ENSIMMÄINEN KIRJA.

1.

Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas

Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan,

joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa.

Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin

kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan,

rakasti sydämestään lähimmäisiään -- lukuunottamatta kahta

ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa -- ja

löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen

iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä

naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja

piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä

onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin

kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen

vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä

ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä

yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen

poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin

oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon

valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.

Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä

ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä

luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään

aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta,

vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan

puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä

mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka

päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa

kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin

elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli

iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli

hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän

aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä

ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää

keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan

ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi

sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen.

Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi

totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa.

Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi

vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden

erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä

vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli,

ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä

oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua,

tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten

Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti

ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia

lapsenkasvojaan lukuunottamatta -- näytti aivan joltakin valtion

palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin

aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen

katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta,

kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä

eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan

keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset

toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen

tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin

vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin

porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva

toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen

opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen

luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta

filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut

helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan,

että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään,

jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen

tulevasta ammattialastaan.

Joka jouluksi toi posti laskuneuvoksen taloon laatikon, jossa oli

koko toppa kaikkein hienointa sokeria ja iso pussillinen kahvia.

Tavallisen sokerin perheenisä antoi vaimonsa paloitella, mutta

tämän keon hän itse löi pieneksi juhlallisin menoin ja paljon

voimaa käyttäen, ja hän katseli mielihyvin noita nelikulmaisia

kuutioita, joiksi hänen taitonsa oli sokerin murennellut. Kahvin

sitävastoin rouva laskuneuvoksetar paahtoi omakätisesti, ja ylevä

oli se mielihyvän tunne, joka täytti arvoisan perheenisän mielen,

kun hän tyhjensi ensimmäisen kuppinsa tätä kahvia. Sellaisina

hetkinä täytti koko talon runouden tuoksu, jollainen niin usein

värisyttää lasten sieluja. Isä kertoi sitten mielellänsä pojalleen

näiden lähetysten historian. Monia vuosia aikaisemmin oli

laskuneuvos tomuttuneesta asiakirjakääröstä, jonka tuomioistuimet

ja muu ihmiskunta olivat jo kauan sitten hylänneet romulaatikkoon,

löytänyt virallisen tunnusteen, jossa muuan suuri posenilainen

tilanomistaja selitti olevansa velkaa useita tuhansia taalereita

eräälle tunnetulle pääkaupungin kauppahuoneelle. Ilmeisesti oli

velkakirja jolloinkin sotaisena ja säännöttömänä aikana pistetty

väärään paperinippuun. Hän oli ilmoittanut löydöstään asianomaiseen

paikkaan, ja kauppahuoneen oli sen toimen kautta onnistunut voittaa

epätoivoinen riitajuttu velallisen perillisiä vastaan. Sitten oli

kauppaliikkeen nuori johtaja tiedustellut velkakirjan löytäjää

ja kirjoittanut tälle kohteliaan kirjeen, mutta laskuneuvos

oli tapansa mukaan sangen jyrkästi torjunut kaikki kiittelyt,

koskapa hän oli ainoastaan tehnyt virkavelvollisuutensa. Siitä

lähtien tuli joka jouluksi edellämainittu lähetys lyhyen mutta

sydämellisen kirjeen kera, ja joka kerta laskuneuvos vastasi siihen

laajasti taiteellisesti tekstatulla kiitoskirjelmällä, jossa hän

väsymättömästi tulkitsi yllätystään odottamattoman lahjan johdosta ja

toivotti kaikesta sielustaan toiminimelle onnellista uutta vuotta.

Muuten hän yksin vaimonsakin kuullen puheli joululähetyksestä

vain kuin jostakin satunnaisesta pikku asiasta, joka oli johtunut

jonkun toiminimi T. O. Schröterin apulaisen joutavanpäiväisestä

päähänpistosta; ja joka vuosi hän pani kiivaasti vastaan, jos

rouva laskuneuvoksetar otti odotellun laatikon sisällyksen lukuun

talouslaskelmissaan. Mutta kaikessa salaisuudessa hän koko

sielullaan riippui kiinni noista lähetyksistä. Eivät suinkaan

nuo sokeri- ja Kuba-kahvinaulat häntä niin onnelliseksi tehneet,

vaan tuon runollisen rattoinen ystävyyssuhde tuiki tuntemattomana

lähimmäiseen. Hän talletti yhtä huolellisesti kaikki toiminimeltä

saamansa kirjeet kuin vaimonsa kolme lemmenkirjettäkin, jopa

hän varusti ne kaikkein kunnianarvoisimmalla sidelangalla mitä

hän tiesi olevan, virallisella mustan- ja valkoisen kirjavalla

silkkisäikeellä; hänestä tuli siirtomaantavarain tarkka tuntija,

hienoaistinen arvostelija, jonka makua Ostraun kauppiaat pitivät

mitä suurimmassa arvossa; hän ei voinut pidättyä katselemasta halpaa

juurikassokeria ja Brasilian-kahvia ilmeisellä ylenkatseella kuten

ainakin luomakunnan toisarvoisia tuotteita; hän rupesi elämään

sielussaan mukana tuon suuren kauppahuoneen liikeasioissa ja tutki

sanomalehdistä säännöllisesti sokerin ja kahvin kurssihintoja,

jotka sijaitsivat valtiollisten uutisten takana varustettuina

kaikenlaisilla merkillisillä ja ummikolle tuiki käsittämättömillä

lisähuomautuksilla, jopa hän sydämensä syvyydessä kuvitteli olevansa

ystävänsä suurkauppiaan liiketoverikin, harmitteli kovasti, jos

kahvinhinnat sanomalehdissä menivät alaspäin, ja riemastui, jos

sokeri oli merkitty nousevaksi.

Näkymätön ja hauras tuo side oli, joka yhdisti laskuneuvoksen

talouden suuren maailman liike-elämään, ja kuitenkin siitä Antonille

tuli johtoviitta, jonka kautta koko hänen elämänsä tuli saamaan

määrätyn suunnan. Sillä kun vanha herra iltaisin istui puutarhassaan,

samettinen patalakki harmailla hiuksilla ja rakas piippunsa

suussa, tarinoi hän kernaasti, hiljaisen kaipauksen täyttäessä

oman sielunsa, tuon kauppaliikkeen moninaisista eduista ja mitä

kaikkea maallista hyvyyttä sellaisessa oli yltäkyllin tarjona,

ja kysyi sitten kuin leikillä pojaltaan, eikö tämäkin tahtoisi

ruveta kauppiaaksi. Ja pikku miehen sieluun kohosi kohta mieluinen

kuva, niinkuin kaunokiikarissa kirjavat lasihelmet lyöttyvät

yhteen koreaksi kuvioksi -- yhteiskuva isoista sokerikeoista,

rusinoista ja manteleista ja kultakuorisista appelsiineista,

vanhempainsa herttaisesta hymyilystä ja kaikesta tuosta salaperäisen

värisyttävästä ihastuksesta, jota joululaatikko hänessä itsessäänkin

synnytti; kunnes hän viimein innostuneena huudahti; "Kyllä isä, minä

tahdon!" -- Älköön sanottako, että elämämme on köyhä runollisista

tunnelmista; yhä vallitsee runouden hengetär maanlasten kirjavia

kohtaloita. Mutta ottakoon itsekukin vaarin, minkälaisia unelmia hän

hautoo sielunsa sisimmässä, sillä suuriksi vartuttuaan ne tulevat

helposti hänen herroikseen, ja sangen ankariksi herroiksi tulevatkin.

Siten vieri tämän perheen elämä hiljaista latuaan monien vuosien

mittaan. Anton kasvoi ja varttui ja läpäisi kirjalaukku kainalossa

kimnaasin kaikki luokat aina ylpeälle ylimmälle luokalle saakka.

Kun rouva laskuneuvoksetar pyysi miestänsä toki viimeinkin tekemään

lujan päätöksen Antonin tulevaisuudenurasta, vastasi perheenisä

riemullisesti hymyillen; "Päätös on tehty, hänhän tahtoo ruveta

kauppiaaksi. Ensin hänen täytyy selviytyä kimnaasista, sitten on

koko maailma, hänelle avoinna." ja sitten oli laskuneuvos olevinaan,

kuin olisi päästötodistus kimnaasista ollut avain kaiken maailman

kunniasijoille. Mutta sydämessään häntä hiukan arastutti saattaa

tuota perheunelmaa edes hiukkasenkaan lähemmäksi todellisuutta.

Sitten tuli perheessä synkeä päivä, jolloin talon akkunaluukut

pysyivät kauan suljettuina, palvelustyttö juoksenteli silmät

punaisina portaita ylös ja alas, lääkäri tuli ja pudisteli päätään ja

vanha herra piteli vaimonsa vuoteen ääressä samettista patalakkiaan

ristiinpantujen käsiensä välissä, sillä aikaa kuin hänen poikansa

makasi nyyhkyttäen polvillaan saman vuoteen edessä ja laski sille

kiharapäänsä, jota kuolevan äidin käsi yritti vielä kerran silitellä.

Kolme päivää sen jälkeen rouva laskuneuvoksetar saatettiin hautaan,

ja vanha herra ja Anton istuivat illalla hautauksen jälkeen kalpeina

ja kahdenkesken toisiaan vastapäätä. Anton hiipi tavan takaa ulos

karviaispensaiden taa itkeäkseen siellä hiljaisuudessa katkeraa

suruaan, ja vanha herra nousi tuon tuostakin tuoliltaan ja kävi

makuusuojaan, missä valkea uudinverho vielä riippui molempine

töyhtöineen, ja hänkin itki sydämensä haikeutta. Nuorukainen sai

pitkän itkun jälkeen punaiset poskensa takaisin, mutta vanha herra

ei tullut enää voimiinsa. Hän ei valitellut lainkaan; hän poltteli

piippuaan kuten ennenkin, harmitteli yhä vieläkin, kun kahvinhinnat

painuivat alas; mutta, piippu ei maistunut enää entiseltä, eikä

harmittelukaan ollut entisen kaltaista. Usein hän katseli poikaansa

miettiväisesti ja surullisesti, eikä nuorukainen osannut arvata, mikä

isän teki niin huolestuneeksi. Mutta kun vanha herra taasen eräänä

sunnuntai-iltana oli kysynyt pojaltaan, tahtoiko hän yhä vieläkin

ruveta kauppiaaksi, ja Anton oli sadanteen kertaan vakuuttanut, että

juuri siksi hän tahtoikin tulla eikä miksikään muuksi, niin nousi

vanha herra päättäväisesti pystyyn, huusi palvelustyttöä ja käski

tämän tilaamaan seuraavaksi aamuksi myötyrikyydin pääkaupunkiin.

Hän ei tunnustanut pojalleen, mistä syystä hän oikein lähti näin

tavattomalle matkalle. Ja syytä hänellä oli vaietakin, poloisella

vanhalla herralla! Sillä vaikka hän olikin kahdenkymmenen vuoden

mittaan ylpeillyt mahtavasta kauppiasystävästään, niin oli häneltä

kuitenkin aina puuttunut rohkeutta käydä omassa persoonassaan

kauppiaan eteen ja pyytää tältä konttoripaikkaa pojalleen. Hänen

mielitekonsa tuntui hänestä itsestäänkin ylen julkealta, ja hänen

oikeutensa toivottuun paikkaan tuiki vähäiseltä. Usein hän oli ollut

aikeissa lähteä sinne ja aina lykännyt matkan toiseen kertaan, kunnes

huoli pojasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen arkuutensa.

Kun hän seuraavana päivänä hyvin myöhään palasi pääkaupungista,

oli hän vallan toisenlaisella päällä, onnellisempi kuin konsanaan

puolisonsa kuoleman jälkeen. Hän sai poikansa, joka odotteli häntä

aavistelevan jännityksen lumoissa, aivan haltioihin kuvailemalla

hänelle suuren kauppaliikkeen uskomattomia ihanuuksia ja mahtavan

kauppiaan hänelle osottamaa ystävällisyyttä. Hänet oli käsketty

päivälliselle, hän oli syönyt hyypänmunia, hän oli juonut

kreikkalaista viiniä ystävänsä kellarista, viiniä sellaista,

jonka rinnalla Ostraun majatalon parhainkin rypälemehu oli kuin

kitkerätä etikkaa; hän oli saanut lupauksen, että hänen poikansa

pääsisi vuoden päästä konttoriin, ja joitakin ohjeita siitä,

mitä esivalmistuksia pidettiin suotavina. Jo seuraavana päivänä

Anton istui ison laskukirjan ääressä ja määräili rajattomalla

vallalla satojentuhansien Englannin puntien käyttämistä, jotka

hän vaihtoi milloin Rheinin guldeneiksi, milloin Hampurin

pankkomarkoiksi, milloin taasen antoi niiden hulmuta ympäri

maailmaa Brasilian milreisinä, kunnes vihdoin sijoitti ne Meksikon

valtionarvopapereihin, joille hän yllättävällä varmuudella laski jos

jonkinlaista korkoa aina kymmeneen prosenttiin saakka. Koottuaan

tällä tapaa itselleen melkoisen omaisuuden hän lähti puutarhaan,

kädessään pieni ohkainen kirja, joka kansilehdellään lupasi

tehdä hänestä neljässä viikossa aito englantilaisen. Siellä hän

saksalaisten varpusten ja peippojen kauhuksi yritteli ääntää a:ta

ja muita rehellisiä kirjaimia kaikella mahdollisella tapaa, paitsi

sillä, joka kirjaimen luonteen ja laadun mukaan oli sille ominainen.

Siten vieri jälleen vuosi, Anton oli juuri täyttänyt

kahdeksannentoista vuotensa ja suorittanut erotutkintonsa; silloinpa

eräänä aamuna akkunaluukut saivat vielä kerran pysyä suljettuina,

jälleen juoksenteli palvelustyttö itkettynein silmin huoneiden läpi,

ja jälleen pudisteli yölamppu tyytymättömänä ja murheellisena tulista

hattuaan. Tällä kertaa vanha herra itse makasi vuoteessa ja Anton

istui sen ääressä, pidellen molemmin käsin kiinni isänsä kädestä.

Mutta vanha herra ei antanut pidätellä itseään, vaan kuoli niin pian

kuin hänelle oli mahdollista, siunattuaan ensin poikansa moneen

kertaan. Moniaan päivän äänekkään tuskan jälkeen Anton seisoi yksin

äänettömässä asunnossa, orpona, uuden elämän kynnyksellä.

Vanha herra ei ollut suotta ollut laskuneuvos: hänen taloutensa oli

mallikelpoisessa järjestyksessä, hänen sangen vähäiset jälkiperunsa

olivat merkityt kirjoituspöydän salalaatikossa säilytetylle paperille

pennistä penniin; kaikki mitä palvelustyttö kuluneena vuonna oli

särkenyt tai hukuttanut, oli myöskin merkitty asianomaiseen kohtaan

ja vähennetty hänen palkastaan; joka asian suhteen oli määräyksiä

annettu; löytyipä suurkauppiaalle osotettu kirjekin, jonka vainaja

oli vielä viimeisinä elonpäivinään kirjoittanut vapisevalla

käsialalla; uskollinen perheenystävä oli määrätty Antonin holhoojaksi

ja valtuutettu myymään talon ja puutarhan ja kaiken, mitä niissä

oli; ja Anton astui, neljä viikkoa isänsä kuoleman jälkeen, eräänä

varhaisena kevätaamuna isänkodin kynnyksen yli, jätti sen avaimen

holhoojan käteen, luovutti matkatavaransa kyytimiehen hoteisiin ja

ajoi pikkukaupungin portista ulos pääkaupunkia kohti, taskussaan isän

suurkauppiaalle osoittama kirje.

2.

Vasta niitetty heinä näivettyi jo puolipäivän helteessä, kun Anton

erosi ostraulaisesta naapurista, joka oli saattanut hänet viimeiselle

kyytiasemalle pääkaupungin läheisyydessä, ja lähti sitten navakasti

astelemaan maantietä pitkin. Oli hymyilevä kesäpäivä, niityllä helisi

niittomiehen kovasin viikatteenterää vastaan, ja ylhäällä ilmassa

piti väsymätön leivonen iloaan. Vaeltajan eteen levisi tasainen,

suunnaton maisema, hänen takanaan piirteli etäisen vuoriston sininen

juova taivaanrantaa. Pieniä puroja, joita lepät ja pajupensaat

paarsivat, solisi iloisesti niittyjen poikki, jokainen puro muodosti

oman niittynotkelmansa, jota kultaiset viljapellot reunustivat

molemmilta puolilta. Joka haaralla kohosi maaperästä heleänvalkoisina

paistavia kirkontorneja, kullakin ympärillään ryhmä ruskeita ja

punaisia kattoja ja jokainen metsäseppelten kaartama. Monissa

kylissä voi uljaasta puukujanteesta ja tavallista isommasta katosta

päätellä ison herraskartanon sijaitsevan, joka kylän muihin taloihin

verrattuna oli kuin jykevä paimenkoira villavan lammaskatraan

vierellä.

Anton riensi eteenpäin, kuin olisi hänellä ollut vieterit jaloissa.

Hänen edessään aukeni tulevaisuus, yhtä päivänpaisteinen kuin nuo

kultaiset elovainiot, elämä täynnä sädehtiviä unelmia ja silmukoivia

toiveita. Ahtaassa kotituvassa vietetyn suruajan jälkeen hänen

sydämensä taas ensi kertaa sykki voimakkain iskuin; nuoruudenvoiman

tarmossa hänen silmänsä säteilivät ja suu vetäytyi itsestään

nauruun. Kaikki hänen ympärillään loisteli, tuoksui ja aaltoili

kuni sähköisessä tulessa; pitkin siemauksin hänen keuhkonsa joivat

kukoistavasta maaperästä huumaavia tuoksuja. Missä hän kedoilla

yhdytti niittomiehen, huusi hän tälle kohta hyvän päivän, ja hyvän

päivän kajautti jokainen solakalle nuorukaiselle vastaan. Pelloilla

nuokkuilivat raskaat tähkät huojuvain korsiensa nenissä häntä kohti,

ne kumartelivat ja tervehtivät nekin häntä, ja niiden katveessa

sirisivät lukemattomat heinäsirkat riemullista kesälauluaan:

"Hauskaapa, hauskaa on elää päivänpaisteessa!" Raidan oksilla istui

varpusparvi, eivätkä nuo ketojen pienet vapaaherrat kavahtaneet

pakoon, vaikka hän jäi seisomaan puun eteen, ne päinvastoin vain

kurkottivat kaulojaan häntä kohti ja kirskuttivat: "Päivää päivää,

matkamies, minne matka, minne matka?" Ja Anton vastasi hiljaa:

"Suureen kaupunkiin, isoon elämään." "Onneksi olkoon", huusivat

varpuset, "lähde painamaan, lähde painamaan!"

Anton oikaisi niityn halki kulkevaa jalkapolkua myöten, kulki puron

poikki vievän sillan yli ja näki edessään pienen metsikön, jossa

risteili siroja sorateitä. Yhä enemmän rupesi metsikkö näyttämään

hyvinhoidetulta puistolta, vaeltaja kiersi moniaiden isojen vanhojen

puiden ympäri ja joutui avaran ruohoaukean reunaan. Sen takana kohosi

herrastalo, jossa oli pieni torni molemmissa päissä ja keskellä

päätyä ulkoparveke. Voi arvata, että parvekkeelta näki ruohoaukean

yli ja metsikköön hakatun aukean läpi etäisen vuorijonon ihanat

piirteet. Tornien kupeita kapusi köynnösruusu ja villiviini korkeutta

kohti, ja parvekkeen alla avautui ovi kutsuvasti eteissaliin, joka

oli koristettu heleän värisillä kukkakimpuilla. Se ei ollut mikään

mahtaileva herraskartano, ympäristössä oli monta paljon isompaa ja

kauniimpaa; mutta kuitenkin vaikutti näkemänsä mahtavasti Antoniin,

joka oli kasvanut pikkukaupungissa ja vain ani harvoin saanut läheltä

nähdä tilanomistajan rattoisaa hyvinvointia. Kaikki tuntui täällä

hänestä niin mahdikkaalta ja suurenmoiselta! Sirosti muovaillut

kukkapenkereet keskellä ruohokentän samettipintaa, ansarikasvien

kirjavat ryhmät, kaikki se heleä luonnollinen koristelu, jolla

puutarhurin käsi oli ympäröinyt herraskartanon, vaikutti tyynen

kesäpäivän kirkkaassa puhtaudessa kylpien hänen mieleensä kuin

unelmoitu kuva jostakin kaukaisesta ihmemaasta. Onnellinen

nuorukainen hurmautui näkemästään niin, että hän istahti tien viereen

seljapuun katveeseen ja tuijoitti haltioissaan pitkät ajat edessä

leviävään ihanaan kuvaan. Kuinka onnelliset mahtoivatkaan ne ihmiset

olla, joiden oli sallittu asua täällä, kuinka ylväät ja jalot he

olivatkaan. Ruohoaukeaman tällä puolen oli kauniita kukkia ja isoja

puita, toisella puolen arvatenkin avara karjapiha navettoineen ja

tallineen ja niissä paljon hevosia, jykeviä nautoja ja epälukuisia

hienovillaisia lampaita. Sillä jo ennen puistoon käymistään oli

Anton eräässä aitauksessa nähnyt joukon varsoja ja ilokseen

katsellut niiden lystillisiä hyppyjä. Kunnioitus kaikkea kohtaan,

mikä maailmassa oli upeata ja esiytyi varmalla ja itsetuntoisella

ryhdillä, oli köyhän laskuneuvoksen pojalle synnynnäistä, ja kun

hän nyt tuon häntä ympäröivän loiston ja komeuden keskellä, josta

hän iloitsi puhtain sydämin, ajatteli itseään, tunsi hän olevansa

perin mitätön olento, samanarvoinen yhteiskunnallinen loisolio kuin

tuo peukaloinen tuolla, jota tuskin ruohikosta erotti. Tahtomattaan

hän vei käden taskuunsa ottaakseen esiin käsineensä. Ne olivat

keltaisesta liinalangasta, ja hänen hyvä äitinsä oli sanonut, että ne

näyttivät aivan kuin silkkisiltä, ja silkkikäsineet olivat Ostraussa

korkeimman ylellisyyden tunnusmerkki. Poika parka veti ne käsiinsä

varmana siitä, että hän nyt oli edes vähänkin nykyisen ympäristönsä

arvoinen.

Kauan hän istui siinä syvän hiljaisuuden vallitessa; ja vihdoin

tuli liikettäkin tuohon äänettömään kuvaan. Talon parvekkeelle

astui avoimesta ovesta siro naishahmo, puettuna leveähihaiseen,

heleänväriseen kesäpukuun ja tukka laitettuna siihen miellyttävään

kuosiin, jonka Anton tunsi vanhoista rokokoo-ajan kuvista. Hän

voi selvästi erottaa tulijan hienopiirteiset kasvot ja silmäin

kirkkaan katseen, joka oli suunnattu parvekkeen alla leviävälle

ruohokentälle. Vallasnainen seisoi kaiteeseen nojautuen liikkumatonna

kuin kuvapatsas, ja Anton katseli häntä kunnioittavan hartauden

täyttämänä. Vihdoin lennähti avoimesta ovesta esiin kirjava

papukaija, joka istahti vallasnaisen kädelle ja antoi hänen hyväillä

itseään. Tuo loistavahöyheninen lintu herätti Antonin ihailua. Ja

kun papukaijaa seurasi melkein täysikasvuinen tyttö, joka kietoi

hyväillen käsivartensa vallasnaisen kaulaan, ja kun tämä lempeästi

painoi tytön poskea omaa poskeansa vasten ja kun papukaija lenteli

molempain naisten päitten päällä ja kovaa kirkuen asettui vuoroin

toisen, vuoroon toisen olkapäälle, kävi Antonin harras ihailu

ja kunnioitus niin ylivoimaiseksi, että hän punastui väkevästä

mielenliikutuksesta ja painautui syvemmälle pensaan pimentoon.

Hän ajatteli molempia parvekkeella näkemiään kauniita naishahmoja ja

lähti astelemaan joustavin askelin kuin ainakin mies, jolle on jotain

hauskaa ja iloista tapahtunut, leveätä soratietä takaisin päästäkseen

jälleen ulos puistosta. Silloin hän kuuli takaansa hevosen

hirnahduksen. Nuorempi hänen äsken näkemistään naisista tuli siellä

mustalla ponyhevosella ratsastaen; varmasti istui tuo solakkavartinen

tyttö satulassa ja käytti päivän varjoaan ratsupiiskana. Ostraun

naispuolisella maailmalla ei ollut tapana ratsastella pienillä

hevosilla. Vain kerran oli Anton nähnyt sirkusratsastajattaren, joka

punaisiksi maalatuin poskin ja hyvin pitkään punaiseen hameeseen

puettuna oli ison mustapartaisen herran rinnalla ratsastanut

kaupungin kaduilla, veikeä ilvehtijä edellään, ja oli pysähtynyt

jokaiseen kadunkulmaan, jossa hänen hevosensa teki ilmahyppyjä ja

ilvehtijä lasketteli sanomattoman hullunkurista lorua ympärille

kokoutuneelle nuorisolle. Jo silloin hän oli sanomattomasti ihaillut

uljasta ratsastajatarta, ja nyt jos milloinkaan hän oli miestä

tuntemaan samaa ihailua vielä paljon korkeammassa määrässä. Hän jäi

seisomaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti ratsastajattarelle.

Tämä vastasi tervehdykseen sirosti nyökäten, pysäytti sitten äkkiä

hevosensa ja pysyi häneltä ystävällisesti: "Etsittekö täältä jotakin?

Ehkä haluatte puhutella isääni?"

"Pyydän anteeksi", sanoi Anton mitä syvimmän kunnioituksen sävyllä.

"Todennäköisesti olen joutunut tielle, jolla vieraiden ei ole lupa

kulkea. Tulin jalkapolkua myöten niittyjen yli, enkä nähnyt missään

porttia tai aitaa."

"Portti on sillalla, ja se on päivisin auki", ilmoitti neitonen

katsahtaen laupiaasti Antoniin; sillä kun nelitoistavuotiaiden

neitosten on vain aniharvoin sallittu herättää toisissa ihmisissä

syvän kunnioituksen tunteita, niin teki Antonin ylenmääräinen

kunnioitus tälle neitoselle sanomattoman hyvää.

"Kun kerta olette puistossa, niin ettekö tahdo katsella täällä

ympärillenne? Olemme iloiset, jos puistomme teitä miellyttää", hän

lisäsi arvokkaasti.

"Olen jo ollut niin julkea", vastasi Anton jälleen kumartaen; "kävin

aina tuolla ylhäällä linnan edessä olevan ruohikon reunalla asti.

Siellä vasta oli kaunista!" huudahti innostunut poika rehellisesti.

"Niin", sanoi nuori vallasneiti, yhä vielä pidätellen pikku ratsuaan;

"äiti itse on antanut puutarhurille kaikesta ohjeet."

"Siis se armollinen rouva, joka tuonaan seisoi parvekkeella, oli

teidän äiti rouvanne?" kysyi Anton ujosti.

"Ah! Oletteko kuunnellut meitä?" huudahti impynen ja silmäsi häneen

ylväästi. "Tiedättekös, että se ei ollut kauniisti tehty?"

"Älkää siitä minulle suuttuko", pyysi Anton nöyrästi; "minä peräydyin

kohta takaisin, mutta se näytti niin ihmeen kauniilta. Te molemmat

vallasnaiset vastakkain, ja kukkivat ruusut ja rehevät viininlehvät

ympärillänne. Sitä näkyä en tule koskaan unhottamaan", hän lisäsi

vakavasti.

"Hänhän on oikein herttainen!" ajatteli neitonen itsekseen. "Koska

te kerran olette nähnyt jo niin paljon puistostamme", sanoi hän

ääneen hyvänlaisen alentuvasti, "niin pitää teidän myöskin käydä

näköalapaikalle. Minä ratsastan sinne -- jos tahdotte seurata minua."

Anton seurasi ylen onnellisena. Neitonen puhutteli hevostaan,

niin että se kulki käyden, ja näytteli selitellen Antonille isoja

puuryhmiä ja maiseman monia kauniita näköaloja; tällöin hän suureksi

osaksi luopui entisestä majesteetillisuudestaan ja kävi oikein

puheliaaksikin. Pian haastelivat molemmat niin vapaasti kuin olisivat

olleet vanhoja tuttuja. Vihdoin laskeutui neitonen satulasta, kun

tiellä olevat portaat antoivat hänelle siihen sopivan aiheen, ja

talutti hevosta ohjaksista; sitten rohkeni Anton sivellä mustan

juoksijan kaulaa, minkä pony salli mielellään tapahtua, alkaen

vuorostaan haistella vieraan taskuja.

"Se luottaa teihin", sanoi neitonen, "se onkin oikein viisas eläin."

Hän heitti ohjakset ponyn kaulalle ja läimähytti sitä lautaselle,

jolloin ratsu lähti lyhyttä laukkaa nelistämään tiehensä. "Kohta

tulemme kukkatarhaan, ja sinne se ei saa tulla; se juoksee nyt

takaisin talliin, se on tottunut siihen."

"Tuo ponyhan vasta on oikea ihme-eläin", huudahti Anton katsellen

hevosen perään.

"Minä olen sen lemmikki", sanoi neitonen myöntyvästi, "se tottelee

minua yhdellä sanalla." Antonin mielestä ponyn kiintymys oli vallan

paikallaan; hän otaksui papukaijan olevan yhtä kiltin ja oli

taipuvainen väittämään, että kaikkien muidenkin luontokappalten

maan päällä täytyi olla yhtä tottelevaiset hänen nykyiselle

saattajattarelleen.

"Luulenpa teidän olevan syntyänne jalosukuinen", sanoi nuori

vallasneitonen äkisti, nojasi päivän varjonsa puunrunkoon ja silmäili

Antonia pikkuviisain katsein.

"En ole", vastasi laskuneuvoksen poika surullisesti; "isäni kuoli

neljä viikkoa sitten, ja hyvän äitini kuolemasta on jo kokonainen

vuosi, niin että nyt olen aivan yksin ja matkalla pääkaupunkiin."

Hänen huulensa värähtelivät, kun hän muisteli viimeistä suruaan.

Säikähtäen näki neitonen vieraan kasvoilta kuvastuvan tuskan. "Te

herra parka!" hän huudahti liikutettuna ja hämillään. "Joutukaahan

nyt, niin näytän teille vielä jotakin. Nämä tässä ovat kevätlavoja;

tässä on mansikkapenkki, ehkä siellä on vielä joitakin marjoja.

-- Frans, tuokaahan tänne lautasella mansikoita", hän huusi

puutarhurille. Frans tuli aika joutua. Terhakasti neitonen tarttui

lautaseen ja tarjosi leppeästi hymyillen sankarillemme marjat: "Kas

tässä, hyvä herra! Suvaitkaa ottaa nämä minulta. Isäni talosta ei

kukaan vieras saa lähteä, ennenkuin on maistanut parasta, mitä

vuodenajalla on tarjottavaa. Pyydän, ottakaa", hän pyyteli hartaasti.

Anton otti lautasen käteensä ja katsoi kostein silmin ystävälliseen

vallasneitoseen.

"Minä syön teidän kanssanne", sanoi tämä ja otti pari marjaa. Sitten

Anton tyhjensi kuuliaisesti lautasen.

"Nyt minä vielä saatan teidät ulos puutarhasta", sanoi nuorineiti.

Puutarhuri avasi kunnioittavasti pienen sivuportin, ja neitonen

saattoi matkamiehen lammikoille, jolla vanhoja ja nuoria joutsenia

uiskenteli.

"Nehän tulevat meitä kohti", huudahti Anton ihastuneena.

"Ne tietävät, että minulla on taskussani niitä varten jotakin",

sanoi hänen saattajansa ja irroitti rannalla olevan ruuhen köydestä.

"Istukaa veneeseen, herrani, minä vien teidät ylitse. Tuolla toisella

rannallahan alkaa teidän tienne."

"Enhän toki saa teitä niin paljon vaivata", sanoi Anton ja arasteli

käydä ruuheen.

"Älkää tinkikö", komensi neitonen, "teen sen mielelläni." Hän istui

perätuhdolle ja meloi kevyellä airolla ruuhta taitavasti eteenpäin.

Siten kulkivat he verkalleen lammikon poikki, joutsenet jonona

perässään. Neitonen taukosi tuontuostakin soutamasta ja heitti niille

leivänpalasia.

Anton istui autuaallisten tunteiden valtaamana tyttöä vastapäätä.

Hän oli kuin lumoissa. Edessä puiden tumma vihannuus, ympärillä

kirkas vedenpinta, joka hiljaa liplatteli ruuhen keulaa vastaan,

vastapäätä nuoren lautturin solakka varsi, sädehtivät sinisilmät

ja jalomuotoiset kasvot, joita lempeä hymy kirkasti, ja takana

joutsenten parvi, tämän lammen valtiattaren valkea seurue. Se oli

kuin unelma -- unelma niin suloinen, kuin vain nuori mieli voi

uneksia.

Ruuhi iski vastakkaiseen rantaan, Anton nousi maihin ja huudahti:

"Hyvästi jääkää!" ja tahtomattaan hän kurotti kätensä neitoselle.

"Hyvästi jääkää", sanoi tämäkin ja kosketti hänen kättään

sormenpäillään. Sitten hän käänsi ruuhen ympäri ja meloi hitaasti

takaisin. Anton juoksi ruohikkokentän yli korkeammalla sijaitsevalle

maantielle ja kääntyi sieltä katselemaan jälelleen. Ruuhi laski

erään puuryhmän luo, neitonen käännähti vielä kerta häntä kohti ja

katosi sitten puiden taa. Iloisesti lepatteli lippu pikku tornissa,

heleänä loisti päivänpaiste ruskeata seinämuuria kiertelevillä

köynnöskasveilla.

"Niin luja, niin ylväs", puheli Anton itsekseen.

"Vaikka löisit tuolle paroonille pöytään satatuhatta taaleria,

ei hän sittekään antaisi sinulle tuota hovia, jonka on perinyt

isältään", sanoi terävä ääni Antonin selän takana. Tämä käännähti

vihaisena ympäri, taikakuva katosi, hän huomasi seisovansa pölyisellä

valtatiellä. Hänen vieressään seisoi raidanrunkoon nojaten nuori

veitikka, risaiset vaatteet yllään, pieni mytty kainalossa ja

silmissä huolettoman häpeämätön irve.

"Sinäkö se olet, Veitel Itzig?" huudahti Anton, tuntematta

suurtakaan iloa tapaamisesta. Nuori Itzig ei ollut juuri mikään

kaunis nähtävyys; laiha ja kalpea, pää punertavan kähärätukan

peittämä, yllä vanha mekko ja risaiset housut -- sanalla sanoen

kulkijain sellainen, joka paremminkin viehätti santarmin silmää kuin

muiden matkamiesten. Hänkin oli kotoisin Ostrausta ja oli ollut

Antonin toveri porvarikoulun aikoina. Antonilla oli silloin ollut

tilaisuutta kerkeällä mielellään ja urheilla pikku nyrkeiltään

suojella juutalaispoikaa toisten toverien pahoinpitelyltä ja sen

kautta hankkia itselleen mieluisa itsetunto sorretun viattomuuden

pelastajana. Varsinkin kerran eräässä huimassa koulukahakassa,

jossa Itzigiä oli läskimakkaralla härnäilty epätoivon partaalle

saakka, oli Anton niin uljaasti ajanut tämän asiata, että sai

itsekin loven päähänsä, jonka jälkeen kiusanhenget olivat itkien

ja vihasta pärskyen vetäytyneet kirkon taa ja itse pistäneet

riidanalaisen makkaran poskeensa. Siitä päivästä lähtien Itzig oli

osottanut jonkinlaista kiintymystä Antoniin, jonka merkkinä oli,

että hän antoi suojelijansa auttaa häntä vaikeissa koulutehtävissä

ja välistä näpisti voileivän tämän eväskääröstä. Anton oli kuitenkin

sietänyt tuota epämiellyttävää nulikkaa rinnallaan, koska hänestä

oli mieltäylentävää pitää holhokkia, vaikkakin holhokin epäiltiin

varastelevan koulukyniä ja myyvän ne sitten jälleen niille, joilla

oli rahaa millä maksaa. Viime vuosina molemmat nuorukaiset olivat

sangen vähän nähneet toisiaan, parahiksi sen verran, että Itzigillä

oli ollut tilaisuutta verestää vanhoja koulumuistoja pienillä

pilapuheilla ja pistoksilla.

"Ihmiset sanovat sinun menevän suureen kaupunkiin oppimaan

kaupantekoa", jatkoi Veitel loruaan. "Siellä saat oppia, kuinka

tötteröitä pyöräytetään ja siirappia mitataan vanhoille akoille.

Minäkin olen menossa kaupunkiin, mutta minä tahdon siellä saavuttaa

onneni."

Anton vastasi haluttomasti toisen julkeaan loruiluun, rypistäen

varsinkin kulmiaan tuttavalliselle sinuttelulle, jota alkeiskoulun

aikainen toveri vielä yhä rohkeni käyttää häntä puhutellessaan;

"No, lähde siitä sitten etsimään onneasi, äläkä pysyttele minun

kintereilläni."

"Eipä tässä kiirettä ole", vastasi Veitel huolettomasti; "odotanpahan

kunnes sinäkin joudut lähtemään, jollet vain huonoksu minun

vaatteitani." Tästä vetoamisesta Antonin ihmisrakkauteen oli

seurauksena, että hän salli vaieten epämieluisen toverin jäädä

pariinsa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen linnaan ja lähti sitten

äänettömästä päästä tarpomaan maantietä eteenpäin, Itzig koko ajan

puolen askeleen päässä kintereillään. Vihdoin Anton kääntyi tämän

puoleen ja tiedusti linnan isännän nimeä.

Vaikkakaan Veitel Itzig ei kuulunut hovinherran läheiseen

seurustelupiiriin, oli hän kuitenkin osannut laittautua tämän

tallipojan uskotuksi tuttavaksi; sen kautta hän oli päässyt hyvin

perille vapaaherran taloudellisista ja perheellisistä oloista. Hän

kertoi Antonille, että paroonilla oli vain kaksi lasta, mutta sen

sijaan erinomainen lammaskarja ja suuri velaton tila. Poika oli

kotoa poissa koulussa. Nähdessään Antonin kuuntelevan suurella

mielenkiinnolla sanoi Itzig viimein; "Jos tahdot saada itsellesi tuon

paroonin hovin, niin minä ostan sen sinulle."

"Kiitos vain", vastasi Anton kylmästi; "äskenhän juuri sanoit, ettei

hän sitä tahdo myydä."

"Jollei joku tahdo myydä, niin hänet on pakotettava myymään", huusi

Itzig.

"Ja sinäpä oletkin paras mies pakottajaksi", sanoi Anton.

"Lienenpä minä tahi joku toinen, mutta jokaiselta ihmiseltä saa

ostetuksi, mitä hänellä on vain antaa. On olemassa resehti, jonka

avulla saa valtoihinsa kenen tahansa, jolta tahtoo jotakin saada,

vaikka tämä ei tahtoisi antaakaan."

"Pitääkö hänelle sitten antaa noitajuoma", kysyi Anton

ylenkatseellisesti, "vaiko taikayrtti?"

"Tuhannen kultataalerin yrtti on nimeltään se taikayrtti, jonka

avulla saa paljon aikaan maailmassa", vastasi Veitel, "mutta kuinka

vähäinenkin mies voi saada haltuunsa sellaisen tilan kuin tuon

paroonin hovi on, kas se on salaisuus, josta vain aniharvat ovat

perillä. Kellä se salaisuus on tiedossaan, hänestä tulee suuri mies,

sellainen kuin Rotschild, jos hän saa vain tarpeeksi kauvan elää."

"Ja jollei hän sitä ennen joudu tyrmään", huomautti Anton.

"Eikä joudukaan!" intti Veitel. "Kun minä saavun kaupunkiin oppimaan,

niin lähden ylt'ympärinsä etsimään tuota salattua tietoa, sillä se

on kirjoitettu paperille. Joka ne paperit saa käsiinsä, siitä tulee

mahtava mies, ja minä tahdon niitä etsiä siksi kunnes löydän."

Anton silmäili syrjäkarin matkatoveriaan, kuin olisi epäillyt

tätä vähän löylynlyömäksi, ja sanoi viimein surkutellen; "Et sinä

sellaisia papereita mistään löydä, Veitel parka."

Mutta Itzig jatkoi itsepäisesti loruaan, tunkeutuen aivan kiinni

Antoniin: "Mitä sinulle nyt sanon, sitä sinä et saa kertoa kellekään.

Nuo paperit ovat olleet meidän kaupungissamme, joku sai ne käsiinsä

vanhalta kuolevalta kerjäläiseltä, ja hänestä tuli mahtava mies.

Vanha reppuri antoi ne hänelle eräänä yönä, kun toinen rukoili hänen

vuoteensa ääressä karkoittaakseen kuolon enkelin lähettyviltä."

"Ja tunnetko sinä sen miehen, jolla paperit nyt on hallussaan?" kysyi

Anton uteliaana.

"Vaikkapa tuntisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi" vastasi Veitel

viekkaasti; "mutta minä aion löytää resehdin. Ja jos sinä tahdot

itsellesi tuon paroonin hovin ja hänen hevosensa ja lehmänsä ja

kirjavan lintunsa ja tuon tuulihatun tyttärensä, niin minä autan

sinua perille vanhasta ystävyydestä ja senvuoksi, että annoit

koulussa minun kiusaajilleni selkään."

Anton oli hyvin närkästynyt toverin julkeudesta. "Varo sinä vain,

ettei sinusta tule lurjusta, näytät jo olevan hyvällä alulla", hän

sanoi tuimasti ja poikkesi kulkemaan tien toista reunaa.

Itzig ei välittänyt sen enempää saamastaan hyvästä neuvosta, vaan

vihelteli vain rauhallisesti kulkiessaan. Siten tarpoivat molemmat

matkamiehet vaitonaisina tietä eteenpäin, kunnes Itzig lähimpään

kylään poiketessa katkaisi äänettömyyden ja jatkoi selostustaan

paroonin nimestä ja varallisuussuhteista. Ja tätä opettavaista

selontekoa jatkui sitten jokaisessa kylässä matkan varrella,

kunnes Anton joutui aivan ihmeisiinsä matkatoverinsa laajoista

tilastollisista tiedoista. -- Vihdoin mykistyivät molemmat ja

katkaisivat viimeisen peninkulman vaihtamatta enää sanaakaan

keskenään, vaikka astuivatkin rinnakkain.

3.

Vapaaherra von Rothsattel oli niitä harvoja ihmisiä, joita ei

ainoastaan koko maailma kehu onnellisiksi, vaan jotka itsekin

pitävät itseään onnellisina. Eräs Rothsattel oli jo ristiretkien

aikana ollut mukana itämailla. Ainakin säilytettiin perheessä

kirjavaa rokokoo-tyylistä lasipulloa mukamas itämaisena

hajupullosena, todisteeksi kantaisän olemassaolosta ja muistoksi

ristiretkien hurskaista ajoista. Eräs toinen Rothsattel oli johtanut

vuorimiesparven hussilaisia vastaan ja oli koko joukkonsa kera

kaatunut omaksi ja Herramme kunniaksi. Edelleen oli muuan Rothsattel

ollut vänrikkinä Moritz Saksilaisen armeijassa; häntä pidettiin

Rothsattel-Steigbügel nimisen sivuhaaran perustajana, ja hänen

sotaisa muotokuvansa riippui vielä linnan tornihuoneen seinällä.

Eräs toinen oli kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut monissa

eri armeijoissa sekä omin päinkin; sukutarina tiesi kertoa hänen

olleen hyvin paksun herran ja valtavan juomarin, jolla oli voimakas

puheenkäyttö ja jokseenkin vapaat tavat. Hän oli sukunsa ensimmäisenä

saapunut siihen seutuun, jossa kertomuksemme tulee liikkumaan, ja

oli jollakin tapaa saanut haltuunsa hyvän joukon maatiloja. Perheen

lapsenhoitajien kesken vallitsi hyvin vanhoista ajoista lähtien se

synkkä vakaumus, että tämän paksun herran voi välistä nähdä istuvan

kellarissa isolla kaalitynnörillä, ähkien ja voihkaillen kuin

rauhattomaksi tuomittu henki ainakin, rangaistukseksi hirvittävistä

rikoksistaan naispuolisten aikalaistensa ankaria hyveitä vastaan.

Edelleen oli muuan esi-isä ollut keisarillinen neuvos Wienissä;

nykyisen omistajan isoisän-isä oli jäykästi mulkoillut vastaan

Preussin suuren kuninkaan katseeseen ja oli sen jälkeen saanut

laupiaan sanan samaiselta kuninkaalta. Myöskin isoisä oli aikanaan

ollut yritteliäs ja suurta huomiota herättänyt kavaljeeri, joka

ei kuitenkaan ollut korjannut mitään laakereita armeijassa ja oli

senvuoksi ollut pakotettu etsimään niitä kevytjalkaisten naisten

kammioista ja pelipöydän äärestä. Valitettavasti olivat hänen

tiluksensa tällöin olleet hänelle liikarasituksena ja sulaneet

jokseenkin olemattomiin hänen käsistään. Hänen poikansa vihdoin,

nykyisen omistajan isä, oli ollut tavallinen yksinkertainen

maalais-aatelismies, ei liioin siunattu loistavilla hengenlahjoilla;

hän se kuitenkin pelasti pitkällisten riitajuttujen avulla

upean maatilan muun omaisuuden auttamattomasta haaksirikosta ja

ahersi koko loppuikänsä tehdäkseen siitä velattoman perintökalun

jälkeentulevilleen. Rothsattelit olivat vanhastaan olleet siinä

maineessa, että he jättivät vankan joukon vesoja jälkeensä, ja

perheen ikäpuolen naiset selittivät tämän seikan -- itsessään kyllä

kiitettävän -- olleen ainoana esteenä, ettei tämän mainehikkaan suvun

ollut sallittu nähdä yhdeksänsakaraista kreivinkruunua tahi vaikkapa

oikein nimellisruhtinaan umpinaista harjavannetta suvun päämiehen

vaakunakilvessä. Vastoin perheen vanhaa perinnäistapaa isä siinäkin

kohdin osotti vaatimatonta mielenlaatuaan, että jätti jälkeensä yhden

ainoan pojan.

Nykyinen hovinherra oli nuorempana palvellut eräässä

kaartinrykmentissä, kuten niin sotaisen suvun vesalle sopikin. Hän

oli siellä hankkinut itselleen moitteettoman ritarismiehen maineen.

Virkatoimensa hän oli kunnolla hoitanut ja ollut erinomainen

toveri, harjautunut kaikkiin ritarillisiin avuihin ja ollut

luotettava mies kaikissa kunnia-asioissa. Hovitanssiaisissa hän oli

niittänyt mainetta ja käskettynä jonkin prinsessan tanssitoveriksi

pyörittänyt tätä taidokkaasti parkettilattialla. Kelpo luonnetta

hän oli osottanut omaavansa naimalla todellisesta kiintymyksestä

köyhän hovineidin, itsessään sangen rakastettavan neitosen, jonka

poistuminen hovin katriljeista oli murehduttanut kaikkia miessydämiä.

Järkevänä miehenä vapaaherra oli sitten puolisonsa kera vetäytynyt

maatilalleen, oli monet vuodet omistautunut miltei yksinomaan

perheelleen ja sen kautta tullut siihen edulliseen asemaan, että

oli voinut maksaa kaikki rykmentin-aikaiset velkansa ja että hänen

menonsa eivät olleet hänen tulojaan suuremmat. Hänen taloudenpitonsa

oli mainiosti järjestetty; vaimonsa vähäisillä myötäjäisillä hän oli

tämän suureksi iloksi laitattanut kauniin puiston talon ympärille.

Vapaaherralla oli viinikellarissaan hyviä pöytäviinejä, tallissa

kaksi upeaa vaunuhevosta ja kaksi siroa ratsuhevosta; joka aamu hän

katsasti taloustoimia ja ratsasti joka iltapäivä niityilleen ja

pelloilleen, pani suurta huolta oivan lammaskarjan ylläpitämiseen

ja ylpeili siitä saamastaan runsaasta ja hienosta villasta. Hän

oli peräti rehellinen mies ja vielä ikämiehenäkin silmiinpistävän

ryhdikäs, hän osasi arvokkaasti ja vieraanvaraisesti isännöidä

vierastensa keskuudessa, ja hän rakasti puolisoaan mitämaks vieläkin

enemmän kuin ennen kuherruskuukausien aikana. Sanalla sanoen

hän oli aatelisen tilanomistajan esikuva. Hän ei ollut suinkaan

äveriäs, olipahan vain "viiden tuhannen taalerin mies" kuten oli

tapana sanoa, ja hän olisi suotuisina aikoina voinut myydä tilansa

paljon suuremmastakin summasta kuin tarkkatietoinen Itzig oli

otaksunut. Mutta syystäkin hän olisi sellaista kauppaa pitänyt sulana

hulluutena. Kaksi tervettä ja lahjakasta lasta teki hänen kotionnensa

täydelliseksi; poika oli aikeissa noudattaa suvun perinnäistapaa

ja ruveta sotilaaksi, tyttären piti vielä muutaman vuoden oleilla

äitinsä siipien suojassa, ennenkuin lähti suureen maailmaan.

Kuten kaikki ihmiset, joille kohtalo on maalannut vanhoja

sukumuistoja vaakunakilpeen ja juurruttanut ne mieleen hamasta

kehdosta saakka, oli vapaaherrammekin taipuvainen perusteellisesti

ajattelemaan perheensä menneisyyttä ja tulevaisuutta. Isoisän kautta

oli saatu se surullinen kokemus, että yksi ainut ala-arvoinen henki

pystyy hävittämään, mitä uutterat esi-isät ovat koonneet kultajyviä

ja kunniapaikkoja jälkeentulevaistensa hyväksi. Hän olisi senvuoksi

mielellään turvannut kartanonsa ikuisiksi ajoiksi sortumisen

vaarasta muuttamalla sen majoraatti-tilaksi ja sen kautta tehnyt

kevytmielisille jälkeläisille vaikeaksi, ei tosin tehdä velkoja,

mutta maksaa niitä. Mutta huolenpito tyttärestään pidätti häntä

ottamasta tätä askelta, hänen rehellinen sydämensä ei voinut taipua

siihen, että tämä rakastettu lapsi menettäisi perintönsä joidenkin

epämääräisten vastaisten Rothsattelien takia. Ja tuska täytti hänen

mielensä ajatellessaan, että hänen vanha sukunsa voi jo seuraavan

miespolven aikana joutua samaan asemaan kuin jonkin virkamiehen tai

rihkamasaksan lapset -- tuohon tukalaan asemaan, jossa ihmisen on

pakko omin voiminsa hankkia itselleen siedettävä toimeentulo. Hän

oli usein yrittänyt tehdä säästöjä vuosituloistaan, mutta nykyinen

ajankohta ei sitä todellakaan sallinut; kaikkialla pyrittiin elämään

jonkinlaisella loistokkaisuudella ja panemaan entistä enemmän arvoa

uljaaseen sisustukseen ja lukemattomiin pieniin jokapäiväisen elämän

koruihin. Ja mitä hän suotuisina vuosina oli hiukan säästellyt, se

kului aina järkiään pienillä kylpymatkoilla, joita lääkäri väitti

välttämättömiksi hänen vaimonsa aran terveydentilan vuoksi. Huoli

perheensä tulevaisuudesta askarrutti vapaaherran ajatuksia tänäänkin,

kun hän puoliveriratsullaan karautti isoa kastanjapuukujannetta

myöten linnaa kohti. Se oli vain pienoinen pilvi, joka hetkeksi

pimensi hänen sielunsa päivänpaisteisuutta, ja se katosi kerrassaan,

kun hän näki liehuvia hameita kiitävän vastaansa ja tunsi tulijat

vaimokseen ja tyttärekseen. Hän hypähti alas satulasta, suuteli

lemmikkilastaan otsalle ja sanoi hyväntuulisena vaimolleen; "Meillä

on mainio ilma heinänkorjuuta varten, sitä tehdään oikein voimalla

ja väellä, ja vouti väittää, ettemme ole vielä koskaan saaneet niin

paljon rehua kuin nyt."

"Sinulla on onni puolellasi, Oskar", sanoi paroonitar ja katsahti

hellästi miehensä kasvoihin.

"Kuten aina kaikkina näinä seitsemänätoista vuotena, sen jälkeen

kuin toin sinut tänne linnanrouvaksi", vastasi puoliso, ja hänen

kohteliaisuutensa lähti sydämestä.

"Tänään siitä onkin tosiaan jo seitsemäntoista vuotta", huudahti

paroonitar, "ja ne vuodet ovat menneet kuin yksi ainoa kesäpäivä. Me

olemme olleet hyvin onnellisia, Oskar." Hän kietoi kätensä miehensä

käsivarrelle ja katsoi kiitollisesti häntä silmiin.

"Olleet?" toisti vapaaherra kysyvästi; "luulenpa että sitä vieläkin

olemme. Enkä ymmärrä, mikä estäisi meitä vast'edeskin olemasta."

"Älä manaa tulevaisuutta miekkasille", pyysi paroonitar. "Minusta

tuntuu monesti, kuin ei näin päivänpaisteinen elämä voisi jatkua

ikuisesti; minä tahtoisin nöyrästi paastota siitä, välttääkseni siten

kateellisen kohtalon iskuja."

"No", sanoi vapaaherra hyväntuulisesti, "ei kohtalo meitä jätäkään

vallan tukistamatta. Ukkosilmoja ei puutu meiltäkään, mutta tämä

pikku kätönen manaa ne aina kulkemaan ohitse. Eikö sinulla ole

tarpeeksi harmia taloudestasi, lastesi hullutteluista ja välistä

kotityrannistasikin, jotta kaipaat lisää sellaista?"

"Sinä rakas tyranni!" huudahti paroonitar. "Minä kiitän sinua tästä

onnesta. Ja kuinka sydänpohjia myöten minä sitä tunnenkaan! Yhä

vieläkin näiden seitsemäntoista vuoden perästä olen ylpeä siitä,

että minulla on niin komea aviomies, niin kaunis linna ja niin iso

maatila, missä jokainen jalanala maata kuuluu minullekin. Kun sinä

toit taloosi minut, köyhän neidin, jolla oli omaisuutta vain hameet

yllä ja korulipas, jonka ruhtinaallisen isäntäväkeni suopeus minulle

lahjoitti, niin silloin vasta opin tuntemaan, mikä autuas osa on

saada vallita emäntänä omassa talossa ja olla alistumatta kenenkään

toisen tahtoon kuin rakastetun aviomiehen."

"Olethan kuitenkin luopunut paljosta minun tähteni", sanoi

vapaaherra. "Usein olen peljännyt, että tämä maalaiselämämme

kävisi liian pieneksi ja yksinäiseksi sinulle, prinsessa vainajan

suosikille."

"Siellä minä olin palvelijatar, täällä olen valtiatar", sanoi

paroonitar. "Pukujani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, jota

olisin voinut sanoa omakseni. Alati vain kierrellä hovineitien

ikävissä suojissa, joka ilta olla tuomittu tekemään viimeiset

palvelukset ja koko ajan tuntea tuskallisesti, että sellaista menoa

tulisi jatkumaan, kunnes noissa iankaikkisissa hovihuvituksissa

harmaantuisi -- sellaista minun oli oloni, ilman omaa, omintakeista

elämää! Tiedäthän, että se usein peräti masensi minut. Täällä eivät

huonekalujemme päälliset ole raskaista silkkikankaista, eikä meidän

salissamme ole ainuttakaan malakiittipöytää, mutta kaikki, mitä

talossamme on, kuuluu minulle." Hän kietoi käsivartensa vapaaherran

kaulaan: "Sinä kuulut minulle, lapsemme, linnamme, hopeaiset

kynttiläjalkamme."

"Uudet jalat ovat vain sekoitusmetallia", huomautti vapaaherra.

"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun

katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun

ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle

kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin

kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa

pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen

oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."

"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä",

sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä

tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että

kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä

taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."

"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja

mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina

tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".

Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten

välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa

ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi

välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.

"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra

heidän pihaa lähestyessään.

"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja

on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore

yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi

sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen

miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."

Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin

koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä

siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut

hänet aina luotettavaksi mieheksi. -- Hyvää päivää, herra Ehrenthal,

mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"

Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan,

mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja

viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien

päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen

ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia

vastaan.

"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili

kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne

tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan,

että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne,

sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja

virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä

kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti

ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin

teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten

varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta

sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle

ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin

teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja,

mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."

"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa

teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun

kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.

Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo

torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi:

"Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän

kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua

kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu -- se on aina ollut

meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää

siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" -- näin sanoen

hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä

tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan --

"tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on

myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen

hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra

paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."

"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien

itse ratsashevoseni talliin."

Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään,

johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi

vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja

vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät

hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta

ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa

navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa

saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan

halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut

liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä

liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa

kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja

vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.

Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden

hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin

herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena

unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä,

mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja

vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös,

herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut

hyviä tietoja herra pojaltanne?"

"Kiitos vain, rakas Ehrenthal, eilen häneltä viimeksi tuli kirje ja

sen mukana hänen koulutodistuksensa", vapaaherra vastasi.

"Hänestä tulee samanlainen kuin herra isästäänkin", huudahti

Ehrenthal, "ensiluokkainen kavaljeeri ja samalla rikas mies, sillä

herra parooni ymmärtää huolehtia lastensa parhaaksi."

"Siinä suhteessa en säästä itseltäni mitään, rakas Ehrenthal",

vastasi parooni huolettomasti.

"Mitä säästää!" intoutui kauppias, ja hänen eleensä ja äänensävynsä

ilmaisivat, kuinka syvästi hän halveksi mokomaa poroporvarillista

käsitettä; "mitä teidän pitäisi säästää? -- jos minun sallitaan niin

sanoa liikemiehenä, jolla on ollut kunnia tuntea teidät jo kauan.

Mitä teidän tarvitsisi säästää? Tehän tulette kuitenkin kerran, kun

vanhaa Ehrenthalia ei ole enää olemassa, säästämättäkin jättämään

nuorelle herralle tilanne, jonka arvo veljesten kesken on puolitoista

sataatuhatta taaleria, ja sen ohessa neiti tyttärelle myötäjäisiä --

mitä minä nyt sanoisinkaan -- ainakin viisikymmentä tuhatta taaleria

käteistä."

"Te erehdytte", sanoi vapaaherra totisesti, "niin rikas en ole."

"Ettekö ole niin rikas?" huudahti herra Ehrenthal täynnä siveellistä

närkästystä ketä inehmoa kohtaan hyvänsä (paroonia lukuunottamatta),

joka sellaista rohkeni väittää. "Teistä itsestännehän aivan riippuu

tulla minä hetkenä hyvänsä niin rikkaaksi. Kenellä on sellainen

omaisuus kuin herra paroonilla, hän voi kymmenessä vuodessa tehdä

pääomansa kahta vertaa suuremmaksi ja ilman vähintäkään vaaraa. --

Miksi ette panttaa tilaanne maakuntapankkiin?"

"Maakuntapankki" oli siihen aikaan herrashovien omistajain keskeinen

suuri luottolaitos, joka myönsi pääomalainoja ensi kiinnitystä

vastaan tiloihin. Laina annettiin velkakirjojen muodossa, jotka

olivat asetetut omistajan nimelle ja joita koko maassa pidettiin

kaikkein varmimpina arvopapereina. Laitos itse maksoi korkoa

velkakirjani haltijoille ja kantoi velallisiltaan paitsi korkoja

myöskin vähäisen lisämaksun hoitokustannuksia ja velan vähittäistä

kuoletusta varten.

"Minä en ryhdy rahakeinotteluihin", sanoi vapaaherra ylpeästi, mutta

hänen rinnassaan soinnahtelivat ne kielet edelleen, joita juutalainen

oli juuri tahtonutkin koskettaa.

"Sellaisia asioita, joita niinä tarkoitan, nykypäivinä harjoittaa

mikä ruhtinas hyvänsä", jatkoi herra Ehrenthal tulisella innolla

esitystään. "Jos armollinen herra ottaa tilaansa maakuntapankin

kiinnityksen, niin voitte joka hetki saada velkapapereilla

viisikymmentä tuhatta kelpo taaleria. Te maksatte siitä hyvästä

pankille neljä sadalta, ja jos annatte velkakirjain maata

rahalaatikossanne, niin saatte niistä korkoa kolme ja puoli sadalta.

Sitte maksatte puoli prosenttia pankkiin, ja sillä puolella

prosentilla kuoleutuu vielä velkannekin."

"Toisin sanoen -- tee velkaa, ettäs rikastuisit", virkkoi parooni ja

kohautti olkapäitään.

"Anteeksi, herra parooni, jos teidänlaisella herralla on käteistä

viisikymmentä tuhatta taaleria, joista hän vuosittain maksaa puoli

prosenttia korkoa, niin hän voi niillä ostaa vaikka puolen maailmaa.

Ainahan on tilaisuutta hankkia maatiloja polkuhinnasta, jos sattuu

oikealla hetkellä omistamaan käteistä rahaa tahi velkakirjoja.

On olemassa herrashoveja, on metsäalueita, joita voi ostaa, tahi

vuorikaivosten osuuksia taikka vakavaraisten liikeyhtymäin osakkeita.

Tahikka voi herra parooni itse perustaa jonkin tehtaan tilalleen,

jos tahdotte valmistaa sokeria juurikkaista, niinkuin herra von

Bergen, tahi jauhaa amerikkalaista jauhoa, niinkuin Lobaun herttua,

tahi panna baijerilaista olutta, kuten naapurinne, kreivi Horn. Mitä

vaaraa siinä olisi? Te tulette perimään kymmenen, kaksikymmentä, jopa

viisikymmentä prosenttia sadalta pääomasta, jonka olette lainannut

maakuntapankista, neljän prosentin korkoa vastaan."

Vapaaherra katseli miettiväisesti eteensä. Se, mitä kauppias

nyt puheli, ei ollut suinkaan mitään uutta eikä tavatonta,

olihan hän itsekin monesti ajatellut jotain sellaista. Juuri

näihin aikoihin nousi koko joukko uusia teollisuusyrityksiä

peltomaasta ylös kuin sieniä sateella; höyrykoneiden, korkeiden

savupiippujen, vasta keksittyjen kivihiili- ja malmikerrosten, uusien

maanviljelysmenetelmien avulla oli monella taholla ansaittu suuria

summia ja toivottiin ansaittavan vielä suurempiakin. Maakunnan

etevimmät tilanomistajat olivat laajakantoisten osakeyhtymien

etunenässä, jotka perustuivat uudenaikaisen teollisuuden ja vanhan

peltoviljelyksen yhteenliittymiseen. Kauppiaan sanoissa ei ollut

yhtään mitään uutta eikä huomiota herättävää, ja kuitenkin ne iskivät

sytyttävänä salamana vapaaherran sieluun. Ne tulivat aivan sopivana

hetkenä. Herra Ehrenthalin tarkka silmä keksi heti, minkä vaikutuksen

hän oli isäntäänsä tehnyt, ja hän päätti puheensa hyväntahtoisella

sävyllä, joka oli hänen lempiaseensa: "Mutta mitäpä oikeutta

sellaisella kuin minä on antaa neuvoja sellaiselle herralle kuin

te olette? Mutta jokaisen tilanomistajan täytyy sanoa samaa, että

tuollainen velkakirjain käyttö on meidän aikanamme kaikkein varmin ja

vakavin laji liiketoimintaa, jonka avulla mikä ylhäinen herra hyvänsä

kykenee huolehtimaan lastensa parhaasta. Kun ruoho kerran kasvaa

vanhan Ehrenthalin haudalle, silloin te muistelette minua ja sanotte:

Ehrenthal oli vain tavallinen yksinkertainen mies, mutta hän osasi

neuvoa minulle, mikä oli hyvin ja perheelleni siunaukseksi."

Vapaaherra katseli yhä eteensä. Mitä hän jo kauan oli hautonut

mielessään, se nyt yht'äkkiä kypsyi lujaksi päätökseksi. Kauppiaalle

hän sanoi kevyeen sävyyn, joka ei vastannut hänen sydämensä

ajatuksia: "Tahdonpa tuota miettiä." Ehrenthal oli siihen tyytyväinen

ja pyysi lupaa saada sanoa jäähyväiset talon naisille, mitä hän

tuntehikkaana maailmanmiehenä harvoin laiminlöi.

Oli vahinko, ettei vapaaherra saanut nähdä kauppiaan kasvoja,

kun tämä nousi vaunuihinsa ja puolittain koneellisesti pisti

napinläpeensä kauniin Bourbon-ruusun, jonka Lenore oli hyvästellessä

ilkamoisen kohteliaasti hänelle ojentanut. Myöskin herra Ehrenthal

väänsi naamansa ilkamoiseen irveeseen, vaikka ei tosin ruusun

vuoksi. Hän antoi kuskinsa ajaa verkalleen vainioiden poikki ja

katseli mielihyvin komeita peltosarkoja, jotka kypsyvää viljaa

kantaen ulottuivat tien kummallakin puolen. Pitkässä jonossa tuli

hovin heinähäkkejä häntä vastaan. Niin usein kuin vaunut pysähtyivät

päästääkseen jonkin jättiläiskuorman ohitseen, nykäisivät niiden

hevoset häkistä suullisen heiniä, ja kuski kääntyi isäntäänsä päin ja

huusi kieltään maiskutellen: "Kerrassaan kelpo rehua!"

"Ja kelpo tilakin tämä on", sanoi herra Ehrenthal syviin mietteisiin

vaipuneena.

* * * * *

Tällävälin paroonitar istui lehtimajassa selaillen uusia

aikakauslehtiä, joita lähimmän piirikaupungin kirjakauppias oli

lähettänyt. Hän tarkasteli arvostellen muotikuvia ja luki pieniä

päivätietoja: kuinka jotkut ihmiset olivat jollain erinomaisella

tavalla tulleet suunnattoman rikkaiksi ja toiset saaneet kauhealla

tavalla surmansa tiikerinjahdeissa Itä-Intiassa, maan kätköistä

esiinkaivetuista mosaiikkilattioista, liikuttavia kuvauksia koiran

uskollisuudesta, toivorikkaita mietelmiä sielun kuolemattomuudesta

ja sen sellaista, mikä pikaisesti läpiluettuna voi kiinnittää

ylhäisen naisen mieltä. Kaunis vapaaherratar keinui lukiessaan

koruommellulla tyynyllä varustetulla kiikkulaudalla, hänen

ajatuksensa olivat vain puolittain kiintyneet luettavaan; hän katseli

usein tyttärensä kirmakentälle, missä tämä varusteli ponylleen

kukista ja sanomalehtipaperista hullunkurisen kirjokauluksen ja

yritti panna sen päähän sarviniekan paperimyssyn, ponyn koetellessa

turhaan potkia tutkainta vastaan siten, että söi suuhunsa niin

paljon kukkia ja paperia kuin sai hampaihinsa haamituksi. Kun nuori

neitonen työnsä tuloksiin ylen tyytyväisenä käännähti lehtimajaan

päin ja näki äitinsä katseen kiinnittyneen häneen, jätti hän

hevosen paikalle kiirehtiväin palvelijain hoteisiin ja lensi kuin

välkkyvä sudenkorento äitinsä jalkojen juureen. Hän istahti keinun

astinlaudalle, otti sanomalehdet paroonittaren polvelta ja rupesi

pitämään hullunkurista keskustelua muotikuvien hienojen herrain ja

naisten kanssa. Kun näiden ihanneolentojen kasvot kuten tunnettu ovat

muuten kaikkien muiden ihmiskasvojen näköiset, paitsi että niitä

erottaa näistä jokunen hienonhieno luonteenomainen piirre, kuten

merkillisen kapeat huulet ja välistä otsassa tai poskessa istuva

silmä, ei nuoren neitosen ollut vaikea keksiä niiden joukosta talon

vanhoja tuttavia ja ruveta kaksinpuheluun niiden kanssa, jolloin

hän itse hoiti vastauksetkin. Äiti hymyili tyttärensä lapselliselle

pilailulle ja sanoi viimein, lausuen ääneen äskeiset sisäiset

ajatuksensa: "Lenore, sinä olet kohta jo iso tyttö ja kuitenkin

olet noin lapsellinen. Olemme antaneet sinun tähän asti kasvaa

kotiopettajattaren ja kandidaatin hoivissa; mutta nyt on aika ruveta

ajattelemaan, että sinun tulee oppia jotain kunnollistakin, lapsi

parkani."

"Minä kun luulin, että opiskelemisesta tulisi jo loppu", vastasi

Lenore vähän nyreissään.

"Sinä lausut ranskaa vielä kehnosti, ja isäsi tahtoo, että

harjoittelet piirustusta, johon sinulla on taipumusta."

"Minähän piirrän vain irvikuvia", huudahti Lenore, "ne ovat kaikkein

helpoimmat tehdä; tarvitsee laittaa vain pitkän nenän tai lyhkäiset

sääret, niin koko mies näyttää naurettavalta."

"Sinä et saa piirustaa irvikuvia", sanoi äiti, "se pilaa vain

makuasi ja tekee sinusta pilkallisen olennon." Lenore laski päänsä

kallelleen. "Entä kuka se nuori mies oli, jonka kanssa sinä äsken

kävelit puiston halki?" jatkoi äiti rankaisevasti. "Sinä annoit

hänelle isän mansikoita!"

"Älä nyt aina vain morkkaa, äiti rakas", huudahti tytär punastuen.

"Se vieras oli sievä ja kohtelias nuorukainen ja oli matkalla

pääkaupunkiin. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja se kävi niin

säälikseni. Ja niin ujo kuin hän oli! Älä enää ole minulle vihainen",

imarteli hän ja lensi äitinsä kaulaan, nähdessään tämän silmistä

loistavan enemmän rakkautta kuin närkästystä.

Äiti suuteli lastansa suulle ja sanoi leppeästi: "Sinä olet minun

kiltti, hurja tyttöseni, etsihän nyt isä käsiin, sillä hänen kahvinsa

jäähtyy jo."

Kun vapaaherra astui lehtimajaan, ajatukset vielä kokonaan kiinni

äskeisessä Ehrenthalin kanssa pitämässään keskustelussa, tarttui

paroonitar hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: "Oskar, minulla on

huolia Lenoren vuoksi."

"Onko hän kipeä?" kysyi isä ällistyneenä.

"Hän on terve ja hyväsydäminen, mutta rohkeampi ja vallattomampi kuin

hänen iälleen sopii."

"Hänhän on kasvanut maalla ja varttunut kelpo maalaistytöksi",

vastasi parooni rauhoitellen.

"Mutta häneltä puuttuu hienoa tahdikkaisuutta ja tottumusta

seurustelemaan vieraiden kanssa", jatkoi äiti paljastuksiaan. "Minä

pelkään, että hän on vaarassa kehittyä eriskummalliseksi luonteeksi."

"No, sepä onnettomuus ei olisi kovin suuri", sanoi vapaaherra nauraen.

"Sen _suurempaa_ onnettomuutta ei olekaan meikäläisissä

piireissä kasvaneelle nuorelle tytölle. -- Mikä seuraelämässä

on silmiinpistävää, se käy pian naurettavaksi; pienikin

eriskummallisuuden piirre hänen olemuksessaan voi turmella koko

hänen tulevaisuutensa. Hänet täytyy pakottaa ottamaan enemmän vaaria

itsestään, ja minä pelkään, ettei hän sitä täällä maalla voi oppia."

"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi,

ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi

vapaaherra vastahakoisesti.

"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja

minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on

epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja

aivan liian rohkea miesten parissa. -- Voitko ajatellakaan Lenoren

luontoista tyttöä hovielämässä?"

Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että

ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset

kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.

"Kyllä hän siitä muuttuu", hän vihdoin virkkoi.

"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä

olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain

viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."

"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme

yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa

meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."

"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä

kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan

lastemme tulevaisuutta."

Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja

sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä

ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi.

Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi

edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua

seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo

talveksi pääkaupunkiin."

Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti

hän liikutettuna. "Mutta -- anna anteeksi että tätä kysyn -- eikö

sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta

uhrausta?"

"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka

tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."

Hän kertoi niistä; ja muutto pääkaupunkiin oli päätetty asia.

4.

Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet

joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin

harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja

kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten

pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne

syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät

tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten

katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen

matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan

oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja

"vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta

Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin

ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän

takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville

pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille

nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja

pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän

päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta

aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi

vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa

ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka

teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka

varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat

kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää,

että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät

erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla

hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta

sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen]

on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin

voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella.

Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin,

katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä

povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä

tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut

vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan

kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia

tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla

oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat

tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja

köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä

hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita

kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset

kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa

sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien

tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen.

Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi

tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan

huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta,

jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison

öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi

nuori konttoriherra -- aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet

ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin -- hyvin päättäväisen näköinen

ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso

mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä

tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä

herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen

päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen

takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen

ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta -- jälkeenpäin

hän vielä kauan muisti sen elävästi --, ja kun ovi aukeni aivan

äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen,

rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi

kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan

huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän

joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset

kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista.

Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi

kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"

Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin

puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla

oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan

englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja

tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta.

Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen

aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä

ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen

ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät.

Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi

hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut,

ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra

Schröterille.

Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten,

luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi:

"Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen,

jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa

suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien

meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää

pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa

Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette

tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää

kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."

Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi

sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä

kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät,

sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.

Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan

käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan

papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle

varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän

vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän

oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt

hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen.

Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä,

niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen

herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti;

"Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti

suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena

kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen

selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut

vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen

syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti

varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista

mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja

varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain

päällysmies."

Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he

nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan

erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti

oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan

herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä

ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut

yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot

ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka

nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen

entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.

Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla

ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan,

ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa

laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa,

kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen

uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.

Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että

herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut

tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden

tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja,

jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa.

Hännystakki ei ollut tarpeen.

Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra

Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas

tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen

olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli

muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat,

päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän

heilutteli huolettomasti.

"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen

Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja

esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut --

herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin

omistajan poika."

"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti

herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas

minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni.

Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti

hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti

sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan

kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua

tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta

naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun

on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis

tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella

asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni

uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli

kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.

Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan

kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa

maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan.

Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn

silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink

kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän

aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."

"Eikö hän sitten olekaan oikein järjissään?" kysyi Anton uteliaasti.

"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä

seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan

huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme

siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin

erikseen heidän huoneissaan."

Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä

huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä,

ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia

sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin

oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon

posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta

keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa

herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta.

Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä

erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen

hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon

liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten

parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän

vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin

monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat

niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli

äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin

herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen

kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli

huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti

tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli

olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui,

oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa

oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa,

mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten

seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja

eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti

olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona

pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun

huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän

häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan

sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui

paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät

kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen

hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta,

ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut

Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä

oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti

tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi

raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa

väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin

lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta

pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen

kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton

huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja

hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin

uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut

puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti

kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen

mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.

* * * * *

Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan

huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella

pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli

katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä

ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa

ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran

viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen

talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla,

ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset

isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat

aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla.

Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha

mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen

hameensa päälle.

Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle

pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui

kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi

maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä

nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun

porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt

myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi

hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja

huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja

tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän

ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa

liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä

ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen.

Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi

ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja

valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti

mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella

kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa

välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui,

ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän

tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli

neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi

mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon

-- edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta.

Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin

hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin

jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen

neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille

tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal

ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut

sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen

nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun

tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta,

itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen

keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan

matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren

miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin -- noista

kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta --, kavahti

pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa

mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra

Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja

kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.

"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku

ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään;

mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal

ylhäisesti ja avasi kirjeen.

"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.

"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika

puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.

"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä

tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää

huomisaamuksi."

"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti,

sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien

kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli.

Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan

tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti

parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä

voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä,

sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat

lanttukuormia kaupunkiin."

"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista

lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle

orjalleen.

Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin

silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu,

minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn

auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että

kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen

hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin

asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole

talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan

jossakin läheisessä majatalossa."

Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään,

että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja

kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu

sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"

Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan

vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain

salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista;

siitä hän kaivoi passinsa esiin.

Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon

ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse,

allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin

vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään:

jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.

Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä

nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä

nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä,

"niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi,

tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa;

sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun

on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni

saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä

poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."

"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon

tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan

minuun tyytyväinen."

"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello

seitsemästä olet oma herrasi." -- Veitel alistui yhtä alttiisti

näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari

tuntia omalle varalleni?"

"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun

palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."

Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja

omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel

itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.

"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja

sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."

"Kuinka suuren osuuden tulen saamaan?" kiirehti Veitel kysymään.

"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä

sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."

"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel

rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden

päättäväisyys oli paikallaan.

"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on

sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun

ansiostasi."

Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti

myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos

herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin,

etten häpäise häntä ihmisten edessä."

"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.

"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani

on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen

tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian

paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää

asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että

veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen

osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän

viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona

tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan."

Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva,

Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi

aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär

rypistynyt esiliina yllään.

Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja

riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli

suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia

ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin

nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat

herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset

vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi

vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme

pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan

pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen

tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen,

silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy.

Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei

lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset,

ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä

suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli

huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja

ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin

pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat

ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti

jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka

olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä

käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen

ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla

äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja

harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan

tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen

hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.

Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä

matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui

kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka

tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet

otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan

portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän

jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä

voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta

vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua

perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli

uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin

vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen

karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin,

ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän

rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan

Löbel Pinkuksen majataloon.

Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä

paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin

oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta

paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet

pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon

päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina

paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä

kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja

maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä

puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on

kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja

lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat

ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti.

Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut

muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen

kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta

maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken

häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna

ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia

luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä

pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa

parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen

kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä

ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja

piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin

isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat

säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin

aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle -- vaatimattomia

reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja

penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin,

epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja

uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän

kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin

tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen

vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta

tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana

tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.

Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten

yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli

raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen

vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei

koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä,

sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää

vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista

toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun

kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja,

toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet

olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta

avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei

puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan

pituuden mitan.

Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle.

Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän

ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin

hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka

Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen

juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja

muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat

rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen

tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat

ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta

yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien

kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta

asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja

uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja

oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi

ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän

vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin

kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän

kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen

kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä

kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo

parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten

päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen

kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä,

paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.

Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina

suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen

parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen

asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen

naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin

kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että

tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä

pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan

ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt.

Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä.

Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan,

että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin

seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden

lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli

laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen

ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta,

tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri

aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö

sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun

äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti

ympäri ja näki -- ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten -- että

hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa

makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan

galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli

pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri

ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla

vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä

puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän

halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen

nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden

innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen

toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä,

kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja

pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään.

Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa

vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään

oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan

leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti

huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan

vanha takkirisansa.

* * * * *

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa

kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran

väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan,

että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan,

rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle

lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään

syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut

sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui

se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia

kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja

lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä

kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi

suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta

Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän

antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä

siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän

itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti

jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa.

Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel

seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin

perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin

taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä

maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa

ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja

puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä

oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin

edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi

puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista

syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan,

sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit

parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän

panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.

5.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen

uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi.

Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin

vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi

täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.