat että tuo kelpo tanssimamma osottaa

sinua kohtaan jotain muuta kuin sulaa suopeutta, jos hän tuumankaan

vertaa heittää niskojaan eikä itse ala puhua tanssiopetuksesta, niin

on sinulla vapaa valta pysyä jarrutuksessasi. Tätähän vastaan sinulla

ei pitäisi olla mitään pätevää sanottavana."

Anton epäröi yhä ja mietiskeli. Asia ei hänestä ollut suinkaan

niin yksinkertainen kuin Fink sen kuvasi, mutta eipä hän itsekään

pystynyt enää pohtimaan sitä täysin kylmäverisesti. Jo monet vuodet

oli hänen sielunsa sisimmässä piillyt salainen toivo ja kaipaus

päästä näkemään ja kukaties osaaottamaan ylhäisten vapaaseen,

juhlaisaan ja värikiuhtavaan elämään. Niin usein kuin hän kuuli

kadunvartisesta talosta tanssimusiikkia, niin usein kuin hän lueskeli

ylimyspiirien tavoista ja menoista, kohosi elävästi hänen eteensä

tuo kukkaispuiston keskellä oleva korkea linna tornineen ja se

aatelisimpi, joka oli soutanut hänet joutsenlammikon yli. Nyt tuo

kuva rupesi jälleen paistamaan hänelle siinä kultaisessa hohteessa,

jonka hänen mielikuvituksensa oli vuosien kuluessa runoillut sen

ympärille Hän kavahti pystyyn ja suostui sen enempää epäröimättä

kokeneemman ystävän ehdotukseen.

Tuntia myöhemmin saapui räätäli Finkin saattamana, ja Fink itse

määräili uuden puvun kaikki yksityiskohdat, osottaen siinä

asiantuntemusta, joka tehosi yhtä mahtavasti räätäliin kuin ujoon

Antoniin.

* * * * *

Iltapäivällä sulatti marraskuunaurinko lumen katukivitykseltä.

Silloin työnsi Fink moniaita merkillisen näköisiä papereita

povitaskuunsa ja lähti joutilaan maleksijan huolettomuudella

mittailemaan katuja, tarkastellen kuitenkin eteensä ja jälelleen

terävästi kuin poliisimies, joka vaanii saalista. Vihdoin hän

tyytyväisen näköisenä suuntasi askeleensa jalkakäytävälle ja iski

kiinni kahteen uljaasti puettuun herraan, jotka yksinään kuten hänkin

miilustelivat tavallisten poroporvarillisten iltakävelijäin joukossa.

Ne olivat luutnantti von Zernitz ja herra von Tönnchen, molemmat

elämänhaluisia nuoria ylimyksiä ja käytökseltään moitteettomia.

"Katsos pirua -- Fink!"

"Hyvää päivää, herrat!"

"Mitä te niin uneksivan näköisenä etsitte täältä kaduilta?" kysyi

herra von Tönnchen.

"Etsin ihmisiä", vastasi Fink alakuloisesti; "paria hyvää

veikkosta, jotka ovat kylliksi turmeltuneet käydäkseen tänä ikävänä

sunnuntaipäivänä vielä päivännäöllä tyhjentämään kanssani pullon

portviiniä ja sitä ennen avustamaan minua todistajana eräässä pikku

asiassa."

"Todistajana?" kysyi herra von Zernitz. "Onko teillä ehkä

kaksintaistelu tuolla kirkon takana?"

"Ei, kaunis kavaljeerini", Fink vastasi, "tiedättehän että olen

vannonut luopuvani tuosta pahasta tavasta, sittekun pikku Lanzau

ampui pistoolistani liipasimen. Juuri tätänykyä olen perin

rauhallinen, kiusattu liikemies, toiminimen Fink ja Beckerin arvoisa

vesa. Minä etsin todistajia panemaan nimensä asiakirjaan, jolla on

tulinen kiiru. Löydänhän kyllä jostakin notaarin, mutta tavalliset

valalliset todistajat ovat tänään sunnuntaina juosseet kaikki

keilaradalle. Tekisitte ihmisystävällisen teon, jos auttaisitte minua

tänä onnettomana iltapäivänä viettämään neljännestunnin ajan notaarin

luona ja lopun iltaa italialaisessa viinituvassa."

Herrat olivat halusta valmiit auttamaan. Fink vei heidät tutun

notaarin luo ja pyysi tätä molempain todistajain läsnäollessa

kirjoittamaan luovutuskirjan, koska se oli jätettävä seuraavaan

oikeuden istuntoon ja asia oli muutenkin perin tärkeä. Hän jätti

virkamiehelle kunnianarvoisan näköisen englanninkielisen asiakirjan,

jossa jonkin New Yorkin valtiossa olevan piirikunnan prokuraattori

teki tiettäväksi, että herra Fritz von Fink oli Fowlingfloor

nimisen maa-alueen, sekä maan ja mannun että sillä olevain

rakennusten, puiden, vesistöjen ja kaikkien käyttömahdollisuuksien

laillinen omistaja. Sitten hän selitti notaarille luovuttavansa

kaikki asiakirjain mukaan hänelle kuuluvat omistusoikeudet herra

Anton Wohlfartille, joka nykyisin oli T. O. Schröterin liikkeen

palveluksessa. Kauppahinta oli täydelleen suoritettu. Vihdoin hän

pyysi notaaria mitä hartaimmin valmistamaan luovutuskirjan heti

paikalla ja muuten vaikenemaan visusti asiasta. Sen virkamies

lupasikin, ja asiakirjan valmistuttua molemmat todistajat

kirjoittivat nimensä alle. Poislähtiessä hän pyysi näitäkin,

vakavammalla sävyllä kuin tavallisesti käyttämänsä, pitämään

asiata salassa kaikilta ja ennen muuta herra Anton Wohlfartilta

itseltään. Herrat lupasivat tietysti, mutta olivat sangen uteliaat

kuulemaan asiasta lähempää, eikä herra von Zernitz malttanut olla

huomauttamatta: "Toivon, hyvä Fink, ettette toki vielä tehnyt

testamenttianne; siinä tapauksessa olisin ollut kiitollinen, jos

olisin perinyt teidän pyssynne."

"Jos tahdotte ottaa pyssyn vastaan elävältä Finkiltä", vastasi tämä,

"niin teette sen kautta hänet hyvin onnelliseksi."

"Hittoja kanss'!" huudahti hyväluontoinen luutnantti melkein

säikähtyneenä, "tuotahan en toki tarkoittanut. Enkä tiedä edes,

voinko hyvällä omallatunnolla ottaa tarjouksenne vastaan."

"Ottakaa vain keveällä mielellä", sanoi Fink ystävällisesti; "minä

olen kyllästynyt koko putkeen, mutta olen mielissäni kun tiedän sen

joutuvan hyviin käsiin."

"Se on kallisarvoinen lahja", mutisi luutnantti tuntien tunnonvaivoja.

"Se on vanha kapine", sanoi Fink, "ja huomenna te otatte sen

minulta vastustelematta; tänään näet ette enää pääse minusta

irti, sillä me menemme Feronille. Mutta mitä tuohon salaperäiseen

tiluksenluovutukseen tulee, niin en siinä toimi vallan

vapaaehtoisesti. Siihen liittyy näet eräänlainen valtiollinen

salaisuus, jota en saa teille ilmaista jo senkään vuoksi, etten

itsekään ole vielä oikein selvillä koko asiasta."

"Onko tuo luovuttamanne maatila suurikin?" tiedusteli herra von

Tönnchen.

"Maatila?" toisti Fink ja katseli taivaalle; "se ei ole lainkaan

mikään maatila. Se on kappale tasankoa, vuoria ja laaksoja, vesiä

ja metsiä, pikkuruinen palanen Amerikan mannerta. Ja onko tuo herra

Wohlfartin tilus suuri? Mitä te oikeastaan sanotte suureksi? Mikä

onkaan suurta tässä matoisessa maailmassa? Amerikassa maa-alan

suuruutta mitataan toisenlaisella mittakaavalla kuin tässä poloisessa

Saksan sopukassa. Omasta puolestani tuskin tullenen enää koskaan

tilaisuuteen sanoa sellaista tilusta omakseni."

"Mutta kuka sitten tuo herra Wohlfart oikeastaan on?" kysyi

luutnantti hänen toiselta sivultaan.

"Saatte kohta tutustua häneen lähemmin", Fink vastasi. "Hän on

sangen siivo poikanen jostakin maaseudulta, ja hänen kohtalonsa on

tavallansa peittynyt salaperäisyyden verhoon, josta hän tätänykyä ei

itsekään tiedä vielä mitään eikä toistaiseksi saakaan tietää. Mutta

riittää jo liikeasioista. Minulla on täksi talveksi ohjelmaa varattu

teitäkin varten. Te olette tosin vanhoja syntisiä kumpikin, mutta

silti teidän täytyy vielä kerran ottaa osaa tanssikurssiin."

Näin sanoen hän vei ystävänsä italialaiseen viinitupaan, missä

Feroni otti syvin kumarruksin heidät vastaan, ja kohta olivat kaikki

kolme syventyneet hartaihin tutkimuksiin Portugalin väkevien viinien

oivallisuudesta.

* * * * *

Rouva von Baldereck oli kaikkein parhaimpien seurapiirien

tukipylväitä; noiden piirien, jotka maa-aatelin pääkaupungissa

elävät perheet ynnä moniaat korkea-arvoiset virkamiehet ja upseerit

muodostivat. Oli vaikea sanoa, mitkä kyvyt ja avut olivat tämän

arvonrouvan kohottaneet niin mahdikkaaseen asemaan; hän ei ollut

erittäin ylhäissukuinen, ei liioin rikas, hienotapainen, henkevä

eikä syvämietteinen, mutta kaikista näistä ominaisuuksista hänellä

kuitenkin oli hiukkasen joka lajia. Yksityiselämässään hän oli

mahdollisimman mukaan noudattanut terveitä periaatteita, ja hänellä

oli tarpeeksi itsetuntoa, jotta ei koskaan käynyt tyrkyttäytymään

paljonvaativaisten pariin.

Tämän pidättyväisyyden takia yleinen mielipide oli nostanut

hänet johtavaan asemaan seuraelämässä. Hänellä oli sangen laaja

tuttavapiiri, hän oli selvillä kaikista maalaisaateliston

kihlauksista, naimakaupoista ja sukulaisuussuhteista, hän oli

ensimmäisten joukossa pääkaupungin hienoston vieraskutsulistoilla

ja vietti leskeksi jouduttuaan itse jokseenkin vaatimatonta

elämää, jota sentään sulosti sulkahattuinen palvelija ja kaksi

lihavaa vaunuhevosta. Rouva von Baldereck oli siis kaikin puolin

mallikelpoinen vallasnainen, ja hän osasi arvostella henkilöitä ja

tapahtumia tarkoin ylhäisön ennakkoluulojen mukaisesti; siksipä

hänen arvosteluaan aina kuuttiinkin hartaalla mielenkiinnolla. Että

hän sen lisäksi oli jokseenkin hyväluontoinen henkilö, sitä ei sama

ylhäisö arvatenkaan arvioinut yhtä mainehikkaaksi ominaisuudeksi

kuin se vanha tuomion enkeli, joka taivaassa pitää kirjaa ihmisten

hyvistä ja pahoista teoista ja joka sivumennen sanoen taivaallista

liiketointansa harjoittaessaan ei kirjoita pääkirjansa yläreunaan

maallisia nimityksiä "vastattavaa" ja "vastaavaa", vaan "lampaat"

ja "vuohet" ja vie lampaat tulopuolelle ja vuohet työntää menojen

sivulle. -- Rouva von Baldereckillä oli nuori tytär, joka lupasi

kehittyä hyvin hänen itsensä näköiseksi, ja hänellä oli asuttavana

erään talon ensi kerroksessa sarja isoja huoneita, joissa vuosien

mittaan esitettiin draamallisia kuvaelmia ja eläviä kuvia. ["Tableaux

vivants", mykkiä kuvaelmia, joissa esiintyjät puvuillaan muodostavat

jonkin tunnetun lauseen yksityiset sanat tahi sanan eri kirjaimet.

Siis ei tässä tarkoiteta mitään kinematograafiesityksiä, jollaisia

1830-luvulla ei tunnettukaan.]

Tämä vaikutusvaltainen rouva istui juuri ja piti tärkeätä

neuvottelua ompelijattarensa kanssa, pohtien kuinka syvä kaulantien

uurroksen piti olla, jotta hänen tyttärensä moitteeton povi

esiytyisi parhaassa valossa, silti herättämättä yleistä pahennusta

alkavilla tanssitunneilla, kun palvelija ilmoitti hänen lemmikkinsä

Finkin tulleen tervehdyskäynnille. Kiireesti jalo rouva työnsi

tyttärensä, ompelijattaren ja puolivalmiit puvut syrjään ja ilmestyi

vastaanottohuoneeseen hyväluontoisena kuin ainakin perheenemäntä,

joka tietää, ettei nuorten kavaljeerien harras palvonta enää

paljonkaan kohdistu hänen persoonallisiin suloihinsa.

Puheltuaan johdannoksi viimeisestä iltaseurasta ja kreivitär Pontakin

pitkistä irtokiharoista sanoi Fink, potkien samalla jakkaraa, jota

päällysti talon neidin koruompelema nukkainen villakoiran kuva:

"Olen suorittanut teidän minulle uskoman tehtävän, arvoisa lady, ja

hankkinut teille ainakin kolme herraa."

"Keitä ne ovat?" kysyi talon rouva jännitettynä, unohtaen

koruommellun villakoiran kärsimykset ja vetäen tuolinsa lähemmäksi

uskottua perheenystävää.

"Ensiksikin luutnantti von Zernitz", sanoi Fink.

"Hän on hyvä saalis", huudahti armollinen rouva ilahtuneena, sillä

luutnantti oli henkevän upseerin maineessa, hän kun näet sepitti

sieviä runonpätkiä neitosten muistikirjoihin, oli verraton keksimään

elävien kuvien aiheita, ja epäiltiinpä hänen kerran kirjoittaneen

jonkinlaisen novellinkin johonkin muistikirjaan. "Herra von Zernitz

on perin miellyttävä seuramies."

"Niin kyllä", sanoi Fink, "mutta portviiniä hän ei pysty kestämään.

Toinen on herra von Tönnchen."

"Tönnchenit ovat vanhaa sukua", huomautti rouva; mutta lisäsi sitten

hiukan hätäisesti: "eikö hän ole jokseenkin hurjatapainen?"

"Herra varjelkoon!" sanoi Fink; "hänen perheessään on aina eletty

varmojen periaatteiden mukaan; hän ei ole lainkaan hurja, vaikka

hänellä on se ominaisuus, että välistä saa toiset hurjiksi."

"Entä kolmas?" tiedusti rouva.

"Kolmas", sanoi Fink, "on eräs herra Wohlfart."

"Wohlfart?" toisti armollinen rouva oudoksuen ja katsahti

levottomasti vieraaseensa; "sen nimistä perhettä en tunne."

"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Fink kylmäverisesti; "on siksi

paljon ihmisiä, joilla on joko liiankin hyvin tunnettu tai liian

vähän tunnettu nimi, ettei kaikista voikaan olla selvillä. Herra

Wohlfart tuli tänne jokunen vuosi sitten maaseudulta oppiakseen omien

havaintojensa perusteella kauppatoimen salaisuuksia. Hän työskentelee

kauppias Schröterin konttorissa, aivan niinkuin minä itsekin."

"Mutta, rakas Fink!" huudahti vallasrouva nuhtelevasti.

Fink ei siitä häiriytynyt, vaan heittäytyi takakenoon nojatuolissaan

ja rupesi tutkistelemaan katon koristemaalauksia. "Herra Wohlfart

on sangen merkillinen ja mielenkiintoinen veitikka. Hänen

elämänkohtalonsa vaatii aivan erityisen selityksensä. Itsessään

hän on vaatimattomin ja kunnollisin nuorukainen mitä koskaan olen

tuntenut, ja kotoisin eräästä tämän maakunnan syrjäisimmästä

sopukasta, missä hänen isä vainajansa oli jossain virassa. Mutta

hänen syntymäänsä ja elämänkohtaloaan verhoo salaperäisyys, josta hän

ei edes itsekään tiedä vielä mitään."

"No mutta älkäähän, herra von Fink!" huudahti talonrouva perin

uteliaana.

Fink kurkisteli edelleen innokkaasti kattomaalauksen kiemuroita ja

jatkoi häiriytymättä: "Hänestä on juuri äskettäin tullut suuren

maa-alueen omistaja Amerikassa, kauppakirjat ovat käyneet minun

käsieni lävitse, ja meidän kesken sanoen hänellä ei ole itsellään

aavistustakaan omistusoikeudestaan, jonka täytyy toistaiseksi

edelleenkin pysyä häneltä salassa. -- Tunsitteko te aikoinanne

suurherttua vainajata, täällä lähellä päin?" Fink viittasi

merkitsevästi kädellään johonkin umpimähkäiseen ilmansuuntaan.

"En -- mitä hänestä?" sanoi armollinen rouva ylen uteliaana.

"Olen kuullut joidenkin väittävän", jatkoi Fink salamyhkäisesti

tarinaansa, "että Anton Wohlfart on aivan hänen näköisensä. Mitä

teille nyt sanon, on muuten meidänkeskinen salaisuus; ystäväni

on vallan tietämätön kaikista noista suhteista, jotka kuitenkin

mahdollisesti voivat ratkaista koko hänen tulevaisuutensa. Tunnettua

on vain se tosiasia, että keisari vainaja viimeisellä matkallaan

maakunnassa viivähti Ostraussa ja piti paikkakunnan pastorin kanssa

hyvän aikaa hiljaista ja tärkeätä keskustelua."

Viime väite oli pääasiassa todenperäinen, sillä Anton oli kertonut

jotain sellaista äskettäin jokeylle lapsuudenmuistona. Hän oli

vielä lisännyt, että hänen kotikaupunkinsa pastori oli viimeisessä

suuressa sodassa toiminut sotapappina, ja että keisari oli häneltä

kysynyt: "Oletteko palvellut sotaväessä?" ja hetken perästä: "Missä

armeijaosastossa?"

Fink ei pitänyt tarpeellisena selostaa tuota pikkutapausta niin

seikkaperäisesti. Mutta rouva von Baldereckin olivat nämä petolliset

viittailut saattaneet siksi uteliaaseen sieluntilaan, että hän sanoi

kernaasti vastaanottavansa herra Wohlfartin talonsa vieraaksi.

"Ja vielä muuan pyyntö", sanoi Fink ja nousi tuolistaan; "mitä nyt

olen teille kertonut ystävästäni, kaikkein laupiain hengetär" --

laupias hengetär painoi yli seitsemän leiviskää -- "sen antakaa pysyä

meidänkeskisenä salaisuutena. Teidän arkatuntoisuudellenne rohkenin

uskoa, mitä vieraasta suusta kuullessani pitäisin loukkauksena

sekä itseäni että herra Wohlfartia kohtaan." Hän lausui tuon nimen

niin ivallisesti että kunnon rouva rupesi epäilemään, että tuon

salaperäisen, kauppakonttorissa piileskelevän herran täytyi olla

jokin Aleuttien tai Kurili-saarten prinssi tai jokin muu erinomainen

arvohenkilö.

"Mutta kuinka minun pitää", hän kysyi hyvästellessä, "esittää tuo

herra tuttavillemme?"

"Ainoastaan minun parhaana ystävänäni. Minä menen hänestä joka

suhteessa takuuseen ja olen vakuutettu siitä, että seurapiirimme itse

niittää suurimman voiton, kun se ottaa tuon herran avosylin vastaan."

Kadulle tultuaan Fink mutisi itsekseen sangen ilkeämielisesti: "Tuo

eukkopaha naukkasi kuin lihava lahna minun syöttini ja sukelsi

takapuoltaan myöten valheisiini. Pelkkänä rehellisten ihmisten

lapsena tuo poika parka olisi saanut heidän puoleltaan vain

halveksimista osakseen. Nyt he kuvittelevat tietävänsä että jokin

vieras ruhtinas, jollaisen edessä he kunniakseen matelisivat, seuraa

pojan kohtaloa mielenkiinnolla. Nyt he tulevat hänelle osottamaan

kohteliaisuutta, joka varmastikin hurmaa pienokaisen. Enpä olisi

uskonut, että tuosta Long Islandin rannalla olevasta hiekkakuopasta

ja sillä olevasta linnustushökkelistä olisi ikinä tullut minulle

sellaista hupia."

Finkin sirottelema siemen oli langennut otolliseen maaperään.

Älykkäänä naisena oli rouva von Baldereckilla tanssituntien ohella

omia pieniä yksityisetujakin valvottavana. Olihan hän ennen kaikkea

äiti, ja tässä ominaisuudessa hän oli tähdännyt haukankatseensa

ei sen vähempään sulhaskokelaaseen kuin Finkiin itseensä. Hänen

tyttärensä oli viisitoistavuotias, ja Finkillä oli kaikki ne

hyvät avut, jotka äidin mielestä tarvittiin takaamaan hänen

tyttärensä vastaisen onnen. Pitkästä kokemuksestaan hän tiesi,

että tuollaiset tanssitunnit tarjosivat erinomaista tilaisuutta

aivan nuorille neitosille näyttämään sulonsa ja hyvät avunsa

parhaassa valossa kokeneille ja hiukan jo veltostuneille herroille;

päävaikeutena vain oli saada sellaisia herroja mukaan moisiin

viattomiin huvitilaisuuksiin. Hellän äidin sydäntä oli kiusannut

se aivan luonnollinen pelko, ettei Finkilläkään olisi halua ottaa

osaa tanssitunteihin; mutta hänen suureksi hämmästyksekseen tämä

nuori herra oli jokseenkin kaunopuheisesti vakuuttanut, että hän

halusta tanssi vaikka koko talven hänen talossaan, olipa hän

asettanut nimenomaiseksi ehdoksi, että neiti Eugenie ottaisi hänet

enimmän suosituksi tanssitoverikseen. Ja juuri tästä syystä oli

voitonriemuisella äidillä ollutkin niin suurta huolta tyttärensä

tanssipuvuista, kun Fink saapui suosittamaan hänelle Antonia. Ehkäpä

rouva von Baldereck olisi ilman noita salamyhkäisiä viittailujakin

antanut perään ja hyväksynyt tuon konttoriorjan tanssitunneilleen,

mutta joka tapauksessa ne olivat hänelle tervetulleet. Tosin Finkin

olemus ja puhetapa olivat aina sellaiset, ettei häneen koskaan voinut

oikein turvallisesti luottaa; mutta kelpo rouvan äidinrakkaus oli

kyllin voimakas voittamaan hänessä syntyneet hienoset epäilyt. Hän

kiiruhti tuttaviin perheisiin kertomaan, mitä lupaavia herroja oli

tiedossa tanssituntien kavaljeereiksi, eikä hän tällöin tietenkään

unohtanut koristella salamyhkäisin viittauksin herra Wohlfartin

merkillistä elämänkohtaloa. Kun sekin vähä, mitä hän siitä tiesi

tai suvaitsi kertoa, sai tukea kahden hyvintunnetun ja luotettavan

herran yhtä salamyhkäisistä viittailuista, juurtui kertojattareen

itseensä ja hänen kuulijoihinsa varmaksi vakaumukseksi usko tarinan

todenperäisyyteen. Niinpä kävikin ylhäisessä seuramaailmassa jo

muutaman päivän kuluttua hälinä ja kuiskailu, että rouva von

Baldereckin tanssikurssiin tuli ottamaan osaa eräs porvarillinen

herra, jota suunnattomat rikkaudet odottivat ja jolle Venäjän keisari

oli Amerikassa ostanut äärettömiä maa-alueita.

* * * * *

Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan

perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen

hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin -- poloinen

uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä

tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä

ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla

Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä

väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta,

ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi

irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa

poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti

hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden

ihmisten edessä!" -- heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa

vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä

armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin,

kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan.

Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli

sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin

seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen

lumoihinsa.

Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin

vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään,

olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää

kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti -- tahi tuon

kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi

-- ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa,

että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin

tanssiharjoituksiimme."

Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen

onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa,

jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule

paheksumaan läsnäoloani."

Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie

huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen

nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana

tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin

kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa

kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä

ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi

uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."

Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen

myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään

olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta

sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa

batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan

vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun

täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti,

niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on

aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta

lemmenjumalalta."

Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo

vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä

sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan

toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti

päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni;

tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista

suloa, joka on kerrassaan hurmaava."

* * * * *

Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli

vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi

juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan.

Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua.

"Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava

silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen

vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"

Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren

juhlallisesti valaistuun taloon.

Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin

ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen

menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.

"Menee se kun meneekin!" huusi hän sitten olkansa yli huoneeseen.

"Tämähän on aivan kuulumatonta. Mitään sellaista ei ole tapahtunut

maailman luomisesta lähtien. Siellähän on koolla pelkkiä aatelisia.

Syntyypä tästä kaunis keitos."

"No, entä mikä on mennessä, koskapa hänet kerran on kutsuttu?"

virkkoi hyväluontoinen herra Jordan vastaukseksi toverin

hirmustuneisiin huudahduksiin. Eikä kukaan muukaan voinut panna

vastaan; ainoastaan herra Pix ärähti sohvasta tuikeasti: "Mutta minun

mieleeni ei lainkaan ole, että hän vastaanottaa sellaisen kutsun.

Hän kuulun konttoriimme eikä minnekään muualle. Mitään hyvää hän ei

ainakaan opi noiden isoisten herrastelijoiden parissa. Korkeintaan

työntämään lasipalasen silmännurkkaansa ja makostelemaan neitosia, ja

sekään ei vielä ole pahinta."

"Tuollaisissa tanssiseuroissa kuulutaan pidettävän kummaa elämää",

tiesi Specht kertoa. "Kaikenlaista rivoilua, rakkausjuttuja ja

kaksintaisteluja jok'ainut jumalanpäivä. Saattepa nähdä hänen jonakin

aamuna lähtevän ulos pistoolipari kainalossa, ja miten hänet sitten

kotiin tuodaan, sitä en mene sanomaankaan. Ei vain omilla jaloillaan,

se on varma!"

"Taaskin hullutuksia", vastasi Pix ärtyneesti. "Ei siellä riidellä

sen pahemmin kuin muuallakaan, tiedän mä."

"Ja ranskaakin hänen täytyy siellä solkata", jatkoi Specht

häiriytymättä.

"Ja miksi ei ryssääkin?" tokasi Pix.

Tästä aiheutui herrain Pixin ja Spechtin kesken kiivas kina sen

tärkeän seikan johdosta, millä kielellä rouva von Baldereckin

salongissa ajatuksia mahdettiin tulkita. Mutta siitä olivat

kaikki toverit yksimielisiä, että osanotto tamssitunteihin

tiesi Wohlfartille sanomatonta turmiota ja koko inhimilliselle

yhteiskuntajärjestykselle pahaa häiriötä.

* * * * *

"Hän on mennyt sinne!" huudahti täti, palatessaan palvelijan

saattamana eräästä kokouksesta.

"Se on taaskin hänen ystävänsä Finkin vehkeitä", huomautti

talonisäntä.

Sabine loi silmänsä sylissään olevaan käsityöhön.

"Minulle on mieleen", hän sanoi vihdoin, "että Fink käyttää

vaikutusvaltaansa tuottaakseen ystävälleen hupia. Hän ei itse tanssi

mielellään, ja osanotto tuohon tanssiseuraan on hänelle pikemminkin

persoonallinen uhraus kuin mikään ilon aihe." Veli katsahti

tutkivasti sisareensa ja nyökkäsi hänelle sanattomasti. "Ja kuinka

mielelläni suonkaan Wohlfartille sen edun, että hän joutuu ihmisten

seuraan! Hän on enemmän kotona kuin ketkään toiset herrat. Melkein

joka ilta maatapannessani näen lampun paistavan hänen huoneestaan.

Toisilla on täällä sukulaisia tai hyviä ystäviä, ainoastaan hän on

aivan yksin, hänellä ei ole muita tuttavia kuin mitä tässä talossa

asuu. Sellainen elämä käy tukalaksi koko vuoden mittaan."

"Hän on tähän asti kestänyt sen kunnollisesti", sanoi johtaja;

"saammehan nähdä, kuinka kauan sitä jatkuu."

"Mutta kuinka on mahdollista, että hän juuri tuohon seuraan..."

huudahti täti. "Ajatelkaahan toki, että tuo rouva von Baldereck..."

Sabine naputti sormustimellaan pöydänlevyyn. "Fink on häntä

suosittanut heille", hän sanoi, "ja minusta se oli kiltisti tehty

hänen puoleltaan. Siitä kiitokseksi hänen pitää huomenna saada

päivälliseksi mieliruokaansa, rypistelköön herra veljeni otsaansa

kuinka paljon tahtoo."

"Siis kinkkua viinikastikkeen kera", huudahti täti. "Mutta

ajatelkaahan, kuinka Wohlfart voisi viihtyä siellä kaikkien noiden

vormuherrojen parissa? Ja kuinka hän selviytyy kaikista noista

hienoista elostelijoista? Eihän hän voi elää heidän tavallaan. Siihen

tarvitaan vähintäin paksu kukkaro."

"Antakaamme hänen itsensä huolehtia siitä", sanoi Sabine hilpeästi.

"Meidän ei sentakia tarvitse hankkia itsellemme harmaita karvoja."

* * * * *

"Hän on mennyt", virkkoi Karl illalla isälleen. "Pienet

kiiltonahkakengät hänellä oli jalassa, minä kävin itse ne noutamassa.

Herra Fink kielsi hänen vetämästä muunlaisia kenkiä jalkaansa. Ja

uusi hattu, ja kaikki uuden uutukaista kiireestä kantapäihin asti.

Sellaiselta siis pitää näyttää, kun menee tanssimaan ylhäisten

kanssa."

"Sinäkin kai tahtoisit mielelläsi mennä tanssimaan?" kysyi isä.

"Enkä", sanoi Karl; "mutta kernaasti tahtoisin kerran nähdä, miten

tuollaisissa tansseissa eletään."

"Katsele 'Sinisen kuun' ravintolan tanssisaliin tässä lähellä, siellä

näet samanlaista jytkytystä joka sunnuntai. Ei se käy toisella tapaa

ylhäistenkään saleissa, paitsi että siellä on herroilla hansikkaat

käsissä ja että he pitelevät tanssitettaviaan vähän varovaisemmin

vyötäröiltä."

"No, huomenna mahtaa hänen vaatteissaan olla viljalta tomua minun

harjattavakseni", sanoi Karl.

"Tomuista huvittelua se tosiaan onkin", nyökkäsi jättiläinen. "Siinä

pyörähdellään ympäri, siinä hypitään, käännytään ensin toiselle

puolelle, sitten toiselle ja laukataan taas eteenpäin. Jokainen

koettaa kohottaa itsensä ylös lattiasta, mikä on mahdotonta. Sitten

hiostutaan, ryypätään lasi punssia tai parikin, ja lopuksi tanssitaan

suukkospoloneesi. Jos tahtoo päästä naimisiin, niin on tuo urakka

tarpeen. Mutta niin pitkälle sinä et ole vielä ehtinyt, saat vielä

odottaa monet vuodet."

"Mutta eihän herra Wohlfartkaan ole niin pitkällä", vastasi Karl.

"Olisipa tosiaan kaunis juttu, jos hän huomenna naisi jonkun ylhäisen

neidin, jolla on pari harmaita vaunuhevosia ja niillä hopeasilaiset

valjaat!"

"Niin, sitä seikkaa ei käy auttaminen", sanoi isä päätään

pudistellen; "tanssilla se alkaa, häihin se loppuu. Niin ohraisesti

kävi minullekin."

"Sitäpä olisin tahtonut olla näkemässä", tokasi Karl. "Ohoo";

huudahti jättiläinen, "olen sitä minäkin aikanani pyörinyt kuin

mikäkin hyrrä, valssia, hyppyvalssia, ryssänvalssia ja mitä hyvänsä,

ja vaarinpolskassa minulla ei ollut vertaistani."

Karl silmäili isäänsä epäluuloisesti. "Niin, usko pois", jatkoi isä

muistojensa lämmittämänä, "kun alla on tukeva permanto ja mukana

hyviä tovereita, niin on se koko mieluista työtä. -- Kerran oli

porvarisyhdistyksellä isot tanssiaiset, minutkin sinne kutsuttiin ja

tämä meidän Wilhelm, joka silloin vielä oli heiveröinen pojankelttu.

Muistan sen päivän kuin olisi se ollut vasta tänään, minulla oli

ylläni kiiltonappinen sininen takki, ja minä seisoin keskellä salia

ja katselin muuta joukkoa, joka pyöri ympärilläni. Silloin iski

silmäni äitiisi -- ah, mikä sievä pikku olento hän olikaan, istui

seinävierellä kuin mikäkin nukke; hänen rinnallaan istui hänen

isäpappansa, lukkoseppä. 'Hyvää iltaa, Hans', luikkasi lukkoseppä

minulle, 'oletkos sinäkin täällä?'"

"'Siltäpä näyttää, kuoma', minä vastasin ja kävin lähemmäksi, ja

mitä pitempään tuota nukkea silmäilin, sitä enemmän hän oli mieleeni.

'Tämä on tyttäreni', sanoi lukkoseppä, 'etkös enää tyttöriepua

muistakaan? Hän on ollut kaksi vuotta maalla tätinsä luona'. --

'Kuinka sieväksi hän on tullutkaan!' minä sanoin, 'niinhän hän on

pyöreä ja hoikkanen kuin olisi sorvattu.' Pikkuruinen kävi aivan

punaiseksi ja minäkin aloin syttyä tuleen 'No, mitäpäs siinä

haikailet', sanoi lukkoseppä, 'jos tahdot tanssia hänen kanssaan,

niin käy kiinni! Älä vain pusertele häntä liian kovasti'. --

'Hienosestaan vain', minä sanoin ja vein tyttösen tanssiin. Kyllä me

mahdoimme näyttää toistemme vastakohdilta, tuo ruusunnuppu ja minä,

ja arvelenpa ihmisten nauraneen meille."

"Sitä sinun ei olisi pitänyt sietää", huudahti Karl, joka oli

istahtanut isäänsä vastapäätä ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

"Eivät ne sillä mitään pahaa tarkoittaneet", sanoi isä leppyisästi,

"ja äitisi myönsikin minulle ensimmäisten tanssien jälkeen, ettei

hän yhtään välittänyt vaikka toiset nauroivatkin. Niin, ja hän

sitten sanoi, että minun kanssani kävi hyvästi tanssiminen. Tietysti

minä tanssin hänen kanssaan koko illan, yksinomaan hänen kanssaan.

Ja viimeisen tanssin jälkeen yritti vielä tulla riitaakin minun

ja Wilhelmin kesken; sillä nähdessään minun aina tanssivan saman

tytön kanssa tahtoi hänkin saada vuoronsa, ja nähdessään että minä

tyttöstä mielistelin ja pyörin hänen ympärillään, raavin jalkaa ja

pörrötin tukkaani ja ostinpa pihalla kukkaismyyjättäreltä kimpun

hänelle ja toisen itselleni, lähti Wilhelmkin ottamaan kaksi kimppua

ja alkoi sitten kotkottaa tytön korviin kuin ukkoteiri, kunnes

viimein nykäisin hänet syrjään ja sanoin hänelle: 'Kuuleppas,

Wilhelm, jokaiseen vankkuriin ja jokaiseen tynnöriin ja laatikkoon,

jolle olen käteni laskenut, saat sinäkin laskea kätesi, mutta tähän

lukkosepän tyttäreen älä ryhdy!' -- 'Ka, miksikä en?' hän kysyi.

'Siksi', minä sanoin, 'että me olemme ystävykset, Wilhelm, enkä

tahtoisi käydä sinua pelmuuttamaan tässä kaikkien ihmisten nähden.'

-- 'Tiedätkös mitä', hän sanoi, 'taidatpa olla mustankipeä.' Silloin

älysin itsekin, mitenkä minun laitani oli. Siitä päivästä lahtien

olin pihkaantunut. Saat sinäkin kerran kokea, minkälaiseksi se

ihmisen tekee. Siitä käy rauhattomaksi, ja kaikki asiat alkaa mennä

rempalleen, ja veri tulistuu, ja tekee mieli laulaa, kirjeitäkin

silloin mies riittailee ja ostaa itselleen uuden takin. Niin käy

jokaiselle, ja sain sitä minäkin kokea. Kuusi viikkoa kesti sellaista

menoa, ja sitten tuli häät. Ja ukkovaarisi piti päälle, että kaikki

lastaajat kutsuttiin niihin vieraiksi. Ja aattoiltana me lastaajat

tanssimme keskenämme keilakatriljin, ja minä olin keilakuningas.

Kylläpä silloin koko talo tärähteli, mutta muuta vahinkoa ei toki

tapahtunut kuin että kattokruunu putosi alas ja särkyi."

"Vie sun tulimmainen!" huudahti Karl, "sitäpä iloa minunkin olisi

pitänyt olla näkemässä. Vahinko etten ollut mukana."

"Sinä törkeäsuinen peukaloinen", torui isä, "kuinka sinä olisit

voinut olla mukana, eihän sinua silloin vielä edes ajateltu olevaksi.

Ei tietenkään, kaikkihan oli vasta valmistelua sinun maailmaan

tullaksesi."

"Kunhan Wohlfart ei vain tulisi liian myöhään kotia", sanoi Karl,

"sitä herra Schröter ei voi suvaita."

* * * * *

Tällävälin avasi palvelija pariovet rouva von Baldereckin salonkiin,

ja Fink ja Anton näkivät vastassaan jonon kirkkaasti valaistuja

huoneita, joissa liikkui suuri joukko komeapukuisia vallasnaisia

ja hienoja herroja teetä juoden, soristen ja siipiään lyöden.

Nuorten neitosten äidit ja omaiset oli kutsuttu mukaan avajaisiin.

Fink supatti vielä kerran ystävänsä korvaan: "Koeta olla vain

niin häpeemätön kuin osaat, muuta sinun ei tarvitse", -- ja vei

vastaanhangottelemattoman uhrinsa talon emännän eteen.

Anton sai suosiollisen vastaanoton, teki syvän kumarruksen eikä

hädissään huomannut, kuinka koko seurueen silmät olivat todella

hävyttömän uteliaina kiinnittyneet häneen. "Minä esittelen teidät

kreivitär Pontakille", sanoi ystävällinen emäntä ja vei turvattinsa

-- joka haukkoi henkeään -- erään iältään epämääräisen, pitkän

ja luisevan rouvan jalkojen juureen, jolla oli arvosijansa

jonkinlaisella korokkeella ja ympärillään hoviseurue. "Betty rakas,

tässä on herra Wohlfart." Anton ennätti tuona tuskanhetkenä panna

merkille, että rakkaalla Bettyllä oli pitkä pergamenttinenä, sangen

vähän huulia ja kerrassaan luotaantorjuvat kasvonpiirteet; hän

tunsi kahden terävän, katseen pistelevän hänen kasvojaan kuin parin

linnunnokkia, ja hän kumarsi päänsä syvään puolittain tervehdykseksi,

puolittain kiinnijoutuneen sotavangin alistumismerkiksi. Kreivitär

istui jäykkänä kuin kynttilä tervehtimismenojen ajan ja kysyi

ylhäisen välinpitämättömästi: "Oletteko herra von Finkin ystävä?"

"Kuten suvaitsette, armollinen kreivitär", sopersi sankarimme.

"Te olette vast'ikään tullut pääkaupunkiin, eikö niin?" jatkoi arvon

rouva kuulusteluaan. Kaikki keskustelu lähettyvillä taukosi, ja

enemmän kuin kaksikymmentä silmää kävi pistelemään Anton parkaa.

"Olen täällä ollut jo moniaita vuosia", tämä vastasi. "Olette

kukaties ulkomaalainen?" jatkoi rakas Betty miellyttävää keskustelua.

"Olen syntynyt ja kasvanut tässä maakunnassa."

"Vai niin?" kuului jäätävä huomautus vallasnaisen ohuilta huulilta.

"Ja missä sitten?"

"Ostraussa," vastasi Anton, kohottaen päänsä nopeasti pystyyn.

Kuulustelu rupesi häntä vaivaamaan, vaikkei hän itsekään tiennyt

minkävuoksi, ja hänen ujoutensa vaihtui yltyvään äkeyteen.

"Ystäväni, ylevä herratar, on puolittain slaavilainen", sanoi Fink,

joka oikeaan aikaan ennätti väliin, "vaikkapa hän itse paneekin

kiihkeästi vastaan, jos hänen saksalaista syntyperäänsä kuka epäilee.

Siksipä hänellä onkin toivo kehittyä kerran kunnon englantilaiseksi.

Tänä silmänräpäyksenä hänen mielihalunsa on sama kuin minunkin: että

löytäisimme armon teidän kasvojenne edessä. Minä suositan hänet

teidän lempeämielisyytenne esineeksi; olette juuri antanut loistavan

todisteen kyvystänne tutkia vieraitten ihmisten luonnonlaatua;

suvaitkaa nyt näyttää ystävälleni sitä luonteenne puolta, jota

me kaikki teissä niin ihailemme: lempeää sääliänne toisten

vajavaisuuksille." -- Muut naiset hymyilivät, jotkut herroista

kääntyivät poispäin salatakseen naurunsa, ja rakas Betty istui

höyhenet pörhössä kuin petolinnulla, jolta vielä isompi petolintu on

karkoittanut saaliin.

Anton kiirehti pelastautumaan tästä pelottavasta piiristä, pääsi

pujahtamaan syrjäiseen nurkkaan ja ajatteli saavuttaa mielenrauhansa

katselemalla levollisesti lattialla liikkuvaa seuraa. Silloin iski

batistihuivi häntä keveästi käsivarteen ja terhakka tytönääni kysyi:

"Herra Wohlfart, ettekö enää tunne vanhoja ystäviänne? Jo toisen

kerran saan ensiksi tervehtiä teitä."

Anton käännähti sukkelaan sivulle päin. Hänen edessään seisoi

korkeakasvuinen solakka tyttö, jolla oli vaalea tukka ja suuret

syvänsiniset silmät ja joka katseli häntä hymyillen kasvoihin.

Niin ilmeinen oli Antonin ihastus, että Lenore ei voinut pidättyä

nyökkäämästä hänelle ystävällisesti ja sanomasta: "Olen iloinen kun

tekin olette täällä. Herrat ovat kaikki minulle umpi outoja. Mutta

kuinka te olette tänne joutunut?"

Anton selitti tulonsa aiheen, mutta hänen oli vaikea saada sanoja

suustaan, niin hurmautunut hän oli nähdessään äkkiarvaamatta edessään

neitosen, joka vuosikausia oli -- itse siitä mitään tietämättä --

hallinnut yksinvaltiaana herrattarena hänen yliskamarissaan. Kuinka

tuo nuppu olikaan viime aikana kehkeytynyt isoksi, kauniiksi,

täyteläiseksi ruusuksi! Entä tuo lumivalkea puku ja tukassa

leijaileva seppele kukista, joiden vertaa ei oltu koskaan vielä

nähty! Kirkkaasti säteilivät silmät noista ihastuttavista kasvoista,

ja ryhti hänellä oli kuin ruhtinattarella.

Nopeasti olivat molemmat syventyneet innokkaaseen haasteluun;

kolmannen kerran he tosin vasta sattuivat yhteen, mutta heillä oli

toisilleen niin paljon kertomista, kuin olisivat he vuosikausia

eläneet yksissä.

"Me tanssimme tänään aivan niinkuin meitä haluttaa, emmekä välitä

yhtään tanssimestarista", sanoi neitonen viimein. "Se vasta onkin

minun mieleeni. -- Te ette saa tätä kauempaa puhella yksistään

minun kanssani, vaan käykää pitämään seuraa toisillekin naisille.

Minä menen nyt äitini pariin. Kun soitto alkaa, niin tulkaa minun

luokseni, minä esitän teidät äidilleni."

Hän nyökkäsi armollisesti nuorelle miehelle ja asteli

majesteetillisesti salin poikki liittyäkseen erääseen naisryhmään.

Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia

äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja

miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä

mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset

naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän

välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta.

Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet

kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten

hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille

neitosillekin.

"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole",

vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä

kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa

kohtelua osaksesi."

"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja

puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti

Eugenielle.

Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän

laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada

tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja

pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von

Zernitz yhtyi seuraan.

Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva

von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään

kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla

kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat,

herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla

esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa

tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.

"Tarkoitatte varmaankin kreivitär Laraa?" kysyi talon rouva

Tietysti kumarsi Anton myöntävästi -- Lara, tara tai bruttopaino,

se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti

häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan

tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta

ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli

edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen

suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja

keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine

salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen

kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin

kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt

kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt.

Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat

istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta

kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan

paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun

hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn

kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja

ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä

pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti

ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.

Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa,

jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä

ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin

jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren

luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman

ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet

hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät

olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti

hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut

silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän

osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli

kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan

pörröiseksi.

"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen,

"sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni,

teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin

pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."

"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman

kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan,

kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin

teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta

tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle

rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä

palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."

"Kuinka liikuttavasti te osaatte kertoa", huudahti Lenore ja katseli

hievahtamatta häneen.

Paroonitar kuunteli ihmeissään Antonin mielenpurkausta ja silmäili

tuntehikasta tanssijaa mielenkiinnolla, joka ei ollut aivan vapaa

lievästä mielipahastakaan. Mutta Lenore katkaisi Antonin alottaman

puhelun hänen äitinsä kanssa sanoen levottomasti: "Nyt jo alkavat,

meidänkin täytyy lähteä tanssimaan." Anton tarttui sormenpäillään

hänen kätöseensä ja vei hänet tanssivain piiriin.

"Hän tanssii siedettävästi, vaikka hiukan poroporvarillisesti",

murahti Fink puoliääneen, "mutta ryhtiä sillä pojalla on."

"Komea pari kerrassaan", huudahti rouva von Baldereck paroonitar von

Rothsattelin lähettyvillä, kun Anton ja Lenore pyörivät ohi.

"Lenore puhelee liiaksi tuon nuoren miehen kanssa", sanoi rouva von

Rothsattel miehelleen, joka samassa tuli hänen vierelleen.

"Nuoren miehen?" toisti vapaaherra. "Mikä nuori mies se on? En muista

koskaan nähneeni hänen kasvojaan."

"Hän on herra von Finkin seuralaisia, porvarillista sukua, ja hänellä

kuuluu olevan rikkaita sukulaisia Amerikassa tai Venäjällä. Minusta

hän ei ole sopiva seuratorveri Lenorelle tämän esiytyessä ensi kerran

seuraelämässä."

"No niin", vastasi parooni, "hänellä on terveen ja virkeän

nuorukaisen kasvot. Tällaisissa lapsellisissa leikeissä on sellainen

toveri aina parempi kuin tuollaiset ennenaikojaan vanhettuneet

vetelöitsijät, joita näen tuolla lattialla. Nuoremmat miehet

huvittavat itseään ja naisiaan, sen sijaan kuin Benno Tönnchen vain

silloin tuntee hupia, kun saa tytöt punastumaan tahi kun saa heidät

vieroitetuksi punastumasta. Lenore näyttää tänään mainiolta. Minä

lähden whistipöytääni, lähetä sana minulle, kun käsket vaunumme

portin eteen."

Anton ei onneksi toki kuullut, mitä hänestä ja hänen

tanssitoveristaan puhuttiin, ja vaikka ympärillä olisi käynyt

sellainen melu kuin kaupungin korkeimmasta kellotapulista

soitettaessa, ei hän sittekään olisi kuullut mitään. Hänestä oli

maapallo kutistunut pieneen kokoon, yhtä pieneksi kuin se piiri,

jossa hän naisensa kera pyöri; mitä sen ulkopuolella mahdollisesti

oli, oli pelkkää tyhjyyttä, pimeyttä ja kaaosta; vain se, jota hän

sai puristaa rintaansa vastaan, vallitsi kaikki hänen aistimensa.

Hän näki ja tajusi ainoastaan kauniin vaalean tukan, joka oli

niin lähellä hänen omaa päätänsä, että hän voi melkein koskettaa

huulillaan sen kutreja, neitosen lämpimän huounnan, joka siveli

hänen poskeaan, valkeata kätöstä verhoavan hansikkaan sanomattoman

lumovoiman, valkeasta puvusta nousevan hajuveden tuoksun, povella

keinuvan punaisen ruusun -- mistään muusta hänellä ei ollut

tietoakaan. Kun Lenore tanssinpyörteessä luottavaisesti salli

hänen käsivartensa kietoa oman solakan vartensa, kun hän iloisesti

katsahti hänen silmiinsä tahi hitaasti irroitti kätensä korjatakseen

rannerengastaan tai viedäkseen hetkeksi ihmeen soman nenäliinan

huulilleen, niin voiko ollakaan mitään suloisempaa katsella kuin

hänen sirot liikkeensä? Ja kuinka hurmaava oli hänen silmiensä

ystävällinen tervehdys tai hänen vieno hymynsä, kun Anton sanoi

jotakin, joka oli hänen mieleensä.

Ja sankarillamme oli onni todella miellyttää naistaan; tämä sanoi

hänelle, että hän osasi puhella hyvin ja että hän mielellään

kuunteli. Ah, samantekeväähän oli, mitä Anton puheli; hän olisi

voinut yhtä hyvin haastella hottentoteista tai Japanin keisarista,

menestys hänellä kuitenkin olisi ollut sama. Sillä ei hänen

tarinansa, vaan tapa, millä hän tarinoi, hänen silmiensä äänetön

palvonta, hänen äänensä värisevä sävy se tunkeutui kiehtovana

neitosen sieluun.

Rumpu taukosi tärähtelemästä, torvet vaikenivat pärrytyksestään,

maapallo hajosi valottomaksi kaaokseksi. "Vahinko!" huudahti Lenore,

kun soiton viimeinen sävel oli värissyt kuulumattomiin.

"Minä kiitä teitä tästä onnesta", sanoi Anton viedessään neidin hänen

paikalleen.

Kun hän sitten maleksi outojen ihmisten keskessä kuin ruoteliton

laiva aaltoilevalla merellä, kävi Fink hänen luokseen ja sanoi

hänelle: "Kuuleppas, sinä liukastelija, joko sinä olet täynnä makeata

viiniä tahi olet suuri juonikko. Mistä sinä tuon Rothsattelin perheen

tunnet? Ethän ole minulle sanallakaan maininnut siitä tuttavuudesta.

Tytönnypykällä on tosiaan siro vartalo ja klassilliset kasvot. Onko

hänellä ymmärrystäkin tarpeeksi?"

Antonin olisi tänä hetkenä tehnyt mieli sanoa ystävälleen, kuin

syvästi hän tätä halveksi. Noin raakasanaisen kysymyksen voi tehdä

vain perin turmeltunut ihminen.

"Ymmärrystäkö?" hän toisti ja loi Finkiin kuolettavaa vihaa uhkuvan

katseen; "ken sitä voi epäillä, häneltä puuttuu järkikultaa

itseltään."

"No, no" sanoi Fink kummissaan, "niin toivottomassa tilassa en

minä sentään ole. Minusta tuo tyttönen, tahi arvokkaammin sanoen,

tuo nuori neitonen näyttää sangen miellyttävältä, jopa sivistyneen

ihmisen kielellä ja totta puhuen tavattoman miellyttävältä; ja jollen

olisi kiinnitetty toisaalle, niin enpä tiedä vaikka minun olisi pakko

valita hänet sydämeni valtiattareksi. Mutta näin ollen minun täytyy

tyytyä ihailemaan häntä vain matkan päästä."

Fink ei ollut sentään niin kehno kuin miksi hän tekeytyi. Sanojaan

hän ei aina huolinut valita, mutta sydämensä pohjalla oli hänellä

oikea tunne ja uskollinen toveruushenki. Siksipä Anton tarttuikin

häntä käsivarteen, puristi sitä lujasti ja sanoi: "Oikeassa olet."

"Todellakin?" jatkoi Fink tavalliseen ivalliseen sävyynsä. "Kas

niin, sinä aloitat hyvästi; kernaammin istun ruutitynnörille palava

taulanpala kädessä kuin uskallan liittyä sinun ja sinun kainostelevan

olemuksesi pariin. Äläkä muuten unohda pyytää neiti Eugenietä

seuraavaan tanssiin; rukkaset sinä tosin saat, sillä hänet on jo

pyydetty toisaanne. Hyvin sinä muuten olet suoriutunut tähän asti,

jatka vain samaan tapaan, poikaseni."

Ja Anton jatkoikin ja teki opettajalleen kunniaa. Humaltunut hän

kyllä olikin, mutta paljon väkevämmästä juomasta kuin makeasta

viinistä. Musiikki, tanssin kiihotus ja iloinen puheensorina

ympärillä kohottivat hänen elämänintoaan; koko illan hän

tunsi itsensä perin varmaksi, jopa vallattomaksikin, ja pikku

hairahduksia lukuunottamatta hän käyttäytyi kuin mies, jolla on

joka päivä ympärillään palavia vahakynttilöitä ja notkeaselkäisiä

palvelijoita. Hän tuli huomatuksi, kaikille outona hänestä tuli

yleisön mielenkiinnon keskus. Hämäriä tarinoita hänen salaperäisistä

suhteistaan maan mahtaviin lensi salinnurkasta toiseen, missä vain

tanssivain neitosten äitejä istui seuraa tuomitsemassa. Aivan

epäilemätöntä oli, että tuollainen hilpeä ja huoleton elämänilo oli

seurausta vallan erikoisesta itsetunnosta ja varmuudesta. Anton sai

osakseen vanhempain naisten myötätunnon, jopa eräitten herrojenkin.

Ja vihdoin tuli kotiljongin vuoro. Oi sinä pisin ja merkillisin

kaikista tansseista! Puoleksi sinä olet leikkiä ja puoleksi tanssia

-- viehättävä silloin, kun pyörität yksityisiä pareja piirissä, vielä

viehättävämpi silloin, kun sallit niiden häiritsemättä ja vähän kuin

salakättä rupatella ja kuiskailla keskenään. Olemme kuulleet, että

nykyinen sukupolvi pitää sinua vanhettuneena ja poroporvarillisena.

Surkean häilyväinen vuosisata! Tiede ja valtiotaito eivät kykene

keksimään mitään uutta, joka tyydyttäisi niin monninaisia

ihmissuvun tarpeita kuin sinä. Lapsellisen mielen sinä voit asettaa

pyramiidiksi, voit kiertää sitä käärmeen koukeroihin, voit juoksuttaa

sitä sikinsokin ja ristiinrastiin ympäri salia, lähettää sen

tempaamaan vanhat herrat pelipöytiensä äärestä mukaan ylimääräisiin

kierroksiin, jättää ylenkatseellisesti kolme neljä neitosta istumaan

tuoleilleen, sitten yht'äkkiä kiehtoa uhrisi tanssiraivoon ja

sieppaamaan jonkin yksinäisen neitosen piiriin ja pyörittämään häntä

hurjasti, ympäri, kenenkään ihmisen voimatta vastustaa tenhovoimaasi.

Yhtä hyvin sinä tehoat ylväämpiinkin mieliin, jotka ovat täynnä joko

tunnetta tahi kunnianhimoa tai ilkeämielistä pahuutta ja ihmisvihaa.

Sinä annat jokaiselle miespuolelle vallan valita useamman kuin yhden

kerran mieleisensä naisen, sinä sallit jokaisen naisen antaa hienolla

tavalla ymmärtää, ketkä kaksi tai kolme läsnäolevista herroista

nauttivat hänen suurinta suosiotaan; sinä jakelet toimeliaille

kavaljeereille koreita nauhoja ja ritarimerkkejä ja kiinnität

satumaisia kukkaisköynnöksiä suosituimman naisen rintaan. Mutta

samalla sinä myöskin panet halveksitut herrat ravaamaan ympäri salia

hammasta purren ja tyytymään pelkkiin "seinäkoristeihin"; sinä annat

ilmi seuran lemmikit, mutta tuntemattomain ja epämieluisten sinä

annat tuntea yksinäisyytensä ja hyljätyn tilansa sitä surkeammin.

Kun sinä alat, käyvät äitien katseet huolestuneiksi ja tätien nenät

veitsenteräviksi. Sinä lapsellisen huoleton, hilpeä ja loputon

tanssi! Kuinka monet olet tehnytkään autuaiksi, kuinka monia

kyyneleitä olet aiheuttanut, kuinka monta kihlattua paria olet vienyt

yhteen, ja millaisia hornantuskia olet sytyttänyt mustasukkaisiin

sydämiin! Olet tottakin pölyttänyt ilmaan loppumattomia tomupilviä,

pilannut lukemattomat naishepenet aivan tuntemattomiksi ja haastanut

äreän vihan entisten ystävysten välille. Sellainen sinä olet ollut

kukoistusaikanasi, nuorison ilo ja ihastus, äitien jännityksellä

odotettu "suuri tilaisuus", lopen väsyneiden isäin pelko ja vavistus

ja ainoastaan pelimannien kauhistus.

Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren

viereen ja pyysi tätä tanssiin.

"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen

vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen

rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua

joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle

piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen

kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään

ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi

kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten

hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille

kummallekin.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki

kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa

tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja

nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja

mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija

oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut

jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja

epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti

elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja

sen kärjessä tupsu -- ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös

vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan

katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta

hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua,

sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli

puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen

huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan,

että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti

riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli

elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten

viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen

kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä

kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille

mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin

rauhalliseen yliskamariin.

2.

Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti.

Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa

harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla

varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli

hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat

kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja

velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen

tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan

tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena

harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada

mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden

kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan

Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan

harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän

vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti

tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan

nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän

kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että

jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla,

niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa

hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua

tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von

Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä

se ole edes mitään taidetta."

"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä

meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan

kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta

sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin

pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin

uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui

tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän

lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin

laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.

Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti

tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart

edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä,

saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa

jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin

kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin

ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute

miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton

tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu

ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki

salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina

hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas

ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista

huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että

hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, -- mikä ei suinkaan ollut

ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa -- että hän todella

olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä

hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä

kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan,

hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja

seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen

joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon

valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt

palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden

keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia

tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran

pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen

serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan

tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään

toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää

piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa

teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä

viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista

säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin

saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa,

kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta

tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi

asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin

monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän

arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja

useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta

heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan

häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen

ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen

tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä

osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja

jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen

vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä

todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua

vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo

miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta

nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan

puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat

tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset

kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että

yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain

toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin

kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä

haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja

salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus

niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen

neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta

itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä

oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana

vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean"

puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie,

talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät

kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia,

puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan

ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild

Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja

päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk

oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä

ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin

he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin

kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka

aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin

ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi

toisistaan, -- minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi

sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat

maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia

luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli

sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia

herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia,

jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa

korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi

tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät

alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme,

Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen

kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi

ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo.

Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät

sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat

huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän

asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä

iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki

puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa

hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen

suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin

levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy

tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin

ehdottomasti, sillä hän kohteli -- kuten ruskeat väittivät --

vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie

Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin

kävi hänen -- kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi -- miltei

mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten

seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla

ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja

vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta

salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään

kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren

sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja

tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen

luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän

kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet

toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan

kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat

täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa,

uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään

tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä

kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle

ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien

oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun

tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin

naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt

kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla

irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli

liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä

saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton

pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli

hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun

kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa

kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli

aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun

Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä

kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan.

Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan

totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan

varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin

kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt

liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan

oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti

selittämättömäksi arvoitukseksi. -- Theone oli vähällä pyörtyä;

tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan

hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki

kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti

toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin,

ehkäpä -- hirveätä ajatellakin -- vihreitten käsiin. Kaikilla

kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki

tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä --

Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen;

Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] -- mutta kenpä

voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää?

Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista

äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden

purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo

ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista

sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi

saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja

tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin

lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä

naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla

huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi,

rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen.

Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti

heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti

koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat

vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja

hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt

he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö

pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän

oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti

osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja

häikäilemätön on E... B...." He joutuivat -- auta armias taivas! --

Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli

hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla

viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

Vihreävarpu ja pähkinäpihti

istuit yhdessä ryyppäämässä;

Kärkevyyttänsä varpunen kiitti

sekä vihreitä höyheniänsä;

pähkinäpihti se syvään huokas:

ontto mä oon, että julmaa vallan,

mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää

uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet

mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra

Wohlfart on?"

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään

herralle..."

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on

uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät

lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä

heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua

silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään

ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von

Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart,

Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin

kansiin sidotun kirjan, noin ison vain... Meidän on kovin tärkeätä

saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja

tuokaa heti meille."

"Onko se painettu kirja?"

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään,

sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette

löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin

läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään,

tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt

mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja

myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi

jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen

sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen

sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät

alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat

alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun

pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä

tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö

käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva

laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin

liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä

näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä,

joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän

pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi

tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän

tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi

miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat

nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui

yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että

Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä

onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin

käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman

puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen

viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan

katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt

pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja

pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti

salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein

oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten,

että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta

vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa

keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa

kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä

puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen

eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus

repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki

kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle

herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin

särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään

seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut

meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan

minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli

Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko

puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt.

Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti

Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs

ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen

sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä

seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan

minulle takaisin."

"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on

teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut

teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää

sitä hallussanne."

"Minä _voisin_ pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian

armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain

olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne

ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä

tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos

sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en

haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen

siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa

mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on

ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä

säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin

kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä

ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia

kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto

on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn

sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä

olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella

käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?"

Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin

kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä

rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi

sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen

kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään,

joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle

Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton,

käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt

en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen

häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia

aivan menehtyäkseen."

"Anna heidän hätäillä!" sanoi Fink.

"Kukaan heistä ei ummista tänä yönä silmiään."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla

joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme

siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan

kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan

hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Mikä juttu tuo pakina kirjasta on?" kysyi Tönnchen Finkin toiselta

kupeelta.

"Älä sano", pyysi Anton hiljaa.

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla

kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee

riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken

tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään,

pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja

väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella

ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan.

Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat

keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen

juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja

Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku

(tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon

nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista,

majoraattihaaraa.

"Mitä nyt juodaan?" kysyi Fink.

"Joka miehelle oma pullonsa", ehdotti Zernitz.

"Ka, miksikäs ei!" huudahti Fink.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne",

huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime

istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

-- "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja

portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Se kelpaa!" huudahti pikku Lanzau...

"Samanlaista hornanjuomaa sekin", valitti Zernitz.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät

tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta

ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään

pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten

herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin

mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan

kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle

rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen

tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä

mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä

nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen.

"Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Enkä", sanoi Fink, kaataen lasiinsa; "onko se hevonen vai joku

naikkonen?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki

tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!"

huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain

kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle,

"ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija

tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka

hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi

Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Sillä on mainio päänasento", huusi toinen Tronka pöydän yli Finkille.

"Hänellähän on ristihuuli", pisti lehtisammakko ylenkatseellisesti

väliin.

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä,

tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen

sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos

herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain

hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten

huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään

erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin

kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon

naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään

metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja

lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti

lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat

tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole

lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani

saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja

huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan

avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink

selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon,

riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan

esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti

tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä

oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka

vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti;

"sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia

kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista;

pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään.

"Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se

on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."