Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään

käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin

yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen

merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa

kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan;

-- niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko

saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai

tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin

oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä,

jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli

alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten

periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma

itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri

vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä

edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon

kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen

arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli

hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina.

Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi

osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa

kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa

ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän

liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja

ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi

kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen

ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli

liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan

kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja

epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä

tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos

jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä,

jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä,

jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä,

kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos

jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita,

vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti

kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa,

puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille

tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia,

jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja

juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät

mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään,

ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat

kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa

ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja

heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa

nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja

kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita,

jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä,

jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä

loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää

ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut

tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen

liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille

joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja

terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin

läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta

lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti

ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht

kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin

surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias

sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi

kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi

hampurilainen. -- "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon",

kotkotti pyytelijä. -- "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti

herra Braun johtajalle.

Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies,

rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti

marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka

suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!"

Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle

tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin

kuuluu?" -- "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä

niin?" kysyy Fink. -- "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta

vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. -- "Tietystikin

laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. --

"Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään

konttoriapulaisen kysymykseen.

Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun

muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta

avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin

kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien

kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa

liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo

johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii

siihen nurkkaan, missä Fink istuu.

"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink

tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään

kauppoihin teidän kanssanne."

"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa

saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa

semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."

"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja

katsahtamattakaan juutalaiseen.

"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.

"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"

"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun

järkähtämättä myrskyjuttuaan.

"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja

palvelijalle.

"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra

Stephan ja silmää ylös kattoon.

"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes?

Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."

"Mitä siis tahdotte villastanne?"

"41 2/3", sanoo Tinkeles.

"Ulos!" komentaa Fink.

"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen

juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"

"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa

Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.

"A sanomas toki itte, mitä tahtomas maksaa?" pyytelee juutalainen.

"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja

katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.

"Vot siivo mies minä olemas", vastaa juutalainen hiljaa, "mitä siis

antamas?"

"39", sanoo Fink.

Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia

korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti

parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa

huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle,

jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen

katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta

päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"

"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua

ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla

fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon

potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen,

hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen

höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos

uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan

Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki

todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin

tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa

lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä

huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies,

maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin

vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa

Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen,

että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen

hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen

kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa

todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen

kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja

seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra

Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet

luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo

johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä

kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2

taaleria?"

"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.

"120 sentneriä", sanoo Fink.

"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.

Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä

menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista

tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti

matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee

yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan,

ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä

arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti:

"Vot, mitä te oikke antamas?"

Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo:

"No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2,

mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä

kellekään, muuten tarjous peruutetaan."

"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"

Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen

meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.

"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin

hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39

l/2, jos ottamas koko parttia."

Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi."

Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa

kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee

kohteliaasti johtajan vointia.

Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä

narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat

kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.

* * * * *

Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi,

tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.

Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli

siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä

muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi

vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä

seinäkomeroita ja lasiaitauksia.

Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat

olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen

jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi

kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen

rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman

monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen

itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi

ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli

varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja

varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa

olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut

naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä

vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli

perhettä vain ainoa sisar.

Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista

perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen

talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti

päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä

aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman

sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon.

Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton

oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon

emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita

myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja

johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan

Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja

seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja

monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta

posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton

teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja

esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."

Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot

kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut

Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli

arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli

osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko

hän sinne vielä jotakin.

"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen

ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos

teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on

se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."

Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta

on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin

lapsuudenkodissani olen tottunut."

"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta",

jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä

odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee

tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte

missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä

kääntymään suoraan minun puoleeni."

Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan

ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli

suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton

näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa

takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään,

seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen,

joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin

hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja

Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten

apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui

Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen,

tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen

jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin

jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän

ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä

itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti,

kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti

toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen,

tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua

huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta

kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun

valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen

ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain

senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen

tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita

läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa,

että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi,

ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän

pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu

miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun

konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet

isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa,

ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja

juhlallisesti.

"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain

tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on

liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään,

kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne

sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten

omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin

kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella

arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa,

sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä

-- tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti

ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton

tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink

antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää

huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui

takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle:

"No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"

Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin:

"Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten

tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."

"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi

ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään

vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen

viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan,

että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana

liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että

raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."

"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni

herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan

ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.

"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo

muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero

on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka

kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan.

Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa

keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää

muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan

hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä

olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta

näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa

teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi,

lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne.

Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä

pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi.

Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän

taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.

* * * * *

Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua

keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista

yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei

siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet

hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen

uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä

selviämään monesta ikävästä hetkestä.

Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen

vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se

hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi

tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt

merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa

mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä

-- runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen

tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee

herättämään ihmissielussa.

Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää

valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin

tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä,

laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa

päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden

lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat

valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi

ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä

ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty

amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö

arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset

valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan

jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit,

malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki

ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen

halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat

hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen

maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen

oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri

käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty

hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä

neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian

hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat

olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli

kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista,

karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä

lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten

kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa,

ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin

täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon

kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn

tynnörin takana -- siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä

-- makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin -- se on

puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään;

vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla

yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa

kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.

Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa

oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan

vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat

hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina

ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka

laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan,

jolla hän niin vakavasti seisoi.

Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin

vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät

ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien

noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja

kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin

maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin,

jotka ne olivat koonneet.

Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen

sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen

avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä

suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä

päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon

isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän

tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä

oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta

silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut

tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä

monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta

valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta.

Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä

hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi

niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta

lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta.

Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti

hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan

hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän

itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja

toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan

ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden

eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas,

ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain

takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli

kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin

kuitenkin kuului -- kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme

vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa

vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen

järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut

katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan,

jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin

erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia.

Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele

vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti

haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja

koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet

mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten

maiden mölysammakon kurnutukseen.

6.

Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa

sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli,

yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen

kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma

yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi.

Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä.

Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra

nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse

paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu

valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla

seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin

hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo

vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas.

Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset

kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot

ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja

pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin

ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien

tekemistä.

Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa,

ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja

sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon

arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt

montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin

elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita

saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean,

rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja

vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys,

niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä

ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen

rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen

puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut

totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään,

alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin

parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa

biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja

harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli

perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa,

ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen

olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää

vaihtelua.

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän

antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi

kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea

osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille

tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan

ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja,

isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta.

Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa

sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun

ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja

pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan

kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti

laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia

ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin

poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin

ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin

toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan

ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla,

tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän

kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore

oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti

kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan

päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi,

mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä

oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän

seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi

katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja

näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti

seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja

neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan,

että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa,

mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja

viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni

teidätkin kaupungissa."

"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti;

"talviosotteemme on Karhukatu 20."

"Saanko kysyä kuinka pony jaksaa?" kysyi Anton kunnioittavasti.

"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti.

"Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"

"Minä palvelen T. O. Schröterin kauppaliikkeessä", vastasi Anton

kumartaen.

"Siis kauppias; ja mitä te myyskentelette?"

"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike

alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.

"Entä oletteko joutunut hyvien ihmisten luo, jotka pitävät teistä

huolta?"

"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku

asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."

"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?"

jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.

"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja

vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."

"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen

häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän

liikkeellä ja kävellä ahkerasti. -- Minulle on ollut hyvin

mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani,

että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten

jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen

nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi

ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen

peräänsä.

Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta

satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä

myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme

ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi:

"Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin,

siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"

"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä

nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"

"Tyttöopistossahan sitä kaikkea saa oppia", vastasi Lenore uhitellen.

* * * * *

Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun

päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri

teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet

tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita

ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän

saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran

koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat

niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin

puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan,

kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys

tarjoutuisi hänen varalleen.

Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli

sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas.

Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä

koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla,

johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen

pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu

viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten

velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin

lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen

lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja

numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta

kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi.

Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan

sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen

hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan

aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun

hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun

hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka

ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän

joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana

korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen,

alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä

rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli

jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin

vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti

hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo

pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia,

eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa

suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua

säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.

Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään

säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja

kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät

tietenkään vähentäneet menoja.

Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut

maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin

myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen

havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat,

ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä,

vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria,

jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään

kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta

pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt

vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä

haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi

tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli

kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli

sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä

pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan

oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut

paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli

sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien

ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta

raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken

palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli

vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat

tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän

olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista

uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren

huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja

sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi,

mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt

vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja

mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi

hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään

poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan,

jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle

tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta

seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan

koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se

ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava

jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina

aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että

hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin

pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu

ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen

kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä

kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta

seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut

häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa

miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä

kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs

liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden

saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli

vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi

edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä

ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli

Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata

kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan!

Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen

tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin.

Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta

rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen

taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan

jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet

tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten

ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa

te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi

kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni

asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta

on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen

asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule

vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota

tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo

kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin

vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi

ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti

sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo

ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu

suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan

pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan

esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta

pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä

täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan

viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos

laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin

vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen:

"Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota

kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina

kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut

rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä

jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus

tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin

hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen

rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti

ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on

sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti.

"Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä

hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa

hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään

koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani

ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen

tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain

mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen

keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken

omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä

myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten

kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon

tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti

saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin

ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein

selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja

vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle

miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi

ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta

vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton

punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä

Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti

palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle

ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta

mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin

saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi,

vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa.

Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa

pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä

ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa

rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten

vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä

kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia

Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti

ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein

silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten

jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia

kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein

saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset

syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän

riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on

tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta

taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat

valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut

korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra

tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas

taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja

hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen

päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen

lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin

seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen

puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas

päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin

huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää

vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli

sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra

Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen

kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen

huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen

tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään

vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen

sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan

vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen

vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden

kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo

peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja

piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle.

Entäpä jos tuo petturi oli sama mies -- Ehrenthal ei tosin ollut

maininnut mitään nimiä -- mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton

aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain

laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja

tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt

maksun avustaan? -- -- -- nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle

mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja

väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen

voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko

talosta -- minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain

joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti

huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä.

Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin.

Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän

pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen.

Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja

lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli

sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa

viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki

tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä

hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen

juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita,

ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut

Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka

suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän

pieni -- liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi.

Entä sitten Ehrenthal itse -- mitä hän sille voi, jos myyjä oli

käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut

joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. -- Siihen tapaan

puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja

ah -- kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän

kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella

säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te

tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle

päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon

sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt

liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.

"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului

toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi

taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.

"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen

kerran ja veti syvään henkeään.

Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen

kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla

laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni

itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen

että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo

tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja,

joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin

prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi

itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma,

jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän

olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra

parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään

syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä

kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa

tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja

maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän

välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut

itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä

kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle

hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis

laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni,

joita ei kannata surra lainkaan!"

"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin;

"mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi

olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin

kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut

teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani

osalliseksi petokseen."

Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi

vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia

tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän

ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen

oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän

muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin

täydellisesti kuin suinkin.

Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin,

kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo

parooni, hyvä hän on!"

7.

Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja

hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen

ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti

yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle,

merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia

virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi

salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja

majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän

kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin

ylös sen lehdiltä -- esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti

ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista

kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin,

että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien

mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen

pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän

ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä

ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin

silmällä sen vehkeitä.

Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli

vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä

heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö,

kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja

ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla

pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö,

arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha,

arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta

iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun

täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava

malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli

valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan

kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella

oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala

taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso

raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu,

kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä

siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan

pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen

tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä

virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija,

joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera

ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina

iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen

hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka

ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä,

päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen

uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä

syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen

vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.

Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen

toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien

päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja

hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille

ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja

toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.

Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla

kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä

ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli

herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan

pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön

muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja

päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki

tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa,

mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli,

ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla.

Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin

sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin

kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan

vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti

tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen

tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita

vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum,

tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain

sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja

täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle

oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton

etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja

lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen

nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna

leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin.

Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen

kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain

vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden

ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin

köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen,

mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti.

Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta

sisartaan.

Mutta kaikkein tulisinta toimeliaisuutta, todella sotaista,

hirmuvaltaista sotapäällikön toimeliaisuutta osotti herra Pix,

maaseutuosaston ensimmäinen mies. Hänen valtapiirinsä alkoi

etukonttorin ovelta ja ulottui läpi koko talon aina kadulle saakka.

Hän oli kaikkien maaseudun rihkamasaksojen jumala, joilla oli

liikkeessä juokseva tilinsä, he pitivät häntä liikkeen varsinaisena

johtajana, ja hän puolestaan osotti heille sitä kunniaa, että

välistä tiedusteli heidän vaimojensa ja lastensa vointia. Hänellä

oli liikkeen koko välitys- ja lähetystoimi huolenaan, hän komenteli

puolta tusinaa makasiinirenkejä ja yhtä monta lastaajaa, morkkasi

rahdinajajia, tiesi ja tunsi mitä hyvänsä, oli alati paikalla ja

osasi samassa hengenvedossa onnitella jotain rihkamasaksan rouvaa

tämän tyttären onnellisen lapsivuoteen johdosta, jylistä julmasti

jollekin tungettelevaiselle kerjäläiselle, antaa makasiinirengeille

ohjeita ja vaarinottaa ison vaa'an kielen heilahtelua. Kuten kaikki

mahtiherrat yleensä, ei hänkään sietänyt vähintäkään vastustelua,

ja hän puolusti mielipidettään yksinpä johtajaakin vastaan niin

kiivaasti ja itsepintaisesti, että kelpo Antonimme välistä säikähtyi

pahanpäiväisesti. Sitäpaitsi herra Pixillä oli kaksi liikemiehelle

verratonta, miltei tieteellisen arvokasta ominaisuutta: hän kykeni

mistä kahvikourallisesta hyvänsä päättämään heti ensi silmäyksellä,

missä maassa kahvi oli kasvanut: ja hän voi talossa ja sen

lähiympäristössä yhtä vähän sietää pienintäkään tyhjää tilaa kuin

filosoofit myöntävät sellaista löytyväksi maailmanavaruudessa. Missä

ikinä hän voi vainuta joutilaan nurkan, vaatesäiliön, porraskomeron

tai kellarinloukon, niin kohta marssi herra Pix sinne, tynnörit,

tikapuut, nuorakääröt ja muut kompeet mukanaan; ja missä hän ja

hänen ryövärijoukkonsa, lastaajajättiläiset, kerran olivat saaneet

jalansijaa, sieltä ei mikään mahti maailmassa kyennyt heitä

karkoittamaan, ei edes liikkeen johtaja itsekään.

"Missä Wohlfart on?" huusi herra Schröter etukonttorin ovelta

eteiseen.

"Ullakolla", vastasi herra Pix kylmäverisesti.

"Mitä hän siellä tekee?" kysyi johtaja ihmeissään. -- Samassa

silmänräpäyksessä kuului ylhäältä katonrajasta kiivasta sanasotaa,

ja Anton törmäsi portaita alas aika vauhtia, kintereillään

makasiinirenki, molemmilla sylit täynnä sikarilaatikkoja, ja

viimeisenä seurasi täti hyvin punoittavana ja kovin äkämystyneenä.

"Meidän ei anneta viedä sinne mitään", toimitti Anton kiihkeästi

herra Pixille.

"Nyt ne jo valtaavat meiltä kuivausullakonkin", valitti täti yhtä

kiihkeästi johtajalle.

"Sikarit eivät saa jäädä tänne alas", sanoi herra Pix päättävästi

johtajalle ja tädille.

"Kuivausnuorieni alla en kärsi sikarilaatikkoja!" huudahti täti;

"mikään paikka koko talossa ei enää saa olla rauhassa herra Pixiltä.

Palvelustyttöjenkin suojiin hän on kannattanut sikareitaan; tytöt

valittavat, etteivät he voi hengittää tupakanlöyhkän vuoksi."

"Siellä ylhäällä on sopivan kuivaa sikareille", sanoi herra Pix

johtajalle.

"Ettekö voi sijoittaa sikareja jonnekin muuanne?" kysyi johtaja herra

Pixiltä vähän aristellen.

"Se on mahdotonta", vastasi herra Pix hyvin jyrkästi.

"Tarvitsetteko te koko ullakon pesuvaatteiden kuivaamiseen?" kysyi

johtaja tädiltä.

"Puolikin riittäisi, luulisin", kiirehti herra Pix huomauttamaan.

"Minä toivon, että te tyydytte johonkin nurkkaan", ratkaisi johtaja

hymyillen kiistan. "Antakaa talonmiehen heti laittaa ullakolle

välikkö sikareja varten."

"Jos herra Pix kerran pääsee ullakolle, niin valtaa hän kaiken

tilan ja ajaa pesuvaatteemme pihalle", valitti monesta vahingosta

viisastunut täti.

"Tämä on viimeinen myönnytys, minkä hänelle enää teemme", sanoi

johtaja tyynnytellen.

Herra Pix nauroi äänetöntä naurua -- irvisteli peräti kapinallisesti,

kuten täti jälkeenpäin väitti -- ja antoi, molempien vallananastajain

käännettyä selkänsä, Antonin ja makasiinirengin kantaa sikarit kohta

takaisin ullakolle.

Mutta mahtavin oli herra Pix, kun hänen uskotut alamaisensa,

toiminimen kauppamatkustajat, lyhyeksi hetkeksi palasivat

liikematkoiltaan ja keräytyivät konttoriin. Silloin koko

maaseutuosasto kokoutui takarakennukseen pohtimaan maan kuulumisia.

Silloin herra Pix esiytyi täydessä loistossaan, hän osotti

tuntevansa mitä tarkimmin kaikki maakunnan liikemiehet, heidän

varallisuussuhteensa ja mielenlaatunsa, ja määräsi lyhyesti mutta

pontevasti, kuinka paljon luottoa ja luottamusta itsekullekin

noista pikkukauppiaista sai myöntää. Sitten juotiin totia ja

pelattiin soolowhistiä, jota peliä herra Pix parhaiten arvosti sen

yksinvaltaisen luonteen vuoksi.

Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa

varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli

ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan --

jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he

pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja

kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta

kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta,

josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin

korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät

jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi

makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja

yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon,

olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä

asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota.

Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin

iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin

pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia

sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin

muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin

kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen

ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja

joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai

päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet

heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa

saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta

vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli,

jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat

seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin

kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut

heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen

välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa

oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he

uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina

kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja

joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa

pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi

manatakseen heistä pahat henget kauas.

Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä,

suurin ja väkevin -- mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita

syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin.

Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät

edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi

hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä

tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi

taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin

neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht

väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta

olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin

punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden

ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle

miehelle.

Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin

kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä

oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen

palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema,

jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien

joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa,

hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa

ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa

olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen

toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja

makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja,

irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa

ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen

sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä

tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi

lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta

oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti

kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi,

ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja

jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia

toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin

toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta

hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä

"meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen

varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.

Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl

ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin

isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka,

mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä

voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista

miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin

heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä.

Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun

äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan

päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei

vain särkyisi hänen kosketuksestaan.

"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän

pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan

hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan

käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen

mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä

poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään

avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita

ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat

paraimmilta, maistahan niitä."

"Ne maistuvatkin aika hyviltä, isä", huudahti Karl maiskutellen

suutaan.

"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt,

kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot,

kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra

Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon.

Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden

tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin

jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa

kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole

mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman

kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan

ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen

läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi

poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika

työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään

edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän

kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."

"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä

Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse

tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän

laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen

groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]

"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa

asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon

ostoksistasi."

Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta

ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä

isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."

"Minkälainen se on miehiään?" kysyi isä.

"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin

hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo

puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle

taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."

"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa

moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."

"Siitä on terä poikki", sanoi Karl nyreästi.

"Kuka sellaisen veitsen on ostanut?" kysyi Sturm ankarasti.

"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen

kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."

"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi

varten", sanoi isä loukkautuneena.

"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä

eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain

tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut

kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen

taka-aukosta."

Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi

vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.

"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja

katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt

kuului talon kiinteään kalustoon.

Herra Pix esitteli Antonin pääjättiläiselle, ja Anton sanoi tapansa

mukaan jälleen kunnioittavasti ja anteeksipyydellen: "En ole vielä

koskaan ennen ollut kauppaliikkeessä, niin että pyydän teitäkin

auttamaan minua, milloin satun pulaan joutumaan."

"Oppimalla pääsee kaikesta selville", vastasi jättiläinen

arvokkaasti. "Katsokaahan tätä minun pikkustani tässä, vuoden ajalla

hänkin on jo oppinut kelpo tavalla. Siis ei teidän isänne olekaan

kauppias."

"Isäni oli virkamies, mutta hän on jo kuollut", Anton vastasi.

"Ah, säälikseni käy", virkkoi lastaaja murheellisesti. "Mutta äiti

rouvanne saa kuitenkin iloita menestyksestänne."

"Hänkin on kuollut", sanoi Anton.

"Oh, oh, oh!" huudahti jättiläinen surkutellen ja pohti hetkisen

mielessään Antonin säälittävää kohtaloa. Hän pudisteli päätään

pitkään ja sanoi sitten hiljaisella äänellä pojalleen: "Kuulitkos,

hänellä ei ole enää äitiä."

"Eikä isääkään", vastasi Karl samaan sävyyn.

"Kohtele häntä hyvin, Peukaloinen", sanoi vanhus, "olethan itsekin

tavallasi orpo."

"No niin", huudahti Karl ja lyödä läimäytti lastaajaa esiliinaan,

"kenellä on noin iso isä huolehdittavana, hänellä on surua tarpeeksi."

"Tiedätkö sinä, mikä sinä oikein olet? Sinä olet ilkeä pikku peikko",

sanoi isä ja hotasi velikultaa leikillisesti tynnörin vanteella.

Siitä ajasta alkaen Karl omisti uudelle oppilaalle täyden

mielisuosionsa. Kun hän aamuisin oli liidulla kirjoittanut

tämän saappaanpohjiin numeron 14, asetti hän saappaat erikoisen

huolellisesti oven taakse; hän neuloi irtautuneet napit jälleen

kiinni Antonin vaatteisiin, ja aina kun tällä oli asiaa ison vaa'an

luo, hääräsi hän avuliaasti hänen rinnallaan ojentaen hänelle

punnittavia tavaroita ja nostellen pienempiä punnuksia vaakalaudalle.

Anton palkitsi nämä palvelukset osottamalla vuorostaan erikoista

ystävyyttä isälle ja pojalle, hän puheli mielellään tuon virkeän

veitikan kanssa, ja tämä puolestaan uskoi hänelle monia pieniä

ammattisalaisuuksia. Ja kun seuraava joulu läheni, toimeenpani Anton

konttorissa rahankeräyksen, osti siten saaduilla varoilla ison

työkalulaatikon ja teki sillä lahjalla Karlin ylen onnelliseksi.

Mutta myöskin liikkeen johtohenkilöiden kanssa Anton oli hyvissä

väleissä. Hän vaarinotti kunnioittavan hartaasti herra Jordanin

järkeviä mielipiteitä, osotti herra Pixille vilpitöntä ja ehdotonta

palvelusintoa, kuunteli tarkkaavaisesti herra Spechtin valtiollisia

järkeilyjä, lueskeli herra Baumannin lainaamia lähetyskertomuksia, ei

pyydellyt koskaan herra Purzelilta ennakkomaksuja, vaan osasi tulla

toimeen sillä vähällä, minkä hänen holhoojansa hänelle lähetti, ja

innokkaalla hyväksymisellään hän kiihotti herra Lieboldia lausumaan

jonkun ehdottomasti todenperäisen mietelmän, jota tämän ei tarvinnut

kohta jälkilauseessa peruuttaa. Kaikkien muiden herrojen kanssa

hän oli todella ystävällisissä suhteissa, ainoastaan vapaaehtoisen

tarjokkaan kanssa hänen oli vaikea päästä hyviin väleihin.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä konttori näytti hämärissä hyvin harmaalta ja

kolkolta, vanha seinäkello raksutteli perin alakuloisesti, ja

jokainen uusi sisäänkävijä toi ulkoa mukanaan kostean usvapilven,

joka ei ollut omiaan korottamaan huoneessa istuvien mielialaa.

Silloin antoi herra Jordan sankarillemme kiireisen asian

toimitettavaksi erääseen toiseen kauppaliikkeeseen. Kun Anton astui

prokuristin pulpetin luo saadakseen asiakirjeen, katsahti Fink

ylös työstään ja sanoi Jordanille: "Lähettäkää hänet yksin tein

pyssysepälle, se hulttio saa antaa hänen tuoda kiväärini kotiin."

Veri karahti Antonin poskille, ja hän sanoi hätäisesti herra

Jordanille: "Älkää antako tuota asiaa minun toimitettavakseni, sillä

minä en kuitenkaan sitä suorittaisi."

"Ohoo," virkkoi Fink ja silmäsi häneen kummastuneena, "ja miksi ette,

pieni kukkopoikaseni?"

"En ole teidän palvelijanne", Anton vastasi harmissaan. "Jos

olisitte itse pyytänyt minua toimittamaan asianne, niin olisin ehkä

sen tehnyt, mutta noin loukkaavassa muodossa annettua tehtävää en

suorita."

"Typerä nulikka", murahti Fink ja kirjoitti edelleen.

Koko konttori oli kuullut nuo halveksivat sanat, kaikkien kynät

pysähtyivät ilmaan ja kaikki katsoivat Antoniin. Tämä oli kovin

kuohuksissaan, ja hän huudahti värisevällä äänellä mutta säkenöivin

silmin: "Te olette loukannut minua, ja minä en kärsi loukkauksia

keneltäkään, kaikkein vähimmin teiltä. Te saatte tänä iltana antaa

minulle selityksen käytöksestänne."

"Minä en pieksä kernaasti ketään", sanoi Fink rauhallisesti; "enhän

ole mikään keppiä heiluttava koulumestari."

"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata

sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra

Jordanin kirjettä perille.

Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan.

Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä

törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta

itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi

itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja

kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain

leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies

tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta,

itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen

sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen

oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin

vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni

vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta

syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle

hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta

vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse.

Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut

saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen

vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi,

huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle.

Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen

murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän

kysyi hiljaa.

"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen

oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi

sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät

menojaan.

Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin

ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen

ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta.

Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan

inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se

pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle

valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan

mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento.

Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa,

johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu

säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas

reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että

kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään

pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi

vannonut pyhän valan.

Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra

Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman

näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.

Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä

hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri

puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla

mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään.

Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin

säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt

-- hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin.

Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon,

kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi

kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa

tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja

herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti

teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla,

myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."

Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti

päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle

halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun

mielestäni Fink oli väärässä."

"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli,

että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä

toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja

karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."

"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy

ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.

"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan

pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."

"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän,

mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän

suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."

"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä

hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan,

kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden

surmaamista."

"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa

teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin

totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven

ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin

käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta

palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä

minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa

pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."

"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa

hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä

kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi

kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus

viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä

pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat.

"Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun

kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von

Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette

vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme -- ei se käy päinsä, se on

aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt

olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! -- Hitoille

koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten

enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä

iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton

leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista

oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen.

"Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi

lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu

saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen",

huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen

jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella

potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä

näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa

kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa

avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi

Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin

verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä,

Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana

hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin,

että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa

henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Joutavia", sanoi herra Pix, "te olette kerrassaan aika narri!"

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista",

kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli

hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix

järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan."

Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi

akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön,

mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli

kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan

hänen puolellaan. -- Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille,

mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla.

Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain

viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä

asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan

laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä

liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä

minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä,

hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette

kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa

ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille,

kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita,

tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun

itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle

aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle

vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla

teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla

kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin

kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa

huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen

uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen

draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta -- sanalla

sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon,

joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä

käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen

sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja

Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään

niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset

rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta

tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska

tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan

meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti

ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista

vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin,

ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun

täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin

sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa."

Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten

joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen

sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti

kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla

silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan,

kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän

oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi

ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli

hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki

parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja

kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen

uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle

kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka

teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa,

että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti

kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä

äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni

ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan

talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön

vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi

lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta

kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen

pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista

kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia

pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita

liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita

posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven

ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta

laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista.

Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään

syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin,

mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä

pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa

häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl

Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille

pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä

merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän

ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita

valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen

numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä

ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit

kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja

katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin

taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo

hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi

pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi

palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa

24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista

pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki

luulisi tapahtuvan. -- Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku

nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään

joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon

huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän

minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan

minä, että hän se oli", hän huoahti. -- "Mutta niin ei saa jatkua.

Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan,

se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi

pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja

rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista

suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista

oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin.

"Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä

lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran

liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia

pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan

käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen

kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut

akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei

voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa

huomisaamuna ne alas. -- Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans?

Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla

piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin

loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee

olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta

onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin

kesken?" -- Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin

käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee

käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan

vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"

"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta

puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat

unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta

pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän

hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi

puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan

päivällä! -- Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin

myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain

koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä

on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy,

sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin!

Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut

kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen

lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin

loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka

päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia

hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä

kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle

talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas

varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja

suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun

esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa

hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin

sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen

houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon

hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja

rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan

niitä hyllyille.

* * * * *

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta

kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista

kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli

herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska

kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin

istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla

häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen,

ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan

teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein

vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja

arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan

tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin

sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä.

Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän

lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi,

"täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua

kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku

toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen

niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni,

että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään;

"voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole

erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien

kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että

te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä

olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja

-- suokaa anteeksi käyttämäni sana -- joka on minua hyvin paljon

kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä

keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen

suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin

päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin

tyydytä, herra von Fink."

"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen

minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän

kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen

maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän;

mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos

käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton

lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin

huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää

nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna,

"mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi

pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin

nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette

aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette

aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa

paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja

alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen

aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" -- hän

näpsäytti sormiaan -- "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin

pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun

hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan

toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin

tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä

tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä

antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen

te voitte tyytyä." -- Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink

tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on

asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä

voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset

toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä

puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin

nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa,

nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan

odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut

pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka

makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua

pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme

hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta

samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin

neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja

lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit

ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka

nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua

syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja

pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen

anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme

on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että

minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin."

Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan

hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli

asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen

rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä

syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun

Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat

molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä

uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään.

Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse,

ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä

anteeksi jotain suurta vääryyttä.

* * * * *