Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asem_Vanha kauppiaskoti

kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle

ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville

liikeapulaisille -- ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni --

että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari,

"peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan

viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa;

herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan

että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani

tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen

vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin

omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin,

tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin

itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun

jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen

portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä

minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella

sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi

ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin

oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata

peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi

siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli

pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli

iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula

ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso,

kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin

nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty

suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä

huoneennurkasta toiseen.

"Mikä joukko kirjoja teillä onkaan!" huudahti Anton ihastuneena.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää",

sanoi Fink.

"Entä nuo siivet, ovatko nekin teidän muistojanne?"

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä

ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi

sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme

vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä,

joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison

nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille

ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä

hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi

pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun

mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"En yhtään", Anton vastasi.

"Olettekos metsästäjä?"

"En sitäkään."

"Entä harrastatteko musiikkia?"

"Sangen vähän."

"No mutta hitoilla, mitä inhimillisiä ominaisuuksia teillä sitten

onkaan?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä.

"Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen

että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua

ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin.

Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno.

Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta

te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin,

ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen

poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja

alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa

käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi

kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi

pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja

ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli

seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte

onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus

teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta

minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä

ihminen kulloinkin kasvaa -- melkein missä oloissa hyvänsä voi

kehittyä kelpo mieheksi. -- Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat

paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton

hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte

kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New

Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli

kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut

piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska

hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi

etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa

minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä

hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin

rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä

syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla.

Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin

valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla

siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna

maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille.

Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan

minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen

vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin

minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin

piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä

valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja

tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla

pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt

kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia

naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran

että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi

tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia,

meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni;

ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla

isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme

muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista

puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille

olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön

juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä

dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla

päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen

miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja

ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin

siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin

jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun

metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua

-- mitäpä muuta voin pyytääkään? -- Mutta kaikki liha on ruohoa,

ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret

syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain

nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea

juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat

minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa,

ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa

välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin

Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja

hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni

lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra

todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen

ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla

laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin

isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi.

Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä

pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen

pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan

maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi

työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni

toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa

vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska

huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä

vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten

rupean todenteolla maanmieheksi."

"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on

mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka

törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain

välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki,

kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta

rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti

juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen

sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän

huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne

sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien

toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä,

joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan

osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista

tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink

hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen

kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän

viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani

piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin

tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen

nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että

hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja

metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä

toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin

suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli

jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun

teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen

ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä

joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen

sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on

varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon

ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia.

Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa

ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari

kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli

koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa

järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa

julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin

kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei

voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan

mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän

salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille,

että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit

eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan,

vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni

kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon

lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa

herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat

tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden

kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin

näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi

oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut

lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa

karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä

majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen

ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten

naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä

on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona.

Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä,

maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa,

jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä

oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja

käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei.

Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi

näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että

vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen

korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän

keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli

tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle;

periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan

muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti

suvaitsee;" hän osasi -- tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia

halliten -- antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen

ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa.

Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti

kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen;

hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja -- mikä

tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän

uskaliaisuuden merkki -- hän osasi saada muutamalla harjanvedolla

niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto

kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti

saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän

etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja

kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen

asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän

koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen

onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat

harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän

rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon

ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja

lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi,

liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja

toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain;

lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan

sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi

vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen

kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen

silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija

ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän

oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka

kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta

valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat -- joita hän usein sai

kuulla -- eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen

selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen

ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä

olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla

hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli

päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen

kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan

kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta

tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena

tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista

kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin

verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi

ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka

kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa;

hänen periaatteenaan -- jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain

tilaisuutta sattui -- olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta

asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin

hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset

asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että

ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet

hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan

korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan

henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman

hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa,

kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli

hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä

vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä

keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi,

ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra

Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi

toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa

esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija

paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt

herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä

hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä

liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi

itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli

kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti

kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli

vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista

täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta

kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään

ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin

ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin

salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt

lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin

kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli

sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä

ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta,

viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen

jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti

voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine

vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui

kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja

keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan

kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä

arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä.

Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja

pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja

oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia,

ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä

huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia

esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi

näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin

kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen.

Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen

tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti

keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän

vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän

suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta

naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla

kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen

Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia

palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä,

arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla

palttinasuojuksella -- toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa

veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi

kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta

kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta

kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan

Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti

jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla,

jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin

yönhämärissä kuin päivännäöllä. -- Kirkas sisäinen valo puhkesi

paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät

järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat

sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti,

missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa,

jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena

tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa

venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin

etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut

isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi

kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi

majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan.

Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa

kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan

kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä

korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän

ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon -- se oli aikoinaan

ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla -- koska sitä

tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat

maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin

mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän

pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän

tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella

äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa

yli -- arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä.

Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen

mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta

tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti

punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen,

ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja

hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä

palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla

paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä

oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa

nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä

omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen

hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras

oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi

tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen

toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi

pöydälle kolikon, -- Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan

groshenin rahaksi -- jonka rillinokka herra välinpitämättömästi

työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi

hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä

viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen

luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän

huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen

punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain

lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista

neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin

pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten

lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka

vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan

sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä

kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te

itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä

itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan

muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas -- mikä teidän nimenne

olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa

hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät

rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen

isälliseen tapaansa.

"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel

itsetuntoisesti.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja

älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita

hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia

kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän

jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen

palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi

hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi

vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra.

"Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia

ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä

lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan

teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että

olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata

aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin

toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria;

viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja

viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon,

maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti

kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat

hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa

ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti,

"niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että

tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että

en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja

kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi

jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan

suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme

taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin

hyviä saappaita" -- vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään --

"ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel

lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että

vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.

"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra,

äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel

oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria

taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari

jostakin köyhäinkoulusta."

"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta

itsepintaisesti.

"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella,

että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää",

hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua

kirjoituksenopettajana."

"Mikäs te sitten olette?" tiedusteli Itzig jo vähin loukkautuneena.

"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti,

luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja

lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen

nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin

asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.

Veitel seisoi kotvan aivan hölmistyneenä yksinäisessä vierastuvassa

ja päätti vihdoin lähteä Pinkuksen luo, saadakseen tältä lähempiä

tietoja tuosta merkillisestä miehestä. Hän meni jonkin tekosyyn

varjolla viina-anniskeluun ja tiedusti mahdollisimman huolettomasti

vieraan nimeä ja tointa.

"Ettekö häntä tunne?" kysyi Pinkus ivallisesti hymyillen -- Veitelin

tietämättä, tarkoittiko tuo hymy häntä vaiko vierasta. "Varokaa vain,

ettette opi häntä tuntemaan omaksi vahingoksenne. Mitä hänen nimeensä

tulee, niin kysykää sitä häneltä itseltään, hän sen tietää paremmin

kuin minä."

"Vaikka te ette osotakaan minulle luottamustanne, niin minä luotan

kuitenkin teihin", vastasi Veitel ja selosti isännälle äskeisen

keskustelunsa vieraan kanssa.

"Vai hänkö tahtoi antaa teille opetusta?" sanoi Pinkus kummastuneena

ja pudisteli paksua päätänsä. "No, viisikymmentä taaleria on kyllä

iso summa, mutta monikin rikas mies antaisi mielellään sata kertaa

enemmän, jos tulisi tietämään mitä tuo mies tietää, sen minä sanon

teille. Muuten en välitä vähääkään, mitä te opitte ja kenen luona

opitte", päätti Pinkus karkeasti ja siirtyi likööripullojensa luo.

Veitel palasi yläkertaan, ajatukset vielä paljon sekavampina kuin

äsken alas tullessaan, ja istahti jälleen nurkkaansa miettimään,

kuinka ihmeellä joku voi vaatia niin paljon rahaa niin jokapäiväisen

asian kuin liikemiestyylin opettamisesta. Sitten saapui isäntäkin

ylös, pani palavan kynttilän pöydälle ja kattoi vaatimattoman

illallisen vieraalle. Vastoin tapaansa tämä oli mielistelevän

puhelias häntä kohtaan, antoi hänen taluttaa itsensä parvekkeelta ja

piti hänen kanssaan siellä pientä neuvottelua, jonka puheenaiheena

Veitel huomasi olevansa.

Kun Pinkus vieraan seurassa jälleen saapui saliin, sanoi hän

Veitelille: "Tämä herra jää asumaan tänne muutamiksi viikoiksi eikä

tahdo, että siitä pidetään puhetta. Te ette saa mainita kellekään,

että hän oleskelee täällä, vaikka kuka sitä teiltä kysyisi."

"Enhän edes vielä tiedä, kuka tämä herra onkaan", vastasi Veitel;

"kuinka siis voisin kellekään kertoa, että hän asuu täällä."

"Te voitte luottaa tuohon nuoreen mieheen", huomautti Pinkus

vieraalle, joka nyökkäsi välinpitämättömästi. Isäntä jätti tällä

kertaa kynttilän palamaan pöydälle ja toivottaen hyvää yötä lähti

alikertaan. Vieras kävi ruokapöytään, söi mieluisesti maiskutellen

illallista ja silmäili vähäväliä syrjäkarin Veiteliin, niinkuin

vanha korppi katselee keltaista kananpoikaa, joka nuorekkaassa

kevytmielisyydessään on uskaltanut tulla sen lähettyville.

Sillä aikaa kuin vanha herra silmiään räpytellen tarkasteli

saalistaan, lennähti Itzigin mieleen äkisti uusi ajatus: entäpä

jos tuo salaperäinen mies, joka vaatii niin suunnattomia, onkin

noita ihmiskunnan valittuja; entäpä jos hänen hallussaan on

tuollainen resehti, jonka avulla köyhä liikemies parka pystyy

kasaamaan itselleen kaikki maailman aarteet, kullan ja kunnian?

Tuo ajatus pani hänen suonensa tulena palamaan. Tosin vieras

näytti kaikkea muuta kuin rikkaalta ja onnelliselta, mutta ehkäpä

hän tahallaan liikkui risaisessa takissaan tuntemattomana, tahi

oli hän ylenpalttisen saita, tahi ei hän jostakin salaisesta

syystä rohjennut käyttää resehtiään omaksi hyväkseen? Kenties

nuo viisikymmentä taaleria olivat juuri tuon tärkeän salaisuuden

hinta? Veitel oli jo siksi paljon kokenut maailmaa, ettei hän enää

kuvitellut minkään taikavoiteen tai ihmekiven avulla saavutettavan

niin suurenmoisia tuloksia, vaan että siihen tarvittiin ennen kaikkea

tietoja. Hän tajusi, että tuohon päämäärään pyrkivän piti olla

muita ihmisiä paljon älykkäämpi, ja että tällainen äly voi miehelle

olla turmioksikin; jopa häntä toisinaan värisytti ajatus, että

sellaisen älyn käyttäminen voi syöstä ihmisen saatanan saaliiksi.

Mutta kaikki epäilykset voitti tällä kertaa vastustamaton halu

saada kuulla asiasta jotain tarkempaa. Hänen kätensä vapisivat kuin

kuumeen puistatuksesta, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa hehkuivat

tulenpunaisina, kun hän nurkastaan kävi jälleen vieraan luokse

ja sanoi hyvin hätäisesti: "Pyytäisin vielä tehdä herralle yhden

kysymyksen. Olen kuullut kerrottavan, että voi oppia sellaisenkin

taidon, jonka avulla onnistuu kaikissa liikeasioissa ja voi tehdä

parhaat kaupat parhaisiin hintoihin. Jos sellaista taitoa on

olemassa, niinkuin eräs tuttavistani väittää, niin tahtoisin vain

kysyä herralta, että tällaistako oppia herra minulle voisi antaa jos

tahtoisi."

Vanhus työnsi lautasensa syrjään ja katseli nuorukaiseen vilkutellen

silmiään vallan ihmeellisesti. "Sinä olet totta tosiaan merkillisin

ihminen, minkä tähän asti olen tavannut _in praxi_. Joko sinä olet

sanomattoman typerä tahi sitten ovelin teeskentelijä mitä maailmassa

on."

"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni

tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja

nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti,

niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan

nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi

alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei

ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi

hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä;

mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida

hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka

karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut

huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus

selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta

pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä

ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja

ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat

lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan

elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi

vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita

ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän

ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka

oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia

tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti

vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen:

"Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti,

Veitel!" -- Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan,

valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle -- ja hänen täytyi

haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli;

kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän

oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu

ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista

vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut

hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan

ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat

sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä

irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta

hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä

enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä.

Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet

tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet

ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa

sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli

syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen

punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä

edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin

vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista,

joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät -- tavallisista

velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt

Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä

puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui

Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut

tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan

suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille

velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin

mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita

lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien

kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen

mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa

pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen

ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven,

astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan

veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä

olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja

tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti

kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä

seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli,

ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen

pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän

oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli

vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli

hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran

tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen.

Tuuli ulisi ja myrsky mylvi -- nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat

ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

* * * * *

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui

joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua

uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli

perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten

syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan

hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän

oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä

äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen

opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa

ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi

tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa

kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki

valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta

hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa

yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden

avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta

Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä,

asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa

mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan

paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä

vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi

oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman

luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan

outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja

keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa

läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana

jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta

kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä,

henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra

Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana

ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin

liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa

-- maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai

tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena

puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin

erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan,

milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja

rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä

"hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta

kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää

väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa

uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi

vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan

hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili

hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti

hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä

ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida

erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies

ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan

niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja,

joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa

hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko

tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen

ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta

häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on

ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat

juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä

äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja

häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen

kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota

avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen

hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret

taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä

suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi

kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa.

Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä

kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä

kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein,

että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi

uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle,

älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle,

sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa

joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen

kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen,

oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet

tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän

katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä

oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät

aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt

vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja

saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli

maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen

ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi,

sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten

tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin"

tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään

ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa

seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta

nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi

vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes

halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa

ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja

nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen

ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä

hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän

lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen

kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät

olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi

käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää

lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin

etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen

harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa

aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista

asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy

vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten

oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina

kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen,

huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain

senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä

lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi

oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli

tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa

opetusten arvoiseksi.

Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin

todellakin -- sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin

huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään

valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota

hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen

asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin

sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve

saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä

vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja

tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa

lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut

sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli

oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin

rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita

jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja

tuntien jonkinlaista surumielistä iloa -- jalointa tunnetta, mitä tuo

kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut -- hän avasi nuorukaiselle

henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin

kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän

rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen

hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse

kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan

muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin

alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin

uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja

viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan

ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän

väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel

oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa

ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui

niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan

-- jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä

käytettäväkseen -- omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen

ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen

sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran

rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin

puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva

kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan

vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin

henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta

herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin

harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle,

että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa,

koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet

uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin

kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään

onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan

hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin

ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla.

Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan

oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia

nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan

viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet

mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan

korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain

pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja

veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin

kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli

hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin

hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja

merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja,

joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia

liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia

selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion

oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän

tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä

määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen

esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui

ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän

liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta,

jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat.

Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin

samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia

rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta

ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen

saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan

liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan

palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi;

hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea

mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä

yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän

teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä

kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle

muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia,

kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten

ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani,

jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen

ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko

hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme.

Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti

vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen

kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen

tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille

suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies

läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä

haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä

ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa

ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän

oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja

hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin,

teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin

asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä

moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö

näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi

ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon

rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan,

vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja

osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista

kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo

nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen

parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle

avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle

itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten

kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua

seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia.

Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta

pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä

kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen

pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra

Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig

on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää

auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä

tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne

pöydän alipäähän, rakas Itzig."

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä

Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä

aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut

itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin

vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan,

missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa

mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka

uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi

alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin

itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on

jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki

mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän

sitten muni maailmaan."

"Kovin pieni se on", sanoi Anton pahojen aavistusten valtaamana.

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle,

joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa,

"meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän

kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne

on siihen syynä."

"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän

rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."

"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän

itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka

oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."

"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies

päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."

"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa

höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen

maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti

reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet

huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston

ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia

rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään

airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot

toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa.

Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden

rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä

Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan

vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille

juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen,

levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja

opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi

epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat

veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti

mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi

Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme

siunaaman perästä veteen."

"Jos niin käy, niin ehdotan että käännymme ympäri", sanoi Anton

väkinäisen huolettomasti.

"Ei pelkoa", virkkoi Fink kylmäverisesti, "minä saatan meidät kyllä

maihin tavalla tai toisella. Osaattehan te toki uida?"

"Niinkuin lyijykimpale", vastasi Anton. "Jos kaadumme, niin painun

varmasti pohjaan. Teillä tulee olemaan aika puuha saadaksenne minut

ylös kiskotuksi."

"Älkää vain missään tapauksessa tarrautuko kiinni minuun, jos veteen

joudumme", opetti Fink; "se olisi paras keino meidän kummankin päästä

tästä maailmasta eroon. Odottakaa vain rauhallisesti, kunnes nostan

teidät pintaan. Muuten ei haittaa, vaikka riisutte takin ja saappaat

yltänne; vedessä on mukavampi olla ilta-asussaan." Anton noudatti

tottelevaisesti saamaansa ohjetta.

"Kas se on oikein", nyökkäsi Fink. "Kurjaa huvia muuten itse asiassa

on purjehtia tällaisessa allikossa. Eihän täällä käy edes oikeita

laineita eikä oikeata tuulta, eikä täällä ole kunnolla vettäkään, --

Kas, nyt kävimme jälleen matalikolle. Lykätkää airolla irti. -- Hei,

venetoveri, mitä sanoisittekaan, jos tuo katala ranta äkkiä katoaisi

ja me keinuisimme säädyllisellä merellä, ympärillämme pelkkää vettä

taivaanrantaan saakka, huoneenkorkuisia aaltoja ja vilpas tuuli, joka

puhaltaa korvat kuuroiksi ja vääntää nenän vinoon toiselle poskelle?"

"Enpä luule, että se minua erittäin miellyttäisi", vastasi Anton

huolissaan.

"Kullakin on makunsa", virkkoi Fink, "ja vähän on tilanteita,

jotka eivät voisi, olla vielä huonompiakin. Muistakaahan, että

nykyisessäkin asemassamme on meille onneksi, että meillä on nämä

viheliäiset pohjalaudat itsemme ja veden välissä. Mutta mitä

ajattelisitte, jos ne katoisivat ja me uiskentelisimme vedessä,

vailla purtta ja vailla näkyväistä rantaa, mastonkorkuisten aaltojen

heiteltävänä?"

"Minä ainakin olisin auttamattomasti hukassa", huudahti Anton

vilpittömästi säikähtyneenä.

"Mutta minäpä sanon teille, että minulla on eräs ystävä, ystävistä

parhaimpia, johon luotan missä vaarassa hyvänsä, ja hänelle

on sattunut tuolla tapaa käymään. Se miekkonen kävelee kerran

merenrannalla, päättää lähteä uimaan, heittää vaatteensa rannalle ja

käy veteen. Riemumielin hän molskii yhä kauemmas. Aallot nostavat

häntä vuoroon harjalleen vuoroon paiskaavat hänet laaksoon, vesi

on suloisen lämmintä, ilta-aurinko kimaltelee tyrskyjen läpi

kymmentuhansina värikimppuina, ja hänen yllään heloittaa vanha taivas

kullankarvaisena. Mies oikein ulvahtelee elämänilosta."

"Ja te olitte kai itse tuo mies?" kysyi Anton.

"Olkoon menneeksi, niin olinkin. -- Sitä menoa uin tiiman aikaa,

kunnes taivaan hämärtyessä huomasin parhaaksi palata vesikeinusta

kuivalle kamaralle. Käännyin ympäri ja rupesin potkimaan maata kohti;

ja mitäpä luulette, mestari Wohltart, minun silloin nähneen?"

"Laivan ehkä", sanoi Anton, "tai ison kalan?"

"Ei kumpaakaan", Fink virkkoi; "minä en nähnyt kerrassaan mitään;

maakin oli aivan kadonnut näkyvistä. Tähystelin iltahämärässä joka

taholle ympärilleni, nousin laineista niin korkealle kuin taisin;

mutta mitään muuta en nähnyt kuin pelkkää vettä ja taivasta.

Merivirta, joka kulki maalta selälle päin, oli kavalasti kuljettanut

minua mukanaan, niin että päädyin aukealle ulapalle. Potkin keskellä

Atlantin merta, Amerikan ja Englannin välimailla. Sen verran tiesin

asemastani, mutta tuo maantieteen tuntemus ei siinä asemassa ollut

minulle vähimmäksikään avuksi. Taivas tummeni tummenemistaan,

aaltojen laaksot peittyivät mustiin ilkeännäköisiin varjoihin,

vesivuoret nousivat jylhän korkeiksi ja kylmä tuulenviima alkoi

puhaltaa pääni yli. Ja muuta en nähnyt millään suunnalla kuin

punertavanharmaan taivaan ja vimmaisena vyöryvän ulapan."

"Se oli hirmuista!" huudahti Anton.

"Se oli tosiaan hetki, jolloin mikään pappi ei voi kieltää kurjaa

syntistä anomasta paholaiselta apua. Taivaan merkeistä minä

luonnollisesti tiesin, missä päin mantere sijaitsi. Mutta nyt

nousi vastaani kysymys, kumpi kahdesta voimasta oli väkevämpi,

merivirtako vai minun käsivarteni. Alkoi tuima kamppailu vesihiiden

kanssa. Täkäläisissä uimakouluissa opittujen vetojen avulla en olisi

päässyt pitkällekään; pyörinhän ympäri kuin delfiini, enkä päässyt

vastavirtaan enempää kuin kämmenen leveyden joka vedolla. Sitä

menoa pitäen arvelin kestäväni vielä parisen tuntia. Ja nyt alkoi

työ oikein täydellä todella. Se oli tosiaankin ujakka kamppailu,

mahtavin mitä eläissäni olen kokenut. Sillävälin tuli aivan pimeä,

smaragdinvihreät laineet kävivät mustan tervan värisiksi, vain niiden

harjoilla kohisi valkoinen ärjyaalto; ne irvistelivät ympärilläni

kuin tuhannet ruumiinkallot ja sylkivät minua vasten naamaa.

Taivaslaki riippui lyijynharmaana pääni päällä, vain jolloinkin

tuikahteli yksinäinen tähti pilviusvien lävitse, ja se oli minun

ainoa lohdutukseni. Sillä tapaa kelluin mustan ja harmajan vihollisen

välillä, yhä vieläkään näkemättä vilaustakaan maasta. Aloin uupua,

ja tuo pirullinen synkeys ympärilläni maanitteli minua välistä

heittämään turhan työskentelyn sikseen. Pilviröykkiöt taivaalla

tihenivät, tähdet katosivat järkiään, aloin käydä suunnastani

epätietoiseksi ja tilanteestani yhä epävarmemmaksi. Jo tajusin lopun

lähestyvän; rintani puskutti kuin revetäkseen, silmissäni säkenöi

lukemattomia tulikipunoita kuin mitäkin paholaisen kiiltomatoja

hornantien varrella. Silloin, poikaseni, sattui yht'äkkiä käymään

niin, että kun puoleksi tajuttomana luistin aallon harjalta

laaksonpohjaan, satuin jalallani tuntemaan jotakin, mikä ei enää

ollut pehmoista vettä."

"Se oli matalikko", huudahti Anton. "Niin oli", nyökkäsi Fink, "kova

hiekkapohja. Kahlasin maihin noin peninkulman päähän siitä kohdasta,

minne olin jättänyt vaatteeni, ja kaaduin siellä hervottomana

pitkäkseni kuin kuoliaaksi isketty hylje." Hän keskeytti tarinansa ja

silmäsi tutkivasti Antoniin. "Ja nyt pitäkää varanne, toveri", hän

huudahti, "nostakaa jalkanne pois tuhdon alta, minä teen luovin ja

käännän veneen rantaa kohti. Pysykää vain rauhallisena!"

Samassa silmänräpäyksessä tulla kohisi vedenpintaa pitkin tuima

tuulenpuuska, masto narahteli, vene kallistui kyljelleen eikä

tauonnut kallistelemasta, ennenkuin köli kääntyi korkealle ilmaan

kuin kalan selkäruoto. Anton painui lupauksensa mukaan pohjaan

hervottomasti kuin kivi. Salamannopeudella Fink sukelsi virtaan,

kiskoi -- lupauksensa mukaan hänkin -- vajonneen toverin jälleen

vedenpintaan ja lykki valtaisin ponnistuksin häntä edellään

matalikolle, josta oli mahdollista kahlata rantaan. "Lempo soi,

tarttukaahan toki käsivarteeni!" huusi Fink läähättäen. Mutta Anton,

joka oli nieleksinyt sisäänsä runsaan määrän joenvettä, ei ollut enää

oikein tajuissaan, vaan teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Luulenpa että tuo vetelys haluaa vielä kerran painua pohjaan",

huudahti Fink ärtyneesti, kääräsi käsivartensa nopeasti voimattoman

toverin vyötäisille ja laahasi hänet rantaan.

Sinne oli kokoontunut hyvä joukko ihmisiä, jotka nyt syöksyivät

vedenpartaalle, missä Fink piteli nuorta laivapoikaansa sylissään

ja kehotteli häntä innokkain sanoin tulemaan jälleen tajuihinsa,

Viimein Anton avasi silmänsä ja osotti muillakin eleillä, ettei hän

vielä aikonut luopua asemastaan porvarillisessa yhteiskunnassa.

"Miltäs tuntuu, Wohlfart?" kysyi Fink ja katsoi häntä huolestuneena

silmiin. "Tehän otitte tuon pienen seikkailun aivan liian vakavalta

kannalta. Hei hyvät ystävät ja kylänmiehet", huudahti hän ympärillä

seisoville, "joutuin tänne kuiva päällystakki ja lasillinen rommia

tälle herralle. Niistä on hänelle paras apu."

Muuan posetiivinsoittaja antoi mieluusti vanhan sotilasviitan

hartioiltaan, sankarimme kapaloitiin siihen ja talutettiin sitten

kuin mikäkin haavoitettu soturi veneenrakentajan taloon. Siellä hänet

asetettiin nojatuoliin.

"Tuolla nyt menee se kurpitsinkuoremme purjeineen airoineen

päivineen", sanoi Fink nuhtelevasti veneenrakentajalle, "ja

takkimmekin jäivät mukaan. Enkö teille jo alusta pitäen sanonut,

ettei moisesta kaukalosta tule kalua?" Tuntikauden Fink hoiteli

ja hoivaili uhriaan mitä hellimmin, sekoitteli omin käsin sokeria

hänen rommilasissaan ja puristi tuon tuostakin hänen kylmää kättään.

Oli jo käynyt hämäräksi, kun Anton oli sen verran kostunut että

kykeni lähtemään kotiin. He täydensivät pukuaan veneenrakentajan

pukuvarastosta lainatuilla vaatekappaleilla ja kengillä ja nauroivat

kotimatkalla täyttä kurkkua eriskummaiselle ulkoasulleen. Fink

oli jälleen ottanut tavallisen kylmän ryhtinsä, ja sankarimme

kompuroi kalpeana mutta hilpeänä hänen vierellään jykevissä

valaanihralla rasvatuissa merisaappaissaan. "Kuulkaapas, Fink",

sanoi hän ilkamoisesti, "kun te ensi kerran pyydätte minua mukaanne

purjehtimaan, niin tahtoisin huomauttaa, että kernaammin joisin

jotain muuta ainetta kuin tuota savista pohjasakkaa. Sitä on vatsani

vieläkin pullollaan."

"Kuinka olisin voinut ajatellakaan", vastasi Fink, "että te

sellaisella kiivaudella kävitte ammentamaan sisäänne puolet virran

vedestä, te pyhä viattomuus! En vielä ikinä ole nähnyt kenenkään

ihmisen menevän niin mieluisesti pohjaan. Te olette tosiaankin oikea

ihmeolento!"

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai ja johtajan syntymäpäivä. Sellaisena

tärkeänä päivänä jäivät herrat päivällisen jälkeen joksikin aikaa

ensi kerrokseen, jossa palvelija tarjoili kahvia ja sikareita.

Pöytään käytäessä täti sanoi Finkille: "Koko kaupunki puhuu siitä,

että te ja herra Wohlfart olitte eilen hirveässä vaarassa."

"Ei siitä kannata puhua, armollinen rouva", vastasi Fink kevyeen

sävyyn, "minä tahdoin vain koetella, millä tapaa mestari Wolhfart

käyttäytyisi hukkumisen hetkenä. Minä heitin hänet veteen, ja hän

oli viime tingassa jäädä pohjaan, koska oli liiaksi arkatuntoinen

vaivatakseen minua pelastuspuuhalla. Niin kohteliaaseen

pidättyväisyyteen pystyy ainoastaan kelpo saksalainen."

"Mutta, herra von Fink", huudahti täti kauhistuneena, "tuohan on

sallimuksen julkeaa kiusaamista! Ihan hirvittää sitä ajatellakin."

"Hirvittävä oli vain sen savihaudan siivottomuus, jota täälläpäin

sanotaan virraksi. Sen pohjassa asustaa totta tosiaan sangen likaisia

vedenneitosia. Mutta Wohlfart ei antanut edes savivellinkään pidättää

itseään, vaan lankesi intomielin niiden syliin, aivan kuten hänen

ylhäisyytensä kuuluisassa laulussa sanotaan; 'Ne puoleks' häntä

vetivät, hän puoleks' itse vajosi'. Hän viskasi molemmat jalkansa

veneenlaidan yli, ennenkuin se oli tarpeenkaan."

"Olittehan itse neuvonut minua niin tekemään, hyvä herra!" huudahti

Anton puolustautuakseen.

"Niin", jatkoi Fink yhä tädille puhuen, "minä käyttäydyin kuin kelpo

ystävä ainakin häntä kohtaan. Minun syytäni ei suinkaan ole, että

hän ahmasi vettä sisäänsä niin valtavasti, että veden korkeus on

tänään uskomattoman matala ja että liikkeemme sinkkilotjat yläjuoksun

varrella lekottavat kuivalla hiekalla. Minä annoin hänelle jo

ennakolta kaikkia mahdollisia hyviä neuvoja. Kerroin hänelle pitkän

tarinan, kuinka merihätään jouduttua on meneteltävä, ja huomautin

hänelle, kuinka on pukeuduttava, jotta voi säädyllisesti tehdä

hyppynsä Ahtolaan. Ei olisi veli voinut olla sen huolehtivampi

veljestään. Mutta kaikki neuvot menivät kuuroihin korviin. Hän

kimposi kuin pistoolin suusta pohjaan ja kaivautui sinne ovelasti

kuin karppikala. Minä vakuutan teille kunniasanallani, että häntäkös

oli vasta työlästä löytää liejun sisästä. Minä luulen hänen todella

jo rakennelleen helliä suhteita joidenkin vedenneitosten kanssa, ja

kun hänet perältäkin keksin, viittoili hän minulle vain nurjasti

kädellään aivan kuin sanoakseen: Älä tule häiritsemään, minulla on

täällä omat hiljaiset huvitukseni."

"Poloinen herra Wolhfart!" huokasi täti ihmetyksissään. "Mutta entä

teidän molempain takit! Varahin tänä aamuna kohtasin eteisessä

poliisimiehen, jolla oli märkä mytty kainalossaan, ja silloin vasta

sain kuulla koko onnettomuuden."

"Takit ongittiinkin vasta tänä aamuna kaupungin alapuolelta", sanoi

Fink, "ja Karl epäilee saako niitä enää koskaan kuiviksi. Mutta

Wohlfartin saappaat ne lähtivät huvimatkalle valtameren ulapoille."

Anton punastui mieliharmista kuullessaan ystävänsä pilkallisen

puheensävyn ja katsahti syrjäkarin pöydän yläpäähän. Kauppias

mittaili synkin katsein huoletonta Finkiä, ja Sabine istui,

kalpeana ja katseli syliinsä; ainoastaan täti oli ylen puhelias

säälitellessään pilalle kastuneiden takkien kohtaloa.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi. Paistin jälkeen herra

Liebold nousi seisomaan ja suoritti hänen korkeaan virka-asemaansa

kuuluvan raskaan urakan esittämällä maljan isännän terveydeksi.

Hän näki tuskaa ja vaivaa, jottei vain jälkilauseessa peruuttaisi

etulauseessa lausumiaan vilpittömiä onnitteluja. Mutta ei edes hänen

maljapuheensakaan onnistunut hajoittaa pöydän yläpäässä vallitsevaa

painostunutta mielialaa.

Pöydästä noustua herrat joivat kahvinsa seisten hajanaisina

ryhminä isännän ympärillä, ja uskaliaammat luonteet, kuten herra

Pix, rohkaistuivat sytyttämään sikarinkin. Sillävälin Anton lähti

rohkeasti kiertelemään avointa huonejonoa pitkin, ihaili seinillä

riippuvia tauluja, selaili valokuva-albumeja ja koetteli sellaisilla

puuhilla pidätellä uhkaavaa ikäväntunnetta saamasta valtaa

hänen ylitseen. Hän tarkasteli juuri erään lattiamaton kuvioita

ja toivotteli sydämessään, että olisi voinut irroittaa jonkin

viisikulmion kuviomallin pakkopaidasta ja sijoittaa sen jonnekin

vapaampaan kohtaan, ja oli näissä mietteissä saapunut viimeisen

huoneen kynnykselle, kun hän äkkiä jäi hölmistyneenä seisomaan.

Muutaman askeleen päässä hänestä seisoi Sabine pidellen molemmin

käsin kiinni kukkapöydästä, ja isot kyynelkarpalot tipahtelivat

hänen poskiaan, myöten kukan lehdille. Se oli aivan äänetöntä

nyyhkytystä; kuin kuumeen kouristuksissa tärähteli tuo solakka

vartalo; neitonen kamppaili syvästi tunnetun ja kauan hillityn tuskan

puhkeamista vastaan kuin sankaritar, ja tämä huomio oli omiaan

tekemään hänen surullisen hahmonsa kahta vertaa liikuttavammaksi

mitään aavistamattoman katselijan mielestä. Anton oli peräti

hämmästyksissään sattumasta, joka oli tuonut hänet tuollaisen

kohtauksen todistajaksi, mutta samalla hänet täytti niin lämmin

myötätunto, että hän ei malttanut poistuakaan kynnykseltä. Kun hän

vihdoin käännähti poislähteäkseen, kuuli Sabine, hänen kenkäinsä

narinan ja katsahti ovelle. Hilliten voimakkaasti mielenliikutuksensa

ja pyyhkien nenäliinalla silmiään kävi hän kohta Antonin luo. "Olkaa

varuillanne, herra Wohlfart", sanoi hän sydämellisellä sävyllä,

"ettei ystävänne hurja rohkeus saata teitä uusiin vaaroihin; veljeni

olisi kovin pahoillaan, jos seurustelustanne herra von Finkin kanssa

tulisi teille pelkkiä ikävyyksiä."

"Neiti Sabine", vastasi Anton ja katseli neitoseen kostein silmin ja

hartaan kunnioituksen ilmeellä, "Fink on luonteeltaan yhtä jalo kuin

häikäilemätönkin. Hän pelasti minut hukkumasta oman henkensä uhalla."

"Niin kyllä" huudahti neitonen, ja hänen kasvoillaan ja äänessään oli

ilme, jota Anton ei kyennyt oikein ymmärtämään; "herra von Finkistä

on mieluista pitää pilanaan kaikkea, mikä muille ihmisille on pyhää

ja kallista!"

Samassa tuli herra Jordan kiireisesti huoneeseen ja pyysi neitiä

soittamaan jotain flyygelillä, ja sitten kuuli Anton hänen hameensa

suhahtavan ohitseen.

Anton oli kiihkeästi liikutettu. Sabine Schröteriä pitivät konttorin

herrat niin suuressa arvossa, että hänestä takapihan puolella

harvoin edes puhuttiinkaan, saatikka tavallisessa jokapäiväisessä

pakinanpidossa. Useimmat nuoremmista jäsenistä olivat, kuten

vanhempain toverien pienistä pistoksista ja jolloinkin heidän omista

tunnustuksistaankin kävi ilmi, olleet ensikuukausina liikkeeseen

liityttyään kiihkeästi rakastuneet talon nuoreen neitiin. Ja kun

tuo liekki oli virikkeen puutteessa vähitellen palanut loppuun,

oli itsekukin koonnut roviosta kasan hehkuvia hiiliä sydämensä

perimmäiseen sopukkaan, missä ne vielä pitkät ajat kytivät kaikessa

salaisuudessa. Kaikki herrat olivat valmiit uhmaamaan vaaroja ja

kuolemaa talon tyttären puolesta, jos niin tarvittiin. Kaikille

hän oli kylmä pyhimys, jonka sydän oli iäti turvattu tavallisia

inhimillisiä heikkoudenpuuskia vastaan. Mutta tuo hänen levollinen

olemuksensa oli kaikille mieluinen, ja vaikkapa rohkeapuheinen herra

Pix häntä välistä sanoikin ylpeäksi, ei hän ollut koskaan lisäämättä:

"Mutta hyvä sydän hänellä on, ja kelpo emäntä hän myöskin on."

Oliko Sabine todelliselta olemukseltaan täydelleen sellainen kylmä

olento, jona häntä konttorin puolella yksimielisesti pidettiin, sitä

ei Anton voinut käydä päättelemään. Hän kyllä tunsi talon nuoren

valtiattaren, mutta vain niin kaukaa kuin kuun, joka aina näyttää

ihmisille ainoastaan toisen puoliskonsa. Joka päivä hän istui

ruokapöydässä Sabinea vastapäätä ja katseli pitkän pöydän yli hänen

kasvojensa hienoa kaarevuutta, hänen tummaa tukkaansa ja kauniiden

silmien syvää loistetta, joka päivä hän erotti hänen äänensä

tasaisesta puheensorinasta, mutta sen enempää hän ei neitosesta

tiennytkään. Nyt hän sai yht'äkkiä havaita, että pyhimys ei ollutkaan

niin kylmä ja tunteeton kuin takapihan puolella otaksuttiin;

arvaamattoman sattuman kautta hänestä oli tullut Sabinen hiljaisen

tuskan todistaja. Tuo niin äänettömästi ja niin kauniisti kärsitty

tuska kiihotti Antonin osanottavaisuutta aivan intohimoiseksi

myötätunnoksi. Hänellähän ei ollut itsellään koskaan ollut sisarta,

jollaista hän kuitenkin oli usein kaivannut; tänään hän tunsi todella

veljellistä hellyyttä surevaa tyttöä kohtaan; hän olisi antanut

vaikka henkensä vapahtaakseen hänet tuosta surusta; hän olisi pitänyt

korkeimpana onnenaan, jos olisi saanut tarttua hänen käteensä, painaa

hänen päänsä povelleen ja suudella noita itkeviä silmiä. Hänelle

selvisi yht'äkkiä, että Sabinen suru oli jossain yhteydessä Finkin

persoonan kanssa; hän oli jo kauvan epäillyt, että nuo molemmat

ylväät olennot olivat jossain salaperäisessä suhteessa toisiinsa,

ja hän oli monesti katsellut tutkivasti Sabinen kasvoja, kun Fink

kertoili ruokapöydässä jotain mielenkiintoista juttua. Mutta muuta

hän ei ollut milloinkaan keksinyt, kuin että Sabine vältti katsomasta

sinnepäin missä Fink istui, ja että hän ehkä vielä harvemmin

puhutteli jokeyta kuin toisia herroja. Mutta nyt aavisteli Anton

kaikenlaisia suuria suruja tulevaksi ensi kerroksen valtiattarelle;

hengessään hän näki intohimojen myrskyn uhkaavan toiminimi T. O.

Schröterin loistoisaa rauhallisuutta. Tosin hän edelleenkin tunsi

Finkiä kohtaan sitä harrasta kiintymystä, jolla turmeltumaton

nuorukainen aina liittyy rohkeaan ja kokeneeseen toveriin; mutta

tässä pulmallisessa ristiriidassa hän sielussaan asettui jyrkästi

ystävää vastaan, ja hän päätti pitää Finkiä tarkoin silmällä ja tulla

neidille jonkinlaiseksi avuksi, veljelliseksi turvaksi, alttiiksi

uskotuksi -- miksi hyvänsä, kunhan vain kykenisi vapahtamaan hänet

tuntemasta tuskaa, jonka näkeminen täytti hänen oman sydämensä

syvällä liikutuksella ja palavalla myötätunnolla.

* * * * *

Monias tunti myöhemmin Sabine istui itsekseen akkunakomerossa.

Kädet ristissä polvellaan hän tuijotti vaitonaisena eteensä.

Punertava iltarusko loi hänen kasvoilleen iloisen hohteen, vaikka

hänen sydämensä oli kaikkea muuta kuin iloinen. Veli oli laskenut

sanomalehden kädestään ja katseli nojatuolistaan huolestuneena

hievahtamatonta istujaa; vihdoin hän kävi hiljaa hänen luokseen ja

laski kätensä hänen päälaelleen. Sabine kavahti pystyyn ja kietoi

molemmat käsivartensa veljen kaulaan. Siten seisoivat sisarukset

toisiinsa nojautuen -- kaksi ystävystä, jotka olivat eläytyneet niin

hartaasti toistensa tunnemaailmaan, että kumpikin tajusi sanoja

vaihtamatta, mitä kulloinkin toisen sydämessä liikkui. Kauppias

silitteli hellästi sisarensa tummia kutreja ja sanoi huolestuneena:

"Tiedäthän, kuinka tärkeissä liikesopimuksissa me olemme Finkin isän

kanssa."

"Tiedän myöskin", vastasi Sabine ja katsahti veljensä silmiin, "että

sinä et ole tyytyväinen hänen poikaansa."

"En voinut välttää ottamasta tuota outoa lintua piiriimme, mutta

minua se täytymys kaduttaa alati."

"Älä ole niin kova häntä kohtaan", pyysi sisar ja suuteli veljensä

kättä. "Muista myöskin, kuinka paljon jaloja piirteitä hänen

luonteessaan on."

"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on,

onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen

itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin

uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa

suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon

ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin,

hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän

talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen.

Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että

hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti

harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen

kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi

kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten

heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa

sirpaleista itselleen palatseja."

"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän

osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."

"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja

onkii hänet jälleen kuiville."

"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään

mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin

hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."

"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä

tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen

kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet

lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet

sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä

vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun

tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan

itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan.

Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun

epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin

häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen

eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut

onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu

keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan

sinun läheisyydestäsi."

"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. -- "Ei,

Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo

suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään

voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen

menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun

läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön

toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi -- niiden

jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen -- ne ovat

parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi

ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään

salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä

jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo

typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta,

joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen

ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä

häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä

suinkaan minun takiani!"

"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle

ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme

häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana

avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin

hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja

itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle

hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa

nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin

hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä

vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän

molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman

kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan

perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton

ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen -- hän vasta

olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten

riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta

ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen

nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine,

minun ylpeyteni ei kärsi."

"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että

minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä

kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä.

Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin

leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä.

Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta

sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan,

niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan

sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen

kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin,

joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati

pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten

rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa

suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa

kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja

katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"

"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna

sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on

talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta

vaikutukseltaan."

"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä

menen takuuseen."

"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä

holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"

"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko

sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään

näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin

hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa.

Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin

syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä

lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."

"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias

leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri

varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot

liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara

veli, ja sitten..."

"Sitten etuhuoneeseen kaikki muu", keskeytti Sabine.

"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli

naljailuaan.

Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta

kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen

tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja

minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle

ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin

yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän

purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä,

nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.

"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on

moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."

"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei

meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."

* * * * *

Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää

ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut

katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä

siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä.

"Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän

huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua

selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä

suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen

myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella

on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä

ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen

poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan,

niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään

ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla

vai vasemmalla etukäpälällään. -- Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on

paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen

romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän

pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä

uimakouluun."

Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä,

että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti

itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin

nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan

hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä

hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen

selkään -- mikä muuten oli vasten hänen tapojaan -- ja antoi toverin

ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin

mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin

metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja

hampain.

Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla

kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän

voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen

oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen

niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle

tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli

ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia

olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä

joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan

paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta

päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin

piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni

poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin

voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän

naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon,

niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina

ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä,

havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla

tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja

iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi --

ensikertaa kummallekin -- sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.

Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä

että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla;

tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän

sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että

kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus

tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta

erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa

kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti

samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja

häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja

kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen,

jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla

sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja

haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn

edessä.

10.

Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas

oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä

kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti

herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän

salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen

huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän

huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista

katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan

riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi

poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita

hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset

miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei

arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus

häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa

ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin

tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen

etäisimpiinkin soppiin.

Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen

isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun:

"Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen

palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle

ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle

nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta

kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi

vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan

vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista

tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan

nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä,

tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin

hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet

yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin

itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani

velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia

täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin

erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen

ratkaisun meidän käsiimme."

Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova

hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä.

Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka

oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun

ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin

totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta

minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui

jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin,

jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.

Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja

seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin

tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja

konttorimiehenä.

Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan

vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi

jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä

tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta

ylöspäin?"

"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan

nuorimmasta", huomautti herra Baumann.

"Tehtäköön kuten Englannin sotalaivastossa!" sanoi herra Pix jyrkästi.

Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea

huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän

lausui kiihottuneena.

Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain

vapaaehtoinen harjoittelija."

"Hän ei ole meidän miehiä", sanoi herra Pix jyrkkään tapaansa.

"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska

hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."

"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän

masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen

huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan

oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin

kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W.

Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja

kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin

sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja

tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin

pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja

antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi

oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan

valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana

ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi

entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen

aina neljännesvuosittain."

"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia

tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."

"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!"

kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi

teiltä sellaista puhetta."

"Pyydän herroja pysymään levollisina", maanitteli puheenjohtaja.

Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa

esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui

herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä

pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään

kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka,

hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa,

asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen

ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata

oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti,

ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun

viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä,

niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla

toverimme."

Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee

oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin

en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime

kädessä mukauduttava."

Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen

tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä

äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa

ehdotusta, mutta mitäpä, jos hän _ei_ tullutkaan niin tehneeksi?

Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen,

että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa -- mikä pahennus

siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja

mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki

paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka

taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta

mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen

sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen,

mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.

"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän

ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla,

että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin

kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa

ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi

täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter

on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis

Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla.

Huutakaamme hänet tänne alas."

"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja

herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.

Mutta silloin sai herra Specht intoa ja hypähti sulkemaan tien

toveriltaan Baumannilta. "Emmehän toki ole mitään porsaita", hän

huudahti ja ojensi kätensä torjuvasti ovea kohti; "emmehän ole mitään

villejä eläimiä, jotta ilman vähintäkään järjestystä huudamme uuden

toverin joukkoomme kuten uuden hiehon karjalaumaan. Minä; pyydän mitä

hartaimmin teitä kaikkia muistamaan, että liikkeemme arvo ja kunnia

on nyt kysymyksessä, että kaksi meistä menee sinne lähetystönä, että

tervetuliaistoti valmistetaan ja että herra Jordan tervehtii häntä

puheella." Tämä ehdotus saavutti kannatusta, ja herrat Liebold ja

Pix valittiin tuomaan uusi tulokas toisten keskuuteen. Mutta herra

Specht hääräsi loistavin silmin ympäri huonetta, nykäsi tuolla

pöydän suoraan, järjesti täällä tuolit puoliympyrään, hankki laseja

ja pulloja paikalle, asettipa paperivanukkeesta tehdyn viheriäisen

ritarikuvan, jolla oli kullattu sapeli, pystyyn sikarilaatikolle

keskelle pöytää. Sitten hän nouti maton ja laski sen oven ja

kokoutuneen seurueen välille, jotta Wohlfart joutui seisomaan

sillä kuin morsiusmatolla alttarin edessä. Edelleen hän käytti

kaiken kaunopuheliaisuutensa saadakseen kootuiksi kaikki lamput ja

kynttilät toisten herrain huoneista ja toimeenpannakseen niiden

avulla jonkinlaisen juhlavalaistuksen. Vihdoin hän laski kaihtimet

alas, sulki kirjavat akkunaverhot niiden eteen, niin että syntyi

keinotekoinen hämärä ja sen jälkeen kirkas keinotekoinen valo ja

sietämätön lampunkäry. Täten hän hääräsi ja puuhaili; aluksi yksin

toisten katsellessa, kunnes näihinkin tarttui hänen intonsa ja he

kävivät auttamaan häntä, niin että salonki sai kerrassaan oudon ja

salamyhkäisen asun. Nyt vasta hän päästi lähetystön menemään, ja

kun hänen mieleensä samalla johtui hämärä muistelma Rooman senaatin

mahtavasta käyttäytymisestä, silloin kun se julman vihollisen

kaupunkiin hyökätessä istui hievahtamatta marmori-istuimillaan,

vannotti hän kiihkeästi kaikkia jälellejääneitä istumaan tuoleille ja

odottamaan äänettöminä ja juhlallisina lähetystön ja kunniavieraan

paluuta. Mutta kun ovi sitten aukeni ja mitään aavistamaton Wohlfart

astui perin ällistyneenä näkyviin molempain saattajain keskellä,

joista herra Pix käytännöllisessä huolenpidossaan kantoi Antonin

sokerirasiaa ja herra Liebold ennenmainittua isoa ruusukimppua,

niin haihtui Rooman senaatti tuotapikaa herra Pixin ajatuksista ja

sijaan astui väkevä vaikutelma kolmesta itämaan tietäjästä, jotka

tulivat joululahjoilleen vastasyntyneen Vapahtajan luo. Hän hypähti

hurmioissaan pystyyn ja huusi ukkosenäänellä: "Joka mies seisomaan!"

Tämän ohjelman muutoksen kautta hän valitettavasti itse pahasti

häiritsi vastaanoton vaikuttavaisuutta, sillä vain muutamat

noudattivat hänen esimerkkiään, enimpien jäädessä istumaan; kunnes

herra Jordan vihdoin astui Antonin eteen ja lausui vilpittömän

sydämellisesti: "Rakas Wohlfart, te olette nyt kaksi vuotta

työskennellyt meidän parissamme, te olette parhaanne mukaan pyrkinyt

perehtymään liikkeemme asioihin ja olette käynyt meille kaikille

rakkaaksi. Isäntämme tahto ja meidän kaikkien toivomus on, että

tavanmukainen oppiaika teidän suhteenne lyhennetään. Herra Schröterin

aikomus on siirtää teidät huomispäivästä alkaen konttoristiksi,

ja meidän on iloksemme sallittu ilmoittaa teille siitä jo tänään.

Toivotamme siis teille sydämestämme onnea ja pyydämme teidän

osottamaan työtoverinammekin meille samaa rehellistä ystävyyttä kuin

tähän asti olette osottanut." Näin puheli kelpo herra Jordan ja

ojensi kätensä oppilaalleen.

Anton seisoi hetkisen aikaa aivan jäykkänä ja mykkänä, sitten hän

tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja lankesi ylen onnellisena

ja liikutettuna herra Jordanin kaulaan. Toverit tungeksivat

hänen ympärillään, ja siitä alkoi sellainen käsienpuristelu ja

syleileminen, etteivät salongin neljä seinää olleet vielä mokomaa

nähneet. Yhä uudelleen kulki Anton toverin luota toisen luo ja

tarttui kostein silmin tätä käsivarteen. Specht ei enää säälitellyt

juhlameno-ohjelmansa kuperkeikkaa, Baumann istui kädet polven yli

ristissä sohvannurkassa ylen tyytyväisen näköisenä, ja Pix tarjosi

sankarillemme viiden minuutin kuluessa kahdesti sikarejaan, pitelipä

hänelle kynttilääkin niiden sytyttämiseksi. Kaikki olivat parhaalla

tuulella; toverit iloitsivat siitä, että heillä oli ollut niin

tärkeäarvoista tarjottavana, Anton oli autuas saadessaan vastaanottaa

niin paljon ystävyyttä toisten taholta. Kirkastunein kasvoin

hän istui pehmeässä nojatuolissa, johon Specht ystävä oli hänet

työntänyt; hänen edessään seisoi vihreä ritari ruusukimpun vierellä

ja tervehti häntä kullatulla miekallaan, ja hänen ympärillään

toverien iloinen piiri, joista kukin koetti sanoa hänelle jotain

iloista ja hauskuttavaa. Sankarillisella ryhdillä nousi herra Pix

seisomaan ja esitti maljan Antonin terveydeksi. Kaunopuheisemmin

kuin hänen tiedettiin koskaan ennen ja jälkeenpäinkään esiytyneen,

hän kuvasi miten Anton oli tavallaan imeväisenä kapalolapsena

uskottu hänen hoiviinsa, yhtä tietämättömänä kynäkotelon ja kaneelin

erotuksesta kuin viheriävarpusen ja kahvipapujen välisestäkään, ja

kuinka tuosta piltistä sitten oli kehitetty pystyvä varastomies

ison vaa'an avulla ja lastaajain toimesta, jotka tavallaan olivat

hänen imettäjiään, ja lisäksi vielä eräiden toisten henkilöiden

myötävaikutuksella, joiden nimiä puhuja oli liian kaino mainitsemaan.

Sitten nousi Anton vuorostaan vastaamaan ja esitti maljan

työtovereitten terveydeksi.

Hän kertoi kuinka häntä oli pelottanut, kun hän ensi kerran oli

avannut konttorinoven. Hän sanoi muistavansa elävästi sielussaan

herra Pixin mustan siveltimen, jolla hänelle oli tietä näytetty,

herra Spechtin ikuisen kysymyksen: "Mitä te haluatte?" ja herra

Jordanin harmaan irtohihan, jonka tämä oli riisunut käsivarreltaan

ja huolellisesti silitettyään pannut sen pulpettiin, kun oli käynyt

johtamaan tulokasta tämän huoneeseen. Viittaus noiden kolmen nimeltä

mainitun herran kuuluisiin tunnuksiin herätti yleistä iloa. Ja

sitten seurasi maljapuhe toisensa perästä, ja tavatonta ällistystä

synnytti kaikissa kun vaitelias herra Birnbaum, tullitoimitsija,

ilmaisi omistavansa sen harvinaisen lahjan, että pystyi kolmannen

totilasin jälkeen muistista lausumaan muutamia säkeitä runoakin. Yhä

hilpeämmäksi kohosi mieliala, yhä juhlallisemmin loistivat kynttilät

ja lamput, yhä punaisempina helottivat läsnäolijain posket ja

pöydällä seisovat ruusut.

Vasta myöhään seura hajaantui. Anton ei tahtonut käydä levolle,

ennenkuin oli kertonut Fink ystävälle onnestaan. Kuullessaan tämän

palaavan myöhäiseltä ratsastusretkeltään hän riensi tulijaa vastaan

portaille ja kuvasi akkunasta sisäänpaistavassa kuutamossa koko

suuren tapauksen ja sen juhlimisen. Fink iski ratsupiiskallaan

ilmaan kauniin kahdeksikon ja sanoi: "Olipa harvinaista että

kadunvartisessa talossa on saatu niin mainio päähänpisto, sitä en

olisi hirmuvaltiaastamme uskonut. No, nyt sinä pääset jo vuotta

aikaisemmin minun kanssani meren yli suureen maailmaan."

Seuraavana aamuna johtaja kutsui vastaleivotun konttoristin

sisäkonttorin perällä olevaan pikkuhuoneeseen, joka oli liikkeen

kaikkeinpyhin, ja kuunteli hymysuin Antonin sopertelevia kiittelyjä.

"Katsoin voivani toimia näin", hän vastasi, "sekä teidän itsenne

osottamanne kunnollisuuden takia sekä sen kirjeen vuoksi,

jonka tullessanne toitte minulle ja joka avasi teille luoton

liikkeessämme. Teille tulee tuottamaan iloa, kun tästälähin kykenette

omalla työllänne hankkimaan toimeentulonne. Te siirrytte tästä

päivästä alkaen eronneen jäsenemme asemaan ja siis myöskin hänen

palkkaetuihinsa."

Päivällispöydässä vihdoin talon naisetkin onnittelivat uutta

liikemiestä; Sabine tuli oikein pöydän alipäähän, missä Anton seisoi

tuolinsa takana, ja lausui hänelle sydämellisiä sanoja; palvelija

asetti viinipullon jokaisen herran lautasen viereen; kauppias kohotti

lasinsa ja nyökäten ylen autuaalle Antonille sanoi hyväntahtoisen

totisesti: "Rakas Wohlfart, tämä malja on omistettu teidän kelpo

isänne muistoksi!"

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui,