Joulupäivät menivät. Oli kolmas joulupäivä ja iltamessun päätyttyä
virtaili kirkkokansa parhaallaan ulos Suurkirkosta. Pimeys oli jo
levinnyt pääkaupungin ahtaille kaduille, ja lähinnä kirkkoa sai miltei
kyynäskolkkasin tunkeutua eteenpäin. Mestari Olavi oli pitänyt yhden
parhaimmista saarnoistaan, ja hän oli nyt tullut niin rakkaaksi
Tukholman asukkaille, ettei kukaan tahtonut jättää häntä kuulematta.
Siinä mielentilassa, jossa hän edelleen oli, levisikin koko hänen
olentonsa ylitse niin syvän ja liikuttavan vakavuuden sävy, että
kaikki, jotka häntä kuulivat, valtasi ihmeellisellä tavalla yksistään
hänen äänensä kaiku ja hänen suurten silmiensä liekki. Sellaista
saarnaajaa ei oltu koskaan kuultu eikä nähty, ja pitkään sai odottaa
hänen vertaistaan.
Hänen kookas olentonsa solui hiljalleen eteenpäin läpi ihmisjoukon,
joka kunnioittavasti avasi tien hänelle ja hänen äidilleen, jota hän
talutti käsivarresta. He kulkivat vinoon torin ylitse Köpmankatua
kohden, päästäkseen Själagårdkadulle.
Tuskin olivat he kadonneet viimeksi mainitun kadun kulman taakse,
ennenkuin muuan reki ilmestyi torille vastakkaiselta puolelta. Ajajana
oli mies, jonka näkyi olevan vaikea löytää tietä, sillä hän kysyi
vähänväliä ohikulkevilta, kuitenkaan saamatta haluamaansa vastausta.
Vihdoin seisotti hän hevosensa ja miltei sulki tien eräältä
palvelijalta, joka vihaisesti tarttui hevosen suitsiin.
"Mikäli näen", sanoi mies reessä aivan säveästi, "olette joku rouva
Kristina Gyllenstjernan palvelijoista ja juuri jotakin heistä haluan
tavata."
"Voittehan siltä ajaa syrjäänpäin väen tieltä", murisi vanha palvelija.
"Seis nyt, hyvä mies, ja sano minulle ... vaikken tarvitse sitä kysyä,
sillä ymmärrän kyllä, että rouva Kristina on nyt kaupungissa, mutta
missä hän majailee, siitä en voi päästä selville."
"Ja mitä tahtoo moinen mies rouva Kristinalta?" kysyi palvelija
jotensakin epäilevästi.
"Siitä lienee minulla lupa tehdä selvää rouva Kristinalle itselleen,
kun hänet kohtaan."
Palvelijalla ei ollut mitään väittämistä tätä vastaan; vaan hän asettui
kannaksille ja reki pysähtyi pian rouva Kristinan asunnon edustalle,
missä oli muutamia muitakin rekiä. Muutamat palvelijat, jotka olivat
puetut sturelaisiin väreihin ja "päivä- ja yö" vaakunalla
koristettuihin alustakkeihin, puuhailivat soihtujen valossa kantaen
re'istä arkkuja ja muita matkakapineita. Ilmeisesti oli rouva Kristina
äsken saapunut pääkaupunkiin.
Viimeksi saapuneessa reessä oli paitsi ajajaa nainenkin, joka äänetönnä
ja liikkumatonna, ikäänkuin mikään ei olisi häntä koskenut, vielä reen
pysähdyttyä tuohusten valon piiriin ja hänen saattajansa noustua
jalkeille ja heitettyään ohjakset hevosen selkään, istui paikallaan,
olematta nousemisesta tietävinäänkään.
Hänen saattajansa kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, ja hän
antoi nostaa itsensä reestä ja seurasi miestä taloon. Sinne tänne
juoksentelevain palvelijain välitse nousivat mies ja hänen
naisseuralaisensa hiljaa portaita ylöspäin, ja päästyään ensimäiseen
kerrokseen kysyi edellinen muutamalta siellä seisovalta vanhemmalta
palvelijalta, joka näytti olevan jonkinlainen toisten valvoja, missä
hän saattoi tavata rouva Kristinan. Vanha uskottu palvelija katsoi
kummissaan mieheen, jonka puku lähemmin katsoen ei suinkaan ollut
sellainen, että se olisi herättänyt luottamusta, jonka kalmankalpeat
kasvot kiinteälle vedetyn päähineen alla olivat aivan kummituksen
näköiset.
"Minun on puhuttava rouva Kristinalle mitä tärkeimmästä asiasta", sanoi
ryysyinen mies, kun palvelija ei näyttänyt pitävän kiirettä.
Mutta samassa kuului Kristinan ääni huoneesta, johon vievä ovi oli
avoinna, ja mies astui ilmoittamatta sisään, vetäen seuraajattarensa
mukanaan. Rouva Kristina katsoi tulijaan yhtä kummissaan kuin hänen
palvelijansakin, mutta odottamatta mitään kysymystä sanoi mies:
"Ette kai tunne minua, jalo rouva, mutta tämän tässä tunnette sitä
paremmin..."
Näin sanoen veti hän naisseuralaiseltaan matkapäähineen, ja rouva
Kristina astui askeleen takaperin hämmästyneenä ja pelästyneenäkin
nähtyään ja tunnettuaan Kristina Pietarintyttären piirteet.
"Kristina!" huudahti hän. "Mitä on tapahtunut...?"
Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti, ja hänen saattajansa talutti hänet
hyvin hellästi eräälle penkille ja pani hänet sinne istumaan.
"Mitäkö on tapahtunut?" sanoi hän sitte kääntyen rouva Kristinaan.
"Niin, sitä on tapahtunut, että Jumalan avulla tahdon pelastaa neitsyen
joutumasta elävältä haudatuksi..."
"Kuka olet?" kysyi Kristina vakavasti välkähtävin silmin.
"Olen soittoniekka, joka soitin niin kauniisti neitsyeelle taannoin
Hörningsholmassa, että olin vähällä soittaa hänet hautaan häiden
sijasta ... niin, niin, tuon olen sanonut hänelle sataan kertaan, mutta
hän ei usko minua eikä se merkitsekään mitään. Pääasia on, ettei hän
joudu luostariin, mikäli..."
"Kuinka rohkenet puhua minun edessäni, mies ... ja millä oikeudella
olet saanut tämän neitsyen huostaasi?"
Soittoniekka painoi katseensa lattiaan näiden sanojen johdosta, ja
hänen kulunut lakkinsa alkoi pyöriä hänen sormiensa välissä. Hän
vääntelihe oikealle ja vasemmalla, mutta sitte katsoi hän ankaraa
rouvaa vakaasti silmiin.
"Voitte kyllä kysyä niin, armollinen rouva ... mutta säästäkää
kysymyksenne, kunnes olen ehtinyt suorittaa tehtäväni loppuun, silloin
toivon voivani tehdä täyden selon puolestani... Nyt etsii tämä neitsyt
suojelusta luonanne! Häntä ajetaan takaa, ankara rouva, sen voitte
käsittää, sillä olen hänet varastanut ... niin, niin, ja jollei hän
olisi ollut kuoleman sairas, olisin häntä tuskin koskaan saanut niin
pitkälle. On oltu tiellä päivät ja yöt ... mutta nyt tarvitsee neitsyt
hoitoa ... toivottavasti ei kuitenkaan kauvan, sillä luulen, että
minulla on lääke melkein taskussa."
Rouva Kristina oli jo, ennenkuin mies oli alkanut kosketella tätä
kieltä, mennyt Kristinan luo ja tarttunut hänen käteensä. Mutta häntä
värisytti tämän käden kylmyys, ja häntä pelästytti harhaileva, miltei
tajuton katse. Hän huusi sisempään huoneeseen, ja muuan palvelijatar,
ulkonäöltään yhtä vanha kuin miespalvelija ulkona, riensi sisään. Tämä
näki kohta mitä täällä oli tehtävänä, ja riensi auttamaan emäntäänsä
viemään kärsivää neitsyttä muutamaan sisempään huoneeseen.
Tuokion kuluttua palasi rouva Kristina takaisin.
"Sano minulle nyt", sanoi hän odottavalle soittoniekalle ankarasti,
"sano minulle nyt, mitä tarkotat tällä kaikella, vanha mies ... kuinka
olet uskaltanut käydä käsiksi..."
"Älkää sanoko niin, rouva Kristina", keskeytti hänet ukko kyynelsilmin
ja rukoilevalla äänellä. "Älkää sanoko niin ja älkää puhuko niin kovia
sanoja minulle! Ah, jospa tietäisitte... Mutta jos syntisen ihmisen
rukous voi jotakin vaikuttaa tuolla ylhäällä, niin varmaan tulette
onnelliseksi, ankara rouva... Kuten sanoin, kun neitsyt tuolla sisällä
on astunut morsiustuoliin, silloin kentiesi voin sanoa teille kaiken...
Nyt täytyy minun vaieta, mutta uskokaa minua rouva Kristina ... pelkään
itsekin, mitä olen uskaltanut, ja kuitenkaan en tahtoisi sitä
tekemättömäksi ... en, sanon, vaikkapa se maksaisi henkeni..."
Miehen ääni ja esiintyminen oli niin lämmin ja luottamusta herättävä,
että rouva Kristinan täytyi vastoin tahtoaankin häntä kuunnella,
vaikkakin hän tuli yhä enemmän arvotukselliseksi, mitä enemmän hän
puhui.
"Morsiustuoliin?" kysyi hän. "Oletteko järjiltänne, ukko? Jos kerran
olet, kuten sanot, varastanut neitsyen ja häntä ajetaan takaa, niin
voit kyllä ymmärtää, etten minä voi ruveta rikostoveriksesi."
"Mutta jos mestari Olavi seisoisi täällä rinnallani?"
"Mestari Olavi?"
"Niin, hän ei ole kuollut, hän elää!"
Rouva Kristina kääntyi pois. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet
suuttumusta eivätkä vastenmielisyyttä, vaan pikemmin surkuttelua. Hän
katsoi ilmeisesti miehen menettäneen järkensä.
"Ette usko minua, mutta luulen kyllä piankin voivani todistaa sanani.
Kaikki, mikä on aiheuttanut tämän onnettoman retken Vadstenaan, on
pelkkää katalaa viekkautta, valhetta ja petosta. Luulen sen kyllä
näyttäytyvän todeksi, kunhan saan mestari Olavin käsiini. Mutta totuus
voi terveyden palauttamisen sijaan täydentää onnettomuuden, jos se
tulee liian äkkiä, ja sentähden pyydän teitä jatkamaan työtäni ja
vähitellen valmistamaan neitsyen mieltä totuuteen. Sen te voitte
käsittää paremmin kuin minä lausua."
Kristina rouva oli muutaman tuokion ajatellut otattaa miehen kiinni ja
pitää häntä säilössä, koska hän mielettömyydellään voi saada aikaan
paljo hämminkiä ja häiritsevästi sekaantua yhden tai toisen elämään.
Tätä aietta oli edelleen vahvistanut ajatus, että neitsyttä ajettiin
takaa, ja Kristina rouva oli tuuminut jättää sekä tytön että
naisryöstäjän takaa-ajajille, edellisen suorittamaan pyhää tehtäväänsä
luostarissa, jälkimäisen oikeuden edessä vastaamaan teostaan. Mutta
ukon viimeinen lausunto sai hänet hillitsemään itseään ja ainakin
odottamaan varmempia tietoja mestari Olavista.
Äkkiä heräsi hänen mielessään ajatus, että hän helposti voi saada
tietää, elikö mestari Olavi todellakin vai eikö, ja siten heti paikalla
todistaa ukon jutut perättömiksi ja jos hänen havaittiin kulkevan
valheen kengillä, saada syyn hänen vangitsemiseensa ja jättämiseensä
viranomaisille. Hän kutsui vanhan uskotun palvelijan, joka pian seisoi
hänen edessään ja katseli pitkään eriskummaista ukkoa, jonka silmissä
pian alkoi palaa omituinen, haaveellinen tuli, typerähkön hymyn
väreillessä hänen huulillaan.
"Milloin mestari Olavi kuoli?" kysyi rouva Kristina palvelijaltaan.
"Mestari Olavi ... milloinko hän kuoli?" vastasi tämä katsoen
soimaavasti ukkoon. "Enkö jo sitä arvannut, armollinen rouva, näihin
katukulkureihin ei ole koskaan uskomista, ja tämä on pahimpia niistä.
Tunnen hänet hyvin, oluttupa on hänen kotinsa aamusta iltaan, ja usein
on katuoja hänen vuoteensa. Ja sinä rohkenet tulla moisine valheinesi
rouva Kristinan, herra Sten Sturen lesken luo, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon!"
Näin purki palvelija suuttumuksensa soittoniekalle, joka seisoi lapsen
hymy huulillaan, vaikkakin kalpeat, pöhöttyneet kasvot tosin olivat
omansa todistamaan että moitteissa oli perää. Sitte kääntyi palvelija
emäntäänsä.
"Mestari Olavi ei ole kuollut, ankara rouva!" sanoi hän. "Hän saarnasi
tänään Suurkirkossa, ja luulen, että koko kaupunki on tunkeutunut
kirkkoon saadakseen kuulla häntä. Hän on näinä päivinä ollut kuninkaan
luona Upsalassa ja itse tuomiokapitulin edessä, kuten sanotaan,
todistanut oppinsa totuuden sellaisella tavalla, että kaniikit kuuluvat
kalvenneen sen kuullessaan."
Kaikki selvisi nyt rouva Kristinalle. Petos oli tekeillä, ja
soittoniekka, tuo lapsellisesti hymyilevä ja väliin tylsästi tuijottava
juoppo, hän oli päässyt petoksen jälille ja näytti Jumalan avulla
voivan viedä onnelliseen loppuun sen, mikä oli aiottu onnettomuudeksi.
Palvelijansa suureksi kummastukseksi kiinnitti hän hartaan
myötätuntoisen katseen ukkoon ja sanoi ikäänkuin neuvoa kysyen:
"Sitte lähetämme sanan mestari Olaville ja saamme asian pian selvälle
tolalle."
"Ei, ei, ei kelpaa, luvallanne, ankara rouva", vastasi ukko vilkkaasti.
"Kun ilkiöt ovat pelanneet sellaista peliä neitsyen kanssa, niin eivät
he ole säästäneet mestari Olaviakaan, ja jos tunnen hänet oikein, niin
on tieto Kristinan luostarilupauksesta koskenut häneen kovemmin kuin
jos olisivat sanoneet hänen kuolleen. Ja nähkääs, jos he nyt ovat
saattaneet tämän hänen tietoonsa, niin täytyy meidän aivan hiljakseen
avata hänellekin ovi totuuteen. Luulen voivani tehdä sen. Tehkää te
samoin neitsyelle tuolla sisällä, olen jo alottanut, te voitte jatkaa
siitä, mihin olen lopettanut."
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen rouva Kristina virkkoi:
"Olen tehnyt sinulle hyvin väärin, ukko, mutta sitä ei sinun pidä lukea
minulle viaksi, sillä ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti sinua
vastaan. Olet kuitenkin tässä asiassa toiminut kuten kelpo mies, enkä
voi käsittää muuta kuin että neuvosi on paras sekä mestari Olaviin että
Kristinaan nähden. Tahtoisin kysyä, mikä on määrännyt menettelytapasi,
mutta se on oma asiasi ... kiiruhda sentähden mestari Olavin luo, minä
tahdon tehdä parastani mitä Kristinaan tulee."
"Ymmärrättehän myös, ankara rouva", vastasi mies, "että voin tarvita
jonkun verran aikaa tehtävääni. Voi hyvin tapahtua, etten saa mestari
Olavia järkiinsä vielä tänään! Hänen häissään voitte kentiesi lopuksi
saada tietää kaiken."
Näin sanottuaan läksi ukko, ja rouva Kristina riensi sairaan luo.
Vanha uskottu palvelija siveli partaansa eikä voinut selvitä
kummastuksestaan.
Sillä välin kulki vanha ukko eteenpäin pimeitä katuja. Reen luona, joka
vielä oli alhaalla paikoillaan, hän pysähtyi hetkeksi ja etsi jotakin,
jonka hän huolellisesti pisti kainaloonsa, jonka jälkeen hän poistui,
pyydettyään rouva Kristinan palvelijoita ottamaan hevosen huostaansa.
Tukholman kadut olivat pimeät, kaikkien talojen ikkunaluukut olivat
suljetut ja kaikki ovet teljetyt, kuten oli ainakin suuremmissa
kaupungeissa tapana tähän aikaan, jolloin joka talo oli kuin oma
erityinen linnotuksensa, kuvaten ajan luonnetta siinä, että kukin
erottautui muista ja luotti ensi kädessä omaan itseensä. Viime vuosien
levottomuus, ensin sota kuningas Kristiania vastaan, Kristina
Gyllenstjernan puolustaessa Tukholmaa, sitte piiritysvuodet vapaussodan
aikana, kun Kustaa Vaasalla valtionhoitajana oli leirinsä kaupungin
edustalla, ja erittäinkin uudestakastajain väkivaltaiset metelit viime
aikoina, -- kaikki tämä oli tehnyt Tukholman asukkaat varovammiksi ja
valppaammiksi kuin koskaan ennen.
Ukko kulki hoippuvin askelin kautta katujen ja kujien, joilla
enimmäkseen ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja pysähtyi vihdoin sen
talon eteen, missä kaupungin kirjuri, mestari Olavi asui. Ilmeisesti
tunsi hän hyvin tämän talon, sillä hän kulki kivisiä katuportaita ylös
niin varmasti kuin olisi itse asunut täällä. Hän tarttui raskaaseen
portinkolkuttimeen ja löi sillä parisen kertaa lujaan tammioveen, jotta
koko katu kajahteli. Sisäpuolelta kuului askeleita, ja miehen ääni
kysyi: "Kuka siellä pyrkii sisään."
"Sanomia mestari Olaville!" vastasi ukko. "Vieläpä tärkeitä sanomia.
Luulen, että hän on kotona tällä havaa?" lisäsi hän ikäänkuin
itsekseen, samalla kuin salpa vedettiin sisäpuolelta ja ovi avattiin.
"On", vastasi mies, hansikkaantekijä, jolla oli työhuoneensa vasemmalla
aivan portin vieressä, "kyllä, mestari Olavi on kotona. Herraparka,
hän näyttää niin surulliselta oltuaan Upsalassa kuninkaan ja
tuomiokapitulin edessä, että tekee kipeää aivan luita ja ytimiä myöten;
ei koskaan enää näe hymyä hänen huulillaan... Kentiesi hän suree
talonpoikia, joiden pitäisi marssia jälleen Tukholmaa vastaan, kuten
sanotaan, tekemään loppua kuningas Kustaan hallituksesta ja kaikista
kerettiläisistä. Mutta siihen hän on syytön, ja me porvarit kyllä
osaamme puolustaa kaupunkiamme ja kuningas Kustaata myös!"
Puhelias ja hyväntahtoinen hansikkaantekijä oli tarttunut puhuessaan
ukon kaulukseen ja molemmat seisoivat paikoillaan avonaisella portilla.
Ukko puhui aivan vähän, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, joko
siksi, että hän tarvitsi aikaa kootakseen ajatuksiaan -- ja hän oli
tottunut sulkeutumaan itseensä, puhuttelipa häntä kuka tahansa, jollei
puhe koskenut häntä lähemmin -- tai siksi, että miehen sanat koskivat
jotakin, joka lepäsi hänen sydämellään.
"Teillä on tärkeitä sanomia, sanotte", jatkoi hansikkaantekijä. "Niin,
jos voitte lievittää sen kunnon miehen huolia, niin Jumala siunatkoon
sisälle- ja uloskäymisenne... Tiedän kyllä, kuka on tuleva iloisemmaksi
kuin minä, ja se on äiti, vanha vaimo Kristina. Hän suree, hänkin, niin
syvästi, että aina väliin, kun menen hänen luoksensa, olen tavannut
hänet kyynelissään. Se on surutalo, on totisesti!"
"Surun jälkeen tulee toisinaan ilo, mestari!" sanoi ukko jatkaen
portaita kulkuaan yläkerrokseen. Juuri kun portti kuuluttiin sulettavan
alhaalla, tarttui hän ylhäällä erään oven ripaan.
Hän väänsi avainta ja astui sisään. Se oli mestari Olavin huone, ja hän
istui itse perällä ikkunan luona, väräjävän ja puoleksi riittyneen
takkavalkean valossa. Hän istui nojaten päätään käsiinsä ja selin
oveen, jonka avaamista hän ei kuullut. Eikä hän kuullut sitäkään,
kuinka ukko kaapaisi jalallaan lattiaa samalla nöyrästi kumartaen.
Vanhus nyökkäsi rikkiviisaasti päätänsä ja veti varovasti
nahkakotelosta kainalostaan viulunsa, jonka hän hiljaa viritti ja alkoi
sitte soittaa, mutta niin keveällä kädellä, että sävelet liitelivät
soittimesta kuin huokaukset.
Olavi nousi ja kääntyi sekä viittasi kädellään soittoniekalle, että hän
jatkaisi. Tämä otti viulun leukansa alta ja vilkui lapsellisesti
hymyillen Olaviin.
"Te tunnette nämä viulun sävelet, mestari Olavi", sanoi hän. "Tiesin
hyvin, että viulu puhuu kieltä, jota ymmärrätte paremmin kuin minun
sanojani."
"En tiedä, olenko kuullut niitä ennen, ukko", vastasi Olavi.
"Mutta soitto on minulle rakasta, ja nyt olivat sävelet minulle
tervetulleemmat kuin konsanaan ... jatkakaa siis, jos teitä haluttaa,
kentiesi voimme sitte paremmin puhua!"
"Ette näytä tuntevan minua, mestari Olavi?" tuumi mies kysyen. "Näimme
kuitenkin toisemme tärkeänä hetkenä elämässämme, ja silloin soitin
samaa säveltä kuin nyt, vaikkakin silloin istuin urkujen ääressä
kaupungin kirkossa, nähkääs, osaan vähän kutakin, raukka... Ettekö
muista sitä...? Pyhän Yrjänän kuvan luona alttarin edessä, samana
sunnuntaina kuin..."
Olavi meni puhujan luo ja katseli lähemmin hänen velttoja
kasvonpiirteitään, ja hän tunsi pian omituisen miehen, joka mainittuna
päivänä oli näyttänyt niin liikutetulta kirkossa, ja keskustelu ukon
kanssa tuli sitä selvemmäksi hänen muistossaan, mitä kauvemmin hän tätä
katseli.
"Muistan teidät tarkoin", sanoi hän. "Mutta yhtä murheelliselta kuin
silloin näytitte, yhtä tyytyväiseltä näytätte nyt ... ette taida nyt
tulla luokseni etsimään lohdutusta... Yksi seikka kummastuttaa minua
kuitenkin, tarkotan, että viime kerran tavatessamme veditte minua
nenästä."
"Minä ... minä vetänyt teitä nenästä?" kysyi soittoniekka vilpittömästi
kummissaan.
"Uudestakastajat alkoivat väkivaltaisuutensa samana päivänä."
"Siinä olette oikeassa, mestari Olavi, mutta siinä asiassa oli minut
itseni viety harhaan, ja vasta iltapäivällä samana päivänä päätettiin,
että niin oli tapahtuva... Etsin teitä, ilmottaakseni teille siitä,
mutta teitä ei löytynyt mistään. Siinä asiassa, josta nyt tahdon puhua
kanssanne, en kuitenkaan tahdo teitä vetää nenästä."
"Ette kuitenkaan näytä paljo olevan valon perillä, ukko", sanoi Olavi
eikä voinut olla hymyilemättä, kun hän kuuli sen varman ja totisen
äänensävyn, jolla mies puhui, samalla kuin yksinkertaisuus niin
selvästi kuvastui hänen kasvoillaan, että lämmin katse, joka juuri
säteili hänen silmistään, tuskin voi vähentää sen vaikutusta.
"Siltä voi tuntua, herra", jatkoi mies, loukkaantumatta ilmaistusta
epäilyksestä. "Ja kuitenkin on se päivä tuleva, jolloin ajattelette
kiitollisin mielin typerää soittoniekka raukkaa. Nyt olen tullut teitä
lohduttamaan."
"Minua lohduttamaan...? Ja miksi, rakas ukko, lohduttaisitte minua?
Kuinka tiedätte, että tarvitsen lohdutusta?"
Miehen katse muuttui ihmeelliseksi. Siitä loisti niin sydämellistä
hyväntahtoisuutta, siinä paloi niin lämmintä rakkautta, mutta samalla
siinä oli jotakin niin sumuista kuin pilvien peittäessä taivaan ja
auringon valon ainoastaan silloin tällöin päästessä niiden lomitse
pilkahtamaan. Hän alkoi hiljaa näppäillä viuluaan. Nahkakotelo ja hänen
kulunut lakkinsa olivat hänen jaloissaan, ja tätä kaikkea valaisi
lepatteleva, väräjävä loimu riittyvästä takkavalkeasta. Mutta sävel
sulautui niin sulosointuisasti säveleeseen, kuten kukka kukkaan
neitosen kädessä, kun hän sitoo hääseppelettään, ja tämän säveltenhon
keskeltä kuului ukon ääni, kehottavana, valittavana, lempeänä ja
vakavana.
"Minulla oli kerran kaksi kukkaa", sanoi hän, "ja päivänpaiste ja ilo
asui heidän ympärillään, ja minä olin niin rikas, niin onnellinen,
etten olisi tahtonut vaihtaa onneani kenenkään kanssa. Mutta tulivat
sitte pahat tuulet, tulivat pahat silmät, ja kukkani otettiin minulta
pois ja pantiin hoidettaviksi vieraihin käsiin... Seurasin niitä
kuitenkin loitompaa, kuten koivu taivuttaa latvansa puron ylitse
suojatakseen kukkaa toisella rannalla polttavalta auringolta, tai
kuten korkea kuusi asettaa rintansa kylmää pohjatuulta vatsaan,
piilottaakseen taaksensa sen, mikä on hänelle rakasta ja kallista,
mutta joka ei koskaan häntä ajattele lainkaan... Niin seurasin
kukkiani, levotonna, huolta täynnä, valvoen ja rukoillen... Nyt on
toinen kukkani kuollut, toinen taitettiin samana päivänä, ja sinä,
juuri sinä kiinnitit sen sydämellesi, Olavi... Minä hymyilin ja itkin
vuoronperään; ajattelin, että kukkani viihtyisi sydämelläsi ja saisi
itse ja antaisi sinulle ilon ja autuuden levätessään rintaasi
vasten..."
"Lakkaa, lakkaa, vanha miesparka ... ymmärrän sinut", keskeytti Olavi,
mutta vanhus vain katsoi häneen, vaikeni tuokioksi ja sitte jatkoi
jälleen:
"Kukka, joka minulle oli niin rakas, ainoa, joka minulla enää oli
jälellä maailmassa, hän, joka sinullekin oli rakas, Olavi ... näin,
kuinka hänet varastettiin sydämeltäsi, kuinka hänet temmattiin pois
tallattavaksi jalkojen alle, kuolemaan vitkallisen kuoleman ...
haudassa. Nyt oli hän vieraissa, tylyissä käsissä, yksin eksyneenä...
Tempauduin irti mutaiselta rannaltani, jossa olin imeytynyt maahan,
niin että tuskin voin liikahtaa ... tempauduin irti ... ja hän elää ...
ja hän on jälleen sirottava Edenin sulotuoksuja sydämeesi ... ja minä
saan jälleen vaipua yöhöni..."
Soitto vaikeni. Vanhuksen katse painui ilmeettömänä lattiaan, ja hänen
kätensä riippuivat velttoina sivuilla. Olavi seisoi vaiti ja katsoi
vain katsomistaan. Häneen olivat niin ihmeellisesti sattuneet miehen
sanat, jotka ilmaisivat niin paljo ja kuitenkin peittivät kaiken,
asettivat hänen sydämensä tarinan ikäänkuin maailmaan, joka odotti
pääsevänsä näkyviin täydessä päivänvalossa, kuutamon harsojen
väistyttyä syrjään ja auringon noustua vuoren takaa.
Ja tämä mies, joka yhtä paljo koko esiintymisellään kuin omituisella
esitystavallaankin niin huomaamatta oli vienyt kuulijansa yön
synkimmästä varjosta, ei täyteen päivänvaloon, vaan aamun sarastukseen,
-- kuka oli hän ja mistä oli hän saanut ihmeellisen taitonsa levittää
autuutta huokailevaan sydämeen, ei rajusti ja hätäisesti, vaan
varovasti ja hiljaa, aivan kuin aamurusko lintujen livertäessä levittää
kultaisen kajastuksensa lehtojen ylitse?
Olavi meni miehen luo ja tarttui hänen käteensä, veti hänet huoneen
perälle ja katsoi lempeästi hänen vanhoihin, ryppyisiin kasvoihinsa.
"Jos ymmärrän teidät oikein", sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi
liikutuksesta, "niin olemme toisiamme sangen lähellä, vanha mies, ja
kärsimys on meidät tehnyt läheisiksi sukulaisiksi. Olette koskettanut
sydämessäni kieltä, jota en tahdo enempää kuulla, mutta teillä on
oikeus siihen ... minä voin lohduttaa teitäkin."
"Uskotteko sitte minua?" kysyi ukko hymyillen lapsenhymyään.
"Kyllä, sikäli kuin olen ymmärtänyt satunne ajatusta."
"Hän odottaa teitä, mestari Olavi!"
"Hän ... Kristina ... luostarineitsyt?"
"Kristina ei ole mikään luostarineitsyt ... minä olen pelastanut hänet
sieltä."
"Ei ... ukko, siinä eroavat tiemme ... vaikkapa enkeli astuisi alas ja
toisi hänet pois luostarista, ei hän koskaan saavuttaisi jälleen
rakkauttani, jonka hän on hylännyt."
"Hän ei ole koskaan astunut jalkaansa luostariin... Hän oli matkalla
sinne ylen suruissaan teidän kuolemastanne, josta kirjotettiin
väärennettyjä kirjeitä rouva Kristina Gyllenstjernalle..."
"Minun kuolemastani!" huudahti Olavi. "Minun kuolemastani... Ja mistä
tiedätte tämän kaiken?"
"Tyyntykää, mestari Olavi, voin kaiken selittää teille...
Epätoivoissani, kun en enää nähnyt neitsyttä äitinne luona, sain
ajatuksen, jonka laupias Jumala lähetti minulle, ja minä kulin päivät
ja yöt ympäri harmaaveljesluostaria, olinpa monta kertaa siellä
sisälläkin kaapuun käärittynä kuten muutkin, ja minä seisoin aivan
munkkien vieressä, kun he lauloivat minulle sielumessuja kovan
sukulaiseni testamentin määräyksen mukaan. Vihdoin sain ne tiedot,
joita odotin. Eräänä yönä ... makasin kivien välissä rannalla ja
minulla oli munkkikaapu ylläni, silloin oli pimeä yö kuun alussa ...
silloin näin kaksi miestä, jotka hyvin tunsin. He olivat eräs kuninkaan
hovipalvelija ja sotapäällikkö, Pietari Grym, ja Vesteråsin
mustaveljespriori Robert, ja he menivät luostariin. Hiivin heidän
perästään ... rakkauteni ja levottomuuteni antoivat minulle rohkeutta,
ja minä seurasin heitä varjossa. Heillä oli pitkä neuvottelu
harmaaveljesten ministerin kanssa... Minä seisoin oven ulkopuolella, en
nähnyt mitään, mutta kuulin yhtä ja toista, muun muassa teidän nimenne
ja Kristinan, ja siinä oli minulle kylliksi syytä olla päästämättä
lankaa käsistäni. Kun sitte salainen neuvottelu oli lopussa ja ovi
avattiin ... seisoin kyyristyneenä syvimpään varjoon muutaman muurin
ulkoneman suojaan ... kuulin Pietari Grymin sanovan: 'Luottakaa minuun,
minä kyllä toimitan kaiken tolalleen, neitsyen luostariin ja Gert
Bryninghin piispansa luo!'... Ja sitte he menivät. Siitä hetkestä
lähtien en päästänyt sotapäällikköä näkyvistäni, ja kun hän lähti
Tukholmasta, läksin minäkin, ja kun hän saapui Hörningsholmaan, olin
siellä minäkin. Ne muutamat kolikot, jotka olen voinut koota soitollani
pitkien, pitkien vuosien kuluessa -- mutta se ei kuulu tähän ... ne
auttoivat minua matkustamaan yhtä nopeasti kuin lohikäärme saaliinsa
luo..."
Olavi kiintyi yhä enemmän ukon puheeseen, mitä lähemmäksi tämä tuli
uskaliaan matkansa onnellista loppua ja mitä selvemmäksi hänelle kävi,
että Kristinan oli täytynyt joutua mitä mustimman petoksen uhriksi.
Räikein värein kuvaili ukko, mitä oli tapahtunut Hörningsholmassa.
"Kuitenkin oli hän minulle rakkaampi kuin te, mestari Olavi, ja minä
vaelsin sokeudessa, ja minä luulin, kuten kyllä oikein olikin, että he
tahtoivat sulkea hänet luostariin, mutta minä luulin, että he tahtoivat
tehdä sen hänen rakkautensa tähden teihin, ja sentähden tahdoin surmata
tämän rakkauden ja sanoin hänelle, minäkin, että te olitte lähtenyt
tästä maailmasta, mestari Olavi... Hän vaipui silmänräpäyksessä
lattiaan; luulin, että henki lähtisi heti, mutta minusta oli sekin
parempi, tämä tuska, kuin joutua elävältä haudatuksi... Ah, minä tulin
pian vakuutetuksi erehdyksestäni. Ja sitte kun itse pääsin varmuuteen,
että hänen vihollisensa olivat käyttäneet samaa keinoa saadakseen hänet
luostariin, olin vähällä joutua epätoivoon."
"Kristina parka!" äännähti Olavi hyvin hiljaa itsekseen, kun ukko
hetkeksi vaikeni.
"Mutta erehdykseni teki voimani kaksinkertaisiksi", jatkoi vanhus.
"Se terotti myös älyni, ja minä onnistuin saamaan neitsyen
vahingoittumatonna takaisin... Se oli mestarinäyte, kun sain hänet pois
vanhan Gert Bryninghin käsistä Linköpingistä ... mutta Herra oli
apunani ja löi harmaahapsisen tekopyhän sairaudella, ja kun esiin ajoi
reki, jonka piti viedä Kristina loppumatkan Linköpingiin, olin minäkin
mailla ja huusin ajajalle uskotellen, että hänen herransa tahtoi häntä
puhutella. Samassa kun hän katosi sisälle Gert Bryninghin ovesta,
hyppäsin minä rekeen ja niin sitä lähdettiin... Meitä on ajettu takaa,
kuten hyvin voitte käsittää, mutta minä ehdin päästä riittävästi
edelle."
"Ja Kristina..." huudahti Olavi.
"Hän eli elämäänsä itsekseen, hän ei tiennyt, mihin matka piti ja hän
on kuolemansairas sydämeltään..."
"Missä hän on, ukko, missä?... En tahdo, että hän on enää
silmänräpäystäkään epätietoisuudessa!"
"Olette nuori, mestari Olavi", hymyili ukko. "Ettekö tiedä, että ilo
voi tappaa yhtä hyvin kuin surukin, mutta paljon nopeammin? Ei, tässä
jos missään on meidän meneteltävä varovasti. Aavistetun surun voi
ilmottaa yhtäkkiä ilman vahinkoa, mutta ei odottamatonta iloa. Ja hän
on hyvissä käsissä..."
"Kenen luo olette sitte hänet jättänyt?... Minun tietääkseni ei hän
tunne ketään koko suuressa kaupungissa. Katsokaa, ettette lopuksi vie
häntä samaan sudenkitaan, josta luulette hänet pelastaneenne!"
"Hän on rouva Kristina Gyllenstjernan, herra Stenin lesken luona!"
"Rouva Kristinan luona ... kummastutatte minua enemmän kuin voin
sanoa!"
"Rouva Kristina on täällä ollakseen läsnä häissä, jotka kuningas pitää
sisarelleen ja saksalaiselle kreiville, sen sanoivat minulle
Hörningsholmassa, mutta kuinka Kristina, teidän Kristinanne, oli tullut
sinne, sitä ei tiennyt kukaan, eikä kukaan ollut nähnyt häntä siellä,
ennenkuin rouva Kristina toi hänet mukanaan palatessaan Stegeborgista.
Sen kai voi hän itse parhaiten selittää, jos Herra suo hänen jäädä
henkiin."
"Minun täytyy kuitenkin puhutella rouva Kristinaa..."
"Niin, teidän täytyy, mestari Olavi, mutta nyt on jo iltamyöhä, ja jos
tahdotte noudattaa neuvoani, niin odottakaa huomiseen, kahdestakin
syystä, ensiksikin, koska rouva Kristinaa tarvitaan neitsyen luona,
jonka olen jättänyt hänen hoitoonsa, ja toiseksi, koska..."
"Koska...? Sanokaa pois!"
"Koska minulla on jotakin pyydettävää teiltä."
"Kaiken mitä minä voin antaa, tulette saamaan."
"Lupaatte niin auliisti, mestari Olavi ... pyydän kuitenkin jotakin
samalla niin helppoa ja vaikeaa. Älkää kenellekään sanoko, mitä olen
teille sanonut tänä iltana, ei kenellekään, kuuletteko ... pyydän sitä
teidän itsenne tähden yhtä paljon kuin Kristinankin."
"Kuka olette sitte, ukko... Kristina, kukka, joka on teille niin
rakas... Missä suhteessa olette häneen? Mutta, ymmärränhän sen ... niin
se on, se ei voi olla toisin. Te olette..."
Ukko katsoi levottomasti, melkein arasti Olaviin.
"Olette Kristinani isä!"
"Vaiti, vaiti, nuori mies!" puuskahti ukko ja ojensi kätensä Olavin
suuta kohden. "Vaiti Jumalan nimessä, älkää sanoko enää koskaan sitä
sanaa, niin että kukaan inhimillinen olento kuulee sen..."
"Mutta miksi, rakas ... miksi verhoudutte tähän salaperäisyyteen?
Liittyykö joku rikos nimeenne?"
"Rikos? Sanotteko ... rikos? Ei, mestari Olavi ... olen kyllä köyhä,
syntinen ihminen, mutta mitään rikosta, josta ihmiset voisivat minut
tuomita ... ei."
"Kummallinen mies ... ja kuitenkin...?"
"Kuitenkin täytyy teidän luvata minulle, ettette kenellekään,
kuuletteko, ette kenellekään ilmaise, mitä nyt olen teille ilmaissut.
Te voitte, vaivuttamatta katsettanne maahan ihmisten edessä, viedä
Kristina Pietarintyttären morsiustuoliin, ja te voitte uskoa, että
minun rukoukseni nousevat yhtä hartaina Herran luo teidän puolestanne,
vaikken koskaan saa kuulla hänen nimittävän minua isäkseen..."
"Ei siis hänkään, tyttärenne, saa..."
"Älkää minulta kyselkö, älkää kyselkö, olen viettänyt syntistä elämää;
juomarit ja rentut ovat olleet jokapäiväisenä seuranani. Vaikkei mikään
rikos tahraa nimeäni, niin olen kuitenkin liian saastainen astuakseni
tyttäreni kynnyksen ylitse... Ei, ei, ... minun täytyy loitolta iloita
teidän onnestanne, samoin kuin ihminen maan yössä näkee mittaamattomaan
etäisyyteen sytytettävän valot taivaallisen isämme luo. Ja sitte voi
koivu lahota liejuunsa, missä hän seisoo rannalla, sitte paiskatkoon
myrsky maahan vanhan kuusen ... kukkani ei enää tarvitse mitään suojaa
minulta, miesparalta. Ja hyvästi nyt."
Ukko painoi takkinsa hihan silmilleen ja jäi hetkeksi seisomaan, kuului
siltä kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Olavi tiesi tuskin, mitä hänen piti
sanoa. Muta miehen menettelyyn sisältyi kuitenkin uhrausta, rakkautta,
niin korkeaa ja jaloa, että se aivan varmaan korkeimman tuomarin edessä
pyyhki pois kaiken, mitä hän itse sanoi liaksi ja synniksi. Sellainen
menettely vaati ihailua ja kunnioitusta, mikä hänet sitte lieneekin
tässä suhteessa saanut vaikenemaan.
"Saanko teidän lupauksenne?" kysyi mies vielä kerran.
"Saatte!" vastasi Olavi. "Mutta, rakas ukko, minun ja Kristinan luona
on teillä kuitenkin koti."
"Ei, sanon minä", keskeytti ukko lujasti, vaikka hänen koko ruumiinsa
vapisi. "Ei ... ja hyvästi nyt!"
"Hyvästi", vastasi Olavi. "Emmekö sitte enää saa nähdä toisiamme?"
"En voi vastata teille mitään ... yksi asia voi tapahtua..."
"Ja se olisi?"
"Että minun täytyisi puhua pelastaakseni tyttäreni..."
"Ja silloin?"
"Silloin puhun!"
Samalla pisti ukko viulunsa koteloon, otti kuluneen lakkinsa, ja
lapsenhymy huulilla ja tylsästi katsellen hän jätti huoneen. Mestari
Olavi oli jälleen yksin.
13